12.2.1878 Mechelinin luennot kansainvälisestä oikeudesta

12.2.1878 Mechelinin luennot kansainvälisestä oikeudesta

Suomenkielinen teksti

Mechelinin luennot kansainvälisestä oikeudesta

Jos voitaisiin kuvitella ihmisten elävän täydellisesti eristyneinä toisistaan, se sallisi myös ajatuksen tilasta ilman oikeudellisia suhteita, ilman oikean ja väärän käsitteitä ja ilman tarvetta järjestäytyneille säännöille elämässä. Kuitenkin heti, kun enemmän tai vähemmän yksilöitä muodostaa keskenään yhteisön ja aloittaa yhteiselämän, heräävät myös nämä kysymykset siitä, mikä on oikein ja mikä väärin. Silloin osoittautuu myös tarpeelliseksi tai hyödylliseksi hyväksyä tietyt järjestyssäännöt yhteisesti sitoviksi, alistua yhteiseen, jollakin sitovalla, määritellyllä tavalla ilmaistuun tahtoon, sanalla sanoen luoda oikeusjärjestys. Ja tämähän ei voi olla toisin, sillä ihmisluonto on sellainen, että tällainen yhteiselo yhteisen oikeusjärjestyksen alaisuudessa ei ole yksilöille ainoastaan tyydyttävää vaan myös heille ehdottoman välttämätöntä. Vanhaa roomalaista lausetta ubi societas, ibi jus est, ’missä on yhteiskunta, siellä on laki’, ei ole voitu kiistää missään.

Kun tarkastelemme eri kansojen kehitystä ja elämää, löydämme kuitenkin vastaavia piirteitä. Kansan on mahdollista olla ilman muihin kansoihin suhteita määrittävää oikeusjärjestystä ainoastaan eristyksessä kaikista muista kansakunnista, koska vain silloin siltä voidaan ajatella puuttuvan käsitys, että kysymys oikeasta ja väärästä voi ilmetä myös eri kansojen välillä. Samoin vain sellaisessa eristyksessä on ajateltavissa, että kansa voi elää joutumatta muiden kansojen kanssa sellaisiin konflikteihin, jotka täytyy saada ratkaistua, ja huomaamatta, että voi syntyä yhteisiä etuja, joita myös on tarpeen järjestellä. Tällainen eristys on kuitenkin kansoille yhtä hyödytön tai ylipäänsä mahdoton kuin yksilöillekin. Historia todistaa tämän kaikkina aikoina ja kaikissa olosuhteissa. Heti kun sivilisaatiosta ilmaantuu aavistuskin, heti kun ryhmä yksilöitä järjestää elämänsä niin että heitä voidaan nimittää kansaksi, heti kun ilmenee mikä hyvänsä vaikka vähäinenkin tämän kansan teko, he joutuvat myös kosketukseen toisten vastaavien yksilöistä muodostuneiden ryhmien eli toisten kansojen kanssa – aluksi vihamieliseen kosketukseen, vähitellen myös rauhanomaisempaan. Sekä vanhempien aikojen historiassa että seurattaessa meidän aikoinamme tehtäviä, sivilisaatiota levittäviä löytöretkiä voidaan havaita, kuinka luonnonkansan – mikäli niin voidaan sanoa – siis eristyneen ihmisryhmän, ensimmäinen vieraan kansan kanssa kokema kohtaaminen näyttää heistä joltakin yllättävältä, vieraalta ja luonnottomalta: että nämä heille tuntemattomat olennot voisivat jotenkin häiritä heitä tai että he voisivat joutua suhteisiin näiden kanssa, jotka näyttävät uhkalta tai vaaralta. Vanhimmat kansat kohtelivat muukalaisia sivistymättömien kansojen luonnollisina vihollisina. Vasta myöhemmin ja hitaasti, ymmärryksen samalla kehittyessä, on tajuttu hyödylliseksi saada olla tekemisissä muiden kansojen kanssa sekä välttämättömäksi ja perustelluksi kunnioittaa niitä. Vasta silloin, kun tällainen näkemys on herännyt ja kehittynyt, voidaan puhua kansainvälisen oikeuden olemassaolosta.

Kansainvälistä oikeutta on määritelty moninaisin tavoin, jotka eivät kuitenkaan poikkea olennaisesti toisistaan. Kansainvälinen oikeus on yhteenveto periaatteista ja normeista, jotka ovat voimassa koskien erillisten valtioiden välisiä oikeussuhteita – tai vielä lyhyemmin ilmaistuna: kansainvälinen oikeus on se oikeusjärjestys, joka sitoo kansoja tai valtioita niiden suhteissa toisiinsa. Voimme nyt aluksi tyytyä tähän lyhyeen määritelmään, sillä kaikkien tieteiden kanssa on niin, että ne paljastavat todellisen luonteensa vain kokonaisuuksina. Tämä määritelmä on siksi vain viitteellinen tai vain lähtökohta. Tässä yhteydessä katson, että minun on kiinnitettävä erityistä huomiota niihin eri nimityksiin, joilla tämä oikeustieteen haara tunnetaan. Meillä on ruotsiksi folkrätt, kansojen oikeus, samaan tapaan kuin myös saksassa käytetty Völkerrecht. Ranskassa ja Englannissa käytetään muita termejä. Aikaisemmin käytössä oli droit de gens, joka vastaa enemmän kansojen oikeutta, mutta nykyään sanotaan droit international, joka terminä kuvaakin ilmaisuvoimaisemmin ja tarkemmin tämän oikeudenlajin tarkoitusta kuin kansojen oikeus. Tässä yhteydessä tulee myös huomauttaa, että ranskalaisessa kielenkäytössä ilmaus nation, joka sisältyy kansainväliseen, internationale, on sama, jolla tarkoitetaan valtioksi järjestäytynyttä kansaa. Kaikkihan me tiedämme, että on kansanryhmiä, jotka sisältyvät yhdessä muiden, niistä erillisten kansanryhmien kanssa kokonaisuuksiin, eivätkä muodosta yksitellen valtioita. Kansainvälinen oikeus viittaakin valtioiksi järjestäytyneiden kansojen välisiin oikeussuhteisiin, eikä niihin kansoihin, joiden onnettomuutena on ollut pysyä fragmentteina pääosin muiden kansanryhmien muodostamien valtioiden sisällä. Saksassa puolestaan tieteessä on vältetty käyttämästä ilmausta internationell, kansainvälinen, sillä saksan sana Nation ei tarkoita samaa kuin ranskan nation, vaan se viittaa etnografiseen merkitykseen, kun taas saksaksi käytetään sanaa Volk valtioksi järjestäytyneen kansan nimityksenä. Ruotsissa ollaan tässä suhteessa päättämättömiä ja käytetään tässä merkityksessä sekä sanoja nation että folk. Olen katsonut, että minun on mainittava nämä kielelliset erot erityisesti suhteessa tähän tieteeseen, johon perehdyttäessä erikielisiä teoksia ei voida välttää.

Myös viime aikoina on noussut usein esiin sekä teoreettisia että käytännöllisiä epäilyksiä kansainvälisestä oikeudesta, sen olemassaolosta ja mahdollisuudesta. Ollaan kysytty, kuinka itsenäisten ja riippumattomien valtioiden välille voidaan ajatella saavutettavan todella sitova oikeusjärjestys. Kaikilla muilla oikeuden haaroillahan on ilmaisunsa ja perusteensa laeissa, mutta tässähän ei ole lakeja, ja kuka nämä lait säätäisi? Ei ole mitään valtioita ylempää lakeja säätävää valtaa, ja vaikka lakeja olisi, ei ole tuomioistuimia niiden soveltamiseen, ja jos tuomioistuimia olisi, ei ole toimeenpanevaa valtaa, joka panisi tuomiot täytäntöön. Nämä epäilykset eivät ole täysin vailla perusteita. Niillä on perustansa sikäli, että kansainväliseen oikeuteen ei vain sen oikeustieteellisessä merkityksessä vaan myös kansainvälisenä oikeusjärjestyksenä sisältyy itse asiassa vielä monia erittäin olennaisia puutteita. Siitä, että nämä puutteet ovat merkittäviä, ei silti kuitenkaan mitenkään seuraa, että tällainen kansainvälinen oikeudellinen järjestys olisi itsessään mahdoton tai merkityksetön. Mikäli tarkastellaan muita oikeuden aloja, ei voi välttyä huomaamasta, kuinka historia selvästi osoittaa, että oikeus on kaikkialla lakeja vanhempaa. Ihmisen hyveellisyydentajulle perustuva oikeustietoisuus oli järjestänyt monia yksilöiden välisiä suhteita lakimääräiselle perustalle jo kauan ennen kuin kirjoitettua lakia oli olemassa. Sitä mukaa kuin tällaiset oikeudelliset ja hyveelliset periaatteet oli tunnustettu päteviksi, ne kirjattiin lakiin ja niitä kehitettiin edelleen. Yksityisoikeus on kaikissa maissa syntynyt näin, ja samalla tavalla myös rikosoikeus. Oli rikollisia rankaissut oikeuskäytäntö kuinka primitiivistä tahansa, rikosoikeus oli kuitenkin olemassa. Yhteiskunta tiesi ennen minkään rikoskaaren kirjoittamistakin erottaa jäsenyydestään sen, joka loukkasi sitä, minkä yhteiskunta katsoi oikeaksi. Tämän lisäksi voimme kuitenkin huomata, jos siirrymme julkisoikeuden alueelle, että lakeja on syntynyt, säädetty ja tunnustettu paljon aikaisemmin kuin valtiomuotoon oli lopullisesti vahvistettu lakien säätämisprosessien muodollisuudet. Emme ylipäätään voi sulkea silmiämme siltä tosiseikalta, että juuri julkisoikeuden alueella kehitys sitoviin normeihin ja täydelliseen julkisen elämän kaikkiin kysymyksiin vastaamiseen oli paljon myöhäisempää kuin yksityisoikeuden alueella ja rikosoikeudessa, jossa se tapahtui näiden kahden välillä.

Sellaista valtiota, jossa vallankäyttö on järjestetty perustuslain kautta, kutsutaan kaikella syyllä oikeusvaltioksi vastakohtana despoottisesti hallitulle valtiolle, jossa hallitsijan tahto on korkein laki. Samoin on mahdotonta kiistää, etteikö kaikissa puhtaan monarkistisissa valtioissa, jollaisiksi ne menneinä vuosisatoina olivat kehittyneet, ollut kuitenkin olemassa julkista oikeutta, jolla oli merkityksensä hallitsijan itsevaltaista tahtoa vastaan. Ainakin oikeustietoisuus oli olemassa vaatimuksineen siitä, että monarkilla oli velvollisuuksia kansakuntaansa kohtaan, että hänen tehtävänsä oli suojella alamaistensa oikeutta ja edistää heidän parastaan eikä päinvastoin, ja jos tämä ei toteutunut, antaa alamaistensa siirtyä itsenäisiksi kansalaisiksi ja osallistua edustajiensa kautta tärkeimpien kysymysten ratkaisemiseen. Havaitsemme myös, kuinka julkisoikeuden alueella ei suinkaan ole sanottu viimeistä sanaa siitä, millä valtiomuodolla voi olla etusija julkisessa oikeusjärjestyksessä. Ranska on taistellut vuodesta 1789 lähtien toteuttaakseen jaloimman kaikista valtiomuodoista, eikä se tietääksemme ole vieläkään saavuttanut vakiintuneen tasavaltalaisen valtiomuodon oikeita muotoja ja ehtoja. Samoin havaitsemme, että vallankumous, joka saa aina enemmän tai vähemmän sisällissodan luonteen, ottaa tehtäväkseen ratkaista ne oikeudelliset ongelmat, joita ei voida millään muulla tavalla saada päätökseensä valtion sisällä. Kun tällaista tapahtuu erikseen kaikissa valtioissa, jotka kuitenkin kykenevät järjestämään sisäiset suhteensa ilman muiden ulkopuolisten valtojen sekaantumista niihin, voidaan pitää varsin luonnollisena, että historiassa havaittavalla oikeudellisen kehityksen vaiheittaisella asteikolla kansainvälinen oikeus jää muista jälkeen. Sillä on näet voitettavanaan paljon suurempia vaikeuksia täyden pätevyyden saavuttamisessa sille, mitä tällä alueella tulee pitää oikeana, ja siltikin tällä alueella on saavutettu oleellista edistystä. Tulen myös tekemään lyhyen katsauksen osoittaakseni tämän. Sellaiset historialliset tosiseikat, jotka viittaavat kansainvälisen oikeuden tiettyihin osiin, minun tulee luonnollisestikin esittää sen oppien erityispiirteiden yhteydessä.

Vanhimpien historiassa mainittujen kansojen parista löytyy jälkiä sellaisesta käsityksestä, jota voisi kutsua eräänlaiseksi kansainvälisoikeudelliseksi vaistoksi. Havaitaan, että vieraiden kansojen lähettiläiden on katsottu olevan henkilöinä pyhitettyjä: heitä ei sopinut loukata eikä kohdella vihollisina, mikä muuten oli tapana vieraiden kansojen edustajien kanssa. Havaitaan, että Intian muinaisten kansojen parissa ei ollut harvinaista, että niiden välillä solmittiin sopimuksia, ja sopimuksen solmiminen sisältää välttämättä päätöksen oikeudellisesti sitovasta normista. Samoin Aasian kansojen keskuudessa keksittiin jo varhain, että sodat lopetettaisiin solmimalla selkeästi rauha. Näin tehtiin sopimuksia, joiden mukaan konfliktit loppuisivat ja tietyt ehdot olisivat sodan seurauksena voimassa.

Muinaiset kreikkalaiset eivät olleet päässeet paljoakaan pidemmälle kansainvälisoikeudellisesta näkökulmasta. Heille kaikki ei-kreikkalaiset olivat barbaareja, joita vastaan kaikki oli sallittua: viekkaus, väkivalta ja alistaminen. Näin ajattelivat ja puhuivat jopa heidän jaloimmat miehensä Platon ja Aristoteles. Tämä kansa ei kuitenkaan ollut valtio, vaan suurempi pikkuvaltioiden joukko, ja näiden pikkuvaltioiden välillä tapahtui vähitellen sellainen kehitys, että ne kohtelivat keskenään toisiaan yhteisen oikeusjärjestyksen sitomina. Yksi kreikkalainen valtio ei kohdellut toista kuten oikeudetonta muukalaista. Tällä voi olla selityksensä yhteisessä kansallistunteessa ja monissa yhteisesti taistelluissa konflikteissa barbaareja vastaan, mutta se oli silti yhtä lailla askel eteenpäin kansainvälisen oikeuden kannalta.

Mitä tulee puolestaan roomalaisiin, joilla on oikeuden kehittämisessä ollut suurempi rooli kuin millään muulla kansalla, huomaamme, että myös kansainvälisellä oikeudella, jus gentium, oli esitaistelijansa aivan kuten luonnonoikeudella, jus naturale, mutta tämä jus gentium ei tarkoittanut samaa kuin nykyajan kansainvälinen oikeus. Haluan sen vuoksi esittää vain lyhyesti, kuinka roomalaisten tietty kunnioitus muita kansoja kohtaan ilmeni siinä, että he esimerkiksi, kun kyse oli konfliktista toisen kansan kanssa, eivät välittömästi hyökänneet sen kimppuun sotimalla, vaan esittivät ensin tiettyjä ehtoja lähettiläiden tai legaattien kautta, ja sota julistettiin vasta silloin, jos näitä ehtoja ei hyväksytty. Tämä oli kuitenkin vähemmän karkea tapa, koska ensin pyrittiin ratkaisemaan kiista rauhanomaista tietä. Olivatpa roomalaiset sodankäynnissään miten kovakouraisia ja julmia hyvänsä, heillä oli tapana kunnioittaa alistamiensa kansojen luota löytämiään uskonnollisia ja muita laitoksia. Roomalaisilla olikin usein julkilausuttu käsitys yleisestä inhimillisestä oikeusjärjestyksestä, mutta yhdistettynä edellytykseen, joka sotii kaikkea kansainvälistä oikeutta vastaan. Se yleinen inhimillinen oikeusjärjestys, jota roomalaiset pitivät mahdollisena, oli nimittäin se, että Rooma harjoittaisi ylivaltaa yli koko maailman. Tämä, että yksi kansakunta hallitsisi kaikkia muita, on kuitenkin kansainvälisen oikeuden suora vastakohta.

Kun otetaan huomioon se, että kansainvälinen oikeus edellyttää toisten oikeuksien kunnioittamista ja sen tunnustamista, että jokaisella ihmisellä ja siten myös kaikilla kansoilla, suurilla tai pienillä, tulee itsessään olla oikeuksia, voidaan pitää luonnollisena, että kristinuskon on täytynyt vaikuttaa kansainvälisen oikeuden kehittymiseen suotuisasti. Ei tule kuitenkaan uskoa, että näin olisi voitettu vielä paljoakaan. Ei liene valhetta, jos sanomme, että keskiajan mittaan, puhuaksemme lähinnä tästä, kristinusko muodosti monin paikoin eräänlaisen kauniin pinnan raa’alle ja barbaariselle sivistyksen ja hyveellisyyden puutteelle. Kristillinen moraali ei kyennyt voittamaan jalansijaa pelkästään siksi, että mahtipontiset kirkolliset instituutiot pitivät huolta sen dogmeista. Se edellyttää korkeampaa sivistystä, ja siksi myös keskiaika hyödytti kansainvälistä oikeusjärjestystä erittäin vähäisessä määrin. Paavit halusivat näytellä herroja tällä alueella ja omaksuivat kirkon nimissä tuomiovallan ruhtinaiden välillä – kansasta ei tässä ollut juurikaan kyse. Ajoittain tämä onnistui, ajoittain taas ei. Ruhtinaat vapauttivat itsensä, kun se sopi heidän etuihinsa. Keskiajalla myös uskonnollinen fanatismi sai kuitenkin liian paljon ravintoa, jotta kansainvälisen oikeuden aatteita olisi voinut syntyä. Tiedämme kaikki, kuinka uskonnollisen fanatismin tapa kahlita jokainen kerettiläinen mielipide aiheutti enemmän oikeuksien loukkauksia ja sotaisia edesottamuksia kuin suurin osa muista sotien syiksi luetuista olosuhteista. Näiden lisäksi tulivat yhteiskunnallisella tasolla feodalismi ja vasallilaitos mukanaan koko legioonansa pikkuruhtinaita, toinen toistaan innokkaampina ryöväämään. Lisäksi ahdasmieliset näkemykset johtivat jokaisen yhteiskunnan eristäytymiseen toisista niin paljon kuin mahdollista. Tämä levoton kiistojen sekasorto suurten ja pienten ruhtinaiden välillä ja jännitteet samaa kansakuntaa olevien kansanryhmien kesken sekä ruhtinaiden ja kirkon välillä eivät myöskään toisaalta antaneet mitään jalansijaa paremman oikeusjärjestyksen synnylle, ja myös vieraiden kansojen yksilöt olivat verrattain oikeudettomia. Vieraalle alueelle tuskin uskaltauduttiin ilman suojelukirjettä tai erityissuojelua.

Kirkon ja valtion välinen suuri taistelu, joka alkoi reformaation jälkeen, saavutti ellei lopullista päätöstään, niin ainakin käänteen kolmikymmenvuotisessa sodassa, minkä jälkeen valtion politiikka ei ole ylipäänsä kulkenut kirkon talutushihnassa. Tuolloin näet syntyi merkittävä määrä valtioita, jotka vapautuivat täydellisesti paavin vallasta tämän siirtyessä yhä enemmän syrjään. Lisäksi samalla kun kolmikymmenvuotinen sota jatkui kaikkine julmuuksineen ja barbarioineen, joita aikakauden kansainvälinen katsantotapa piti luvallisina lauseen inter arma silent leges mukaisesti – ’aseiden puhuessa lait vaikenevat’ – luotiin kuitenkin tieteellinen perusta modernille kansainväliselle oikeudelle. Hugo Grotius kirjoitti käänteentekevän teoksensa De jure belli ac pacis juuri tuolloin, ja Hugo Grotiuksen opit kiinnittivät aluksi oikeusoppineiden, mutta sittemmin myös valtiomiesten huomion, mihin kenties myötävaikuttivat kokemukset laajamittaisista julmuuksista, jotka kolmikymmenvuotinen sota toi mukanaan. Pufendorf halusi sitten hänen jalanjäljissään vaatia ei-kristityille kansoille oikeuden tulla kunnioitetuiksi ihmisinä. Ensi sijassa kansainvälisen oikeuden doktriini tähtäsi kuitenkin näiden vanhastaan jäljellä olleiden ennakkoluulojen poistamiseen, että vieraat kansat ovat vihollisia ja että sodassa vihamielinen toiminta on sallittua. Halu julistaa jus belli, ’sodan oikeus’, mikä tuolloin oli kovin rohkeaa, on kuitenkin kantanut hedelmää. Seuraavina aikoina edistys oli kuitenkin verrattain hidasta, mutta ei siksi, että oikeustieteessä olisi pyritty palaamaan pois Grotiuksen omaksumasta näkökannasta, vaan koska julkisoikeuden synty ei ollut eduksi kansainvälisen oikeuden kehitykselle. Voidaan sanoa, että vasta kun perustuslaillisesta valtiomuodosta oli tullut sääntö ja rajoittamattomasta monarkkisesta valtiomuodosta poikkeus, kansainvälistä oikeutta alettiin yhtäkkiä yleisemminkin ymmärtää ja tunnustaa. Olihan Englannissa ja Ruotsissa valtioita, joilla oli vanhastaan monarkiaa rajoittanut perustuslaki, mutta kaikkialla muualla vallitsi enemmän tai vähemmän mielivaltainen despoottinen hallinto. L’état c’est moi, ’valtio olen minä’, oli tunnuslause, jota monet pienet kuninkaat halusivat soveltaa matkiessaan Ludvig XIV:ttä. Taistelut ruhtinaiden ja ruhtinashuoneiden välillä olivat selkeästi tärkeimpiä taisteluita. 1700-luvun perimyssodat todistavat jo nimillään, kuinka pelkät kansojen edut eivät olleet olennaisia näissä kiistoissa.

Kun Ranska vuonna 1789 lakaisi pois kaiken sen lahonneen, joka oli syntynyt siinä maassa, ja julisti uusia periaatteita, julkisoikeudessa alkoi uusi aikakausi. Tapa, jolla Ranskan aseita käytettiin Napoleon I:n alaisuudessa muita kansoja vastaan, ei kuitenkaan ilmaissut sitä oikeustietoisuutta, joka ilmeni ihmisoikeuksien julistuksessa. Vuoden 1814 Wienin kongressi, jonka oli määrä selvittää koko Napoleonin kukistumisen jälkeinen suuri epäjärjestys, oli edelleen olennaisimmassa sidottu näkemykseen rajoittamattomasta monarkiasta. Kansakuntien edut näyttelivät siten varsin vaatimatonta roolia, ja Pyhä allianssi, joka sittemmin käytti vuosien ajan suurta vaikutusvaltaa kansainvälisissä kysymyksissä, vei kansainvälistä oikeutta pikemminkin taakse- kuin eteenpäin omaksumalla näkemyksen, että mahtavilla itsevaltiailla, jotka olivat liittoutuneet keskenään, olisi ollut oikeus sekaantua muiden valtioiden sisäisiin asioihin. Periaate, jota tämä kummallinen liittouma halusi noudattaa kansainvälisen oikeuden kysymyksissä, oli interventio. Kun esimerkiksi eteläitalialaiset halusivat jossain mitassa nousta vastustamaan Bourbonien siellä harjoittamaa despotismia, allianssi piti oikeana, että Itävallan armeijat hyökkäsivät Italiaan. Englanti oli tuolloin eurooppalaisista valloista ainoa, joka kannatti niin kutsuttua puuttumattomuuden periaatetta, että kaikki kansakunnat huolehtisivat oman harkintansa mukaan instituutioistaan. Tämän jälkeen kansojen keskinäisissä suhteissa on kuitenkin syntynyt merkittävä ero, olennainen parannus, ja meidän on etsittävä tähän syytä ei vain oikeuden, vaan myös talouden alueelta. Kansainvälisen oikeuden syntyminen on ollut seurausta osittain siitä, että konstitutionaaliset perustuslait ovat viime vuosikymmeninä saavuttaneet jalansijaa – mitä haluan erityisesti korostaa, koska tätä on yleensä huomioitu liian vähän kansainvälisessä oikeudessa – ja osittain siitä, että taloudellinen kehitys on saattanut kansat niin läheisiin suhteisiin toistensa kanssa, että sitä pidettiin aiemmin mahdottomana. Kansakunnista muodostuu nyt täysin toinen kuva kuin tämän vuosisadan alussa.

On ilmeistä, että kun perustuslaillisen valtiomuodon kautta käyttöönotetut uudet käsitteet ovat saaneet jalansijaa koskien vallankäyttöä valtion sisällä ja sen rajoittamista lakien ja oikeuden mukaisesti, tästä täytyy seurata vaikutuksia myös vallankäyttöön muita valtioita kohtaan. Huomaamme kuitenkin erityisesti, että kansantaloustieteellä ja talouden edistyksellä on todellisuudessa ollut tässä yhteydessä huomattava painoarvo. Voidaanhan ymmärtää helposti, että aikana, jolloin kunkin valtion taloudellisten etujen katsottiin vaativan niin ankaraa sulkeutumista muita kansoilta kuin mahdollista; aikana, jolloin katsottiin, että muunmaalaisten tavaroiden tuontia vastaan piti säätää jyrkkiä kieltoja; aikana, jolloin ulkomaalaisten taloudelliseen työhön osallistumisen sallimista pidettiin erityisenä suosionosoituksena, ja aikana, jolloin kunkin valtion etujen katsottiin ilmenevän muiden valtioiden vastaavien etujen negaationa, ei tätä toisten maiden kunnioittamista, joka on nykypäivän kansainvälisen oikeuden läpikäyvä ajatus, voitu asianmukaisesti tunnustaa. Kansantaloustiede on sittemmin työskennellyt keskeytyksittä poistaakseen nämä ennakkoluulot ja onnistunut tässä, mutta tieteellä on ollut tässä niin sanotusti liittolaisia myös käytännöllisen elämän ilmiöissä. Höyryvoiman ja lennättimen keksiminen, nämä molemmat tapahtumat, ovat osaltaan vaikuttaneet tähän muuttamalla eri kansojen välisiä kontakteja niin, että kun nykytilaa verrataan aikaisempaan, huomataan väistämättä, että kansojen lähentämisessä toisiinsa on tapahtunut täydellinen muutos. Vapaa lehdistö ei ole ollut yhtään tätä vähäisempi parempaan suuntaan vaikuttava voima. Käyttämällä lennätintä ja muita viestintävälineitä hyväkseen lehdistö toimii nykyään pöytäkirjana aivan kaikesta, millä on mitään merkitystä, ja se on siksi voima, joka vaikuttaa siten, että kansakunnat tuntevat aiempaa enemmän solidaarisuutta. Myöskään sillä, mitä kutsutaan yleiseksi mielipiteeksi, ei entisaikaan voinut olla tällaisia mahdollisuuksia sivistää itseään tunnettujen faktojen pohjalta eikä myöskään sellaista välinettä ilmaista itseään kuin sillä on meidän aikoinamme aikakauslehdistössä. Kansainvälisen oikeuden asiantuntijat ovat kuitenkin aina tunnustaneet, että mielipide on ollut määräävä tekijä eri maiden välisissä oikeudellisissa kysymyksissä.

Jos taas tarkastelemme kansainvälisen oikeuden edistymistä itsessään, havaitsemme, mitä sotiin tulee, että ne ovat saaneet merkittävissä määrin toisenlaisen luonteen kuin niillä oli vielä tämän vuosisadan alkaessa ja erityisesti vanhempina aikoina. Aikaisemmin pidettiin sotaakäyvien valtojen oikeutena aiheuttaa vastapuolelleen kaikki kuviteltavissa oleva kärsimys, ryöstellä ja polttaa omaisuutta sekä tehdä väkivaltaa yksittäisiä yksilöitä kohtaan toisessa maassa. Nykyään pidetään vakavana kansainvälisen oikeuden rikkomuksena, jos maassa, jossa soditaan, annetaan muiden yksilöiden kuin niiden, jotka kuuluvat armeijaan, kokea kärsimystä, joka ei ole väistämätön seuraus itse sodasta. Sotasaaliin ottaminen armeijaan kuulumattomien asukkaiden keskuudessa leimataan nyt rikokseksi, kuten ryöstäminen ja varastaminen. Sitä, että oikeudellisesti tunnustetusta tapahtuu poikkeuksia, ei voida kieltää, mutta silloin niistä rangaistaan. Ollaan päädytty tunnustamaan, että sotia käyvät valtiot eivätkä eri kansojen yksittäiset jäsenet, ja siksi, samalla kun sivistyneet valtiot sotivat, yksittäisten kansalaisten välillä voi olla ystävällisiä suhteita sikäli kuin ne pysyvät yksityisinä siteinä. On myös siirrytty aiempaa suurempaan varovaisuuteen suhteessa sotien aloittamiseen. On totta, että nykyään kärsitään vielä joistakin niistä loistokkaan vallankäytön välttämättömyyden perinteistä, joita suurten valtaistuinten haltijat noudattavat, mutta on kuitenkin jo tunnustettu, että muita valtioita täytyy kunnioittaa ja että pienissä erimielisyyksissä on etsittävä kaikkia muita ulospääsyteitä kuin sota. Siksi myös yleinen mielipide leimaa epäoikeudenmukaisiksi sellaiset sotahankkeet, joilla ei itsessään ole pätevää syytä. Lisäksi saavutetun edistyksen myötä on päästy myös siihen, että oikeudenmukaisuuden periaatteiden katsotaan soveltuvan ja pätevän myös eri kansojen välillä eikä vain valtioiden välisissä oikeussuhteissa. Näiden kansainvälisen oikeuden saavutusten joukossa, joihin on päädytty ihmiskunnan edun takia, on esimerkiksi se, että orjakauppa on lakkautettu laillisena elinkeinona. Nykyään kaikki sivistyneet valtiot ovat nimittäin yhdistyneet polttomerkitsemään orjakaupan rikokseksi ihmisyyttä vastaan. Mitä tulee muihin rauhanaikaisiin asioihin, ei ero aiempaan ole sen pienempi kuin sotatilan vallitessa. Nyt kansan jäsenet liikkuvat vapaasti kaikissa sivistyneissä valtioissa ja tietävät nauttivansa yhtä kattavaa oikeuden suojaa kuin kyseisen vieraan valtion kansalaiset. Suojelukirjeitä tai saattajia ei tarvita siihen, että saa toteuttaa ne pyrkimykset, jotka saavat yksilöt oleskelemaan siellä. Kaikkialla voi tuntea olevansa kotona ja saman sivilisaation ja oikeusturvan ympäröimä kuin mitä omassa maassaankin voi silmissään nähdä. Näin eri kansoja edustavien yksilöiden ja yhteenliittymien välille ovat syntyneet nämä lukemattomat etujen, yritysten ja vuorovaikutuksen haarautumat, joiden pitäisi estää kevytmielisten sotien syttyminen sitä vahvemmin, mitä enemmän ne ovat ehtineet rakentua. Nämä näin saavutetut edistysaskeleet, jotka ovat tuoneet kansainvälisen oikeuden lähemmäksi tavoitteidensa saavuttamista, eivät johdu pelkästään kirjoitetuista kansainvälisistä sopimuksista, vaan ne ovat syntyneet seurauksina nousevasta sivilisaatiosta, paremmin heränneestä oikeustietoisuudesta ja taloudellisten etujen voimakkaasta edistymisestä.

Yleensäkään ei pidä ajatella, että historiaa kehittäisivät kertaheitolla, olipa kyse sitten oikeudesta tai muista alueista, jotkut näkyvät ja vahvat niin kutsutut kaitselmukselliset henkilöt, vaikka vielä havaitaankin, että tietyille merkkimiehille halutaan runollisessa käsityksessä antaa tällainen ominaisuus. Kaitselmus tulee esiin yleisessä inhimillisessä edistyksessä, kaikkien yhteistyössä valon, oikeuden ja vapauden lisäämiseksi. Jokaiselle valtiolle on tarpeen tietty määrä valtaa, ja jokainen valtio vaatii muilta valtioilta oikeuksiensa tunnustamista. Tämä sama valtakäsitys on se, joka erehtyessään usein rikkoo ja hajottaa sen, mikä on jo tunnustettu kansainvälisessä oikeudessa päteväksi, yhtä hyvin kuin yksittäisessä valtiossa sekä hallitusvallan yliarviointi että absoluuttisen enemmistön valta kansan taholta voivat johtaa oikeudellisiin virheisiin. Valtioiden välisten voimasuhteiden järjestäminen mahdollisuuksien mukaan konfliktien ehkäisemiseksi on tämän takia yksi kansainvälisen oikeuden jäljellä olevista ja jatkuvasti toistuvista tehtävistä. Jokaisella valtiolla on näin ollen muita valtioita kohtaan oikeuksia suojeltavanaan sekä velvollisuuksia huomioitavanaan ja tämä yhtä hyvin koskien valtiota kokonaisuutena kuin yksilöitä kyseisestä valtiosta. Tässä yhteydessä minun täytyy muistuttaa, että on olemassa oppiala, joka kytkeytyy läheisesti tähän tieteeseen, nimittäin kansainvälinen yksityisoikeus. Kansainvälinen yksityisoikeus on kokoelma niitä sääntöjä, joiden mukaan eri maiden yksityis- tai rikosoikeudellisten lakien välisiä konflikteja arvioidaan ja ratkaistaan. Kansainvälisen yksityisoikeuden opit kuuluvatkin siksi yhteen kunkin yksittäisen valtion yksityis- ja rikosoikeudellisten normien kanssa, kuten herrat epäilemättä tulevat yksityisoikeudellisissa opinnoissaan havaitsemaan koskien esimerkiksi ulkomaalaisten perintösuhteita maassamme, ja rikosoikeudessa saadaan tehdä tuttavuutta territoriaali- ja eksterritoriaaliperiaatteiden kanssa niiden määritellessä, kuinka pitkälle valtion tuomiovalta ulottuu. Sen vuoksi en mene pidemmälle kansainväliseen yksityisoikeuteen, joka säätää yksilöiden asemaa suhteessa muiden maiden yksityis- ja rikoslakeihin, vaan esittelen ainoastaan julkista kansainvälistä oikeutta, jota on joskus haluttu myös kutsua ulkoiseksi valtio-oikeudeksi valtioiden välisten oikeussuhteiden esittämisen merkityksessä.

Kun kuitenkin ihmetellään, mistä on nyt mahdollista hakea nämä valtioiden keskinäiset oikeudet ja velvollisuudet, jotka näin muodoin ovat kansainvälisen oikeuden lähteitä, vastauksesta ei tule täysin samanlainen kuin silloin, kun pitää esittää jonkun muun oikeudenlajin lähteet. Voimme tiivistää nämä kansainvälisen oikeuden lähteet seitsemään erilliseen luokkaan: 1.) sopimukset, tai tavallisin termein valtioiden väliset traktaatit ja konventiot; 2.) muodot ja säännöt, jotka ovat tottumuksen ja käytännön kautta tulleet päteviksi kansainvälisissä suhteissa, eli [ranskaksi] usances. 3.) Historia siltä osin kuin se selittää traktaattien alkuperän ja soveltamisen sekä kansainvälisen oikeuden käytännöt ja niihin jälkikäteen tulleet muutokset; 4.) kansainvälisoikeudellinen kirjallisuus: oikeusoppineiden esitykset, jotka paljastavat systemaattisesti sekä sen, mistä on käytännössä tullut pätevää tai tunnustettua, että myös sen, mitä oikeudenmukaisuuden periaatteiden mukaan pitäisi soveltaa; 5.) tuomioistuinten ratkaisut kansainvälisen oikeuden kysymyksissä: ennakkotapaukset; 6.) myös yksittäisten valtioiden lait sikäli kuin niissä annetaan säädöksiä sellaisista asioista, jotka ovat luoteensa takia kansainvälistä laatua, kuten tietyt osat kauppaoikeutta, merioikeutta ja sodan oikeutta; ja 7.) kansainväliseen oikeuteen on lisäksi saatu valaistusta ja ohjausta sellaisista asiakirjoista kuin valtioiden välisestä diplomaattisesta kirjeenvaihdosta. Se mikä näin ollen puuttuu, on varsinainen lakikoodeksi. En ole näiden seitsemän luokan joukossa voinut vedota kansainvälisen oikeuden lakeihin syystä, jonka olen myös jo ilmaissut, että kansoja varten ei sellaista yleistä lakia ole olemassa. Siitä huolimatta havaitsemme kuitenkin viitattujen lähteiden vastaavuuden muiden oikeuden haarojen lähteiden kanssa. Meillä on traktaateissa, jotka sisältävät täsmällisiä määräyksiä, vastine valtioiden sisäisille positiivisille laeille. Meillä on siinä, mikä on syntynyt tottumuksen perusteella, vastineita sille, mikä pätee valtioiden sisällä tavan ja käytännön perusteella. Senhän me tiedämme kaikki, että monissa tapauksissa on tuomittava sen perusteella, mitä perinteisesti katsotaan oikeaksi, sillä positiivinen laki ei anna vastauksia kaikkiin kysymyksiin. Erityisesti ennen lainsäädännön tarkempaa kehittymistä tavat täydensivät usein lakia. Meillä on kullekin muulle oikeuden haaralle myös oikeushistoriallisia selvityksiä lain todellisen merkityksen arvioimiseksi. Emme voi kiistää oikeustieteellisten tutkielmien erittäin merkittävää vaikutusta myös muihin oikeuden alueisiin kuin kansainväliseen oikeuteen. Tänä päivänä tapahtuu kaikissa maissa, että oikeusoppineiden töistä haetaan neuvoja, jotta saataisiin käsitys lainsäätäjän tarkoituksesta silloin, kun se jää epäselväksi, tai käsitys siitä, mitä voidaan pitää tuomarille tavan vuoksi sallittuna, ja mitä ennakkotapauksiin tulee, niihin tuskin vedotaan liian harvoin myöskään muilla oikeuden aloilla.

Jos tarkastelemme lähemmin näitä eri lähteitä, havaitsemme, että kansainvälisen oikeuden eri tutkijat ovat toki maininneet osapuilleen kaikki tällaiset kansainvälisen oikeuden lähteet, mutteivät kuitenkaan kaikkia samalla tavalla, sillä he kaikki eivät ole tunnustaneet niille samaa keskinäistä merkitystä. Kansainvälisen oikeuden kirjallisuudessa on nimittäin kaksi pääsuuntausta: toinen, jota voidaan kutsua enemmän positiivisen juridiseksi ja joka asettaa traktaatit, tuomioistuinten päätökset ja vastaavat lähteet ylipäänsä kansainvälisoikeudellisten kysymysten oikeustieteellisten pohdinnan edelle, ja toinen, joka on enemmän oikeusfilosofista lajia ja alkaa Pufendorfista, jättää traktaateista löytyvät positiiviset oikeusaineistot toisarvoisiksi ja katsoo, että tieteen tuottama kansainvälisten kysymysten valaisu on lähteenä ensisijainen.

Mitä tulee nyt ensin traktaatteihin tai sopimuksiin kansojen välillä, on ilmeistä, että valtioiden välisen sopimuksen määritelmät ja määräykset on tämän sopimuksen solmimisen myötä tunnustettu osapuolia sitoviksi yhtä hyvin kuin sopimuksen allekirjoittaminen yksittäisten henkilöiden välillä on sinetti sille, että sopimuksen määräyksiä tulee noudattaa. Näin ollen ei voi johtua mielivallasta tai erilaisista käsityksistä, halutaanko pitää kiinni sopimuksesta, jota solmittaessa osallistujia tai sopijapuolia voi olla enemmän tai vähemmän. Toisinaan esiintyy nimittäin vain kahden valtion keskenään solmimia sopimuksia, ja toisinaan taas on solmittu useamman valtion edustajien välisten valmistelevien konferenssien jälkeen – tai vielä laajemmassa muodossa monien valtioiden edustajien kongressien jälkeen –sopimuksia, joiden tunnustetaan sitovan suurempaa määrää valtioita, ja tässä tapauksessa tavallisesti myös sellaiset valtiot, jotka eivät ole olleet mukana, ovat voineet liittyä näihin traktaatteihin jälkikäteen. Tällä tavoin on saatu sisällöltään kansainvälisoikeudellisia positiivisia määräyksiä, jotka sitovat käytännöllisesti katsoen kaikkia sivistyneitä valtioita, ja vaikka nimenomaista liittymistä ei aina olisikaan taattu kirjallisen yhteisymmärryksen kautta, on kuitenkin osoittautunut, että tärkeitä asioita koskevia traktaatteja ovat alkaneet soveltaa muutkin, jotka eivät ole olleet mukana solmimassa itse sopimusta. Nämä sopimukset voivat sitten koskea joko juuri tällä hetkellä erityisiä kysymyksiä tai asioita, jotka koskevat vain pienempää aluetta, kuten esimerkiksi rauhansopimuksissa, joissa esiintyy monia säädöksiä vahingonkorvauksista ja vankien luovuttamisesta jne., jotka ovat tärkeitä kyseisessä tilanteessa, mutta yhtä lailla rauhansopimuksiin sisältyy tavallisesti monia määräyksiä, jotka sisältävät tulevaisuutta varten oikeussääntöjä tai määräyksiä menettelytavoista. Tätä kautta kansakuntien keskinäisiin suhteisiin on vähitellen tullut myös positiivisia määräyksiä sen toteuttamiseksi, mikä on alun perin saanut ilmaisunsa oikeustieteessä tai sivistyneessä mielipiteessä. Siten, antaakseni esimerkin tai pari, traktaattien kautta on päädytty siihen, että yksityisomaisuutta tulee suojella sodassa. Tämä on yleinen oikeussääntö, jonka tunnustavat päteväksi kaikki sotaakäyvät vallat. Näin on päädytty myös sen yleiseen tunnustamiseen, että merioikeuteen kuuluu vapaa merenkulku kaikilla merillä, ja tätä tietä on päädytty myös vapaaseen laivaliikenteeseen kaikilla purjehduskelpoisilla joilla, jos ne kulkevat useampien valtioiden alueen läpi. Tätä tietä on julkilausuttu myös puuttumattomuuden periaate, eli että muut valtiot eivät saa sekaantua valtion sisäisiin asioihin, ellei inhimillisyyden periaatteita rikota sellaisella tavalla, että muiden on siihen pakko puuttua. Nämä solmitut sopimukset on koottu useisiin erityisiin, esimerkiksi Martensin ja Neumannin laatimiin teoksiin, ja ne kuuluvat siten niihin kansainvälisen oikeuden lähteisiin, jotka voi rinnastaa eri valtioiden perustuslakikokoelmiin.

On luonnollista, että toinen mainituista lähteistä, tottumus ja käytäntö, näyttelee tällä alueella suurta roolia, sillä kosketukset eri kansakuntien välillä tapahtuvat tietyissä juhlallisissa muodoissa, ja näiden muotojen toistuessa usein ne saavat sääntöjen luonteen, ja kun ne tunnustetaan välttämättömiksi noudattaa, ne muodostavat suojan, joka merkitsee jotakin enempää kuin vain muotoa. Myös todelliset oikeudelliset periaatteet ovat kuitenkin saaneet pätevyytensä pitkäaikaisesta soveltamisesta ilman, että niitä on täytynyt vahvistaa traktaatin kautta positiivisten oikeusnormien muodossa.

Minun ei tarvitse korostaa monisanaisesti historian merkitystä oikeudellisena lähteenä. Myös tässä voidaan vain muistaa, kuinka samojen valtioidenvälisten traktaattien tutkiminen vuosisatojen mittaan antaa selkeän käsityksen, kuinka kansainvälisen oikeuden käsitteet ovat kehittyneet.

Kun korostan tässä kansainvälisen oikeuden historiaa oikeuden lähteenä, en tarkoita sillä sitä, että historia olisi kansainvälisen oikeuden aputiede, vaan että se ikään kuin sisältää avaimen lukuisiin kansainvälisoikeudellisiin ongelmiin, niin että kansainvälisen oikeuden historia on todellinen lähde kansainväliselle oikeudelle.

Mitä puolestaan tulee kansainvälisoikeudelliseen kirjallisuuteen, sillä voidaan sanoa olevan tässä suurempi merkitys kuin muissa oikeuden haaroissa. Konsultoimmehan toki Nehrmania ja Schreveliusta, kun opiskelemme yksityisoikeutta, mutta meillä on silti yhtä hyvin saatavillamme kattavat positiiviset lait samoista asioista, muodostamassa myös tukevan lähtökohdan niitä vastaan, jotka tulkitsevat lakia kriittisesti. Sitä vastoin oikeustieteellä on kansainvälisen oikeuden alueella tehtävänään saada aikaan sellainen kokoelma, joka on traktaattien avulla aikaan saatavissa ja joka muuten puuttuisi kokonaan; kokoelma, joka myös käsittelee ja valaisee puutteita siinä, mikä on yleisen konsensuksen kautta saavuttanut pätevyyden; kokoelma, joka niin ikään korostaa, miltä osin niiden oikeusperiaatteiden, jotka ovat tulleet sivuutetuiksi, täytyy välttämättä saada jalansijaa kansojen välisissä oikeudellisissa suhteissa. Siten monia yleisiä oikeussääntöjä on syntynyt ja niitä on noudatettu ilman, että niistä on tarvinnut lähemmin säätää traktaateilla, aivan kuten yleisiä oikeudellisia sääntöjä on sovellettu myös yksityis- ja rikosoikeuden alueilla ja kuten niitä pitää soveltaa positiivisen oikeuden selventämisessä. Haluaisin nostaa tässä suhteessa tunnusomaiseksi sen, että kun konflikteja esiintyy valtioiden välillä ja siinä, mitä kumpaisenkin osapuolen tulee huomioida, konsultoidaan kansainvälisen oikeuden auktoriteetteja kirjallisuudessa ja tavallisesti siten, että jos esimerkiksi Amerikan hallitus tavoittelee jotakin, mutta amerikkalaisen kansainvälisen oikeuden opettajat osoittautuvat lausuneen vastakkaisia näkemyksiä, on saman tien selvää, että Amerikan hallitus on väärässä. Jos taas amerikkalaiset oikeusoppineet kannattavat samaa kuin hallitus, silloin konsultoidaan muiden maiden oikeusoppineita, ja kun havaitaan enemmistön olevan käsityksissään samalla kannalla, katsotaan, että tämän tulee päteä sitovasti, huolimatta [siitä, että nämä ovat] vain kirjallisia tuotteita eivätkä lakeja.

Mainitsin jo modernin kansainvälisen oikeuden isäksi Hugo Grotiuksen, joka kirjoitti 1600-luvun alussa kirjansa De jure belli ac pacis, ja samoin Pufendorfin, joka kirjoitti Ruotsissa kansainvälisen oikeuden tutkielmansa De jure naturæ et gentium. Nämä kaksi edustavat eri suuntauksia. Grotius pitäytyi enemmän siinä, millä oli jo tietty tosiasiallinen pätevyys, eli hän on käsityksissään lähempänä positiivista oikeutta, kun taas Pufendorf haluaa todistaa oikeusfilosofian pätevän myös kansainvälisessä katsannossa. Grotiuksen merkittävimpiin seuraajiin kuuluivat englantilainen Richard Georges ja 1700-luvulla saksalainen filosofi Wolff, joka seurasi kansainvälisen oikeuden kysymyksissä merkittävimmin Grotiuksen järjestelmää. Hänen jalanjäljissään kulkivat monet, joiden joukosta kannattaa mainita sveitsiläinen Vattel, jonka teosta Droit de gens pidetään vielä meidän päivinämme merkittävänä lähteenä kansainvälisen oikeuden kysymyksissä, mihin vaikuttaa olennaisesti hänen elegantti ja selkeä kirjoitustapansa, mutta häntä koskien täytyy kuitenkin langettaa tuomio, että hän on jokseenkin pinnallinen kaikessa periaatteellisessa. Suunnilleen samoihin aikoihin Vattelin kanssa kansainvälisen oikeuden alalla työskentelivät myös englantilainen Rutherford ja sveitsiläinen Burlamaqui.

Siirtymälinkkinä vanhemmasta kansainvälisestä oikeudesta uudempaan, jonka parissa toimii luonnollisesti suurempi määrä tutkijoita, kannattaa mainita Martens, joka on auktoriteetti erityisesti kaikissa kansainvälisen oikeuden muoto- ja etikettikysymyksissä. Edellä juuri mainittujen Vattelin, Burlamaquin ja muiden kansainvälistä oikeutta pääasiassa positiivisen oikeudellisen metodin mukaisesti käsitelleiden ja oikeusfilosofisen tarkastelun vähemmälle jättäneiden kanssa samaan suuntaukseen kuuluvat myös uudemmat Klüber ja piemontelainen Frarera, joka on erityisen merkittävä oikeusoppinut tällä alueella. Pinheiro-Ferreira puolestaan halusi irrottautua positiivisesta suuntauksesta ja sisällytti siksi mukaan periaatteellisenkin tarkastelun. Näiden kanssa on samaa mieltä amerikkalainen Wheaton, joka itse oli ollut [...]oläslig/saknad text ja sittemmin esitellessään kansainvälisen oikeuden historiaa ja järjestelmää tosin pitäytyi pääosin traktaattien ja ennakkotapausten merkityksessä, vaikka hän samalla otti mukaan niiden pätevyyttä koskevat periaatteelliset näkökohdat. Nykyisistä saksalaisista on syytä mainita oikeastaan vain kaksi: Heffter, jonka teosta eurooppalaisesta kansainvälisestä oikeudesta käytettiin kaikissa Saksan yliopistoissa käsikirjana ja joka on saanut käyttöä myös ranskankielisenä käännöksenä, ja Bluntschli, joka on ansainnut erityistä huomiota kansainvälisessä oikeudessa esittelemällä sen lain muodossa lakikirjana. Hän kuuluu siihen ryhmään kansainvälisen oikeuden oppineita, jotka työstävät kodifikaatiota, jossa pyritään tieteen keinoin saamaan aikaan kansainvälisen oikeuden säädöksistä yleispätevä koodeksi, joka, vaikka tässä muuten onnistuttaisiin, tulisi sitten eri valtioiden tutkia ja hyväksyä kongressissa. Hän on tämän työn edelläkävijäksi julkaissut teoksen Das moderne Völkerrecht, ’Moderni kansainvälinen oikeus’, jossa hän esittelee sekä sitä, mikä on jo saavuttanut pätevyyden, että sitä, minkä hänen mielestään tulisi se saavuttaa. Tämä on teos, jota ei ole aikaisemmassa tutkimuksessa voitu käsitellä muuten kuin varovaisuudella, ja jonka hän itse laskee merkittävimpien joukkoon. Eteläamerikkalainen Calvot, joka kirjoitti diplomaattiuransa päättymisen jälkeen erittäin laajan teoksen, ansaitsee myös tulla mainituksi, puhumattakaan Westlakesta, Troinista, Ortolanista ja muista. Näin ollen ei kansainvälisessä oikeudessa ole puutetta sellaisista lähteistä, joita kirjallisuus voi tarjota. Päinvastoin, tähän kirjallisuuteen kuuluu varsin monia erinomaisia ja luotettavia teoksia.

Kansainvälisen oikeuden lähteitä esiteltäessä on nyt vuorossa muistuttaa lähinnä tuomioistuinten päätösten merkityksestä lähteenä. Näitä on erilaisia. Osa kansainvälisen oikeuden asiantuntijoista puhuu ainoastaan merisotasaalisoikeuksien päätöksistä, joilla tarkoitetaan sellaisia tilapäisiä tuomioistuimia tai komissioita, jotka ratkaisevat, kun sotaakäyvä valta ottaa haltuunsa sotasaaliiksi toisen vallan laivan, saako ottaja pitää sen vai ei. Tässä vastapuolina ovat aluksia kaappaava sotapäällikkö ja muut niin julkiset kuin yksityisetkin osapuolet, joiden oikeudet voivat riippua tästä. Kansainvälisessä oikeudessa on tunnustettu säännöksi, että tällaisissa tilanteissa merisotasaalisoikeus saa tuomita. On itsestään selvää, että tällaiset tuomiot muodostavat ennakkotapauksen tämän tyyppisten kiistojen ratkaisemiselle. Myös tavalliset tuomioistuimet voivat eri valtioissa antaa tuomioita laadultaan ainakin osittain kansainvälisoikeudellisissa jutuissa. Voi olla puhtaasti yksityisoikeudellisia kiistoja, jotka saavat sellaisen muodon, että valtiosta tulee osallinen niihin, ja tällöin tuomitsee tuomioistuin siinä maassa, jossa kiistanalainen omaisuus tai esine sijaitsee. Yhdysvaltojen korkeimmalla oikeudella, kuten myös Englannin, on ollut tuomittavinaan varsin merkittäviä kansainvälisiä selkkauksia, ja amerikkalaiset pitävät näitä tuomioita kansainvälisen oikeuden tärkeimpinä lähteinä.

Lisäksi on välitystuomioistuinten päätöksiä. On tapahtunut sekä aikaisemmin että erityisesti ja yhä useammin meidän aikanamme, että valtiot, jotka ovat ajautuneet kiistaan jostakin, ei kuitenkaan laadultaan liian kivuliaasta asiasta, ovat sopineet siirtävänsä ratkaisun välitystuomioistuimeen, johon on nimitetty jonkin puolueettoman valtion hallitsija tai sekoitettuja komissioita. Nämä tuomioistuimet, jotka ovat toimineet kompromissioikeuksina, ovat kuitenkin aina turvautuneet avustajinaan merkittäviin lakimiehiin, eivätkä ne ole edenneet tuomioihin ennen kuin ne ovat tutkineet kaikki olemassa olevat historialliset lähteet ja ennakkotapaukset. Yhdsyvaltojen ja Britannian välillä on ratkaistu useita tällaisia riitoja, joissa tuomiot on pantu toimeen.

Lopuksi, mitä tulee lähteistä kuudenteen eli tiettyjen yksittäisten valtioiden lakeihin, on itsestään selvää, että myöskään yksittäisen lainsäädännön ei ylipäänsä ole syytä koskea olosuhteita, varsinkaan sellaisia kansainvälisiä olosuhteita, jotka liittyvät valtioiden keskinäisiin väleihin, vaikka nämä vaikuttavatkin luonteeltaan kansainvälisiin yksityisoikeudellisiin olosuhteisiin. Yhtä hyvin on kuitenkin mahdollista, että jonkin maan merilaki ja kauppalainsäädäntö asettavat vieraita valtoja kohtaan tiettyjä periaatteita, jotka siltä osin kuin muut valtiot ne hyväksyvät ja sisällyttävät lainsäädäntöönsä, saavat kansainvälisen pätevyyden ilman että erityistä sopimusta olisi tapahtunut. Samoin lähettiläiden ja konsuleiden väliset määräykset ja ohjeet ovat kukin osaltaan vaikuttaneet vastaavien sääntöjen muodostumiseen.


Jos päätämme nyt lyhyen katsauksen kansainvälisen oikeuden lähteisiin ja siirrymme kansainvälisen oikeuden pätevyysalueeseen, havaitsemme sitä koskien joitakin toisistaan varsin poikkeavia näkemyksiä. Havaitsemme heti, että Heffterin yleisesti käytetyn käsikirjan nimi on Eurooppalaisen kansainvälisen oikeuden käsikirja ja että hän haluaa siten rajoittaa esittämiensä väitteiden yleispätevyyden eurooppalaisiin valtioihin. Häneltä tosin kuitenkin löytyy samalla sellainen selitys, että nykyajan kansoihin kuuluviksi voidaan laskea kaikki kristityt valtiot Euroopassa ja sen ulkopuolella. Lienee oikein olla puhumatta erityisestä eurooppalaisesta kansainvälisestä oikeudesta sen soveltuvuuden merkityksessä. Tämä on perusteltua siinä mielessä, että nykyinen kansainvälinen oikeus on pääosin Euroopan perustamaa, mutta ei pidä ylenkatsoa sitä, että Pohjois-Amerikalla on ollut melko merkittävä panos kansainvälisoikeudellisen hallinnon parantamisessa, ja itse asiassa kaikki sekä Pohjois-, Keski- että Etelä-Amerikan valtiot ovat laskettavissa mukaan niihin valtioihin, jotka ovat tunnustaneet, että niiden tulee soveltaa kansainvälisen oikeuden sääntöjä ja että ne vaativat tällaista soveltamista muiden taholta. Muuten ja koska kansainvälisen oikeuden täytyy viime kädessä tavoitella inhimillistä hyvää, ei voida esittää päteväksi väitteeksi, että kristityt valtiot, jotka tarkoituksella soveltavat keskenään kansainvälisen oikeuden ajatuksia ja sääntöjä, olisivat vapautettuja tällaisesta käytännöstä barbaarisia heimoja ja muita sellaisia kohtaan, jotka eivät nimenomaisesti voi astua mukaan kansainvälisoikeudelliseen piiriin. On selvää, että jos sivilisoituneet valtiot omaksuisivat barbaarisen toimintatavan barbaarisia kansoja kohtaan, joille ne aikovat viedä sivilisaatiotaan, siitä seuraisi, että ne eivät kohottaisi näiden sivistystä vaan alentaisivat itsensä näiden asemaan. Siksi nykyään väitetään oikeutetusti, että sivistyneiden kansojen täytyy huomioida suhteessa kaikkiin, myös barbaarisiin heimoihin, toisten oikeuksien kunnioittaminen, jonka edistämiseen kansainvälinen oikeus juuri pyrkii. Sitä paitsi selkeät, havaittavissa olevat tosiseikat kertovat todeksi sen, että on muitakin kuin kristittyjä valtioita, jotka tulee laskea kansainvälisen oikeuden alueeseen. Vuonna 1856 Pariisin kongressissa Turkki nimenomaisesti hyväksyttiin Euroopan valtioiden kansainvälisoikeudelliseen piiriin. Sitä ennen Turkki oli kyllä saanut solmia sopimuksia Euroopan valtioiden kanssa, mutta se ei kuitenkaan ollut voinut vaatia tätä valtiollista yhdenvertaisuutta, mutta vuodesta 1856 lähtien Turkki on tunnustettu sivistyneeksi valtioksi.

Kiinan ja Japanin kanssa on solmittu myös sopimuksia, jotka ovat lopettaneet niiden sulkeutumisen kulttuuria vastaan. Nykyään ne käyttävät kansainvälisissä suhteissa yleisesti vastaavia muotoja ja käytäntöjä kuin Euroopan valtiot.

Häikäilemätöntä yksilöön kohdistuvaa väkivaltaa, jonka vanhempien aikojen politiikka salli, ei kansainvälisen oikeuden nykyisten näkemysten mukaan voida katsoa suotavaksi edes villeintä heimoa kohtaan. Kansainvälisen oikeuden alueesta tulee näin yhä laajentuneempi. Jos kuitenkin kysymme, ketkä ovat kansainvälisen oikeuden subjekteja tai henkilöitä, ei näiden määrä kasva kovinkaan suureksi. Valtuudet solmia sopimuksia tai osallistua muihin oikeustoimiin kuuluvat valtioiden sisällä yksittäisille yksilöille, jotka ovat lain mukaan täysivaltaisia. Lisäksi nämä valtuudet kuuluvat juridisille henkilöille, yhtiöille ja korporaatioille, mutta korkein oikeudellisesti juridinen henkilö on valtio. Kun valtio ryhtyy tekemisiin muiden valtioiden kanssa, se on kansainvälisoikeudellinen henkilö. Ei ole muita tällaisia oikeudellisia henkilöitä kansainvälisessä merkityksessä, jotka voisivat solmia sopimuksia ja haastaa tai vastata, kuin valtio itse. Osa kansainvälisen oikeuden tutkijoista, myös Heffter, tekee sen virheen, että he pitävät eivät vain valtioita vaan myös ruhtinaita perheineen ja diplomaattisia toimijoita sekä jopa lopulta yksittäisten valtioiden asukkaita kansainvälisoikeudellisina henkilöinä. On erotettava toisistaan aktiivisesti kansainvälisoikeudelliset henkilöt ja ne, jotka vain edustavat kuningasvaltaa, kuten on ruhtinaiden ja lähettiläiden tapauksessa. He eivät neuvottele koskaan omaan laskuunsa. Eivätkä myöskään yksittäiset yksilöt voi neuvotella omaan laskuunsa, mutta lukuisat kansainvälisoikeudelliset sopimukset koskevat hyvinkin heitä. Näin ollen ainoastaan valtiot ovat kansainvälisoikeudellisia henkilöitä, ja tässä on pantava merkille, että se oikeusjärjestys, johon yksittäiset valtiot sitoutuvat kansainvälisen oikeuden kautta, ei erottele eri valtiomuotoja. Tasavaltalaisilla, yksinvaltais-monarkistisilla ja edustuksellisesti monarkistisilla valtiomuodoilla on ääretön merkitys niiden valtioiden sisällä, joissa ne ovat voimassa, mutta ne eivät vaikuta valtion oikeuksiin muita valtioita kohtaan.

Kaikki valtiot valtiomuotoon katsomatta ovat täten yhtä oikeutettuja subjekteja, ja lisäksi kaikki valtiot ovat yhtä oikeutettuja riippumatta koosta tai mahdista. Suurin maailmanvaltakunta ja pienin valtio, joka kykenee olemaan olemassa, ovat samanarvoisia subjekteja kansainvälisoikeudellisessa järjestyksessä. Tässä ei ole eroa, kun kyseessä on oikeus, kyseessä vallasta ja vaikutusvallasta tilanne on toinen, ja tähän viitaten valtiot tavataan jakaa eri rankin valtioihin; ensimmäiseen, toiseen jne. rankiin.

Maapallolla on edelleen paimentolaiskansoja. Näitä ei voida katsoa valtioiksi, sillä valtio edellyttää pysyvää asutusta ja omaa maata, mutta jos paimentolaiset ovat organisoituneet niin, että yhteinen tahto voi heidän joukossaan nousta esille, sopimuksia heidän ja muiden valtioiden välillä voi esiintyä, missä tapauksessa noudatetaan myös tavallisia muotoja. Näin tapahtuu esimerkiksi Pohjois-Amerikassa, jossa liittovaltio solmii usein sopimuksia intinaanien kanssa. Näillä sopimuksilla on kuitenkin erityinen luonne, koska intiaaniheimoihin tulee suhtautua kuten suojatteihin verrattaessa niitä Amerikan unioniin, jolla on kansainvälisoikeudellinen tunnustus hallita koko (?) Pohjois-Amerikkaa.

Näin ollen kansainvälisessä oikeudessa on ehdottoman tärkeää pysyä selvillä, kuinka valtio tulee määritellä, miten tämä käsite tulee ymmärtää ja esittää, jotta voidaan olla varmoja, ollaanko tekemisissä kansainvälisoikeudellisen henkilön kanssa vaiko ei. Käsitteen valtio määritteleminen ei ole helpoin asia. Tästä löytyy myös loputon sarja yrityksiä. – Jos katsomme von Vattelin määritelmää, hän sanoo: kansakunta tai valtio on poliittinen liitto tai yhteisö ihmisiä, jotka pyrkivät yhteiseen hyvinvointiin ja etuihin voimiensa yhdistämisen kautta, mutta tämä määritelmä olisi ilmiselvästi sovellettavissa myös kaikentyyppisiin yhteenliittymiin, jopa suureen merirosvojen yhtymään, joka jonkin aikaa sitten oli luonut sisäisen järjestyksen yksittäisten erillisintressien pohjalta. Samoin tällainen määritelmä olisi sovellettavissa suuriin kauppayhtiöihin, joita oli erityisesti vanhempina aikoina ja joilla oli mahtavampi organisaatio kuin monilla valtioilla. On myös nostettu esiin kysymys, eikö esimerkiksi brittiläistä kauppakomppaniaa tulisi pitää valtiona eikä kauppayhtiönä, koska tämä yhtiö harjoitti hallitusvaltaa tuhansiin yksilöihin Itä-Intiassa. Vastauksesta tulee kuitenkin kielteinen, koska mainitun yhtiön solmiessa sopimuksia se tapahtui brittihallituksen neuvotteluvaltuuksin. Tämän komppanian olemassaolo lakkasi vuonna 1858. – Ei edes Hansaliittoa voida pitää valtiona, ja silti on myönnettävä, että tämä liitto on vaikuttanut suuressa määrin kansainvälisen oikeuden perinteiden parantamiseen eri maiden välillä, sikäli kun kyse oli kaupasta yksilöiden ja Hansaliittoon otettujen paikkakuntien välillä.

Vattelin määritelmällä en näin ollen voi päätyä valtiosta sellaiseen käsitykseen, joka tekisi kiistattomaksi sen, onko kyseessä valtio vaiko jotakin muuta. Mikäli sitten halutaan ottaa avuksi enemmän tai vähemmän filosofisia määritelmiä, Bluntschlilta löytyy sellainen, joka voi kyllä näyttää kauniilta, mutta joka tuskin selventää käsitettä: valtio on miehekkäästi organisoitu, itsenäiseksi ja yhteisöä hallitsevaksi henkilöksi tullut kansa maassa. Hän painottaa sitä, että valtiolla tulee olla miehekäs ja kirkolla naisellinen organisaatio. En ole pystynyt selvittämään, missä määrin tämä on oikeudellista. Valtion henkilöyttä hän korostaa oikeutetusti, kuten myös sitä, että sitä maassa olevaa kansaa, joka perustaa valtion, täytyy pitää itsenäisenä ja yhteisöä hallitsevana, mutta voimme esittää asian yksinkertaisemmin suunnilleen seuraavasti: määritellyllä maa-alueella asuva väestö, joka elää samojen lakien mukaan ja alistuu yleisen tahdon määräyksiin kaikessa sellaisessa, joka koskee koko kyseistä väestöä, muodostaa valtion, kun tämä määräävä tahto tai korkein valta, kuuluipa tämä lopulta yhdelle henkilölle tai tälle ja kansalle yhteisesti, on riippumaton kaikista ulkoisista valloista. Havaitsemme, mikäli luomme katseen Euroopan valtioiden rakenteisiin eri paikoissa, määritellyllä maa-alueella pysyvästi asuvia kansoja, jotka eivät kuitenkaan ole valtioita vaan provinsseja. Tästä esimerkki on Böömi, sillä se yhteinen tahto, joka määrittyy Böömin asukkaiden mukaan, ei ole riippumaton ulkopuolisista korkeammista voimista. Tämä ulkopuolinen valta on Itävallan keskushallitus. Tämä on se, joka toimii erotuksena valtion ja provinssin välillä, se että valtio säätää lakinsa täysin riippumattomana mistään valtion ulkopuolisesta vallasta, kun taas provinssilla voi olla monia ulkoisia vastaavia tuntomerkkejä koskien aluetta, väestöä ja niin edelleen, mutta sen on kuitenkin otettava valtiovallalta vastaan korkeimmat päätökset.

Tämä kysymys on nyt tältä osin puhtaan valtio-oikeudellinen, mutta se liittyy myös kansainvälisoikeudellisiin kysymyksiin siksi, ettei kansainvälinen oikeus tunnusta koskaan oikeutetuksi subjektiksi kansainvälisessä merkityksessä sellaista kansaa ja valtiota, joka ei harjoittaisi itsessään lopullista päätösvaltaa lakeihinsa. Tämä juuri on valtion suvereniteetti, tämä että se järjestää sisäiset suhteensa riippumatta toisista. Tämän valtio-oikeudellisen suvereniteetin ohella puhutaan myös kansainvälisoikeudellisesta suvereniteetista, joka muodostuu siitä, että solmii itsenäisesti omaan laskuunsa oikeussuhteita muihin valtioihin.

Usein on esitetty kysymys, onko suvereniteetti sellainen absoluuttinen ominaisuus, joka ei salli mitään loukkauksia ilman että se sitä kautta tuhoutuisi. Minun täytyy tässä yhteydessä mainita, että suvereniteetista puhutaan eri tarkoituksissa. Kun puhutaan ruhtinaan suvereniteetista, tarkoitetaan itsevaltaista vallassa olevaa hallitsijaa, ja kun puhutaan kansansuvereniteetista, tarkoitetaan, että kyseinen valtio julistaa korkeimman vallan kuuluvan koko kansalle, mutta nämä ovat vain saman asian eri vaiheita, sillä jokaisessa valtiossa täytyy yhden suvereenin tahdon voida olla pätevä. Valtiovalta on siksi se, joka on suvereeni, miten sen harjoittaminen onkaan organisoitu, ja kansainvälisessä oikeudessa toiminnallinen merkitys on valtiosuvereniteetilla, vaikka tätä termiä usein käytetäänkin eri valtioiden suvereeneista tarkoittaen niiden hallitsijoita. Puhutaan Britannian suvereenista ilman, että väitettäisiin, että hänellä on rajoittamaton valta. – Valtion suvereniteetti voi myös kärsiä rikkomuksista ja loukkauksista monenlaisin tavoin ilman, että se niiden takia tuhoutuisi. Kun useat valtiot yhdistyvät toistensa kanssa jatkaakseen pysyvästi elämistä sellaisessa liitossa, ne samalla luopuvat oikeudesta harjoittaa itsenään valtion suvereniteettia muita maita kohtaan. Yhdistymisestä seuraa, että niiden tulee harjoittaa suvereniteettia yhdessä. Mikään sellainen liitto, johon suostutaan, jotta voitaisiin yhdessä saavuttaa enemmän kuin yksin, ei voi välttyä tuntumasta jossain määrin loukkaukselta. Kansainvälisoikeudellista suvereniteettia loukataan ajoittain tietyissä erityistapauksissa sopimusten kautta. Näin esimerkiksi, kun Venäjän keisarikunta ei voinut vastustaa länsivaltojen hyökkäystä, Venäjä sai alistua tiettyihin rajoituksiin, esimerkiksi olemaan pitämättä sotalaivastoa Mustallamerellä. Tämä Venäjän suvereniteetin loukkaus ei kuitenkaan itsessään tehnyt loppua Venäjästä suvereenina valtiona, mutta se pysyi silti voimassa vuoteen 1871, jolloin Venäjä totesi, ettei se enää alistunut tähän, ja parhaillaan käytävällä sodalla on seurauksenaan vahvistaa tämä suvereniteetti tuolla kaukana.

Olen näiden esimerkkien kautta halunnut vain tuoda esiin, kuinka valtioiden suvereniteetin loukkaukset eivät itsessään tuhoa suvereniteettia. Tässä asiayhteydessä minun täytyy siten käsitellä kysymystä niin kutsutuista puolisuvereeneista valtioista. Puhutaan, että on suvereeneja ja puolisuvereeneja valtioita. Joskus henkilöt, jotka eivät ole selvillä olosuhteistamme, erehtyvät väittämään, että Suomi olisi puolisuvereeni valtio. Tämä ei ole totta, sillä se edellyttäisi, että Suomen suuriruhtinas olisi itse asiassa Venäjän keisarin vasalli. Puolisuvereeneja valtioita ovat Romania ja Serbia siitä syystä, että niiden ruhtinaat ovat tunnustaneet tribuuttivelvollisuuden Korkealle Portille, samoin kuin jotkut pohjoisafrikkalaiset valtiot. Ne eivät ole täysivaltaisia, koska kun ne haluavat solmia sopimuksia, sen täytyy tapahtua Korkean Portin tai toisissa tapauksissa nykyään Ranskan suostumuksella.

Valtion esittäminen kansainvälisoikeudellisena henkilönä, oikeudellisena subjektina kansainvälisissä yhteyksissä, vaatii vielä yhden lisäyksen koskien sitä, mitä sanojen kansakunta ja kansallisuus tulisi tarkoittaa, kun kyse on kansainvälisoikeudellisista henkilöistä. Olen jo kiinnittänyt huomiota siihen tosiasiaan, ettei tästä tieteenalasta joskus vaihtoehtoisesti käytetty nimitys ulompi valtio-oikeus ole oikeastaan yleisessä käytössä, vaan puhutaan kansojen oikeudesta tai kansainvälisestä oikeudesta. Tässä näyttää näin ollen oletettavan kansan ja valtion yhtäläisyyttä. Tämä yhtäläisyys on kuitenkin olemassa vain siinä määrin, että kansainvälisoikeudellisia subjekteja ovat ne kansakunnat, jotka ovat organisoituneet valtioiksi, mutta todellisuudessa käsitteet valtio ja kansakunta eivät samastu kaikkialla tai kaikissa olosuhteissa. Säännön mukaan lienee niin, että yksi kansakunta muodostaa valtion organisaation. Kun puhutaan Ranskan valtiosta tai kansakunnasta, kuka hyvänsä havaitsee, että näitä käsitteitä voidaan käyttää toisensa sijasta, mutta on myös muita olosuhteita. Kun puhutaan Itävallasta, saadaan turhaan kysyä, missä on itävaltalainen kansakunta. Itävaltalaisella kansallisuudella tarkoitetaankin sitä ominaisuutta, joka kuuluu kaikille Itävallan valtion alamaisille. Tässä on itse asiassa kyse siitä, että valtio voi käsittää yhden ainoan kansakunnan, olla homogeeninen suhteessa kansalliseen koostumukseensa, tai myös yhdistää valtapiiriinsä useita eri kansakuntia ja kuitenkin muodostaa kokonaisuuden suhteessa toisiin, samoin kuin voi olla niin, että kansakunta elää jakautuneena useisiin eri valtioihin. Tutuin tällainen kirjava esimerkki on Itävalta ja samoin Unkari. Itävallan keisarikunnassa, jolla on tietty saksalainen pääleima – dominoiva lehdistö käyttää saksaa – ei kuitenkaan ole enempää kuin 7 800 000 saksalaista, vaikka siellä on 12 ½ miljoonaa muista kansallisuuksista, nimittäin tšekkejä, ruteeneja ynnä muita. Unkarissa, jota useimmiten pidetään unkarilaisten maana, on vain 5 700 000 unkarilaista, mutta lähes 10 miljoonaa asukasta muista heimoista, samoista heimoista kuin he, jotka asuvat Itävallassa, kuitenkin sillä erolla, ettei täällä ole puolalaisia tai italialaisia. Unkarin valtio on näin ollen kirjava kansallisuuksien kokoelma. Molemmissa näissä itävaltalais-unkarilaisen kokonaisuuden puoliskoissa on luonteenomaista, ettei hallitseva kansakunta ole edes lukumäärältään enemmistössä. Saksalaiset Itävallassa ovat toki kutakin muuta heimoa lukuisampia, mutteivät lukuisampia kuin nämä yhteensä. Sama koskee unkarilaisia Unkarissa. Tämänlaatuista sekoitusta, jossa edes pääkansakunta ei ole muita painavampi, esiintyy tuskin missään muussa valtiomuodostelmassa. Turkki toki kattaa myös lukuisia heterogeenisia elementtejä, mutta voidaan kuitenkin huomata, että eurooppalaisen Turkin lisäksi siihen kuuluu aasialainen Turkki, ja jos näiden molempian turkkilaisväestöt lasketaan yhteen, on pääkansallisuus valtavassa enemmistössä. Venäjällä esiintyy myös suuri kansallisuuksien sekoitus. Niin kutsutulla eurooppalaisella Venäjällä, toisin sanoen keisarikunnassa ja Puolassa, mutta jättäen Kaukasia ja Siperia pois, oli esittää väestökseen vuonna 1867, jolloin uusimmat tiedot on päivätty, suunnilleen 51 miljoonaa venäläistä ja niitä vastaan 5 miljoonaa puolalaista, hieman yli 3 miljoonaa suomalaista Pohjois-Venäjällä asuvista eri heimoista sekä lisäksi ranskalaisia ja juutalaisia, tataareja, romanialaisia, baškiireja, amerikkalaisia, armenialaisia ynnä muita yhteensä 10 miljoonaa. Siellä olikin tuolloin suunnilleen 18 miljoonaa ei-venäläistä, mutta yli 50 miljoonaa puhdasta venäläistä ja siten valtaosa väestöstä siitä kansallisuudesta, joka oli antanut Venäjän valtiolle sen luonteen, niin että vertailu Itävaltaan ratkeaa Venäjän eduksi. Koskien erityisesti puolalaista kansakuntaa, jota ei nykyään ole olemassa poliittisena kansakuntana, havaitaan, että Venäjän keisarikuntaan kuuluu 5 miljoonaa puolalaista ja Preussiin ja Itävaltaan 2 ½ miljoonaa. Se on näin ollen esimerkki siitä, ettei kansakunta, jolla on jopa ollut pitkä ja loistava historia, muodosta nykyään lainkaan valtiota vaan on tullut jaetuksi useampiin muihin. – On yleisesti ottaen luonteenomaista, että kun Euroopassa siirrytään kauemmaksi kohti itää, kohdataan kansalliselta koostumukseltaan vähemmän homogeenisia valtioita samalla kun myös mannermaa levittäytyy ja rajat ovat vähemmän teräviä, mikä on tehnyt poliittisesti mahdolliseksi ja osittain välttämättömäksi sen, että valtioiden muodostaminen tapahtuu miltei riippumattomasti kansallisuuksista. Ei voida nimittäin ohittaa sitä, että kansallisuusperiaate on kuitenkin uudempina aikoina saavuttanut tiettyä tunnustusta kansainvälisessä politiikassa. Vielä ei niin kauan sitten rajoja valtioiden välillä säädeltiin niiden käymien sotien jälkeen suunnilleen siten kuin yksityishenkilöiden välillä käytiin kauppaa ja vaihdettiin maaomaisuutta. Tietystä määrästä neliöpeninkulmia luovuttiin, mutta siihen, rikottiinko vanhoja siteitä, ei kiinnitetty huomiota. Vielä Wienin kongressi, Euroopan kartan suuri säätelijä, toimi tunnustamatta kansallisuuksien oikeuksia. Tässä ei ollut ihmettelemistä, koska tämän kongressin painopiste oli itävaltalaisessa diplomatiassa. Kuitenkin pitkäaikainen yhteiselämä on johtanut siihen, että näitä valtioita tuskin olisi mahdollista jakaa useammiksi pienemmiksi, kansallisesta näkökulmasta homogeenisiksi, sillä nämä Itävallan valtion muodostavat erilliset kansat eivät asu erillisinä toisistaan. Böömissä väestö koostuu saksalaisista, tšekeistä ynnä muista; Galitsiassa ruteeneista ja puolalaisista; eteläisemmillä mailla asuu vaihtelevasti saksalais- ja slaaviheimoja. Näin ollen maantieteellinen jako olisi näissä tapauksissa miltei mahdoton. Kun uudempien aikojen politiikassa on huomioitu kansallisuusperiaate, sen edellytyksenä on toisaalta ollut itsetietoisuuden tunne siinä kyseisessä väestössä, joka pyrkii muodostamaan itselleen valtion tai liittymään kansallisiin sukulaisiinsa näiden valtiossa, ja toisaalta se, että myös alue muodostaa vastaavan pohjan kansallisuuden olemassaololle. – Kansallisuusperiaatteella tulee kansainvälisessä oikeudessa täten ymmärtää jokaisen kansakunnan oikeudellista vaatimusta saada muodostaa itsenäinen valtio tai perustaa sellainen. Tällöin on kansakunnan käsite jo määritetty korkeammaksi kuin vain joksikin onnettomaksi etnografiseksi kansanryhmäksi, joka toki kielensä ja perinteidensä osalta voi olla erillinen naapureistaan, mutta joka ei enää elettyään heidän kanssaan yhdessä vuosisatojen ajan muodosta omaa, erityisistä poliittisista vaatimuksistaan tietoista elävää henkilöään. Ylipäänsä poliittisella henkilön käsitteellä ei näin ollen pidäkään tarkoittaa väestön jokaista etnografista fraktiota, joka voi olla olemassa, eikä myöskään vaatia kielen täydellistä yhtenäisyyttä, jollaista tuskin on missään maassa. Jopa koostumukseltaan harvinaisen homogeenisessa Ranskassa on kuitenkin asukkaiden ryhmiä, jotka eivät osaa ranskaa. Pyrenneitten asukkaat ovat säilyttäneet vanhan kieli-idiominsa baskin, josta on yritetty löytää sukulaisuutta suomen kanssa, ja samoin Provencessa ja Bretagnessa on kieli-idiomeja, jotka eivät ole ranskan murteita, mutta nämä asukkaat ovat kuitenkin liittyneet ranskalaiseen kansaan ja pitävät itseään sitä kautta sen osana. Yhtä väärin olisi sanoa, etteivät ruotsia puhuvat Suomessa olisi suomalaisia vaan ruotsalaisia. Missä hyvänsä päin maailmaa esiintyessämme huomaisimme kuitenkin puhtaan ruotsin kielen olevan täysin muuta. Että Suomessa asuisi kaksi kansaa, olisi minun nähdäkseni poliittinen ja historiallinen valhe. Jos menemme Belgiaan, ranskaa puhuvat belgialaiset eivät katso olevansa ranskalaisia, koska he ovat suhteessa sosiaalisiin intresseihin yhdistyneet niin, ettei heitä enää voi erottaa toisistaan erillisten valtioiden muodostamiseksi kansallisuuskäsitteen poliittisen merkityksen tiukan noudattamisen mukaisesti. Heti kun on poliittisia kysymyksiä, jokainen [...]oläslig/saknad text, eikä myöskään törmätä niin suuriin vaikeuksiin kansainvälisen oikeuden osalta, joita syntyisi, jos jokaista pientä yksilöiden ryhmää, joka olisi säilyttänyt idiominsa, pidettäisiin oikeutettuna muodostamaan erillisen valtionsa. Muutenkaan on tuskin olemassa valtiota, joka olisi koostumukseltaan niin homogeeninen, ettei siellä nykyään esiintyisi mitään erilaisuutta koskien asukkaita, ja vielä vähemmän menneinä aikoina. Tiedämme kaikki, kuinka brittikansa on syntynyt eri heimojen vähitellen tapahtuneesta sulautumisesta anglosaksiseen kansallisuuteen. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ei ole mitään eroa oikeuksissa tai velvollisuuksissa, jotka johtuisivat siitä, koostuuko jokin valtio yhdestä vai useammasta kansallisuudesta (kansallisuus ymmärrettynä korkeammassa poliittisessa merkityksessä kuten olemme esittäneet). – Tästä ei tarvitse seurata, että koko kansallisuusperiaate olisi kansainväliselle politiikalle yhdentekevä. Se on usein antanut syyn sotaan; sen nimissä on ryhdytty osin oikeudenmukaisiin ja osin epäoikeudenmukaisiin tekoihin, mistä myös uusimpien aikojen sodat todistavat. Mutta kansainvälinen politiikka ja siinä mahdollisesti esiintyvät perusteet ovat jotain erityistä itsessään, eivätkä ne kuulu kansainvälisen oikeuden tehtäviin. Yleisesti voidaan tässä suhteessa sanoa, että mitä yhtenäisempi valtio on koostumukseltaan, sitä vähemmän se antaa olemassaolollaan syytä sotaisiin konflikteihin. Samoin voidaan myös nostaa esiin, että mitä paremmin valtio kehittää sisäistä oikeusjärjestystään niin että tyytyväisyys sisäisiin olosuhteisiin vallitsee, sitä vähemmän tällainen valtio antaa syytä sotaan, kun taas ne valtiot, joissa annetaan syytä tyytymättömyyteen seurauksena puutteellisesta hallinnosta tai epäluonnollisesta pakosta, jolla eri heimoja pidetään yhdessä, ovat pesäkkeitä niin kutsutuille kysymyksille, jotka johtavat laajasti versoviin sodan syihin.

Vaikka nyt onkin oltava yksimielisiä siitä, että ainoastaan valtiot ovat kansainvälisoikeudellisia subjekteja, ei kuitenkaan ole niin, että jokaisella eri valtiolla olisi itsessään tämä ominaisuus, sillä valtioita voi olla ei vain erillisinä, vaan myös yhdistyneinä toisten valtioiden kanssa. Siksi kaikissa kansainvälisen oikeuden teoksissa havaitaan kiinnitettävän ainakin jonkinlaista huomiota tähän kysymykseen, mikä asema näillä kollektiivisilla muodostelmilla, näillä valtioiden yhteenliittymillä, on suhteessa asemaansa kansainvälisissä oikeussuhteissa. Kaikkien tutkijoiden on ollut käytännössä pakko päätellä, että valtioista, jotka ovat pysyvästi yhdistyneet toisiinsa ja jotka ylipäänsä muodostavat yhden ja ainoan oikeussubjektin kaikkia tähän liittoon kuulumattomia valtioita eli vieraita valtoja kohtaan, tulee kollektiivinen kansainvälisen oikeuden henkilö.

Jos tarkastellaan valtioiden yhteenliittymien synnyn historiaa, havaitaan myös, että motiivi niihin, olivatpa ne vapaaehtoisia tai jommankumman osapuolen pakottamia eri valtioiden yhdistymisiä unioniksi, on lähes aina ollut se, että pyritään saavuttamaan enemmän voimaa ulospäin muita kansoja vastaan. Poikkeuksia on, ja niistä meidän on syytä myös puhua; on kuitenkin verrattain harvinaista, että valtioiden yhteenliittymä tapahtuu yhdistyvien valtioiden sisäisen suuremman hyödyn hankkimiseksi. Motiivina on ollut esiintymällä yhdessä vieraita valtoja kohtaan hankkia sitä kautta suurempaa kunnioitusta ja turvallisuutta. Silti ei tarvitse ylenkatsoa sitä, että kun tällainen yhdistyminen pohjautuu terveille periaatteille, samanhenkisyyden mahdollisuudelle, se voi vaikuttaa suotuisasti yhdistyvien valtioiden sisäiseen elämään. Näin olisikin esimerkiksi vaikeaa väittää, että Ruotsi ja Norja olisivat yhdistymisellään jollakin tapaa kärsineet vahingoista sisäisessä yhtenäisyydessään, vaan päinvastoin on nähtävä, että ne ovat hyötyneet osittain niiden välille syntyneen kahden veljeskansakunnan kilpailun kautta ja osin sen itse asiassa suuremman turvallisuuden takia, jonka tietoisuus liittouman voimasta antaa.

Luonnehdittaessa tällaisia pysyviä valtioiden yhdistymisiä havaitaan, etteivät kaikki tutkijat ole täysin yksimielisiä. On kuitenkin tiettyjä pääkysymyksiä, joista lähes kaikki ovat samaa mieltä, ja selvitän lyhyesti, miksi. Osa kansainvälisen oikeuden tutkijoista suhtautuu tähän erillisenä aiheenaan; toiset ovat lyhykäisyydessään vedonneet siihen, mitä valtio-oikeudellisissa töissä tästä mainitaan.

Pysyvät valtioiden yhteenliittymät on jaettu valtioliittoihin eli konfederaatioihin ja liittovaltioihin eli federaatioihin (konfederaation ja federaation välillä on erittäin hieno nyanssi, joka on kuitenkin ranskalaisessa terminologiassa tietyllä tapaa vakiintunut). Edelleen tehdään ero personaaliunionin ja reaaliunionin välille, minkä lisäksi jotkut puhuvat vielä täydellisistä unioneista.

Silloin kun sitä on korostettu, ero valtioliiton ja liittovaltion välillä on ollut se, että valtioliitto on vain kansainvälisoikeudellinen useampien valtioiden välinen yhteenliittymä tarkoituksessa hoitaa ulkomaiden asioita jokaisesta valtiosta lähetettyjen delegaattien tai asiamiesten kautta ilman, että sen täten näitä ulkoasioita varten luotu toimivalta kattaisi mitään suoraa päätösvaltaa, vaan ainoastaan välittyneenä kaikkien erillisten valtioiden hallituksilta. Tästä yhteisöstä ulkomaan asioissa ei edes ole välttämättä katsottu seuraavan, että siihen tällä tavoin liittyneiden valtioiden olisi luovuttava itse ajamasta ulkomaan asioita, vaan myös tämä pysyisi samoin mahdollisena kaikille niistä. Esimerkkinä tällaisesta on nostettu Saksan liitto sellaisena kuin se oli organisoitu Wienin kongressin jälkeen vuodesta 1815 vuoteen 1867, jolloin Pohjois-Saksan liitto perustettiin. Tässä havaitsemme, kuinka liittokokous Frankfurt am Mainin vapaavaltiossa keskusteli ulkoasioista samalla kun jokainen Saksan suuremmista ja pienemmistä valtioista kuitenkin piti yllä diplomaattisia suhteita ulkomaihin ja solmi traktaatteja riippumatta siitä, mitä liittokokous mahdollisesti halusi omalta osaltaan väittää. Tällä kokouksella piti myös olla tietty sisäinen toimivalta suhteessa yksittäisten valtioiden välisiin kiistoihin, mutta tämä jäi lähestulkoon vain paperille. – Kun Englannin siirtokunnat Pohjois-Amerikassa irrottautuivat emämaastaan ja julistautuivat riippumattomiksi valtioiksi, ne solmivat välittömästi liiton, eivätkä ainoastaan tilapäistä allianssia, jollaiseksi kutsutaan yhdistymistä tiettyä sotaa varten, vaan pysyvän liiton, mutta kuitenkin antamatta yhteiselle liittohallitukselle sellaisia ominaisuuksia, joita hallituksilla yleensä oli, ja osapuilleen samanlaisessa muodossa Sveitsin konfederaatio oli elänyt joitakin vuosisatoja. Amerikassa se säilyi vain joitakin vuosia, minkä jälkeen tämän muodon katsottiin olleen riittämätön, sillä ei käynyt päinsä, että yhdistyneiden siirtokuntien edustajat olisivat joutuneet käsittelemään niin syvälle meneviä asioita, jotka vaikuttivat budjettiin ja kauppalainsäädäntöön. Katsottiin kestämättömäksi, että tällaisissa kysymyksissä elimenä oli edustajien kokous, kun taas huomattavasti vähemmän tärkeissä asioissa mielellään kuultiin kansanedustajia, ja tämä johti Amerikan Yhdysvaltojen perustamiseen unionin perustuslain kautta, joka ensin solmittua liittoa muuten muuttamatta tai kumoamatta muotoiltiin niin, että näitä asioita, joita pidettiin eri valtioille yhteisinä, käsiteltiin yhtenäisen perustuslaillisen tasavaltalaisen muodon mukaan, joka päti jokaisessa valtiossa käsiteltäessä kaikkia niitä valtiollisia asioita, joiden ei ollut julistettu olevan yhteisiä. Näin on myös Saksassa. Kun tämä löyhä saksalainen ”Bund”, ’liitto’, vuodelta 1815 osoittautui kykenemättömäksi toimimaan, niin tapahtui siksi, ettei sitä ollut organisoitu siten kuin perustuslailliselle valtiolle oli välttämätöntä. Tällä tavoin valtioliiton vanhemmasta, löyhemmin organisoidusta muodosta on historiallista tietä siirrytty kiinteään järjestettyyn muotoon, jolle Amerikan unioni antoi esikuvan ja joka sai sittemmin Euroopassa seuraajia Sveitsistä ja Saksasta. Olen esittäessäni, kuinka valtioliittoja ja liittovaltioita luonnehditaan, päätynyt jo samalla selittämään, millä tavoin pidän tätä jakoa virheellisenä. On siis virheellistä, kun meidän aikanamme puhutaan, että tällaiset useiden valtioiden liitot voitaisiin organisoida joko valtioiden liitoiksi tai liittovaltioiksi, joka on uusi saksalainen termi kuvaamaan sellaisia kokonaisuuksia kuin uusi Saksan valtio. Niin kutsutulla liittovaltiolla on uusi muoto, joka seurasi vanhaa muotoa, joka valtioliitolla ensin oli. Liittovaltio on kuitenkin huono nimi, koska jokainen valtio valtioliitossahan on liittovaltio. Myös Saksan valtakunnan perustuslaki sisältää virallisena terminä kaikille Saksan valtakunnan yhtiömiehille termin ”Bundesstaat”, ’liittovaltio’. Pohjois-Amerikassa ei lainkaan esitetä kysymystä, eivätkö kaikki liittoon kuuluvat valtiot olisi valtioita. – Katson myös sen olevan väärin, että ne tutkijat, jotka työskentelevät tämän kysymyksen parissa, eivät ole tuoneet esiin seikkaa, jonka minä katson olevan ratkaiseva, nimittäin että valtiot, joilla on perustuslaillisesti edustava valtiomuoto, eivät voi perustaa keskinäistä liittoa hoitaakseen yhteisesti ulkomaan asioita ja mitä niistä lähimmin seuraa, kuten kauppalainsäädäntöä ynnä muuta, ilman että tämä yhteinen asioiden hoitaminen kuitenkin tapahtuu noudattaen vastaavia muotoja, jotka ovat voimassa valtioelämässä jokaisessa näistä yhdistyneistä valtioista. Olisi erittäin epäjohdonmukaista, jos jokainen valtio, joka kuuluu liittoon, jättäisi kaikki talouskysymykset, sekä suuret että pienet, keskusteltaviksi edustajien kokoukselle, vaikka kahdelle tai kolmelle jokaisesta valtiosta. Kun liiton osalliset ovat perustuslaillisia valtioita, ne eivät voi hoitaa vain hallituselintensä kautta niitä asioita, jotka ovat tulleet yhteisten toimenpiteiden kohteiksi, vaan sen lisäksi tarvitaan samaa organisaatiota kuin erillisten, valtion sisäisten asioiden hoitamiseen. Tämä on syy, miksi enää ei esiinny vanhemman muodon mukaisia valtioliittoja. Ne ovat järjestäytyneet nyt perustuslaillisesti, mutta niiden erilliset osat eivät vain siksi ole lakanneet olemasta valtioita.

Olen joitakin vuosia sitten tehnyt tästä aiheesta erityisen tutkielman, josta kuitenkin vain pieni osa on julkaistu, enkä voi luopua tästä mielipiteestäni koskien tätä kysymystä, huolimatta siitä, että useat saksalaiset ovat väittäneet, että liittovaltio ja valtioliitto ovat sama asia. Minun käsitykseni mukaan tämä ei ole vain muodollisesti väärin, vaan siinä erehdytään pysyvän valtioiden yhteenliittymisen merkityksestä; se tarkoittaa, että mahdollisuus tällaiseen kiistetään, jos sanotaan, että siihen kuuluvia valtioita täytyy kohdella liittovaltiona.

Sitä eroa valtioliittojen ja liittovaltioiden välillä, jonka useimmat kirjoittajat ovat nostaneet esiin, ei näin ollen tule ymmärtää jatkuvaksi, meidän päivinämme edelleen päteväksi periaatteelliseksi eroavuudeksi, joka tekisi näistä molemmista muodoista olennaisesti eri instituutioita, vaan valtioliitto on aikaisempi muoto useampien valtioiden yhteenliittymille siinä tarkoituksessa, että ulkomaan asiat ja mahdollisesti tietyt muut yhteiset asiat hoidetaan yhteisesti perustetun liittoelimen kautta, kun taas liittovaltio on puhtaasti virheellinen nimitys, jonka sijasta on edelleen syytä säilyttää termi valtioliitto, mutta samalla muistaa, etteivät nämä voi säilyä aikaisemmin pätevien primitiivisten muotojen mukaan, vaan että kun valtiot haluavat toimia niin, että tietyt asiakokonaisuudet hoidettaisiin ja järjestettäisiin yhteisesti, niiden täytyy myös luoda tähän tarkoitukseen jonkinlainen hallitus ja tehdä päätöksiä niiden muodollisuuksien mukaan, joita liittoon kuuluvat perustuslailliset valtiot muuten noudattavat asioidensa hoitamisessa. – Jos valtioliitto ajatellaan niin löyhäksi kuin Saksa oli vuoden 1815 jälkeen, havaitaan, ettei sellainen voi säilyä, koska mitä tulee varsinkin ulkomaan asioihin, Frankfurtin liittohallitus oli täysin halvaantunut verrattuna kaikkiin yksittäisiin liiton jäseniin. Ei saatu aikaan juridista henkilöä, joka olisi kansainvälisoikeudellisessa merkityksessä astunut kunkin yksittäisen liittoutuneen valtion tilalle, vaan saatiin aikaan organisaatio, joka puolinaisuudessaan jäi vaille merkitystä.

Jokainen niin organisoitu pysyvä valtioliitto, että se voi toimia yhteisissä asioissa yhtenäisin muodoin ja samoin takuin kansoille kuin erillisten valtioiden elimet, on yksi oikeudellinen henkilö suhteessa vieraisiin valtoihin ja muodostaa yksin tämän kansainvälisoikeudellisen henkilön, joka syntyy erillisten, näin muodoin poistuvien valtioiden yhdistyessä. Mikään Pohjois-Amerikan unionin erillisistä valtioista ei harjoita kansainvälisiä oikeusasioita omasta puolestaan, kaikki tällainen tapahtuu unionihallituksen kautta. Mikään Saksan valtakunnan jäsenistä, olipa kyseessä siihen sisältyvä suurempi tai pienempi valtio, ei nykyään harjoita ulkopolitiikkaa erillisenä omasta puolestaan, vaan sitä johtaa liittohallitus keisarin nimissä valtakunnankanslerin kautta. Näin myös Sveitsissä, jossa aiemmin joka kantonilla oli oikeus solmia sopimuksia, mutta nykyään tällainen sallitaan vain sellaisissa poliisiasioissa, joita myös osassa valtioista voisi hoitaa hallinnollinen viranomainen eikä vain hallitus.


Edellä mainitun kaltaisista valtioiden yhdistymisistä eroavat ne, joita kutsutaan unioneiksi. Havaitsemme useimpien kansainvälisen oikeuden ja yleisen valtio-opin tutkijoiden käyttävän termejä personaali- ja reaaliunioni, ja osan myös, vaikkakin tähän liittymättä, termiä täydellinen unioni.

Personaaliunionilla on tavallisesti kuvattu sellaista valtioiden välistä yhdistymistä, joka on voimassa tilapäisesti sitä kautta, että kummankin valtion valtaistuimet ovat päätyneet saman henkilön haltuun, eli toisin sanoen, kun kaksi valtiota, joissa on eri kruununperimyslait ja periaatteessa erilliset dynastiat, kuitenkin päätyvät satunnaisen sukulinjojen päällekkäisyyden ja kruununperimysmääräysten kautta joksikin aikaa saman hallitsijan valtaan. Tämä on yleisimmin omaksuttu näkemys. Oikeudellisesti tällaisen unionin ei kuitenkaan tule kuulua valtiounioneihin. – Kun esimerkiksi Englannilla ja Hannoverilla oli aikoinaan sama hallitsija, näiden valtioiden välillä ei ollut olemassa liittoa. Toinen niistä saattoi olla sodassa, toinen ei. Ne eivät olleet sidoksissa toisiinsa. Niillä ei ollut yhteistä lakia, joka olisi voinut muodostaa perustan tälle yhteenliittymälle. Siksi on syytä karsia valtioiden välisten pysyvien liittojen tyypeistä tällaiset puhtaasti satunnaiset, jotka eivät sitä paitsi kuulu siksikään valtioiden liittoihin, etteivät ne itsessään ole olleet suunniteltuja, vaan niihin on päädytty sattumalta.

Vastakohdaksi tälle on reaaliunioksi kutsuttu sellaista liittoa, joka on pysyvä sen seurauksena, että laki tai traktaatit niin säätävät. Tämä voi sitten aikaansaada yhteisyyttä enemmässä tai vähemmässä määrin, mutta läpikäyvä piirre on, että kruununperimyslaki on sama, niin että toisen valtion hallitsija on väistämättä sitä myös toisessa valtiossa. Kyse on silloin todellisesta valtiollisesta unionista, kun se laki, joka määrää, kuka hallitsee toista valtioista, on samalla kruununperimyslaki toisessakin. Näitä unioneita on syytä kutsua mieluummin dynastisiksi valtioiden unioneiksi kuin reaaliunioneiksi, koska dynastia on yhteinen. Muuten yhteisyys voi olla rajattu pienimpään mahdolliseen. Se mitä tällaisista unioneista aina seuraa, on kuitenkin yleisesti vallitseva yhtenäisyys ulkopolitiikassa niin, että dynastisen unionin kautta yhdistyneet valtiot esiintyvät kollektiivina ulkomaita kohtaan ja näin aina saman edustajan, yhteisen monarkin kautta, joskaan niiden suhteiden ulkomaihin ei tarvitse olla yhteisiä siinä merkityksessä, että kaikki, jonka sovitaan koskevan toista valtioista, koskisi myös toista. – Tällainen dynastinen valtioiden liitto vallitsee tällä hetkellä Ruotsin ja Norjan välillä, Suomen ja Venäjän välillä sekä Alankomaiden ja Luxemburgin välillä. Sitä läheisesti muistuttava on Itävallan ja Unkarin välinen liitto, joka on käynyt läpi monia eri vaiheita. Se oli aikoinaan yksinkertainen valtioiden liitto. Sitten Unkarin oikeuksia loukattiin, ja Unkarista tuli provinssi. Nykyisellään suhde on vuodesta 1867 lähtien järjestetty sillä tavalla, ettei liitolla ole vain dynastisen valtioiden unionin luonnetta, vaan on perustettu myös erityisiä instituutioita yhteisten asioiden käsittelemiseksi, vaikkakin yhteisen hallitsijan alaisuudessa.

Näiden lyhyiden selvennysten jälkeen arvelen, että minun täytyy ainoastaan mainita, millä tavoin erilaiset pysyvät valtioiden väliset liitot on syytä jakaa kahteen pääluokkaan, joista ensimmäisen tulee kattaa sellaiset yhteenliittymät tai liitot, jotka ovat perustaneet yhteisen hallituksen yhteisiä asioita varten, mutta jolla hallituksella ei ole mitään valtaa minkään yksittäisen liiton valtion erillisiin asioihin, kun taas toiseen pääluokkaan luetaan sellaiset yhteenliittymät, joissa hallitsija on yhteinen ja käyttää samalla hallitusvaltaa jokaisessa yhdistyneistä eri valtioista. Jälkimmäisessä ei ole luotu erillistä hallitusvaltaa yhteisten asioiden hoitamiseksi, vaan samoin kuin molempia yhtyneitä valtioita hallitsee sama hallitsija, samoin tällä on hoidettavaan ne asiat, jotka voisivat olla yhteisiä. Tämä jakotapa ei näytä perustuvan ainoastaan puhtaan muodolliseen erotteluun, vaan myös siihen konkreettiseen eroon, että yhdistymisestä erillisen yhteisen liittohallituksen luomisen kautta tulee selkeästi paljon kattavampi kuin silloin, kun sen ilmauksena on vain yhteisen hallitsijan henkilö.

Nostin jo esiin, että valtioiden liitot muodostavat kansainvälisoikeudellisessa katsannossa ainoastaan yhden oikeudellisen henkilön. Tästä näyttää seuraavan, että tällaisten valtioliittojen jäsenet ovat täysin solidaarisia kaikissa kansainvälisissä suhteissaan. Mitä ensin nyt tulee minun ensi sijassa käsittelemääni ryhmään, valtioliittoihin sellaisina kuin ne nykyajan oikeusvaltioina voisivat olla organisoitu, solidaarisuus on silminnähtävää ja väistämätön seuraus organisaation luonteesta, kun juuri kaikkia suhteita vieraisiin valtoihin hoitaa vain yksi yhteinen elin, jonka päätöksistä tulee sitovia kaikille liiton jäsenille. – Valtioiden unioneissa sitä vastoin solidaarisuuden aste riippuu tarkemmista säädöksistä, jotka ovat voimassa suhteessa yhdistymiseen. Tällaiset yhdistymissopimukset ovat kuitenkin vain harvoin täydellisiä. Itävalta-Unkarin tapausta voitaneen pitää täydellisimpänä, ja puutteiden täydentäminen voi tapahtua siten, että molempien valtioiden valtiopäivät nimeävät valtuuskunnan neuvottelemaan sellaisista kysymyksistä, joita ilmenee. Tällaisen organisaation tapauksessa niiden välistä ulkomaansuhteiden solidaarisuutta voidaan tuskin ajatella rajoitetun mitenkään.

Puhtaan dynastisessa valtioiden unionissa tätä välitöntä suhdetta molempien valtioiden kansojen välillä ei kuitenkaan ole, kuten valtioliitoissa ja reaaliunioneissa. Sen, tuleeko solidaarisuus katsoa oikeudellisesti täydelliseksi, täytyy näissä riippua erilaisista olosuhteista. On ilmeistä, että niin pian kuin vieras valta julistaa sodan ja jos ja kun sodanjulistus kohdistuu valtion hallitsijaan ja hän on yhteinen, molemmat valtiot joutuvat mukaan sotaan. Asia, joska sota aiheutuu, voi kuitenkin olla selkeästi ja poissulkevasti tulosta vain yhdistyneistä valtioista toisen kansainvälisistä oikeussuhteista, ja silloin myös kysymys solidaarisuudesta pitää arvioida huomioiden sodan syy. – Mitä edelleen tulee monimutkaisiin oikeusasioihin, joita käsitellään rauhan aikana ja jotka johtavat traktaattien solmimiseen, havaitsemme omasta kokemuksestamme, että Venäjä on solminut muiden valtojen kanssa lukuisia sopimuksia, jotka eivät koske Suomea, samalla kun toisaalta yhteinen hallitsija on valtakunnankanslerin kautta solminut myös sopimuksia, jotka koskevat ainoastaan Suomea, esimerkkinä kauppasopimukset.

Mitä lopulta tulee tällaisten valtioiden välisten pysyvien yhdistymisten luonteeseen, kun huomioidaan kansallisuuskysymys, voidaan tuskin välttyä havaitsemasta, että kun yksi kansakunta, joka on elänyt jakautuneena useisiin valtioihin, sittemmin astuu sellaiseen vaiheeseen poliittista olemassaoloaan, että se muodostaa useisiin valtioihin jakautumisensa ohella kiinteän valtioliiton, ollaan hyvin lähellä ajatusta, että valtioliitto on kenties siirtymävaihe kohti yhtenäisvaltiota. Kun Pohjois-Saksan liitto perustettiin ja nyt voimassaoleva Saksan perustuslaki astui voimaan, näytetään jo ajatellun sitä, että siirtymä yhtenäisvaltioon voisi tapahtua. Tällaista ei toki lausuttu perustuslaissa, vaan päinvastoin se on säilyttänyt traktaatinomaisen, kaikkien Saksan valtakuntaan kuuluvien valtioiden välisen sopimuksen luonteen. Ei kuitenkaan riitä, että tämä perustuslaki nimenomaan luettelee, mitkä erilaiset asiat olisivat yhteisen huolenpidon kohteita, vaan se säätää samalla kertaa, että nämä liittoelimet, liittoneuvosto ja valtiopäivät, voivat muuttaa itse valtakunnan perustuslakia. Samalla nämä liittoviranomaiset voivat näin ollen laajentaa kompetenssiaan yhä useammille alueille valtion tehtävissä, jotka muuten kuuluvat jokaisen erillisen valtion edustajien järjestettäviksi. Näin on myös jo tapahtunut, on jatkettu tiettyyn keskittymisen suuntaan, ja jos jatketaan tätä tietä ja siirretään liittohallitukselle kaikkien jäsenvaltioiden asioita, kaikki valtiovallan harjoittaminen erillisissä jäsenvaltioissa päättyy. – Pohjois-Amerikan unionin perustuslaissa on täysin selkeästi lausuttu, mitkä kysymykset kuuluvat liittohallituksen kompetenssiin, ja nimenomaisesti säädetty, ettei tämä esivalta voi ottaa itselleen asioita erillisten valtioiden piiristä, mikäli nämä eivät itse ole tästä samaa mieltä. Siellä on näin ollen selkeä jako yhteisen alueen ja jokaisen erillisen valtion piirin välillä, mikä turvaa kaikille valtioille niiden autonomian ja tekee unionin vallasta ilmauksen näiden valtioiden elämästä, eikä mielivaltaista valtaa. Ei myöskään ole helppoa tulkita Amerikan unionin kansallista perustaa yhtä homogeeniseksi kuin miten asia on Saksan valtakunnassa, ja on helposti nähtävissä, että jos säädettäisiin muu valtioliitto vastaavin perustein useiden eri kansakuntien välille, liittohallitus pitäisi välttämättä pitää tiukemmin kompetenssiinsa rajoitettuna, sillä muuten syttyisi sisällissota, kun jokaisen valtion tarvetta olla itsenäinen omassa piirissään korostaisi erityinen kansallistunne.

Tässä luvussa kansainvälisoikeudellisista henkilöistä, jotka syntyvät valtioiden pysyvän yhdistymisen kautta, meidän täytyy vielä erityisesti suunnata katse oman isänmaamme asemaan tässä suhteessa. – Saanen ohimennen viitata suureen samankaltaisuuteen tapahtumissa ja tekemisissä, joiden havaitaan tapahtuneen toisaalta Suomessa ja Venäjällä ja toisaalta Ruotsissa ja Norjassa. Ennen kuin ne tapahtumat tapahtuivat, jotka johtivat Suomen yhdistymiseen Venäjän kanssa, tämä kysymys oli ollut kahden mahtavan hallitsijan välisten neuvottelujen kohde. Napoleon I oli vuonna 1807, kun hän tapasi Aleksanteri I:n Tilsitissä, selittänyt pitävänsä toivottavana, että Venäjän hallitsija hankkisi Suomen Ruotsilta. Napoleon noiden aikojen merkittävimpänä henkilönä kansainvälisissä kysymyksissä oli antanut luvan tällaiseen toimeen, mikä tarkoitti samaa kuin epäsuora myötävaikuttaminen. Näin syttyi sota, joka johti siihen, että Ruotsin oli luovuttava vaatimuksistaan Suomeen. – Joitakin vuosia myöhemmin (1812) Aleksanteri tapasi Ruotsin kruununprinssin Turussa, jossa he solmivat tietyissä määräyksissään varsin tarkan, vaikkakaan ei kaikilta osiltaan täydellisen liittotraktaatin, jonka mukaan Venäjä auttaisi Ruotsia hankkimaan Norjan Tanskalta, ja Kielin rauhansopimuksessa (1814) yhdistyneiden joukkojen voittaman Tanskan täytyi luopua kaikista vaatimuksistaan Norjaan. – Mitä tulee tapaan, jolla liittoon astuttiin, Suomen säädyt olivat sitä koskien solmineet erillisen sopimuksen Venäjän keisarin kanssa kauan ennen kuin kuin rauhansopimus Haminassa määräsi Ruotsin luopumaan vaatimuksistaan. – Norja puolestaan ei halunnut oikopäätä alistua Kielin sopimuksen määräyksiin, vaan pyrki ensin järjestämään asiansa oman tahtonsa mukaisesti. Samankaltaisuus on näin ollen silmiinpistävä, samoin kuin se, mikä koskee unionin oikeudellista luonnetta, on edelleen merkittävää ja myös venäläisten oikeusoppineiden tunnustamaa. Silti se valtioaktien kokonaisuus, johon Norjan yhtyminen Ruotsiin perustuu, on kuitenkin tarkempi, täydellisempi ja selvempi kuin vastaavat asiakirjat koskien isänmaamme yhdistymistä Venäjään. Ei myöskään ole puutetta toistuvista todisteista, että sellaiselta taholta, jolla ei näytetä haluavan lainkaan tunnustaa sitä mikä on fait accompli, on pyritty vähättelemään tällaisen unionin merkitystä ja siihen kuuluvia oikeuksia. – Haminan rauhansopimus (1809) sisältää tiettyjä määräyksiä, jotka ovat selkeä todiste sen meidän unioniasemaamme koskevan käsityksen puolesta, johon me Suomessa nojaudumme, mutta se kattaa myös toisia momentteja, joihin sisältyy asialle epäsuotuisa tulkinta. Kun neljännen artiklan ensimmäinen kappale sisältää sen, että Ruotsin kuningas luopuu Venäjän keisarin hyväksi oikeudestaan hallita Suomen maakuntia, tämä on täysin yhdenmukaista vastaavan Kielin sopimuksen artiklan kanssa, mutta saman artiklan toisessa kappaleessa sanotaan, että näiden Suomen maakuntien tulee näin ollen tulla liitetyiksi Venäjän valtakuntaan, kun sitä vastoin Kielin sopimuksen vastaava kohta sanoo, että Norjan valtakunta yhdistyy Ruotsin kanssa. Samoin havaitsemme, että viidennen artiklan ensimmäinen momentti, joka käsittelee rajoja, puhuu siitä, että Ruotsin kuningaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välinen raja tulee jatkossa olemaan Pohjanlahti ja niin edelleen. Mitä tulee tähän ilmaukseen Venäjän keisarikunta, herrat lienevät havainneet, että virallisessa tyylissämme on onnistuttu yhä enemmän painottamaan sitä eroa, että keisarikunnalla tarkoitetaan sitä valtiota, joka avautuu Rajajoen toisella puolella ja kattaa varsinaiset venäläiset kuvernementit, mitä vastoin keisarilliseksi valtakunnaksi on alettu nimittää koko valtioiden kokonaisuutta ulkomaihin päin, samoin kuin Saksan valtakunta kattaa myös muiden muassa Preussin ja Baijerin kuningaskunnat. – Haminan rauhansopimukseen olisi, jos käsite-eroissa olisi jo silloin oltu yhtä tarkkoja kuin nykyisin, sisältynyt se ajatus, että Suomi liittyi keisarikuntaan, mutta lukuisat seikat puhuvat sen puolesta, ettei tälle termille pidä antaa painoarvoa, sillä samassa sopimuksessa käytetään muissa kohdissa ilmausta keisarin valtakunta (ranskan sana ’empire’ kuvaa sekä valtakuntaa että valtiota). Lopuksi meillä on säädöksiä myöhemmältä ajalta, jotka määräävät Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän keisarikunnan välisistä rajoista. – Mitä edelleen tulee tähän määräykseen, että Suomi luovutettaisiin ei vain Venäjän keisarille, vaan yhtä lailla sisältymään Venäjän keisarikuntaan, se kiistetään rauhansopimuksen kuudennessa artiklassa, jolla on erityinen merkityksensä sekä kansallisessa että valtio-oikeudellisessa suhteessa. Tämä artikla kuuluu: ”Sen jälkeen kun hänen majesteettinsa Venäjän keisari on jo siitä oikeudenmukaisuudesta ja armollisuudesta, jolla Hänen Majesteettinsa on päättänyt hallita tämän vastikään voittamansa maan asukkaita, antanut jäävittömimmän todistuksen, jossa hän jalomielisesti, vapaaehtoisesti ja omasta halustaan on turvannut heille vapauden harjoittaa uskontoaan, omistusoikeuden ja privilegiot, Hänen Majesteettinsa Ruotsin kuningas katsoo täten tulleensa vapautetuksi hänelle muutoin pyhästä velvollisuudesta tehdä näitä koskeva varauma entisten alamaistensa eduksi.” Artikla voisi toki olla vielä sitovammalla ja täydellisemmällä tavalla muotoiltu ja ennen kaikkea se olisi voinut suorasanaisesti toistaa sen sopimuksen luonteen, joka tapahtui keisari Aleksanteri I:n ja Suomen säätyjen välillä Porvoossa. Mutta on kuitenkin syytä huomata, ettei tämän artiklan päätarkoitus voinut olla muu kuin tämän Porvoon sopimuksen tunnustaminen tapahtuneeksi tosiasiaksi, fait accompli. – Tuodakseni lopuksi esiin joitakin seikkoja tästä rauhansopimuksesta haluan kiinnittää huomiota siihen, että kaikissa niissä artikloissa, joissa puhutaan Suomesta suhteesta Ruotsiin sen jälkeen, kun sopimuksen alku sisältää Suomesta luopumisen, Suomea kutsutaan valtioksi ja suuriruhtinaskunnaksi. – Emme voi välttää samalla pahoittelemasta, ettei rauhansopimuksesta tullut tietyissä kohdissaan selkeämpi kuin se on. Se todistaa siitä, etteivät Ruotsin neuvottelijat joko halunneet tai voineet suunnata huomiotaan erityisesti siihen, mikä sopimuksen sanamuoto olisi Suomelle turvallisin, ja samoin siitä, että Venäjän neuvottelijat olivat tässä suhteessa suorittaneet tehtävänsä siten, ettei sopimus nimenomaan sisältäisi Suomen erillisiä oikeuksia. Venäjän puolelta neuvotteluja ei käynytkään kansleri Speranski vaan ulkoasiainministeri Rumantsoff ja lähettiläs David Alopæus. – Tulee huomata myös se, ettei sopimuksen tarkoituksena ollut säädellä Suomen ja Venäjän sisäistä asemaa ja suhteita, vaan ainoastaan Ruotsin ja Venäjän sekä Ruotsin ja Suomen. – Sopimus sisältääkin kohtia, jotka viittaavat mannermaansulkemukseen, joka ei millään tavalla sisältynyt Suomen tulevaan asemaan suhteessa Venäjään. – Edelleen voidaan huomauttaa, että Suomen asemaa suhteessa Venäjään alettiin säädellä niiden viranomaisten kautta, jotka alkoivat huolehtia tästä sen jälkeen, kun kaikki myötävaikutus Ruotsin puolelta oli mahdotonta, nimittäin Venäjän keisari ja Suomen säädyt, joiden kanssa hän oli Suomen suuriruhtinaana solminut selkeän sopimuksen. Sillä, ettei rauhansopimukseen sisältänyt mainintaa Porvoon sopimuksen luonteesta, jossa Suomi vailla epäilyksiä esiintyy Venäjän kanssa yhdistyneenä valtiona, on kansainvälisoikeudellisessa suhteessa ollut se seuraus, ettei Suomen asema valtiona tullut välittömästi kansainvälisesti tunnustetuksi tosiasiaksi, vaan muiden valtojen edessä näytti siltä kuin Suomi olisi valloitettu ja siirtynyt Ruotsilta Venäjälle, eivätkä historialliset tai oikeudelliset kansainvälisen oikeuden tutkijatkaan ole kiinnittäneet tämän yhdistymisen laatuun erityisempää huomiota, joka olisi ajanut heidät haastamaan asetelman todellista laatua. Suomi jäi esittelemättä valtiona muiden valtioiden edessä. Niin tapahtui sitä vastoin Norjalle. Yhdistymisestä Norjan ja Ruotsin kesken ei tullut vain näiden kahden valtion välinen asia, vaan sen jälkeen, kun se oli toteutunut niiden kesken, Norja esiteltiin tavallisessa järjestyksessä muiden eurooppalaisten osapuolten joukossa. Näyttäisi siltä kuin Venäjän hallitsija, kun hänestä tuli Suomen hallitsija, olisi halunnut sopimuksestaan Suomen säätyjen kanssa ainoastaan valtio-oikeudellisen eikä samalla kansainvälisoikeudellisen. Termi Venäjän valtakunta kätki laajan manttelinsa alle tämän, eikä lippu, jota niin sota- kuin kauppalaivastokin käyttää, tuo myöskään julki unionin olemassaoloa. Wienin kongressissa ei myöskään annettu mitään ilmoitusta tämän valtalaajentuman luonteesta, jonka siksi katsottiin olevan Venäjän sen sijaan, että sen olisi katsottu olevan vain Venäjän keisarin. Sitä, ettei tällaista ilmoitusta annettu, täytyy pitää laiminlyöntinä, koska kaikki suuremmat tai pienemmät Euroopan alueellisten suhteiden muutokset otettiin, sikäli kun Napoleonin levottomuuksilla oli ollut niihin vaikutusta, tässä kongressissa neuvotteluiden ja päätösten tai luetteloinnin kohteiksi. – Mitä tulee Puolaan, Wienin kongressin päätöksiin sisältyi kohta, jonka mukaan Puola yhdistettäisiin Venäjän valtakuntaan kuningaskuntana, jolla oli oma perustuslaki, ja sen myötä Puolan asema Venäjän valtakunnan unionivaltiona katsottiin Wienin kongressin turvaamaksi. Kuinka kestävät nämä takuut olivat, sen historia on osoittanut. Puola on kadonnut. Suomi on nähnyt perustuslakinsa vahvistuvan vuosi vuodelta. – Tämä osoittakoon sitä, että tukea kansojen olemassaololle voidaan odottaa niiltä itseltään eikä ulkovalloilta.

Mitä tulee tähän Suomen aseman unohtamiseen Euroopan kansojen perheessä, ei se myöskään ole aitona tosiasiana voinut jäädä lopulta piiloon. Voi olla, ettei myöskään ollut tarkoitus antaa peitteen levätä tämän asiantilan yllä muuten kuin poikkeuksellisesti. Kuitenkin sitä mukaa kun Venäjän keisarin ja vieraiden valtojen välillä solmittiin kansainvälisiä sopimuksia, jotka koskivat myös Suomea, kuten kauppatraktaatteja, postisopimuksia ynnä muita, niihin täytyi asioiden oman luonteen takia ottaa joko mukaan erityinen klausuuli: ”tämä traktaatti koskee myös Suomen suuriruhtinaskuntaa” tai ei. Tämä kaikki oli Euroopan edessä epäsuora tunnustus Suomen asemalle valtiona. – Lisäksi näin asia on riittävän selkeä, jotta sitä voivat vääristellä ne, jotka haluavat perehtyä siihen. Kokoelmaan Venäjän niin kutsuttuja perustuslakeja sisältyy neljännessä pykälässä: ”Venäjän keisarikunnan valtaistuimeen on erottamattomasti yhdistetty Puolan ja Suomen valtaistuimet.” Artikla sai tämän muodon Wienin kongressin jälkeisen kodifiointityön myötä, mutta jo vuonna 1811 lienee käytetty ensimmäistä kertaa termiä ”Suomen valtaistuin”, ja ennen kaikkea viimeinenkin hämäryys on tästä kadonnut Suomen edustuksellisen perustuslain soveltamisen kautta. – Silti Venäjän lehdistössä esiintyy kuitenkin ajoittain hyökkäyksiä, jotka eivät voi olla herättämättä huomiota myös Venäjän ulkopuolella, hyökkäyksiä, joissa esitetään, että Suomella on vain kuviteltuja oikeuksia, eikä Suomi ole muuta kuin Venäjän rajamaa, ja niin edelleen. Minun ei kuitenkaan voi tarvita suomalaisen kuulijapiirin edessä ja kaikkein vähiten suomalaisille oikeustieteen opiskelijoille todistaa, että Suomi on valtio ja sellaisena liittynyt, mutta ei yhdistetty Venäjän keisarikuntaan. Tiedämme tämän kaiken sekä päällämme että sydämellämme. Tiedämme, että kaikki mahdollisuutemme työskennellä, ajatella ja toivoa tulevaisuutta riippuvat tietoisuudesta, että Suomi on valtio. – Koska kuitenkin sellaisia hyökkäyksiä, joihin viittaisin, on toistettu tietyin vaatimuksin, katson, että minun pitää kuitenkin referoida muutamia pääpiirteitä tästä sekä myös esittää joitakin todisteita niitä vastaan heille, jotka eivät ole tutustuneet niihin.

Hyökkäykset voidaan tiivistää seuraaviin neljään pääkohtaan:

1. Ettei Venäjä ole sitoutunut minkään traktaatin kautta kunnioittamaan Suomen itsenäisyyttä;

2. Ettei mitään sopimusta ole solmittu Venäjän keisarin ja Suomen säätyjen välillä;

3. Ettei Suomen perustuslaillinen olemassaolo johdu todellisesta velvoitteesta vaan keisarillisesta armosta; ja

4. Ettei keisari Aleksanteri I ole sanallakaan sitonut seuraajiensa käsiä koskien Suomen asemaa.

Ensimmäistä kohtaa koskien vedotaan Haminan rauhansopimukseen ja siteerataan tässä tarkoituksessa sen neljättä artiklaa, jonka mukaan Ruotsin kuningas luopuu kaikista oikeuksistaan Suomeen. Tämän traktaatin, jota ei solmittu Venäjän ja Suomen vaan Venäjän ja Ruotsin välillä, täytyy näin ollen säädellä näiden maiden välisiä suhteita. Samalla traktaatti sisältää kuitenkin myös vahvistuksen niistä ehdoista, jotka tulisivat koskemaan Suomea, ja tämä kuudennessa artiklassa. Tällä näin ollen rauhansopimuksessa mainitulla ja molempien sopijapuolten kansainvälisesti tunnustamalla vakuutuksella koskien Suomen privilegioiden säilyttämistä ei luonnollisestikaan voida ymmärtää muuta kuin hänen majesteettinsa Aleksanteri I:n Porvoossa 27. maaliskuuta 1809 antamaa vakuutusta Suomen asukkaille. (Puutteellisia merkintöjä.)

Koska Pietarissa toimineen Suomen lähetystön merkitystä on Suomessa syystäkin korostettu, sen merkitystä on myös erityisesti haluttu vähätellä. Venäjän lehdistössä onkin väitetty, ettei Suomen lähetystöllä ollut toimeksiantoa, ja kun tätä selostetaan, todetaan: missä onkaan se sopimus, jonka se olisi saanut aikaan? Kukaan ei ollut huomannut vaatia, että lähetystön olisi solmittava sopimus keisari Aleksanterin kanssa. Sama lähetystö ei myöskään jättänyt kertomatta Pietarissa, ettei se ollut mikään laillinen viranomainen puhumaan kansan puolesta. Nämä edustajat pystyivät vain yksityishenkilöinä esittämään tietoja siitä, mitä maan hyvinvointi vaati, ja tässä suhteessa he suosittelivat, että keisari kutsuisi säädyt yleisille maapäiville, mikä ehdotus myös hyväksyttiin.

Sen jälkeen, kun säädyt oli kutsuttu kokoon, Aleksanteri antoi sen vakuutuksen, joka äskettäin mainittiin, ja 29. maaliskuuta hänet tunnustettiin Suomen suuriruhtinaaksi. Juuri nämä aktit, vakuutus Aleksanterilta ja tunnustus maan edustajilta, ovat ne, jotka muodostavat Porvoon sopimuksen. Kun keisari samassa tilaisuudessa julisti, että juhlallinen yhdistymisakti oli tapahtunut, myös hän katsoi Porvoon ratkaisulla olleen vastavuoroisen sopimuksen luonne. Muutamia päiviä myöhemmin hän antoi Suomen kaikille asukkaille kuulutuksen, jossa sanotaan: kun Me olemme koonneet säädyt [...]oläslig/saknad text

– Tämän sopimuksen sisältö on siten selkeä ja vastaansanomaton, jos sitä ei vääristellä. – Mitä puutteita keisari Aleksanterin vahvistamaan perustuslakiin voikaan sisältyä, se on kuitenkin alusta loppuun tarkoitettu valtiolle eikä provinssille. Puheessaan Porvoon maapäivien päättäjäisissä Aleksanteri I julisti: [...]oläslig/saknad text

Siinä asetuksessa, joka laadittiin vuonna 1809 hallituskonseljille ennen Haminan rauhansopimusta todetaan näin: [...]oläslig/saknad text

Keisarillisessa kuulutuksessa 21. helmikuuta 1816 koskien hallituskonseljin muuttunutta nimeä sanotaan: ”ja kun Me nyt, – – –, loppujen lopuksi olemme saaneet pitkään toivotun tilaisuuden työskennellä tauottomammin Meidän valtakuntamme sisäisten asioiden parissa, ja niiden joukossa erityisesti niiden parissa, jotka koskevat Suomea, Me olemme, korostaaksemme entisestään niitä aikomuksia, joita Meillä on koskien tämän Maan uudistetun paikallisen Hallinnon perustamista ja sen välitöntä suhdetta Meidän Henkilöömme, pitäneet sopivana, että vastaten korkeimpien Hallituslaitosten nimityksiä Meidän Keisarikunnassamme ja siihen hiljattain yhdistyneessä Puolan Kuningaskunnassa annamme tämän saman nimen Meidän Senaatillemme Suomessa.”

Kun on usein väitetty, ettei Aleksanteri velvoittanut seuraajaansa millään sitoumuksilla koskien Suomen asemaa, on kyse totuudesta poikkeamisesta. Juuri edellä siteeratussa kuulutuksessa vuodelta 1816 sanotaan nimittäin: ”Tällä tavoin Me olemme halunneet sekä selventää ne ajattelutavat, jotka ovat johtaneet ja tulevaisuudessa johtavat Meitä suhteessa Meidän suomalaisiin Alamaisiimme, ja samoin vahvistaa ikuisiksi ajoiksi se vakuutus, jonka he ovat Meiltä ottaneet vastaan koskien heidän erillisen perustuslakinsa säilyttämistä Meidän ja Meidän Seuraajiemme Valtikan alla.” Porvoon vakuutusaktin täytyy näin ollen olla tulevia hallitsijoita sitova. Tämä hälventänee mahdolliset epäilykset siitä, että mikäli tuleva hallitsija laiminlöisi vakuutuksen antamisen, hän ei sen myötä olisikaan sidottu huomioimaan perustuslakia.

Tietyllä jääräpäisyydellä on edelleen painotettu, että se perustuslaki, joka Suomella on, on seurausta ainoastaan keisari Aleksanterin hyväntahtoisuudesta, ja ettei sen olemassaolo ole taattu vaan riippuu vain keisarin armosta. On tosiaankin totta, että miten korkealle lähetystön merkitys arvostetaankaan, Aleksanterin poliikkaa täytynee kuitenkin pitää hänen vapaan tahtonsa ilmentymänä, mutta kun tiedetään, että Suomi tuli irrotetuksi Ruotsista ja korotetuksi valtioksi, pitäisi voida ymmärtää, että tämä politiikka oli vuonna 1809 kypsän valtioviisauden ilmaus, joka perustanaan oikeus ja laki pystyttää kestävän rakennuksen, mutta ei pyri ylivallalla mitätöimään kansan olemassaoloa. Pitäisi olla kaikille selvää, että mitä vapaaehtoisemmin vakuutus on tullut annetuksi, sitä suurempi sen sitova voima on, ja kun halutaan väittää, etteivät Aleksanteri I:n tekemiset olisi Venäjän hallitsijoita sitovia koskien Suomea, sivuutetaan, että kaikki hänen toimensa ovat sitovia niille kansakunnille, joiden hallitsija hän oli. – Takuut voivat olla eri tyyppisiä. Historia osoittaa, etteivät sopimuksista muodostuvat takuut aina ole varmimpia. Jos he, jotka näin ovat hyökänneet Suomen oikeaa asemaa vastaan, eivät ole tunteneet suomalaisia lähteitä tältä osin tarpeeksi, tämä on ymmärrettävää, mutta heidän ei pitäisi todistella oman maansa perustuslakeja vastaan. Kun tähän lisätään, ettei sama kokoelma Venäjän perustuslakeja sisällä sanaakaan Suomen hallitsemisesta, tulee jopa vähiten oikeusoppineelle olla selvää, että näistä suhteista määrää Suomen laki.

Tämä on lyhyt yhteenveto virallisista tiedoista, joille kaikkien tulisi olla uskollisia, jotta vältettäisiin hämmennys todisteista tällaisia kevytmielisiä, tietämättömiä ja pahantahtoisia hyökkäyksiä vastaan, hyökkäyksiä, jotka pyrkivät ryöstämään meiltä maan jalkojemme alta, mutta joiden ei kuitenkaan pidä saavuttaa tätä päämäärää. Vaikka tämä asia kuuluu mitä ilmeisimmin yksityiskohtineen pikemminkin valtio-oikeuteen kuin kansainväliseen oikeuteen, olen kuitenkin katsonut, että minun täytyy täten käsitellä sitä, erityisesti siitä syystä, ettei Suomen aseman kansainvälinen tunnustaminen tapahtunut suoraan, vaan ainoastaan jälkikäteen ja ilman Venäjän valtakunnan tuolloin tekemien toimien tulemista päivänvaloon.

Palataksemme hetkeksi kysymykseen unioneista yleisesti, ei voida ohittaa sitä, että tehtävä toimia kahden valtion hallitsijana on luonnollisesti vaikeampi kuin hallita yhtä ainoaa valtiota. Molempien yhdistyneiden valtioiden välillä voi sattua törmäyksiä ja ilmetä ristiriitaisia tai näennäisen ristiriitaisia intressejä. Tällaisten konfliktien ratkaisemiseen tarjoavat normeja eivät ainoastaan tavalliset lait, vaan tässä mukaan tulee aina tietty kansainvälisyyden luonne, kun kahden eri valtion oikeudet törmäävät. Hallitsijan täytyy tällöin sovitella ja koko ajan huomioida se koordinaation periaate, että molemmat hänen valtansa alla olevat valtiot ovat yhtä oikeutettuja seuraamaan tehtäväänsä historiassa sekä huolehtimaan intresseistään, ja tämän periaatteen täytyy pysyä voimassa myös ratkaistaessa konflikteja vieraiden valtojen kanssa, sillä nämä vieraat vallat eivät voi huomioida molempien yhdistyneiden valtioiden velvoitteiden ja intressien erilaisuutta.

Mitä tulee muodolliseen puoleen koskien yhdistyneiden valtioiden asemaa suhteessa ulkomaihin, se on järjestetty valtioliitossa niin, että liittoutuneilla on kaikilla yhteinen elin ulkomaan asioihin, ulkoministeriö, kuten sitä tavallisesti kutsutaan, jossa jokaisella valtiolla on sopimuksen määräämässä suhteessa vaikutusvaltaa. – Dynastisessa unionissa ulkoasioiden johto kuuluu ministerille siinä valtiossa, jossa monarkki asuu. Tästä toki seuraa mahdollisuus toiselle valtiolle katsoa itsensä sivuutetuksi, mutta ulkoministereitä ei kuitenkaan voi kuitenkaan olla enempää kuin yksi, ja on luonnollista, että hän nousee sen kansakunnan parista, jota yhteinen hallitsija on aikaisemmin hallinnut. – Tällainen on myös Ruotsin ja Norjan välinen suhde. Norjalaiset huomaavat epäilyksettä joutuvansa tunnustamaan luonnolliseksi ja välttämättömäksi asiantilaksi, että Ruotsin ministeri on sitä myös yhdistyneissä valtakunnissa. –

(Suomesta)


Tähän yleiseen johdanto-osaan aiheeseemme kuuluu myös joitakin erityislaatuisempia kysymyksiä: lähinnä kysymys uusien valtioiden synnystä ja tunnustamisesta sellaisiksi. Poliittinen yhteisö ei ole muuttumaton niissä poliittisissa muodoissa, joissa kansakunnat ja yksilöt elävät. Jos tyydymme luomaan silmäyksen Eurooppaan, havaitaan, kuinka valtiomiehet ovat usein ajatelleet silloin, kun laajasti läpileikkaavan merkittävä rauhansopimus on solmittu, että nyt on saavutettu vakaus ja päädytty sellaiseen vallan ja alueiden jakoon, että nämä määräykset säilyvät kauan. Silti jokainen vuosisata, jokainen aikakausi, on tuonut mukanaan nopeasti sanottuna lukemattomia muutoksia ja vaihdoksia Euroopan valtionmuodostukseen. Pysyessämme ainoastaan tällä vuosisadalla havaitsemme, miten Napoleon I ei vain laajentanut Ranskan valtiota, vaan loihti esiin useita uusia valtioita: osa Saksan valtioista perustaisi Reinin liiton, toiset taas pysyisivät omana itsenään, mutta rajoin, jotka Napoleonin muutti. Samoin Italian niemimaalla tapahtui tällä tavoin. Ei kuitenkaan kestänyt kauaa ennen kuin nämä Napoleonin perustamat uudet valtiot lakkasivat olemasta. Uusimmalla ajalla olemme taas huomanneet, kuinka verrattain suuri määrä valtioita, joihin Italian kansa on ollut jaettuna, on lakannut olemasta antaakseen tilaa yhdelle ainoalle valtiolle. Pohjolassa Suomesta ja Norjasta, jotka aiemmin olivat valtioiden osia, on tullut erillisiä valtioita ja niin edelleen. Muutosten tapahtuminen on välillä seurausta pyrkimyksestä lievittää kansallisia tai muita ongelmia ja välillä taas seurausta jonkin ylivallan toimista, ja nämä muutokset osoittautuvat ajoittain kestäviksi, pitkäaikaisiksi muodostelmiksi ja ajoittain ne taas ovat häikäilemättömän vallanhimon luomia, joiden täytyy vuorostaan antaa tilaa muille. Lyhyesti, uusia valtioita syntyy ja vanhoja valtioita lakkaa olemasta. Näillä tapahtumilla on myös merkityksensä kansainvälisoikeudellisessa katsannossa, ja ne täytyy siksi ottaa tarkasteltaviksi.

Uuden valtion perustaminen on historiallinen prosessi siten, että jonkin kansan poliittinen elämä murtautuu eteenpäin siihen suuntaan, että uuden valtion täytyy syntyä ilmaukseksi sen olemassaololle. Historian kululla on esitettävänään monia tällaisia tapahtumia. Kansainvälinen oikeus ei luo uusia valtioita, kansainvälinen oikeus toteaa vakiintuneiden valtioiden olemassaolon ja sitouttaa kaikki samaan aikaan olemassa olevat valtiot yhteiseen inhimilliseen oikeusjärjestykseen. Näin tämä kysymys uusien valtioiden synnystä ei ole alun perin kansainvälisoikeudellinen kysymys. Mitä asian oikeudelliseen puoleen tulee, on lähinnä valtio-oikeudellinen asia, syntyykö uusi valtio ja mistä syistä ja millaisin muodoin tämä on tapahtunut, mutta tähän liittyvä kysymys, voiko vasta perustettu valtio saada pääsyn valtioiden kansainväliseen yhteisöön ja mikä asema sen tässä pitää saada, on toki kansainvälisoikeudellinen kysymys.

Mitä tulee tapaan, jota vakiintuneet valtiot noudattavat valmistellakseen vasta perustetun valtion astumista kansainvälisoikeudelliseen yhteisöön, tämä tapa on hyvin yksinkertainen: se koostuu ainoastaan uuden valtion tunnustamisesta sellaiseksi. Kun taas tulee ratkaista, tuleeko uusia valtioita tunnustaa sellaisiksi vai ei, tätä ratkaisua täytyy edeltää valtion oikean oikeudellisen luonteen arviointi, eli täyttääkö tämä maan ja kansan kokonaisuus, joka haluaa tulla kohdelluksi ja tarkastelluksi valtiona, valtiollisen olemassaolon ehdot, onko sillä itsenäinen päätösvalta koskien kohtaloaan, oikeudellista asemaansa ja perustuslakiaan, joka on erottamaton valtiollisuudesta. Jos maan ja kansan kokonaisuus, joka ei täytä näitä ehtoja, vaan jota ilmiselvästi hallitsee jokin toinen valta, tästä huolimatta vaatisi tulla toisten valtioiden itsenäisenä valtiona kohtelemaksi, tästä seuraisi vailla epäilyksiä kieltäytyminen. Kun esimerkiksi Pohjois-Amerikan englantilaiset siirtokunnat irtisanoivat riippuvuussuhteensa Englantiin ja julistivat olevansa itsenäisiä, tämä oli aluksi vain niiden ja emämaa Englannin välinen oikeuskysymys, ja kyse oli sen todistamisesta valtio-oikeudellisesti, vastasiko tämä julistus amerikkalaisten siirtokuntien taholta todellakin valtiollisuuden kannalta perusteltua näkökulmaa. Pian kuitenkin havaittiin ja tunnustettiin, että tässä täyttyivät kaikki itsenäisen olemassaolon ehdot. Niille annettiinkin tämä tunnustus, vaikka ei kuitenkaan ensin Englannin taholta.

Kun uusi valtio syntyy irrottautumalla tällä tavoin vanhasta valtiosta, johon se on aikaisemmin kuulunut, on ilmeistä, että uuden valtion tunnustamisella vanhan valtion taholta on voimakkaampi vaikutus kuin tunnustamisilla, jotka tulevat muilta vierailta valloilta, joiden etuja tai oikeuksia tämä uuden valtion perustava irrottautuminen ei kosketa. Kun asianosainen vanha valtio on kerran antanut julkisen tunnustuksensa, muille valtioille ei jää syytä epäilyksiin, mutta viimeksi mainitut eivät kuitenkaan tämän takia ole velvoitettuja odottamaan tunnustamista vanhemman valtion taholta. Mitä tulee äsken käsittelemääni esimerkkiin, siis amerikkalaisten siirtokuntien irrottautumiseen, ne julistivat riippumattomuutensa 4. heinäkuuta 1776, mutta taistelut jatkuivat useita vuosia ennen kuin ne saavuttivat tämän riippumattomuuden, ja silti Ranska antoi tunnustuksensa näille uusille valtioille jo vuonna 1778. Voidaan myös helposti havaita poliittisista syistä, että juuri se valtio, joka on menettänyt osan valtapiiristään, on vähemmän taipuvainen myöntämään, että uusi luomus on oikeutettu, kuin ne, joita tämä ei kosketa. Näin esimerkiksi Espanja oli viimeinen, joka tunnusti eteläamerikkalaisten siirtokuntiensa uuden aseman itsenäisinä valtioina, mitä vastoin Englanti kiirehti tämän tekemisessä. Kun Italian kuningaskunta perustettiin, Itävalta oli se, joka viimeisenä antoi sille kansainvälisoikeudellisen tunnustuksen.

Esitettäessä kysymys, milloin tämän uuden valtion kansainvälisoikeudellisen tunnustamisen tulee tapahtua, voidaan näin ollen lähinnä vastata, että niin kauan kuin uuden valtion perustamiseen pyrkivät taistelut edelleen jatkuvat, voidaan suhtautua epäilevästi siihen, saavutetaanko tämä päämäärä, ja siksi yhtäkään valtiota ei voida pitää velvoitettuna antamaan tunnustustaan meneillään olevan vapaustaistelun aikana. Jokaisen valtion on kuitenkin itsenäisesti arvioitava, milloin se katsoo saaneensa uuden valtion perustamisesta sellaista näyttöä, että kyseessä voi olla pysyvä luomus. Tunnustaminen voi siten tapahtua jo meneillään olevan vapaussodan aikana yhtä hyvin kuin voi olla syitä viivyttää tunnustamista taisteluiden päättymiseen, jolloin nähdään, että uudet olosuhteet ovat voineet hahmottua. Vedotakseni myös tässä faktoihin haluan muistuttaa siitä, että Englanti, Ranska ja Venäjä tunnustivat Kreikan kuningaskunnan jo ennen kuin kreikkalainen kansakunta oli saavuttanut mitään ratkaisevaa voittoa Turkista. Tämä tunnustaminen tapahtui heinäkuussa 1827, ja taistelut tulivat kuitenkin vasta myöhemmin sellaiseen päätökseen, että voittoa voitiin pitää varmana. Vuonna 1830 viisi Euroopan suurvaltaa tunnusti Belgian kuningaskunnaksi riippumatta Hollannin vastalauseista tällaista valtiomuodostelmaa kohtaan.

Kansakunnat edistyvät yleensä aina ja vain harvoin poikkeuksin itsenäiseen valtiolliseen olemassaoloon sodan kiirastulen kautta; vapaaehtoisten sopimusten kautta tällaista tapahtuu harvoin. Historia osoittaa, että sota ja sen uhraukset tapaavat olla itsenäisesti elävien valtioiden perustamisen tarpeen todella tiedostettu ilmaus, eikä sota siten aina kohdistukaan suoraan sitä valtaa vastaan, joka saattaa haluta kieltää tämän tarpeen.

Mitä tulee muiden valtioiden uusille valtioille antaman tunnustamisen ajankohtaan, myös kansainvälisessä oikeudessa ollaan yksimielisiä siitä, että mikäli valtiot, jotka pysyvät uutta valtiota synnyttävän konfliktin ulkopuolella, antavat uudelle valtiolle tunnustuksensa ennen kuin taistelut ovat päättyneet, ei tätä kuitenkaan saa pitää vanhan valtion oikeuksien loukkaamisena niin kauan kuin tämä ei tapahdu suoraan taistelussa uuden valtion perustamista haluavan kansakunnan tukemiseksi. – Kun uusi valtio tällä tavoin syntyy, niin tarkastellaksemme kysymystä nyt myös sen suunnalta, tällä valtiolla on oikeus astua kansainvälisoikeudelliseen yhteisöön muiden valtioiden kanssa eli tulla niiden tunnustamaksi niin pian kuin uuden valtion vakaus on kiistaton eli niin pian kuin se osoittaa elävänsä sellaista elämää kuin tämän korkeimman juridisen henkilön eli valtion tulee elää, ja tämä oikeus perustuu tosiasialle, että valtio sellaisenaan on olemassa, siihen ei tarvita muita lisäsyitä. Jos tästä huolimatta muiden valtioiden tunnustus jää puuttumaan (tästä kaikki kansainvälisen oikeuden tutkijat ovat yksimielisiä), ei uuden valtion olemassaolo valtiona kuitenkaan mitätöidy tämän takia. Jos muut valtiot pitäisivät kiinni kieltäytymisestään antaa tunnustuksensa, uusi valtio voi jopa katsoa olevansa oikeutettu hankkimaan tämä tunnustus asevoimin pakolla. – Kun Pohjois-Saksan liitto perustettiin vuonna 1867 uutena kansainvälisoikeudellisena henkilönä, kerrottiin, että Ranska aikoi kieltäytyä tunnustamasta sitä, ja tällöin Pohjois-Saksan liittohallitus lausui, että se pitäisi tällaisen tunnustuksen puuttumista oikeutettuna sodan syynä. – Mitä erityisesti tulee Suomeen, jonka asemasta tässä suhteessa viimeksi esitin joitakin huomioita, ei tarvetta tällaiselle Suomen aseman kansainvälisoikeudelliselle tunnustamiselle valtioksi ole selvästikään mitenkään merkittävissä määrin ilmennyt, koska Suomi, samalla kun siitä tuli itsenäinen valtio, solmi heti unionin aikaisemmin vakiintuneen valtion kanssa, minkä seurauksena Suomi ei erillisenä itsenään voinut liittyä kansainvälisiin oikeussuhteisiin. Muussa tapauksessa Suomi ei epäilemättä olisi voinut välttyä tuntemasta tarvetta siteisiin muiden valtioiden kanssa. Nyt se liittyi mukaan jo vakiintuneisiin kansainvälisiin suhteisiin, joita Venäjä piti yllä muiden valtojen kanssa, mutta kahdelta taholta kuitenkin myös Suomi tarvitsi tunnustuksen, että siitä oli tullut valtio, eli lähinnä Ruotsilta, jonka valta-alue Suomesta luopumisen kautta pieneni. Tämä tunnustus Ruotsin puolesta saatiin Haminan rauhansopimuksen kuudennen artiklan kautta. Tällaista tunnustusta tarvittiin vielä suuremmassa määrin Venäjän puolelta, ja tässä suhteessa se saatiin kiistatta niissä valtiollisissa asiakirjoissa, joiden kautta Venäjän hallitsija antoi vakuutuksensa Suomen säädyille tullakseen Suomen hallitsijaksi. Selitin myös, millä tavoin Venäjän hallitsijan tunnustus oli tässä suhteessa täydellinen, koska Venäjällä ei ollut mitään muuta auktoriteettia, jota olisi vaadittu tähän tunnustamiseen. Suomessa yksi oikeudellinen vaatimus koskien kansainvälistä tunnustamista on kuitenkin silti jäljellä, nimittäin se, että Suomi nimenomaan ja selvästi tunnustetaan kansainvälisissä suhteissaan sopijapuoleksi vieraita valtioita kohtaan, eikä pysyvyydeltään epämääräiseksi poliittiseksi muodostelmaksi, josta käytettiin ajoittain nimitystä ”provinssi” ja ajoittain ”alamainen”. Suomen taholta on näin ollen oikeudellinen vaatimus, että sen asema suhteessa keisarikuntaan ja yhteisiä ulkoasioita hoitavaan elimeen pitäisi ilmoittaa oikean laatuisena muille valloille. Tämän vaatimuksen hyväksymisen puuttumisesta ei kuitenkaan seuraa mitään rajoittavaa vaikutusta niihin etuihin, joita Suomi voi saavuttaa niistä traktaateista, jotka keisari ja suuriruhtinas solmii vieraiden valtojen kanssa ja jotka koskevat myös Suomea.

Samoin kuin nyt toisaalta jokainen valtio on oikeutettu tulemaan toisten tunnustamaksi sekä sellaisena että kansainvälisoikeudellisen yhteisön jäsenenä, samoin toisaalta mikään valtio ei voi vetäytyä kansainvälisoikeudellisesta yhteisöstä yhtään sen enempää kuin tulla suljetuksi siitä pois. Ei ole mitään valtiota, joka voisi elää Kiinan muurin ympäröimänä ilman kanssakäymistä muiden kanssa. Jos joku tekee niin, tämä muuri räjäytetään, ja muut valtiot tietävät valmistautua sisäänpääsyyn. Samoin kuin valtioiden sisällä tiettyjen yksilöiden ei voida julistaa olevan lain ulkopuolella ja rajata heitä erilleen muista sikäli kuin he eivät ole rikkomalla valtion lakeja tulleet rankaisemisen kohteiksi, yhtä vähän jotkut valtiot voivat pakottaa jonkun valtion eristykseen. Kun ratkaistavana on uuden valtion pääsy kansojen perheeseen, kuten asia on ilmaistu, ei kysymyksellä tavasta, jolla uusi valtio on perustettu, onko se tapahtunut oikeutetusti vai oikeuttamatta, sopimuksen vai väkivallan kautta, ole sanottavaa vaikutusta kansainväliseen oikeuskysymykseen. Kansainvälinen oikeus ei voi niissä tehtävissä, jotka kuuluvat sen piiriin, välttyä katsomasta ja tunnustamasta pätevyysalueeseensa pysyvästi kuuluviksi sellaisiakaan valtioita, joiden synty pohjautuu oikeudellisesti huonolle perustalle. Kun kerran on tosiasia, että valtio on olemassa, ei kysymykseen sen kansainvälisestä tunnustamisesta tai sen eväämisestä näin kuulu selvitys, kuinka lainmukainen tämän valtion synty on ollut. Ylipäänsä oikeuden punainen lanka läpäisee siinä määrin historian, että olisi vaikeaa todistaa uusien valtioiden syntyneen lainvastaiselta pohjalta. Voidaan toki nähdä suurentumisella ja pienentymisellä olevan puhdas väkivallan luonne, mutta kun tämä merkityksellinen uuden rakentamisen prosessi tapahtuu, löytyy tavallisesti säädyllisiä mahteja tätä tekemään, ja vain harvoin voi tämä tapahtua puhtaasta väkivallasta. Myöskään valtio, josta uusi valtio irrottautui, ei saa tai voi pidemmän päälle kieltää uudelta valtiolta tunnustusta. Itse tämä lähisuhde tekee väistämättömäksi valtion alamaisille harjoittaa toistensa kanssa kauppaa ja muuta yhteisöllisyyttä, joka järjestetään valtiovaltojen kautta. Historia osoittaa, että tällaisia kieltäytymisiä on tapahtunut. Kesti hyvin kauan ennen kuin Espanja tunnusti Alankomaat. Toteutuneet tosiasiat kertovat kuitenkin ratkaisevaa kieltään tällaisissa kysymyksissä.

Liittyen viimeksi esitettyyn kysymykseen uusien valtioiden synnystä voidaan esittää myös se kysymys, onko valtiomuodon tai perustuslain muutoksella valtiossa vaikutusta valtioiden keskinäisiin suhteisiin. Olen jo aiemmin toisessa asiayhteydessä tuonut esiin, kuinka kaikki valtiot ovat kansainvälisoikeudellisia henkilöitä ja oikeudellisesti tässä suhteessa samanarvoisia riippumatta siitä, mikä hallitusmuoto niillä on –autokraattinen tai tasavaltalainen, perustuslaillinen tai ei-perustuslaillinen – tämä ei ole ratkaisevaa. Tästä seuraa myös, että jos valtio siirtyy yhdestä valtiomuodosta toiseen, tämä ei muuta sen kansainvälisoikeudellista asemaa. Ne oikeudet, joita tällä valtiolla on muita valtioita kohtaan, pysyvät muuttumattomina voimassa yhtä hyvin kuin sen velvollisuudet näitä samoja kohtaan. Tämä on puhtaan valtio-oikeudellinen kysymys, joka ei ulota vaikutuksiaan muihin kansoihin. –

Niiden sopimusten, jotka valtio on aiemmin solminut, täytyy säilyttää pätevyytensä, ja vaikka mikä hyvänsä dynastia pitäisi kruunua maassa, tämä ei saa mitätöidä sitä, mitä valtion puolesta on toisten valtojen kanssa sovittu. On hyvinkin nähty, että vaihdokset valtaistuimella ovat voineet muuttaa ulkopolitiikkaa niin, että etsitään liittolaisia sieltä, missä aiemmin on löydetty vihollisia, mutta ei ole ajateltu, että tunnustettaisiin oikeutetuksi, että uudet tai karkotuksesta palanneet dynastiat mitätöisivät sen, mistä aiemmin on sovittu. Näin esimerkiksi Savoijin herttuat julistivat palattuaan Piemonteen pitkäaikaisesta karkotuksesta, että he pitivät kaikkea heidän poissaolonsa aikana tapahtunutta ei-tapahtuneena. Tämä jäi kuitenkin kruununhaltijan tyhjäksi mielikuvitukseksi, ja ulkopolitiikkaa täytyi silti harjoittaa jatkona sille, mitä se oli heidän poissaolonsa aikana. – Englannin historiasta löytyy vastaavia tapauksia ja niin löytyy erityisesti Ranskastakin, jossa ei ainoastaan ole vaihdettu dynastioita, vaan myös valtiomuotoja viimeisen vuosisadan aikana. Ulkopolitiikassa on kuitenkin ollut siinä määrin jatkuva linja, että ne sopimukset, joita on ollut, on huomioitu, kunnes ne on pätevällä tavalla korvattu uusilla. Valtio on koko ajan säilynyt, ja tämä on kansainvälisoikeudellinen henkilö, eivätkä hallitsijat eivätkä myöskään lähettiläät. Painotan tätä erityisesti, koska Heffterin käsikirjassa mainitaan hallitsijat ja lähettiläät kansainvälisoikeudellisiksi henkilöiksi, vaikka he ovat vain valtion elimiä.

Aivan kuten uudet valtiot voivat syntyä voivat vanhat valtiot kadota tai nähdä alueidensa pienentyvän. Mitä tulee tähän viimeksi mainittuun, että valtion alue pienentyy, ei tämä vielä tarkoita itse valtion perikatoa. Eihän Ruotsi lakannut olevasta Ruotsin valtio vuonna 1809 eikä Tanska vuonna 1814, kun Norja luovutettiin, tai 1864, kun se menetti saksalaiset maansa, ja niin edelleen. On tunnustettua, että niin kauan kuin suurin osa maan alueesta pysyy jäljellä, vaikka se on muuten kokenut suuren pienentymisen, saman valtion olemassaolo jatkuu. Sitä ei kohdella sen takia uutena valtiona, että sillä on puolet tai neljäsosa vanhasta alueestaan, kunhan se mikä on luonteenomaista säilyy. Preussi menetti yli puolet alueestaan, mutta sen kehto ja ydin olivat kuitenkin jäljellä, kunnes se sittemmin taitavasti suurentui. – Tällainen valtion alueen pienentyminen tuo kuitenkin mukanaan muutoksia tiettyihin oikeussuhteisiin. Voi olla myös kansainvälisiä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka koskevat erityisesti sitä aluetta, joka on irrottautunut valtiosta. Silloin ne siirtyvät ja seuraavat mukana joko tämän alueen perustaessa itsenäisen valtion tai kun alue liitetään toiseen valtioon. Näin on selvää, että kaikkien sopimusten rajojen säätelystä ja vartioinnista ja merenkulkuoikeuksista täytyy seurata itse sen alueen mukana, joka on antanut syyn niihin. Nämä eivät kuitenkaan ole sellaisia sopimuksia, jotka ovat valtion olemassaololle luonteenomaisia, tai sopimuksia, jotka pysyvät tässä suhteessa valtiota sitovina koskien sitä valtion aluetta, joka edelleen kantaa vanhan valtion nimeä ja intressejä.

Jos valtio kokonaisuudessaan katoaa ja sisällytetään toiseen valtioon, kaikki sen poliittiset suhteet muihin maihin luonnollisesti lakkaavat, mutta sellaisten oikeussuhteiden, jotka kohdistuvat itse alueeseen ja yksityishenkilöihin, täytyy pysyä voimassa, kuten sellaisten julkisten oikeussuhteiden, jotka koskevat muita valtioita tai yksilöitä muissa valtioissa. Kun esimerkiksi valtio liittää itseensä toisen, se ottaa itselleen samalla toisen valtion, niin sanoaksemme, vastaavat ja vastattavat. – Kun florentiiniset pikkuvaltiot perustivat Italian kuningaskunnan, Italian omistukseen siirtyivät kaikki ne maat, jotka erilliset valtiot olivat omistaneet, mutta se otti vastattavakseen myös kaikista veloista, ja kun tällaisia velkoja oli otettu ei vain maan sisältä vaan myös ulkomailta, Italian kuningaskunta otti näin itselleen myös ne oikeussuhteet ulkomaita kohtaan, jotka johtuivat näistä lainoista. Tilapäinen heikkous ja hätä eivät vielä tuo mukanaan valtion perikatoa, mutta hyvinkin sellaisen pitkäaikaisen heikkouden ja ilmeisen kyvyttömyyden itsenäisenä säilymiseen, joita ajoittain paljastuu. Riippuu ajan poliittisista olosuhteista, annetaanko tuolloin kuolinisku. Kansainvälinen oikeus ei oikeuta koskaan valtiota ryhtymään lääkäriksi toiselle ja julistamaan tätä sairaaksi mieheksi, joka nostetaan paareille. Kansainvälinen oikeus ei kuitenkaan voi myöskään julistaa toisten valtioiden velvollisuudeksi auttaa heikkoudentilassa olevaa valtiota valtiona selviytymisessä.

Se, mitä aiemmin on esitetty koskien valtioiden yhdistymistä, koskee myös tätä, että mikäli valtio, joka on aikaisemmin ollut olemassa itsessään erillisenä, liittyy liittoon toisen kanssa, lakkaa se ainoastaan esiintymästä erillisenä kansainvälisoikeudellisena henkilönä, mutta ne kansainväliset edut, joita tällä valtiolla on, sisältyvät niihin etuihin, joita valtioliitolla on seurattavinaan.

Koskien valtioita kansainvälisoikeudellisina henkilöinä on jo läpikäymiemme lisäksi huomattava vielä tietyt ominaisuudet. Valtion suvereenisuudesta, toisin sanoen sen oikeudesta järjestää sisäinen elämänsä tai organisaationsa ja perustuslakinsa riippumatta kaikista muista valtioista, seuraa myös sen oikeus ryhtyä oman harkintansa mukaan muita valtioita kohtaan niihin toimiin, joihin valtio katsoo olevansa intressiensä pakottama, ja tästä seuraa samalla, että tällaisilla toimilla on oikeudelliset seurauksensa. Näin esimerkiksi jokainen valtio voi vapaasti omaksua muita valtioita kohtaan tiukemman tai liberaalimman linjan koskien purjehdusta ja kauppaa, joko sisällyttää vieraiden valtioiden alukset samoihin oikeuksiin kuin maan omilla aluksilla, tai ei. Valtion suvereniteetin oikeudelliseen perustaan sisältyy saada vapaasti harkita ja toimia kaikissa sellaisissa kysymyksissä, jotka täytyy tuoda ratkaistaviksi kansainvälistä tietä. Täytyy kuitenkin aina muistaa, ettei suvereniteetti ole sellainen absoluuttinen käsite, joka sulkisi pois kaikki muut siihen yhdistetyt intressit. Myös valtion valtapiiri on oikeudellisesti rajoitettu siinä missä yksilönkin, joka ei edes vapaimmassa yhteiskuntamuodossa voi kuitenkaan koskaan pitää vapauttaan yhtäläisenä rajoittamattoman mielivallan kanssa, vaan sitä rajoittavat kirjoitettu laki ja oikeuskäytäntö. Samoin on valtion suvereniteetin kanssa, ettei rajoittamatonta vallan harjoittamista voi tapahtua, vaan valtion suvereniteetin täytyy alati olla säännelty ja sen rajoittama, mitä oikeudesta seuraa. Tässä yhteydessä tähän on lähinnä huomautettava, että kun valtio haluaa tulla kaikissa oikeuksissaan kunnioitetuksi, sen täytyy myös kunnioittaa kaikkien muiden erityisiä oikeuksia. Jokainen valtio voi vapaasti tavoitella intressejään ja etujaan minkään rajoittamatta niin kauan kuin ne eivät loukkaa muiden intressejä ja etuja. Minkään valtion ei tarvitse pitää oikeutettuna, että toinen valtio yrittäisi harjoittaa sen alueella minkään tyyppisiä valtiollisia toimiaan, mutta samoin selkeänä seurauksena tästä jokaisen valtion on pidättäydyttävä harjoittamasta tällaisia toimia toisten valtioiden alueella. Ei kuulu valtiolle ulottaa järjestyspoliisinsa tekemisiä toiselle alueelle rikollisten vainoamiseksi tai karanteenitoimien toteuttamiseksi. Sen tulee kääntyä toisen valtion puoleen ja pyytää siltä tällaisia toimia. Mikään valtio ei ole oikeutettu asettamaan joukkoja toisen alueelle oman mielensä mukaan, edes ilman sotaisia tarkoitusperiä. Yhtä vähän voi tulla kyseeseen, että joku saisi verottaa toisen valtion aluetta tai alamaisia. Eri valtioiden välisten traktaattien seurauksena tällaisia poikkeuksia voidaan kuitenkin säätää oikeutetuiksi. Erityisesti, mitä tulee juuri vastavuoroiseen rajavalvontaan ja turvallisuuteen, voidaan oikeuttaa, että toinen valtio seuraa rikollisia toisen valtion alueelle. Tämä lauseen ”määräys murtaa lain” mukaisesti. – Mitä erityisesti tulee valtioihin, jotka elävät pysyvästi yhdistyneinä toisiinsa, eri olosuhteet järjestetään niin, että poikkeamia esiintyy. Mitä tulee Suomeen ja Venäjään, havaitsemme esimerkiksi, että Venäjän lennätinlaitos on perustanut lennättimen myös Suomeen. Tämä olisi oikeuksien loukkaus, jos se olisi tapahtunut vieraassa maassa ilman vastavuoroisuutta, mutta nyt lennätinlaitosta Suomessa tulee pitää yksityisenä lennätinyhtiönä. Samalla tavalla Venäjän valtio katsoo suomalaisen rautatien ulottuvan Venäjälle. Luonnollisestikaan Suomi ei voi oikopäätä päättää suomalaisen laitoksen perustamisesta Venäjän alueelle, mutta se on tapahtunut monarkin suosiollisella luvalla. Näin meillä on Helsingissä lukemattomia venäläisiä virastoja, jotka ovat täällä seurauksena siitä, että maassa on Venäjän joukkoja. Tämä on merkittävä anomalia. Tämä onkin tarkoitettu vain tilapäiseksi asiaintilaksi seurauksena päätöksestä Porvoossa. On toinen asia, että esimerkiksi Viapori on Venäjän armeijan miehittämä. Sitä pidetään edelleen sellaisena strategisena kohteena, ettei siihen pidä viitata normaaleina olosuhteina samaan tapaan kuin eri valtioiden joukkoja olisi sijoitettuina esimerkiksi Mainziin. Suomella on myös ei niin harvinainen etuoikeus saada kantaa veroja suomalaisilta Venäjällä niin kutsutun passiviraston kautta. Olen esittänyt nämä meitä lähimpänä olevat esimerkit osin siksi, ettei niitä ole esitetty ulkomaisissa kansainvälisen oikeuden tutkielmissa, ja osin siksi, koska voi olla merkittävää selvittää, millä tavoin tällainen vastavuoroisuus voi syntyä valtioiden välillä, jotka elävät yhdistyneinä toistensa kanssa. Tällaisissa tapauksissa, kun tämä tapahtuu erityisten sopimusten kautta ja yhteinen hallitsija määrää asioista, ei tätä voida pitää loukkauksena, vaan vain poikkeuksena yleisestä säännöstä.


Valtioiden välinen tasa-arvo

Vaikka jokaisen valtion suvereniteetin huomioiminen kansainvälisissä suhteissa onkin erityisen tärkeää, ei ole lainkaan vähemmän tärkeää, että jo kansainvälisen oikeuden yleisissä luonteenpiirteissä tuodaan esiin kaikkien valtioiden välillä vallitseva oikeudellinen tasa-arvoisuus. Tiedämme kaikki, kuinka moderni oikeuskehitys on yhä enemmän tehnyt todeksi periaatteeen kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta lain edessä. Näin, mitä tulee yksilöihin eri valtioissa. On ajoittain haluttu väittää, että tämä kaikkien yhdenvertaisuus lain edessä on kangastus, koska täydellistä ihmisten välistä tasa-arvoa ei voi koskaan olla, koska rikkailla on aina suuremmat edut kuin köyhillä. Tässä sekoitetaan käsitteet. Toinen on yhdenvertaisuus lain edessä, toinen on eriarvoisuus taloudellisissa ja yhteiskunnallisissa suhteissa riippuen siitä, mitä on peritty älyllisessä ja taloudellisessa mielessä. Yhdenvertaisuus lain edessä saa merkityksensä siitä, että lain soveltaminen tuomioistuimissa tapahtuu täysin samanlaisin perustein, koskipa se suuria ja mahtavia tai pieniä ja köyhiä. Yhdenvertaisuus lain edessä vallitsee silloin, kun jokainen tietää, ettei lakia häneen sovellettaessa henkilöä oteta huomioon mitenkään. Jokainen on yhtä oikeutettu saamaan vaatimuksensa, laajat tai mitättömät, oikeuden tutkimiksi ja hyväksymiksi, ja jokainen on yhtä velvollinen vastaamaan tekojensa seurauksista, kun ne ovat vastoin lakia. Tämän lisäksi tulee asian toinen puoli, se etteivät mahtavammat yksilöt saa anastaa itselleen epäoikeudenmukaista tunkeutumista vähemmän mahtavien piiriin, vaikka laki ei tätä kirjaimellisesti kieltäisikään. – Tähän yhdenvertaisuuteen lain edessä modernissa yhteiskunnassa voidaan kaikissa suhteissa verrata valtioiden välistä oikeudellista tasa-arvoa, jota kansainvälinen oikeus on pyrkinyt tekemään päteväksi. Tämä ei tarkoita myöskään mitään muuta kuin että jokainen valtio, suuri tai pieni, on yhtä oikeutettu toteuttamaan tehtäväänsä historiassa yhtä pyhästi ja loukkaamattomasti. Suurempi valtio ei voi enää vaatia, että se nauttisi kansainvälisessä oikeudessa itselleen edullisista erityisehdoista, joita ei annettaisi pienemmälle valtiolle. Tästä valtioiden oikeudellisesta tasa-arvosta ei siksi seuraa, että kaikki valtiot pitäisi kansainvälisissä suhteissaan yhdenvertaistaa täydellisesti kaikkien muiden valtioiden intressien kanssa. Toki kansantaloustieteen oppien vaikuttaessa pyritään poistamaan kaikki sellaiset esteet, jotka ovat kansakuntien vapaan työ- ja kauppakilpailun tiellä, mutta ei voida väittää, että jokainen valtio olisi velvollinen antamaan jokaisen muun valtion alamaisille samat oikeudet suhteessa liiketoimien harjoittamiseen tässä maassa. Havaitaan, että vanha ulkomaiden poissulkemisen järjestelmä, jolla oli juurensa osin kansantaloudellisissa ja osin kansallisissa ennakkoluuloissa, on antanut vähitellen tietä eri traktaateille sopimuksellista reittiä siten, että maa on ensin solminut naapurimaittensa kanssa sopimuksen, että niiden alamaiset olisivat yhdenvertaisia, ja sittemmin on ilmaantunut muita valtioita, jotka ovat löysänneet vanhoja siteitä hieman, mutta vielä tänäänkään ei kaikilla kansakunnilla ole samoja oikeuksia toistensa satamissa. – Ruotsin ja Suomen välillä esimerkiksi vallitsee suurempi kauppavapaus kuin esimerkiksi kummalla hyvänsä näistä valtioista minkä tahansa muun valtion kanssa. Ero ei nyttemmin ole kuitenkaan niin suuri kuin tämän vuosisadan alussa, kun sulkeutumisen ajalta oli jäljellä sellaisia jäänteitä kuin että vieraiden maiden tavaroida ei saatu tuoda Suomeen muilla aluksilla kuin tämän vieraan maan aluksilla tai sitten Suomen aluksilla. Kansainvälisessä oikeudessa katsotaan kuitenkin yhä, ettei jokainen valtio ole velvollinen pitämään kaikkien vieraiden valtojen intressejä tasa-arvoisina, mutta tätä ei pidetä poikkeamana valtioiden välisestä oikeudellisesta tasa-arvosta, kun kyse on toinen toistensa vaatimusten vertailemisesta politiikassa.

Oikeudellisesta tasa-arvosta valtioiden välillä seuraa myös paitsi vaatimus olla tulematta loukatuksi oikeuksissaan, myös vaatimus olla tulematta loukatuksi kunniassaan. Jos loukkaus tapahtuu, on oikeus vaatia hyvitystä, ja kaikki valtiot ovat täten jopa pakotettuja olemaan sallimatta kansallisen kunniansa loukkauksia, sillä päädytään helposti kaltevalle pinnalle, mikäli kansakunta pitää yhdentekevänä, että muut valtiot kohtelevat sitä epäoikeudenmukaisesti.

Tämän oikeudellisen tasa-arvon rinnalla on kuitenkin olemassa, kuten myös yksilöiden välillä, erilaisuus vallassa ja poliittisessa vaikutusvallassa, mistä erilaisuudesta voi seurata, että edut ja haitat eivät jakaudu valtioiden välillä tasan. Tämä saa ilmaisunsa muun muassa valtioiden välisinä rankieroina. Nykyisessä yhteiskunnallisessa elämässä ei rankieroihin kiinnitetä paljoakaan huomiota, mutta julkisissa tilaisuuksissa jokainen valtio haluaa kuitenkin tuoda itsensä esille tietyssä järjestyksessä. Kansainvälisessä oikeudessa on jo vanhastaan huomioitu, että eri valtiot esiintyvät tietyssä rankijärjestyksessä, ja nämä rankierot saavat ilmauksensa hallitsijoiden arvonimissä. Kaikkia valtioita ei katsota yhtä oikeutetuiksi omaksumaan mitä hyvänsä näistä arvonimistä. Tällaisia yrityksiä on kyllä nähty. Näin esimerkiksi Haitin eräs päällikkö sai ajatuksen ottaa keisarin arvonimi, mutta tästä seurasi vain pilkkaa.

Aikojen mittaan on muodostunut tiettyjä tarkkoja käsityksiä eri arvonimien välisistä arvokkuuseroista, ja tästä on aiheutunut vanhempina aikoina paljon kateutta. Kun vaaliruhtinas Fredrik I ajatteli, että hänen valtionsa merkitys oli kasvanut, ja hän halusi itselleen merkittävämmän aseman kansainvälisessä politiikassa, hän omaksui vuonna 1701 kuninkaan arvonimen, mutta tarvittiin monta vuosikymmentä ennen kuin muut valtiot tunnustivat tämän arvonimen hänelle. Kesti seuraavalle vuosikymmenelle asti ennen kuin eri valtiot vähitellen alkoivat tunnustaa hänet kuninkaaksi, mutta paavi tunnusti vasta vuonna 1786 Preussin kuninkaan arvonimen olemassaolon. Myös Pietari Suuri halusi juuri vuonna 1701 vaihtaa tsaarin arvonimen keisarin arvonimeen. Venäjä sai läheisimmiltä ystäviltään tälle tunnustuksen aikaisemmin, esimerkiksi vuonna 1744 Saksan valtakunnan hallitsijalta ja Ranskalta pian tämän jälkeen, mutta Puolalta vasta 1764.

Mitä nyt tulee näiden eri arvonimien merkitykseen, voidaan Bluntschlin tavoin ajatella asia siten, että erityisesti keisarin arvonimen tulee kuulua ainoastaan sellaisille valtioille, joilla ei ole vain kansallinen merkitys, vaan myös universaali tai ainakin maanosan kattava, ja joita näin ollen olisi kohdeltava maailmanvaltoina, joilla on vaikutusvaltaa muihin kansoihin ja jotka hallitsevat useita kansoja. Katsottaessa tämän arvonimen historiallista syntyä havaitaan sen viittaavan maailmanvaltoihin. Kun keisarin arvonimi otettiin käyttöön Roomassa, se oli jo levittänyt herruutensa koko silloiseen maailmaan. Sittemmin oli Länsi- ja Itä-Rooman keisarit, jotka olivat tuolloin jakaneet suuren valtapiirin kahtia, mutta olivat edelleen mahtavampia kuin kuka hyvänsä muu hallitsija. Keskiajalla sallittiin Rooman keisarin arvonimi osin Ranskan ja osin Saksan ruhtinaille. Lopulta, alkaen Ferdinand I:sta vuonna 1558, arvonimi kuului Saksan valtakunnankruunulle aina vuoteen 1804. Sittemmin Itävallan kruunusta tuli keisarin kruunu, ja nyt olemme nähneet Saksan keisarin vuodesta 1871 alkaen. Napoleoneilla, jotka eivät koskaan tyytyneet työskentelemään maansa parhaaksi vaan halusivat myös ulottaa vaikutuksensa muihin valtoihin, oli myös keisarin arvonimi. – Tämä Bluntschlin tekemä ero koskien keisarin arvonimeä ei ilmeisesti voi enää meidän päivinämme olla oikeutettu. Se tarkoittaisi erityisen titulatuuran antamista sellaisille valtioille, jotka voisivat näytellä laajempaa roolia kuin mikä on valtioiden tehtävä. Tämän ohella on huomattava, että vaikka historia oikeasti paljastaa, että suurimpien valtioiden hallitsijat ovat voineet ottaa keisarin arvonimen, toisen ryhmän muodostavia kuninkaita on pidetty suunnilleen samanarvoisena keisareiden kanssa. Vain heitä kutsutaan Majesteeteiksi, ja vain he kutsuvat toisiaan kansainvälisessä kirjeenvaihdossa veljiksi. Heidän jälkeensä seuraavat sitten kaikki muut ruhtinastittelit: suurherttua, herttua, vaaliruhtinas ja niin edelleen. Menneellä vuosisadalla on työskennelty määritellyn rankijärjestyksen saamiseksi, jotta ei tapahtuisi sellaisia vaikeita yhteentörmäyksiä, kuin että hovivastaanotolla jonkin vallan lähettiläs kiistelisi muiden kanssa paremmasta oikeudesta päästä audienssielle. Jo vuonna 1504 silloinen paavi Julius IItillagt av utgivaren julkisti rankirullan, johon kaikki eri ruhtinaat oli otettu mukaan arvojärjestyksessä, mutta myöhempinä aikoina tämä rankijärjestys ei enää ole osoittautunut soveltuvaksi, koska nykyään on myös tasavaltoja, jotka eivät sovi tähän rankijärjestykseen, ja on tunnustettu, että ne voivat myös olla keisarillisia tai ruhtinaallisia. Jos Pohjois-Amerikka esimerkiksi haluaisi ottaa paikan samassa rankiarvossa kuin keisarivallat, tästä olisi vaikeaa kieltäytyä, ja jo menneellä vuosisadalla tunnustettiin, että Sveitsillä oli kuninkaallinen ranki. Kukaan ei myöskään halua väittää, että Ranska nyt tasavaltaisen hallituksen alaisena asettuisi alemmaksi kuin aiemmin. Vähitellen päädyttäneen siihen, ettei näihin ulkoisiin piirteisiin suhtauduta niin ankarasti, vaikka voikin aina olla käytännön näkökulmasta hyvä, että ne on laitettu järjestykseen, jottei anneta aihetta turhamaisiin kiistoihin.

Toisinaan puhutaan valtiojärjestelmästä, kansainvälisestä valtiojärjestelmästä. Sillä ei tarkoiteta valtioiden välisiä liittoja tai unioneita, vaan eräänlaista kansainvälisen politiikan varmaa perusperiaatetta tai johtoajatusta erityisesti mitä tulee Eurooppaan, sillä nämä kombinaatiot eivät ole ulottautuneet Euroopan ulkopuolelle. Se järjestelmä, jolla on vanhimmat juuret ja johon yhä usein vedotaan, on eurooppalainen tasapaino. Sen perusajatusta ei voida pitää vääränä, nimittäin sitä, että estetään jotakuta yksittäistä valtiota paisumasta kooltaan ja vallaltaan niin suureksi, että siitä tulee vaarallinen muiden valtioiden itsenäisyydelle. Jo uuden ajan alussa havaitaankin solmitun koalitioita universaalimonarkioiden syntymisen vastustamiseksi, ja tämä oli epäilyksettä oikea poliittinen päämäärä. Jos ajatellaan universaalimonarkiaa, havaitaan helposti, että se tukahduttaa sen rikkaan elämän, jota valtioiden keskinäinen kilpailu tuottaa. Kaarle I:tä vastaan taisteltiin, jotta häntä estettäisiin pääsemästä ylivaltaan, kuten myös Espanjan Filipiä, joka oli perinyt nämä valtapyrkimykset. Sen jälkeen Ludvig XIV esitti näitä väitteitä, että hänellä olisi ylivalta muihin. Tiedämme myös, kuinka häntä vastaan perustettiin koalitioita, ja Utrechtin rauhan jälkeen Ranska oli heikompi kuin taisteluiden alkaessa. – Tämän tasapainojärjestelmän teoriaa on 1700-luvulla käsitellyt Abbé St. Pierre, joka teki vuonna 1715 ehdotuksen ikuisesta rauhasta perustuen matemaattisesti tasakokoisiin valtioihin piittaamatta siitä, missä historialliset, etnografiset ja maantieteelliset rajat kulkivat. Tasapaino ei kuitenkaan perustu samankokoisuuteen väkiluvussa ja pinta-alassa, vaan päinvastoin eroavuudet näissä ovat seurausta luonne-eroista, joita eri valtioiden välillä vallitsee ja joiden täytyy seurata historiallisesta kehityksestä. Mehän näemme, ettei tämä matemaattinen jakaminen yhtä suuriin alueisiin ole edes mahdollista jokaisessa eri valtiossa. Provinssit, kunnat ja niin edelleen ovat alati erilaisia johtuen erilaisista luonnonolosuhteista. Ei myöskään pidä ajatella, että valtiot pysyisivät ikuisesti muuttumattomina. Olen jo edellä esittänyt, miten valtiot saavat alkunsa, kasvavat tai katoavat. Valtio voi oikeudellista tietä laajentaa aluettaan, jos osa valtiosta on tullut toisen vallan itseensä liittämäksi. Todellinen tasapaino perustuu juuri valtioiden erilaatuiseen rauhanomaiseen rinnakkaiseloon toistensa kanssa, ja se saavutetaan siten, että tunnustetaan kaikkien oikeudellinen tasa-arvo. Poliittista tasa-arvoperiaatetta on toisinaan viety niin pitkälle, että on selitetty, että jos valtio valloitusten tai muiden olosuhteiden kautta näkee alueensa kasvaneen, kyseisen valtion naapurit ovat välittömästi oikeutettuja sieppaamaan itselleen vastaavia palasia toiselta taholta. Kun Saksa otti osan Puolasta, Itävalta julisti: meidän on otettava vastaava osa Turkista. Vielä kun Puolan kolmeen jakaminen suoritettiin, julistettiin sen tapahtuvan Euroopan tasapainon nimissä. Jopa silloin, kun Napoleon III lisäsi niin katkeran mausteen nuorelle Italialle antamalleen avulle, vedottiin, että oli tasapainolle eduksi, että Ranska laajentuisi. On kuitenkin ehdottoman tuomittavaa, että kun yksi valtio laajentuu, myös muiden pitäisi samalla tapaa laajentua. Silloin saataisiin ”bellum omnium inter omnes”, kaikkien sota kaikkia vastaan, ja silloin tasapaino jäisi suhteellisen ahtaalle. Tasapainon järjestelmää ei kansainvälisissä yhteyksissä pidäkään käsittää niin, että pyrittäisiin valtionmuodostukseen siten, että kaikista tulee suunnilleen yhtä suuria alueeltaan ja väkiluvultaan, vaan todellinen tasapaino on ymmärrettävä niin, että kaikkien valtioiden, kuinka erilaisia ne voivatkaan olla aineelliselta mahdiltaan, täytyy voida elää rauhassa rinnakkain toistensa kanssa ilman että kukaan voi katsoa olevansa oikeutettu vain valtansa kasvattamiseksi loukkaamaan toisten aluetta. On toki ollut perusteltua muodostaa alliansseja tai koalitioita vastustamaan jonkun alueensa laajentamiseen pyrkivän vallan aivan liian suuria hyökkäyksiä. Tällaisia valloitussuunnitelmia ei kuitenkaan voida torjua tasapainon nimissä, vaan siihen löytyy oikeutus jokaisen valtion oikeudesta säilyä itsessään olemassa. On epäilyksettä olemassa sellaisia valtioiden laajentumisia, joita täytyy pitää oikeutettuina. Näin kun Italian kansakunta lopulta yhdistyi jälleen yhdeksi ainoaksi valtioksi, minkä kautta syntyi kuudes eurooppalainen suurvalta, ei voida puhua muiden kansakuntien oikeuksien loukkaamisesta, vaan Italialle kyse oli siitä, että se päätyi tarkoituksenmukaisimpaan organisaatioon; että se muodosti yhden ainoan valtion. Kun Italian pikkuvaltiot raivattiin syrjään, ei voidakaan puhua siitä, että Euroopan tasapaino oli vaarassa. Jos kansainvälisen oikeuden täytyykin yleisesti pitää universaalimonarkioita tai maailmanvaltojen syntyä heikosti perusteltuna suhteessa kansakuntien etuihin, yhtä hyvin voidaan pitää vaarana sitä, kun jokin valtio jossakin erityissuhteessa saavuttaa liian suuren ylivoiman. Tämänhetkisessä tilanteessa Ison-Britannian merimahdin kanssa onkin niin, ettei mikään muu valtio voi kilpailla sen kanssa, ja aina välillä kuullaan esitettävän huoli siitä, että se voisi käyttää väärin tätä suunnatonta ylivoimaansa merillä. Ei ole kuitenkaan voitu vedota mihinkään kansainvälisiin oikeusperusteisiin, jotta se olisi saatu pienentämään armadaansa, eikä tähän ole ollut niin paljoa syytä siksikään, että tuskin mikään suurvalloista on työskennellyt niin paljon rauhan säilyttämisen puolesta yhdistettynä siihen, kuinka sen työ sivilisaation levittämiseksi tekee välttämättömäksi suuren laivaston ylläpidon.

Sekään mielipide ei ole vielä tyystin kadonnut, että valtioiden välillä pitää säilyttää tietty tasapaino, vaikkei sillä ymmärretäkään samaa kuin 1700-luvulla, jolloin haluttiin myös toteuttaa tätä ajatusta alueissa ja väestössä. Tämän vuosisadan alussa syntyi kuitenkin toinen valtioiden välinen järjestelmä, joka näki suhteet toisesta näkökulmasta, nimittäin niin kutsuttu Pyhä allianssi. Venäjän, Itävallan ja Preussin hallitsijat sopivat Pariisissa 26. syyskuuta 1815 uudesta kansainvälisen politiikan järjestelmästä, joka sai nimekseen Pyhä allianssi siitä syystä, että tämä järjestelmä julisti olevansa rakennettu täydellisesti kristillisen uskon periaatteille. Tästä omaperäisestä sopimustekstistä löytyy muun muassa väite, että Kristus on yhteisen kristillisen kansakunnan ainoa oikea suvereeni. Tämä taas tarkoittaisi, että ihmiskunta palautettaisiin teokraattiseen valtiojärjestelmään, jonka jo kauan sitten oli tehtävä tilaa aidosti humaanille oikeuskehitykselle. Kansainvälinen oikeus puolustaa epäilemättä kristillisen moraalin totuuksia ja sen periaatteita, mutta tästä ei seuraa, että valtioiden kohtalon johtamista voitaisiin tukea teologisin perustein. Ei myöskään riittänyt, että nämä kolme hallitsijaa, jotka perustivat Pyhän allianssin, esittivät tällaisia kristillisiä lauseita liittonsa solmimissanoiksi. He katsoivat myös olleensa oikeutettuja toimimaan muun Euroopan holhoojina, ja vaikka hallinto, jota he halusivat toteuttaa, oli lempeä, heidän toimensa ilmensivät kuitenkin autokraattista hallintoperiaatetta. Se yksittäisten valtioiden sisäiseen oikeuspiiriin puuttumisten sarja, johon sittemmin ryhdyttiin, todistaa perinpohjaisesti, ettei todellinen uuden ajan oikeudentunne ollut edustettu vain Pyhän allianssin jäsenissä. Sillä oli myös aktiivisimpana kansainvälisenä elimenään ruhtinas Metternich, jolta puuttui modernille valtiomiehelle välttämätön ominaisuus, vapauden ja kansainvälisen oikeuden kunnioitus. – Voidaan kysyä, kuinka oli mahdollista, että maailmaa järkyttäneiden taisteluiden jälkeen nämä kolme hallitsijaa halusivat ryhtyä johtamaan Euroopan asioita. Kyse oli siitä, ettei Englanti voinut liittyä Pyhään allianssiin, koska Englannin parlamentti julisti hylkäävänsä Pyhän allianssin periaatteet. Ranska puolestaan oli murskattu, ja tuolloin jopa luultiin, että kestäisi hyvinkin pitkään ennen kuin Ranska pystyisi toipumaan. Kävi kuitenkin niin, etteivät nämä suurvallat pystyneet saavuttamaan sitä, mitä ne halusivat, ja pian tämän jälkeen muodostui se, mitä kutsutaan pentarkiaksi. Viisi suurvaltaa solmivat Aachenissa vuonna 1818 liiton johtamaan Euroopan politiikkaa sisäisessä yhteisymmärryksessä ja toimimaan toistensa kanssa yhdessä kaikissa tulevissa kansainvälisissä kiistakysymyksissä. Oikeastaan juuri tähän kongressiin voidaan ajoittaa Euroopassa nyt sovellettavan niin kutsutun suurvaltapolitiikan synty. Tällainen erillisten valtioiden välinen yhdistyminen pyrkimyksenä keskinäisen yhteisymmärryksen kautta poistaa Euroopan kiistat, voisi epäilemättä olla varsin hedelmällinen, mikäli päämäärät olla taistelematta toisiaan vastaan ja ennen kaikkea säilyttää rauha olisivat hallitsevin asia. Oli kuitenkin olosuhde, joka nopeastikin johti poikkeuksiin. Kyse oli niin kutsutusta interventioperiaatteesta, joka kattoi ne kolme valtaa, jotka olivat perustaneet Pyhän allianssin, ja ajoittain Ranskan. Ainoastaan Englanti pidättäytyi säännöllisesti tästä politiikasta. Olen jo edellä viitannut joihinkin tällaisiin interventioihin.

Ellei tämä pentarkia haluaisi toimia pienempien valtioiden holhoojana ja jos se pidättäytyisi puuttumasta niiden sisäisiin oikeuspiireihin, sitä voitaisiin pitää hyödyllisenä kansainvälisen kehityksen askeleena, mutta niin pian kuin suurvaltapolitiikka muuttuu holhoamiseksi, se ei perustu kansainväliseen oikeuteen. Valtio loukkaa toisen valtion oikeutta, jos se hyödyntää suurta aineellista valtaansa toimeenpannakseen pakon tämän hallitukselle päämääränään johtaa sen sisäinen kehitys muille radoille kuin se itse pyrkii.

Kuitenkin toisinaan on esitetty kysymys, eikö olisi myös toivottavinta, erityisesti kansainvälisesti katsottuna, että kaikki pikkuvaltiot lakkaisivat olemasta. On nähty ihmisten mitä liberaaleimmalla katsomuksella ja terveimmällä oikeudentunnolla esittävän, ettei pienillä kansakunnilla ole kykyä kannatella monipuolisia kulttuuripyrkimyksiä ja muita tehtäviä, joita nykyajan valtioilla on toteutettavanaan, ja että monien pikkuvaltioiden olemassaolo voi johtaa useampiin kansainvälisiin kiistoihin kuin jos ne yhdistettäisiin yhdeksi suureksi. – Tämä käsitys perustunee kuitenkin mitä olennaisimpaan virheeseen. Suurimman mahdollisen sotilaallisen mahdin kehittäminen ei oletettavasti kuulu valtion luontoon. Jokainen valtio tarvitsee sotilaallista valtaa, koska se ei ole varma, milloin se voi joutua puolustamaan oikeuksiaan, mutta sen julistaminen, ettei valtio ole kelvollinen elämään erillistä elämäänsä siksi koska se on liian pieni ylläpitämään suuria armeijoita, olisi kansakuntien ja valtioiden tehtävien mitä yksipuolisinta arviointia. Voidaan jopa osoittaa, että juuri suurvaltapolitiikka, kun se tarkoittaa suurimman mahdollisen toimeliaisuuden harjoittamista ulospäin, tietyssä määrin hidastaa sisäistä kehitystä. Voidaan näyttää, että niin oikeuskehitystä kuin kulttuurista edistystä yleensäkin sekä teollisuutta ja kauppaa tapahtuu intensiivisemmin niin kutsutuissa pikkuvaltioissa siksi, että ne voivat keskittää parhaat voimansa vain tähän sisäiseen kilvoitteluun ja antaa niin kutsuttujen maailmantapahtumien mennä ohitse ilman puuttumista niihin niiden taholta. Mitä kansainvälisiin kehityskulkuihin tulee, hyvin järjestetut pienet valtiot ovat vain harvoin riippuvaisia niistä, ja mitä tulee mahdollisuuteen kyetä vaikuttamaan konflikteihin, pienet valtiot kykenevät myös tähän, kun ne voivat suurten kanssa solmittujen allianssien kautta kallistaa vaakakuppeja ratkaisevasti. Ei myöskään olisi helppoa kiistää, etteivätkö useat vakiintuneet pienemmät valtiot, Ruotsi, Norja, Tanska ynnä muut, olisi päätyneet sisäiseen vahvistumiseen, joka tuskin pyrkii nostattamaan sotia, ja samoin ei voida kiistää, etteivätkö ne olisi saavuttaneet varmaa edistystä sisäisissä suhteissaan. Pikemminkin idempänä esiintyvät yhteenliittymät kuten Itävalta, Unkari ja Turkki, jotka eivät ole kyenneet täydellisen tarkoituksenmukaiseen valtionmuodostukseen, kuten myös Venäjä, aiheuttavat huolia eurooppalaisissa kansainvälisissä asioissa siten, että aina pelätään tämän suuren valtakunnan haluavan laajentua entisestään ja harjoittavan Länsi-Euroopan painostamista – huolia, joiden meidän tulee toivoa olevan vailla perusteita. Jotta se oikeudellinen tasa-arvo, jota kansainvälinen oikeus luovuttamattomasti vaatii, voisi mahdollisuuksien mukaan toteutua ja jotta todellinen tasapaino voisi vallita, on ajoittain vaadittu, että pitäisi järjestää yleisiä kongresseja ja että kaikkien pitäisi lähettää yhteiseen kongressiin ajoittain tai säännöllisesti valtuutettuja, jotta nämä kongressit tutkisivat kansainvälisiä kysymyksiä, olivatpa nämä kiistakysymyksiä tai sellaisia, joissa tavoitellaan yhteistä ratkaisua niin, että kaikkien valtioiden edut huomioitaisiin ja sotaiset kehityskulut näin vältettäisiin. Tieteen piirissä esimerkiksi filosofi Kant on esittänyt usein tällaisia ehdotuksia, joita on pidetty enemmän tai vähemmän idealistisina päähänpistoina. Myös yksi uusimman ajan vaikutusvaltaisimmista hallitsijoista, Napoleon III, esitti vuonna 1863 Euroopan valtioille ehdotuksen tällaisesta kongressista, joka ei kuitenkaan saavuttanut vastakaikua kuin vain harvoilta tahoilta. Kuitenkin tunnustettiin, päinvastoin kuin mitä Pyhä allianssi ja pentarkia olivat katsoneet, että kaikki valtiot saivat olla mukana merkityksellisessä kansainvälisessä keskustelussa, eivätkä ainoastaan suurvallat. Uudempien oikeustieteilijöiden joukossa ovat puolestaan Lorimer, Edinburg ja [...]oläslig/saknad text, ranskalainen valtio-oikeuden tutkija, taistelleet tämän ajatuksen toteuttamisen puolesta, ja on mahdollista, että tähän päästään, ja on myös mahdollista, että huomioon otetaan se vaikeasti toteutettava ehto, etteivät vain pelkät hallitukset saisi olla edustettuina kongressissa, vaan myös kansanedustus. Kansainväliseen oikeuteen on epäilyksettä vaikuttanut perustuslaillisen valtioelämän synty, mutta tätä valtioelämää ei kuitenkaan ole vielä järjestetty niin, että edustukselliset kokoukset oletusarvoisesti saisivat lausua mielipiteensä tällaisista kysymyksistä, vaan osassa valtioita edustajille on varattu oikeus hyväksyä sopimukset jälkikäteen. – Meidän ei kuitenkaan pitäne viivytellä tulevaisuuden hankkeissa, joiden voidaan katsoa jäävän tämän aiheen ulkopuolelle.


Kansainvälisoikeudelliset elimet

Samoin kuin jokaisella valtiolla on valtiovallan harjoittamiseksi valtion elämään kuuluvissa eri tehtävissä tarve erityisille elimille tätä vallankäyttöä varten, nimittäin hallitukselle, kansanedustukselle ja virkamiehille, samoin valtio tarvitsee myös kansainvälisten asioiden ajamiseen erillisiä elimiä. Valtio sellaisenaan on, kuten olen selittänyt, juridinen henkilö muita valtioita kohtaan, mutta valtio, tämä juridinen henkilö, tarvitsee eläviä elimiä pätevyytensä harjoittamiseksi tässä. Tässä voidaan erottaa 1. hallitusvallan haltija valtiossa, 2. lähettiläät eri kategorioissa, 3. konsulit ja 4. tilapäiset asiamiehet tai valtuutetut.

Meidän on kuitenkin ensin otettava tarkasteltavaksi hallitusvallan haltija elimenä kansainvälisoikeudellisessa katsannossa. On luonnollisesti valtio-oikeudellinen kysymys, miten hallitusvalta on organisoitu ja kuka sitä käyttää jokaisessa eri valtiossa. Samoin on valtio-oikeudellinen kysymys, millä ehdoilla ja rajauksilla hallitusvallan haltija on oikeutettu solmimaan oikeussuhteita muiden valtioiden kanssa. Näistä on säädetty jokaisen valtion valtiomuodossa tai perustuslaissa. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta taas tunnustetaan ensi sijassa, että sitä, jolla todella on hallitusvalta valtiossa, on pidettävä oikeana elimenä henkilöimään kyseistä valtiota, koska hänelle kuuluu suhteiden solmiminen muiden valtioiden kanssa. Hallitsijoita nimitetään usein suvereeneiksi, ja erityisesti tätä esiintyy kansainvälisen oikeuden tutkielmissa ja diplomaattisissa akteissa yleisempänä terminä kuin keisari ja kuningas. Kun muistetaan, että suvereniteetti kuuluu kuitenkin valtiolle, ei pidä antaa tämän suvereeni-termin hallitsijan nimityksenä johtaa harhaan siinä, että kansainvälisoikeudellinen suvereniteetti kuuluisi poissulkevasti hallitsijalle. Valtion suvereniteetin harjoittajana kansainvälisoikeudellisessa mielessä monarkit ovat kuitenkin säilyttäneet tämän suvereeni-nimityksen myös niissä valtioissa, joissa heidän valtaansa on muuten rajoitettu varsin suuressa määrin perustuslakien määräyksillä. Se, ettei hallitsijalla itsessään ole suvereniteettia, tulee selkeämmäksi, kun otetaan tarkasteluun, millainen tilanne on, kun perimyslain mukaan oikeutettu hallitsija joutuu syrjäytetyksi tai sivuutetuksi valtaistuimeltaan. Hän ei voi enää vaatia tulla kutsutuksi suvereeniksi. Tätä asiantilaa ei näin kysymyksessä valtion edustamisesta ulospäin voida sivuuttaa, joten oikeastaan valtiota edustaa hallitusvallan todellinen haltija eikä se, joka pitää itseään siihen oikeutettuna tai pystyy esittämään siihen oikeudellisia vaatimuksia. Kruununtavoittelija lähestyy kaikkia Euroopan tärkeimpiä valtioita ja kääntyy kirjelmin niiden puoleen todistaakseen niille, että valtaistuimen pitäisi perimyslakien mukaan kuulua hänelle eikä valtaistuimella istuvalle vallananastajalle, eikä häntä silti voida pitää tämän valtion edustajana. Millekään hallitukselle ei tulisi mieleenkään solmia hänen kanssaan sopimuksia koskien sitä valtiota, jonka valtaistuimen hän väittää oikeudellisesti kuuluvan itselleen. Mikäli kansa tekee vallankumouksen hallitsijaansa vastaan ja perustaa tilalle presidentin tai kollegion johtaman tasavaltalaisen hallituksen, mutta tämä asetettu hallitus ei onnistu saamaan jalansijaa eikä onnistu todella syrjäyttämään monarkkia, eli jos osoittautuu, että vallankumouksen onkin tehnyt vain murto-osa kansasta eikä sen enemmistö, silloin ei tällä tavoin muodostetun hallituksen voida katsoa edustavan valtiota ulospäin tai olevan se, jonka pitäisi solmia sopimuksia muiden valtioiden kanssa. Mikäli karkotettu kuningas taas taistelee hänen tilalleen asetettua hallitusta vastaan, mutta se on tosiasiallisesti saavuttanut yliotteen ja tunnustuksen, ei karkotettu kuningas enää ole valtion oikeudellinen elin. Tämä periaate on tunnustettu oikeussäännöksi varhaisimmin Englannissa, siis että suvereniteetti kuuluu tosiasialliselle hallitukselle, ja sen puoleen tulee kääntyä solmittaessa sopimuksia muiden valtioiden kanssa. Tämä periaate havaitaan tunnustetun jo 1 400-luvun lopussa ja suuremmassa määrin vuoden 1688 jälkeen tuon vuosisadan lopussa. Toinen asia on, missä määrin muut valtiot ovat velvollisia tunnustamaan vasta muodostuneen hallituksen oikeudelliseksi ja lailliseksi. Tällöin havaitaan, että monet valtiot, jotka ryhtyvät suhteisiin tällaisen valtion kanssa, tekevät sen vain in casu, tapauskohtaisesti.

Tässä tapauksessa täytyy muistaa Bismarckin kirjelmä Jules Favrelle sen takia, että Jules Favre oli vaatinut, että Saksan valtakunta tunnustaisi hänen hallituksensa. Bismarck selitti, että tämän tosiasiallisen niin kutsutun kansallisen puolustuksen hallituksen tunnustaminen riippui ennakkoehdosta, että tämä hallitus olisi ensi sijassa Ranskan kansakunnan itse tunnustama. Tilanne oli nimittäin sellainen, ettei ollut ehditty ryhtyä tällaisiin sisäisiin toimenpiteisiin, joiden kautta tämä kansallisen puolustuksen hallitus olisi voinut saada kansakunnan tunnustusta järjestäytymällä tilapäisesti tai perustuslain mukaisesti. – Kysymyksessä siitä, ettei syrjäytetty hallitsija voi toimia elimenä valtion kansainvälisoikeudellisissa asioissa, haluan kuitenkin muistuttaa monista tapauksista, joista uudemmassa historiassa kerrotaan, kuten silloin, kun Kustaa IV pantiin viralta ja hän katosi kokonaan vallanpitäjien piiristä. Kun Bourbonit karkotettiin Ranskasta, he olivat vain yksityinen perhe. Samoin myös monet uudet saksalaiset ruhtinaat. Napoleon III halusi vaatia sotavankina, että hänen kanssaan pitäisi neuvotella koskien rauhaa, tai ainakin hänen puolisonsa kanssa, joka kaikessa kiireessä oli saanut häneltä valtakirjan, mutta Saksan hallituksen mieleen ei olisi voinut juolahtaakaan aloittaa rauhanneuvotteluja valtaistuimen entisen haltijan kanssa, jonka arvovalta oli sammunut. Edes sellaisissa tilanteissa, joissa karkotetun ruhtinaan palauttaminen valtaan voi vaikuttaa todennäköiseltä, muut valtiot eivät kuitenkaan voi sopia hänen kanssaan mistään, mikä olisi valtioita sitovaa.

Tätä käsitystä vastaan, jossa ruhtinashenkilöitä ja myös tasavaltalaisia hallituksia pidetään kansainvälisoikeudellisina eliminä ainoastaan, kun ne todella muodostavat hallituksen, on esitetty niin kutsuttu legitimiteettiperiaate. Legitimiteettiperiaate, joka näyttelee niin suurta roolia kansainvälisissä konflikteissa ja Euroopan kansainvälisen politiikan johdossa, on luonteeltaan merkittävissä määrin valtio-oikeudellinen kysymys, jossa pyritään määrittämään, kenelle valtaistuimen pitäisi kuulua valtiossa voimassaolevien kruununperimyslakien mukaan. Sitä on kuitenkin laajennettu erityisesti ruhtinas Metternichin vaikutuksen kautta siihen suuntaan, että kansainvälisen oikeuden legitimiteettiperiaate täytyy myös mainita ohjelmana, johon sisältyy, että tiettyjen mahtavien valtioiden hallitusten tulisi ottaa tehtäväkseen varmistaa, etteivät ne, joiden kruununperimyslakien mukaan pitäisi olla valtaistuimella, joutuisi missään loukatuksi tässä oikeudessaan, ja että samoin tulisi suojella näitä ruhtinaita, ettei heidän yksinvaltiuttaan loukattaisi. Olen jo käsitellyt tätä ohjelmaa, kun puhuin Pyhästä allianssista ja pentarkiasta. Legitimiteettiperiaatteesta ei kuitenkaan voi silti ikinä missään suhteessa oikeuden ideaan vetää johtopäätöstä, että jokainen kansakunta olisi vain, koska kruununperimyslaki edellyttää tietyn yksilön nousua valtaistuimelle, velvollinen kunnioittamaan häntä hallitsijanaan kaikissa olosuhteissa, vaikka hän polkisi kansakunnan oikeuksia jalkoihinsa ja sivuuttaisi sen intressit. Tiedämme, että jopa varovaisimmatkin ajattelijat historian alalla ovat joutuneet tunnustamaan vallankumousten oikeutuksen, ja tiedämme, että nämä väkivallanteot ovat monta kertaa olleet ainoa keino palauttaa oikeudenmukaisuus, kun sitä on loukattu. Näin ollen kruununperimyslait eivät voi muodostaa ikuisesti sitovia takuita sille, kenen tulee olla valtion kansainvälisoikeudellinen elin. Englantilaisen oikeustieteen ja diplomatian käsitys, että tosiasiallinen hallitus on kansainvälisoikeudellinen elin, täytyy tunnustaa oikeaksi.

Kun meillä näin ollen kuitenkin on erityinen syy käsitellä kysymystä muutoksista hallituksen kokoonpanosta jossakin maassa, haluan ohimennen mainita, että taistelussa, jota käydään, kun kaksi kruununtavoittelijaa kamppailevat toisiaan vastaan tai kun vallankumous pyrkii syrjäyttämään valtaistuimen haltijan, voi tietyssä vaiheessa olla epäselvää, kuka lieneekään se, jolla todella on oikeus ottaa haltuunsa tai muodostaa pysyvä hallitus. Tällaisissa tapauksissa ei vieraille valloille jää jäljelle muuta ulospääsyä tilanteensa turvaamiseksi kuin pidättäytyä kaikenlaisesta kanssakäymisestä tällaista kriisiä läpikäyvän valtion kanssa. Valtion suvereniteetilla ei voi olla kuin yksi edustaja, eikä siksi voida neuvotella molempien niiden kanssa, joista on epävarmaa, kummasta tulee valtaistuimen haltija.

Olen edellä luonut katsauksen, kuinka uusia valtioita muodostetaan ja kuinka muiden valtioiden tulee toimia suhteessa niiden tunnustamiseen valtioiksi. Kun johonkin maahan muodostetaan uusi hallitus edeltävän tilalle, se tarvitsee myös tunnustuksensa. Se ei tarvitse muiden valtioiden tunnustusta voidakseen todella käyttää valtaa omassa maassaan, mutta jo pelkkä muiden valtioiden kanssa neuvottelemaan ryhtyminen edellyttää ja tarkoittaa, että tämän hallituksen tulee olla tunnustettu. Kysymys puolestaan siitä, kuka on se, joka ratkaisee valtion sisällä, tunnustetaanko valtion uusi hallitus sellaiseksi, on luonteeltaan valtio-oikeudellinen. Se riippuu siitä, antaako perustuslaki hallitukselle yksin vaiko kansanedustukselle toimivallan tehdä päätöksiä näin tärkeissä kysymyksissä. Sääntö on nykyisellään se, että hallituksilla on harkintaoikeus, tuleeko toisen valtion hallitus tunnustaa sellaiseksi. Ellen erehdy, Euroopan valtioista ainoastaan Sveitsin liittovaltio on valtuuttanut lakiasäätävän kokouksen ratkaisemaan tämän kysymyksen.

Valtionpäämies, olipa hän keisari, kuningas, ruhtinas tai presidentti, on valtiota edustaessaan oikeutettu nauttimaan siitä rankiasemasta ja niistä etuoikeuksista, jotka kansainvälisoikeudellisten tapojen tai erityisen sopimuksen mukaan kuuluvat itse valtiolle. Diplomaattinen käytäntö määrää samoin, että valtio, niin pian kuin hallitsijanvaihdos on tapahtunut, tiedottaa siitä kaikille niille muille valtioille, joiden kanssa tämä valtio on säännöllisissä suhteissa. Jos tasavallan presidentti esiintyy valtionsa edustajana, hänelle kuuluu yhtäläinen asema ja tunnustus kuin monarkille, joka edustaa valtiotaan. Tästä kaikkien valtioiden valtionpäämiehille kuuluvasta oikeudesta edustaa valtiovaltaa ulospäin seuraa tiettyjä huomioita. Sen osoittamiseksi, kuinka jokaisen valtion tulee olla riippumaton muista valtioista, on toteutettu valtionpäämiesten osalta eksterritoriaalisuuden periaate. Eksterritoriaalisuus tarkoittaa, että jossakin valtiossa on vieraan valtion suvereenin tai valtionpäämiehen eduksi omaksuttu fiktio, jonka mukaan hän olisikin pysyvästi omassa maassaan, siten kuin hän olisi vieraassa maassa vieraillessaan silti tämän ulkopuolella (extra territorium), riippumaton laista ja viranomaisista siinä maassa, jossa hän oleskelee. Nykyään hallitsijat matkustavat varsin paljon ympäri muita maita. Jos he tekevät tämän incognito, he saavat tyytyä tulemaan kohdelluksi yksityisinä matkalaisina ja seuraamaan vierailemansa maan lakeja ja määräyksiä kaikessa. Jos he eivät esiinny incognito vaan valtionpäämiehinä, heille on myönnettävä ne edut, jotka tästä mielletystä eksterritoriaalisuudesta seuraavat. Kun tasavallan presidentti puolestaan esiintyy vieraassa maassa, häntä pidetään yksityishenkilönä edellyttäen, ettei hän vieraile tässä maassa valtionsa puolesta. Tällaisessa tapauksessa myös hän on eksterritoriaalisuuden suojaama.

Voi kuitenkin sattua myös niin, että jonkin valtion hallitus löytää syyn karkottaa vieraan maan hallitsijan alueeltaan, jos tämä katsoo parhaaksi oleskella pitkän aikaa tässä vieraassa valtiossa, mukana olevan hallitushenkilökuntansa ynnä muiden kanssa, ja harjoittaa poliittista toimintaa, joka voi olla jossain määrin kiusallista tai vahingollista sille valtiolle, jossa hän oleskelee. Silloin katsotaan, että hienostuneen kohteliaisuuden täytyy antaa tietä velvollisuudelle suojella maata haitallisilta toimilta, ja tällaisen karkotuksen katsotaan olevan kansainvälisoikeudellisesti oikeutettu. Muuten tällä eksterritoriaaliperiaatteella, kaikkine oikeudellisine seurauksineen niin yksityis- kuin rikos- ja poliisioikeudellisissakin suhteissa, on valtavasti suurempi merkitys toiselle ryhmälle kansainvälisoikeudellisia elimiä eli lähettiläille, minkä vuoksi katson sopivammaksi käsitellä sitä lähemmin, kun pääsemme kysymykseen lähettiläiden asemasta, sillä joka tapauksessa täytyy olla poikkeuksellista, että valtionpäämiehet oleskelevat vieraissa maissa ja päätyvät sellaisiin oikeudellisiin olosuhteisiin, joiden takia heidän täytyy vedota eksterritoriaaliperiaatteeseen.

Ylipäänsä on vähitellen päädytty näkemykseen, että hallitsijat ovat matkustaessaan, vaikkeivät esiintyisikään incognito, oikeastaan yksityishenkilöitä eivätkä siten oikealla paikallaan edustamaan kansakuntaa ulospäin. Jotkut ovat saattaneet kiinnittää huomiota joihinkin vakaviin lausumiin Ruotsin lehdistössä, kun kuningas Oskar vieraili Berliinissä ja kerrottiin, että hän kävi siellä neuvotteluja koskien Tanskan kysymystä. Ruotsalaiset lehdet selostivat tätä, mutta sanoivat, ettei tämä ollut totta, koska kuninkaan ollessa matkoilla valta on väliaikaisella hallituksella. Sitä paitsi Ruotsin perustuslaki sisältää, että ulkomaan asioita käsitellään vain ulkoministerin esitteleminä. Tästä johtuen katson, että minun täytyy huomauttaa, miten viittasin tämän luennon alussa siihen, että jokaisen valtion perustuslaki sisältää määräyksiä siitä, kuka on valtion suvereniteetin laillinen harjoittaja muita valtioita kohtaan ja millä ehdoin tämä voi tapahtua. Vaikka on kiistattomasti oikein, että jokaisen valtion on tehtävä sopimukset sen hallitsijan kanssa, joka todella on hallitusvallassa, on ilmeistä, ettei muille valtioille voi olla yhdentekevää, mikä on tämän vallan pätevyys kansainvälisissä kysymyksissä. Myös jokaisen yksittäisen henkilön täytyy, kun hän solmii oikeussuhteita toiseen yksittäiseen henkilöön, varmistua siitä, toimiiko tämä sui juris, omasta puolestaan, vai onko tällä pätevät valtuudet. Kansainväliselle oikeudelle ei siksi ole vierasta, että hallitukset myöntävät nämä pääehdot kansainvälisten valtuuksien harjoittamiselle, vaikka tästä harvemmin näkee kirjoitettavan kansainvälisen oikeuden tutkielmissa. Haluan siksi lyhyesti kertoa tähän liittyvän esimerkin. Ruotsi-Norjaa yhteisenä kansainvälisoikeudellisena henkilönä koskee se, että yhteisellä kuninkaalla on valta aloittaa sotia, solmia rauhoja sekä solmia sopimuksia vieraiden valtojen kanssa. On myös niin, ettei kuninkaalla ole tavallisissa niin kutsutuissa ministeriaalisissa asioissa eli niissä, jotka koskevat suhteita vieraisiin valtioihin, velvollisuutta tuoda näitä asioita esiteltäviksi valtioneuvostossa, vaan hän voi antaa valmistella ne sellaisella tavalla, jonka hän näkee sopivimmaksi. On kuitenkin silti säädetty, että valtion ulkoasiainministeri esittelee kuninkaalle nämä asiat, ja mikäli hän on estynyt, joku muu valtioneuvoksista esittelee ne, ja sen, joka esittelee, on annettava merkitä pöytäkirjaan ne antamansa neuvot, joista hän on perustuslain mukaan vastuussa. Jos ministeriaaliset asiat ottavat niin laajoja mittasuhteita, että voi tulla tulla kyseeseen julistaa sota tai solmia rauha, silloin kuninkaan on kutsuttava koko valtioneuvosto, samoin kuin Norjankin, koolle Tukholmaan ja neuvoteltava sen kanssa, julistetaanko sota tai solmitaanko rauha, ja tällöin kaikkien jäsenten tulee antaa lausuntonsa asiasta, josta kuninkaalla kuitenkin on avoin päätöksenteko-oikeus. Hänen valtaoikeutensa ulkoasioissa eivät näin ole täydellisen rajoittamattomat, hänet on velvoitettu kuuntelemaan neuvoja, vaikka hän voi päättää vastoin tällä tavoin annettuja neuvoja. Samalla havaitaan helposti, että kuninkaan, joka huomaa koko neuvoston neuvovan häntä välttämään sodan, ei ole helppoa ottaa vastakkaisen menettelyn riskiä. – Mitä tulee Saksan valtakuntaan, jonka liittovaltion perustuslaki täytyy luonnollisesti huomioida vain, kun kyseessä ovat Saksan edut, liittopresidentin eli toisin sanoen keisarin tulee tehdä päätökset ulkomaan asioista. Jos kyse kuitenkin on sodan julistamisesta, täytyy hänen hankkia liittohallituksen suostumus, ja kun kyse on sopimusten solmimisesta muiden valtojen kanssa, hänen täytyy, jos ne koskevat sellaisia asioita, jotka kuuluvat Saksan valtiopäivien lainsäädännön alueelle, kuten kauppa- ja merenkulkusuhteisiin, kirjalliseen ja taiteelliseen omistusoikeuteen, hankkia näihin traktaatteihin valtiopäivien hyväksyntä. Vasta silloin niistä tulee Saksan kansaa sitovia. – Itävallassa asia on järjestetty osapuilleen samanlaiselle perustalle kuten myös lukuisissa muissa valtioissa. Mitä tulee erityisesti Isoon-Britanniaan, siellä hallitsijalla on myös laajalle ulottuvat oikeudet ulkomaan asioissa julistaa sota, solmia rauha ja niin edelleen, mutta hänen täytyy antaa parlamentille tiedoksi tällaiset yksipuolisesti päätetyt toimenpiteet niin pian kun katsotaan, että valtion intressit ja turvallisuus sallivat tilanteen julkistamisen. Jos kyse taas on traktaateista, jotka vaikuttavat jollakin tavalla englantilaisiin lakeihin, ne täytyy alistaa parlamentin vahvistettaviksi. – Belgia on tässä suhteessa samanlainen kuin Englanti, vaikkakin ehkä hieman päättäväisemmin ilmauksin. Belgian perustuslaki sisältää esimerkiksi, etteivät sitoviksi voi tulla mitkään traktaatit, jotka vaarantavat valtion tai pakottavat Belgian kansalaiset sitoumuksiin ulkomaata kohtaan. Samoin se määrää, ettei valtion alueeseen voi tehdä mitään muutoksia muuten kuin lainsäädännöllistä tietä. On ilmeistä, että kaikille kansainvälisille neuvotteluille on välttämätöntä, että sillä, joka hoitaa valtion puolesta näitä asioita muiden valtioiden kanssa, on tiedossaan, mihin asti korkeimman kansainvälisoikeudellisen elimen päätöksentekovalta ulottuu ja mitä ehtoja perustuslaki asettaa tälle toimivallalle. Muuten voi syntyä sekaannuksia, jotka voivat johtaa vaivalloisesti aikaansaatujen sopimusten mitätöitymiseen.

Jos kysymme, mitä periaatteellisuus tässä oikeudellisesti on, päädymme havaitsemaan, että niin tärkeiden kysymysten kuin mitä ulkomaan asiat usein ovat, erityisesti kun ne voivat tuoda mukanaan sodan, ei oikeudellisesti pitäisi saada ratketa hallitsijan yksin tekemillä päätöksillä valtioissa, jotka ovat kehittyneet perustuslaillisiksi valtioiksi ja antaneet ylipäänsä kaikki kansakunnan asiat myös kansanedustuksen käsiin. Silti jopa edistyneimmissä perustuslaeissa on tässä kohdassa säilytetty perintönä menneiltä ajoilta monarkille annettu suhteellisen suuri valta, mutta tämä valta on kuitenkin käytännössä halvaantunut. Monarkki ei harjoita eikä hoida ulkopolitiikkaa. Lahjakkaimmista valtiomiehistä tulee tavallisesti ulkoministereitä, ja heillä on oikeutenaan olla korkein kansainvälisoikeudellinen elin, ja tiedämme myös, että perustuslaillisissa valtioissa, jotka ovat kehittyneet parlamentarismiin, kukaan ministeri ei voi säilyttää paikkaansa, mikäli edustajien enemmistön mielipide ei tue häntä. – Lopuksi haluan lisätä, että monarkin henkilökohtainen asema ulkopolitiikassa taantuu myös siksi, että sillä, mikä 1700-luvulla näytteli niin suurta roolia, nimittäin eri hallitsijahuoneiden välisellä sukulaisuudella, ei enää ole merkitystä. Jos hallitsijalla on poika, joka on aviossa toisesta hovista olevan prinsessan kanssa, näiden hovien välillä voivat vallita miellyttävät siteet, mutta tällä ei ole mitään vaikutusta valtioiden siteisiin.

Kappaleessa kansainvälisoikeudellisista elimistä tulemme niihin, joiden pätevyys perustuu delegointiin. Hallitusvallan haltijat ovat juuri tämän tosiasian kautta valtioiden edustajia muita valtioita kohtaan ja ovat siten ylin elin kansainvälisoikeudellisessa katsannossa, mutta sääntöhän kieltää hallitsijoita käyttämästä valtuuksiaan edustaa valtiotaan ulkomailla. Siksi tähän tarkoitukseen käytetään erityisiä eri tyyppisiä asiamiehiä, jotka valtuutetaan edustamaan valtion etuja vieraiden maiden luona. Näillä tarkoitetaan erilaisia diplomaattisia edustajia tai lähettiläitä. Näillä diplomaattisilla edustajilla tarkoitetaan yleensä valtion virkamiehiä, jotka ovat hallitustensa valtuuttamia neuvottelemaan toisten valtioiden kanssa. Heidän tehtävänään on lyhyesti sanottuna toteuttaa diplomaattisia toimia. Tämä ilmaus diplomatia esiintyy eri tavoin määriteltynä. Osin sillä on ymmärretty yhteenvetoa kaikista niistä säännöistä, joita kansainvälisissä neuvotteluissa täytyy huomioida. Se olisi näin ollen kansainvälisen oikeuden erityisosasto, jos saan sanoa, sääntömääräinen osa. Osin diplomatialla on ymmärretty itse näiden sääntöjen soveltamista, kansainvälisen asiamiesjärjestelmän toimintaa, ja osin sillä on ymmärretty sitä ihmisten ryhmää, joka harjoittaa tällaisia neuvotteluja. Tällä nimityksellä voidaan näin ollen tarkoittaa kaikkia näitä eri puolia kansainvälisestä neuvottelemisesta, niin henkilöitä kuin itse toimia sekä sääntöjä, joiden kautta nämä tapahtuvat. Jos nimitys diplomatia onkin uusi, itse asia on kuitenkin vanha. Voidaan mennä kauas taaksepäin ajassa ja löytää jo esikuvia uuden ajan diplomatialle. Vaikka ei haluttaisikaan etsiä sen alkuperää paratiisista ja johtaa diplomatian taitoa käärmeestä, havaitaan kuitenkin, että Vanhan testamentin historiallisissa kertomuksissa on esiintynyt kokonainen joukko tämän lajin tehtäviä, jotka muodostavat lähettiläiden toiminnan kohteen. Juuri erityisesti lähettiläitä koskien kansat ymmärsivätkin aikaisimmin, että toisten kansojen oikeus voi myös olla olemassa ja sitä pitää kunnioittaa. Lähettiläät tunnustettiin nimittäin jo vanhimpina aikoina loukkaamattomiksi. Muuten jokainen vieraan maan palvelija oli vihollinen, oikeudeton olento, mutta lähettiläs ympäröitiin kaikella turvalla, jota lakien suoja saattoi hänelle antaa. Eri kreikkalaisten valtioiden välinen kanssakäyminen oli vilkasta niin Hellaksen sisällä kuin siirtokuntienkin kanssa. Usein lähetettiin ei vain henkilöä, vaan myös valtuuskuntia tehtävänään käsitellä kysymyksiä, jotka olivat eri valtioiden välisiä ja muodostivat siten tietyn lähettiläskäytännön. Rooman valtakunta viljeli varsin paljon tapaa, jossa vieraiden kansojen kanssa viestivät oratores, legati ja fetiales, puhujat, legaatit ja lähettiläspapit. Keskiajalla havaitaan puolestaan Italian muodostaneen diplomatian keskipisteen ja kehdon. Osittain tähän johtivat Venetsian laaja toiminta muissa maissa, mutta osittain myös ne jatkuvat oikeudelliset törmäykset, joita tapahtui pikkuvaltioiden välillä, ja lisäksi paavien yliherruusvaatimukset sekä Saksan, Espanjan ja Ranskan hallitsijoiden kilpailu vaikutusvallasta Italiassa korostivat tätä asetelmaa, että Italiassa vaikeat ongelmat tuli uskoa lähettiläille. Näin havaitaankin, että Italian valtiot kääntyivät tällaisissa tehtävissä loistavien nerojen puoleen: Danten, Petrarcan ja Machiavellin, joista viimeksi mainittu opetti tulevalle diplomatialle sekä teoriassa että käytännössä enemmän oveluutta kuin mihin hän itse oli pyrkinyt. Kuitenkin edelleen vain tilapäiset tehtävät johtivat valtuutettujen lähettämiseen. Uudemman ajan alussa tapahtui silti usein niin, että lähettiläät oleskelivat vieraiden kansojen parissa pidemmänkin aikaa. Kuitenkin vasta 1600-luvulla muodostui säännöksi ylläpitää pysyviä lähetystöjä vieraissa valtioissa. Ensimmäisen esimerkin tästä antoi Richelieu, ja Mazarin saattoi Ludvig XIV:n aikana järjestelmän lähempään kehitykseen. Westfalenin rauha oli lähtökohta tälle keskeytyksettömälle kansakuntien väliselle diplomaattiselle kanssakäymiselle, joka on sen jälkeen vakiintunut. Sittemmin on vähitellen muodostunut tiettyjä normeja, jotka tulee huomioida suhteessa tähän lähettiläsoikeuteen. Ensinnäkin tunnustettiin, että jokainen valtio on suvereenina henkilönä oikeutettu nimittämään lähettiläitä tehtävänään välittää valtion kanssakäymistä muiden valtioiden kanssa; tätä kutsutaan aktiiviseksi lähettiläsoikeudeksi. Sellaisissa kokonaisuuksissa, joita muodostavat pysyvät valtioiden yhteenliittymät, liittovaltiot ja unionit, tämä oikeus ei sääntöjen mukaan kuulu jokaiselle erilliselle valtiolle itsessään, vaan sitä harjoitetaan niiden puolesta yhteisesti, ellei liiton perustuslaki määrää toisin. Näin [...]oläslig/saknad text vanhemmassa Saksan liiton perustuslaissa oli erillisille liiton jäsenille pidätetty oikeus, että jokainen sai pitää lähettiläitä vieraissa hoveissa, minkä takia yhteistä ulkopolitiikkaa ei saatu aikaan. Perustuslaissa koskien uutta Saksan valtakuntaa on pienempien valtioiden hallitsijoiden turhamaisuuden hillitsemiseksi määrätty, etteivät ne ole vailla oikeutta pitää tietyissä rajoitetummissa tarkoituksissa lähettiläitä vieraissa hoveissa, mutta nämä rajoitukset ovat sellaisia, että ne ovat tämän oikeuden negaatioita ja ovat saaneet pienemmät valtiot luopumaan lähettiläiden pitämisestä – edes Preussi ei hyödynnä tätä oikeutta.

Kysymyksessä lähettiläiden valinnasta jokaisen valtion hallitus on luonnollisesti vapaa toimimaan harkintansa mukaan. Näin ei kuitenkaan aina ole ollut. Uudelle ajalle asti oli välttämätön asia, että ainoastaan korkeimmat aristokraatit voitiin katsoa lähettiläiksi nimittämistä varten päteviksi. Katsottiin jopa vieraan vallan loukkaamiseksi, jos tällaisiin tehtäviin lähetettiin plebeijejä. Tämä on kuitenkin saanut väistyä täysin sen oikean käsityksen tieltä, että on tarpeen löytää sopivia, älykkäitä henkilöitä. Eri aikakausilta löytyy erilaisia käsityksiä ominaisuuksista, joita lähettiläillä pitäisi olla. 1600-luvulla katsottiin välttämättömäksi, että diplomaatit olisivat erityisen oppineita miehiä sekä oikeustieteessä että teologiassa, koska kirkolliset riidat vaikuttivat silloin useimmiten poliittisiin konflikteihin. Westfalenin kongressissa, jossa oppineisuudella oli niin suuri rooli, neuvottelut käytiin latinaksi. 1700-luvulla puolestaan kehittyi se käsitys, että arvostettavana diplomaattina olemiseen tarvittiin suuri määrä maailmanmiehen hienoutta ja hovimiehen sivistystä, ja meidän päivinämme vaaditaan yleisesti valtiomiehen ominaisuuksia. Mikään valtio, joka vakavissaan käy neuvotteluja muiden valtioiden kanssa, ei ota riskiä pitäytyä pääasiassa hovimiehen ominaisuuksissa, vaan ainoastaan taidoissa ja tiedoissa. Muilta osin kansainvälisen oikeuden periaatteet ovat tässä suhteessa hyvin liberaaleja. Paitsi ettei juututa tähän säätyvaatimukseen, havaitsemme, että jotkut kansainvälisen oikeuden tutkijat pitävät sääntönä, että myös naisia voidaan asettaa diplomaateiksi; toiset taas pitävät tätä arveluttavana. Totta kuitenkin on, että vanhempina aikoina naishenkilöillä on ollut puhtaan diplomaattisia tehtäviä. Näin esimerkiksi Cambrain rauhaan vuonna 1529 päädyttiin sillä tavoin, että neuvotelleet lähetystöt muodostivat kaksi naishenkilöä, Mariaoik. Louise Savoijilainen ja Margareta Itävaltalainen. He olivat toki henkilöinä ruhtinassukuisia, mutta he olivat kuitenkin valtuutettuja solmimaan lähettiläinä tämä rauha, ja jos halutaan seurata tavallista triviaalia ilkeyttä, täytyy pitää kummallisena, että näitä kahta naishenkilöä käytettiin rauhan aikaansaamiseksi. Vielä vuonna 1646 havaitaan Ludvig XIV:n käyttävän naishenkilöä suurlähettiläänä Puolan kuningas Stanislausin luona. Myös Englannissa on ranskalaisella naisella ollut diplomaattisia tehtäviä. Tämä lienee joka tapauksessa poikkeus, joka tuskin meidän päivinämme enää toistuu, kun tähän työhön ei nimitetä muita kuin niitä, joilla on pidempi virkamiehen ja valtiomiehen kokemus.

Kun on tunnustettu sääntö, että jokaista suvereenia valtiota voidaan edustaa, siitä seuraa, että jokaisen valtion pitää myös ottaa vastaan lähettiläät, jotka asetetaan niihin. Yleinen kieltäytyminen valtiolta vastaanottaa toisten valtioiden lähettiläitä olisi kansainvälisoikeudellisen yhteisön hylkäämistä, vaikka kaikkien valtioiden täytyy kuitenkin siihen kuulua; tämä vertautuisi sodanjulistukseen. On kuitenkin olemassa olosuhteita, joiden katsotaan oikeuttavan kieltäytymiseen ottaa vastaan ja hyväksyä lähettiläitä. Sellainen voi täyttyä, jos henkilön, joka on akkreditoitu, täytyy olla pätevästä syystä sille valtiolle vastenmielinen. Muun muassa lähettiläälle, jonka Englanti lähetti 1600-luvulla Hollantiin, tapahtui niin, että tämä lähettiläs heitettiin vankilaan ja häntä uhattiin rikossyytteellä. Kyse oli seikkailijasta, joka oli tehnyt raskaita rikoksia Hollannissa mutta menestynyt Englannin valtakunnassa. Englannin hallitus katsoi tuolloin jopa, että Hollannin hallitus oli menettelyssään oikeassa. On myös ilmennyt tapauksia, että valtio on kieltäytynyt lähettiläästä, kun tämä henkilö on esimerkiksi kirjailijana esiintynyt julkisesti vihamielisesti ja loukkaavasti kyseistä valtiota kohtaan. Vastaavien luonnollisesti surullisten yhteentörmäysten välttämiseksi on uudempina aikoina muodostunut käytännöksi, että kun valtio valtuuttaa lähettilään, hallitus ilmoittaa ensin puolivirallisesti tämän henkilön tiedot, ja jos tähän ei tule vastausta, katsotaan hänen olevan mieleinen, muussa tapauksessa nimitetään joku toinen.

Kieltäytyminen lähettilään vastaanottamisesta voi myös perustua muihin kuin henkilöön liittyviin syihin, nimittäin siihen, mikäli lähettiläs tunnustetaan lähetetyn vain johonkin tiettyyn tehtävään ja tämä tehtävä itsessään loukkaisi sen valtion kunniaa ja oikeutta, mihin hänet oli lähetetty.

Lopuksi täytyy mainita kysymyksessä oikeudesta kieltäytyä lähettiläistä, että jotkut valtiot noudattavat ehdottomasti sääntöä, ettei niiden omista alamaisista saa tulla kotimaassaan vieraiden valtojen lähettiläitä. Ainoastaan Ranska, Ruotsi ja Pohjois-Amerikan unioni ovat kuitenkin todella kieltäytyneet hyväksymästä lähettilästä tästä syystä. Uusimpien tässä suhteessa mainittavien esimerkkien joukossa on, että Pohjois-Amerikan unionin kansalainen, joka täytettyään tehtävänsä Kiinassa otti itselleen tehtävän Kiinan ja Japanin puolesta, sai hyväksynnän Euroopan valtioilta, mutta ei oman maansa hallitukselta.

Kun lähettiläs tulee otetuksi vastaan, hän nauttii samalla kaikkia oikeuksia, jotka kuuluvat sellaisille toimijoille, ja hänet vastaanottaneen valtion on silloin liian myöhäistä ryhtyä vaatimaan hänen kutsumistaan takaisin. Valtion lähettilään ottaminen vastaan tarkoittaa samoin sen kysymyksen lopullista ratkaisua, voiko lähettilään lähettänyt valtio saada tunnustuksen siltä valtiolta, jonne lähettiläs lähetetään. Olemme edellä käsitelleet kysymystä uuden hallituksen tunnustamisesta. Niin pian kuin sen lähettiläät otetaan vastaan toisessa valtiossa, tämä on tunnustanut ensin mainitun ja sen uuden hallituksen. Ei myöskään voi tulla kyseeseen, että valtion hallitus katsoisi luokseen akkreditoiduiksi useamman kuin yhden valtuutetun toisesta valtiosta. Valtaistuimelta syrjäytetyn ruhtinaan lähettiläitä ei tosiasiallisen hallitsijan lähettiläiden kilpailijoina voida koskaan katsoa valtion lähettiläiksi.

Samoin kuin tiettyjä eroja esiintyy valtioiden välillä rankijärjestyksessä, myös lähettiläiden tapauksessa tehdään ero eri rankien välillä. Diplomaattien välillä esiintyi erityisesti 1700-luvulla usein rankiriitoja. Jokainen oli halukas saamaan suurimman mahdollisen huomion tai ottamaan konferensseissa niin näkyvän paikan kuin mahdollista. Tuohon aikaan, jolloin diplomaatit olivat heijastuma ruhtinaiden henkilöstä, he uskoivat olevansa velvoitettuja korostamaan rankiaan niin paljon kuin mahdollista, ja siksi sattui usein kiistoja, kuka istuisi ylempänä tai alempana pöydän ääressä tai kuka kulkisi oikealla tai vasemmalla puolella kulkueissa. Jopa vakavahenkisen Wienin kongressin kokoontumisissa tuhlattiin viikkoja ennen kuin nämä riidat saatiin selvitettyä. Siksi kongressi sääti käytännöllisenä toimena tietyn rankijärjestyksen, jota lähettiläiden piti vastedes noudattaa. Muodostettiin kolme luokkaa. Ensimmäiseen luokkaan laskettiin suurlähettiläät, toiseen lähettiläät tai edustajat ja kolmanteen asiainhoitajat, mutta tällöin sivuutettiin se, että oli myös lähettiläiden ryhmä, jotka kulkivat nimellä pysyvät ministerit, ja Aachenissa täytyi siksi lisätä, että nämä muodostaisivat kolmannen luokan ja asiainhoitajat neljännen.

Mitä nyt ensin tulee ensimmäiseen luokkaan, on tunnustettu sääntö, että vain keisarillisen ja kuninkaallisen rankin valtioilla voi olla ensimmäisen luokan lähettiläitä, mutta käytännössä vain Euroopan suurvallat nimittävät suurlähettiläitä ja nekin vain sisäisesti keskenään. Mitä muuten tulee näihin eroihin rankissa, katsotaan olevan niin, että ainoastaan nämä suurlähettiläät edustavat myös suvereeninsa henkilökohtaista arvoa, toisin sanoen heillä on niin kutsuttu edustuksellinen luonne. Myös paavilliset legaatit lasketaan tähän luokkaan.

Mitä tulee puolestaan toisen ja kolmannen luokan lähettiläisiin, heidät otetaan vastaan ensimmäisen luokan lähettiläiden tapaan itsensä hallitsijan luona siinä valtiossa, johon heidät lähetettiin, kun taas neljännen luokan lähettiläät akkreditoitiin vain ulkoministerin luona. Kysymyksessä rankista eri diplomaattisten lähettiläiden luokkien sisällä ratkaisee virkaikä etusijan. Sillä diplomaatilla, joka on aikaisimmin tullut ilmoitetuksi hovissa, on jokaisessa luokassa etusija ennen saman luokan kollegoitaan, vaikka nämä edustaisivat suurempia valtioita. Kun kyse on tärkeästä toimenpiteestä, esimerkiksi sopimuksen allekirjoittamisesta, ratkaistaan järjestys eri valtioiden välillä osittain siten, että kirjoitetaan aakkosjärjestyksessä, osin taas arpomisen kautta. – Tämä kysymys eri diplomaattisista rankeista on viime aikoina johtanut vilkkaisiin väittelyihin. Kun Saksan valtiopäivillä 1871 oltiin vahvistamassa budjettia uuden Saksan valtakunnan edustuskuluihin, monet esittivät, ettei Saksan valtakunta nimittäisi suurlähettiläitä, koska nämä tarvitsisivat suunnattomasti korkeammat määrärahat. Bismarck piti tuolloin melko nerokkaan puheen, jossa hän toi esiin ensimmäisen luokan lähettiläiden asettamisen merkityksen Saksan valtakunnalle, kun käytännöksi on nyt kaikissa hoveissa muodostunut, että suurlähettiläillä oli etusija audiensseille ennen alempien luokkien lähettiläitä. Tämän puheen vaikutuksesta Saksalla on tätä nykyä ensimmäisen luokan lähettiläät.

Mitä muuten tulee erilaisiin lähettiläisiin, täytyy erottaa toisistaan pysyvät ja tilapäiset lähettiläät. Pysyviä ovat he, jotka asuvat pääkaupungissa siinä maassa, johon heidät on lähetetty ja nimitetty määräämättömäksi ajaksi kaikkia ilmeneviä kysymyksiä varten, kun taas tilapäiset nimitetään tiettyihin erityisiin tapauksiin. Uudempina aikoina havaitaan usein, että tämä on välttämätöntä, esimerkiksi kun kyse on postikonventioiden ja kauppasopimusten solmimisesta, jolloin nimitetään näihin kysymyksiin perehtyneitä virkamiehiä neuvottelemaan muiden valtioiden kanssa.

Kun lähettiläs on tullut nimitetyksi, häntä ei varusteta vain valtakirjalla, vaan myös erityisellä toisen valtion valtionpäämiehelle osoitetulla akkreditointikirjelmällä tai kreditiivikirjeellä, ja kun hän luovuttaa tämän, hänet katsotaan pätevässä järjestyksessä asetetuksi. Lisäksi lähettiläät varustetaan tiettyjä tilanteita varten usein erityisin ohjein, koska ulkomaanlähettiläillä ei koskaan voi olla sitä itsenäisyyttä, että he saisivat toimia oman näkemyksensä mukaan, kun se on ristiriidassa ulkoministerin kanssa, sillä hän on näissä kysymyksissä johtaja. Kuitenkin niissä kysymyksissä, joissa ei ole annettu erityisiä ohjeita, katsotaan heidän voivan päättää oman vakaumuksensa mukaan.

Mitä muuten tulee moniin diplomaattien asettamiseen ja vastaanottamiseen kuuluviin etikettikysymyksiin, katson voivani sivuuttaa ne, koska niillä ei ole oikeudellista merkitystä.

Kaikki ne lähettiläät, jotka on akkreditoitu hallituksen luokse pysyviksi tai tilapäisiksi, muodostavat sen, mitä nimitetään paikkakunnan diplomaattikunnaksi. Saammekin usein kuulla puhuttavan siitä, että diplomaattikunta on tullut yksimieliseksi siitä ja siitä käsityksestä. Tätä kuntaa ei tällöin pidä käsittää orgaaniseksi korporaatioiksi, yhdeksi juridiseksi henkilöksi. Se ei ole mitään muuta kuin eri valtioiden lähettiläiden kokonaisuus, jonka tulee omistautua selvittämään niitä kansainvälisiä kiistoja, joita sen valtion asioista aiheutuu. Diplomaattikunnan mielipide ei kuitenkaan ole merkityksetön kansainvälisessä oikeudessa. Ajoittain tapahtuu niin, että hallitsija on valmistautunut tekemään jonkin teon, joka rikkoo sitä vastaan, minkä kansainvälinen oikeus voi hyväksyä oikeaksi. Tällaisessa tapauksessa diplomaattikunta tapaa kokoontua ja vaihtaa näkemyksiä koskien kyseistä tapausta ja sen jälkeen esittää hallitukselle vanhimman jäsenensä tai tätä varten nimitetyn yhteisen valtuuskunnan kautta näkemyksensä, että kyseinen toimenpide olisi vastoin kansainvälistä oikeutta. Tällaisella esityksellä katsotaan olevan niin suuri merkitys, että hallituksen olisi vaikeaa välttää mukautumasta siihen, koska se muodostaa tavallaan lausunnon, mitä kaikki muut hallitsijat ajattelisivat tästä kysymyksestä. Tätä yhteisymmärräykseen päätymisen tietä diplomaattikunta voi todellakin ajaa myös kansainvälisoikeudellisen kehityksen etuja.

Muuten voidaan huomauttaa, että diplomaattiset tehtävät ovat uusimpana aikana menettäneet paljon aikaisemmasta merkityksestään. Mikäli nykyajan viestintäolosuhteita ja lehdistölaitosta verrataan siihen, mitä oli menneinä vuosisatoina, on ilmeistä, että lähettiläiden asema on muuttunut. Aikaisemmin hän tarvitsi viikkoja voidakseen noutaa kuriirin välityksellä hallitsijansa tai ulkoministerinsä näkemyksen esille tulleisiin kysymyksiin. Hän oli siksi asennoitunut niin, että suurimmassa osassa tapauksista ratkaisu riippui hänen itsenäisestä päätöksenteostaan. Lisäksi hänen kotona oleva hallituksensa ei voinut hankkia mistään muusta lähteestä tietoja siitä maasta, jonne hänet oli asetettu. Sen, mitä hän osin henkilökohtaisesti, osin vakoilun kautta ja osin kuulemistaan kertomuksista ja maan lehdistöstä oli oppinut, hän ilmoitti hallitsijalleen ja ministerilleen, jotka eivät voineet tarkistaa näitä tietoja. Näin ollen diplomaatilla oli tuolloin enemmän vaikutusvaltaa sotaan ja rauhaan kuin meidän päivinämme, jolloin suuri poliittinen lehdistö kertoo päivittäin enemmän kuin miljoonat vakoilijat olivat voineet tehdä ja jolloin jokainen diplomaatti on kiinni lennätinlangassa.


Siirryn nyt kysymykseen diplomaattisten virkamiesten oikeudellisesta asemasta. Jotakin valtiota toisessa valtiossa edustavien edustajien henkilökohtaisen koskemattomuuden tunnustamisesta ollaan yleisesti yksimielisiä. Tämä koskemattomuus tai inviolabiliteetti on niin välttämätön kansainvälisten transaktioiden mahdollisuudelle, että se havaitaan ymmärretyksi ja tunnustetuksi jo varhaisimpina aikoina samaan tapaan kuin mikä on voimassa sotaa käyvien armeijoiden neuvottelijoiden välillä. Ellei olisi sääntöä, että yhdeltä armeijalta toiselle sanomia tuovia neuvottelijoita täytyy kunnioittaa, ei sodankäynnin aikana voitaisi solmia mitään sopimuksia armeijoiden välillä. Havaitaan, että niin sota-aikaisia neuvottelijoita kuin myös lähettiläitä kohdellaan aina koskemattomina. Sancti habentur legati, ’lähettiläät ovat pyhiä’, sanoi roomalainen oikeus. Tämä koskemattomuus ei aiheudu näistä lähettiläistä henkilökohtaisesti tai yksilöinä, vaan asiaintilasta, että he edustavat toista valtioita ja jokainen valtio on velvollinen kunnioittamaan toisia valtioita. Se hallitus, jonka luokse diplomaattinen lähettiläs on akkreditoitu, on juuri tämän toisten valtioiden oikeuden kunnioittamisen seurauksena velvollinen tarjoamaan hänelle suojaa ja menettelemään niin, että hän voi olla suojassa kenen hyvänsä harjoittamalta väkivallalta sinä aikana, kun hän oleskelee tässä maassa. Tämän vuoksi myös eri valtioiden laeista löytyy ankarampia rangaistuspykäliä vieraiden lähettiläiden henkilökohtaista loukkaamista vastaan kuin vastaavista rikoksista valtion kansalaisia kohtaan. Katsotaan myös olevan niin, että mikäli hallitus esivallallaan kiusaa tai loukkaa vierasta lähettilästä, tämä tarkoittaa samalla loukkausta vierasta valtiota vastaan.

Mitä tämän koskemattomuuden mittasuhteisiin tulee, sen katsotaan kattavan ei vain itsensä ministerin tai lähettilään, vaan myös hänen vaimonsa ja lapsensa sekä seurueensa. Tämän lisäksi vastaava koskemattomuus tunnustetaan hänen asunnolleen sekä jopa hänen virkairtaimistolleen ja vaunuilleen. Se, joka on hänen vaunuissaan, sijaitsee hänen oman valtionsa alueella, niin että esimerkiksi tällaisten vaunujen poliisitutkimukset eivät ole oikeutettuja. Kuitenkin erityisesti vanhempina aikoina tälle koskemattomuudelle on annettu aivan liian suuret mittasuhteet sikäli kuin se koskee suurlähettilästä itseään ja vakiinnutettu niin kutsuttu turvapaikkaoikeus. Se tarkoittaa, että jokainen, joka oleskelee ulkomaisen lähettilään asunnossa, on sitä kautta suojattu sen maan viranomaisilta, jossa tämä asunto sijaitsee. Nykyään kuitenkin tunnustetaan erityisille lähettiläille varatun koskemattoman aseman selväksi väärinkäytöksi, jos he tällä samalla perusteella haluavat antaa suojaa rikollisille, jotka lähetystön akkreditointimaan viranomaisten pitäisi oikeutetusti tavoittaa. Turvapaikkaoikeus ei saa ulottua nimettyjä henkilöitä laajemmalle; siten ei ole tarpeen puhua turvapaikkaoikeudesta siinä merkityksessä, että tämä asunto antaisi suojaa kenelle hyvänsä. Tämän turvapaikkaoikeuden väärinkäytöstä löytyy lukuisia esimerkkejä. Näin esimerkiksi Baijerin lähettiläälle Lontoossa juolahti mieleen ottaa seurueeseensa velkaantunut saksalainen muusikko, jota hänen karhuajansa ahdistelivat kovin, suojellakseen täten häntä näitä vastaan, mutta tuomioistuin Lontoossa julisti, ettei tämä muusikko kuulunut ministerin seurueeseen, ja katsoi, ettei hän ollut suojassa tuomioistuimen oikeudelta. Sama ministeri salli myös kokonaisen joukon muita henkilöitä kirjoittautua seurueeseensa suojellakseen heitä velkojilta, mutta tästä ei ollut apua. Tämä esimerkkinä siitä, ettei itse henkilöstö, jonka koskemattomuus kattaa, voi ylittää tiettyjä rajoja. – Mitä taas tulee turvapaikkaoikeuteen asunnon suojana, niin kerrottakoon esimerkiksi myös, että Ranskan lähettiläs oli 1700-luvun Roomassa ottanut palatsiinsa muutamia napolilaisia salaliittolaisia, jotka piti saattaa oikeuden eteen. Jotta hänen ei tarvinnut pitää heitä talossaan, hän kuljetutti heidät vaunuissaan pois, mutta kaupungin portilla poliisi pidätti ja vangitsi heidät. Tuolloin Ranskan suurlähettiläs lähestyi viranomaisia ja valitti tulleensa loukatuksi, mutta paavillinen hallitus selitti, ettei lähettiläsoikeutta voitu tulkita niin laajasti, että se sisältäisi oikeuden viedä rikollisia turvaan lain vallalta. – Madridissa sattui 1726 niin, että muuan Ripperdan herttua joutui epäsuosioon ja vainon uhkaamaksi. Tällöin hän muutti Englannin suurlähettilään taloon, ja tämä suurlähettiläs halusi vedota turvapaikkaoikeuteen, mutta tuomioistuin julisti, ettei tätä oikeutta ollut, ja pakotti suurlähettilään luovuttamaan kyseisen henkilön. – Tukholmassa sattui viime vuosisadan puolivälissä omalaatuinen tämäntyyppinen tapaus. Kauppias Springer oli osallistunut kapinaan ja oli poliisin jäljittämisen kohteena, mutta muutti Englannin suurlähettilään taloon. Englannin suurlähettiläs kieltäytyi luovuttamasta häntä. Silloin Ruotsin hallitus antoi sotilaiden piirittää talon, ja sotilaat seurasivat Englannin suurlähettilään vaunuja kaikkialle, mihin ne menivät. Suurlähettiläs luovutti lopulta Springerin, mutta kaikki neuvottelut Englannin kanssa keskeytyivät joksikin aikaa. Kansainvälinen oikeus teki kuitenkin Ruotsille täysimääräisesti oikeutta, vaikka Ruotsin hallitus olisikin voinut omaksua vähemmän brutaalin menettelytavan.

Tämä koskemattomuus on myös tarpeen ministerille itselleen ja ylipäänsä lähetystölle vain siinä kaikessa, millä on merkitystä sille, että kansainvälinen tehtävä voidaan täyttää. Kun vierasmaalainen ministeri esiintyy toimissa, jotka eivät liity hänen virkaansa eivätkä hänen henkilökohtaiseen toimintaansa yleisesti, ei hänestä voida tehdä henkilönä koskematonta.

On myös sellaisia tapauksia, joissa hallitus on antanut johdatella itsensä näyttämään vihansa vierasta hallitusta kohtaan tekemällä väkivaltaa sen lähettiläille. Tapahtuikin niin, että Espanjan suurlähettiläs Ranskassa joutui vangituksi 1718 ja viedyksi pois Espanjaan, koska häntä epäiltiin osallisuudesta salaliittoon. – Kun Venäjän joukot ylittivät vuonna 1808 Suomen rajan, tämä herätti Ruotsin hallituksessa sellaista vihaa, että se vangitsi Tukholmassa toimineen Venäjän lähettilään Alopæuksen, mikä myös oli poikkeama kansainvälisoikeudellisesta järjestyksestä.

Eksterritoriaalisuus, josta jo edellisessä tilaisuudessa lausuin joitakin sanoja, ei ole itsessään koskemattomuuden kanssa rinnakkain asetettava periaate, vaan se on tämän seuraus. Tätä periaatetta sovelletaan vieraita valtioita hallitseviin henkilöihin ja diplomaattisiin asiamiehiin. Tämä periaate tulee ilmi eri suhteissa, ensinnäkin siinä, että diplomaattihenkilöt ovat vapaita verotuksesta siinä maassa, johon heidät on akkreditoitu, siten, että he eivät voi joutua suoran verotuksen kohteeksi ja että kaiken sen omaisuuden, jonka he ovat tuoneet mukanaan rajan ylitse, täytyy saada siirtyä tullivapaasti. Absoluuttista tullivapautta ei heille kuitenkaan voida toteuttaa, koska tavaroiden, joita he kuluttavat maassa, täytyy olla tullattuja. Mitä tulee sellaisiin kuluihin, joita syntyy valtion laitosten käyttämisestä, he eivät ole vapautettuja niistä. He joutuvat maksamaan postimaksut kirjeistään ja sähkeistään, tiemaksuja ja niin edelleen, mutta tämä ei myöskään ole puhdasta verotusta, vaan verotusta laitosten käyttämisestä. Toiseksi, ja tämä on tärkeintä, diplomaattihenkilöt eivät ole alistettuja oikeusjärjestelmälle siinä maassa, johon heidät on akkreditoitu. Mitä ensinnäkin tulee kysymyksiin rikoksista, on yleisesti tunnustettu sääntö, ettei diplomaattihenkilöiden tekemistä rikoksista tai rikkomuksista voida nostaa syytteitä viranomaisten edessä siellä, huolimatta siitä, että rikos on tapahtunut tämän valtion alueella. Tässä eksterritoriaaliperiaate ilmenee selkeästi, koska yleinen sääntöhän on, että rikoksista tulee nostaa syyte siinä tuomioistuimessa, joka on foorumi siellä, missä rikos on tehty. Poliisilla katsotaan kyllä olevan oikeus ehkäistä näiden henkilöiden väkivallantekoja, mutta jos sellaisia tapahtuu, niistä ei voida antaa haasteita tuomioistuimeen. Jos diplomaattinen asiamies suostuu vapaaehtoisesti esiintymään tuomioistuimen edessä rikkomuksesta, jonka hän on tehnyt, tuomioistuimen täytyy kuitenkin varoa asian käsittelyyn ottamista sikäli kuin hänellä ei ole esittää hallituksensa valtuutusta saapua tällä tavoin vieraan valtion tuomioistuimen eteen, sillä tuomioistuin voi toimia ainoastaan sellaisessa tapauksessa täysin kansainvälisen oikeuden mukaisesti vailla pelkoa, että sen päätökset voivat tarkoittaa vieraan valtion loukkaamista. Siten ei ole ainoastaan diplomaattisten asiamiesten oikeus välttyä kaikilta oikeustoimilta koskien heidän tekemiään rikkeitä, vaan se on samalla heidän velvollisuutensa. Heillä täytyy olla siihen valtuutus; muuten he voivat vahingoittaa asemaansa toisen valtion edustajina. Toisaalta koskemattomuuden ja eksterritoriaaliperiaatteen nimissä ei voida kuitenkaan vaatia, että valtion hallitus joutuu pitkämielisesti katsomaan ja mukautumaan millaisiin tahansa ylilyönteihin, jotka vieraan vallan lähetystön virkamiehet tekevät, mutta sääntö on kuitenkin, että hallitus, mikäli varoituksesta ei ole apua, kääntyy sen hallituksen puoleen, jonka lähettiläs on toiminut näin väärin, ja pyytää hänen kutsumistaan takaisin, ja jos tähän ei suostuta, hänet lähetetään pois ja sitten hallitus tai hänen loukkaamikseen tulleet yksittäiset henkilöt voivat nostaa häntä vastaan syytteen hänen kotipaikkakunnallaan.

Tästä säännöstä sallitaan yksi poikkeus, nimittäin se, jos ulkomainen lähettiläs on syyllistynyt rikokseen itseään sen valtion hallitusta vastaan, jonne hänet on akkreditoitu, niin että valtion turvallisuus vaatii, että häntä estetään toteuttamasta aikeitaan. Silloin voidaan sallia jopa hänen vangitsemisensa tai valvontansa, ellei häntä kutsuta välittömästi takaisin, mitä ratkaisua täytyy ensin pyrkiä noudattamaan. 1500- ja 1600-luvulla ilmeni lukuisia sellaisia tapauksia, että ulkomaiset lähettiläät osallistuivat salaliittoihin sen valtion hallitusta vastaan, jonka luokse heidät oli akkreditoitu, ja aiheuttivat lukuisia konflikteja. Meidän päivinämme tämä kuuluu harvinaisuuksiin. Haluan vain mainita, että vuonna 1848 Ison-Britannian lähettiläs Madridissa, Bulwer, ryhtyi kannustamaan niitä kapinallisia liikkeitä, joita Madridissa esiintyi; Espanjan poliisi sai tämän selville ja ilmoitti sen hallitukselle, joka käski hänet ehdottomasti poistumaan Espanjasta. Vaikka tämän täytyy kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaan katsoa olleen Espanjan hallituksen oikeus, Englannin hallitus pahastui niin syvästi, ettei se kahteen vuoteen solminut minkäänlaisia diplomaattisia suhteita Espanjan kanssa. Koskemattomuusperiaatteessa pitäydyttiin nimittäin niin tiukasti, että esimerkiksi tässä tapauksessa vaikuttaa ajatellun, että kohteliaampi menettely olisi kuitenkin ollut oikeutetumpi kuin se, mitä tapahtui.

Vapaus velvollisuudesta alistua tuomioistuimen oikeudenkäyntiin ja tuomioon lakien rikkomisesta on asia, johon liittyy kysymys, onko vieraan valtion ministeri tai lähetystövirkamies velvollinen toimimaan todistajana asiassa, jossa sitä häneltä tarvitaan. Kahdenlaisia tapauksia voi esiintyä, joko että rikos, jonka johdosta häntä halutaan kuulla, on tehty lähetystön talossa; tällaisissa tapauksissa käytäntö on se, että tuomioistuin pyytää, että hän kerralla antaisi tämän todistuksensa jollekin tuomioistuimen lähettämistä edustajista kirjallisesti tai suullisesti. Mutta voi myös sattua niin, että hänestä tulee todistaja rikokselle lähetystötalon ulkopuolella. Edes silloin hän ei ole velvollinen saapumaan tuomioistuimeen, vaan tuomioistuimen täytyy silloin anoa ulkoministerilleen lähettämänsä kirjelmän kautta, että hän voisi antaa todistuksensa. – Joidenkin valtioiden lait määräävät ehdottomaksi säännöksi, että todistajaa on kuultava tuomioistuimen edessä. Tästä aiheutui vuonna 1856 konflikteja Hollannin ja Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen välille. Hollannin lähettiläs joutui murhan todistajaksi. Silloin tuomioistuin anoi ulkomaan asioiden sihteerin kautta, että Hollannin ministeri saapuisi paikalle antamaan todistajanlausunnon. Hän jätti kuitenkin vain kirjallisen todistajanlausunnon, ja koko diplomaattikunta Washingtonissa katsoi, ettei hän ollut velvollinen saapumaan paikalle. Hallitus kuitenkin halusi, että hän poistuisi maasta, sillä tätä pidettiin tahdikkuuden puutteena siksi, että hän tiesi varmasti, että Amerikan perustuslaki määräsi, että todistajaa tulisi kuulla itsensä tuomioistuimen edessä, minkä takia asia raukesi. – Näin ollen sääntö on se, ettei vieraan valtion lähettilästä voida pitää velvollisena saapumaan paikalle, mutta sellaisissa tapauksissa, joissa tämä on välttämätöntä, että oikeudenkäynti voisi kyseisen valtion lakien mukaan toteutua, katsotaan kuitenkin kuuluvan hyviin tapoihin suostua tähän. – Mitä puolestaan tulee siviilijuttuihin, niin lukuisien yhteentörmäysten ja visaisten tapausten jälkeen on myös muodostunut tunnustetuksi säännöksi, etteivät diplomaattihenkilöt voi joutua velan ulosoton kohteiksi. Tämän näkemyksen vakiinnutti jo viime vuosisadan alussa Englannin parlamentti (1708). Venäjän suurlähettiläs Lontoossa oli ottanut paljon velkaa, mutta ei kyennyt maksamaan niitä. Velkojat halusivat silloin saada viranomaisten suostumuksen ulosottoon. Kysymyksen katsottiin olevan niin tärkeä, että kuultiin parlamenttia, joka julisti, ettei lähettilästä vastaan saatu missään olosuhteissa ryhtyä pakkotoimiin. – Ranskassa oltiin aluksi toista mieltä. Hessenin ministerin luona tapahtui täydellinen siivous vuonna 1772 huolimatta siitä, että hän kääntyi ulkoministerin puoleen. Vuonna 1813 valittiin kuitenkin toinen tie, ettei ulosottoa saanut tapahtua diplomaattisille henkilöille. – Tämä on siten nykyinen kanta tässä asiassa, ja siitä löytyy poikkeuksia ainoastaan siinä tapauksessa, että diplomaattisesta henkilöstä on tullut kiinteistönomistaja maassa, johon hänet on akkreditoitu, sillä kaikkien niiden velkojen, joita kiinteistöstä aiheutuu, ei katsota yhdistyvän henkilöön, ja tällöin menettely on sellainen, että ellei velkoja ole maksettu, hänet haastetaan sillä tavoin, ettei häntä pidetä maassa oleskelevana. Mikäli diplomaattinen henkilö ryhtyisi yksityisiin liiketoimiin, jotka johtaisivat yksityisoikeudellisiin toimenpiteisiin, hän ei myöskään voi vedota eksterritoriaalisuuteensa. Mutta joka tapauksessa silloinkin kun kyse on tällaisista yksityisasioista, häntä ei voida henkilökohtaisesti haastaa tuomioistuimen eteen. Tämä kysymyksestä koskien oikeudellista asemaa.

Mitä kolmanneksi tulee poliisitoimeen, tulee huomata, että diplomaattiset henkilöt eivät ole minkäänlaisten poliisin toimenpiteiden alaisia, eikä heitä myöskään voida haastaa poliisioikeuteen, vaan heitä koskee silti se, mikä koskee ulkomalaisia, että heidän täytyy ottaa huomioon turvallisuuden ja puhtauden takia annetut poliisimääräykset: mikäli määrätty rakennussääntö on olemassa, ei suurlähettilään taloa saa perustaa niin, että se rikkoo sitä vastaan, ja niin edelleen.

Neljänneksi, eksterritoriaaliperiaate tuo mukanaan oikeuden sen uskonnollisen kultin harjoittamiseen, jota lähettiläs tunnustaa. Vanhempina aikoina, kun uskonnollinen suvaitsemattomuus oli vielä sääntö ja uskonnonvapaus poikkeus, lähettiläille ja heidän perheilleen oli erittäinkin tärkeää saada harjoittaa kulttiaan erillisessä kirkossa. Näiden erityisten kirkkojen tai kappeleiden ei kuitenkaan katsota saavan kantaa mitään ulkoisia tunnusmerkkejä, että ne ovat kirkkoja, eikä myöskään kellonsoittoa saa tapahtua. Kun uskontokulttien harjoittaminen on vapaata, tällä oikeudella ei enää ole samaa merkitystä, mutta on kuitenkin joukko valtioita (esimerkiksi Suomi, mikäli se ottaisi vastaan suurlähettiläitä), jotka eivät voisi harjoittaa tätä suvaitsevaisuutta, vaan joissa katolisten suurlähettiläiden pitäisi hankkia itselleen erillinen kappeli kulttinsa harjoittamiseksi. – Toisissa valtioissa Turkin suurlähettiläillä on erilliset rukoushuoneet.

Olemme nyt puhuneet diplomaattisista henkilöstä, kun he oleskelevat siinä maassa, jonne heidät on lähetetty. On myös esitetty kysymys, eikö näiden henkilöiden, kun he matkustavat toisten maiden kautta, pidä nauttia erityistä suojaa. Kysymykseen on vastattu eri tavoin. Yleisesti ottaen täytyy kuitenkin olla yhtä mieltä siitä, etteivät he jonkun maan kautta matkustavina voi vaatia eksterritoriaalisuutta tai edes erityistä kunnioitusta paitsi silloin, kun he ovat harjoittamassa virkaansa siinä maassa, jonne heidät on akkreditoitu. On kuitenkin katsottu, että valtiollisten viranomaisten tulee kohdella tällaisia matkustajia erityisellä suopeudella, koska sitä kautta voidaan osoittaa kunnioitettavan kaikille valtioille kuuluvaa aktiivista lähettiläsoikeutta. 1500-luvulla sattui niin, että kaksi Frans I:n Turkkiin lähettämää Ranskan lähettilästä tulivat murhatuiksi Milanon kuvernöörin käskystä ennen saapumistaan Venetsiaan. Kaarle V oli tuolloin Milanon hallitsija, ja Frans julisti hänelle sodan, koska aktiivista lähettiläsoikeutta oli loukattu.

Kysymyksessä lähettiläiden oikeussuhteista on jäljellä huomioitavana joitakin tilanteita. On kyseenalaistettu, pitääkö nykyajan kansainvälisen oikeuden tunnustaa lähettiläiden tuomiovalta maanmiehiinsä, jotka kääntyvät heidän puoleensa kiistojensa kanssa, tai siihen henkilökuntaan, joka kuuluu heidän seurueeseensa. Mikäli tukea haettaisiin menneiltä vuosisadoilta, kysymykseen vastattaisiin myönteisesti. 1600-luvulla ja jopa 1700-luvulla on tapahtunut niin, että suurlähettiläät ovat ottaneet oikeudekseen harjoittaa tuomiovaltaa seurueessaan tai palveluskunnassaan. Näin esimerkiksi Ranskan lähettiläs Lontoossa ei antanut asettaa erästä palvelijaansa, joka oli ampunut kuoliaaksi englantilaisen, englantilaisen tuomioistuimen eteen, vaan hän katsoi asiakseen tuomita hänet muitta mutkitta kuolemaan ja panna tuomio toimeen. Tällainen menettely ei voi olla sen kehityksen mukaista, jonka oikeussuhteet ovat meidän päivinämme saavuttaneet. Suurlähettiläiden eksterritoriaalisuus ei näin ollen sisälläkään sitä, että heidät olisi asetettu edustamaan valtiovaltaansa sen kaikissa tehtävissä siinä maassa, johon heidät on asetettu. Siksi katsotaan olevan ehdottomasti niin, että vaikka henkilöt lähettilään seurueesta olisivat syyllistyneet rikokseen, hän lähettää heidät tuomittaviksi tuomioistuimen eteen siihen maahan, josta lähettiläs on; tällainen on oikeutettua vain siinä tapauksessa, että hallitus on antanut lähettiläälleen erityisen valtuutuksen käyttää tietyissä tapauksissa tuomiovaltaa ja edustaa valtiota myös sen tuomiovaltaisessa ominaisuudessa. – Itämaissa havaitsemme, että on osoittautunut tarpeelliseksi valtuuttaa lähettiläitä harjoittamaan tiettyä tuomiovaltaa maanmiehiinsä eikä vain seurueeseensa. Nämä ovat kuitenkin paikkojen kaukaisuudesta johtuvua poikkeustapauksia. – Sääntö on siksi se, että jos joku heistä, joka kuuluu lähettilään lähimpään käskyvaltaan, syyllistyy rikokseen, lähettilään täytyy antaa vangita tämä mies, mikäli rikos on tapahtunut lähetystön talossa, ja tehdä hänestä esitutkinta (tähän oikeudelliseen toimeen, joka on oikeastaan valmisteleva poliisitoimi, pitää lähettilään ryhtyä välittömästi, koska tarpeelliset tiedot rikoksen tuomitsemisesta jäisivät muuten puuttumaan tuomioistuimelta kotimaassa). Hänen tulee myös pyytää vieraalta vallalta apua valon tuomiseksi asiaan, ja hän voi kuulla todistajia, muttei langettaa tuomiota. Jos taas lähettilään alaisuudessa oleva henkilö tulee vangituksi rikoksesta, joka on tapahtunut lähetystön talon ulkopuolella, lähettilään tulee vaatia hänet takaisin poliisilta ja sen jälkeen tehdä hänelle tämä esitutkinta, joka on eksterritoriaalinen suhteessa tuomiovaltaan, kuten hänen esimiehensä. Tämän saman eksterritoriaalisuusperiaatteen perusteella lähettilään ei myöskään pidä luovuttaa henkilöä seurueestaan, mikäli viranomaiset vaativat häntä, vaan tutkia asia itse. Koko suurlähetystö on eksterritoriaalisuuden kansainvälisoikeudellisen periaatteen alainen.

Mitä tulee yksityisoikeudellisiin asioihin, lähettiläs voi täydentää kotimaansa auktoriteetteja niin, että hän voi esimerkiksi ottaa vastaan ilmoituksia testamentista, vahvistaa laillisesti sopimuksia, joita on solmittu, ja huolehtia sellaisista muistiinpanoista, joita voidaan vaatia kotimaan siviilirekisterissä. – Näin ollen ei tuomiovaltaa yksityisoikeudellisissa jutuissa, mutta hyvinkin tämä pätevyys laatia sellaisia todistuksia, joita muuten saataisiin maistraatista, tuomarilta tai muilta. –

Mainituksi on tullut useammin kuin kerran lähettilään seurue, joka muodostuu kaikkien häntä tottelevien henkilöiden kokonaisuudesta, ja minun täytyy siksi selostaa, keiden on tapana laskea kuuluvan tähän seurueeseen. Siihen kuuluvat ensi sijassa kaikki suurlähetystön vakituiset virkamiehet eli eri luokkien suurlähetystö- ja lähetystösihteerit; sekä myös ylimääräiset virkamiehet eli sekä tavalliset että sotilasattašeat, kuten myös papit ja lääkärit. Myös lähettilään perhe ja hänen henkilökohtaiset palvelijansa nauttivat koskemattomuutta maan viranomaisilta teoista, jotka on tehty lähetystön talossa. Asema, joka luonteeltaan diplomaattisilla kansainvälisillä virkamiehillä on, on näin ollen monissa suhteissa etuoikeutettu.

Seurauksena tästä myös heille täytyy luonnollisesti asettaa vaatimuksia ja edellyttää heiltä velvollisuuksia sen lisäksi, että he vain täyttävät hallituksensa lähettilään tehtävät, jotka kuuluvat itsestäänselvästi viran luonteeseen. Kun nyt näet lähettilään henkilö nauttii kaikissa suhteissa sitä kunnioitusta, joka kuuluu hänen edustamalleen valtiolle, on hänen asiansa kunnioittaa kaikessa sitä valtiota, johon hänet on akkreditoitu, sen itsenäisyyttä, lakeja ja instituutioita, sen viranomaisia, joiden kanssa hän päätyy tekemisiin, ja näin ollen pitää sääntönään olla sekaantumatta sen valtion julkisiin asioihin niin kauan kuin ne koskevat vain valtiota itseään, toisin sanoen sen sisäisiä asioita. Tämä sisältyy niin kutsuttuun intervention vastaiseen periaatteeseen, johon tulemme tuonnempana palaamaan. Tästä riippumatta on kuitenkin erityisen tärkeää, että lähettilään oikeussäännöksi ymmärretään pidättäytyminen sekaantumasta sisäisiin asioihin, koska muuten hän ylittää valtuutensa. 1700-luvulla pidettiin osoituksena hienostuneesta taidokkuudesta ja taitavuudesta, kun diplomaatit ymmärsivät ryhtyä juonittelijoiksi sen hallitsijan ympärillä, jonka luokse heidät oli akkreditoitu. Kukapa ei olisi lukenut, kuinka Ruotsin niin kutsutulla vapaudenajalla solmittiin salaliittoja toinen toisensa jälkeen ja kuinka vanhan Ruotsin oikeusjärjestystä pyrittiin vahingoittamaan. Tätä tekivät erityisesti suurempien valtioiden ministerit käyttääkseen vaikutusvaltaa valtiopäivillä, mikä olisi täysin nykyajan kansainvälisen oikeuden vastaista. Nykyaikaisten näkemysten mukaan sodanjulistus olisi ollut oikeutettu Ruotsin puolelta. Siellä missä kerran ilmenee sisäistä heikkoutta ja poliittista käsitesekaannusta, syntyy kuitenkin aina hedelmällistä maaperää vieraille juonittelijoille määrätä valtion kohtalo muiden kuin sen sisäisten vaatimusten perusteella. Vain sellaisessa tapauksessa, josta jo edeltävässä kohdassa mainitsin puhuessani diplomaattikunnasta yhtenä kokonaisuutena, katsotaan suorien hallitukselle suunnattujen esiintymisten tai varoitusten olevan oikeutettuja, kun ne toimet, joihin tämä hallitus on ryhtymässä, voivat vaikuttaa haitallisesti vieraisiin valtioihin tai olla ristiriidassa kansainvälisen oikeuden sääntöjen kanssa, kuten voi olla koskien toimia, jotka liittyvät näennäisesti vain valtion sisäisiin asioihin. Jos esimerkiksi hallitus olisi valmistautumassa ottamaan käyttöön esteeksi muodostuvan tullijärjestelmän, tämä toimi olisi tämän valtion sisäisten asioiden rajalla, mutta kun tällainen toimi samalla vaikuttaisi haitallisesti muiden valtioiden kauppasuhteisiin, olisi tämä sellainen hallinnollinen toimenpide, että muistutus vieraiden diplomaattien taholta olisi täysin oikeutettu.

Ohimennen voidaan myös mainita, että vallitseva sääntö on, etteivät lähettiläät saa ottaa vastaan lahjoja tai huomionosoituksia siltä hallitukselta, jonka luokse heidät on akkreditoitu, ellei heillä ole oman hallituksensa lupaa tähän. Näin siksi, etteivät he joudu mihinkään kiitollisuussuhteeseen niitä kohtaan, joita heidän pitää itsenäisesti kohdata.

Aikaisemmin on käsitelty tapaa, jolla diplomaattinen lähettilyys alkaa ja laillisesti toimii. – Mitä puolestaan tulee diplomaattisen lähettilyyden loppumiseen, syyt tähän voivat olla moninaisia. Jos lähettiläs on lähetetty vain jotakin tiettyä asiaa varten, hänen lähettiläänä olemisensa päättyy samalla, kun tämä asia on tullut toimitettua. Jos hänet on nimitetty pysyvästi, hänen tehtävänsä päättyy joko takaisin kutsumiseen hänen korvaamisekseen jollakulla toisella tai sodan syttymiseen valtioiden välille, tai luonnollisesti silloin, jos hän pyytää eroa tai kuolee. Voi kuitenkin olla myös epäselviä tapauksia, kuten silloin, jos siinä maassa, josta hän on, tapahtuu hallituksenvaihdos. Jos se, mitä on tapahtunut, on vain tavallinen hallitsijanvaihdos, katsotaan ministereiden akkreditointien pätevän edelleen. Jos hallituksenvaihdos on kuitenkin tapahtunut vallankumouksen kautta, silloin katsotaan olevan tarpeen, että mikäli sama lähettiläs säilytetään, hänelle annetaan uusi kreditiivi, ja toisin päin, mikäli se hallitus, jonka luokse hänet on lähetetty, käy läpi muutoksia, katsotaan myös tarvittavan uutta kreditiiviä, mikä annetaan vain siinä tapauksessa, että valtio, jota hän palvelee, haluaa samalla myös tunnustaa uuden hallituksen. Jos lähettilään henkilöä loukataan, hän on oikeutettu matkustamaan pois heti, ja hänen täytyy tällaisissa tapauksissa saada passinsa (on näet niin, että pois matkustavan ministerin on saatava passi). –

Jättääpä lähettiläs palveluspaikkakuntansa missä hyvänsä olosuhteissa, tulee sen hallituksen, jonka luokse hänet on asetettu, tarjota hänelle suojaa aina siihen asti, että hän on ylittänyt rajan, vaikka valtioiden välille olisi puhjennut sota. Tämä koskien kysymystä diplomaattisista elimistä kansakuntien välisessä kanssakäymisessä.

On kuitenkin myös luonteeltaan toisenlaisia kansainvälisiä virkamiehiä, joilla niin ikään on merkityksensä. Lähinnä on tapana lähettiläsoikeuden selostamisen jälkeen lausua jotain niin kutsutuista tilapäisistä asiamiehistä ja komissaareista, tai sellaisista asiamiehistä, joita hallitukset voivat lähettää luonteeltaan ei-poliittisissa asioissa. Tällaiset tilapäiset asiamiehet eivät kuulu diplomaattihenkilöihin. Mikäli hallitus lähettää jonkun, olipa hän miten korkea virkamies tahansa, neuvottelemaan ulkomailla valtionlainasta, hän ei ole diplomaattinen henkilö, sillä hän ei asioi hallituksen vaan jonkun pankkiirin kanssa. Hänen tehtävänsä on kyllä julkinen, jos tarkastellaan sitä, kuka tehtävän antaa, mutta luonteeltaan yksityinen, kun huomioidaan tehtävän laatu. – Tällaisia komissaareja on Suomen valtiolla ollut tietyissä tilanteissa. Kaksi meidän finanssiministereistämme on esimerkiksi lähetetty varoista neuvottelemista varten Saksaan. Nämä eivät kuitenkaan ole olleet kansainvälisiä sopimuksia vaan yksityisiä.

Voi myös olla tilapäisiä tehtäviä valtion viranomaiselta toisen valtion viranomaisille, esimerkiksi poliisiasioissa. Jos rikollinen on saapunut toiseen maahan, ei ole harvinaista, että lähetetään poliisimies toisen maan poliisiviranomaisen luokse pyytämään tämän yhteistyötä rikollisen pidättämiseksi. – Usein tapahtuu, että vaikka posti- ja lennätinlaitoksille onkin solmittu sopimuksia, näitä koskevia pieniä muutoksia varten lähetetään kuitenkin ammattivirkamiehiä. Näin pelkästä tehtävästä ei seuraa sitä eksterritorialiteettia, joka kuuluu lähettiläille, eikä myöskään mahdollisuutta vaatia tulla kohdelluksi valtionsa edustajana yleisesti; he todellakin ovat valtionsa nimittämiä, mutteivät edusta valtiota sellaisenaan, vaan jotakuta tiettyä valtion funktiota. On kuitenkin katsottu olevan hyvien tapojen mukaista, että myös tällaisilla erityisasiamiehillä on kansainvälisen oikeuden suoja siinä määrin kuin sellainen voi olla tarpeen sen suojan lisäksi, joka muuten kuuluu jokaiselle yksityiselle matkalaiselle toisesta maasta. – Nykyään niin usein tapahtuvissa kansainvälisissä näyttelyissä jokaisella maalla on komissaareja, jotka eivät kuitenkaan ole luonteeltaan diplomaattisia, vaikka tapaavatkin silti joutua kaikkien mahdollisten huomionosoitusten kohteiksi toisten viranomaisten taholta. Lopuksi on myös olemassa salaisia agentteja. Menneisyydessä, ennen kuin lehdistönvapautta ja lennätintä oli olemassa, katsottiin olevan erittäin tärkeä asia lähettää sellaisia salaisia agentteja, joita kutsutaan myös vakoilijoiksi. Nykyään nämä lienevät äärimmäisen harvinaisia, ja heistä saatava hyöty olisi epäilemättä hyvin mitätön. Salaisia agentteja voi kuitenkin esiintyä vakoojia paremmassa merkityksessä, nimittäin henkilöitä, jotka heidän hallituksensa on lähettänyt opiskelemaan vieraiden maiden teknisiä keksintöjä ja joilla on vaikeuksien ilmetessä oikeus tunnustautua valtionsa lähettämiksi. Voi myös tapahtua, että hallitus toimeenpanee ostoja vieraassa maassa, esimerkiksi hevosia ja aseita sotaa varten. Tällöin lähetetään asiamiehiä yksityishenkilöinä, koska on tunnettua, että tavarantoimittajat pyytävät kalliimpia hintoja julkisilta tahoilta. Heillä ei kuitenkaan ole kansainvälistä asemaa. Tämä sen osoittamiseksi, ettei kaikissa olosuhteissa käytetä suurlähettiläitä.


Siirryn siksi nyt toiseen kansainvälisten virkamiesten ryhmään, nimittäin konsuleihin. Nämäkin ovat elin valtioiden välisten suhteiden ja asioiden hoitamista varten, mutta he eivät ole lähettiläiden tavoin maansa valtuutettuja edustajia kaikissa kansainvälisissä asioissa; he ovat virkamiehiä tehtävänään edustaa ja suojella yksityisiä intressejä ja heidät lähettäneestä maasta olevien yksilöiden oikeussuhteita. – Kun tarkastellaan konsulilaitoksen syntyä, havaitaan, että konsulit otettiin kansainvälisten suhteiden palvelukseen aikaisemmin kuin pysyvät lähettiläät. Keskiajalla, kun hallitukset eivät yleensä erityisemmin välittäneet kansainvälisen kaupan turvaamisesta, muodostui mahtavia korporaatioita, joiden jäsenillä oli keskinäisessä suojassaan voimaa toteuttaa pyrkimyksensä ilman valtiovallan apua. Mahtavilla kauppatasavalloilla, jotka kukoistivat erityisesti keskiajan Italiassa, oli päämääränään juuri kauppa. Kun nämä nyt perustivat kauppavarastoja, ne asettivat myös virkamiehiä valvomaan intressejään. Ne asettivat myös virkamiehä täysin oikeudellisin valtuuksin. Havaitsemme, että niillä konsuleilla, joita Välimeren rannikolle oli asetettu, oli täysi tuomiovalta, johon kuului tuomita maansa lakien mukaan kansallisuusperiaatteen mukaisesti. – Hansakaupungeilla oli puolestaan oltermanninsa ja lautamiehensä. Heillä molemmilla oli samat oikeudet kuin nykyisillä konsuleilla, ja myös valta antaa tuomioita. Siinä määrin kuin valtioiden oma oikeuslaitos kehittyi, tästä osasta konsuleiden tehtäviä tuli tarpeeton, ja heidän tehtävänsä rajoittuivat niihin, mitä ne nykyään ovat: olla asiamiehiä edistämässä maanmiestensä asioita, kun kyse on yksityishenkilöistä.

Kun konsuleita asetetaan, heitä ei varusteta sellaisella kreditiivillä kuin diplomaatteja, vaan heille annetaan se, mitä kutsutaan nimellä lettre de provisioneli valtakirja tai patentti, joka pitää ilmoittaa ulkoministeriölle sillä paikkakunnalla, jolla konsuli aikoo asua. Jotta hän voisi saada ryhtyä toimeensa, hänen täytyy tulla legitimoiduksi ja hakea itselleen exeqvatureli eksekvatuuri. Kun hänellä on tämä, se tarkoittaa kehotusta kaikille viranomaisille, joiden puoleen hän voi joutua kääntymään, astua virallisiin tekemisiin hänen kanssaan. Konsulit eivät kuitenkaan kuulu korkeimpiin viranomaisiin, vaan toisen kategorian viranomaisiin, koska heidät on asetettu ainoastaan tiettyihin piireihin.

Ei voida kiistää jokaisen hallituksen oikeutta joko sallia tai kieltää konsulaattien perustaminen valtiossaan, mutta sääntönä pidetään kuitenkin, ettei konsulaattien perustamista vaikeuteta, koska kysymystä sellaisen tarpeellisuudesta voi parhaiten arvioida sen maan hallitus, joka lähettää konsuleita. Valtion hallitus ei saa ryhtyä toisten intressien holhoojaksi. Siksi katsotaan olevan myös loukkaus toista valtiota kohtaan, jos hallitus kieltäytyisi sallimasta tälle konsulaatin perustamisen. Sitä vastoin jokaisella hallituksella täytyy olla valtuudet kieltäytyä myöntämästä eksekvatuuria konsulille, jota tämän hallituksen täytyy pitää syystä tai toisesta henkilökohtaisesti epäsopivana tai vastenmielisenä, kuten edellä selostetussa lähettilään vastaanottamisessa.

On kaksi konsuleiden päälajia: toisaalta sellaiset, jotka kuuluvat maansa virkamieskuntaan ja tulevat maansa lähettäminä harjoittamaan konsulin virkaa omistautuakseen sille täysin (näitä kutsutaan nimityksellä consules missiammattimaiset konsulit), ja toisaalta sitten sellaiset konsulit, jotka ottavat itselleen konsulin tehtävät ainoastaan sivutoimisesti ja jotka itse asuvat liiketoimiensa takia sillä paikkakunnalla, jolla he ovat konsuleina (näitä kutsutaan nimityksellä consules electiei-ammattimaiset konsulit). – Voi myös tapahtua niin, että tällä tavoin valittu konsuli on sen maan kansalainen, jota hän edustaa. Jos esimerkiksi ruotsalainen asettuu virkamiehenä Cadiziin ryhtymättä Espanjan alamaiseksi, hänet voidaan nimittää Ruotsin konsuliksi, mutta hänestä ei tule konsulaarista virkamiestä vaan ensi sijassa erityinen virkamies ja siksi electus.

Ensin mainittu konsuleiden tyyppi rinnastetaan useissa tapauksissa diplomaattisiin henkilöihin ja nauttii toisinaan heidän etuoikeuksistaan. On itsestään selvää, että merkittävillä kauppapaikkakunnilla, jossa kansakunnalla on vilkkaita kauppasuhteita ja niiden seurauksena on voinut syntyä lukuisia oikeudellisia suhteita järjesteltäviksi, kansalaisten edut eivät tule riittävissä määrin valvotuiksi, mikäli konsuliksi nimitetään joku paikalla olevista virkamiehistä. Tällaisiin paikkoihin tavataankin siksi lähettää tehtävään valmistautunut virkamies, ja me havaitsemme, että ne valtiot, jotka ovat ylipäänsä ymmärtäneet parhaiten huolehtia alamaistensa intresseistä vieraissa maissa, nimittäin Englanti, Ranska ja Pohjois-Amerikka, ovat perustaneet aikaisemmin ja suuremmassa määrin pysyviä konsulaatteja vieraille kauppapaikoille. – Haluan tätä kysymystä koskien lisätä vain, että luonnollisestikin tarvitaan näkemystä, missä konsuleilla voisi olla täystyöllisyys. Mikäli Suomen suuriruhtinaskunta asettaisi konsulin paikkakunnalle, jonne mikään suomalainen alus ei liikennöi, hyöty tällaisesta virkamiehestä voisi olla kyseenalainen. Sattui nimittäin niin, että Suomi nimitti suomalaisen konsulin Algeriin, mutta tälle ei riittänyt tehtäviä, minkä takia tämä tehtävä lakkautettiin useiden vuosien toimettomuuden jälkeen.

Osa kansainvälisen oikeuden tutkijoista on korostanut, että ammattimaisilla konsuleilla, consules missi, on poliittinen ja diplomaattinen luonne sikäli, että heillä voi nimenomaan olla tehtävänään valvoa kauppasopimusten noudattamista ja, mikäli näitä rikotaan, kääntyä viranomaisten puoleen vastalauseiden kera, sekä sikäli, että heidän tehtävänään voi olla antaa raportteja hallitukselle julkisesta tilanteesta ylipäänsä siinä maassa, jonne heidät on sijoitettu. On kuitenkin sääntöjenvastaista samastaa heidät tämän takia diplomaattisiksi asiamiehiksi, sillä heitä voi pitää ainoastaan avustavina henkilöinä niissä tehtävissä, jotka mainitsin. On toki totta, että konsulin on tehtävä huomautuksia, mikäli kauppasopimuksia ei ole noudatettu, ja kääntyä viranomaisten puoleen vastalausein, mutta nämä väitteet ja lausunnot esitetään paikallisille viranomaisille sillä paikkakunnalla, jolla konsuli oleskelee, ja mikäli oikaisua ei saavuteta, konsuli voi pyrkiä saamaan aikaan korjaustoimenpiteitä kyseisen valtion hallitukselta vain sinne sijoitetun lähettilään kautta. Hänen ei tule neuvotella suoraan hallituksen kanssa siinä maassa, johon hänet on sijoitettu, ellei hän ole saanut erityistä valtakirjaa tällaiseen tarkoitukseen, ja kun konsuleiden tehtävänä on antaa hallitukselleen raportteja julkisesta tilanteesta maassa, jonne heidät on sijoitettu, tämä tarkoittaa kuitenkin vain tietojen antamista, eikä sitä, että heistä tällaisten raporttien perusteella tulisi sitten neuvottelevia henkilöitä. Kyse on näin ollen vain välillisesti diplomaattisista tehtävistä, joita heillä on varsinaisten diplomaattisten asiamiesten avustajina. Kun he hoitavat jotakin kansainväliseen politiikkaan kuuluvaa asiaa, se ei tule loppuunkäsitellyksi, vaan tätä varten pitää lähettilään tai ulkoministerin käsitellä se.

Olen aikaisemmin puhunut sen lajin oikeudellisista tehtävistä, jotka kuuluvat lähettiläille. Mitä tulee konsulaarisiin virkamiehiin, heidän asemansa on tältä osin melko samankaltainen, mutta heidän oikeudelliset tehtävänsä ovat laajempia. Mainitsin jo, kuinka keskiajalla konsuleita käytettiin tuomareina samalla kun heillä oli muita tehtäviä. On kuitenkin merkillepantavaa, kuten myös olen huomauttanut, että konsuleilla oli Orientin maissa omintakeinen asema, kun heille oli tunnustettu oikeus toimia tuomareina oikeudellisiin yhteentörmäyksiin joutuneille eurooppalaisille, mutta tämä on poikkeus ja riippuvainen erityisistä sopimuksista eurooppalaisvaltojen ja Korkean portin välillä. Konsuleita voidaan kuitenkin yhä edelleen verrata julkisiin oikeudenkäyntiedustajiin tai avustajiin. On heidän oikeutensa ja velvollisuutensa kantaa huolta heidän edustamastaan maasta olevien yksityishenkilöiden oikeuksista, ajaa heidän asiaansa viranomaisten edessä ja ainakin avustaa heitä neuvomalla, luonnollisestikin siinä tapauksessa, että nämä yksityishenkilöt joko itse kääntyvät heidän puoleensa tai ovat täysin neuvottomia. Monet yksityishenkilöt osaavat erittäin hyvin huolehtia intresseistään ulkomaisilla paikkakunnilla ilman kenenkään konsulin apua, mutta erityisesti varattomien vieraalla paikkakunnalla olevien henkilöiden kanssa sattuu usein, etteivät he voi vaatia oikeuksiaan, ellei konsuli aja heidän asiaansa. Koska tällaista tapahtuu useimmiten merimiesten kanssa, joskus on väitetty, että konsulin pätevyys toimia julkisena oikeudenkäyntiavustajana koskisi vain merenkulkijoita, mutta uudempi näkemys on kuitenkin se, että kaikki yksityishenkilöt ovat oikeutettuja turvautumaan konsulin välttämättömään apuun. Tämä on jotain, johon lähettiläiden ei tarvitse sitoutua ilman omaa suostumustaan, mutta samaan tapaan kuin se, mitä voi tulla lähettiläiden tai heidän lähetystönsä henkilökunnan tehtäväksi, myös konsuleiden kuuluu toimia tietyissä tapauksissa kotimaan viranomaisten sijaisena, pitää huolta jäämistöstä, käydä sitä koskevaa kirjeenvaihtoa tai laatia siitä ilmoituksia, laatia perillisten intressien turvaamiseksi notariaattitodistuksia ynnä muuta, mikä voi osoittautua tarpeelliseksi ulkomaisilla paikkakunnilla sen maan alamaisille, jonka konsuli hän on.

Mitä tulee erityisesti merenkulkuun, konsulin tulee tutkia ja allekirjoittaa laiva-asiakirjoja eli toisin sanoen tutkia, onko aluksella sellaiset asiakirjat kuin aluksen kotimaan lait määräävät, ja antaa tästä todistus. Edelleen hänen on toimittava välittäjänä kapteenin ja laivaväen välisissä kiistoissa. Tämä ei ole vain esitetty periaate, vaan näin on sovittu konsulisäädöksissä ja -sopimuksissa. Kun aluksella ilmenee riitoja, konsulin tulee puuttua tilanteeseen ja käyttää kurinpitovaltaa. Kuten herrat tietänevät, laivan katsotaan olevan pysyvästi osa sitä maata, jonka passi laivalla on, ja välttävän siksi tuomiovallan siinä maassa, jossa alus on, niin kauan kuin tapahtumat eivät aiheuta epäjärjestystä maissa, ja siksi, kun kyse on sellaisten tappeluiden ja vastaavien selvittämisestä, joilla tapahtumilla ei ole yhteyttä järjestyksenpitoon maissa, oikeuden jakaminen kuuluu konsulille. Kun merimiehet karkaavat aluksesta, mikä on kaikkien merenkulkijoiden kokemuksen mukaan aivan tavallinen tapahtuma, tulee kääntyä konsulin puoleen yritettäessä hankkia heitä takaisin, ja paikallisen poliisin tulee avustaa konsulia tässä. Edelleen konsulin tulee, mikäli on tapahtunut merionnettomuus, virkansa puolesta todeta tästä aiheutuneet vahingot niin kauan kuin henkilöt siinä maassa, johon konsuli on sijoitettu, eivät ole osallisia haverissa, missä tapauksessa asia kuuluu paikallisille viranomaisille. Jos laivalle siitä maasta, jonka palveluksessa konsuli on, tapahtuu haaksirikko, kuuluu hänelle ryhtyä ihmisten ja omaisuuden pelastamiseksi kaikkiin niihin toimenpiteisiin, jotka ovat hänen vallassaan, ja sitten hänen pitää huolehtia niistä taloudellisista toimenpiteistä ja sopimuksista, joita haaksirikosta voi aiheutua.

Konsuleille ei kuulu sellainen koskemattomuus ja eksterritorialiteetti kuin lähettiläille. Heillä on kuitenkin myös tietyt edut itselleen varmistettuina, ja nämä on kehitetty heille sopimuksellista ja niin muodoin positivistista kansainvälisoikeudellista tietä. Näin ollen Venäjän sekä Ranskan, Saksan, Italian ja Espanjan välillä hiljattain solmitussa konsulikonventiossa (1874–1876) todetaan, että konsulit ovat, kun he ovat consules missiammattikonsuleita, eivätkä alamaisia siinä maassa, jossa he harjoittavat ammattiaan, vapaita sotilaiden majoittamisesta ja muista sotilaallisista rasitteista ja kaikenlaisista suorista veroista samalla tavalla kuin diplomaattiset asiamiehet. Edelleen on sovittu, ettei konsuleita saa pidättää ja vangita, paitsi sellaisista rikoksista, jotka molempien sopijamaiden lakien mukaan kuuluvat valamiestuomioistuimen käsiteltäviksi. Mitä Suomeen tulee, asianosaiset komiteassa ovat unohtaneet, ettei Suomessa ole valamiestuomioistuimia, minkä takia olisi pitänyt kertoa myös, minkä instanssien tulisi vastata valamiestuomioistuimia.

Konsulit ovat velvollisia toimimaan todistajina (eroten tässä lähettiläistä), mutta kansainvälinen kohteliaisuus vaatii, että heitä kehotetaan tekemään niin virkakirjeellä eikä tavallisella poliisihaasteella. Konsulaatin arkiston koskemattomuus on taattu, se ei voi joutua minkään tarkastuksen kohteeksi, ja samoin konsulin kirjeenvaihto on julistettu koskemattomaksi.

Venäjän konsuleille Euroopassa ja Amerikassa 4. kesäkuuta 1859 annetussa reglementissä esiintyy enimmäkseen sääntöpykäliä, joiden ei voida katsoa kuuluvan kansainväliseen oikeuteen, samalla kun sen pääsäädökset ovatkin yhdenmukaisia kansainvälisen politiikan ja konventioiden säädösten kanssa. Tällä reglementillä on luonnollisesti suuri käytännöllinen merkitys meille, kun suomalaiset laivat itse asiassa lienevät monilukuisempia suuressa osassa vieraiden maiden satamia kuin venäläiset, mutta tätä reglementtiä ei ole julkaistu kyseisen vuoden Suomen säädöskokoelmassa, vaan sitä on levitetty jälkikäteen. Oikeampaa olisi ollut, että tällainen reglementti olisi saanut kuulua säädöskokoelmaan ja sellaisena tulla senaatin promulgoimaksi. Kuitenkin myöhempi 7. toukokuuta 1866 annettu säädös on muodostanut lisäyksen konsulaarireglementtiin, jolla on Suomelle tietty merkitys, ja jonka minä esittelen siksi, että se on ylipäätään voimassa oleva reglementti, mitä konsuleihin tulee. Siinä annetaan konsulille oikeus naturalisoida laivat, jotka ostetaan ulkomailta. Kun Suomen kansalainen ostaa laivan ulkomailla, konsulin tehtävä on antaa naturalisointitodistus ja oikeus kantaa Venäjän valtakunnan lippua. Naturalisoinnilla ymmärretään näet sitä, että alukselle annetaan kansallisuus sen uuden omistajan kansallisuuden mukaan.

Mitä konsuleiden välisiin erilaisiin rankiluokkiin tulee, on jokaisen valtion asia asettaa kenraalikonsuleita, konsuleita tai varakonsuleita sen mukaan, mitä ne parhaaksi katsovat. Niissä konventioissa, jotka ovat voimassa Venäjän sekä Ranskan, Saksan, Italian ja Espanjan välillä, on määrätty, että kenraalikonsulit ja konsulit saadaan valtuuttaa itse asiassa suoraan nimittämään varakonsuleita piiriensä sisällä. Tällaisten varakonsuleiden tulee olla konsuleiden alaisia, eivätkä he saa omalla oikeudellaan solmia suhteita viranomaisiin.

Mitä tulee tehtävän päättymiseen, se johdetaan itsessään siitä, että jos ammattikonsuli kutsutaan takaisin, hänen tehtävänsä on päättynyt, ja jos se hallitus, jonka maahan konsuli on asetettu, peruuttaa hänen eksekvatuuransa, ei konsuli voi jatkaa toimintaansa, olipa hän konsulaarinen virkamies tai konsuliksi valittu liikemies.

Mitä tulee konsuli-instituution hyödyllisyyteen, sen ei pidä katsoa olevan mikään tarpeeton instituutio. Konsuleita ei kuitenkaan pidä kohdella kauppa-asiamiehinä, jotka palvelevat yksittäisiä yhtiöitä liiketoimien toteuttamisessa toisessa maassa. He ovat olemassa ojentaakseen valtiovallalle auttavan kätensä siellä missä sellaista tarvitaan, ja mitä kauemmaksi poistutaan sivistyneistä valtioista, sitä suuremmassa määrin nähdään, mikä merkitys merenkulun ja kaupan turvaamiselle on sillä, että oma valtio kohtaa huolenpitonsa kautta myös siellä heidän tarpeensa ja on heidän apunaan. Tietojen antaminen siitä, mitä lakeja ja muodollisuuksia täytyy noudattaa, ja suojelijana toimiminen koskien niitä oikeuksia, jotka on traktaattien kautta saavutettu, ovat jotain, jonka täytyy tuoda mukanaan todellista hyötyä. – Meidän ei pidä ohittaa sitä, että useasti solmitut valtioiden väliset kauppatraktaatit laajentavat yleensä vastavuoroisia oikeuksia; yksittäiset kansalaiset eivät aina ole selvillä näistä määräyksistä, ja vielä vähemmän he voivat onnistua oikeuksiensa turvaamisessa viranomaisia vastaan vieraalla paikkakunnalla, kun he eivät tunne lakeja ja muodollisuuksia. Muistamme näin, kuinka pyrkimyksenä oli pienentää maksuja vierailta aluksilta, jotka liikennöivät vieraan valtion satamiin. Jos joku silloin vaati merenkulkijalta enemmän kuin oli tarpeen, hänen oli vaikeaa tietää asiasta, ellei hän saanut apua konsulilta. Mutta erityisesti on vähemmän sivistyneissä valtioissa mitä tärkeintä, että jokainen, joka harjoittaa sitä inhimillistä toimintaa, jonka merenkulku muodostaa, voi luottaa valtionsa tukeen oikeuden saamisessa, kun se on hänelle tarpeen.

Edelleen konsuleilla on merkityksensä tiedoille eri valtioiden välisestä kauppatoiminnasta ja merenkulusta, kun konsulit antavat heitä varten määrätyllä tavalla tarkkoja ja kattavia raportteja. Tämä ei ole hyödyllistä ainoastaan sille maalle, jota he edustavat, vaan myös sille, minne heidät on sijoitettu. Olemme havainneet tämän Saksan konsulin viesteistä preussilaisille lehdille koskien Suomen kauppaa ja merenkulkua. Tämä on paras kauppatilasto, joka on ollut tarjolla koskien Suomen kauppaa, ja tällä on ollut ei suinkaan vähäinen merkitys ulkomaalaisten huomion kiinnittämisessä meidän maahamme ja kauppasuhteiden solmimisessa muiden maiden kanssa.

*

Käytyämme täten läpi, mikä käytännössä ja traktaattien mukaan pätee elimiin valtioiden välisiä oikeussuhteita varten, niin myös paneutuessamme täten nyt siihen, mitä voimme kutsua kansainvälisen oikeuden muodolliseksi osaksi, on syytä siirtyä nyt niihin eri luokkiin, joihin kansainväliset oikeussuhteet voidaan luokitella. Tässä minusta näyttää sopivimmalta ottaa ensin käsiteltäväksi kysymys valtion alueesta kansainvälisoikeudellisessa katsannossa.

Kaikilla valtioilla edellytetään olevan määrätty alue; valtion suvereniteetti sisältää poissulkevan herruuden siihen alueeseen, joka valtiolle kuuluu. Suhteessa lainsäädäntöön, hallitukseen ja lainkäyttöön tämä alue on tämän eikä minkään muun valtion vallan alainen. Valtion alueen rajat kuvaavat siten samalla rajoja eri valtioiden vallankäytölle. Sen, kuinka suuri tai pieni valtion alue on, ja sen, missä sen rajat sijaitsevat, täytyy luonnollisesti olla riippuvaista historiallisesta kehityksestä. Rajat ovat voineet tulla vahvistetuiksi tai tunnustetuiksi joko käytännön tai traktaattien kautta. Selkeä rajojen määrittäminen on ilmeisen tärkeää eron tekemiseksi eri valtioiden vaatimusten ja vallankäytön välille. Ei ole ollut harvinaista, että on puhjennut taisteluita siksi, että rajojen määrittelyt ovat olleet epämääräisiä ja molemmat osapuolet ovat vaatineet tiettyjä alueita. On tapana tehdä ero kahden erilaisen rajojen tyypin välille, mitä tulee niiden ulkoisiin ominaisuuksiin: fyysisten rajojen ja intellektuaalisten rajojen. Ensin mainitut muodostuvat meristä, korkeista vuorista tai tasangoista eli toisin sanoen sellaisista luontokohteista, jotka muodostavat havaittavan eron kahden maan välille. Myös joet voidaan laskea näihin fyysisiin rajoihin, vaikka ne ovat sellaisiksi vähemmän sopivia. Jos joki on rajajoki, silloin rajan katsotaan oikeastaan kulkevan pääuomassa tai siinä, mitä saksaksi kutsutaan sanalla ”Thalweg”. Intellektuaalisilla rajoilla ymmärretään puolestaan niitä rajalinjoja, joiden ajatellaan olevan vedetty kahden valtion välille niiden erottamiseksi toisistaan ja joiden todellisessa maailmassa havaitsemista varten on pystytetty keinotekoisia rajamerkkejä. Usein kahden valtion välillä ei esiinny vähäisintäkään luonnollista eroavuutta, pellot voivat vaihtua pelloiksi ja niityt niityiksi. Siellä, missä tällaisia fyysisiä eroavuuksia ei ole, täytyy pystyttää paaluja ja rajamerkkejä, kuten yksittäisten yksilöiden maiden välille.

Valtion suvereeni oikeus alueeseensa on hyvinkin analoginen yksityisten omistusoikeuteen maahansa, mutta ei kuitenkaan ole sama asia. Kansainvälisoikeudellisessa katsannossa tämä analogia esiintyy siinä mielessä, että valtion yliherruus alueeseensa on yksinomainen samoin kuin yksilön hallintaoikeus on yksinomainen, poikkeuksena rasiteoikeudet, joita myös esiintyy maiden välillä, mutta on kuitenkin myös olennainen ero. Valtion aluetta ei valtio voi kohdella vain kuten aineellista omistuskohdetta, vaan kuten valtion elämästä ja olemassaolosta erottamatonta asiaa, jota pitää suojella vierailta hyökkäyksiltä myös tästä idealistisesta syystä.

Mitä muuten tulee valtio-oikeudellisesta näkökulmasta kysymykseen valtion oikeudesta alueeseen, tiedämme, että on olemassa kaksi erilaista mielipidettä. Vanhemmassa ruotsalaisessa oikeudessa katsotaan, että kaikki maa-alueet valtion sisällä, jotka eivät olleet tulleet yksityishenkilön haltuunottamiksi ja hänen omaisuudekseen, olivat edelleen samalla tavalla avoimia muille yksityishenkilöille viljelemistä ja yksityisomaisuudeksi muuttamista varten. Tämä ei ollut kenenkään maata ja se oli kaikkien maata, kunnes Kustaa Vaasa saattoi voimaan sen mannermaalla vallinneen näkemyksen, että valtiolla oli oikeus kaikkeen maahan, joka ei kuulunut yksityisille. Tämä näkemys, että valtiolla on omistusoikeus tai alustava hallintaoikeus kaikkeen maahan, jota ei ole merkitty yksityisomaisuudeksi, on voimassa vielä Pohjois-Amerikan unionissa, jossa ei noin vain saa lähteä viljelemään erämaita, vaan ensin on tehtävä sopimus valtion viranomaisten kanssa. Tämä on kuitenkin toistaiseksi sisäisen valtio-oikeuden kysymys.

Tältä osin on syytä huomauttaa erityisesti, että valtio tilusten omistajana tulee ymmärtää toisessa merkityksessä kuin valtio valtion alueena vieraita valtioita kohtaan. Tilusten omistajana valtio esiintyy yksityisoikeudellisin perustein, ja tämä termi, tilukset tai valtion omaisuus, muodostaa vain termin valtion ja yksityisten omistamien kiinteistöjen erottamiseksi, kun taas valtiota ja sen aluetta suhteessa muihin valtioihin ei voida koskaan nimittää tiluksiksi. Tämä oli kuitenkin keskiaikainen käsitys, jonka mukaan maan ja kansan katsottiin olevan ruhtinaan omaisuutta.

Tärkeää on, kuten olen jo antanut ymmärtää, ettei rajoja koskevia kiistoja saa esiintyä, sillä ne voivat aiheuttaa yhteentörmäyksiä. Kun havaitaan, että epäselvyys vallitsee, asetetaan niin kutsuttu rajankäyntikomissio. Tiedämme, että mitä Suomeen tulee, sen Ruotsin vastainen raja päätettiin pääpiirteissään vuoden 1809 rauhassa, mutta vasta myöhemmin (1840) komissiossa, joka tarkasteli lähemmin koko rajalinjaa, ja 1870-luvulla meillä on ollut rajankäyntisopimus Norjan kanssa.

Valtioiden välillä voi myös olla yhteishallintoja siten, että kahdella tai useammalla valtiolla on yhteisesti yliherruus tietylle maa-alueelle. Tällainen oli aikoinaan tilanne Itävallan ja Preussin välillä Lauenburgissa ja Holsteinissa, mutta nämä ovat tavallisesti tilapäisiä asiaintiloja.

Lisäksi, mitä rajoihin tulee, ei ole välttämättömyys, että tämä alue muodostaisi yhtenäisen kokonaisuuden. Se voi olla levittäytynyt erillisiin osiin, kuten maatila voi muodostua monista erillisistä osista. Valtion alue voi jopa käsittää erillisiä osia useissa tai kaikissa maanosissa, ja se on silti sama alue, jota sen suvereniteetti suojelee ja jota muiden pitää kunnioittaa.

Sääntönä tosin pätee, ettei valtion aluetta voida luovuttaa eikä myöskään jakaa, mutta valtion alue on silti alisteinen muutoksille. Se voi suurentua tai pienentyä. Tässä suhteessa tulee ottaa tarkasteltaviksi kahta eri lajia olevat muutokset, nimittäin tähän liittyvät varsinaiset poliittiset olosuhteet sekä ne, jotka vastaavat enemmänkin yksityisoikeudellisia hankintoja.

Valtio alue voi kasvaa ensinnäkin valloittamalla, annektoimalla tai hankkimalla muilla tavoin alueita muilta valtioilta. Tällaisella muutoksella on luonnollisestikin aina vastaparinsa siinä, että toinen valtio kokee vastaavan pienentymisen. Olen jo edellä hieman kosketellut tähän kuuluvia kysymyksiä, kun kyse oli uusien valtioiden synnystä, joka tavallisesti myös edellyttää jonkin muun valtion alueen pienentymistä. Kysymyksessä näistä valtioiden välisistä aluemuutoksista ei vanhempina aikoina ole oltu tässä suhteessa tarkkoja valtioiden koskemattomuudesta. Niin kauan kuin kansallisuusperiaatteeseen ei kiinnitetty huomiota historiallisena perustana, jonka mukaan väestöt kuuluivat yhteen, hallitsijat todella kävivät keskenään kauppaa mailla. Kansallisuusperiaatteen tunnustaminen on tuonut mukanaan lisää varovaisuutta ja tuottanut kansainväliseen oikeuteen joitakin uusia periaatteita koskien aluevoittojen ja, niiden vastinparina muille, alueluovutusten oikeudenmukaisuutta. Mikäli valtio ottaa sodassa armeijansa avulla haltuunsa toiselle valtiolle kuuluvan alueen, tämä ei vielä ole tunnustettu, pätevä valloitus. Jotta tällainen toimi tulisi kansainvälisoikeudellisesti laillistetuksi, tarvitaan joko nimenomainen rauhansopimus, joka tunnustaa miehityksen, tai sitten tunnustus tapahtuneelle valtamuutokselle sen väestön taholta, jonka luo on hyökätty.

Alueluovutuksia voi tapahtua myös poliittisten sopimusten kautta ilman, että olisi käyty sotaa. Näin esimerkiksi, kun Iso-Britannia luovutti vuonna 1863 Joonian saaret Kreikan kuningaskunnalle, ei ollut käyty sotaa, vaan Englannin hallitus oli ainoastaan havainnut, ettei sille olisi haitallista myöntyä Joonian saarten asukkaiden anomukseen, jossa toivottiin yhdistymistä heidän heimolaistensa kanssa. Tämä ei ollut myöskään kauppa, vaan kansallisuusperiaatteeseen perustunut poliittinen sopimus. Kun Savoiji luovutettiin Italialta Ranskalle, se ei johtunut Ranskan ja Italian välisestä sodasta, vaan oli seurausta siitä, että Ranska auttoi Italiaa suuressa vapaustaistelussa Itävaltaa ja pikkutyranneja vastaan.

Kaikkein tavallisin muoto, jonka kautta valtio valmistautuu laajenemiseen poliittista tietä, on kuitenkin valloittaminen. Jotta alueliitokset tai alueista luopumiset voidaan katsoa kansainvälisoikeudellisesti päteviksi, edellytetään:

Että molemmat asiaan osalliset hallitukset tekevät siitä yhdenmukaiset päätökset ja antavat yhtenevät julistukset.

Että alueen hankkiva valtio todella ottaa alueen haltuunsa. Mikäli valtio, joka rauhansopimuksessa on saanut aluelaajennuksen, ei ulottaisi lainsäädäntö- ja lainkäyttötoimintaansa tälle alueelle, ei valtion suvereniteetin tarvitsisi katsoa tullun vahvistetuksi kyseiselle alueelle.

Samoin edellytetään luovuttamisen hyväksymistä siltä väestöltä, joka asuttaa luovutettavaa aluetta. Napoleon III, joka perusti hallitusvaltansa Ranskassa yleiselle kansanäänestykselle, pyrki kaikissa niissä alueluovutuskysymyksissä, joihin hänellä oli valtaa, soveltamaan tätä periaatetta, että tulisi järjestää yleinen kansanäänestys sen selvittämiseksi, halusivatko asukkaat itse siirtyä aiemmasta valtiokokonaisuudestaan parempaan. – Englantilaisen politiikan taholta tätä toimintatapaa ei ole pidetty oikeana, vaan on esitetty, että luovutettavalla alueella olevien edustuksellisten elinten olisi otettava kantaa tällaiseen kysymykseen, eikä tätä pidä jättää sattuman armoille mahdollisesti agitaatiolle altistuneiden massojen kansanäänestykseen.

Nyt voitaisiinkin ajatella, että kaikki sotatoimet olisivat tarpeettomia, kun on päädytty yksimielisyyteen siitä, että valtion ollessa luovuttamassa maa-aluetta kysymyksen ratkaisee väestö itse tai sen edustajat äänestyksen avulla. Tapahtuuko alueluovutuksia, ratkeaa kuitenkin tavallisesti sodan jälkiseurauksena. Sotaa käydään harvoin vain maan valloittamiseksi. Syy voi olla luonteeltaan toinen, mutta voidaan kuitenkin nostaa esille sellainen korvauskysymys, joka johtaa alueluovutuksiin, ja siten voidaan ajatella tämän vaatimuksen väestön kuulemisesta sopivan hyvin yhteen sodan jatkumisen kanssa. Siitä että historiasta löytyy esimerkkejä väestön äänestämisestä toiseen valtioon siirtymisen puolesta, ei voi kuitenkaan vetää sitä johtopäätöstä, että tämä merkitsisi tyytymättömyyttä aiempaan asetelmaan ja tyytyväisyyttä uuteen asetelmaan. Kyse voi myös olla välttämättömän pahan hyväksymisestä. Kun esimerkiksi Italialle oli tärkeää saavuttaa loppujen lopuksi sisäinen yhtenäisyys ja osoittautui, että tähän tulokseen oli tuolloin mahdotonta päästä ilman Ranskan apua, voidaan havaita, kun Ranska ei antanut apuaan ilman omaa laajentumistaan, että poliittinen patriotismi Savoijissa ja Nizzassa sai äänestämään tämän Ranskaan yhdistymisen puolesta, jotta Italia näkisi päätavoitteensa täyttyvän.

Kuitenkin, kun nykyään kansainvälisessä oikeudessa on esitelty periaate, että väestöä tulee sellaisella alueella kuulla, täytyy myös ajatella, millaisia seuraukset ovat siellä, missä väestö kieltäytyy mukautumasta luovutukseen. Silloin ei voida katsoa, että se valta, joka on hävinnyt sodassa ja on siksi pakotettu myöntymään luovutukseen, olisi velvollinen pakottamaan tämän provinssinsa suostumukseen, kun se kerran rauhansopimuksen kautta on esittänyt vaatimuksen provinssin asukkaille. Jos se kieltäytyy suostumasta luovutukseen, täytyy seurauksen siitä olla ensi sijassa se, että tämä väestö voi perustaa itselleen oman valtion tai altistaa itsensä sille, että voittajavalta käyttää lisää väkivaltaa sitä provinssia kohtaan, joka on kieltäytynyt. Näin ollen ei voida välttyä havaitsemasta, että tässä suhteessa tyydyttäviin ratkaisuihin pääsemiseksi on toistaiseksi vain riittämättömiä keinoja niin kauan kuin ei ole tunnustettu, että väestön äänestyksen tässä kysymyksessä pitää ehdottomasti olla sitova. Toisinaan valitaan myös keskitie ja katsotaan kysymyksen itse alueesta olevan selvä, mutta jätetään väestölle valintaoikeus tietyn ajan kuluessa valita, kumpaan valtioon he haluavat kuulua. Näin tapahtui Elsassissa ja Lothringenissa. Täytyy kuitenkin myöntää, ettei tällaista valintaoikeutta voida aina pitää täydellisenä oikeutena, koska joka tapauksessa vain mitätön osa väestöstä olisi niin riippumaton vanhoista kotiseuduistaan, että se voisi poliittista syistä luopua näistä olemassaolonsa aineellisista ehdoista. Alue vetää tavallisesti väestön mukanaan.

Valtion vallankäytöllä toista valtiota vastaan toisen valtion alueen pienentämiseksi voi kuitenkin olla päämääränään voittavan valtion alueen laajentamisen sijasta uuden valtion aikaansaaminen. Tämä on pääasiassa tilanne siinä rauhansopimuksessa, jota ollaan solmimassa aivan näinä päivinä. Turkin valtion alue pienentyy Bulgarian luovuttamisen vuoksi, ja sitä ei liitetä Venäjään, vaan se muodostaa uuden valtion. – Juuri sellaisille valtioille kuin Venäjälle täytyy olla luonnollista, ettei se voi pitää maa-alueiden saamista hyödyllisenä, mutta voi kylläkin nähdä poliittisia etuja siinä, että sen rajoilla on rivi pienempiä valtioita, joihin se voi käyttää vaikutusvaltaansa mieluummin kuin kohdata rajoillaan toisia ensimmäisen tai toisen luokan suurvaltoja.

Mitä tämän väestön suhteeseen alueeseen tulee, tässä kannattaa huomioida, että seurauksena juuri niistä monista rajansiirroista, joita Euroopassa on tapahtunut, ja siitä vilkkaasta kanssakäymisestä kansojen välillä, jotka asuvat toistensa naapureina, on itse asiassa olemassa lukuisia tällaisia väestöjä, joita kutsutaan rajaväestöiksi ja jotka ovat sekä sekoittuneet kansallisuudeltaan että muotoutuneet menneiden kohtaloidensa seurauksena eräänlaisiksi välimuodoiksi ilman, että niillä olisi selkeitä poliittisia sympatioita suuntaan tai toiseen. Kun alueluovutuksessa on kyse tällaisesta raja-alueesta, jonka väestöllä on tämä juuri mainittu poliittinen ominaisuus, ei voida havaita sellaista historiallisten perinteiden loukkausta kuin silloin, kun kyse on sellaisen kansan osan irti leikkaamisesta, joka sekä etnografisesti, historiallisesti että oikeudellisesti kuuluu yhteen. Kaikissa näissä tapauksissa käsillä on lopulta rauhansopimus, joka selostaa selkeästi, kuinka tästedes molempien valtioiden alueet on määriteltävä, ja tämän mukaisesti rauhansopimuksen kattamien valtioiden välisiin suhteisiin astuu silloin voimaan kansainvälinen suvereniteetti. Tämä alueiden muutos täytyy kuitenkin myös muiden valtioiden tunnustaa traktaatin niille tiedoksi antamisen kautta.

Sellaista on myös sattunut, uusimpina aikoina kuitenkin harvemmin, että valloitus on tapahtunut ilman rauhansopimukseen päätymistä. On käynyt niin, että on tapahtunut sotilaallinen miehitys, jota heikompi valta ei ole kyennyt torjumaan, ja kun se on jatkunut pidemmän aikaa, se on johtanut tosiasialliseen hallintaan. Tämä on luonnollisesti hallintaanoton raaempi muoto, jonka pitäisi tapahtua vain, kun kyseeseen voi tulla jus primi occupantisensimmäisen valloittajan oikeus.

Välillä nähdään myös epäsuoria valtion alueesta luopumisia. Kun esimerkiksi Piemonte kävi Ranskan tukemana sotaa Itävaltaa vastaan, ei Itävalta suostunut luovuttamaan mitään Italialle, vaan Cavourin suureksi yllätykseksi se luovutti Lombardian Ranskalle, joka sittemmin antoi sen Italialle lahjoituksena Napoleon III:lta.

Oikeastaan tällaisia alueluovutuksia yhdeltä valtiolta toiselle ei pitäisi tapahtua muista syistä kuin molempien valtioiden välisten konfliktien tai myös vapaaehtoisen kansallisten intressien huomioimisen takia. Havaitaan kuitenkin, että jopa yksityisoikeudellisia muotoja on käytetty tällaisessa. Menemättä takaisin keskiajalle, jolloin maa-alueita ostettiin ja myytiin jatkuvasti, vaan pysyen vain tällä vuosisadalla me havaitsemme, että Yhdysvallat on hankkinut merkittäviä alueita ostojen kautta. Vuonna 1803 solmittiin Pariisissa sopimus, jonka kautta Ranska luopui Louisianasta, ja vuonna 1867 Yhdysvallat osti Tanskalta tämän saaret Länsi-Intiassa (St. Thomasin ja muut) seitsemän ja puolen miljoonan dollarin summalla, mikä oli puhdas kauppa. Se toki kuitenkin oli jotain muuta kuin yksityisoikeudellinen kauppa, koska Tanska pystyi hyvinkin näkemään, että Yhdysvallat pystyi huolehtimaan paremmin näistä saarista. Seuraavana vuonna 1868 vietiin päätökseen kauppa Venäjän kanssa 7 200 000 dollarilla koskien sen omistuksia Pohjois-Amerikassa. Voidaan kuitenkin havaita, että tällaiset tapaukset uudempina aikoina koskevat yksinomaan kaukaisia kolonioita, jotka eivät ole solmineet sellaista suhdetta emämaahansa, että ne muodostaisivat täysin samanluonteisia osia emämaan valtioalueesta. Voidaan hyvinkin myöntää, mitä tulee Pohjois-Amerikan hankintoihin, että luonnolliset valtionrajat ja asukkaiden mahdollisuudet yhteiseen elämään otettiin huomioon. Voidaan katsoa, että myyjien näkökulmasta kyse oli luopumisesta jostakin, jota ne eivät pystyneet assimiloimaan, mutta uudemman kansainvälisen oikeuden täytyy katsoa näiden yksityisoikeudellisten oston, vaihdon ja jakamisen muotojen sotivan valtioiden välisiä oikeussuhteita vastaan, ei vähiten sen takia, minkä täytyy päteä valtioiden sisällä, ettei valtiovalta saa irrottaa jotakin osaa siitä, jonka täytyy pysyä yhdistyneenä. Myöskään hallitsijoiden asema ei ole sellainen, että he voisivat toimia kuten tilanomistajat maillansa.

Mitä sitten tulee kysymykseen valtioalueen laajentumisesta ei vieraan alueen osan vastaanottamisen vaan millekään valtiolle kuulumattoman maan hallintaanottamisen kautta, kysymys asettuu luonnollisesti kokonaan toisin. Tässä olemme lähempänä yksityisoikeudellisia perusteita kuin edellisessä kysymyksessä, mutta myös tämä kuuluu kansainvälisen oikeuden käsiteltäväksi. Ylipäänsä täytyy ensimmäisen miehittäjän oikeutta, jus primi occupantis, pitää tässä kiistattomana. Sillä valtiolla, joka ulottaa valtansa asumattomaan maahan, joka ei ole vanhastaan kuulunut millekään valtiolle, täytyy hyvinkin, jos maa on sen hallinnassa tullut asutetuksi, katsoa olevan perusteltu oikeudellinen vaade saada laskea tämä valtioalueeseensa, ja tämä samanlaisin perustein kuin yksityisoikeudessa tunnustettiin yhteiskunnan aikaisemmissa vaiheissa, että ensimmäisen viljelijän oikeus johti omistusoikeuteen. Mutta yhtä hyvin kuin odaalimiehen oikeus Ruotsissa ei esimerkiksi ulottunut siihen, että joku kansalainen julisti, että sata neliöpeninkulmaa näistä metsistä oli nyt hänen yksityisomaisuuttaan, vaan vain siihen, että hän todellakin viljeli maanpalaa ja sijoitti siihen työpanostaan, samalla tavalla asumattoman maan haltuunoton täytyy olla tosiasiallinen. Tahto tai aikomus miehittämiseen ei näin ollen riitä, vaikka se myös julistettaisiin nimenomaisesti tai allekirjoitettaisiin symbolisesti. Haluan selventää tätä tällä tavalla: mikäli tiedetään, että Etelämereltä on löydetty uusi saari, ja eurooppalainen valtio antaisi kirjelmän ja sanoisi laskevansa sen alueeseensa ja pystyttäneensä sen rannalle lippunsa, tätä ei tunnustettaisi. Valtio ei ole osoittanut tai todistanut, että se voisi tehdä tästä asumattomasta maasta osan valtiotaan. Myöskään tällaisten seutujen miehittämisen ei katsota olevan todellinen oikeudellinen peruste, mikäli tämä miehitys on ollut vain tilapäinen. Jos valtio on rakentanut linnoituksen, perustanut joitakin uudisviljelmiä, mutta sitten hylännyt ne, täytyy tämän valtion katsoa menettäneen sen oikeuden, jonka miehitys oli sille ensin antanut. Kun elettiin suurten löytöretkien aikaa, pyrittiin esittämään päteväksi, että pelkkä löytäminen olisi riittänyt perusteeksi oikeudelliselle vaateelle, että tämä maa kuuluisi sille valtiolle, jonka kansalainen oli saapunut sinne ensin. Näin järkeiltiin sekä Espanjassa, Portugalissa että Englannissa. Havaitsemmekin, että tällaisille vaatimuksille saatiin hyväksyntä vetoamalla aikakauden korkeimpaan auktoriteettiin, paaviin. Aleksanteri VI veti vuonna 1 493 kuvitteellisen linjan navalta navalle ja julisti, että se osa maailmaa, joka oli tästä länteen, kuului Espanjalle ja itäinen osa Portugalille liittyen löytöihin Amerikassa ja Afrikassa. Tätä rajaa oli kuitenkin vaikeaa noudattaa, eikä siitä tullut tyydyttävää sen jälkeen, kun Portugali laajensi matkojaan, jolloin sitä korjattiin siten, että sitä siirrettiin 250 peninkulmaa kauemmaksi länteen, minkä myötä Brasilia kuului Portugalille. – Englanti järkeili samalla tavalla. Vuonna 1496 CabotoGiovanni Caboto, usein englanniksi myös John Cabot oli toteuttanut Englannin hallituksen toimeksiannosta purjehduksen Amerikan suunnalle, ja Englanti vetosi vielä vuosisatojen ajan tähän matkaan merkkinä sen omistusoikeudesta Pohjois-Amerikan mantereeseen.

Aiemmin asumattoman tai sivistymättömien heimojen asuman maan miehittämisen tavallisin muoto on kolonisaatio. Kolonisaatiota on tapahtunut kahdella eri tavalla, eikä vielä voida sanoa, että kolonisaatiotoiminta olisi päättynyt. Yksi tapa on, että kolonisaatio tapahtuu suoraan valtion puolesta tai yksityishenkilöiden kautta, joilla on valtiolta tehtävä perustaa siirtokunta ja joille samalla on myönnetty tuki ja suojelu, tai sitten kolonisaatio etenee niin, että yksityishenkilöt lähtevät omasta aloitteestaan vieraaseen maahan ja ryhtyvät siellä viljely- ja kulttuurityöhön, mutta järjestäytyvät silti niin, että siirtokunta muodostaa vastaavan osan emämaata. Itse asiassa tällaiset yksityishenkilöiden perustamat siirtokunnat ovat vaikuttaneet suunnattomasti eurooppalaisten valtioalueiden levittäytymiseen muihin maanosiin. Jokaisessa tietooni tulleessa tapauksessa siirtokunnasta on tullut osa vanhaa valtiota.

Siirtokuntia voidaan kuitenkin perustaa myös sellaisella tavalla, että ne muodostavat uuden valtion heti samalla, kun ne saavat sääntönsä. Näin tapahtui esimerkiksi, kun norjalaiset lähtivät liikkeelle ja asettuivat Islantiin. Norjalaisten sinne järjestämästä yhteiskunnasta ei tullut jatketta Norjalle, vaan erillinen valtio. Kun tällaista tapahtuu, motiivi on oletettavasti se, että emämaasta pois lähtevä väestö tekee sen tyytymättömyydestä niihin instituutioihin, jotka siellä vallitsevat.

Tässä tulee ottaa tarkasteltavaksi, että kolonisaatioyrityksiä ei aina tapahdu vain asumattomilla mailla. Kyseinen maa voidaan havaita villikansojen kyllästämäksi. Voidaan myös havaita jonkinlaisen kulttuurin jo vakiintuneen, ja tällöin hallintaan ottamisesta ei niinkään tule luonteeltaan ensimmäisen miehittäjän oikeudella perusteltava aluelaajennus kuin pikemminkin luonteeltaan valloitus. Kun espanjalaiset tunkeutuivat Meksikon keisarikunnan maille, he eivät kohdanneet barbaariheimoja tai viljelemättömiä seutuja, vaan siellä oli sivilisaatio ja hallitus. Tilanne oli sitä vastoin toinen useimmissa paikoissa Etelä-Amerikan mannerta, josta Espanja ja Portugali ottivat haltuunsa laajoja maa-alueita. Siellä ei ollut mitään aiempia viljelmiä. Nykyajan kansainvälinen oikeus asettaa tälle tiettyjä sääntöjä. Sitä ei katsota oikeutetuksi, että haluttaessa kaapata itselle hedelmällinen maa siirtokunnan muodostamiseksi vain väkivaltaisesti tuhotaan asukkaat, vaikka näillä ei olisi kulttuuria. Pitkälle ehtineiden kansojen sivilisatorisia tehtäviä täytyy tästä huolimatta tarkastella siitä näkökulmasta, että niillä on oikeus perustaa sivilisaatio barbaariheimojen luokse. Siksi on päädytty yksimielisyyteen sellaisesta menettelystä, että siirtokuntaa perustava valta on oikeutettu omaisuutensa suojaksi miehittämään, myös väkivalloin, pääasukkailta niin paljon maata kuin tarvitaan suljetun alueen perustamiseksi ja siirtokunnan suojelemiseksi rannikolla. Menettely voi silti – ja on myös vanhempina aikoina osoittautunut voivan – olla rauhallinen, ilman aseiden käyttöä. – Kun kuuluisa englantilainen kolonisaattori William Penn perusti Pennsylvanian, hän osti sen maan, jolle siirtokunta on perustettu, eikä käyttänyt väkivaltaa. Kyseessä oli lisäksi yksi näistä yksityistä reittiä toteutetuista siirtokunnista, joihin perustettiin samankaltainen organisaatio kuin emämaassa.

Tästä periaatteesta, että ainoastaan tosiasiallinen miehitys antaa perustan oikeudelle kohdella uutta maata osana vanhan valtion aluetta, seuraa, että mitään valtiota ei tunnusteta oikeutetuksi valtaamaan itselleen suurempaa aluetta kuin tämä valtio kykenee tai haluaa järjestää valtioksi, sekä myös todella toteuttaa tämän. Niin hollantilaiset kuin portugalilaisetkin ovat harharetkillään Itä-Intiassa menetelleet niin, että kun he ovat perustaneet siirtokuntia, he ovat julistaneet valtionsa herruuden yli koko lähiseudun. Tämä ei kuitenkaan ole oikeutettua, sillä se olisi sama kuin sulkea ulos muut sivistyneet kansat harjoittamasta sivilisatorisia kykyjään. Kun näin ollen uusi löydetty saari ei kanna jälkiä siitä, että eurooppalainen valtio olisi suunnannut sinne välittömästi kulttuurityötä, sen täytyy katsoa voivan olla kohde miehittämiselle. Täytyy katsoa, että myös kansakuntien isojaossa ylijäämämaiden täytyy jäädä kohteiksi rakentamiselle ja hyödyntämiselle kaikkialla, ja ettei pelkkä tilapäinen ensimmäinen rantautuminen vieraalle rannikolle tuo mukanaan lopullista laajan alueen omistukseen saamista. On myös katsottu, että sivilisaatiolle eniten hyötyä ei tarjoa yksinomainen herruus vaan kilpailullinen työskentely sivilisaation edistämiseksi, sillä se yhdistyy usein uhrauksiin oikeusjärjestyksen ja sivilisatoristen instituutioiden synnyttämiseksi erittäin kaukaisille seuduille. Siitä, mitä useammat tekevät, voi pikemminkin seurata hyvää.

Eurooppalaisten valtioiden välillä on ollut paljon konflikteja johtuen tästä maiden haltuun ottamisesta vieraissa maanosissa: monet Euroopan maaperällä käydyt sodat ovat saaneet alkunsa siirtokuntapolitiikasta. Mitä tähän politiikkaan tulee, se kantaa hyvin pitkiä jälkiä siitä, että siirtokuntia on kohdeltu uudisasutuksina, joista voitiin imeä niin paljon verta kuin mahdollista. Pakon järjestelmä oli vakiintunut siten, että siirtokuntalaisten ei ollut lupa myydä rikkaita tuotteitaan kenellekään muulle kuin kotimaansa kauppiaille eikä ostaa teollisuustavaroita muista maista kuin emämaastaan. Heitä alistettiin myös ylimääräisillä vienti- ja tuontiveroilla. Kaikki valtiot pyörittivät tätä järjestelmää, ja siksi siirtokuntien kehitys edistyi hitaasti, kunnes 1800-luvulla toinen järjestelmä tuli vallitsevaksi, mihin aloitteen teki Englanti, joka ei aikaisemmin ollut toisia valtioita vähemmän ahdasmielinen. Jo suuri puhuja Edmund Burketillagt av utgivaren oli usein valittanut vanhasta politiikasta, jota sovellettiin kolonisaatiossa. Sitten esiintyi lordi Durham, joka antoi raportin tilanteesta Kanadassa ja huomautti, miten vähän mikään edistyi niin kauan kuin seurattiin vanhaa järjestelmää, ja lordin Russellintillagt av utgivaren ehdotuksesta päätettiin ottaa käyttöön uusi järjestelmä: tästä nähdään myös hedelmiä siinä, että Kanada on edistynyt mittaamattomasti kaikissa suhteissa. Vaikka se ei kuulu tähän, haluan huomauttaa, millä tavoin Englanti on ottanut siirtokunnissaan käyttöön itsehallintoperiaatteen siten, etteivät ne ole täysin epäitsenäisiä emämaansa osia, vaan niillä on oma edustuksensa laajemmilla edustusoikeuksilla kuin pelkille provinsseille kuuluu, niin että niitä hyvinkin voidaan kutsua apuvaltioiksi eikä vain poliittisiksi laajentumiksi.

Havaitsemme valtioalueen suvereniteetin esiintyvän enemmän ja enemmän siinä muodossa, että siellä missä valtiot ovat voineet perustaa oikeutensa kulttuuriin, siellä valtioalue tunnustetaan ja sitä kunnioitetaan. Sattumanvaraista hallintaanottoa ja suvereniteetin julistamista ilman kykyä ja halua panna hallintaanotto toimeen ei tunnusteta enää. On myös selvää, että luonteeltaan valtion johtavasta toiminnasta poikkeavan alueen rajojen täytyy osoittautua äärimmäisen vaikeiksi säilyttää ja helpoiksi loukata.

Lopuksi haluan vielä kysymyksessä valtion alueesta ja sen koskemattomuudesta esittää jotain, joka viittaa molempiin niihin näkökulmiin, joista käsin aluemuutoksia voidaan tarkastella, sekä ensin käsiteltyyn, kun muutos tapahtuu irrottautumalla olemassaolevasta valtiosta, että siihen, johon paneuduimme, kun esille nousi miehitys. Valtion rajan liepeillä voi elää väestö, joka, vaikka se lasketaan toisen valtion alueeksi, elää silti anarkistisessa mielivallassa ilman, että sitä hillitsee hallitus, jolle tämä väestö olisi alistunut. Silloin tällainen tuo mukanaan luonnollisesti vaaran oikeusjärjestykselle ja yksittäisille asukkaille rajaseuduilla siinä valtiossa, jolla on tällaisia naapureita. Mikäli ajattelemme, että järjestäytyneen valtion rajoilla asuu peninkulmittain rosvolaumoja, jotka pyrkivät ainoastaan tekemään väkivaltaa väestölle rajan toisella puolella, tämä valtio voi olla pakotettu sekä omaisuuden että yleisen oikeusjärjestyksen suojelemiseksi hyökkäämään tähän toiseen, anarkistisessa tilassa olevaan valtioon. Kun nämä laumat kuitenkin tottelevat järjestäytynyttä hallitusta vain nimellisesti, ei tätä haltuunottoa voida katsoa loukkaukseksi, koska tämä valtio oli luopunut ulottamasta järjestävää kättään tälle alueelle.

Mitä muuten tulee valtion alueen laajentamiseen oikeuttamattoman valloittamisen kautta, voi olla hyvinkin syytä valittaa, ettei kaikkiin uudempiin perustuslakeihin ole sisällytetty annettuna sääntönä sitä, mitä Ranskan tasavalta kirjoitti vuonna 1791 omaan perustuslakiinsa, nimittäin: ”Ranskan kansakunnan ei koskaan pidä käyttää väkivaltaa muita kansakuntia vastaan voidakseen sitä kautta valmistautua laajentamaan aluettaan; sen tulee kunnioittaa kaikkien vapautta.” Tällaiset lausumat eivät katoa jäljettömiin. Vaikka mitään tällaista sääntöä ei kirjattukaan toisten valtioiden perustuslakeihin, tämä sääntö on kuitenkin voittanut itselleen pätevyyden nykyajan oikeustietoisuudessa, jossa ymmärretään tuomita suoranainen valloituspolitiikka ja saatetaan myös ymmärtää hyväksyä alueen laajennus, sikäli kun tämä tähtää aikaisempien tapahtumien myötä irrotettujen alueen osien jälleenyhdistämiseen.


Kysymykseen valtion alueen suvereniteetista liittyy luku merestä ja vesistöistä. Jo se ehto, että valtion alueella pitää olla täsmälliset rajat, sulkee pois mahdollisuuden, että meri jaettaisiin erillisiksi alueiksi valtioiden kesken. Ei pidä kuitenkaan luulla, että tämä lausuma olisi aina ollut tunnustettu. Päinvastoin, osa valtioista ja niistä juuri ne, jotka ovat eniten omistautuneet hankintoihin muissa maanosissa, ovat esittäneet vaatimuksia myös valtion ylivallasta vesien ylitse aina siihen asti, että olisi sen valtion, joka olisi omasta mielestään vakiinnuttanut herruutensa tietylle merelle, vallassa kieltää muiden maiden aluksia purjehtimasta tällä merellä ja kalastamasta siellä. Portugali ja Espanja halusivat esittää tällaisia vaatimuksia koskien Itä-Intian vesiä ja viittasivat Aleksanteri VI:n bullaan, joka jakoi Uuden maailman näiden molempien valtioiden kesken. Englanti väitti myös sille kuuluvan erityisen herruuden yli kaiken sen meren, joka ympäröi Brittein saaria, ja siellä laskettiin tämä hyvin laajasti siten, että kun Englannilla oli omistuksia Atlantin toisella puolella, tällöin Atlantin valtamerta kohdeltaisiin brittiläisenä sisämerenä. Tämän lisäksi Englanti oli halunnut saada tunnustuksen, että sillä olisi universaali herruus kaikilla merillä. Se joka ensin nousi tällaisia vaatimuksia vastaan, oli Hugo Grotius. Hän julkaisi vuonna 1609 teoksen ”Mare liberum”’Vapaa meri’, jossa hän tieteen nimissä esitti protestin tällaisia vaatimuksia vastaan. Hän esitti sekä luontohavaintojen että ylipäänsä ihmisen yhteiselämän näkökulmasta, kuinka oli mahdotonta, että meri, joka olisi kanssakäymisen reitti, voitaisiin jakaa yksityisten valtioiden omaisuudeksi. Hän esitti näkemyksensä pääasiassa vastustaakseen Portugalin toimintaa Itä-Intiassa ja muistutti Portugalia siitä, ettei sillä ollut ensimmäisen miehittäjän oikeutta, jus primi occupantis, näille merille, sillä vaikka he olivatkin purjehtineet ensimmäisinä Hyväntoivonniemen ympäri, olivat myös jo vanhat ja jopa [...]oläslig/saknad text purjehtineet näillä merillä. Englannin hallitus ei myöskään ollut tyytyväinen hänen kirjoituksiinsa, ja tällöin John Selden esiintyi vuonna 1635 Englannin puolesta kirjoituksella ”Mare clausum”’Suljettu meri’, jossa hän todisteli, että meren oli katsottu kuuluvan sille kansakunnalle, joka sitä ympäröi ja oli ensimmäisenä purjehtinut sillä. Tämä oli hyvin oppinut työ, mutta sillä ei kuitenkaan ollut kestävää auktoriteettia. Hänellä oli kyllä monta tosiasiaa vedottavanaan. Niinpä hän esimerkiksi painotti erityisesti sitä, kuinka Ruotsin ja Norjan hallitukset olivat pyytäneet kauppa-aluksilleen lupaa saada kulkea brittiläisten vesien kautta Espanjaan. Jos hän vetosikin ennakkotapauksiin, täytyy kuitenkin tunnustaa, että tämä todistavat siitä, että väärä menettely on ollut vallitseva. Nyttemmin on tunnustettu, että meri on vapaa eikä siellä päde mikään alueellinen suvereniteetti, vaan se on kaikkien kansakuntien yhteinen liikenneväylä. Ja yhdenmukaisesti tämän kanssa kansainvälinen oikeus ei tunnusta myöskään enää, että merta, myöskään maahan liittyvää, mikäli se vain on yhteydessä valtameriin, voitaisiin sulkea merenkululta ja kohdella sisävesistönä. Koskien Välimerta jo foinikialaiset ja karthagolaiset olivat julistaneet sen olevan heidän merensä, ja sittemmin Adrian kuningatarVenetsia esitti vaatimuksia, ettei Adrianmerellä saisi kulkea ilman sen lupaa. Samoin toimi Genova koskien Ligurianmerta. Turkki on halunnut tehdä näin Egeanmerellä ja Venäjä Mustallamerellä. Askel askeleelta tällaiset vaatimukset ovat saaneet antaa tilaa eivät vain käytännön vaan myös nimenomaisten sopimusten kautta sille käsitykselle, että kaikki meret, jotka ovat yhteydessä valtameriin, kuuluvat valtameriin. Mitä tulee Mustaanmereen, Pariisin kongressissa säädettiin, että Mustameri neutralisoitiin, mikä tarkoittaa, ettei Turkki saanut sulkea reittiä sinne. On tiettävästi kaksi merta, joille ei ole yhteyttä valtameriin: Kuollutmeri ja Kaspianmeri, mutta nämä ovat oikeastaan järviä.

Tämä meren vapaus ja yhteisyys ulottuu nykyajan kansainvälisoikeudellisten näkemysten mukaan ei vain merenkulkuun vaan myös kalastukseen. Myös kalastusta koskien on ollut monia konflikteja: esimerkiksi Tanskan ja Alankomaiden välillä oikeudesta harjoittaa sitä Islannin ja Grönlannin luona, kunnes ne tämän vuosisadan alussa sopivat, kuinka kauaksi maasta yksityinen omaisuus ulottuu. Ylipäänsä poissulkevat oikeudet kalastukseen on tältä osin ratkaistu traktaattien kautta.

Ajoittain tapahtuu, että kansainvälisoikeudelliset traktaatit rajoittavat kansakunnan oikeutta pitää sotalaivoja. Näin tapahtui vuonna 1856 koskien Venäjää. Kun tällaisia rajoituksia säädetään, niitä ei tule tulkita luopumisena oikeudesta vapaaseen merenkulkuun, vaan päinvastoin niillä pyritään hyödyttämään juuri tätä. Näin ollen nykyään tunnustetaan, ettei millään kansalla ole poissulkevaa herruutta avomerellä; kaikkien valtioiden alukset nauttivat yhtäläistä oikeutta ja vapautta merenkulkuun merellä sillä ehdolla, että ne kunnioittavat kansainvälisen oikeuden periaatteita ja että tunnustetaan, että suurempien sotalaivastojen ylläpitäminen ei anna parempaa oikeutta purjehtimiseen.

Valtioalueen suvereniteetti ei kuitenkaan ole täysin vieras asia myöskään merellä. On näet tunnustettu ja käytännöllisten syiden takia välttämättömäksi havaittu, että alue lähimpänä jokaisen valtion rantaa täytyy rajata pois avoimesta merestä ja että samoin täytyy toimia merisatamien ja pienempien lahtien ja poukamien tapauksessa. Tätä vettä lähimpänä maa-aluetta kohdellaan oikeudellisesti maan itsensä jatkeena. Tutkittaessa eri maiden lainsäädäntöä koskien oikeutta vesillä havaitaan monia analogioita sikäli kuin se viittaa yksittäisiin maanomistajiin.

Esiin on noussut kysymys, kuinka kauaksi tämän yksinomaisen oikeuden vesialueeseen tulee ulottua. Vanhoina aikoina selitettiin, että se ulottuisi niin kauaksi kuin peitsi tai moukari voitiin heittää, ja sittemmin, ruudin keksimisen jälkeen, niin kauaksi kuin kanuunankuula voi lentää, ja aluksi kanuunat eivät myöskään yltäneet pidemmälle kuin suunnilleen kolme englantilaista mailia, mutta sitten niitä alettiin parantaa siten, että kolme englantilaista mailia oli aivan liian vähän, ja silloin nousi epäilyksen alaiseksi, tapahtuisiko rajojen siirtyminen samassa suhteessa kuin ampuma-aseita parannettiin. Amerikkalainen Sewardtillagt av utgivaren on käsitellyt tätä kysymystä paljon ja pyrkinyt esittämään, ettei nyt, kun kanuunat ampuvat kuudesta kahdeksaan englantilaista mailia, pitäisi enää pitää kanuunanlaukausta mittapuuna, vaan sopia määrätystä rajasta, mutta tätä kysymystä ei kuitenkaan ole ratkaistu, vaan nykyistä laukauksen kantamaa pidettäneen sääntönä.

Sellaista merkitystä ei tästä alueellisesta herruudesta kuitenkaan seuraa, että se sallisi täysin sulkea pois muut mereltä rannikon läheisyydestä. Päinvastoin tunnustetaan, ettei merenkulkua saa täten estää, mutta on osoittautunut käytännöllisesti välttämättömäksi, että jokainen valtio pitää yllä erityistä järjestystä lähivesillään rannikon luona. Tarvitaan majakoita ynnä muita, joista kukin valtio huolehtii, ja tullioikeuden suojelemisen hallitsemiseksi ylläpidetään niin kutsuttua meripoliisia niillä rannikoilla, joihin tämä oikeus viittaa, ja tästä puolestaan seuraa se, etteivät vieraiden valtojen alamaiset saa harjoittaa kalastusta tällä rannikolla. Mitä tulee valtioihin, joilla on saaria rannikoidensa läheisyydessä, kansainvälisen oikeuden tutkijat ovat käsitelleet tätä kysymystä vain vähän. On pidetty annettuna sitä, että esimerkiksi vesialue Wightin ja Englannin välillä on tällainen rajoitettu vesi johtuen kapeudestaan, mutta siitä ei haluta keskustella, etteikö kanaali Englannin ja Irlannin välillä olisi avoin meri. Mitä tulee Suomeen, jolla on lukematon määrä saaria, meidän täytyy katsoa yleisiä lausumia voitavan soveltaa niin, ettei tämä laajentuma koske vain mannermaata, vaan se ulottuu myös saarelta saarelle, niin että vain vesialueita uloimpien saarten välillä voidaan pitää avomerenä. Sitä vastoin vesistöä Suursaaren ja Haminan välillä täytyy kutsua avomereksi.

Mitä tulee merien välisiin salmiin, myös niitä koskevia vaatimuksia on esitetty. Dardanellit ja Bospori ovat hyvin kapeita, ja Turkin suvereniteetti niihin tunnustetaan hyvinkin, muttei niin, että merenkulku estyisi. Tanska onnistui suurella sitkeydellä säilyttämään yliherruutensa Juutinraumaan, kunnes se vuonna 1857 Amerikan vastalauseen seurauksena maksua vastaan luopui tulittamasta ohi purjehtivia aluksia. – Tähän maksuun myöntyminen johtui siitä, että Tanskalla oli monivuotinen käytäntö tässä suhteessa.

Se mitä olen tähän asti esittänyt koskien alueen suvereniteetin suhdetta vesistöihin on koskenut vain merta, mutta tarkasteltavaksi täytyy myös ottaa, miten kansainvälisissä yhteyksissä tulee arvioida virtojen ja jokien suvereniteettiä. Kun virta tai joki virtaa vain yhden valtion alueella, se lasketaan sen alueeseen. Se muodostaa valtion alueen jatkeen. Jos joki taas virtaa kahden eri valtion välillä, silloin katsotaan yleensä, että puolet joesta kuuluu kummankin valtion alueeseen, kuitenkin niin, että se, mitä yksityisoikeudessamme kutsutaan pääuomaksi, on myös suhteessa sellaisiin jokiin huomioitava, koska keskimmäisin uoma joessa on yhteisesti hyödyllinen molemmille valtioille. Kun joki taas virtaa useiden valtioiden alueen läpi, sen ei luonnollisestikaan voida katsoa olevan pilkottu yhtä moneksi erilliseksi toisistaan riippumattomaksi kappaleeksi, jotka jokainen itsessään olisivat kunkin valtion alueen jatkeita, vaan tässä ilmenee yhteinen intressi kaikille valtioille, joiden läpi joki virtaa, sallia vapaa merenkulku sitä pitkin, mikä on myös periaatteessa tunnustettu. Jos joskus vanhempina aikoina onkin yritetty vaatia tunnustusta sille lausumalle, että valtioilla voisi olla yksinomainen herruus yli meren, on helppoa ymmärtää, että tätä on vielä enemmässä määrin yritetty saada koskemaan jokia, jotka ovat kulkunsa varrella niin helposti suljettavissa. Valtioiden ylemmyyttä ei kuitenkaan ole niinkään paljoa pyritty osoittamaan sulkemalla kokonaan jokia muilta mailta, vaan enemmänkin rasittamalla niillä purjehtimista kaikilla mahdollisilla veroilla ja maksuilla.

Tulen esittämään muutamia esimerkkejä, kuinka kehitys on edennyt kansainvälisissä asiayhteyksissä, mitä tulee jokien käyttämiseen. Euroopassa Rein ja Tonava ovat vailla epäilyksiä niistä purjehdukselle merkittävimmät. Keskiajalta lähtien jo jokien rannat muodostivat sarjan pikkuvaltioita, jotka pyrkivät hankkimaan itselleen tuloja verottamalla jokaista alusta, joka purjehti niiden ohi. Ranska, jonka raja oli lähinnä Rein-jokea, ei ollut tähän tyytyväinen, ja vallankumouksen jälkeen Raastadtissa vaadittiin, että nämä maksut lakkautettaisiin, ja tähän myönnyttiin Pariisin vuoden 1804 konventiossa. Pariisin rauhansopimuksessa 1814 säädettiin vapaa purjehdusoikeus Reinille, ja tätä lausumaa kehitettiin Wienin kongressissa, joka myös, mitä muihin jokiin tulee, sai aikaan yleisen vapaan merenkulun periaatteen hyväksymisen. Mutta mitä Reiniin tulee, asia ei ratkennut pelkästään tämän Wienin kongressin aikaansaaman edistysaskeleen kautta käsityksissä kansainvälisestä oikeudesta. Mainziin asetettiin komissio säätelemään Rein-joen olosuhteita, ja se ryhtyikin toimeen innokkaasti, mutta törmäsi vastarintaan Hollannin taholta. Wienin traktaattia muotoiltaessa ei nimittäin ollut päätetty, että merenkulku olisi vapaata aina ulos merelle, vaan ainoastaan meren luokse. Tämä oli suureksi vahingoksi purjehdukselle, ja Hollanti oli tällöin niin sitkeä, ettei se antanut periksi, vaan verotti mielensä mukaan niitä aluksia, jotka kulkivat sen alueen kautta. Vasta Belgian irrottautumisen myötä vuonna 1831 asia saatiin ratkaistua ja siten tunnustetuksi se periaate, että mereltä saadaan vapaasti nousta purjehduskelpoisiin jokiin – mutta vanha tapa kantaa veroja ohikulkijoilta sinnitteli kuitenkin niin pitkään, että purjehdus Reinillä sai verovapauden vasta vuoden 1868 Mannheimin sopimuksessa.

Mitä tulee Tonavaan, tässä suhteessa ei vallinnut mitään selkeää järjestystä. Merenkulkua harjoitettiin Saksan ja itävaltalaisten maiden läpi, mutta asia oli ratkaisematta koskien alajuoksua Mustallemerelle. Venäjä sopi vuonna 1812 Turkin kanssa, että näillä molemmilla valtioilla oli oikeus purjehtia Tonavaa merelle, mutta vuonna 1829 Venäjä saneli Adrianopolin rauhan ja hankki tunnustuksen, että Venäjällä oli yksinoikeus niin kutsuttuihin Sulinan suuhaaroihin. Englanti protestoi, mutta siitä ei ollut apua. Tätä herruutta Venäjä lienee käyttänyt verottamalla niitä aluksia, jotka halusivat ulos Mustallemerelle. Vuonna 1840 Itävalta sopi traktaatissa Venäjän kanssa vapaasta pääsystä Mustallemerelle, mutta häirintä jatkui kuitenkin sellaisena, että suuhaarojen katsottiin olevan suljettu väylä, jonka läpikulku riippui erityisestä suosiosta. Niinpä Pariisissa vuonna 1856 kuului kiireellisimpiin kohtiin pakottaa Venäjä luopumaan tästä herruudesta niin, että Tonavasta tulisi vapaa. Asetettiin erityinen komissio, joka selvittäisi kysymystä, ja tämä saatiin vuonna 1865 myös tehtyä. Itävalta yritti toki 1857 saada asian päätettyä siten, ettei purjehdus Tonavan varrella olevien satamien välillä olisi avointa muille kuin rantavaltioille, mutta Englannin ja Ranskan vastalauseiden seurauksena tämä ei ole saanut lainvoimaa.

Mitä Elbeen tulee, myös se on virrannut useiden valtioiden läpi. Preussi ja Saksi pääsivät sopimukseen [...]oläslig/saknad text [...]oläslig/saknad text ja viiden–kuuden vuoden naapurivaltioiden kanssa kiistelemisen jälkeen saatiin aikaan erittäin monimutkaiset säännöt. Hampurin onnistui saada vapaa purjehdusoikeus Elbelle vasta 1854, mutta Stade oli kuitenkin jääräpäinen, ja syntyi samanlainen kysymys kuin Juutinraumasta. Hannover myöntyi vasta 1861 lakkauttamaan Staden tullin, joka muodosti lähemmäs kolme miljoonaa taaleria. Nämä vanhat vaikeudet ovat nyt väistyneet sen jälkeen, kun Elbe kulkee Saksan valtakunnan maiden läpi, joilla ei ole syytä olla keskenään erimielisiä, kun ne muodostavat kokonaisuuden.

Myös toinen merkittävä joki Euroopassa, nimittäin Po, on muuttunut useiden pienten valtioiden läpi virtaavasta vain yhdessä valtiossa, Italiassa, virtaavaksi. – Minun tulee myös muistuttaa yhdestä maailman suurimmista joista, Mississippistä, jota koskivat monet hankaluudet 1700-luvulla. Kun Espanja oli saanut Loiusianan, se katsoi omistavansa herruuden virran alajuoksulla, mutta pian nuori Yhdysvallat tuli perustettua ja onnistui saamaan aikaan traktaatin (1855), jonka mukaan purjehdus Mississippillä tuli vapaaksi. Tästä joesta on sittemmin tullut kokonaan Yhdysvaltojen alueella virtaava. Diplomatian historiassa on myös runsaasti faktoja tässä suhteessa esiteltävänä Etelä-Amerikasta, mutta sivuutan nyt ne.

Wienin traktaatin kautta on onnistuttu saamaan tunnustettua se lausuma, että valtioiden intresseissä on, että sellaisten jokien, jotka ovat yleisiä valtimosuonia, pitää olla avoinna kaikille valtioille. Tämä oli ylipäänsä ainoa asia Wienin kongressissa, jossa tapahtui edistystä, Preussin lähettiläs Humboldtin ehdotuksesta.

Tässä tuli myös selitettyä, että se valtio, joka omisti rannan, oli velvollinen pitämään purjehdusväylän kunnossa ja ne laitokset, jotka olivat välttämättömiä, samoin kuin että siellä, missä joki kulkee useiden valtioiden kautta, sen poliisijärjestyksen, jota purjehtimiseen tarvittiin, tulee ulottua samojen perusteiden mukaisena läpi koko joen. Kun valtiot pääsivät yksimielisyyteen näistä periaatteista, tarkoitettiin oikeastaan sellaisia jokia, jotka kulkivat useamman kuin yhden valtion alueen läpi, mutta ei voida osoittaa periaatteellisia syitä, minkä takia jokien yhden valtion läpi kulkiessaan tulisi olla mereen virratessaan vähemmän avoimia purjehdukselle. Mikäli kerran myönnetään kansainvälisoikeudellisin perustein, että kahden tai useamman valtion täytyy alistua vapaan purjehduksen periaatteeseen, voidaan samoin perustein vaatia, että muiden valtioiden pitää tehdä samoin. Eivät myöskään esimerkiksi Elbe ja Po ole suljettuja purjehdukselta.

Mitä tulee siihen verotukseen, joka oli se tapa, jonka avulla vieraiden valtioiden aluksia on häiritty, on tunnustettu, että sellainen oli täysin kansainvälisen oikeuden vastaista, kun sitä vastoin maksujen, jotka on tarkoitettu hyvittämään kustannukset tarpeellisista laitoksista, täytyy luonnollisesti katsoa olevan oikeutettuja, kuten luotsi- ja majakkamaksujen, joita myös esiintyy kaikissa maissa. On selvää, että jokien varrella, joilla tarvitaan kalliita laitoksia, niitä maksuja, joita alukset maksavat tällaisista laitoksista, ei pidä ymmärtää veroiksi vaan liikenteestä johtuviksi kuluiksi. Purjehdus joilla ja virroilla voidaan näin ollen rinnastaa purjehdukseen pitkin rannikoita alueella, johon valtiovallan katsotaan yltävän. Mikään ei estä purjehtimasta rannikoita pitkin tai satamiin saapumista, mutta täytyy ottaa huomioon ne järjestyssäännöt, jotka ovat voimassa, ja maksaa ne maksut, joita siellä kannetaan.

Mitä sitä vastoin tulee kalastukseen, ei ole edes esitetty, että jokikalastuksen julistettaisiin olevan avointa kaikkien kansakuntien aluksille samaan tapaan kuin avomerikalastuksen, vaan tähän täytyy rannan omistajilla olla oikeus.

Mitä sitten tulee järviin, ne lasketaan siihen valtioalueeseen, jonka ympäröimiä ne ovat. Mikäli järveä ympäröi useampi valtio, se katsotaan näiden valtioiden jakamaksi ja samoin yhteiseksi kaikille. Katsotaan, että erillisten valtioiden, jotka omistavat rannan, suvereniteetti ulottuu järven keskelle. Jos kaksi valtiota ympäröi järven, voidaan myös järven katsoa olevan jaettu suoraan valtionrajalta valtionrajalle. Näin esimerkiksi, mitä Laatokkaan tulee, havaitsemme, että rajan ajatellaan kulkevan suoraa linjaa rannalta rannalle. Kuitenkin vaikka myös järvi seuraa ranta-aluetta, merenkulku katsotaan silti vapaaksi kaikille ranta-asukkaille. Nämä intellektuaaliset rajat eivät luonnollisestikaan voi pidätellä veneitä ja laivoja.

Toinen kysymys on, kuinka pitäisi suhtautua järveen, joka on purjehduskelpoisten jokien kautta yhteydessä mereen. Tässä ollaan uusimmassa oikeudessa vaadittu, että saman oikeuden, joka pätee jokien tapauksessa, pitää myös olla olemassa koskien järviä. Esitän tämän kuitenkin vain uusimpien aikojen vaatimuksena. En usko löytyvän mitään traktaatteja, jotka olisivat antaneet tälle pätevyyden.

Sitten kun olen tällä tavoin esittänyt olennaisimman, mikä nykyään on kansainvälisessä oikeudessa pätevää koskien valtioalueen suhdetta vesistöihin ja valtion suvereniteetin kehitystä koskien merta, jokia ja järviä, täytyy minun siirtyä toiseen kysymykseen, joka on myös asiayhteydessä valtion suvereniteetin suhteeseen valtioalueeseen, nimittäin suvereniteetin suhteeseen laivoihin. Laivat katsotaan uiviksi osiksi sen valtion aluetta, jolle ne kansallisuutensa kautta kuuluvat ja jonka lippua ne ovat oikeutettuja kantamaan. Tämä on jo vanhastaan tunnustettu lausuma, ja tutkijat ovat selittäneet, että alukset ovat valtioalueen osasia. On toki tavallaan fiktiota, että alus olisi osa isänmaataan, mutta se on kuitenkin myös todellisuutta sitä kautta, että laiva miehistönsä, aluksella pätevän lain ja laivan alkuperää symboloivan lipun kautta on kansallisuusyhteydessä siihen valtioon, josta se on lähtenyt purjehtimaan, olipa tämä miten kaukana tahansa. Ne yksilöt, jotka muodostavat aluksen miehistön, ovat oletettavasti eri asemassa kuin ne yksilöt, jotka ovat matkustamassa, sillä he ovat sitoutuneet purjehtimaan alusta eteenpäin oman maansa merioikeuden mukaisesti.

Ne eivät ole vain englantilaisia juristeja, joiden keskuudessa havaitaan vaadittavan, että pelkästään sotalaivoja tulisi pitää kappaleina maatansa, sillä nämä edustavat määrättyä valtiovaltaa, mitä vastoin kauppa-alukset eivät sitä tee, mutta myös siellä on luovuttu tästä ja päädytty tunnustamaan, että myös kauppa-alukset kuuluvat kansakunnalle ja edustavat sitä kansaa, johon omistaja kuuluu. Silloin, kun alus sijaitsee avomerellä, oikeudenkäyttö siitä valtiosta, josta alus on peräisin, on ilman muuta pätevää. Samoin selkeyden vuoksi on tehty johtopäätöksiä periaatteesta ja julistettu, että se, mikä tapahtuu miehistölle tai niille, jotka kuuluvat alukselle sen läheisimmässä läheisyydessä merellä, on myös kotimaan oikeusvallan alaista. Jos osa miehistöstä on laivalla ja siellä rikkoo toisiaan vastaan, myös he alistuvat kotimaansa tuomiovaltaan. Osittain toiset olosuhteet astuvat voimaan, kun alus saapuu vesille, jotka eivät kuulu avomereen, vaan ovat alisteisia lähimmän valtion suvereniteetille. Kun esimerkiksi laiva ankkuroituu satamaan, laiva alistuu sen maan valtiovallalle, johon rajoittuvilla vesillä se näin ollen liikkuu. Satamajärjestystä täytyy noudattaa, satamaan saapumista ja sieltä poistumista koskevat säädökset ovat voimassa ja ne täytyy huomioida koskien tullikamarin ja vastaavien sekä luotsin käyttöä; ne maksut, jotka tällaisissa tapauksissa on määrätty, täytyy suorittaa. Sitä mitä merkinannosta on järjestyksen nimissä säädetty, ei myöskään saa sivuuttaa, ynnä muuta sellaista, jota voidaan helposti havaita. Tämä alistuminen valtiovallalle siinä maassa, jonka satamaan laiva saapuu, ei kuitenkaan ole täydellistä tai rajoittamatonta. Silloin jos laivalla sattuu hankaluuksia, jotka liittyvät ainoastaan aluksen miehistöön, sen paikkakunnan tuomioistuimen, jolla alus on, ei tunnusteta olevan pätevä ratkaisemaan tällaisia kiistoja. Olen jo kysymyksessä konsuleiden erilaisista velvollisuuksista esittänyt, että kun laivoilla esiintyy kurinpidollisia kiistoja, joita aluksen päällystö ei kykene saattamaan päätökseen, konsulin tehtävä on käyttää kurinpitovaltaa sen valtion nimissä, jonka konsuli hän on, eikä hänen akkreditointipaikkansa paikallisten viranomaisten nimissä. – Mielipiteet ovat jakautuneet koskien sitä, eikö laivalla suoritetun rikoksen pitäisi katsoa muodostavan loukkauksen oikeusjärjestykselle siinä valtiossa, jonka satamassa laiva on. Tämän vuosisadan alussa amerikkalainen alus oli Marseillessa ja yhtä sen matruuseista rankaistiin tottelemattomuudesta niin vaikeasti, että hän haavoittui. Paikalliset viranomaiset katsoivat, että tämä pitäisi käsitellä tuomioistuimen edessä Marseillessa, mutta Ranskan valtioneuvosto julisti pitkän asian pohdiskelun jälkeen, ettei paikallisten auktoriteettien pidä sekaantua aluksen sisäisiin kiistoihin niin kauan kuin auktoriteettien apua ei ole pyydetty eikä kyseessä ole sataman turvallisuus, ja tämän, Ranskan valtioneuvoston tuomion, on katsottu ilmaisevan, mitä tällaisissa tapauksissa pitää ottaa huomioon. Niin pian kuin satamassa olevilla vierailla laivoilla sattuu sellaisia oikeustapauksia, että ne koskettavat myös muita kuin laivaan kuuluvia henkilöitä tai vaikuttavat häiritsevästi sataman järjestykseen, silloin ei aluksen eksterritorialiteetti voi edellyttää, että paikkakunnan paikalliset viranomaiset sulkisivat silmänsä näiltä oikeuden loukkauksilta. – Laiva on näin ollen kaikissa suhteissa uiva kappale maataan täydellisesti, kun se sijaitsee avomerellä, mutta rajoitetusti, kun se saapuu sellaisille vesille, jotka ovat vieraiden valtioiden suvereniteetin alaisia. Myös mitä tulee siviilijuttuihin, on ilmeistä, etteivät kiistat lastia kuljettavan aluksen päällystön sekä toisessa maassa olevien lastin omistajien välillä voi kuulua vain sille oikeusjärjestykselle, jonka alainen laiva on kansallisuutensa seurauksena.

Täydellinen eksterritorialiteetti myönnetään myös satamissa sellaisille vieraille laivoille, joilla on varsinaisena tehtävänään kuljettaa vieraita hallitsijoita tai lähettiläitä. Tämä poikkeus ei ole seurausta siitä, että he ovat laivan kyydissä, vaan siitä eksterritorialiteetista, joka muutenkin on heille myönnetty. Samoin mitä tulee vieraisiin sotalaivoihin, omaksuttu kohteliaisuuskäytäntö on kohdella niitä myös satamassa osana niiden omaa maata siten, että jos vieraan sotalaivan sotilaat syyllistyvät maissa rikokseen, heitä ei välittömästi alisteta paikallisen tuomioistuimen käsittelyyn, vaan heidät luovutetaan laivan sotilaspäällystölle, joka ratkaisee, haluaako se käydä sotaoikeuttaan aluksella vai luovuttaa syylliset paikallisille viranomaisille. Tämä edellyttää luonnollisesti sitä, että alus on saapunut satamaan asiaankuuluvalla luvalla, sillä sotalaivat eivät yleensä liene mieluusti odotettuja vieraita. Mikäli esimerkiksi kahden valtion välillä jo vallitsee kireä tilanne, voitaisiin katsoa vaaralliseksi menettelyksi päästää tällainen vieras satamaan. Valtion suvereniteetti nousee tällöin esiin eksterritorialiteettia vastaan, kun vieras sotalaiva aiheuttaa satamassa levottomuuksia, jotka täytyy tukahduttaa muiden alusten ja asukkaiden intressien nimissä.

Laiva, joka ainoastaan kulkee ohitse rannikkoväylää pitkin, on edelleen osa omaa maataan, mutta sen on kuitenkin myös tällä purjehduksellaan alistuttava vieraan valtion yliherruuteen maksujen suorittamisessa tai järjestyssääntöjen huomioimisessa.

Jotta laivat voidaan tunnistaa ja niitä voidaan kunnioittaa valtion osina, tarvitaan tuntomerkit ja todistukset laivan kansallisuudesta. Laivan kansallisuudella ymmärretään sen alkuperää, kuulumista tiettyyn valtioon. Näitä tuntomerkkejä ja todistuksia ovat lippu ja laiva-asiakirjat. Näiden selvitysvälineiden laadun päättäminen kuuluu kullekin valtiolle itselleen. Kukin valtio voi muista valtioista riippumatta päättää, millaista lippua sen laivojen tulee käyttää, kuitenkin sillä rajoituksella, ettei käyttöön voida ottaa sellaista lippua, joka on voimassa jo toisen maan laivoilla. Mitä tulee sellaisiin valtioihin, jotka ovat yhdistyneet pysyvästi toisten kanssa, voidaan esittää se kysymys, onko oikein, että jokaisella on täysin erilliset liput, vai pitääkö niillä poliittisen yhdistymisensä takia olla yhteinen. Todellisuudessa huomaamme tähän kysymykseen vastatun eri tavoin, mikä tosiaankin tarkoittaa, että siihen voidaan vastata eri tavoin riippuen sopimuksista tai siitä, mikä on käytännössä tullut päteväksi. Kun Saksan pienemmät valtiot yhdistyivät toistensa kanssa ja muodostavat nyt liiton, on myös otettu käyttöön yksi lippu sekä sen kauppa- että sotalaivastolle. Mitä Ruotsiin ja Norjaan tulee, olivat norjalaiset sillä tapaa varovaisia, että he ottivat perustuslakeihinsa määräyksen, että Norjalla on oikeus omaan kauppalippuunsa, mutta sen sotalipuksi tuli unionin yhteinen. Tämä erottelu lippujen välillä on ilmeisen perusteltu, sillä vain sotalaivaston alukset edustavat yhdistyneitä valtioita vieraita kohtaan. Mitä taas tulee kauppalaivoihin, ne eivät ole riippuvaisia unionisuhteista. Samoin kuin jokaisella valtiolla erikseen on oma merilakinsa, samoin ei voida katsoa olevan poikkeama tällaisen pysyvän unionin periaatteista, jos molempien yhdistyneiden valtioiden laivoilla on käytössä erilaiset kauppaliput.

Mitä taas tulee Suomeen, niissä perustuslaeissa, jotka hallitsija vahvisti vuonna 1809, ei ole määräyksiä lipusta, eikä Ruotsinkaan perustuslakeihin ole koskaan sisältynyt tällaisia määräyksiä. Myöskään säätyjen taholta ei Porvoossa esitetty mitään varaumia tässä suhteessa. Näin ollen ei oikeudellisesti voida päätellä muuta kuin että oli hallitsijan vallassa päättää tästä ilman edustuslaitoksen myötävaikutusta. Milloin ja millä tavalla ovat sittemmin tulleet ne määräykset, ettei Suomella ole erillistä lippua, vaan sama kuin Venäjällä, sitä en osaa valaista, sillä en ole pystynyt löytämään mitään mainintaa tästä laista tai kirjekokoelmasta. Siitä lienee tullut annettu asia yhdistymisen seurauksena. Säädyillä ja kansakunnalla oli vuonna 1809 luonnollisesti myös huolia, jotka ahdistivat enemmän kuin vaatia riittävästi itsenäisyyttä kauppalaivastolle, mutta jälkikäteen on kuitenkin havaittu, että vaikka tietyissä tapauksissa on ehkä ollut hyödyllistä kantaa samaa lippua kuin suurvallalla, se on myös monissa muissa tapauksissa tuonut mukanaan vaikeuksia, ja joka tapauksessa nykyajan heräävä poliittinen tietoisuus ei ole voinut olla tyytyväinen siihen, että näin tärkeää toimintahaaraa, jossa Suomen kansakunta astuu kanssakäymiseen muiden kanssa, ei voida merkitä nimenomaan Suomen kansan toiminnan haaraksi, vaan sitä ikäänkuin verhoaa lippu, joka mitä merenkulun intresseihin tulee, ei ilmaise mitään yhtäläisyyttä Suomen merenkulun kanssa. Tämä kohtuuttomuus oli havaittu jo kauan sitten, ja siitä oli aiheutunut käytännöllisiä vaikeuksia ulkomailla, sillä se teki usein monimutkaiseksi sen selvittämisen katsojille, että kyse oli suomalaisesta laivasta eikä venäläisestä. Siksi deputaatio kääntyi vuonna 1863 ruhtinas Gortšakovin puoleen, kun hän oli keisarin seurueessa valtiopäivien avajaisissa vuonna 1863, ja esitti Suomen toivomaksi asiaksi, että sen kauppalaivastolle myönnettäisiin erillinen lippu. Ruhtinas Gortšakov vaikuttaa vastauksessaan pitäneen kysymystä kiinnostavana, mutta mahdottomana hänelle ryhtyä siinä toimenpiteisiin. Suomen kauppalaivaston monilukuisuuden ja merkittävän toiminnan kaikilla merillä sekä kaikkien maiden historiassa havaitun asiaintilan, että rakkaus omaan lippuun on toimiva vipuvarsi hyvän hengen ylläpitämisessä merimieskunnassa, täytyy luonnollisesti tarkoittaa, ettei kysymystä vielä saa katsoa rauenneeksi, vaan yhdeksi niistä, joiden ratkaisua me voimme ja meidän pitää rauhassa odottaa, kunnes koittaa sopiva aika saavuttaa pätevä selvyys suhteessa unionin tilanteeseen. On myös ilmeistä, että niin kauan kuin kansallista puolustustamme ei ole järjestetty, vaan myös oman maan puolustus katsotaan yhdeksi Venäjältä tarjotuksi suojaksi, niitä vaatimuksia, jotka sisältävät oman lipun pyytämisen, ei voida esittää pätevästi pitävältä pohjalta. Vasta sitten, kun tämä suuri kysymys on saatu ratkaistua, voidaan vakavissaan ajatella, että saataisiin johdonmukainen laajennus unionioikeudellemme. – Tämä on luonnollisesti poikkeama aiheestamme, jonka on tässä oikeastaan vain tarkoitus esittää yleisimpien kansainvälisoikeudellisten periaatteet laivojen kansallisuuksista.

Koskien jokaisen valtion oikeutta päättää itsenäisesti lipustaan täytyy huomauttaa, ettei niiden välttämättä tarvitse olla meren rannikolla sijaitsevia valtioita, vaan myös toisen maan ympäröimät valtiot voivat ottaa käyttöön oman kauppalippunsa. Tätä oikeutta ilmaista kansallisuutensa lipun kautta ja siten hankkia vastavuoroista kunnioitusta toisilta valtioilta ei sitä vastoin voida myöntää sellaisille valtioille, jotka ylipäänsä haluavat välttyä kaikilta kansainvälisoikeudellisilta velvoitteilta. On ollut ja edelleen on olemassa jäänteitä barbaarisista merirosvokansoista. Niiden lippujen ei lasketa tarkoittavan valtiota, jolla on oikeus tulla kunnioitetuksi. On myös niin, että tietyillä kaupungeilla, jotka eivät kuitenkaan muodosta valtioita, on itsellään erillinen lippu, kuten esimerkiksi Rostockin ja Riian kaupungeilla. Tämä on oikeastaan huono perinne keskiajalta, jolloin valtioiden yhteydet eivät olleet yhtä kattavia ja kiinteitä ja kansainväliset yhteydet eivät olleet vielä kehittyneet mahdollisiksi vain valtioiden välillä.

Siinä missä laivan kansallisuuden merkitsemiseen tarvitaan lippu, vaaditaan tästä todistukseksi laiva-asiakirjoja. Voidaan ajatella, että laiva yhtäkkiä esittää toisen lipun kuin sen kansallislippu, mutta mikään laiva ei voi yhtäkkiä luoda toisia laiva-asiakirjoja kuin ne, jotka ovat oikeat. Meidän merilakimme 6. pykälässä määrätyn mukaisesti jokaisella laivalla, joka lähtee ulkomaanpurjehdukseen, on oltava ensimmäiseksi mittakirja sisältäen tiedot sen suuruudesta; toiseksi vapaakirja, joka kattaa myös piilukirjan määräykset (toisin sanoen laivan takilointitavan, paikan ja ajankohdan, jolloin se on rakennettu, sen nimen sekä sen, että se kuuluu tietylle nimetylle suomalaiselle varustajalle ja että sitä purjehtii suomalainen kapteeni); sekä kolmanneksi, tosin ei itsessään todistusasiakirjana, mutta kuitenkin asiaan kuuluvana, merimiesrulla. Samalla tavalla kuin eri maiden merilaeista löytyy määräyksiä laiva-asiakirjoista, joiden täytyy olla kansainvälisesti tunnustettuja tai ainakin tuttuja konsuleille, samoin osalla valtioista on merilaissa myös määrättynä tiettyjä ehtoja tämän lisäksi, jotta laiva voidaan katsoa kotimaiseksi. Englannilla on tässä suhteessa erittäin ankarat määräykset. Laivan tunnustamiseksi joko englantilaiseksi tai kansallisuudeltaan ulkomaiseksi laivaksi määrättiin aikaisemmin, että sekä varustaja, päällystö että miehistö ovat samaa kansallisuutta, mutta vuoden 1849 purjehdussäännön mukaan määrätään, että kapteenin ja kolmen neljäsosan miehistöstä on oltava aluksen kansallisuutta. Näin on myös Ranskassa. Pohjois-Amerikan unioni määrää kansallisuuden kahdelta kolmasosalta miehistöä, mutta ei mitään kapteenista. Uusi Saksan merioikeus on ottanut käyttöön liberaalimmat määräykset. Siinä ei nimittäin määrätä mitään muuta kuin että omistajan on kuuluttava Saksan valtakuntaan, ja vastaavilla säännöillä voivat toiset laivat osoittaa valtionsa. Voidaanhan myös havaita etuja siinä, että laiva luotetaan tunnustetusti päteville ulkomaisille ammattimiehille. Meidän suomalainen merilakimme on kuitenkin säätänyt, että varustajan on oltava Suomen kansalainen. Mikäli varustajana on osakeyhtiö, osakkeet voivat olla ulkomaisissa käsissä, mutta johdon näkyvänä varustajana täytyy silloin olla suomalainen. Kapteenin täytyy myös olla Suomen kansalainen, mutta miehistöä koskien ei ole määräyksiä, mikä olisikin turhaa, sillä sellaisen maailman näkemisen himon takia, joka Suomen meriväellä on, laivojen kapteenit havaitsevat usein välttämättömäksi vuokrata ulkomaisen miehistön. Ulkomaalainen saa myös tilapäisesti kuljettaa suomalaista laivaa, mikäli kapteeni on menehtynyt tai mikäli alusta itseään ainoastaan siirretään tietyltä paikkakunnalta toiselle.

Ei ole välttämätöntä tietylle lipulle kuuluvalle laivalle, että se on rakennettu siinä maassa, jonka lippua se kantaa. Se voidaan myös ostaa ja naturalisoida, missä konsuli voi olla avuksi, kuten edellä esitin. Sen lisäksi, että alus voi lopullisesti vaihtaa kansallisuutta, esiintyy kuitenkin sellaista, että laiva hankkii jotakin tiettyä matkaa varten oikeuden purjehtia toisen maan lipulla saadakseen tarpeellista suojelua. Meidän päivinämme tällaista tapahtunee kuitenkin harvemmin, mutta vielä viime vuosisadalla oli hyvin tavallista, että saksalaisilla laivoilla oli, kun ne matkasivat Välimerelle, Tanskan lippu, koska Tanska oli paljon mahtavampi ja onnistunut hankkimaan suojan pohjoisafrikkalaisilta merirosvovaltioilta. Sitä kuitenkin pidetään sitä vastoin kansainvälisen oikeuden loukkauksena, mikäli laiva ottaa myös tilapäisestikin vieraan kansakunnan lipun jossakin petoksellisessa tarkoituksessa. Voi esimerkiksi tapahtua niin, että kuljettaessa rannikkoseutujen kautta täytyy suorittaa maksuja, jotka ovat tietyille laivoille korkeampia kuin muille. Jos laiva tällöin nostaisi sellaisen lipun, jolla on edullisin maksu, se olisi petos, joka voisi johtaa seuraamuksiin.

Kuten mainitsin, jokaiselle valtiolle kuuluu rannikkovesillään oikeusjärjestyksen harjoittaminen. Ulos avomerelle ei ylety minkään yksittäisen valtion valta. Tästä ei kuitenkaan pidä vetää sitä johtopäätöstä, ettei avomerellä tarvitsisi noudattaa mitään järjestyssääntöjä. Niitä ei ole voinut sanella mikään yksittäinen valtio, mutta kaikki valtiot ovat sopineet tietyistä järjestyssäännöistä turvallisuuden varmistamiseksi. Esimerkiksi alusten yhteentörmäykset ovat antaneet aiheen kansainvälisiin sopimuksiin, jotka määrittävät tarkkaan, kuinka laivojen tulee kääntyä, kun ne kohtaavat. Samoin on olemassa määräyksiä koskien merkinantoa pimeässä ja sumussa lyhdyin ja niin edelleen. Samoin on myös olemassa yleisesti omaksuttu lippukieli. Havaitsemme, että nämä ja vastaavanlaiset määräykset, jotka ovat kaikille kansakunnille hyödyksi, muodostavat tietyn oikeusjärjestyksen avomerelle, oikeusjärjestyksen, joka on voinut syntyä ainoastaan kansainvälisten sopimusten kautta eikä tavallista lainsäädäntötietä tietyn valtion vallankäytön kautta.

Koskien sitä, mitä valtion tulee huomioida, kun muiden maiden laivat joutuvat merihätään sen rannikoilla, löytyy myös tiettyjä voimassaolevia kansainvälisoikeudellisia periaatteita. Pitkään on vallinnut paljon väärinkäytöksiä, mitä tulee rannikoiden väestön suhteeseen haaksirikkoisiin tai laivoihin merihädässä. Vielä pitkään keskiajalla, jolloin kirkolla oli niin suuri rooli, katsottiin olevan täysin asiallista, että haaksirikkoiset ja heidän tavaransa pidätettiin saaliiksi, eivätkä vain tavarat vaan myös ihmiset, jotka katsottiin voitavan myydä orjiksi. Nämä väärinkäytökset, jotka perustuivat vanhoilta ajoilta perittyyn käsitykseen, että muukalaiset olivat vihollisia, lakkasivat toki, kun inhimillisyyden tunne kehittyi, mutta mitä tulee haaksirikkoisten tavaroiden ottamiseen saaliiksi, tiedämme jopa meidän maamme kokemuksista, että käsitykset niin kutsutusta rantaoikeudesta istuvat hyvin sitkeästi rannikkoväestössä. Lukuisat romaanikirjailijat ovat toki löytäneet tältä alueelta aiheita erittäin mielenkiintoisiin kuvauksiin, mutta on myös surullista ajatella, millaisesta häirinnästä on kamppailtu rannikkoväestön ja haaksirikkoisten välillä, koska heidän tavaransa on voitu saada ottaa sillä verukkeella, että ne ovat olleet hylättyjä. Myös nykyajan kansainvälinen oikeus katsoo sen oikeutetuksi, että rannikkoväestö saa ottaa rantahylyt, toisin sanoen hylätyt tavarat, jotka kulkeutuvat rannalle ja joiden omistajasta ei löyty jälkiä. Tämä on ikään kuin oikeus omistajattomaan asiaan, jota ei voida verrata siihen oikeuden loukkaamiseen, joka syntyy siitä, että omistajalta otetaan pois asia. Myös tässä suhteessa ollaan kuitenkin pyritty päätymään rajoituksiin sekä sopimusten että erillisten lakien kautta, jotka säätävät muun muassa, että kun hylätty tavara otetaan, siitä ei tule lopullisesti löytäjänsä ja hallussapitäjänsä omaisuutta, vaan sillä, jonka omaisuutta se on, on oikeus tiettynä säädettynä aikana pyytää sen palauttamista, mikäli hän voi osoittaa, että se on hänen omaisuuttaan. Englannissa, jonka lainsäädännössä ei muutenkaan ole varsinaisesti puutetta egoismista, on säädetty nykyisessä merilaissa vuodelta 1854, että kun hylätty tavara tulee otetuksi ja sitä pyydetään oikeutetusti takaisin, mutta sitä ei anneta sille, jolle se kuuluu, on koko rannikkoyhteisö vastuussa tavaran arvosta.

On myös sääntö, ettei mikään valtio saa kieltää tai estää merihätään joutuneen laivan miehistöä pelastautumasta maalle, olivatpa valtion ja sen kansakunnan, jolle laiva kuuluu, välit muuten miten vihamieliset tahansa. Jokaisen valtion velvollisuudeksi katsotaan lisäksi antaa heidän käyttää haaksirikkoisten hinaamiseen tarkoitettuja laitoksiaan ilmaiseksi ja edelleen suojella ja ylläpitää haaksirikkoisia. Nämä kustannukset haaksirikkoisten ylläpidosta, jotka valtiolle syntyy ihmisyyden nimissä, sillä on kuitenkin oikeus periä takaisin siltä valtiolta, johon laivan omistaja kuuluu, ja niin ikään kaikkien valtioiden velvollisuudeksi katsotaan korvata tällaiset kustannukset, jotka ovat aiheutuneet niiden alamaisista. Suomessa tapahtuu erittäin usein niin, että konsulit huolehtivat haaksirikon kärsineistä suomalaisista merenkulkijoista ja lähettävät heidät kotiin, maksavat tästä aiheutuneet kustannukset ja anovat sitten Suomen valtiolta näistä kustannuksista korvauksen, joka maksetaan välittömästi. Valtio on myös oikeutettu näitä kustannuksia koskien kääntymään niiden yksityishenkilöiden puoleen, joille niiden tunnustaminen lähimmin kuuluu.

Kun merihädästä pelastaminen ja hinaaminen tapahtuu, silloin katsotaan, että pelastavilla rannikon asukkailla on oikeus korvaukseen tästä, ei aineelliseen korvaukseen ihmishenkien pelastamisesta, vaan tavaroiden hinaamisesta. Enää ei kuitenkaan tunnusteta näitä rosvovaatimuksia hinaamisesta, joita edelleen tahtoo kummitella rannikoillamme, ja toisistaan erotetaan hinauspalkkiot, kun he ovat täysin omalla riskillään hinanneet laivan, ja hinauspalkkiot, kun he ovat tulleet laivaväen avuksi hinaamisessa. Meidän lainsäädäntömme ei estä tuomioistuinta soveltamasta tässä suhteessa kansainvälisen oikeuden periaatteita, vaikka meidän lainsäädäntömme ei olekaan täysin ajanmukainen ja kehittynyt. Olemme kuitenkin havainneet, että viime vuosilta on oikeustapauksia, jotka todistavat meidän tuomioistuintemme luopuneen vanhasta perinteestä, jonka mukaan rantaoikeutta sai harjoittaa sen laajimmassa muodossa.

Kun laiva kerran muodostaa osan valtion alueesta ja tämä merkitään lipulla, täytyy jokaisen laivan avomerellä saada kulkea ilman, että kukaan saa ahdistella sitä, Tämä on seurausta laivan asemasta, jossa se muodostaa osan kansallisuuttaan ja sille tunnustettua vapautta merenkulkuun. Mikäli kuitenkin jonkun maan laiva törmäyksessä toiseen laivaan loukkaa viimeksi mainittua, toisin sanoen mikäli miehistö aluksella syyllistyy väkivaltaan toisen laivan miehistöä kohtaan, eivät vain nämä yksilöt ole syypäitä rangaistukseen, vaan myös se valtio, jonka alamaisia loukkaajat ovat, katsotaan velvolliseksi antamaan tämän takia hyvityksen. Tämä valtion vastuullisuus siitä, mihin yksityiset kansalaiset ovat syyllistyneet, on seurausta siitä, että aluksella on eksterritorialiteetti, ja on yhtä välttämätöntä vääryyksien välttämiseksi merellä, jolla unohdus muuten niin helposti voisi levittäytyä tapahtumien ylitse.

Ilmeinen seuraus näistä olosuhteista on, ettei yksikään laiva ole oikeutettu painostamaan ja pysäyttämään mitä muuta laivaa tahansa merellä. Syynä tähän on myös se, ettei minkään valtion poliisivalta ulotu avomerelle. Samoin on kuitenkin tunnustettu, että tietyissä tapauksissa laivoja pitää saada pysäyttää ja tutkia ja jopa julistaa sotasaaliiksi, nimittäin silloin, kun on syytä epäillä, että kyse on liikkeellä olevasta merirosvolaivasta. Tällaista esiintyy jopa meidän päivinämme. Merirosvolaivoja ei kaikille kansakunnille vaarallisina suvaita. Jokaisen valtion laivoilla, olivatpa nämä sota- tai kauppa-aluksia, ei ole vain täysi oikeus vaan myös velvollisuus merirosvolaivan pidättämiseen ja sen lähimpään satamaan tuomittavaksi viemiseen. Kun nyt jonkin maan laiva kohtaa avomerellä laivan, jonka voidaan syystä epäillä olevan merirosvolaiva, se tulee viedä minkä hyvänsä valtion satamaan, ja siellä kokoontuu niin kutsuttu merisotasaalisoikeus, joka ratkaisee, oliko kansainvälisen oikeuden mukaan oikeutettua kaapata alus ja sen lasti, joka myös tuomitaan sille valtiolle, joka sen otti. Voi kuitenkin tapahtua niinkin, ettei laivaa voida viedä satamaan; silloin on kansainvälisen oikeuden mukaan perusteltua, että haltuunottava laiva järjestää välittömästi tutkinnan, niin kutsutun pikaoikeuden, ja toimeenpanee kuolemantuomiot, mutta silloin, kun tällaisiin toimiin on ryhdyttävä, täytyy toimeenpanna huolellinen tutkimus, kuulla todistajia ja merkitä pöytäkirjaan sellaiset olosuhteet, jotka varmistavat sen, että kyse oli merirosvolaivasta, joka on tällä tavoin tullut tuomituksi ja teloitetuksi.

Kun merirosvoja merellä vainotaan näin ollen ankarimmin, on luonnollista, ettei mikään eri valtioista ole oikeutettu lähettämään kaappareita siten kuin aikaisemmin on tapahtunut.

Kesti pitkälle tälle vuosisadalle asti ennen kuin saatiin loppu sille pahanteolle, jota Pohjois-Afrikan barbaarivaltiot harjoittivat ja joiden asukkaat elivät tällä tavoin. Välimeren merenkulku oli sen äärimmilleen häiritsemää, ja rauhan saavuttamiseksi mahtavammat Euroopan valtiot taipuivat maksamaan niille vuosittaista veroa, jotta ne eivät lähettäisi kaappareita maksajien laivoja vastaan. Tähän on sittemmin saatu selkeä loppu, mutta vieläkin tarvitaan toimivaa ja rasittavaa valvontaa sellaisia aluksia vastaan, jotka kuljettavat orjia, sillä kansainvälisen sopimuksen kautta on lopultakin päästy siihen, että kansainvälinen oikeus tuomitsee orjakaupan sellaisenaan ihmisyydelle arvottomaksi ja alentavaksi. Sen jälkeen kuin tämä on englantilaisten ja pohjoisamerikkalaisten laivojen toiminnan myötä kadonnut Afrikan länsirannikolta, se on siirtynyt itärannikolle, josta myydään Kiinaan. Jokainen laiva, jonka epäillään kuljettavan kyydissään orjia, saadaan kuljettaa kelvollisena merisotasaaliina lähimpään satamaan, mutta lähimmin se kuuluu kuitenkin oikeusvaltaan siinä valtiossa, jonka laiva se on.


Valtioiden alueellisia valtaoikeuksia koskevassa luvussa on vielä jäljellä loppujaksona käsitellä kysymystä valtiorasitteista. Kun valtion alueellista koskemattomuutta on jollakin tapaa rajoitettu joko sopimuksen kautta tai käytännön mukaan ja kun tämä rajoitus on tapahtunut jonkin valtion, korporaation, yhtiön tai toiseen valtioon kuuluvan yhteisön hyväksi, tätä kutsutaan valtiorasitteeksi. Tätä ei pidä kuitenkaan käsittää niin laajasti, että kaikki ne velvoitteet, joista valtioiden täytyy kansainvälisoikeudellisesti toisiaan kohtaan täydellisestä suvereniteetistaan huolimatta huolehtia, kuuluisivat tähän, vaan tässä on kyse ainoastaan sellaisista poikkeusolosuhteista, jotka ovat kuitenkin olemassa velvoittamassa valtiota ilman, että yleiset kansainvälisoikeudelliset normit tätä vaativat. Tässä ilmenee tietty analogia yksityisoikeuteen, jossa me ymmärrämme rasitteella esineoikeutta, joka jollakin voi olla toisen kiinteistöön, niin kutsuttuja reaalirasitteita, mutta ero on kuitenkin olemassa siinä, että mitä valtiorasitteisiin tulee, niillä ei tarvitse olla varallisuusoikeudellista luonnetta.

Valtiorasitteet koostuvat joko siitä, että jokin valtio on estynyt jossakin tietyssä suhteessa harjoittamasta suvereniteettiaan – nämä ovat tällöin negatiivisia valtiorasitteita – tai sitten siitä, että valtion velvollisuutena on sietää, että jokin toinen valtio käyttää ensin mainitun alueella jotakin herruudellista oikeutta, ja näitä nimitetään silloin positiivisiksi rasitteiksi.

Mitä negatiivisiin rasitteisiin tulee, niiden luonne paljastuu kätevimmin, mikäli esitän joitakin esimerkkejä. Kun jokin valtio on saanut sopimuksessa, esimerkiksi rauhansopimuksessa, velvoitteen vähentää sotavoimaansa johonkin tiettyyn enimmäismäärään tai olla ylläpitämättä laivastoa missä tahansa laajuudessa, tai se on velvoitettu hylkäämään tietyt linnoitukset ja olla rakentamatta niitä, tämä on sellainen tilapäisesti säädetty herruuden loukkaus, joka tulee lukea negatiivisiin rasitteisiin, sillä jokainen valtiohan on suvereniteetin mukaan oikeutettu huolehtimaan puolustuslaitoksesta missä laajuudessa tahansa ilman että se kuuluu kenellekään muulle. Uusimpiin tämän lajin tapauksiin kuului Pariisin sopimus vuodelta 1856, joka sitoi Venäjän keisarikunnan olemaan pitämättä lainkaan laivastoa Mustallamerellä joitakin harvoja laivoja lukuun ottamatta, samoin kuin saman sodan seurauksiin sisältyi, ettei Bomarsundin linnoitusta saisi jälleenrakentaa. Vapautus verosta tai muusta taakasta voidaan toisinaan säätää tietyissä tapauksissa, joissa muuten kyseeseen tulee verotus tai tiettyjen velvollisuuksien huomioiminen. Näin esimerkiksi suomalaisella Uudenkaupungin kaupungilla on jo pitkän aikaa ollut oikeus myydä Kööpenhaminassa laivoistaan vähittäiskauppana puutavaroita, vaikka yleisesti on säädetty, että kaikki vieraiden tavaroiden myynti Kööpenhaminan satamassa voi tapahtua vain tukkukauppana paikkakunnan kauppiaille. Tämä tarkoittaa vapautusta kustannuksista, joita vähittäiskauppaan muuten sisältyy. Kyse on näin ollen valtiorasitteesta, joka Suomella on Tanskassa. – Muutamilla tahoilla esiintyy myös sellaista, että valtio on sitoutunut olemaan perustamatta tulliasemia tiettyihin paikkoihin, jotka ovat kauttakulkuliikenteelle sillä tapaa merkittäviä, että tulliasemista voisi niissä tulla haitallisia. Samoin katsotaan täysin analogisesti yksityisoikeuden kanssa, ettei valtio ole oikeutettu rakentamaan mitä patolaitoksia hyvänsä sellaisiin virtoihin, jotka ovat laskujokia vesistöille toisessa maassa.

Mitä taas tulee positiivisiin valtiorasitteisiin, ne esiintyvät luonnollisesti toisenlaisessa muodossa. Niihin kuuluu esimerkiksi jonkin valtion oikeus käyttää tiettyjä teitä toisessa valtiossa joukkojensa läpikulkuun, kun se hyväksi katsoo, mistä erityisesti ennen rautateiden saapumista oli tapana säätää traktaateissa. Mikäli valtio oikeutetaan ulottamaan oikeusvaltansa tietyssä suhteessa toisen valtion alueelle tai verottamaan sitä, tämä muodostaa myös laadultaan positiivisen rasitteen. Kun esimerkiksi Suomella on oikeus pitää tullikamaria Pietarissa, tämä on rasite, joka Suomella on positiivisesti Venäjää kohtaan. Päinvastainen tilanne koskee venäläistä lennätinlaitosta Suomessa. Muuten on selvää, että kun tällaisia rajoituksia valtion yksinomaiseen herruuteen tai suvereniteettiin esiintyy, ne ovat ainoastaan poikkeuksia säännöstä, ja mikäli tässä suhteessa käy epäilyksenalaiseksi, onko rasite oikeutettu, asia täytyy ratkaista rasitteen olemassaoloa vastaan. Epäilyksenalaisissa tapauksissa täytyy johtopäätöksen olla luonnollisesti yhdenmukainen yleisen säännön eikä poikkeuksen kanssa. Voidaan ylipäätään sanoa, että nykyinen kehitys on vastoin tällaisten rasitteiden syntymistä. Tämä selittyy siten, että pidäkkeitä valtioiden välillä on ylipäänsä vähennetty ja on valmisteltu helpotuksia yleistä kansainvälisoikeudellista tietä sille vastavuoroiselle kanssakäymiselle, joka aikaisemmin kohtasi niin monia, vuorostaan taas poikkeuksiin johtaneita esteitä. Siellä missä yksilöllinen vapaus on kehittynyttä, siellä jokainen yksilö huolehtii oikeuksistaan kaikkiin suuntiin, joissa tämän yksilön oikeudet voivat olla voimassa. Siellä missä valtio on kehittynyt tiedostavan kansallisuuspolitiikan ohjaamaksi oikeusvaltioksi, siellä se on myös kypsä torjumaan kaikki vieraat hyökkäykset suvereniteettiaan vastaan. Eikä kaikkien maiden välisen kanssakäymisen helpottamisen suuntausta vastaan sodi millään tapaa se, että yhä enemmän vältetään luomasta tiettyjä erityisoikeuksia yhdelle tai toiselle valtiolle.

Tällaiset valtiorasitteet päättyvät joko nimenomaisen sopimuksen kautta, joka julistaa ne lakanneiksi, tai sitä kautta, että jokin valtio pidättäytyy useampien vuosien ajan käyttämästä tällaisia rasiteoikeuksia. Tällaiset rasitteet voivat myös, kun ne eivät ole kansainvälisoikeudellisen kehityksen mukaisia, kadota yhteisen sopimuksen kautta tai päätyä kostoksi käydyn sodan kohteiksi. Kun valtio kukistettuna pakotetaan rauhansopimuksen kautta sellaisiin rajoituksiin, jotka ovat ristiriidassa suvereniteetin kanssa, se pyrkii luonnollisesti niin pian kuin mahdollista hankkimaan takaisin täydellisen suvereniteettinsa tässä suhteessa. Muutenkaan tämä instituutio ei näyttele kansainvälisessä oikeudessa niin merkittävää roolia, että olisi syytä pysähtyä sen pariin laajemmin.


Vuorossa on nyt siirtyminen kysymykseen valtiosuvereniteetin suhteesta yksilöön ja siinä lähinnä kysymys henkilökohtaisesta vapaudesta siinä määrin kuin kansainvälinen oikeus on myös tästä säätänyt. Valtioiden perustuslait ja ylipäänsä valtioiden sisäinen oikeus ovat luonnollisesti se, missä yksilöllisen vapauden havaitaan kehittyneen eri aikakausien mittaan yhä enemmän ja enemmän ja tulleen eri tavoin taatuksi. Kansainväliselle oikeudelle on kuitenkin yhtä vähän vierasta kuin valtio-oikeudellekin nostaa esiin se nykyään yleisesti tunnustettu periaate, että ihmisen henkilökohtaista vapautta pitää kunnioittaa ja suojata kaikissa tilanteissa. Kansainvälisoikeudellisessa katsannossa tehtävänä ei ole tarkastella, missä määrin henkilökohtainen vapaus voi esiintyä yhdessä valtiovallan kanssa, mutta muista näkökulmista aihe kuuluu tähän, nimittäin siten, ettei mikään valtio saa, mitä säädöksiä sillä ikinä onkaan koskien yksilön oikeuksia valtiovaltaa kohtaan, rajoittaa vierasmaalaisten yksilöllistä, henkilökohtaista vapautta. Tiedämme, että vanhempina aikoina katsottiin oikeuteuksi, että sotavankeja myytiin orjiksi tai että rannikon asukkaat julistivat haaksirikkoiset orjikseen tai myyntitavaroikseen tavalla, joka minulla oli hiljattain syytä mainita. Myöhempinäkään aikoina, kun ei oltu näin barbaarisia, ei kuitenkaan kunnioitettu ulkomaalaisten oikeutta vapaina ihmisinä, vaan heihin kohdistettiin kaikenlaista häirintää, poliisivartiointia ynnä muuta sellaista, josta omien kansalaisten ei tarvinnut kärsiä. Uuden ajan oikeudellinen ja humanistinen kehitys ovat kuitenkin hävittäneet tämän, ja siksi tätä negatiivista puolta asiasta, siis jokaisen valtion velvollisuutta kunnioittaa vieraiden kansalaisten vapautta, ei pidä painottaa ainoastaan kansainvälisoikeudellisesta näkökulmasta, vaan tähän kuuluu myös se positiivinen puoli, että kaikkien sivistyneiden valtioiden yhteinen velvollisuus on edistää todellisen inhimillisen, yksilöllisen vapauden kehitystä ja turvaamista. Siksi orjuuden vastustaminen on nyt, mainitakseni puhtaan tosiasian, kansainvälinen velvollisuus siinä merkityksessä, että kaikki valtiot, joilla on siihen mahdollisuus ja kyky, katsotaan velvollisiksi toimimaan orjuuden ja orjakaupan estämiseksi, ja että toisaalta näin ollen yksikään valtio ei ole oikeutettu edistämään sellaista kauppaa, joka loukkaa sitä käsitystä ihmisoikeuksista, joka on nykyään tunnustettu.

Kansainvälinen oikeus ei tunnusta mitään maaorjuusoikeutta tai orjuusoikeutta yksilön tai valtion oikeutena pitää orjia tai maaorjia. Mikäli maaorja astuu sivistyneen valtion maaperälle, hänestä tulee saman tien vapaa ilman että hänen omistajaltaan tarvitsisi tästä tiedustella. Kuitenkin vasta aivan viime aikoihin kuuluu tämä oikeuskehityksen aste, jossa maaorjuutta vastaan toimimisesta voisi tulla tunnustettu kansainvälisoikeudellinen velvollisuus. Tiedämme, että maaorjuuden lakkauttaminen edistyi Euroopassa varsin hitaasti. Siinä missä Ranska teki sen 1 300-luvulla, Saksassa ja Tanskassa oli maaorjia vielä 1700-luvulla. Venäjällä tämä vääryys lakkautettiin vasta 1861, ja niissä valtioissa, joilla on vapaimmat perustuslait, Pohjois-Amerikan Yhdysvalloissa, tämä tapahtui vasta niin kutsutussa sisällissodassa vuosina 1861–65, joka käytiin neekeriorjuuden lakkauttamiseksi. Voidaan havaita, että tämä suuri maailmanhistoriallinen tosiasia, että Yhdysvaltojen etelä lakkautti orjakaupan – pohjoisessa sitä ei ollut aiemminkaan – oli välttämätön ehto sille, että se voisi loppua. Etelä-Amerikka seurasi myös Pohjois-Amerikan esimerkkiä, mutta esimerkiksi Brasilia teki lopun neekeriorjuudesta vasta vuonna 1871. Sen on tosin katsottu loukkaavan oikeuksia vähemmän, että värillisiä ihmisiä on katsottu saatavan käsitellä maaorjina, kuin sen tilanteen, jossa samaa heimoa ja rotua olevat ihmiset voivat joutua orjiksi, mutta tämä halu jaotella yleisiä ihmisoikeuksia rodun ja värin mukaan todistaa kuitenkin ahdasmielisestä ja alemmasta näkemyksestä. – Kiina myöskin oli tahollaan lakkauttanut maaorjuuden jo aikaisin, mitä tulee kiinalaisiin. – Koskien muutoin toimenpiteitä orjakaupan estämiseksi minulla oli syytä esitellä kysymyksessä koskien laivan eksterritorialiteettia ja koskemattomuutta, kuinka poikkeukseksi tästä koskemattomuudesta on hyväksytty vierailuoikeus, kun on syytä epäillä, että kyseessä on orjia kuljettava laiva. Tämä koskien henkilökohtaista vapautta yleisesti.

Sitten tulemme kysymykseen kansalaisoikeudesta tai poliittisesta kansallisuudesta. Myös tässä käsittelemme sekä valtio-oikeudellisia ja kansainvälisoikeudellisia totuuksia. On selvää, että jokaisella valtiolla täytyy olla seurauksena suvereenista lainsäädäntövallastaan oikeus vahvistaa, millä ehdoilla kansalaisoikeutta tässä valtiossa nautitaan tai sellainen annetaan, ja siinä mielessä tämä on puhtaasti valtio-oikeudellinen kysymys, mutta sillä on kansainvälisoikeudelliset seuraamuksensa, koska jokaisen eri valtion oikeuteen liittyy se, mikä on sen kansalaisten asema suhteessa toisiin valtioihin ja päinvastoin. Mitä tulee ensin itse kansalaisoikeuteen tai siihen, mitä saksalaiset haluavat kutsua termillä Staatsangehörigkeit, joka on vähemmän onnistunut ilmaus, se voi pohjautua ensinnäkin syntymään ja toiseksi toimenpiteeseen, jota kutsutaan naturalisoinniksi.

Mitä tulee syntymään, on tunnustettua ja nyttemmin kaikkien valtioiden laeissa nimenomaisesti julistettua, ettei ihmisen syntymäpaikkakunta ole se, mikä on määräävää hänen kansallisuudelleen, vaan se riippuu siitä, mihin valtioon hänen vanhempansa kuuluvat. Englannissa oltiin pisimpään tällaista käsitystä vastaan. Siellä päti, että jokainen lapsi, joka syntyi Englannin alueella, mistä hyvänsä hänen vanhempansa olivatkaan kotoisin, sai Englannin kansalaisuuden, mutta tästä on luovuttu niin kutsutussa naturalisointiaktissa vuodelta 1870, joka on poistanut lukuisia tällaisia erikoisuuksia Englannin lainsäädännöstä. Yleinen sääntö on edelleen, että vaimo ottaa miehen kansalaisuuden, jos he eivät ole samaa kansalaisuutta aiemmin. Myös tässä Englannilla oli omalaatuinen tulkintansa, sillä jos englantilainen mies avioitui naisen kanssa, joka oli toisen maan kansalainen, lapsesta tuli englantilainen, mutta jos englantilainen nainen astui avioliittoon ulkomaalaisen kanssa, lapsesta tuli silloinkin englantilainen. Myös tämä on muuttunut vuoden 1870 naturalisointiaktissa. Mitä tulee aviottomiin lapsiin, heille myönnetään äitinsä kansallisuus, mutta mikäli äiti myöhemmin avioituu toista kansallisuutta olevan henkilön kanssa kuin mitä hän itse on, lapsi jää jäljelle äitinsä kansalaisuuteen. Jos sitä vastoin aviopari siirtyy vieraaseen valtioon ja tulee sen kansalaisiksi ja heillä on alaikäisiä lapsia, myös näiden alaikäisten lasten kansalaisuus vaihtuu. Se tilanne, että henkilö on asukkaana jossakin maassa, ei vielä muodosta todistetta, että hän olisi kyseisen maan valtiovallan alainen. Nykyään on hyvin tavallista, että liikemiehet asettuvat pidemmäksi ajaksi vieraaseen maahan ilman, että he tämän takia luopuisivat alkuperäisestä poliittisesta kansalaisuudestaan. Ranskan ”code civil” on julistanut, ettei ranskalaisten, jotka asettuvat toiseen maahan liiketoimiensa edistämiseksi, katsota muuttaneen maasta. Tilanne on toinen, kun joku luopuu maastaan pysyäkseen vieraassa maassa. Maastamuutto-oikeus on myös nykyään tunnustettu seurauksena henkilökohtaisesta vapaudesta. Samoin kuin yksilön ei enää katsota voivan olla ”glebæ adscriptus”eli ’turpeeseen sidottu’ maaorja kotimaassaan siinä merkityksessä, että hän olisi pakotettu työskentelemään sillä turpeella, jolle hän on syntynyt, yhtä vähän pidetään nykyään valtion oikeutena sitoa alamaisiaan alueelleen ja estää näitä lähtemästä maasta asettuakseen asumaan muualla. Tähän liittyy kuitenkin olennainen ero olla ”glebæ adscriptus” kansainvälisoikeudellisessa ja yksityisoikeudellisessa merkityksessä, joista jälkimmäinen tarkoittaa olla sidottuna maanpalaan, aineelliseen omaisuuteen. Myös tällaista on vielä varsin hiljattain katsottu voitavan vaatia maanviljelyn edistämiselle hyödyllisenä. Keisarillisen Suomen talousseuran komitea esitti nimittäin ehdotuksen ottaa käyttöön tällainen näennäismaaorjuus, eikä tämä tapahtunut keskiajalla, vaan vuonna 1851. Tämä ehdotus ei kuitenkaan mennyt läpi.

Jos kuitenkin on täysin itsestäänselvää ja luonnollista, ettei vapaata ihmistä saa laeilla sitoa asumaan ja työskentelemään pysyvästi tietyssä paikassa maata, luulisi voitavan ajatella, ettei olisi tätä isompaa syytä olla luopumatta isänmaastaan, joka käsite on jotain enemmän kuin vain aineellinen maaperä ja käsittää sekä muinaisuuden ja nykyisyyden että kaikki instituutiot, joiden alaisena yksilöt voivat kehittyä ja edistyä. Ei puutu todisteita siitä, että monet ovat havainneet olevan yhteensopimatonta patriotismin ja siten kansalaisvelvollisuuksien kanssa luopua isänmaastaan kuuluakseen ja palvellakseen valtiota, jota kohtaan heillä ei yksilöinä ole mitään siteitä. Voimme tässä kohdassa tarkkaan muistella, kuinka erilaisia näkemyksiä tästä on myös meidän maassamme esitetty. Kun J. J. Nordström jätti Suomen, ei ollut pulaa heistä, jotka tuomitsivat hänet ja hänen patriotisminsa perikatoon ja vielä paljon myöhemmin halusivat esittää tämän pikemminkin oikeuttamattomaksi yksilölliseksi oikuksi kuin päteväksi oikeudeksi. Juuri tällaisissa tapauksissa, kun kyse on henkilöistä, jotka voivat vaikuttaa julkisessa elämässä, voidaan itse asiassa väittää, ettei toinen maa voi tarjota sopivaa kenttää tälle toiminnalle. Poliittinen toiminta on niin juurtunutta siihen maahan, jossa on kouluttauduttu, että maahanmuuttajista on vain harvoin tullut täysin aktiivisia poliittisia henkilöitä siinä maassa, johon he ovat muuttaneet, mutta toisaalta mikään muu ei ole niin suuressa määrin antanut syytä henkilökohtaiseen maastamuuttoon kuin juuri poliittiset olosuhteet. Sellaisen vaivalloisen kehitystyön aikana, joka tällä vuosisadalla on poliittisissa suhteissa tapahtunut, valtiossa on usein voitu olla mitä ahdistavimmissa olosuhteissa, jotka ovat olleet kenttänä mahdottomia vapaalle julkiselle poliittiselle toiminnalle, kun taas lähistöllä on ollut maita, jotka ovat tarjonneet kentän tällaiselle toiminnalle. Poliittisista syistä johtuneet poismuutot ovat myös olleet 1800-luvulla erittäin runsaslukuisia monien maiden kesken, ja jos ihminen ei kerran ole pelkästään kansan vaan myös ihmiskunnan jäsen, tämän täytyy tunnustaa olevan ei suinkaan oikeudenloukkaus, vaan hänen oikeutensa ihmisenä on etsiä kenttää toiminnalleen, jossa hän huomaa voivansa käyttää tietämystään sopivan hedelmällisesti ihmisyydelle ja siten epäsuorasti myös omalle maalleen. Tietty sosiaalinen lannistuminen ja taloudellinen ahdinko tapaavat tavallisesti olla maastamuuton käyttövoimia, ja niitä suuria maastamuuttajien joukkoja, jotka ovat siirtyneet Euroopasta Amerikkaan, lienevät tietoiset poliittiset syyt ajaneet sinne vain vähäisessä määrin; heidät on ajanut sinne etsiytyminen pois raskaista olosuhteista, joissa tulevaisuus ei ole näyttänyt voivan tarjota heille valoa, kohti rikkaampaa toimeentuloa ja suurempaa toimintavapautta talouden alueella. Nykyään on tunnustettu säännöksi, ettei mikään valtio saa estää maastamuuttoa. Samalla kun tämä oikeusperiaate on tullut yleisesti tunnustetuksi, jopa Englannissa vuoden 1870 naturalistointiaktin myötä, samalla yksilön muuttamista pois valtiosta ei voida koskaan pitää tämän oikeuden loukkaamisena. Yksilöt voivat suhtautua tällaiseen maastamuuttoon eri tavoin, hyväksyen tai valittaen, mutta kyseessä ei ole minkään sitovan oikeussuhteen rikkominen yksilön ja valtion välillä.

Muuton toiseen maahan katsotaan olevan täydellinen, kun se, joka on jättänyt maansa, on tullut kansalaiseksi toisessa maassa. Mikäli hän on antanut tiedoksi maastamuuttonsa isänmaastaan ja todella oleskelee toisessa maassa, muttei ole vielä hakenut tai saanut siellä kansalaisoikeutta, häntä täytyy kiistatapauksissa pitää aikaisempaan kansallisuuteensa kuuluvana, sillä kukaan yksilö ei voi olla olemassa kuulumatta jonkin valtion oikeusvaltaan.

Kun on katsottu nykyajan käsitysten mukaiseksi, että maastamuutto-oikeuden tulee olla vapaa, ja kun siten ei voida katsoa sitä minkään oikeuden loukkaukseksi, jos henkilö jättää isänmaansa adoptoidakseen toisen, siitä ei seuraa, että henkilön, jonka näkökulmasta maastamuuttoa tarkastellaan, tulisi pitää sitä toivottavana tai ihailtavana, että kansalainen jättää maansa. Kaikki yksilöt, niin enemmän kuin vähemmän lahjakkaat, pystyvät säännön mukaan hyödyttämään isänmaataan, ja niin kauan kuin heillä on mahdollisuus tähän, täytyy myös katsoa moraalisesti oikeaksi pysytellä kotimaassa, vaikka mielikuvitus voi maalailla muut maat suotuisammiksi joko luontonsa tai historiansa puolesta. Ihminen ei kuitenkaan ole vain kansansa jäsen, vaan myös ihmiskunnan, ja on monia, jotka eivät voi niissä olosuhteissa, joihin syntymä on laittanut heidät elämään, menestyksekkäästi harjoittaa ammattiaan, olipa tämä poliittinen, tieteellinen tai tekninen, elleivät he asetu maahan, joka tarjoaa sopivamman perustan heidän elämänsä pyrkimyksille. Vaikka juuri poliittinen toiminta sitoo henkilöä muita asioita enemmän kotimaahansa, koska sellaista hänen olisi toisessa maassa vaikeaa saavuttaa, voivat kuitenkin juuri poliittiset syyt, kuten mainitsin, antaa syyn siihen, että maastamuutto tapahtuu. Kansalainen on voinut joutua sellaisiin konflikteihin hallituksensa edustaman poliittisen järjestelmän kanssa, että kaikki hänen toimintahaaransa tulevat leikatuiksi, ja tällöin hänellä ei ole jäljellä muuta kuin joko seurata ammatillisen elämänsä tuhotuksi tulemista tai sitten lähteä maasta. Mitä samanmuotoisemmaksi oikeudenkäyttö on muotoutunut eri maissa ja mitä enemmän esteet katoavat, sitä enemmän poistuvat myös syyt maastamuutolle. Nyttemmin on myös hyväksytty, että valtio sallii alamaistensa ottaa itselleen tilapäisen valtiollisen viran vieraassa maassa, ja monissa maissa käytetään ulkomaalaisia tehtävissä ilman, että heitä tämän vuoksi pakotetaan naturalisoitumaan. Toisin on puhtaasti yksilöllisten maastamuuton syiden, kuten taloudellisen paineen ynnä muiden kanssa. Tällaisista voi, miltä oikeusjärjestys ikinä näyttääkään, tulla yhä edelleen syy maastamuuttoon. (Mitä nyt tähän liittyen on erityisesti huomautettava koskien maastamuuton vaikutusta poliittiseen kansallisuuteen, jota lienen jo käsitellyt, on se, että kun henkilö muuttaa pois omasta maastaan, tämän maastamuuton katsotaan toteutuneen oikeudellisesti, kun hänet on otettu kansalaiseksi toiseen valtioon. Siihen asti kunnes tämä on tapahtunut, hänen lasketaan yhä oikeudellisesti kuuluvan kotimaahansa, vaikka hän olisikin jättänyt sen tarkoituksenaan muuttaa pois.)

Saksan, josta tapahtuu niin vahva maastamuutto Amerikkaan, ja viimeksi mainitun maan välillä solmittiin vuonna 1868 traktaatti tämän oikeuskysymyksen säätelemiseksi, kumpaan yhteiskuntaan maasta pois muuttava henkilö laskettaisiin, ja silloin säädettiin, että Saksan täytyy kohdella saksalaista, joka oli asunut Amerikassa viiden vuoden ajan ja tullut siellä naturalisoiduksi, amerikkalaisena.

Voi myös sattua niin, että henkilöt jättävät maansa, mutta he tulevat toisen valtion, jonne he ovat lähteneet, väkisin takaisin lähettämiksi. Alkuperäinen kotivaltio on tällöin velvollinen ottamaan heidät jälleen takaisin, koska tämä valtio ei ole oikeutettu vyöryttämään toisiin valtioihin esimerkiksi huonoimpia yksilöitään, rikollisia. Näin ollen kysymys maastakarkotuksesta rangaistuslajina ja kysymys karkotuksesta rangaistussiirtokuntaan liittyvät toisiinsa. Tavallisesti näitä kysymyksiä tarkastellaan ainoastaan rikosoikeudellisesta näkökulmasta ja silloin voidaan toki tuoda olosuhteet tällaisen rangaistuslajin soveltamisen tueksi.

Kun henkilö karkotetaan maasta, hänelle langetetaan rangaistus, ettei hän enää nauti niitä etuja, joita hänen samassa valtiossa asuvat maanmiehensä muuten nauttivat, ja kun henkilö karkotetaan rangaistussiirtokuntaan, saavutetaan se, että hänet erotetaan täysin yhteisöstä muiden kansalaisten kanssa ja silti hän pysyy valtion toimesta valvonnan alaisena ja rangaistavana. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta voidaan kuitenkin esittää varsin perustavanlaatuisia vastaväitteitä yhtä hyvin näistä rangaistuslajeista ensin mainittua kuin jälkimmäistäkin kohtaan.

Maasta karkottamisen seurauksena täytyy olla, että rangaistun yksilön täytyy voida löytää oleskelupaikkakunta toisesta maasta, mutta jos hän on ollut häpeällinen rikollinen, kuinka tällöin voidaan olettaa, että toinen maa avaisi kansalaisuutensa hänelle? On loukkaus muiden valtioiden oikeuksia kohtaan, mikäli jokin valtio käyttää maastakarkotusrangaistusta, koska tuskinpa mikään valtio haluaa karkottaa maasta muita yksilöitä kuin heidät, jotka ovat rikollisuullaan vahingollisia valtiolle, mutta silloin tämä valtio ei myöskään voi olettaa, että toiset valtiot avaisivat sylinsä näille yksilöille. Kansainvälisessä oikeudessa havaitaan yleisesti vain esitetyn tämä niin, että kun syystä tai toisesta vahingollisena pidetty henkilö lähetetään takaisin siihen valtioon, josta hän on lähtenyt pois, tämä valtio ei saa kieltäytyä ottamasta häntä takaisin. Kun tämä on tullut valtioiden välillä tunnustetuksi, täytyy valtioiden pidättäytyä karkottamasta maasta henkilöitä, koska ei ole varmaa, voidaanko tätä rangaistusta toimeenpanna.

Mitä rangaistussiirtokuntaan karkottamiseen tulee rangaistuksena, se eroaa maasta karkottamisesta siten, että se ei tarkoita, että rikollisia ajettaisiin pois toiseen valtioon, vaan että heidät, jotka on tuomittu tällaiseen rangaistukseen, kuljetetaan vartioitaviksi kaukaiselle, mutta samaan valtioon kuuluvalle alueelle. Useimmat valtiot käyttävät tällaiseen tarkoitukseen kaukaisia saaria tai siirtokuntia toisissa maanosissa, ja tällä tavoin sivistynyt Eurooppa istuttaa huonointa lajia olevan heimon niihin osiin maailmasta, joissa sen pitäisi edistää sivilisaatiota. Voidaan sanoa, että näitä rikollissiirtokuntia toki vartioidaan, eivätkä ne siten voi vaikuttaa naapurustoonsa, mutta seurauksena itse rangaistuksen laadusta tämä vartiointi ei voi olla niin täydellistä, etteikö mitään kanssakäymistä syntyisi paikallisten ja näiden eurooppalaisten rikollisten välille, jotka on kuljetettu heidän naapuriinsa. Kansainvälisiä yhteentörmäyksiä on myös usein seurannut rikollissiirtokuntien perustamisesta tai siitä, kun aikaisemmin perustettujen sellaisten vartiointi on ollut liian löysää. On selvää, että siitä täytyy aiheutua erityisen demoralisoiva vaikutus näillä seuduilla asuville sivistymättömille kansanheimoille, kun nämä yksilöt, jotka voivat olla varsin älykkäitä miehiä, mutta vailla itsehillintää ja moraalista voimaa, voivat luoda pohjan uudelle väestölle, jonka vanhemmat ovat kaikkea muuta kuin kunnianarvoisaa alkuperää. Euroopan pitäisi siksi ehdottomasti pidättyä ylläpitämästä rangaistussiirtokuntia. Tuskin voi myöskään olla sivilisaation kehitykselle Siperiassa hyödyllistä, että sitä vuosittain asuttavat yksilöt, joita kotona pidetään niin huonoina, että heidät pitäisi vangita tai tappaa. Tämä tarkoittaakin näiden harvaan asutettujen seutujen uhraamista moraaliselle rappiolle, koska tämä on mukavampaa kuin huolehtia rikollisistaan kotona. Rikollisuuden näkökulmasta täytyy myös huomauttaa, ettei valtion valvonnasta tule näissä siirtokunnissa ikinä tarpeeksi huolellista.

Jos jokainen ihminen voikin tosiaan siirtyä vapaasti yhdestä valtiosta toiseen, kaikissa valtioissa vakiintuneet lait muukalaisten ottamisesta kansalaisiksi koskevat kuitenkin häntä siinä. Tässä suhteessa on olemassa erilaisia määräyksiä. Yleisesti ottaen ei ole lainkaan vaikeaa tulla hyväksytyksi toiseen maahan, mutta täydellisten kansalaisoikeuksien saaminen on osassa valtioita tiukasti rajattua. Joukossa valtioita on lakeja, jotka määräävät, että vaaditaan 20 vuoden oleskelua vieraassa valtiossa. Belgiassa on säädetty, että kansanedustuslaitos päättää, voidaanko muukalaiselle myöntää täydelliset kansalaisoikeudet. On kuitenkin selvää koskien yksilön oikeussuhdetta valtioon, ettei kukaan voi olla useamman kuin yhden valtion kansalainen. Saksasta toki löytyy joukko korkea-aatelisia sukuja, joilla oli keskiajalla puoli-itsenäinen asema ja jotka edelleen vaikuttavat suurina tilanomistajina eri valtioissa ja ovat kansalaisia useissa Saksan valtioissa poliittisine oikeuksineen niissä kaikissa. On perheitä, joiden jäsenet ovat ensimmäisen kamarin pysyviä jäseniä. Tätä sääntöjenvastaisuutta lieventää nyttemmin kuitenkin Saksan valtioiden liittyminen yhteen uuden liiton kautta.

Toinen kysymys on, että valtioissa, jotka ovat pysyvästi yhdistyneet toisiinsa, kansalaisten välisten suhteiden voitaisiin tällä tavoin yhdistyneissä maissa mahdollisesti katsoa vaativan kansalaisena kohtelemista kummassakin valtiossa. Asia ei kuitenkaan voi olla näin. Dynastisen unionin kautta yhdistyneissä valtioissa koko yhteisyys muodostuu siitä, että dynastia on yhteinen. Meidän ei tarvitse ylittää oman maamme rajoja todetaksemme tämän. Venäläisen, joka haluaa tulla Suomen kansalaiseksi, täytyy erityisesti hakea Suomen kansalaisoikeuksia, ja vaikka tämä voi olla muodollisesta näkökulmasta hieman erikoista, on kuitenkin Venäjän keisarin asia tässä ominaisuudessaan päättää, salliiko hän venäläisen luopua keisarikunnasta, ja Suomen suuriruhtinaana päättää, sallitaanko tämän tulla suomalaiseksi.

Valtioliitoissa, jotka on organisoitu toisin ja joissa liittohallitukselle kuuluvat kaikki liittovaltiolle yhteiset asiat, on olemassa tietyllä tavalla yksi kansalaisuus. Jokainen on varsinaisesti oman osavaltionsa kansalainen, mutta tietyt oikeudet ovat silti yhteisiä liittoutuneiden valtioiden kaikkien kansalaisten kanssa. Baijerilainen ja preussilainen kuuluvat ensisijaisesti Baijerin ja Preussin valtioihin, mutta kaikkien saksalaisten tavoin myös heillä on oikeus valita edustajansa yhteisille valtiopäiville. Näin on myös Amerikassa.

Tämä on laajentuma varsinaisesta valtion kansalaisuudesta asioiden sfääriin, joka ulottuu yhdistävänä tekijänä yli kokonaisen joukon tällä tavoin yhdistyneitä valtioita. –


Tämän kansalaisoikeuksia käsitelleen kysymyksen jälkeen meillä on vuorossa siirtyminen jaksoon valtion oikeuksista ja velvollisuuksista sen ulkomailla olevia jäseniä kohtaan ja samoin sen oikeuksista ja velvollisuuksista sen alueella oleskelevia ulkomaalaisia kohtaan. Riippumatta siitä, että nykyään tunnustetaan täydellinen vapaus matkustaa ja liikkua myös toisissa maissa, valtio täytyy kuitenkin tietyissä olosuhteissa katsoa oikeutetuksi kutsumaan kansalaisensa pois ulkomailta. Päteviä syitä tällaiseen takaisin kutsumiseen ei kuitenkaan voi olla yksityisoikeudellisella alueella. Mikäli henkilö esimerkiksi kääntyy hallituksensa puoleen anomuksella, että se kutsuisi kotiin ulkomailta velallisen, jotta hän pystyisi ajamaan asiaansa tätä vastaan, olisi oikeuden vastaista, jos valtio myöntyisi tähän. Valtio ei voi missään tapauksessa tehdä itsestään ensiksi yksityishenkilön asiamiestä ja sitten myös käyttää pakkovaltaa tämän puolesta. Julkisoikeuden piirissä on kuitenkin toisin. Monien maiden lainsäädännössä on nykyään erityisesti säädetty koskien puolustuslaitoksen organisoimista, että valtio on oikeutettu kutsumaan ulkomailta kotiin ne, joiden tulee suorittaa asevelvollisuutensa. Osan valtioista laeissa on jopa säädetty maastamuuton kieltämisestä ennen kuin asevelvollisuus on tullut suoritetuksi. Tällainen kielto oli sisällytetty myös lakiehdotukseen Suomen säädyille, mutta se poistettiin sieltä. On kuitenkin luonnollinen asia, että kun kyse on yhteisestä taakasta, on valtion velvollisuus sen kotona olevia kansalaisia kohtaan kutsua myös ne kansalaiset, jotka oleskelevat muualla. Toinen kysymys on, johtaako tällainen valtion toimi todellisuudessa tuloksiin. Itse asiassa valtio ei voine käyttää mitään pakkoa pannakseen toimeen tällaisia kutsuja, vaan riippuu yksittäisistä yksilöistä, haluavatko he palata vai eivät, sillä se valtio, jossa he oleskelevat, ei ole millään tavalla velvollinen ohjaamaan heitä siihen. Se oikeussuhde, joka antaa syyn tällaiseen kotiin kutsumiseen, on kotivaltion ja yksilöiden välinen kysymys, eikä ulkomaisen valtion ja kotivaltion. – Kysymyksessä valtion oikeusvallasta sen ulkomailla oleviin alamaisiin olen aikaisemmin selostanut, mitä eksterritoriaalisuuden periaatteella ymmärretään ja miten sitä sovelletaan hallitsijoihin ja diplomaattisiin asiamiehiin. Valtion oikeusvalta ei sitä vastoin kuitenkaan ulotu yli sen rajojen, mitä kansalaisiin ylipäänsä tulee, vaan tässä pätee territoriaalisuuden periaate. Tästä on voitu tietyissä tapauksissa säätää traktaattien kautta toisin, mutta tällaiset poikkeukset eivät heikennä sääntöä. – Kysymyksessä, kuinka pitkälle valtion yksityisoikeuden soveltaminen ulottuu, pätee myös säännön mukaan territoriaalisuuden periaate. Myös toista periaatetta, niin kutsuttua personaaliperiaatetta, voidaan kuitenkin soveltaa nimenomaisesti perheoikeuden piiriin kuuluvissa kysymyksissä. – Mikäli esimerkiksi ulkomaalainen tulee Suomeen ja haluaa solmia täällä avioliiton, hänen kelpoisuuttaan tähän ei tutkita Suomen vaan hänen kotimaansa lain mukaan. Mikäli hän tulee maasta, jossa hän on täysi-ikäinen kaksikymmenvuotiaana, hän voi saada solmia avioliiton Suomessa, vaikka meidän lakimme säätävät kahdenkymmenenyhden vuoden iän tarpeelliseksi tässä, sekä päinvastoin. Samoin on kysymyksessä perintöoikeudesta ja avioliitosta kielletyissä polvissa. On myös, kuten voidaan havaita, täysin oikein, että tässä sovelletaan personaaliperiaatetta, koska nämä henkilöt, jotka ulkomailla solmivat tällaisia oikeussuhteita, voivat palata mitä pikaisimmin omaan maahansa ja pysyä siellä, ja silloin heidän henkilökohtaisia suhteitaan koskevien solmittujen sopimusten täytyy olla yhdenmukaisia kotimaan lain kanssa. Mutta mitä muuten tulee varallisuusoikeudellisiin kysymyksiin, pätee se, että ne ratkaistaan täysin sen maan lain mukaan, minne varallisuus on sijoitettu. Mikäli suomalainen ostaa kiinteistön ulkomailta, ei voi tulla kyseeseen, että hänen olisi huomioitava ne muodollisuudet, jotka Suomen lain mukaan ovat voimassa. Rikosoikeudellisessa katsannossa on myös säännön mukaan se paikkakunta, jossa rikos on tehty, ratkaiseva sille, mitä lakia tulee soveltaa. Mitä tulee verotukseen, myös tämä riippuu yleensä paikasta, jossa henkilö asuu. Mikäli suomalainen asettuu Tukholmaan ja oleskelee siellä vuosikausia, ostaa kiinteistöjä ja harjoittaa liiketoimia, ei Suomen valtio voi verottaa häntä hänen siellä omistamistaan kiinteistöistä ja liiketoimista. Jos hänellä on kiinteistö myös Suomessa, saman territoriaalisen säännön mukaan on selvää, että hänen on maksettava tästä kiinteistöstä veroa Suomen valtiolle. Näin ollen kotipaikka on se, joka on ratkaiseva verotuksessa. Valtiolta puuttuisivat myös keinot periä veroja alamaisilta vieraissa maissa, koska vieras valtio ei ole velvollinen omien intressiensä vastaisesti lainaamaan valtaansa toisten valtioiden verojen perimiseen. Tästä säännöstä löytyy toki pienemmässä mitassa poikkeuksia, esimerkiksi siinä että henkilökohtaista köyhäinveroa kannetaan ulkomailla asuvilta valtion alamaisilta, mutta sen perimisessä esiintyy aina vaikeuksia heti kun ei ole toimivaa passilaitosta, sillä jos sellainen on, veronkanto voidaan yhdistää passin jatkamiseen; tällä tavoin Suomen valtiolla on tilaisuus harjoittaa tätä oikeutta passiviraston kautta niitä suomalaisia kohtaan, jotka oleskelevat Venäjällä.

Vaikka kotivaltio ei voikaan ulottaa oikeusvaltaansa ulkomailla oleskeleviin alamaisiinsa, suojelevia toimenpiteitä voidaan joskus tarvita kotivaltion taholta, nimittäin jos ulkomailla oleskeleva kansalainen joutuu oikeudenloukkausten kohteeksi siellä ilman että hän pääsisi nauttimaan sikäläistä territorialiteetin suojaa. – Voi sattua, että itse se valtio, jossa hän oleskelee, toimii oikeudenvastaisesti häntä kohtaan. Silloin on selvää, ettei kysymys ole luonteeltaan puhtaan yksityisoikeudellinen, vaan tällä tavoin loukatun yksilön henkilön kautta on loukattu myös sitä valtiota, jonka kansalainen hän on ja jolla on ollut syy luottaa välttämättömään oikeusturvaan vieraassa valtiossa. Vuonna 1867 Englanti julisti sodan Abessiniaa vastaan, koska sen hallitsija oli vanginnut muutamia englantilaisia, jotka olivat siellä tieteellisistä syistä. Seuraukseksi tuli, että hallitsija syöstiin vallasta tämän tempauksen vuoksi. Nämä englantilaiset, joita oli loukattu, eivät kuitenkaan olleet mitään virallisia henkilöitä.

Voi myös sattua niin, ja tämä on sivistyneissä valtioissa pikemminkin odotettavaa, että yksittäiset henkilöt joutuvat vieraissa maissa yksittäisten henkilöiden loukkaamiksi. Tällaisissa tapauksissa ei ole loukatun kotivaltion asia huolehtia oikeuden toteutumisesta, vaan tuomioistuimen siinä maassa, jossa loukattu oli matkustamassa. Jos kuitenkin viranomaiset kieltävät tällä tavoin loukatulta muukalaiselta oikeusturvan siinä järjestyksessä, joka muuten on voimassa, tämä tarkoittaa sen laatuista loukkausta, että kotivaltion täytyy asettua hänen puolelleen. Voidaan havaita helposti, kuinka oikeudenvastaista olisi, mikäli tuomioistuin julistaisi, että se ei halua ottaa käsiteltäväkseen kannetta ulkomaalaiselta siksi, että hän on ulkomaalainen. Tämä on poikkeus nykyisin omaksutusta oikeusjärjestyksestä, ja tällaisessa tapauksessa on selvää, että loukatun kotivaltion täytyy ryhtyä toimenpiteisiin hankkiakseen hänelle oikeutta. Tällaisissa tapauksissa puuttuminen vieraan valtion oikeusvaltaan on perusteltua, mutta ei silloin, jos se tapahtuisi vain siitä syystä, että henkilönsä tai omaisuutensa puolesta loukattu ei ole voittanut juttuaan. Mikäli ulkomaalainen saapuu tuomioistuimeen ja nostaa kanteen henkilöitä vastaan siitä valtiosta, jossa hän oleskelee, muttei voita asiaansa heitä vastaan, ei hänellä ole syytä vedota kotivaltionsa suojeluun. Mikään valtio ei ole oikeutettu väittämään, että toisen maan tuomioistuin toimisi puolueellisesti. Niin kauan kuin prosessi on käyty tavallisessa järjestyksessä, on se riittävää. Voidaan havaita helposti, millaista suuttumusta herättäisi Venäjällä, mikäli suomalainen tuomioistuin julistaisi, ettei tuomioistuin halua ottaa käsiteltäväkseen juttua, koska oikeutta etsivä on venäläinen. Tämä olisi sen laatuinen loukkaus, että venäläisellä olisi ehdottomasti syy kääntyä hallituksensa puoleen vaatien oikeutta. Jos hän kuitenkin valittaisi, että hän oli hävinnyt juttunsa, Venäjän hallitus ei silloin saa sekaantua tähän. Venäjän hallitus saa yhtä vähän olettaa, että suomalaiset tuomioistuimet tuomitsisivat Suomessa puolueellisesti venäläistä vastaan, kuin Suomen taholta voitaisiin huomauttaa tällaisesta venäläisiä tuomioistuimia vastaan. Kotivaltio voi vaatia hyvitystä vain silloin, kun viranomaiset kieltäytyvät ottamasta käsiteltäväkseen ulkomaalaisten ajamia oikeusjuttuja.

Myös niin voi tapahtua, että ulkomaalainen kärsii omaisuusvahingon seurauksena sisäisistä levottomuuksista tai vallankumouksesta siinä maassa, jossa hän matkailijana oleskelee. Tällaisissa tapauksissa häntä ei katsota oikeutetuksi vahingonkorvaukseen levottoman valtion hallituksen taholta, sillä mikäli esimerkiksi hallituksen täytyy yrittää taistella kapinaa vastaan, ei voida tehdä eroa kotimaisten ja ulkomaisten henkilöiden välillä, vaan he saavat kärsiä vahingoista samoin.

On ollut monia sellaisia tapauksia, joissa vieraassa valtiossa oleskelleet henkilöt, esimerkiksi englantilaiset Italiassa mellakoiden ja levottumuuksien aikana, ovat kärsineet omaisuusvahinkoja. Englannin hallitus on tällöin vaatinut Italian hallitukselta korvausta näille alamaisilleen, mutta tästä on kieltäydytty, ja diplomaattisessa kirjeenvaihdossa on lopulta päädytty yksimielisyyteen siitä, että tällaiset vaatimukset ovat perusteettomia. Sitä vastoin kaikki hallitukset toimivat oikein, jos ne levottomuuksien uhatessa puhjeta antavat muukalaisille neuvon poistua paikkakunnalta.

Se mitä olen tähän mennessä esittänyt tästä asiasta, on koskenut pääasiassa valtion suhdetta alamaisiinsa, jotka oleskelevat toisessa maassa. Analogisia tälle ovat ne perusteet, joita valtion tulee soveltaa ulkomaalaisiin, jotka ovat valtion alueella. Nykyään on sääntö, ettei millään valtiolla ole oikeutta estää vieraiden valtioiden alamaisia saapumasta alueelleen. – Oman maansa irrottaminen yleisestä kanssakäymisestä on sen asetelman vastaista, johon kansakunnat ovat nyttemmin päätyneet suhteessa toisiinsa, ja sen oikeusjärjestyksen, joka on saatu luotua kansainvälisiä teitä inhimillisen vapauden suojaksi. Tiedämme kuinka muissakin maanosissa on pyritty myös murtamaan vanhat esteet siitä asti, kun tätä periaatetta on alettu soveltaa Euroopassa. Tällä tavoin erityisesti Englanti, mutta myös Ranska ja Venäjä ovat onnistuneet saamaan taivaan valtakunta Kiinan avattua eurooppalaisten valtioiden kansalaisille, ja samoin myös Japanin. Vielä voidaan kuitenkin viitata hyvin lähellä Eurooppaa sijaitsevaan maahan, Marokkoon, jonka asukkaiden käsityksen mukaan yksikään kristitty ei ole oikeutettu astumaan tämän muhamettilaisen valtion pyhälle alueelle.

Yksittäisissä tapauksissa valtion voidaan kuitenkin katsoa olevan oikeutettu kieltämään muukalaisen pääsy alueelleen, mikäli tämä on todennetusti vaarallinen henkilö, levottomuuksien lietsoja tai vastaava. Jos me esimerkiksi oletamme, että jokin Italian elinvoimaisista rosvojoukkioista hankkiutuisi toisen valtion alueelle, tämä valtio voisi, niin epävieraanvaraiselta kuin se voisikin näyttää, kieltää heiltä maahanpääsyn seurauksena siitä periaatteesta, että kaikkien valtioiden pitää huolehtia oman alueensa järjestyksestä ja turvallisuudesta. – Vastaavista syistä kuin tällainen kieltäytyminen muukalaisten vastaanottamisesta voi olla oikeutettu, valtio voi myös karkottaa toisten valtioiden alamaisia, mikäli he tämän valtion alueella oleskellessaan ovat käyttäytyneet sellaisella tavalla, joka on osoittautunut haitalliseksi järjestykselle. Näiden täytyy kuitenkin olla sellaisia muukalaisia, jotka oleskelevat vapaalla jalalla ilman että he ovat ryhtyneet hankkimaan tuloja tai omistavat kiinteistöjä tässä valtiossa, johon he ovat näin saapuneet. Niin pian kuin heillä on niin sanotusti kiinteät peruspilarit tässä maassa, vaikkakaan ei sen alamaisina, heidän karkottamistaan ei enää nykyajan oikeuskäsitysten mukaan katsota oikeutetuksi, sillä se johtaisi väistämättä omistusoikeussuhteiden loukkaamiseen, vaan tällöin täytyy ryhtyä tavalliseen oikeusprosessiin, ja mikäli tuomioistuin julistaa heidän oleskelunsa maassa haitalliseksi, silloin maastakarkotus voi tapahtua, mutta yksinkertainen maasta poistaminen poliisin taholta ei voi tulla kyseeseen. Joka tapauksessa tällaista karkotusoikeutta täytyy käyttää varovaisesti ja harkiten, koska se valtio, jonka alamainen karkotetaan, löytäisi mielellään oikeutettuja syitä katsoa oikeuttaan loukatun ja voida vaatia hyvitystä. Samoin mikäli valtio kieltäytyy päästämästä maahan muukalaista, jonka nuhteettomuutta vastaan ei ole asettaa mitään todisteita, tämän täytyy olla loukkaus ei vain tämän yksilön vaan koko yleisen kanssakäymisen oikeutta kohtaan, joka hänen hallituksellaan on valvottavanaan. – Koskien sitä, kun muukalainen haluaa asettua pitkäksi aikaa valtioon, sekä tämän ehtoja, kaikilla valtioilla on tästä säädettynä lakinsa. Jos menemme kauemmaksi taaksepäin ajassa, katsottiin välttämättömäksi asiaksi estää ulkomaalaisten kilpailu liiketoimissa kieltämällä heiltä oikeus ryhtyä kauppiaiksi vieraassa maassa, mutta meidän päivinämme on kaikkien sivistyneiden valtioiden elinkeinolaeissa tullut hyväksytyksi, että muukalaiset saavat harjoittaa kauppaa ja muita ammatteja, ja samoin on hyväksytty ne säännöt, joiden mukaan näin voi tapahtua. Samoin mitä tulee kiinteistöjen hallintaan, nyttemmin myös Englannissa, joka yleisesti on pitäytynyt erityisen rajoittavana tällaisissa kysymyksissä, on hyväksytty ulkomaalaisille tältä osin samat oikeudet. Näin myös useimmissa Euroopan maissa. Meillä Suomessa tämä ei vielä ole yleispätevä oikeus; voidaan jopa sanoa, että lain mukaan tällaista oikeutta ei ole, mutta hallituksella ei ole tapanaan hylätä tätä koskevia hakemuksia. On muutenkin, voitaisiin ajatella, kaikkein vähiten vaarallista sallia ulkomaalaisen ostaa kiinteistöjä maasta. Pääoma, jonka hän tuo mukanaan maksaakseen sillä kiinteistön, kasvattaa maassa saatavilla olevaa pääomaa, eikä hän voi viedä kiinteistöä mukanaan, mikäli hän lähtee maasta. Luonnollinen vastinpari sille viimeksi esittämälleni periaatteelle, ettei mikään valtio saa ulottaa oikeusvaltaansa omien rajojensa ylitse, on se periaate, että jokaiselle ulkomaalaiselle kuuluu toisen valtion alueella sama oikeusturva kuin tämän valtion omille kansalaisillekin, ja tämä koskee luonnollisesti niin henkilöä kuin omaisuutta. Se mikä ei muukalaiselle silti kuulu, ovat sellaiset erityiset oikeudet, jotka julkinen oikeus vahvistaa tietyissä tapauksissa. Muukalaiset voivat harjoittaa kauppaa ja nuhteetonta elämää samanlaisilla ehdoilla kuin omat asukkaat, mutta he eivät voi saada vaalioikeutta, olipa kyse kunnan tai valtion tehtävistä, ja vielä vähemmän vaalikelpoisuutta. Näin on luonnollista. Jokainen julkinen tehtävä, niin valtion kuin kunnankin, tähtää näiden kehityksen edistämiseen ja edellyttää, että ollaan kiinnitytty tähän maahan, kiinnostuttu siitä ja tunnetaan koko sen lainsäädäntö ja mitä siihen kuuluu. Kaiken tällaisen luottamustehtäviin kuuluvan täyttäminen on mahdotonta ilman sitä määrää omistautumista, jota patriotismi antaa, ja tästä syystä johtuen tätä ei voida pyytää ulkomaalaisilta. Heidän pitää ensin saada tulla naturalisoiduiksi ja sitä kautta tulla omaksuneeksi se kansallisuus, jonka piirissä he haluavat vaikuttaa myös julkisissa pyrkimyksissä. – Mainitsin äskettäin, kuinka Saksassa on tiettyjä aatelissukuja, joilla on edustusoikeus useiden Saksan valtioiden ylähuoneessa, mutta täytyy hahmottaa, että tämä on sama kansakunta, joka elää tällä tavoin jaettuna erillisiin yksittäisiin valtioihin samalla kun ne ovat sitoutuneet yhteen yhteiseen.

Seurausvaikutus siitä, että muukalaisella on oikeus samanlaiseen oikeuskäsittelyyn kuin omilla kansalaisilla, on toisaalta se, että hänen kuuluu huomioida kuuliaisuus oleskelumaansa lakeja ja viranomaisia kohtaan. Joissakin yksittäistapauksissa on joskus toki katsottu, ettei vanhaa lausumaa ”ignorantia juris nocet”’tietämättömyys laista vahingoittaa’ voida soveltaa muukalaiseen, kun selvästikin näkyy, että hänen toimintansa johtuu vain tietämättömyydestä maan laeista, missä tapauksessa lieventävät olosuhteet huomioidaan. Ylipäänsä herrat muistanevat, mitä minä kerroin konsuleista, että heidän täytyy, sikäli kun oikeudenkäyntiavustajaa ei ole saatavilla, valistaa maanmiehiään, mitä heidän tulee ottaa huomioon toimiakseen laillisesti.

Mitä tulee verotusoikeuteen, jokaisella valtiolla on rajoittamaton oikeus verottaa niitä vieraiden valtioiden alamaisia, jotka oleskelevat maassa harjoittaakseen elinkeinoja ja liiketoimia tai jotka omistavat kiinteistöjä, mutta sitä vastoin minkään valtion ei katsota olevan oikeutettu vaatimaan veroja niiltä, jotka oleskelevat ainoastaan matkustavaisina tilapäisesti siellä. Luonnollisesti tässä voi olla kyse ainoastaan suorista veroista, epäsuorat maksetaan ilman, että mietitään niiden maksamista. Haluan lisätä, että myös Suomen verolait ottavat huomioon tämän periaatteen. Näin havaitsemme esimerkiksi, että säädöksessä lukee manttaalirahoja koskien, etteivät ulkomaalaiset ole velvollisia maksamaan niitä; kysymyksessä henkilökohtaisista suostuntaveroista havaitsemme, että muukalaiset maksavat niitä, mikäli he oleskelevat täällä jonkin tietyn ajan harjoittaakseen elinkeinoa tai muuta.

Samoin ylipäänsä julkisoikeudelliset velvollisuudet ja oikeudet eivät koske ulkomaalaisia, jotka oleskelevat jossakin valtiossa, eikä muukalaisia, mitä tulee erityisesti sotilaspalvelukseen, voida kutsua palvelemaan armeijassa siinä maassa, jossa he ovat, koska tämä on poliittinen velvollisuus eikä yksityinen.

Jos menneinä aikoina katsottiinkin oikeutetuksi vaikeuttaa muukalaisten saapumista valtioon, silloin myös katsottiin oikeutetuksi estää maasta poistuminen, kun niin haluttiin, mutta erityisesti oli tapana tehdä vaikeaksi se, että ulkomaalainen voisi saada perinnön, joka lankesi hänelle ulkomailla. Meillä on vuoden 1734 lain perintökaaren 15. luvun 1. §:ssä se säädös, ettei ulkomaalainen perillinen saa Ruotsissa saada tällaista perintöä, jos hän on maasta, jossa ruotsalaiset eivät voi periä – näin ollen alku vastavuoroisuudelle – ja edelleen on säädetty, että jos ulkomaalainen, jonka pitäisi saada perintö Ruotsista, oleskelee sellaisella paikkakunnalla, jossa myös ruotsalaisilla on vastaava oikeus, silloin hän saa ottaa vastaan perinnön, mutta mikäli hän haluaa viedä sen pois maasta, hänen tulee antaa siitä kuudesosa kuninkaalle, lisähuomiolla, ”jos ei toisin molempain valtakuntain välillä päätetty ole”. Yleisessä laissa on näin ollen jo varauduttu siihen, että traktaattien kautta voidaan toimia toisin kuin tästä kuudennesmaksusta on säädetty, ja kuninkaallisessa kirjeessä 19. joulukuuta 1757 on painotettu tätä, että riippuu eri valtioiden välisistä traktaateista, tuleeko ”jus detractus”eli kuudennesoikeus kyseeseen tai saadaanko perintöä ylipäätään. Sopimusten tietä on myös tullut jälkikäteen yleiseksi kansainvälisoikeudelliseksi säännöksi, ettei tällaisia vähennyksiä pidä tehdä. Meidän lakikokoelmassamme on lukuisia Venäjän keisarin ja ulkomaisten valtojen välisiä julkaistuja sopimuksia, joissa ”jus detractus” on lakkautettu ja joissa muutenkin säädetään suojasta ulkomaalaisten perinnöille. Muukalaisella, joka oleskelee Suomessa, voi olla hänen mukanaan tuomaansa omaisuutta, ja hän voi menehtyä ilman, että hänellä on täällä perillisiä. Silloin heitä etsitään luonnollisesti hänen kotimaastaan, ja sopimuksin on säädetty, kuinka tällaisesta omaisuudesta tulee huolehtia, jotta se voidaan saattaa perillisten haltuun.

Tähän liittyy neljäntenä jaksona kysymys toisen valtion alamaisten luovuttamisesta ja turvapaikan myöntämisestä heille, siis turvapaikkaoikeudesta. Olen aikaisemmin nostanut esiin, että valtio ei ole velvollinen avustamaan toista valtiota, joka kutsuu takaisin ne alamaisensa, jotka oleskelevat siellä, olipa kyse asevelvollisuuden suorittamisesta tai muista kansalaisvelvollisuuksista. Kun kyse kuitenkin on rikollisen luovuttamisesta tämän karattua välttyäkseen tuomitulta rangaistukselta tai vältelläkseen tuomiota, silloin asiaa täytyy tarkastella toisesta näkökulmasta. Tutkijoiden ja valtiomiesten parissa on ollut erilaisia näkemyksiä tästä kysymyksestä siten, että osa on katsonut, että tätä pitää tarkastella sen yleisen kansainvälisoikeudellisen periaatteen mukaan, että jokaisen valtion tulee olla valmis luovuttamaan pyynnöstä rikollinen toiseen valtioon, siinä missä toiset ovat halunneet pitäytyä siinä, ettei tämä ole yleinen kansainvälisoikeudellinen periaate, vaan vain poikkeus valtion oikeudesta sallia kenelle hyvänsä oleskelupaikkakunta alueensa sisällä. Enemmistö näyttäisi kuitenkin jakavan ensin mainitun näkemyksen, ja näin siitä syystä, että kaikkien valtioiden solidaariseksi intressiksi täytyy katsoa taistelu rikollisuutta vastaan niin valtion kuin yksilöidenkin turvaksi. Osa on katsonut, että sellaisissa tapauksissa, kun kyse on karanneista rikollisista, pitäisi luopua siitä käsityksestä, ettei minkään valtion oikeusvalta ulotu sen rajojen ylitse, ja myöntää kaikille valtioille oikeus vainota rikollisiaan toisten valtioiden alueella viranomaistensa kautta. Tällä näkemyksellä on kuitenkin varsin harvoja kannattajia, mitä vastoin on monia, jotka katsovat, ettei tämä ole yleinen kansainvälisoikeudellinen periaate, vaan jotain, josta on sovittu vain konventionaalisesti traktaattien kautta ja josta on siksi tullut oikeussääntö. Omalta osaltani kannatan ensin mainittua näkemystä, että täytyy katsoa kansainvälisoikeudelliseksi periaatteeksi, välttämättömyydeksi, että jokainen valtio luovuttaa toisesta valtiosta karanneet rikolliset. Jokaisen valtion tehtäviin kuuluu näet toteuttaa oikeutta, ja voidaan myös sanoa, että kaikkien valtioiden korkein tehtävä on huolehtia, että oikeus voittaa ja oikeuksien loukkauksista rangaistaan. Tähän valtion tehtävään ei kuitenkaan voida yhdistää sitä, että valtio ryhtyisi piilottamaan rikollisia heidän laillisilta rangaistuksiltaan tai tulisi, jos voin sanoa niin, varkaankätkijäksi. Se, että tällainen velvollisuus on säädetty erityisin valtioidenvälisin sopimuksin, johtuu siitä, että tätä tarvitsee säädellä tarkemmin suhteessa sen yksityiskohtaiseen soveltamiseen. Tästä säännöstä on myös poikkeus, ja sen muodostavat niin kutsutut poliittiset rikokset. Mikäli yksilö pyrkii valtiossaan toteuttamaan toisen poliittisen järjestelmän siellä vallitsevan sijasta ja tästä syystä päätyy rangaistavaksi, mutta pakenee valtioon, jonka hän on ottanut poliittisten pyrkimystensä malliksi, kuinka tällöin voitaisiin pyytää, että tämä valtio luovuttaisi hänet? Tiedämme sitä paitsi, että käsitykset poliittisesta oikeudesta ovat alisteisia paljon laajemmalle vaihtelulle kuin ne oikeusperiaatteet, joiden alkuperä on yleisissä rikoslaeissa. Yleinen inhimillinen rikollisuus käsitetäänkin lähestulkoon samoin kaikissa maissa, jos kohta määräykset rangaistuksista voivat vaihdella, mutta se mitä ymmärretään poliittisella rikollisuudella, on loppumattoman erilaista eri maissa riippuen niiden säädöksistä.

– Niihin traktaatteihin, joita viime aikoina on solmittu, sisältyy tavallisesti huolellinen määritelmä, minkä laatuiset rikokset ovat ominaisuuksiltaan sellaisia, että niitä, jotka on tuomittu sellaisista, tulee kohdella rikollisina ja alistaa luovutettaviksi, ja tällöin on nimenomaan tapana sivuuttaa poliittiset rikokset ja rikkomukset. Näin esimerkiksi Sveitsin, jonka liittohallitus on tuonut näihinkin asioihin suurempaa oikeudellista tarkkuutta, ja Venäjän välisessä uusimmassa traktaatissa on säädetty, että ne, jotka ovat paenneet poliittisten rikosten ja rikkomusten takia, ovat täysin molempien puolten luovuttamiselta vapauttamia. Edelleen on säädetty, että jos henkilö, jonka luovuttamista pyydetään jonkin rikoksen takia sen jälkeen kun hänet on tuomittu tässä rikosasiassa, on syyllistynyt johonkin poliittiseen rikokseen, Sveitsi luovuttaa hänet vain sillä ehdolla, ettei häntä syytetä poliittisesta rikoksesta. Silloin kun viimeksi siteerasin Venäjän ja Sveitsin välistä traktaattia vuodelta 1874, tämä ei esiinny poikkeuksena vaan esimerkkinä tunnustetusta säännöstä. Tähän yleiseen, tarkemmin traktaateissa määriteltyyn velvollisuuteen luovuttaa rikollisia sen valtion pyynnöstä, josta he ovat paenneet, on vielä toinenkin poikkeus kuin se, joka koskee poliittisia rikollisia, eli nimittäin se, että jos rikollinen on sen valtion alamainen, josta toinen pyytää luovuttamista, ei häntä luovuteta. Jos venäläinen syyllistyy rikokseen Saksassa ja hän pakenee ennen kuin häntä rangaistaan takaisin maahansa ja Saksan hallitus pyytää hänen luovuttamistaan, Venäjän hallitus on oikeutettu olemaan luovuttamatta häntä, mutta hänet pitää silloin tuomita tai hänen pitää saada Venäjän lain mukaan vastaava rangaistus. Tämä on myös säädetty traktaateissa. – Selostan omasta maastamme tapauksen, joka on otettu mukaan kirjekokoelmaan. Norjan viranomaiset kääntyivät viisikymmentäluvulla Utsjoen kruununnimismiehen puoleen ja pyysivät, että suomalainen kalastajasaamelainen [...]oläslig/saknad text luovutettaisiin Norjan viranomaisille hänen paettuaan Suomeen, koska hän oli syyllistynyt raskaaseen rikokseen KristianiassaOslossa. Kruununnimismies lääntyi Oulun läänin kuvernöörin puoleen, ja tämä teki asiaa koskevan käsittelypyynnön senaatille. Se antoi vastauksen, ettei saamelaisen tuomitseminen kuulunut Norjan viranomaisille, vaan kuvernöörin tulisi pyytää Norjan virkamiehiltä tapauksesta syntyneet asiakirjat, joiden avulla saamelainen tuomittaisiin suomalaisessa tuomioistuimessa norjalaisen tutkinnan perusteella. Tämä oli täysin tällaisia kysymyksiä koskevan käytännön mukaista. – Omintakeinen anomalia ja poikkeus muista traktaateista koskien sitä, mitä rikollisten luovuttamisesta esitetään, on se, mikä pätee Ruotsin ja Suomen välillä. Jo jonkin aikaa Suomen Venäjään liittämisen jälkeen solmittiin traktaatteja koskien rikollisten luovuttamista. Nämä on sittemmin uudistettu. Nykyään voimassa oleva on päivätty 27. joulukuuta 1860 ja ratifioitu 1861 Venäjän ja Suomen sekä Ruotsin ja Norjan välillä. Siinä ei säädetä vain molempien maiden velvollisuudesta luovuttaa pyynnöstä rikollisia, vaan siinä säädetään myös oikeudesta palauttaa heidät suoraa päätä, ja tämän lisäksi tämä traktaatti ei kohdistu vain rikollisiin, kuten kansainvälisoikeudellinen sääntö antaisi olettaa, vaan myös irtolaisiin ja kerjäläisiin. Seikka, joka on vielä pahempi ja poikkeavampi, on tässä traktaatissa annettu rikollisen määritelmä. Sillä ymmärretään nimittäin kaikkia sellaisia henkilöitä, jotka ovat jommassakummassa maassa tulleet laillisesti tuomituiksi rikkomuksista tai laittomuuksista. Ruotsin hallitus voisi tämän traktaatin seurauksena esimerkiksi lähettää muitta mutkitta takaisin Ruotsissa oleskelevan henkilön, joka olisi saanut langettavan tuomion monissa suhteissa ankaran lehdistölain rikkomisesta. Onneksi käytännössä toimitaan toisin sen jälkeen, kun on tullut yleiseksi kansainvälisoikeudelliseksi säännöksi olla luovuttamatta poliittisia rikollisia. Uskon kuitenkin, että minun on ollut syytä kiinnittää huomiota tähän erikoisuuteen, joka kiinnostaa meitä paljon enemmän kuin Venäjän keisarikuntaa, vaikka se koskee molempia valtioita, sillä onhan kanssakäyminen Suomen sekä Ruotsin ja Norjan välillä vilkkaampaa kuin Venäjän ja näiden maiden välillä.

Tämä kysymys valtion oikeusvallasta tai tehtävästä toteuttaa tätä oikeutta suhteessa toisen maan alamaisiin saa erityisen merkityksen sellaisissa valtioissa, jotka ovat pysyvästi yhdistyneet toisiinsa. Riippuu luonnollisesti siitä, mitä on sovittu, tuleeko tällaisessa tapauksessa pysyttäytyä yleisissä kansainvälisoikeudellisissa periaatteissa vai päteekö erityinen sopimus. Mitä tässä suhteessa tulee Suomen ja Venäjän asemaan, täysi vastavuoroisuus vallitsee 2. kesäkuuta 1826 annetun määräyksen kautta. Tähän säädökseen päädyttiin yhdenmukaisesti kansainvälisoikeudellisten sopimusten kanssa sillä tavoin, että yhteinen monarkki oli säätänyt sen kuultuaan Venäjän hallituskonseljia ja Suomen senaattia, ja siinä määrätään, että tapaukset, joissa on kyse rikkomuksista, joihin Suomen asukkaat ovat syyllistyneet Venäjällä tai venäläisten kuvernementtien asukkaat Suomessa, pitää aina ratkaista tekopaikkakuntansa foorumilla. Tämähän on oikea, myös kansainvälisoikeudellisesti pätevä periaate, mutta se mikä tekee säädöksestä tiukemman kuin kansainvälinen oikeus vaatii, on vastavuoroisuus rikollisten jäljittämisessä ja luovuttamisessa. Kun venäläinen on syyllistynyt rikokseen Suomessa, hänet tulee tuoda suomalaisen tuomioistuimen eteen, ja jos hän karkaa takaisin, silloin häntä ei kansainvälisen oikeuden perusteiden mukaisesti tarvitsisi toimittaa Venäjältä tänne, vaan tutkinta-asiakirjat lähetettäisiin sinne ja asia ratkaistaisiin sillä paikkakunnalla, jolla tekijä oleskelee. Vuoden 1826 säädöksen mukaan Suomen viranomaisten tulee kuitenkin kääntyä Venäjän viranomaisten puoleen saadakseen rikollisen luovutettua ja päinvastoin. Lopuksi tämä traktaatti sisältää jotain, joka ei muutenkaan ole vielä tavallista valtioiden välillä, joilla ei ole pysyvää sidettä toisiinsa, nimittäin että tuomioilla ja ratkaisuilla on lain voima ja vaikutus ja ne pitää panna toimeen molemmissa maissa.

Viimeksi esitetty, koskien luovuttamisvelvollisuutta, johtaa jo käsitykseen, mitä turvapaikkaoikeudella pitää ymmärtää, sillä esitin myös ne poikkeukset tästä velvollisuudesta, jotka on tunnustettu kansainvälisoikeudellisiksi säännöiksi ja vahvistettu myös traktaateilla, ettei poliittisia pakolaisia tarvitse luovuttaa pyynnön esittävään valtioon. Turvapaikkaoikeudella ymmärretään kaikille valtioille kuuluvaa oikeutta antaa alueellaan suoja toisen maan kansalaisille tai huolehtia heistä, joita ei voida lukea siihen rikollisten kategoriaan, jotka pitää luovuttaa toiseen valtioon laillisessa järjestyksessä. Tämä valtion oikeus tarjota suoja tällaisille pakolaisille on näin ollen se, joka muodostaa turvapaikkaoikeuden, mutta tällä ei pidä ymmärtää jokaisen rikollisen oikeutta hakea turvaa vieraan valtion alueelta. Olen jo nostanut aikaisemmin esiin, esitellessäni diplomaattisten asiamiesten eksterritorialiteetia ja sitä, katsotaanko heidän asuntojensa kuuluvan siihen valtioon, jota diplomaatti edustaa, että se turvapaikkaoikeus, josta tässä on kyse, ei kuulu diplomaateille seurauksena heidän eksterritorialiteetistaan. Jos myös ministereiden talojen katsotaan kuuluvan ei siihen valtioon, jonka alueelle ne on rakennettu, vaan siihen valtioon, jonka lähettiläs asuu siellä, tämä ei tuo mukanaan oikeutta elättää siellä ketä hyvänsä rikollista ja suojella häntä valtion rankaisevalta kädeltä. Selostin myös esimerkkejä siitä, että on päädytty tunnustamaan, ettei tämän oikeuden pidä ymmärtää ulottuvan niin laajalle. Toisin on kuitenkin koskien valtiota itseään ja sen oikeutta suojella pakolaisia alueellaan. Nämä voivat olla poliittisia pakolaisia, tai nämä voivat olla sellaisia, jotka tulevat vainotuiksi uskontonsa takia; sanalla sanoen tämä oikeus koskee sellaisia yksilöitä, joilla ei enää voi olla kansalaisvapauksia isänmaassaan ja jotka siksi etsivät itselleen oleskelupaikkaa, mutta jotka eivät kuitenkaan ole sen lajin pahamaineisia tai vakavia rikollisia, jotka pitää luovuttaa. On helposti selitettävissä, että vain harvat valtiot itse asiassa tulevat valituiksi poliittisten pakolaisten pakopaikoiksi. Useimmiten tällaiset onnettomat kohdistavat pakonsa meidän päivinämme Isoon-Britanniaan ja Sveitsiin. Kun jossakin valtiossa esiintyy poliittisia vehkeilijöitä, nämä pyrkivät melkeinpä poikkeuksetta luomaan vapaamman valtiomuodon nopeammin kuin rauhallisen kehityksen tietä, ja kun tämä epäonnistuu ja mikäli tähän vehkeilyyn osallistuneet pääsevät pakoon, on selvää, että he etsivät pakopaikkaa siitä valtiosta, jonka valtiomuoto on saavuttanut sen kehityksen asteen, jonka he ajatuksissaan olivat halunneet toteuttaa. Mainitsin myös, mistä syistä ei voida katsoa sen olevan loukkaavaa inhimilliselle oikeudentunteelle, mikäli poliittiset rikolliset voivat välttyä rangaistukselta, sillä inhimillistä oikeudentunnetta ja myötätuntoa ei pidä sekoittaa toisiinsa. Inhimillinen oikeudenmukaisuus edellyttää, että kaikista lainrikkomisista rangaistaan, mutta poliittiset rikokset ovat usein oikeastaan vain tulosta aatteiden kamppailusta aatteita vastaan tai tulosta turhamaisista ponnisteluista tehdä todeksi poliittiset ihanteet, jotka saatetaan hyvinkin pian korottaa uskonkappaleiksi siinä valtiossa, joka aikaisemmin julisti ne tuomittaviksi ja siten epäilemättä rangaistuksen arvoisiksi, sikäli kuin valtion lait määräävät niistä rangaistuksen. Siksi tällaiset rikokset eivät herätä vastaavaa suuttumusta kuin tappo, murha, varkaus ja niin edelleen. Turvapaikkaoikeuden harjoittamiselle on kuitenkin rajansa. Mikäli poliittiset pakolaiset, jotka etsivät turvaa vieraalta maalta, eivät rajoitu sellaisiin toimiin, jotka todellakin on rajattu poliittisten rikosten kategoriaan, vaan tekevät tavoitteensa saavuttamiskeinoina todella kunniattomia rikoksia, palkkamurhia, myrkkyä ynnä muita, mihin salaliittolaiset ajoittain turvautuvat, silloin tällaiset yksilöt ovat vajonneet alas rikollisten tavalliselle tasolle, vaikka he voivatkin laittaa jotakin idealismin hohtoa tekemisiinsä, ja tällöin heihin pätee luovuttamisvelvollisuus.

Kaikkien valtioiden katsotaankin olevan oikeutettuja tarjoamaan turvapaikka niille poliittisille pakolaisille, joista olen puhunut, mutta ainoastaan pakenemispaikan merkityksessä, jossa he ovat suojassa kotimaansa vallanpitäjien vainolta. Jos sitä vastoin nämä yksilöt käyttäisivät nauttimaansa turvapaikkaa siihen, että he edelleen suuntaisivat toimia kotimaansa rauhaa vastaan, jatkaisivat salaliittoja ja valmistelisivat hyökkäyksiä kotivaltiotaan vastaan, silloin se valtio, joka pitäisi heidän turvapaikkaoikeutensa edelleen voimassa, tekisi itsestään heidän kanssarikollisensa ja herättäisi syystäkin tyytymättömyyttä siinä toisessa valtiossa, jonka alamaisten lainvastaisista toimista ensin mainittu valtio hyötyisi. Siksi valtioiden velvollisuudeksi katsotaan olla hyödyntämättä ja suojelematta salaliittoja toista valtiota vastaan turvapaikkaoikeuden varjolla. Jokainen valtio vahvistaa luonnollisesti erilliset ehdot, joiden mukaan turvapaikkaoikeudesta saadaan nauttia, ja ehdot, joiden mukaan oikeus suojaan otetaan pois. Voidaan varmaankin ajatella sellaista edistymistä oikeustilanteessa, että tämä turvapaikkaoikeus menettäisi merkityksensä. Tässä voi silti kestää melko kauan. Milloin voidaankaan oikeastaan sanoa, että mielipiteiden välinen taistelu koskien voimassaolevaa perustuslakia olisi jossakin maassa päättynyt sillä tavoin, etteivät erilaiset aatteet olisi toisilleen vastakkaisia? Niin kauan on myös mahdollista, että innokkaat levottomat luonteet, vaikka sitten muuten parhailla pyrkimyksillä, päätyvät hyökkäämään julkista oikeusjärjestystä vastaan sellaisella tavalla, joka tekee mahdottomaksi heidän toimintansa jatkumisen kotimaassaan, ja tällaisissa tapauksissa täytyy pitää ihmisrakkauden ja oikeudentunteen takia oikeutettuna, että he voivat saada turvapaikan toisessa maassa ja sillä tavoin vapaaehtoisen maanpaon muodossa kärsiä sen rangaistuksen, joka voi vastata parhaiten sitä muodollista vääryyttä, josta on tullut heidän taakkansa.

Kansainvälisoikeudellisista sopimuksista

Olen esitellessäni, mitkä ovat kansainvälisen oikeuden lähteitä, viitannut siihen, kuinka kansainvälisoikeudelliset sopimukset muistuttavat positivistista oikeutta kaikkien valtioiden erillisissä lainsäädännöissä toisin kuin se joukko kansainvälisen oikeuden periaatteita, jota sovelletaan vain tavan ja käytännön mukaisesti. Kysymyksessä kansainvälisoikeudellisista sopimuksista on todettu, että ensi sijassa huomioidaan kansakuntien välisten sopimusten ehdot ja seuraamukset. Jos kahden tai useamman valtion välillä solmittujen sopimusten sisältöä tarkastellaan ylipäänsä, niistä löytyy osin yleisiä kansainvälisoikeudellisia periaatteita, jotka on otettu sopimukseen vastavuoroista täytäntöönpanoa varten, ja osin taas laadultaan yhtäläisiä erityismääräyksiä, jotka kaikki eivät itsessään ole kansainvälisoikeudellisia periaatteita. Mitä tulee näistä ensin mainittuihin, ei voida sanoa, että sopimukset itsessään olisivat luoneet näitä periaatteita omaksumalla yleisiä kansainvälisoikeudellisia periaatteita ja näin ohjanneet kansainvälistä oikeutta. Ne eivät muodosta mitään uutta oikeussääntöä, jota ei olisi aikaisemmin ollut olemassa, mutta ne antavat nimenomaisen tunnustuksen tällaisille säännöille, ja niiden sisällyttäminen sopimukseen tarkoittaa näin, että kaikki valtiot, jotka ovat allekirjoittaneet sopimuksen, sitoutuvat pitämään tällaisia lausumia yleispätevinä sääntöinä. Tietyt yleiset kansainvälisoikeudelliset säännöt ovat syntyneet jälkikäteen oikeudellisen kehityksen ja ylpäänsä inhimillisen kehityksen myötä, eikä luonnollisestikaan voida vaatia, että ne tunnustettaisiin yhtäläisissä määrin kaikissa valtioissa. Niiden hyväksymistä suuremmassa kongressissa kuitenkin edellytetään. Tiettyjä normeja ja määräyksiä siirretään kansan oikeustietoisuudesta ja tavoista kirjoitettuun lakiin osapuilleen näin. Tapaoikeuden soveltamista on toki voinut olla olemassa jo aiemmin ennen kuin se kirjattiin lakiin – tätä osoittaa kaikkien kansojen lainsäädännön historia, erityisesti varhaisemmissa vaiheessa, mutta silti kuitenkin katsotaan, että suurempi turva ja soveltamisen varmuus on saavutettu ottamalla tällaiset oikeusnormit kirjoitettuun lakiin. Avioliiton pyhyys oli esimerkiksi tunnustettu ja kunnioitettu ennen kuin siitä säädettiin tarkemmin naimiskaaressa.

Suuri osa sopimuksista pyrkii säätelemään kaikenlaisia osin oikeudellisia ja osin taloudellisia kansakuntien välisiä intressejä, ja tätä osaa sopimusten sisällöstä voidaan siten verrata siihen, mikä koskee yksityisten välisiä sopimuksia. Tällaiset sopimukset eivät säädä lakia, ne soveltavat sitä tai pyrkivät olemaan sen mukaisia. Samoin niiden kansainvälisoikeudellisten sopimusten, joiden tarkoituksena ei nimenomaisesti ole vahvistaa yleisiä kansainvälisoikeudellisia sääntöjä, tulee pidättäytyä rikkomasta kansainvälistä oikeutta vastaan. Mikäli kansakuntien välillä solmitaan postikonventio tai vastaava, ei tämä ole sen laatuinen sopimus, jonka tarkoituksena olisi ilmaista yleistä kansakuntien välistä oikeusjärjestystä, vaan määrätä erityisistä olosuhteista tämän järjestyksen perustalta.

Valtiot ovat kansainvälisoikeudellisina subjekteina ne, jotka voivat solmia toistensa kanssa kansainvälisoikeudellisia sopimuksia. Olen aiemmin myös tuonut esiin, kuinka valtiot, jotka ovat yhdistyneet toisiinsa, eivät voi sopia kansainvälisoikeudellisista kysymyksistä erikseen vaan yhteisesti.

Jotta sopimus olisi valtioita sitova, sen solmivien viranomaisten täytyy ensinnäkin olla tällaisessa suhteessa päteviä. Valtiovalta sellaisenaan on se, jolla on täysi pätevyys. Kunkin valtion erilaisista säädöksistä riippuu, kuuluuko oikeus sitoa valtio sopimusten kautta toisiin valtioihin yksin hallitsijalle vai edellytetäänkö ministerin tai tasavaltalaisen valtionpäämiehen kontrasigneerausta, vai saatetaanko vaatia myös edustuslaitoksen päätöstä. Yleisimmin pätee, että hallitusvallan haltijalla on tämä valtaoikeus. Edustuslaitoksen päätöstä edellytetään osassa valtioista vain tietyissä tapauksissa. Jos näin ollen jonkun kansan parissa havaittaisiin, että hallitsija on solminut valtiolle epäedullisia sopimuksia, ja moititaan niitä, niiden ei kuitenkaan voitaisi väittää olevan pätemättömiä. Kansainvälisoikeudelliset virkamiehet, lähettiläät ja diplomaatit, eivät näin ollen ole seurauksena tästä ominaisuudesta päteviä solmimaan sopimuksia. Se, mistä he sopivat, ei itsessään sisällä sitovaa voimaa valtioille. Ainoastaan silloin, mikäli pätevä viranomainen varustaa heidät nimenomaisella valtakirjalla todellakin solmia sopimus, he voivat viimeistellä neuvottelut. Muissa tapauksissa edellytetään hallitsijalta niin kutsuttua ratifiointia. Silloin kun tästä riippumatta aina havaitaan, että juuri diplomaattiset virkamiehet tekevät sopimuksia, tämä tarkoittaa sitä, että he ovat niitä, jotka laativat ehdotuksia näiksi sopimuksiksi. Mikäli diplomaattiset virkamiehet solmivat varsinaisia sopimuksia olematta valtuutettuja siihen, eivät ne sido sitä valtiota, jota he edustavat, vaan se vetäytyä niistä ja julistaa, ettei se hyväksy niitä. Mikäli kuitenkin tällainen asiamiehen solmima sopimus olisi otettu jo käyttöön siten, että siitä seuraisi joitakin toimenpiteitä, silloin valtion hylätessä sopimuksen nämä toimenpiteet täytyy mitätöidä ja kaikki palauttaa sille tolalle, joka oli olemassa ennen sopimusta. Mitä tulee yksityishenkilöiden välisiin sopimuksiin, havaitaan silti usein, että asiamiehellä on avoin valtakirja sopia kaikesta, mikä voi tulla kyseeseen. Valtion täytyy kuitenkin olla yksityishenkilöitä varovaisempi, ja myös mitä yksityisiin tulee, kun kyse on sopimuksen solmimisesta, täytynee päämäärä mainita laadittavassa valtakirjassa. Analogisesti tämän kanssa edellytetään, että lähettiläällä täytyy nimenomaisesti olla valtakirja solmia sopimus tietyssä suhteessa. Tiedämme yksityisoikeuden alueelta, ettei sopimuksella, joka on solmittu sellaisissa olosuhteissa, että toinen osapuoli on pakotettu siihen, ole häntä kohtaan oikeudellisesti pakottavaa voimaa, mikäli hän voi todistaa, ettei hän toiminut omasta vapaasta tahdostaan sopimusta solmittaessa. Mitä tulee valtioiden välisiin sopimuksiin, tämä analogia ei ole pätevä. Valtiolla edellytetään olevan aina vapaa tahtonsa tehdä päätöksiä, olipa sen tilanne miten vaikea hyvänsä. Siksi esitetään, vaikka tähän sisältyykin tietty määrä mielikuvitusta, että esimerkiksi rauhansopimus, jossa voitettu valtio on pakotettu allekirjoittamaan ankarat ehdot, on solmittu valtion vapaasta tahdosta. Itse asiassa vapautta on olemassa aina jossain määrin. Jopa vaikeimpien tappioiden jälkeen valtiolla voi olla vapaus valita allekirjoittaako rauhansopimus vai jatkaako taistelua ja antaa tuhota itsensä. Voitetun osapuolen ei siksi katsotakaan saavan tulkita yksityisoikeuden kanssa analogisesti, ettei voitetulle ankara rauhansopimus olisikaan tätä sitova. Se on yhtä sitova kuin voittajallekin, ja tämä on puolestaan seurausta kansainvälisen oikeusjärjestyksen vaatimuksista. Taisteluilla ei muuten olisi mitään päätepistettä, ellei voitaisi saada aikaan rauhansopimusta, joka voitaisiin katsoa ehdottoman sitovaksi. Toisin on sitä vastoin, jos ne yksilöt, joilla on valtion valtakirja solmia sopimus, eivät hallitse henkilökohtaista vapauttaan traktaattia allekirjoitettaessa. Tällöin sopimuksesta tulee mitätön. Mikäli lähettiläs, jonka voitettu valtio lähettää voittajan leiriin neuvottelemaan ja allekirjoittamaan siellä rauhansopimuksen, lyötäisiin kahleisiin ja peloteltaisiin allekirjoittamaan miten ankara sopimus tahansa, tämä olisi oikeudenvastainen menettely pakottavan osapuolen taholta, eikä tällainen sopimus olisi valtiota sitova, yhtä vähän kuin jos neuvottelija tulisi hulluksi tai olisi humalassa. Tällaisissa tapauksissa analogia yksityisoikeudesta on jälleen täydellinen; sopimuksen katsotaan mitätöityneen, mutta tällöin tapa, jolla neuvottelijaa kohdellaan, on se, joka tekee sopimuksesta mitättömän, eikä se olosuhde, että voitettu valtio oli itse asiassa pakkotilanteessa. Koska nyt on tarpeen pitäytyä väitteessä, että valtioiden väliset sopimukset ovat niille sitovia, voidaan esittää kysymys, ottaen huomioon valtion itsemääräämisoikeuden merkitys ja laajuus, mistä syistä valtioiden on katsottava olevan sopimusten sitomia, ja näin jopa valtion ulkopuolisen tahdon vaikutuksesta, koska valtion suvereniteetti tarkoittaa nimenomaan, että valtiolla on neuvotteluvapaus ja päätösvalta, joka on riippumaton mistään valtion ulkopuolisesta tahdosta. Jos tämä kysymys yhdistetään nyt siihen, millä tavoin on mahdollista saada takuut solmitun sopimuksen soveltamisesta, käsitellään yhtä kansainvälisen oikeuden heikoimmista kohdista. Kun yksityishenkilöt tekevät sopimuksia, jotka eivät ole sisällöltään laittomia, he voivat saada sopimuskumppaninsa täyttämään sopimuksen määräykset kääntymällä tuomioistuimen tai toimeenpanevan viranomaisen puoleen. Valtioiden välillä ei ole tuomioistuimia tai toimeenpanevia viranomaisia. Tämä on kuitenkin toinen kysymys. Kysymys, jonka minä olen esittänyt, koskee perusteita, joilla valtioiden voidaan katsoa olevan sidottuja sopimuksiin. Syynä tähän on se, ettei mikään valtioiden tai yksilöiden välinen oikeusjärjestys olisi mahdollinen, ellei uskollisuutta ja lupauksia olisi pidettävä yllä. Aivan kuten mahtavin yksityishenkilö voi sopimuksen kautta sitoa itsensä jopa suhteessa alempiarvoisempiin henkilöihin, niin myös valtio voi sitoa itsensä noudattamaan tiettyjä määrättyjä ehtoja, ja yleinen oikeustietoisuus vaatii tätä koskevana perusoletuksena, että sitä mitä valtio sitoutuu noudattamaan, sen on myös velvollisuus noudattaa. Kuten totesimme, mikään kansainvälinen oikeusjärjestys ei olisi mahdollinen, jos petokset ja lupausten rikkominen olisivat oikeutettuja. Kun näitä kerran pidetään oikeuttamattomina, on selvää, että sopimusten täyttämistä on pidettävä oikeudellisena velvollisuutena. Sopimusten rikkominen on myös muinaisista ajoista lähtien leimattu oikeuden loukkaamiseksi. Se, että niitä tosiasiassa rikotaan, on toinen asia. Näin on myös yksityisten sopimusten tapauksessa, riippumatta siitä, että niistä voi seurata rangaistuksia. Sääntö on näin ollen, että valtioiden väliset sopimukset ovat sitovia. Siitä seuraa puolestaan toinen kysymys, kuinka niiden todellisesta soveltamisesta voidaan huolehtia. – Sopimukset voivat kuitenkin itsessään olla pätemättömiä, aivan kuten yksityisten väliset sopimuksetkin voivat olla pätemättömiä, olipa ne muotoiltu miten selvästi ja selkeästi tahansa, mikäli sopimus on ristiriidassa sen kanssa, mitä yleisesti tunnustetaan oikeaksi. Sanotaan, että ”hyväksyminen murtaa lain”. Yksityishenkilöiden välisessä sopimuksessa voidaan näin ollen määrätä jotain muuta kuin mitä laki määrää, mutta tätä vanhaa sääntöä ei voida koskaan laajentaa muotoon ”hyväksyminen murtaa oikeuden”. Laki sisältää monia luonteeltaan sellaisia säädöksiä, että vaikka ne olisivatkin toisenlaisia, niistä ei muodostuisi mitään vääryyttä. Kaikki lain määräykset eivät ole niin ehdottoman oikeita, että niiden muuttaminen olisi vääryys. Jos laki sisältää tietyn määräajan, mutta sopijat sopivat yksityisesti lyhyemmästä, tämä ei loukkaa oikeutta. Jos yksityishenkilöt kuitenkin sopisivat keskenään jotakin, mikä on vastoin oikeudenmukaisuutta ja lakia, sopimus olisi mitätön. Jos kaksi henkilöä sopisi, että heistä toinen antaa lapsensa orjiksi toiselle, sillä ei olisi mitään merkitystä. Jos valtiot solmisivat sopimuksen siitä, että ne harjoittaisivat yhteisesti orjakauppaa, viitatakseni kysymykseen, johon olen jo käsitellyt, se olisi se olisi kansainvälisoikeudellisesti mitätön. Jo syntyessään mitättömiä ovat lisäksi sellaiset sopimukset, jotka ylittävät sopijapuolten valtuudet. Jos Saksan ja Ruotsin hallitsijat keksisivät tehdä sopimuksen siitä, että Tanskan kruunu siirrettäisiin Ruotsin kuninkaan päähän, tämä olisi mitätön, koska kummallakaan näistä vallankäyttäjistä ei ole oikeudellista toimivaltaa säätää Tanskan kruununperimyksestä. Historiasta tiedämme, että sopimuksia on tällaisissa tarkoituksissa itse asiassa solmittu, mutta ne eivät ole saaneet suoraa pätevyyttä, vaan ne on toteutettu vasta sodalla ja väkivalloin. Jos kahden valtakunnan hallitsijat sopisivat, että toisen maan hallitsija muuttaisi maansa perustuslakia, sekin olisi pätemätön sopimus toimivallan puutteen vuoksi, sillä kun perustuslaki on kerran olemassa, hallitsija ei voi sitä muuttaa. Tällaisia yrityksiä on tehty myös Pyhän allianssin jälkeisenä taantumuksen aikana. Jos sopimukseen, ilman että se muuten sisältönsä puolesta ylittäisi pätevyyttään, sisältyy sellaisen vanhemman sopimuksen muuttaminen, joka koskee muitakin osapuolia kuin niitä, jotka ovat tehneet uuden sopimuksen, tämä muutos ei astu voimaan, ellei myös näiltä muilta osapuolilta hankita siihen suostumusta. Nämä ovat siis ne poikkeustapaukset, joissa sopimukset eivät ole sitovia.

Tähän liittyy myös kysymys siitä, voiko valtio saada sopimuksen päättymään irtisanomalla sen. Tämä riippuu siitä, mitä sopimuksessa on määrätty. Joissakin sopimuksissa pidätetään irtisanomisoikeus, ja on luonnollista, että sopimus jatkuu, jos sitä ei irtisanota. Näin on tavallisesti kaupallisissa sopimuksissa, sillä on odotettavissa, että taloudellisen tilanteen muutokset aiheuttavat tarpeen tehdä toisenlaisia sopimuksia. On kuitenkin myös muita sopimuksia, joita ei tehdä määräajaksi eikä niitä voida irtisanoa, ja näitä ovat kaikessa tärkeydessään rauhansopimukset. Jos valtio menettää suuren maa-alueen epäsuotuisan rauhansopimuksen vuoksi, sillä ei voi olla valtaa irtisanoa tätä sopimusta tietyn ajan kuluttua saadakseen luovutetun alueen takaisin haltuunsa. Jos valtio joutuu kärsimään sopimuksesta, jonka se on tehnyt silloin, kun sen vapaa tahto oli kuvitteellinen, valtio on velvollinen noudattamaan sitä, kunnes se onnistuu saamaan sen muutettua, mutta tämän täytyy tapahtua neuvottelujen tietä. Kun Venäjä oli vuonna 1856 sitoutunut olemaan ylläpitämättä laivastoa Mustallamerellä, tämä tuntui Venäjästä hyvin hankalalta. Tästä syystä Venäjä käytti vuonna 1871 Saksan ja Ranskan välisen taistelun aikana tilaisuutta hyväkseen ja ilmoitti, ettei se enää halunnut noudattaa tätä kohtaa, mutta tämä yksipuolinen ilmoitus ei olisi riittänyt, ellei asiaa olisi nostettu esille Lontoon konferenssissa, jossa Venäjä saikin puolittaisen hyväksynnän sille, että se saisi vetäytyä Pariisin sopimuksen määräyksistä valitusta koskevilta osin.

Lopuksi koskien kysymystä valtioiden välisten sopimusten seurauksista haluan vain lisätä, että valtioiden perustuslakien eroavuuksilla ei ole vaikuta sopimusten pätevyyteen. Tekeepä sopimuksen monarkia tai tasavalta, sillä ei ole mitään vaikutusta sopimukseen, aivan kuten minulla on jo ollut tilaisuus korostaa, että valtiot ovat valtiosääntöoikeudellisesti yhtä laillisia sopimuspuolia riippumatta siitä, kuka on vallassa.

Seuraavaksi on tarpeen luoda silmäys sopimusten solmimisen muotoihin ja tätä koskeviin menettelyihin. On selvää, että jokaisen sopimuksen on oltava valmistelevien neuvottelujen tulos, aivan samoin kuin yksityishenkilöiden välisiä sopimuksia ei tehdä ilman, että nämä henkilöt tai heidän edustajansa keskustelevat lähemmin siitä, mitä sopimuksiin on tarkoitus sisällyttää. Meillä on aiemmin ollut tilaisuus puhua kansainvälisoikeudellisista virkamiehistä. Mitä tulee kysymykseen siitä, minkä laatuisia heistä käytetään sopimusneuvotteluissa, tämä riippuu sen ajan olosuhteista, jolloin sopimus on tarkoitus tehdä. Rauhan aikana on tavallista, että yhden valtion ulkoministeri neuvottelee asiasta tähän valtioon asetetun toisen valtion lähettilään kanssa. Kummassa valtioista tämä tapahtuu, riippuu siitä, missä kysymys on ensimmäisenä otettu esille tai kummalla valtiolla on asiassa enemmän voitettavaa. Kun useiden valtioiden on osallistuttava yhteiseen sopimukseen, kuten tilanne yleensä on postisopimuksissa ja vastaavissa, neuvottelijoina ovat joko kaikki lähettiläät, jotka on asetettu jonkin hallituksen luokse, ja tämän hallituksen ulkoministeri, tai sitten tällaisia asioita varten nimitetään erityisiä lähettiläitä. Näin syntyy niin sanottu konferenssi tai kongressi. Jokainen lienee huomannut, että näinä päivinä on keskusteltu konferenssin ja kongressin välisestä erosta, ja kun tehdään yhteenveto tosiasioista koskien näiden termien käyttöä, voitaneen päätyä tulokseen, että eroavuudet koostuvat siitä, että konferenssi olisi enemmän nimitys diplomaattisten edustajien kokoukselle, jonka tehtävänä on neuvotella alustavasti, mutta ei solmia sitovaa sopimusta, ja kongressi puolestaan olisi hallitsijoiden ja heidän täysivaltaisten edustajiensa kokous, jossa neuvottelut johtaisivat lopulliseen tulokseen. Tästä erosta ei aina pidetä tiukasti kiinni. Ei kuitenkaan ole mitään syytä, miksi termiä ”kongressi” ei pitäisi käyttää näistä toimivaltansa ja aiheensa luonteen perusteella merkittävimmistä kokouksista, joihin valtioiden edustajat kokoontuvat halutessaan päästä johonkin yhteiseen tulokseen. Sellaisissa tilanteissa, joissa diplomaattisten virkamiesten tehtävänä on neuvotella sopimukseen pääsemisestä, heitä voidaan verrata valtionsa asianajajiin. Tämä tehtävä ei ole sama kuin esimerkiksi kansanedustajalla. Huolimatta siitä, että diplomaatti edustaa maataan, hänen on paitsi esitettävä mielipiteensä mahdollisimman radikaalissa muodossa, myös pyrittävä saavuttamaan päämäärä, että päädytään siihen, mikä on oikein, eikä tehdä itsestään epäoikeudenmukaisuuden selittäjää. Mutta aivan kuten asianajajan, joka hoitaa oikeusjuttua, hänen on kerran siihen ryhdyttyään katsottava hyväksyvän päämiehensä vaatimuksen ja pyrittävä kaikin tavoin edistämään päämiehensä oikeuksia, samoin diplomaattisten neuvottelijoiden tehtävänä on esittää asiansa maansa puolesta mahdollisimman riippumattomasti ja rikkaalla todistusaineistolla.

Tiedämme, miten diplomatian taito käsitettiin ennen vanhaan eri tavalla kuin nykyään, siten että oveluutta ja kekseliäisyyttä yhdistettynä korkeimpaan maalliseen kokemukseen pidettiin tarpeellisempana kuin syvällistä näkemystä ja todistelukykyä. Nykyään nämä ovat saaneet väistyä sen tieltä, että diplomaatin on osattava esittää asiansa asiantuntevasti. On silti selvää, että se hallitus olisi pahasti väärässä, joka etsisi ennen kaikkea ihmisiä, joilla on oikeustieteellistä tai historiallista tietämystä, vaikka he olisivat tottumattomia käytännön elämään ja vailla tarpeellista itsehillintää ja päättäväisyyttä. Näemme nykyään joka päivä, kuinka vaikeaa neuvottelutaito on. Kaikki valtiot tarvitsevat rauhaa, mutta silti kaikenlaista viivyttelyä esiintyy, ja minuutti toisensa jälkeen oikeudenkäynneissä esitetään uusia vastalauseita ja varaumia, joiden vuoksi näyttää epäilyttävältä, saadaanko todella yleisesti tunnustettua rauhansopimusta koskaan aikaan.

Osa kansainvälisen oikeuden tutkijoista on keskittynyt erityisesti diplomatian tärkeimpien ehtojen ja edellytysten huolelliseen luonnehdintaan, mutta tämä ei kuulu varsinaisen kansainvälisen oikeuden piiriin. Kansainvälinen oikeus ei voi olla neuvottelutaidon oppitunti, vaan se pyrkii päätymään niihin oikeudellisiin periaatteisiin, joista neuvotteluissa ei pitäisi koskaan poiketa. Näistä muotokysymyksistä kannattaa tässä kuitenkin käsitellä sitä, joka koskee neuvottelujen kieltä. Kielikysymys on ollut kiistan aiheena ei vain tässä maassa, vaan myös eri maiden välillä. Aina 1600-luvulle ja 1700-luvun alkuun asti kaikki neuvottelut käytiin ja kaikki sopimukset kirjoitettiin latinaksi, mutta kun Ludvig XIV:n politiikka alkoi saavuttaa yliotteen Euroopassa, ranskan kieli syrjäytti latinan, ja sitä käytettiin 1700-luvun mittaan yleisesti. Valtioiden välillä ei kuitenkaan ole koskaan ollut erityistä sopimusta ranskan kielen käyttämisestä diplomaattisessa kirjeenvaihdossa ja sopimusten tekemisessä. Päinvastoin, on esitetty varaumia, että tämä olisi mikään välttämättömyys. Niinpä esimerkiksi Wienin kongressin asiakirjaan sisältyy artikla, jossa todetaan, että vaikka ranskaa käytetään yleisesti diplomaattikielenä, se ei kuitenkaan ole mitenkään välttämätöntä. On helppoa ymmärtää, että johtaisi suuriin vaikeuksiin, jos mitkään valtiot eivät suostuisi käyttämään mitään muuta kieltä kuin omaansa sopimuksia tehtäessä. Suullisia neuvotteluja helpottaa hyvinkin yhtä paljon kuin kirjallista kirjoittamista, kun kansainvälistä oikeutta koskeville asioille on olemassa kaikkien hyväksymä kansainvälinen kieli, josta poiketaan käytännössä vain silloin, kun siitä ei aiheudu haittaa. Englannin ja Pohjois-Amerikan kansakunnat neuvottelevat keskenään englanniksi eivätkä ranskaksi; samoin Espanja ja Portugali käyttävät keskenään tällaisissa asioissa espanjaa, ja eri Saksan valtiot neuvottelevat keskenään myös saksaksi. Tältä osin on vahvistettu periaatteeksi, että kullakin valtiolla on oikeus toimittaa asiakirjansa mille tahansa toiselle valtiolle omalla kielellään, mutta koska toinen valtio ja sen virkamiehet eivät todennäköisesti tunne kyseistä kieltä, valtion tulee liittää mukaan käännös joko ranskaksi tai sen valtion kielelle, jolle asiakirja on osoitettu.

Ei ole harvinaista, että kahden valtion välisissä neuvotteluissa havaitaan, ettei niitä voida saattaa onnistuneesti päätökseen, vaikka molemmat osapuolet haluaisivat saavuttaa tällaisen tuloksen. Silloin tapahtuu niin, että kolmas valta, joka on puolueeton, tarjoutuu välittäjäksi, jotta tulokseen päästäisiin. Tätä kutsutaan bona officia -menettelyksi. Tai kolmannen vallan välitystä pyydetään nimenomaisesti, jolloin puhutaan sovittelusta. Tämä on keino, joka voi olla varsin hyödyllinen kahden sellaisen valtion välisessä riidassa, joiden on muutoin vaikea päästä sopimukseen, tai sellaisten sopimusten edistämisessä, jotka kohtaavat vaikeuksia molempien osapuolen taholta.

Kahden valtion välinen sopimussuhde voi syntyä siten, että vain toinen osapuoli antaa sitoumuksen. Tämä on kuitenkin poikkeustapaus ja edellyttää, että toinen valtio on aiemmin toteuttanut jonkin toimenpiteen, joka muodostaa myöhemmin yksipuolisesti annettua sitoumusta vastaavan osan. Näin myös yksityisoikeudessa. Yleisin tilanne on kuitenkin se, että sopimus on kaikilta osin vastavuoroinen, niin että molempien sopimuspuolten osalta sovitaan samoista määräyksistä, osin molempien toisilleen antamista sitoumuksista tai suostumisesta ehtoihin, joilla on vastineensa toisin päin. On luonnollista, että kirjallista muotoa on pidettävä oikeimpana, vaikka myös suullisia sopimuksia voi toki olla olemassa. Ne ovat kuitenkin yleensä hyvin rajallisia tai voimassa vain hetken, kuten esimerkiksi aseleposopimukset.

Minulla oli tilaisuus jo aiemmin käsitellä kysymystä sopimusten ratifioinnista. Kun neuvottelijat ovat sopineet niistä pykälistä, joita sopimukseen tulisi sisältyä, heidän allekirjoituksensa eivät tavallisesti vielä sido valtioita, vaan edellytetään, että ne täytyy antaa hallituksen ja joissakin valtioissa myös kansanedustajien tarkastettavaksi, ja tällöin ilmoitetaan solmitun sopimuksen ratifiointi eli hyväksyminen. Joskus neuvottelijoille annetaan valtuutus, johon lisätään nimenomaisesti, että he voivat tehdä sopimuksia sillä varauksella, että hallitus ne ratifioi, ja tällöin on aivan selvää, että heidän allekirjoittamansa sopimukset eivät ole sitovia ennen kuin tämä ratifiointi on saatu. Joskus taas valtuutus ei sisällä mitään määräystä siitä, että ratifiointia tarvitaan. Valtuutus katsotaan kuitenkin aina varaukselliseksi siinä tapauksessa, ettei siinä nimenomaisesti ole sanottu, että he voivat tehdä sopimuksia ehdottoman sitovasti. Kaikissa valtion kannalta tärkeämmissä kysymyksissä on myös luonnollista, että vaikka lähettilääseen olisi kuinka suuri luottamus hyvänsä, on kuitenkin oikein, että hallitus itse tutkii ja vahvistaa sopimuksen ennen kuin valtio voi sitoutua pitkäksi aikaa sopimuksen määräyksiin. Nykyään on tapana julkaista kaikki eri valtioiden väliset sopimukset, vaikka niitä ei tarvitsisikaan alistaa kansanedustajien tarkastettavaksi. On myös vaikea hyväksyä sitä, että tärkeämpiä kysymyksiä koskevien sopimusten solmiminen tapahtuisi salassa ilman, että julkinen mielipide voisi sitä puntaroida. Ne sisältyvät yleensä myös valtioiden säädöskokoelmiin. On kuitenkin olemassa myös salaisia sopimuksia tai tiettyjä salaisia kohtia, jotka kuuluvat muuten julkistettuun sopimukseen. Tämä voi olla tarpeen, jotta vältetään ulkomaisten tahojen sekaantuminen, tai silloin, kun kyseistä asiaa ei voida vielä saattaa lopullisesti päätökseen ja alustavat sopimukset on pidettävä salassa, jotta niiden viimeistely ei vaarantuisi. Kun tällainen salassapito toteutetaan, on aina oletettava, että se on perusteltua vain silloin, kun tarkoituksena ei ole salata kansakunnalta tietoa siitä, mitä sillä aiotaan saavuttaa, vaan ainoastaan saada sillä aikaan edullisempi tulos. –

Keskiajalla ja vanhempina aikoina oli tapana liittää kahden valtion väliseen sopimukseen valalla vahvistettu velvoite sopimuksen noudattamisesta ja täyttämisestä. Tämä on yhä enemmän jäänyt pois käytöstä. Valahan ei voi olla muuta kuin uskonnollinen toimenpide, eikä se sellaisenaan voi antaa sopimukselle suurempaa voimaa kuin mitä sillä muuten on sen oikeudellisen luonteen vuoksi. Keskiajalla ja vielä uudemmallakin ajalla oli tavallista, että kun hallitsija, joka oli solminut sopimuksen vannomalla valan, ei enää myöhemmin halunnut noudattaa sitä, hän anoi paavilta vapautusta valastaan, mihin paavi suostui erittäin mielellään, koska se tarjosi hänelle mahdollisuuden laajentaa vaikutusvaltaansa. Silloin keksittiin ajatus, että valaan olisi liitettävä sitoumus olla pyytämättä paavilta vapautusta valasta, mutta näyttää kyseenalaiselta, tekikö edes tämä valasta sitovamman. Traktaatteja luvattiin kunnioittaa myös kunniasanalla. Tämä saattoi varmasti muodostaa moraalisen lisän, muttei luonnollisestikaan oikeudellista. Tämäkin on jäänyt pois käytöstä, mutta muotoseikkojen osalta on tavallista, että tärkeämmät valtioiden väliset sopimukset tehdään pyhän kolminaisuuden nimissä.

Seuraavaksi vuorossa on tarkastella kysymystä takuista sopimusten täyttämiseksi ja niin sanottuja takuusopimuksia. Aikaisemmin katsottiin, että valaehtoisen velvoitteen liittäminen sopimukseen oli sopimuksen takuu, mutta kuten olen esittänyt, tätä mieltä ei voida enää olla. Kaikkien valtioiden välisten sopimusten pitäisi olla luotettavampia ja sitovampia kuin yksityishenkilöiden välisten sopimusten juuri siksi, että valtiot ovat oikeushenkilöitä, joiden päätehtävänä on toimeenpanna oikeutta. Silti voi tapahtua niin, että jompikumpi osapuolista on haluton tai kykenemätön täyttämään sopimuksessa määrättyjä velvoitteita, ja aivan kuten yksityishenkilöiden välisten sopimusten täyttäminen ei ole turvattu ainoastaan heidän halukkuudellaan ja kyvyllään, vaan myös pantilla tai vastaavalla, myös valtioiden välisissä sopimuksissa esiintyy takuita. Vanhempina aikoina niiden yleisin muoto oli panttivanki, ja havaitsemme, että jotkut kansainvälisen oikeuden tutkijat pitävät sitä edelleen käyttökelpoisena muotona. On kuitenkin kyseenalaista, voidaanko kahden valtion välillä pitää tunnustetun oikeusvaltion periaatteen ja henkilökohtaisen vapauden mukaisena sitä, että toinen valtio tarjoaisi ja toinen vaatisi, että esimerkiksi tietty määrä huomattavia miehiä luovutettaisiin pidettäviksi vangittuina, kunnes sopimus on täytetty. Minun on omalta osaltani katsottava, että panttivangit olivat sellainen vanhempi valtiosopimusten takaamisen muoto, jota nykyajan oikeuden näkökulmasta ei voida enää tunnustaa. Sitä voi esiintyä barbaariheimojen välillä, mutta silloin se on sen kansainvälisen oikeuden ulkopuolella, jota meidän on käsiteltävä. Mitä sotavankeihin tulee, heitä ei ole syytä verrata panttivankeihin, vaan he ovat täysin eri asia, mutta puhumme heistä yksityiskohtaisemmin sotaa käsittelevässä luvussa. Mitä sitä vastoin esiintyy usein ja minkä voi katsoa päteväksi takuiden muodoksi, on se, että jokin valtio pitää jotakin toisen valtion aluetta joukkojensa miehittämänä ja harjoittaa siellä eräänlaista hallintoa, kunnes sopimus on tullut täytetyksi.

Keskiajalla oli hyvin tavallista pantata osia valtion alueesta lainoja varten. Tämä ei kuitenkaan vastaa sitä, mitä nykyään voidaan pitää oikeana, sillä valtiolla ei ole maan omistusoikeutta, vaan se edustaa ainoastaan alueellista yliherruutta.

Kun kaksi valtiota solmii rauhansopimuksen, häviäjällä on yleensä lukuisia velvoitteita täytettävänään voittajaa kohtaan, ja jotta voittaja voi olla varma niiden täyttämisestä, se varaa itselleen oikeuden pitää jonkin alueen miehitettynä. Niinpä Saksa pysyi Ranskassa vuonna 1871 siihen asti, kunnes sen saamat sotakorvaukset oli maksettu, minkä seurauksena Ranska pyrki suorittamaan maksun sitäkin nopeammin. Nyt havaitsemme, että äskettäin solmituista esirauhansopimuksista käy ilmi, että Venäjä on varannut itselleen oikeuden pitää joukkoja Turkissa jonkin aikaa, kunnes sen pyrkimykset Bulgariassa on täytetty. Tällainen miehitys ei luonnollisestikaan merkitse mitään omistusoikeutta tai mitään lopullista oikeutta hallita miehitettyä aluetta. Perustettava hallitus on vain väliaikainen, mutta jos rauhansopimuksen ehtoja ei täytetä, miehitys jatkuu, ja jos se kestää useita vuosia, seurauksena voi olla todella olla tätä kautta tapahtuva valloitus. Tämä on kuitenkin poikkeus eikä sääntö, kun on kyse miehityksestä sopimuksen takuuna. Toisen valtion alueen väkivaltaista miehittämistä rauhan aikana, jotta sitä kautta pakotettaisiin toinen taipumaan tiettyihin vaatimuksiin, ei voida tunnustaa kansainvälisessä oikeudessa sen enempää kuin itsepanttausoikeus on normaalioloissa sallittu, vaan tällainen väkivaltainen miehittäminen on rinnastettava sodan aloittamiseen.

Valtioiden välillä voivat kuitenkin tulla kyseeseen paitsi pantit, myös takaukset. Voi käydä niin, että joko koko sopimus tai sen tietyt kohdat asetetaan kolmannen vallan takaamiksi. Sopimusta tekevät kaksi valtiota eivät joko luota täysin toisiinsa tai pelkäävät, että jokin väliintulo saattaisi horjuttaa niiden sopimuksia, jolloin ne pyytävät kolmatta valtiota takaamaan sopimuksensa. Tällainen takuusopimus on vain toissijainen apusopimus pääsopimuksen vahvistamiseksi, ja on selvää, että siihen tarvitaan kaikkien osapuolten suostumus. Valtiota ei saa pakottaa tällaiseksi muiden valtioiden takaajaksi. Tällaisella takaajavallalla ei myöskään katsota olevan oikeutta toimia takauksen nojalla muutoin kuin silloin, kun takaukseen oikeutettu pyytää sen apua tai kun ilmenee tapauksia, jotka nimenomaisesti vaativat, että takaajavallan on toimittava.

Näiden lisätakaussopimusten lisäksi esiintyy myös sellaisia, jotka ovat itsessään pääsopimuksia, mikäli useat valtiot sopivat pitävänsä yhdessä voimassa jonkin kansainvälisen oikeuden yleisen periaatteen tai jonkin kansainvälisiä asioita koskevan päätöksen joko yhteisvoimin tai kulloinkin sopivimman tahon toimesta. Kun esimerkiksi vuonna 1839 tehtiin Belgian puolueettomuutta koskeva sopimus, se oli myös Euroopan suurvaltojen välinen sopimus siitä, että ne takaisivat Belgian puolueettomuuden, ja tästä seurasi, että jos jokin suurvalta halusi loukata Belgian puolueetonta asemaa, ei vain kaikilla näillä suurvalloilla vaan jokaisella niistä erikseen oli oikeus puuttua asiaan tällaisen loukkauksen estämiseksi. Kun itämainen sota lopetettiin vuonna 1856, suurvaltojen antama takaus Osmanivaltakunnan koskemattomuudelle sisällytettiin sopimukseen ei vain sivuseikkana vaan itse sopimuskohtana. Suurvallat ottivat Turkin suhteen juuri tuolloin sen kannan, joka nyt tekee rauhan solmimisen vaikeaksi Venäjälle. –

Tämän kysymyksen suuren merkityksen vuoksi katson tarpeelliseksi selostaa ne artiklat Pariisin rauhansopimuksesta, jotka liittyvät tähän. Tämän 30. maaliskuuta 1856 solmitun sopimuksen sopijapuolet olivat silloiset viisi suurvaltaa Englanti, Ranska, Itävalta, Preussi ja Venäjä sekä Sardinia ja Turkki. Sopimuksen seitsemäs artikla määrää, että kuusi ensin mainittua sopimuspuolta julistavat, että Korkealle portille myönnetään osallisuus eurooppalaisen oikeuden etuihin. Tätä ennen Turkilla ei näet katsottu olleen oikeutta vaatia kansainvälisen oikeuden tunnustettujen periaatteiden soveltamista. Tämän jälkeen lisätään: heidän Majesteettinsa sitoutuvat kukin kunnioittamaan Osmanivaltakunnan itsenäisyyttä ja koskemattomuutta sekä takaamaan yhdessä tämän sitoumuksen tarkan noudattamisen ja pitämään näin ollen kaikkia sitä loukkaavia toimia yhteisen edun kysymyksinä. Tähän sopimuskohtaan sisältyvät näin ollen muiden valtojen perusteet vaatia, että Venäjän sopimusta Turkin kanssa pidettäisiin yhteisen edun kysymyksenä, eikä vain Venäjän yksipuolisesti sanelemana, varsinkin kun sitä verrataan siihen, mihin velvollisuuksiin Portti sitoutuu sisäisissä suhteissaan. Seuraava artikla kuuluu: Jos [...]oläslig/saknad text Korkea portti [...]oläslig/saknad text


Mitä tulee puolestaan Turkin sisäisiin suhteisiin, sopimukseen lisättiin, kuinka sulttaani halusi välittää valloille peruskirjan, jolla hän turvaa alamaistensa hyvinvoinnin uskonnosta riippumatta, ja jossa selitetään, ettei erilaisista uskontunnustuksista seuraa erilaisia oikeuksia. Korkeat sopijapuolet totesivat sopimuksessa nimenomaisesti, etteivät ne missään tapauksessa voi sallia muille valloille oikeutta sekaantua, joko yhdessä tai erikseen, sulttaanin suhteisiin alamaisiinsa tai näiden sisäiseen hallintoon. Tämä takuusopimuksen momentti, jonka olen nyt nostanut esiin, liittyy näin kuitenkin vain Turkin koskemattomuuteen. Turkin kristittyjen alamaisten asema suhteessa hallitukseen ei kuitenkaan ollut minkään Turkin antaman takuun alainen. Esimerkiksi bulgarialaisten asemasta ei Pariisin sopimuksessa määrätty mitään. Nyt voidaan toki sanoa, että Konstantinopolissa vuonna 1876 pidetty konferenssi poikkesi jo tästä julistuksesta, jonka mukaan Turkin asioihin ei puututa, sillä se kokoontui juuri Turkin kristittyjen alamaisten aseman vuoksi. On kuitenkin ilmeistä, että olisi Pariisin sopimuksen sivuuttamista, jos Venäjän hallitus julistaisi, että kaikki se, mistä se on sopinut Turkin kanssa rauhantunnusteluissa, olisi voimassa suurvaltojen mielipiteistä riippumatta. Pariisin sopimuksen oikea tulkinta edellyttää ehdottomasti, että tämä sopimus tutkitaan ja rekisteröidään eurooppalaisessa kongressissa tai että sitä muutetaan tietyiltä osin. Näin Venäjän hallitus näyttääkin asettuneen Pariisin sopimuksen perustalle halutessaan vedota kongressiin. Jos Pariisin sopimus olisi sisältänyt Turkin kristittyjen asemalle yhteiset takuut, joihin olisi liittynyt valtojen avoin oikeus rientää suojelemaan heitä, silloin Venäjän käymä sota olisi ollut Pariisin sopimuksen soveltamista, mutta nyt se on siitä poikkeamista, joka on toistaiseksi saanut niiltä oikeutuksen siksi, että Venäjä on vuoden 1876 konferenssin päätöksellä [...]oläslig/saknad text puuttunut Portin sisäisiin asioihin. Olen katsonut tarpeelliseksi mainita tämän nykyisissä konflikteissa ja vaikeissa oloissa niin usein vedotun Pariisin sopimuksen, johon vaikutetaan vedottavan silloin, kun se on mukavaa, mutta jolle, kun se havaitaan epämukavaksi, on pyritty antamaan eri merkitys kuin sillä todellisuudessa on.

Koskien nyt näitä kahta erilaista takuiden lajia, joita voi olla olemassa, eli niitä, jotka ovat vain liitännäissopimuksia, ja niitä, joiden määräykset ovat itsessään pääsopimus, on huomattava, että apusopimusten tapauksessa ne molemmat sopijapuolet, joiden luvalla kolmas valtio ottaa taatakseen suhteiden säilymisen, voivat irtisanoa sopimuksen milloin ne vain katsovat sen tarpeelliseksi. Apusopimus ei ole pääsopimuksen säilymisen ehto, vaan ainoastaan sen vahvistus, aivan kuten kaksi sopijapuolta, jotka ovat vastavuoroisesti sitoutuneet sopimuksen takaajiksi, voivat vaatia panttinsa takaisin pääsopimusta häiritsemättä. Sitä vastoin poliittiset olosuhteet, joita sinänsä pätevät kollektiiviset takuusopimukset koskevat, eivät kuitenkaan voi olla sellaiset, että takauksen kohteena olevat tahot voisivat julistaa, että takaus olisi tarpeeton. Muuten tähän liittyviä oikeudellisia kysymyksiä arvioidaan näiden sopimusten nimenomaisten määräysten mukaisesti, aivan kuten yksityisoikeuden alalla laissa säädetään analogisia velvoitteita koskevista yleisistä periaatteista, mutta kyseisiä sopimuksia on silti tarkasteltava niiden sisällön oikean tulkinnan varmistamiseksi.

Mitä puolestaan tulee erilaisiin valtioiden välisiin sopimuksiin, joita ylipäänsä voi esiintyä, kansainvälisessä oikeudessa on toisinaan haluttu luoda niille tiettyjä määriteltyjä jaotteluja, ja toisinaan on taas katsottu, että tällainen on tarpeetonta, koska niiden pitäisi voida vaihdella sisältönsä ja voimassaoloaikansa osalta rajattomasti. Tässä suhteessa on kuitenkin syytä tehdä tiettyjä erotteluja. Voidaan puhua varsinaisista valtiosopimuksista ja niistä, jotka on vain virheellisesti sisällytetty sopimuksiin. Kaikki kahden valtion väliset sopimukset, koskivatpa ne laajoja tai vähemmän laajoja valtion etuja, ovat todellisia valtiosopimuksia. Jotkut tutkijat ovat lisäksi ottaneet mukaan sellaiset sopimukset, joita ei ole tehty valtioiden hallitusten kesken, vaan niiden alaisuudessa toimivien viranomaisten välillä koskien tiettyjä niiden toimivaltaan kuuluvia erityiskysymyksiä, kuten esimerkiksi kahden maan postihallitusten välinen sopimus koskien tiettyjä postiyhteyksien yksityiskohtia, tai kahden poliisijohdon välinen sopimus koskien tiettyjä havaintoja rikollisten jäljittämisessä jne. Muun muassa Bluntschlin uudessa teoksessa nämä käsitellään varsinaisina valtiosopimuksina. Oikeinta lienee kuitenkin, ettei niitä lueta varsinaisiksi valtiosopimuksiksi, vaan toimenpiteiksi, jotka liittyvät yleisten sopimusten täytäntöönpanoon yksittäistapauksissa. – Valtiosopimuksiksi virheellisesti luokitellut sopimukset ovat sellaisia, jotka koskevat joko pelkkiä dynastisia etuja tai pelkkiä kirkollisia etuja. Jos syrjäytetyn tai maanpaossa olevan hallitsijasuvun päämies onnistuu tekemään sopimuksen valtion päämiehen kanssa avunannosta valtaistuimensa takaisin valloittamisessa, kyse ei ole valtiosopimuksesta, sillä maanpaossa oleva hallitus ei edusta muuta kuin vain omaa henkilöään, ei valtiota. Jos kahden hallitsijasuvun päämiehet tekevät sopimuksen näiden sukujen kahden jäsenen välisestä tulevasta avioliitosta, se ei ole valtiosopimus, vaan sopimus, joka koskee hallitusten välisiä perhesuhteita, eikä sillä ole vaikutusta nykyisiin poliittisiin oloihin. Ruhtinashuoneiden väliset sukulaisuussuhteet voivat taata rauhaa yhtä vähän kuin ehkäistä valtioiden välisiä sotia, kun kyseessä ovat valtioiden todelliset edut. Syy siihen, miksi on erityisesti korostettava, etteivät tällaiset sopimukset ole valtiosopimuksia, on se, että ne mainitaan toisinaan valtiosopimusten joukossa kansainvälisen oikeuden vanhemman käsityksen mukaan, jossa monessa suhteessa noudatetaan dynastisten intressien sääntöä. Mitä puolestaan tulee valtion ja kirkon välisiin sopimuksiin, tällaisia sopimuksia on ja niillä on ollut suuri merkitys politiikassa, nimittäin niin sanotut konkordaatit toisaalta paavin ja toisaalta tiettyjen hallitusten välillä. Ei voida sanoa suoralta kädeltä, kuten eräät tutkijat ovat tehneet, että nämä sopimukset ovat virheellisiä siksi koska ne eivät ole valtion ja valtion välisiä; näin ei voida väittää, koska paavi on ollut myös Kirkkovaltion suvereeni ruhtinas, ja tehtyjen sopimusten välille on vaikeaa määrittää rajaa, missä ne koskevat kirkollisia asioita ja missä ne kuuluvat valtiollisen oikeuden piiriin. Nykyään hän ei voi enää tehdä yhtään varsinaista sopimusta. Tällaiset asiat on nyt osoitettava kirkollisen lainsäädännön alaan, vaikka paavilliset viranomaiset eivät sitä vielä tunnusta. Sopimusosapuolina on siis välttämättä oltava valtioiden, eikä ruhtinaiden tai ruhtinassukujen sinänsä, ilman että nämä edustavat valtiollista tai kirkollista valtaa. Valtioiden välinen valtaero ei kuitenkaan ole sopimusten luokitteluperuste.

Sopimuksia kuvaamaan on eri termejä. Edelleen käytetään termiä traktaatti tai traité, joskus taas konventiota eli yleissopimusta, joskus taas kartellia ja joskus julistusta. Näiden termien merkityksen ja käytön välillä ei ole löydettävissä selvää eroa eri tapauksissa, ainoastaan summittainen ja tavanomainen havainto, nimittäin se, että traktaateilla tarkoitetaan sellaisia sopimuksia, jotka liittyvät poliittisiin kysymyksiin varsinaisessa merkityksessä, valtionpolitiikkaan ja laajempiin asioihin. Termiä kauppatraktaatti käytetään myös maiden keskinäisen kaupan sääntelyssä. Tavataan myös puhua rauhantraktaateista eikä rauhankonventioista. Konventioilla tarkoitetaan sopimuksia, jotka koskevat erityisiä aiheita, esim. postisopimus, sopimus rahallisesta tuesta sodan aikana ja vastaavat. Kartelli on vanhempi termi, jota voidaan soveltaa erilaisiin tapauksiin ilman erityistä merkitystä; voidaan mahdollisesti sanoa, että tätä termiä on käytetty sivusopimuksista, mutta tämäkään ei ole mitenkään sitovaa. Julistus ei puolestaan ole niinkään termi sopimukselle kuin tulokselle sopimuksesta: kun kaksi tai useampi valtiota ovat sopineet, että ne määrittelevät itselleen ja muille tietyt seikat, ne tuovat tämän tiedoksi julistuksella. Pariisin kuuluisassa kongressissa tehty rauhan ja ystävyyden traktaatti ei sisältänyt mitään yleisiä kansainvälisen oikeuden määräyksiä, vaan ne periaatteet, joista kongressi oli sopinut, esitettiin erillisessä julistuksessa. Sisällön perusteella ei ole mitään syytä jakaa traktaatteja useampaan ryhmään kuin niihin, jotka olen jo maininnut, nimittäin sopimuksiin, jotka koskevat kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita, ja sopimuksiin, jotka koskevat erityisten käytännön tarkoitusten sääntelyä, sillä tosiasiassa sopimukset voivat kattaa kaikenlaisia asioita, jotka voivat saattaa yhden valtion tekemisiin toisen kanssa tai joissa yhden valtion edut edellyttävät ratkaisua toisen kanssa. Näin ollen löydämme kauppasopimuksia, postisopimuksia, tukisopimuksia, rautatietraktaatteja, liittosopimuksia, liittovaltiosopimuksia jne. – Nämä eivät ole erillisiä sopimuslajeja, mutta sisältö on toistaiseksi antanut niille nimet, sillä järjestelmällisessä esittelyssä ei pitäisi koskaan ottaa luokittelun perustaksi muita olosuhteita kuin niitä, joihin liittyy todellisia eroavuuksia ehdoissa ja periaatteissa.

Tämän luvun viidentenä jaksona minun puhuttava erityisesti siitä sopimustyypistä, jolla on oma nimensä, nimittäin alliansseista eli liittosopimuksista. Tällaisissa takuusopimuksissa, jotka eivät itsessään ole sivusopimuksia, on jo mukana liittoutumisen elementti, vaikka se edellyttää yhteistä toimintaa vain mahdollisesti. Liittosopimukset on puolestaan nimenomaisesti tarkoitettu yhtiösopimuksiksi. Kaikki sopimukset tuovat jossakin suhteessa mukanaan yhteenkuuluvuuden, aivan kuten kaikki yksityishenkilöiden väliset sopimukset velvoittavat sopijapuolet toimimaan tietyissä suhteissa samanlaisella tai vastaavalla tavalla. Kaikki sopimukset eivät kuitenkaan ole vain tämän takia yhtiösopimuksia. Yhtiösopimus edellyttää sopijapuolten yhteistyötä jonkin yhteisen tavoitteen saavuttamiseksi. Näin on myös silloin, kun liittoutumisen periaatetta sovelletaan julkisoikeuden alalla. On luonnollista, että poliittisten hankaluuksien ilmetessä havaittaisiin jo varhain se totuus, että yhdistetyt voimat pystyvät saavuttamaan enemmän kuin eristäytyneet, ja tuskin voidaan mennä niin kauas taaksepäin ajassa, etteikö liittosopimuksia olisi tehty. Jo Kreikan pienten valtioiden kohtalona oli liittoutua, jos ne aikoivat esiintyä voimakkaasti. –

Liittosopimuksilla tarkoitetaan sellaisia valtioiden välisiä sopimuksia, joilla pyritään keskinäiseen avunantoon tietyissä poliittisissa tarkoituksissa. Yleisimpiä liittosopimustyyppejä ovat ne, joita kutsutaan puolustus- tai hyökkäysliittosopimuksiksi tai myös hyökkäys- ja puolustusliitoiksi (suomeksi liittoutumat koskien keskinäistä avunantoa sodassa joko pelkästään yhteiseksi puolustautumiseksi vierasta hyökkäystä vastaan tai yhteiseksi hyökkäykseksi kolmatta valtaa vastaan tai molempia). Tämän tyyppisistä sotaa varten tehdyistä liitoista on historiassa ollut enemmän mainintoja verrattuna rauhanomaisia tarkoituksia varten tehtyihin liittoihin. Nämä sotaisiin tarkoituksiin tehdyt liittosopimukset voivat olla hyvinkin erityisesti määriteltyjä, koskea keskinäistä suojelua jotakin tiettyä valtaa vastaan, jonka pelätään hyökkäävän, ja ne voivat olla myös ajallisesti määriteltyjä siten, että liitto lakkaa, kun uhka on tullut torjuttua, tai ne voivat olla yleisemmin ilmaistuja ja tähdätä yhteistyöhön kaikissa sodissa, joihin molemmat sopijapuolet tai jompikumpi niistä voivat joutua. Tällaisia yleisiä liittoja on myös usein tehty ilman aikarajoja, mutta politiikan vaihtelevuuden vuoksi ne ovat harvoin olleet pysyviä. Olosuhteet muuttuvat helposti, ja silloin toinen valta saattaa huomata, ettei ole edullista sitoutua sopimuksella avustamaan toista kaikissa tapauksissa, ja niin sopimus on purettu. Uskottomuutta ei ole tällaisissakaan tapauksissa puuttunut. Joskus suurempi valtio pitää edullisena saada pienempi valtio tekemään sopimuksen, jotta se voisi painaa enemmän vaakakupissa, ja apua on annettu, joskus ehkä nolens volens (’haluttiin tai ei’), mutta kun pienempi valtio on tarvinnut apua, suurempi valtio ei ole pitänyt sitä mukavana ja on repinyt sopimuksen. Historia todistaa tästä, ja vaikka kansainvälisen oikeuden näkökulmasta tällainen on julistettava tuomittavaksi ja moitittavaksi, oikeudellisesti on kuitenkin tehtävä se johtopäätös, että keskinäisten hyökkäys- ja puolustussopimusten tekeminen on virheellistä, olipa liiton syy mikä tahansa. Erityisesti pienten valtioiden on oltava tässä suhteessa erittäin varovaisia. Kuten usein on todettu, on kaikkein asianmukaisinta, että liittoutumien olisi oltava rajattua tarkoitusta varten. On selvää, että jos yksi valtio julistaa sodan toista valtiota vastaan ja tämä liittolainen on puolustusliitossa kolmannen kanssa, myös viimeksi mainittu valtio tulee vedetyksi mukaan sotaan puolustukseen osallistujana. Tämän vuoksi on kysyttävä, onko myös tukisopimukset katsottava liittosopimuksiksi. Tiedämme Ruotsin historiasta, erityisesti 1700-luvulta, kuinka tällaisten sopimusten tekeminen oli hyvin muodikasta. Vastaukseksi tulee, että tukisopimus on sama kuin liittosopimus, mikäli se solmitaan siten, että se on valtioiden välinen liittosopimus sillä ehdolla, että toinen valtio tarttuu aseisiin ja ilmoittaa olevansa velvollinen lähettämään joukkoja ja toinen valtio ilmoittaa olevansa velvollinen antamaan aineellisia resursseja. Kyseessä on tällöin selvästi kumppanuus, jossa käydään yhdessä sotaa, mikä edellyttää sekä aseita että rahaa. Jos tukisopimus on kuitenkin olemassa ilman edeltävää liittosopimusta niin, että se on itsenäinen sopimus, jossa yksi valtio antaa toiselle valtiolle vuosittain tietyn rahasumman poliittisten tarkoitusperiensä edistämiseksi, kyseessä ei ole liittosopimus. Ne sopimukset, joita Ruotsin historiasta löytyy, olivat yleensä jälkimmäisen tyyppisiä. Kun Englanti tai Ranska sitoutuivat antamaan Ruotsille avustuksia ja kun Ruotsi sitten ryhtyi sotaan Venäjää vastaan, Englanti tai Ranska eivät olleet mukana sodassa, kuten ne olisivat olleet, jos ne olisivat tehneet liittosopimuksen. On ilmeistä ja seuraa siitä, mitä olen aiemmin todennut, että jos liittoutumiset sodassa ja sotaa varten halutaan hyväksyä kansainvälisen oikeuden näkökulmasta, ne on rajoitettava oikeutettuihin sotiin. Selitän, mitä oikeutetulla sodalla tarkoitetaan, kun tulemme sotaa käsittelevään loppulukuun. Jos solmitaan yleinen liittosopimus, johon ei ole sisällytetty mitään erityistä tarkoitusta, ja toinen näistä kahdesta maasta aloittaisi laittoman sodan, toinen maa ei olisi velvollinen osallistumaan siihen, koska on mitätöntä tehdä laiton sopimus. Jos oletettaisiin, että Ruotsi ja Saksa liittoutuisivat ja Saksa yhtäkkiä lähettäisi laivastonsa Kööpenhaminan edustalle sotimaan hyökäten Tanskaa vastaan, Ruotsi ei olisi velvollinen osallistumaan tähän sotaan. Liittosopimuksiin, elleivät ne ole rajoitettuja tai tukisopimuksia, sisältyy tietty yhteisvastuu. On olemassa liittosopimuksia, jotka ovat niin rajoitettuja, että toinen valtio sitoutuu toisen valtion ryhtyessä sotaan toimittamaan tietyn määrän joukkoja, mutta yleinen sopimus on yhteisvastuullinen. Kummankin osapuolen on ponnisteltava niin paljon kuin se voi. Voi kuitenkin syntyä olosuhteita, joissa kyseinen osapuoli voi kokonaan jättää sopimuksen täyttämättä, nimittäin silloin, kun jokin valtio joutuu myös itse hyökkäyksen kohteeksi. Silloin sen olisi valittava kahden velvollisuuden välillä, joko oman olemassaolonsa säilyttämisen tai sen velvollisuuden, joka liittosopimuksesta sille seuraa. Tässä tapauksessa ei ratkaisusta voi olla epäilystäkään, sillä valtion on ennen kaikkea pyrittävä säilyttämään olemassaolonsa. Jos tämä edellyttää kaikkia sen ponnisteluja, toinen osapuoli ei voi katsoa sopimusta rikotuksi, jos toinen osapuoli ei anna apuaan. Tässä itsepuolustuksessa piilee silti epäsuora apu, sillä siihen ryhtynyt valtio sitoisi näin hyökkääjän voimat niin, ettei se voisi edes uhata liiton toista osapuolta. Jos oletamme, että Ruotsin, Norjan ja Saksan välillä olisi yleinen yhteisvastuullinen sopimus, olisi selvää, että jos Ranska hyökkäisi Saksaan, Ruotsi olisi velvollinen osallistumaan Saksan puolustukseen, mutta jos Ruotsi samaan aikaan joutuisi Venäjän hyökkäyksen kohteeksi, se ei olisi velvollinen täyttämään liittolaisen velvollisuuttaan näin uhatussa asemassa. Puolueettomien valtojen välillä esiintyy myös liittosopimuksia puolueettomuuden säilyttämiseksi. Nämä eivät kuitenkaan ole muuta kuin keskinäisen puolustuksen liittoja, sillä jos puolueettomuutta loukataan, ne tuskin voivat saada hyvitystä muuten kuin aseellisella puolustuksella. Tämä muoto eroaa varsinaisista puolustusliitoista siinä, että sopimuspuolet ovat niitä solmittaessa niiden konfliktien ulkopuolella, joita vastaan ne saattavat joutua puolustautumaan. Toisinaan esiintyy liittoja, joilla on hyvin laaja-alaisia tarkoituksia, kuten Pyhä allianssi, josta olen jo puhunut, mutta josta minun on silti mainittava muutama sana ennen kuin jatkamme eteenpäin.

Pyhän allianssin nimellä tunnettu sopimus, joka tehtiin Pariisissa, kun ensimmäinen Pariisin rauha solmittiin Venäjän ja Itävallan keisareiden sekä Preussin kuninkaan välillä, eroaa kaikista muista olemassa olleista liittosopimuksista siinä, että sen tavoite ei ollut sama kuin muiden. Se ei ollut sopimus keskinäisestä avunannosta vihamielisen hyökkäyksen sattuessa eikä puolueettomuuden säilyttämisestä; sillä ei ollut mitään tällaista positiivista tavoitetta, vaan tässä sopimuksessa määrättiin, että kolme monarkkia olisivat pysyvästi yhdistyneet toisiinsa aidon ja erottamattoman veljeyden kautta ja että heidän olisi kohdeltava toisiaan maanmiehinään ja kaikissa tilanteissa ja kaikkialla tarjottava toisilleen apuaan. Pitäen itseään alamaisiaan ja armeijoitaan kohtaan perheidensä isinä heidän olisi hallittava niitä samassa veljeyden hengessä uskonnon, rauhan ja oikeudenmukaisuuden suojelemiseksi. Lisäksi siinä määrättiin, että ainoana johtavana periaatteena olisi oltava vastavuoroisten palvelusten tarjoaminen. Tämä liitto solmittiin tietyn uskonnollisen kiihkon vaikutuksesta, joka tosin luettiin sopivalla tavalla hyvää tarkoittavan despoottisen politiikan ansioksi, ja liittoon sisältyi tietysti kaikkein yleisin kuviteltavissa oleva tarkoitus, nimittäin uuden ja ennen tuntemattoman poliittisen järjestelmän, kristillisen järjestelmän, perustaminen. Toki kristillisten valtioiden kesken jokaisen poliittisen järjestelmän on oltava sopusoinnussa kristinuskon kanssa, mutta aiemmin ei ollut yritetty tehdä erityisesti sen tavoitteista politiikan ohjaavia periaatteita. Lisäksi käytäntöön soveltaminen osoittautui täysin erilaiseksi kuin mistä tässä epämääräisessä, mutta myös kauniista hyvää tarkoittamisesta todistavassa sopimuksessa oli säädetty. Kolme ruhtinasta kutsuivat muut Euroopan ruhtinaat liittymään sopimukseen ja saivat useimpien suostumuksen. Englannin tuolloinen sijaishallitsija julisti kuitenkin, että oli Englannin perustuslain vastaista tehdä sopimus ilman vastuullisen ministerin suostumusta, ja tämän sopimuksen allekirjoittivat vain hallitsijat. Se osoittautui myös soveltamisessaan joksikin aivan muuksi kuin mitä sen oli tarkoitus olla, sillä aina kun tämän liiton perusteella oltiin antamassa apua rauhan ylläpitämiseksi, se tehtiin vapautusliikkeiden tukahduttamiseksi Euroopassa. Perustuslaillisia aatteita ja vielä enemmän tasavaltalaisia aatteita vastaan katsottiin tarpeelliseksi ryhtyä hyökkäyksiin, ja väliintulot seurasivat toisiaan. Näin ollen on selvää, että kyse ei ollut tavallisesta liittosopimuksesta, vaan yrityksestä saada Euroopan hallitsijat yhdistymään holhoavaan politiikkaan, joka pitäisi ihmiset holhottavassa tilassa ja ylläpitäisi heidän käsitystään siitä, että kaikki hyvät lahjat tulivat ylempää valtaistuinten haltijoilta. Tätä allianssia vahvistettiinkin toisella, joka ei ainoastaan käyttänyt samaa runollista kieltä kuin tämä, vaan pyrki käytännön vaatimusten kanssa enemmän sopusoinnussa olleeseen sanamuotoon.

Kansainvälisessä oikeudessa on tapana, että tämän liittosopimukseksi kutsutun sopimustyypin käsittelyn jälkeen kiinnitetään yhtä lailla huomiota sopimuksiin, joilla perustetaan valtioiden välisiä pysyviä yhteenliittymiä, poliittisia yhdistelmiä, jotka minulla on usein ollut tilaisuus mainita. Allianssilla tarkoitetaan täysin kansainvälisen oikeuden alaan kuuluvaa sopimusta, joka ei voi luonteensa vuoksi olla kestoltaan rajoittamaton, mutta se on kuitenkin nimenomaan ulkopolitiikan kysymyksiä varten perustettu yhteenliittymä. Myös sopimukset, joilla luodaan pysyviä valtioiden yhteenliittymiä, ovat ensisijaisesti ulkopoliittisiin kysymyksiin tarkoitettuja yhteenliittymiä. Havaitsemme näin ollen tässä analogian. On myös täysin asianmukaista sisällyttää nämä pysyvät yhteenliittymät, ennen kaikkea niiden syntyperän luonteen vuoksi, kansainvälisoikeudellisiin sopimuksiin. Kun tällaisia valtioiden yhteenliittymiä tai liittoja solmitaan, erillisten sopijapuolten on liityttävä toisiinsa. Tämä akti ei voi olla luonteeltaan puhtaasti valtio-oikeudellinen. Mutta jos valtioliitot tai valtioiden yhteenliittymät muodostetaan sopimuksen perusteella, niillä on kuitenkin, kun niiden tarkoituksena on pysyvän poliittisen yhteenliittymän perustaminen, oltava myös valtio-oikeudellinen puolensa, koska tässä säädetään itse hallintotavasta ja yhteisten asioiden hoitamista koskevista järjestelyistä jne. suuremmassa tai pienemmässä määrin, mikä ei enää kuulu kansainvälisen oikeuden alaan. Olisi kuitenkin väärin julistaa, että sellaiset sopimukset, joilla perustetaan valtioiden välisiä liittoja, olisivat tekemisissä kansainvälisen oikeuden kanssa vain mitä tulee niiden varsinaiseen syntymiseen, mutta että sen jälkeen yhdistyneiden valtioiden väliset suhteet välttäisivät kaiken kansainvälisen oikeuden periaatteiden soveltamisen. Päinvastoin on perusteltua katsoa, että juuri tällaisten valtioiden, jotka ovat päättäneet elää pysyvästi yhdistyneinä toisiinsa, on noudatettava mitä suurimmalla huolellisuudella kaikkea sitä, mitä kansainvälisessä oikeudessa on vahvistettu. Jos valtiot, joilla ei ole yhteistä hallitsijaa tai yhteistä liittohallitusta, loukkaavat toistensa oikeuksia toistensa vastapuoliksi asettuneina vieraina kilpailijoina, tämä on tietysti rikkomus, mutta sitä pidetään sitäkin vakavampana, jos ne ovat liittyneet pysyvästi yhteen toistensa kanssa sopimuksella. Jos esimerkiksi Preussi sen jälkeen, kun Saksan keisarikunnasta on tullut valtioliitto, ryhtyisi seurauksena suuresta vallastaan loukkaamaan Saksia, Baijeria tai jotakin muuta Saksan valtiota niille varatussa erityisessä itsenäisessä sfäärissä, tämä olisi kansainvälisoikeudellinen rikkomus. Jos Venäjän hallitus ryhtyisi käyttämään mitä hyvänsä valtaa Suomessa, tämä ei olisi luonteeltaan valtio-oikeudellinen rikkomus, vaan kansainvälisen oikeuden loukkaus. Niissä liitoissa, joissa hallitsija on yhteinen eikä kaikkien valtioiden valtuutetuista koottua liittohallitusta ole, on siis hallitsijan velvollisuus tasapainottaa valtikkansa alla yhdistyneiden valtioiden keskinäiset oikeudet kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti unohtamatta, että suuret tai pienet valtiot eivät merkitse erilaista oikeuden mittaa, vaan että kaikkien kansojen oikeudellinen tasa-arvo on tunnustettu. Pohjois-Amerikan unionissa on erityinen tuomioistuin, jossa ratkaistaan yhdistyneiden valtioiden väliset riidat. Tämä tuomioistuin ratkaisee tällaiset riidat ei vain Amerikan unionin perustuslain perusteella, joka on pelkkä kansainvälisen oikeuden sopimus, vaan myös ylipäänsä kansainvälisen oikeuden periaatteiden pohjalta. Hyvin järjestäytyneen valtioliiton tulee näin ollen kyetä antamaan oikeusjärjestelmänsä soveltamisen ja kehittämisen myötä malli siitä, miten kansainvälisen oikeusjärjestelmän pitäisi rakentua.

Valtioiden väliset velvoitteet, jotka on vahvistettu sopimuksilla, voivat myös päättyä. Sen vuoksi on tarpeen lopuksi tarkastella olosuhteita, joissa sopimusten päättyminen on tunnustettava päteväksi. Tältä osin eräät näkökohdat ovat melko yksinkertaisia ja itsestään selviä analogisesti sen kanssa, mikä on voimassa yksityisoikeuden alalla. Kun sopimuksen tarkoitus on saavutettu, ei sopimuksen jatkamiselle ole jäljellä mitään syytä. Sopimus on tällöin laadittu ainoastaan tätä tarkoitusta varten, ja se lakkaa olemasta sen myötä. Sopimuksessa voidaan määrätä, että sopimuksen velvoitteet lakkaavat olemasta voimassa, mikäli tietyt olosuhteet toteutuvat. Sopimuksen voimassaoloaika määräytyy tällöin sen olosuhteen mukaan, jolloin ehto toteutuu. Kaksi valtiota on esimerkiksi voinut sopia, että niiden välillä sovelletaan tiettyä kirjepostimaksua, kunnes yleinen yleissopimus muuttaa sitä. Silloin aiempi sopimus lakkaa olemasta voimassa ilman uutta vahvistusta. Jos sopimus on tehty määräajaksi, ei voi olla epäilystäkään siitä, milloin se päättyy. Ei ole kuitenkaan harvinaista, että määräajaksi tehtyä sopimusta pidetään edelleen sovellettavana, ellei ole todettu, että sitä ei enää sovelleta. On kuitenkin tavallista, että jos joku haluaa edelleen elää sopimuksen mukaisesti, hän nimenomaisesti ilmoittaa sen pätevän edelleen. Mainitsin jo edellä kysymyksen sopimuksen päättymisestä sen irtisanomisen seurauksena. Tämä voi tapahtua vain silloin, kun siihen on varattu oikeus. Sopimuksen irtisanominen vain siksi, että se havaitaan vaivalloiseksi, ei ole hyväksyttävää. Kun Venäjä vuonna 1870 irtisanoi tietyt määräykset koskien suvereniteettiaan Mustallamerellä, jotka olivat voimassa vuoden 1856 Pariisin sopimuksesta lähtien, Venäjän oikeutta siihen vastustettiin, mutta Venäjä neuvotteli sitten asiasta, ja muut vallat myönsivät, ettei ollut perusteita pitää näitä määräyksiä voimassa. Tämän jälkeen tehtiin Lontoossa vuonna 1871 uusi sopimus, jonka kautta Venäjä sai tahtonsa läpi. Sopimus voi luonnollisesti päättyä keskinäisellä sopimuksella tai siten, että osapuoli, jonka eduksi sopimus on tehty, luopuu tästä edusta. Valtion perustuslain kehittyminen voi tehdä välttämättömäksi poiketa tietyistä sopimuksen määräyksistä, ja tämä on tunnustettava oikeutetuksi syyksi tälle, koska valtion ensisijaisiin huolenaiheisiin ja hallituksen ensisijaisiin velvollisuuksiin kuuluu ylläpitää ja kehittää valtion perustuslakia. Sikäli kuin kansakunnan osallistuminen hallitukseen on saanut jalansijaa, myös aiemmin tehdyt sopimukset, jotka edellyttävät hallitsijan yksipuolista valtaa, voivat muuttua soveltumattomiksi, ja tällöin kyseisellä valtiolla täytyy olla oikeus irtautua tällaisesta sopimuksesta. Roomalaisen oikeuden periaatteisiin, joihin kansainvälisessä oikeudessa vedotaan, kuuluu myös tämä: ultra posse nemo tenetur’kukaan ei ole velvollinen enempään kuin mihin pystyy’, ja tässä yhteydessä tähän periaatteeseen vetoamisen tarkoituksena on tunnustaa se, että jos valtio ei kykene noudattamaan sopimuksen määräyksiä, siltä ei pitäisi sitä myöskään vaatia. –

Kun kaksi valtiota joutuvat sotaan keskenään, näiden kahden valtion välillä voi olla useita sopimuksia, jotka eivät koske sellaisia asioita kuin ne, jotka aiheuttivat sodan syttymisen. Vanhempina aikoina katsottiin, että kahden valtion välinen sota rikkoo kaikki niiden väliset sopimukset tai velvoitteet, mutta tätä ei enää tunnusteta; sota voi keskeyttää näiden sopimusten soveltamisen, mutta itse sopimukset eivät ole menettäneet pätevyyttään siltä osin kuin sodan syy ja tarkoitus eivät vaikuta niiden sisältöön. Jos esimerkiksi kahden sellaisen valtion välillä, jotka jostain dynastisesta syystä ovat joutuneet sotaan keskenään, on olemassa kauppatraktaatti, samaa kauppatraktaattia voidaan soveltaa ilman uutta vahvistusta heti rauhan solmimisen jälkeen.

Koskien kysymystä valtioiden välisten, sopimusten perusteella omaksuttujen velvoitteiden päättymisestä, haluan lopuksi muistuttaa siitä, mitä totesin sopimuksia koskevan esitykseni alussa, nimittäin siitä, että sopimuksilla voidaan toisaalta pyrkiä ilmaisemaan vain tunnustettuja kansainvälisen oikeuden periaatteita ja toisaalta luomaan erityisiä kansojen välisiä järjestyssääntöjä. Sellaisten traktaattien määräykset, jotka vain ilmaisevat kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita, eivät ikinä lakkaa olemasta sitovia; niitä ei voida tehdä määräajaksi tai tietyin ehdoin tai irtisanomisoikeudella, ne ovat sitovia eivät siksi, että ne on ilmaistu sopimuksessa, vaan siksi, että ne ovat päteviä oikeusperiaatteita. Mikään valtio ei voi vapautua niiden noudattamisesta, kuten eivät myöskään valtion kansalaiset voi vapautua velvollisuudesta noudattaa lakia, vaikka kansalaisten väliset sopimukset lakkaisivat olemasta sitovia joka päivä ja hetki.

Tämä kansainvälinen oikeusjärjestys perustuu kuitenkin, kuten edellä esitetystä käy ilmi, osittain oikeusperiaatteeseen ja osittain erityissopimuksiin, ja tämä oikeusjärjestys voi myös häiriintyä. Aivan kuten tietyssä valtioyhteiskunnassa ei riitä, että sen oikeusjärjestykseen asetetaan lakeja ja normeja, vaan on myös pohdittava, miten niitä rikottaessa menetellään, niin myös kansainvälisen oikeuden tutkimus olisi hyvin puutteellista, jos se tyytyisi selostamaan vain sitä, mitä on tunnustettu oikeudenmukaiseksi ja kohtuulliseksi, sillä oikeuden rikkomista voidaan historiallisen kokemuksen perusteella ennakoida tapahtuvan toistuvasti jopa lajiltaan korkeimpien oikeushenkilöiden eli valtioiden välillä. Tässä voimme havaita kaksi kansainvälisen oikeuden loukkauksien päätyyppiä: sellaiset, jotka rikkovat kansainvälisen oikeuden yleisiä periaatteita, ja sellaiset, joissa loukataan tai jätetään huomiotta sopimuksissa olevia määräyksiä. Sen, mitä kutsutaan rikos- ja siviilioikeuden loukkaamiseksi yksityisoikeudessa, ja näiden kansainvälisen oikeuden alueen loukkausten välillä on analogia. Lisäksi voi esiintyä etujen yhteentörmäyksiä, joissa ei voida ennalta määrittää, kuka on väärässä, mikäli joku edes väärässä on. Tämä tarkoittaa kaikissa oikeusjärjestelmissä sitä, ettei loukkaus voi olla pelkkä oikeuden mitätöinti ilman enempiä seurauksia, vaan sen vastikkeena on välttämättä oltava oikeus poistaa loukkaus. Tämä on ilmeistä yksinkertaisimmissa tapauksissa ja myös valtioiden välillä. Jos kadulla liikkuva yksittäinen henkilö joutuu toisen henkilön hyökkäyksellä pahoinpitelemäksi, ei oikeusjärjestelmän kannalta ole kyse vain siitä, että on tapahtunut oikeuden mitätöinti, vaan samalla hetkellä on kyse siitä, että on syntynyt uusi oikeus, nimittäin loukatun yksilön oikeus saada hyvitys loukkauksesta sekä yhteiskunnan oikeus ja velvollisuus rangaista loukkaajaa. Oikeuksien loukkauksissa on aina kyse siitä, että joko yksittäinen osapuoli tai yleisö tai ainakin yleisö on oikeutettu vaatimaan rangaistusta tai hyvitystä. Jos esimerkiksi valtio ryhtyy lähettämään merirosvolaivoja, on selvää, että valtio, jonka alukset ovat olleet merirosvouksen pääasiallisena kohteena, on täysin oikeutettu vaatimaan hyvitystä, mutta ei ainoastaan tämän valtion, jonka laivaliikenteeseen rikollinen toiminta on vaikuttanut, vaan kaikkien sivistyneiden valtioiden on osoitettava, että kansainvälistä oikeutta on rikottu, ja niillä on yhtä lailla oikeus vaatia hyvitystä. Jos jokin valtio hyökkää ilman oikeutusta ja syytä toisten valtioiden kimppuun sotilaallisella voimalla, loukatuiksi eivät tule vain ne valtiot, joiden kimppuun on hyökätty, vaan kaikki sivistyneet valtiot, joiden on katsottava olevan yhteisvastuussa kansainvälisestä oikeusjärjestyksestä. Kuitenkin, jos esimerkiksi jonkun valtion pitäisi maksaa toiselle valtiolle tietty summa tukisopimuksen perusteella, mutta se ei tee niin, ei voida sanoa, että kyseessä olisi sellainen kansainvälisen oikeuden periaatteiden rikkominen, että se vaikuttaisi kaikkiin valtioihin. Tällöin ollaan samalla alueella kuin yksityishenkilöiden välisten yksityisoikeudellisten velvoitteiden täyttämisessä, mutta silti sillä erotuksella, että yksityishenkilöillä on tuomioistuin ja toimeenpaneva valta, joiden puoleen kääntyä, mutta valtiolla ei ole tällaista mahdollisuutta ja sen on turvauduttava johonkin muuhun. Minkään valtion oikeutusta saada korvausta rikoksista tai vahingoista ei voida koskaan kieltää, olipa loukkaus koskenut valtion aatteellisia etuja, sen kunniaa ja kansallisuustunnetta, tai aineellisempaa lajia, tuhotöitä, tulipaloa jne. On luonnollista, että sen hyvityksen luonne, joka valtiolle kuuluu kansainvälisen oikeuden mukaan oikeuksien loukkaamisen johdosta, riippuu loukkauksen itsensä luonteesta aivan vastaavin perustein kuin rikosoikeuden alueella eri rikoksista määrätään erilaisia rangaistuksia. Tässä ei kuitenkaan ole olemassa valtioiden välistä rikoslakia, eikä myöskään mitään säännöksiä vahingonkorvauksen määrästä, joka yhden valtion olisi oikeudenmukaisesti maksettava toiselle valtiolle. Ei kuitenkaan voida siksi sanoa, etteikö olisi mitään ohjeita sen arvioimiselle, miten laaja hyvitys yhden valtion olisi suoritettava toiselle. Ohjeistus löytyy oikeustietoisuudesta, oikeudenmukaisuuden omasta periaatteesta, jota ei myöskään ole luotu rikoslain eri säännöksillä, vaan joka on luonut nämä valtion sisällä. Rikoksen ja sitä seuraavan hyvityksen välillä on oltava vastaavuus. Jos esimerkiksi, kuten viime vuosisadalla on joskus tapahtunut, lähettiläs tekee suuren numeron siitä, että hallitsija, jonka luokse hänet on akkreditoitu, on kohdellut häntä tylysti ja kylmästi jollakin audienssilla, ja hän pyrkii yllyttämään hallituksensa pitämään tätä sodan syynä, ja tämä hallitus todella pitäisi tätä sodan syynä, silloin lähettilään henkilöön kohdistunut kuviteltu loukkaus ja äärimmäistä laatua oleva, sodan muodon saava hyvitys eivät ole missään oikeudenmukaisessa suhteessa toisiinsa. Kansainvälisten oikeuden loukkausten osalta on tärkeää erottaa toisistaan ne, joita yksittäiset henkilöt tai valtion virkamiehet voivat kohdistaa vieraaseen valtioon tai siellä oleviin henkilöihin, sekä ne, jotka valtio itse hallituksen määräyksestä suorittaa. Jos esimerkiksi rosvojoukko eksyy toisen valtion alueelle ja suorittaa siellä tekojaan siellä asuvia henkilöitä tai jopa julkisia laitoksia vastaan, sillä valtiolla, jonka alueella teko on suoritettu, on ilman muuta oikeus rangaista tästä rikoksesta rikoslakinsa mukaisesti. Jos mainitut rosvot ovat puolestaan onnistuneet pakenemaan kotimaansa alueelle, heidän oma hallituksensa on velvollinen saattamaan heidät oikeuden eteen. Jos näin tapahtuu, asia on täten ratkaistu, mutta mikäli valtio, jonka alamaiset ovat näin syyllistyneet rikokseen toisella alueella, ei salli heidän tuomitsemistaan, vaan jättää heidät rankaisematta, antoipa se julistuksen, että se hyväksyy teon tai ei, silloin on tapahtunut rikkomus myös valtion taholta toista valtiota kohtaan yleisen rikoskumppanuuden periaatteen mukaisesti. Valtion olennaisiin tehtäviin ja velvollisuuksiin kuuluu ylläpitää oikeudenkäyttöä alueellaan ja suhteessa alamaisiinsa. Jos valtio ei noudata tätä velvollisuuttaan ja jättää rikokset rankaisematta, koska ne vahingoittavat toista valtiota tai sen alamaisia, se on selvästi laiminlyönyt valtion velvollisuudet toista valtiota kohtaan. Vain tässä tapauksessa yksittäisen henkilön vierasta valtiota vastaan tekemästä rikoksesta tulee kansainvälinen loukkaus. Toisin on tietenkin silloin, kun valtiota vastaan tehdään väkivaltaa tai vääryyttä hallituksen määräyksestä. Silloin ei ole epäilystäkään siitä, mitä kautta hyvitystä tulee hakea.

Saattaa olla vaikeaa erottaa selvästi toisistaan sellaiset kansainvälisen oikeuden loukkaukset, joita on pidettävä sen laatuisina yleisinä kansainvälisen oikeuden mukaisina rikoksina, että niiden hyvittäminen on sekä valtioiden yhteinen etu että valtioiden yhteinen velvollisuus, ja puolestaan sellaiset, kun rikkomukset rajoittuvat sellaiselle alueelle, että molemmilla osapuolilla, sekä loukkaajalla että loukatulla, on katsottava olevan sillä täysi toimivalta. Tämä ero voisi tietenkin olla aivan selvä, jos olisi kirjoitettu valtion rikoslaille analoginen kansainvälinen laki, jossa määriteltäisiin rikokset ja niiden laajuus. Vielä vakavampi puute kansainvälisessä oikeusjärjestyksessä on silti se, että ei ole olemassa kansainvälisiä tuomioistuimia, jotka oikeudenmukaisuuden nimissä ratkaisisivat kaikki esiintyvät oikeuskiistat ja joilla olisi sitten valta panna tuomionsa täytäntöön. Tämän tuomioistuinten ja toimeenpanijoiden puutteen vuoksi valtiot joutuvat lähinnä auttamaan itseään ja hankkimaan itselleen niille kuuluvat hyvitykset, kun niiden oikeuksia on loukattu. Silloin on helppo ratkaisu sanoa, että jos valtio aikoo ikinä saada oikeutta, sen on käytettävä valtaansa, ja tapa, jolla se käyttää valtaansa toista valtiota vastaan, on sota. Ei kuitenkaan ole niin, että sota olisi pääasiallinen keino valtioille saada oikeuksien loukkaukset hyvitettyä. On myös muita keinoja kansainvälisen oikeuden suojelemiseksi, ja kaikki muut keinot, joita esiintyy käytännössä tai joita voidaan teoriassa esittää käyttökelpoisiksi, olisi ensin kokeiltava ennen kuin valtio ryhtyy hankkimaan itselleen oikeutta aseet kädessä. Sota on vasta viimeinen keino, ultima ratio, sen jälkeen kun kaikki muut, itse oikeusjärjestelmän ideaan perustuvat ja valtion sisäiselle prosessuaaliselle menettelylle analogiset keinot on käytetty.

Nyt on tarpeen tarkastella, minkä eri lajien tällaisia sopimuksia on todellisuudessa tehty ja miten niitä on voitu soveltaa. Ennen kaikkea teoreettisessa kansainvälisessä oikeudessa ei voida välttyä tukemasta sitä, mikä on todettu myös käytännössä, nimittäin sitä, että kaikissa valtioiden välisissä suhteissa tarvitaan maltillisuutta ja sovittelua. Valtioiden väliset suhteet ovat nykyään niin moninaisia ja yksityishenkilöiden esittämät korvausvaatimukset ja valitukset ovat niin lukuisia, että jos hallitukset eivät käsittelisi näitä riitoja sovitteluhengessä ja pyrkimällä sovintoratkaisuun, maailmanrauha häiriintyisi vielä useammin kuin nykyään. Kun kahden valtion välille syntyy erimielisyyksiä ja mielipide-eroja missä tahansa kansainvälisessä kysymyksessä, ensimmäinen sääntö on siksi pyrkiä neuvottelemalla tai sovittelemalla saamaan jompikumpi tai molemmat osapuolet antamaan periksi sen sijaan, että pyrittäisiin saamaan oma näkemys läpi voimakeinoin. Mutta kuten usein tapahtuu yksityishenkilöiden välillä, riitelijät eivät aina pääse toivottuun tulokseen suorilla neuvotteluilla. Usein tapahtuu niin, että jos kolmas jäävitön henkilö tarjoutuu välittäjäksi, syntynyt erimielisyys tasoittuu nopeammin; näin on myös valtioiden välillä. Tällöin on ensisijainen keino tavanomaisten suorien neuvottelujen jälkeen käyttää kolmatta osapuolta välittäjänä ja varmistaa tämän bona officia’hyvät palvelut’ eli diplomatiassa nimenomaan valtion toimiminen kiistan välittäjänä. Näin toimiminen ei ole enää pelkästään periaate, johon kuka tahansa voi järkevästi päätyä. Tätä koskeva lausunto on peräisin monessa suhteessa kuuluisasta Pariisin kongressista vuodelta 1856. Sen pöytäkirjaan kirjattiin huhtikuun 14. päivänä seuraava selitys: ”Valtuutetut eivät epäröi ilmaista hallitustensa nimissä toivomusta, että valtiot, joiden välillä syntyy vakavia erimielisyyksiä, voisivat ennen aseisiin turvautumista mahdollisuuksien mukaan vedota ystävällismielisen vallan välitykseen.” Näin oikeamielinen lausunto kuin tämä, jonka tueksi voidaan lisäksi nostaa esiin historiasta tosiasioita, olisi pitänyt ilmaista pikemminkin valtojen päätöksenä kuin toiveena. Usein on kuitenkin käynyt niin, että kansainvälisen oikeuden periaate on päätynyt positiivisestieli säädöksillä ilmaistuksi siten, että se on ensin nostettu esiin toivottavana. Jotkut kansainvälisen oikeuden tutkijat menevät niin pitkälle, että he katsovat, että puolueettoman vallan, joka havaitsee erimielisyyden syntyvän kahden toisen valtion välille, tulisi pitää välittäjäksi tarjoutumista velvollisuutenaan. Toiset tutkijat haluavat kuitenkin kiistää tyystin tällaisen velvollisuuden. Sekä ensimmäinen että toinen lienevät ääripäitä. Täytyy riippua olosuhteista, pitäisikö valtion katsoa olevansa velvollinen pyrkimään välittäjäksi kahden valtion välille. Yleensä valtion ei pitäisi painostaa toisten valtioiden asioissa, mutta toisaalta, jos kahden valtion välillä on sodan vaara, myös lähellä sijaitsevan valtion on katsottava etujensa olevan pelissä. Sodasta eivät kärsi ainoastaan sotaa käyvät osapuolet, vaan myös kaikki muut, joiden kanssakäyminen keskeytyy. Näin ollen valtion, joka havaitsee sodan olevan syttymässä, on katsottava, että sen omien etujen mukaista on pyrkiä välittäjäksi, ja toisaalta valtion oman arvokkuuden varjeleminen edellyttää, että sovittelua ei pidä yrittää lainkaan silloin, jos on ennakoitavissa, että se torjutaan halveksuen.

Se mitä olen nyt esittänyt, koskee lähinnä tapauksia, joissa valtio tarjoaa omaa sovitteluaan itse. Muita tapauksia ovat puolestaan ne, joissa kaksi riidan osapuolena olevaa valtiota pyytää kolmannen valtion väliintuloa. Tällaisissa tapauksissa sen ei pidä vältellä sitä. On täten tärkeää tehdä selkeä ero sovittelun tai välityksen sekä välimiesmenettelyn eli arbitragen välillä. Jälkimmäinen on lopullinen ja sitova päätös, kun taas sovittelussa pyritään vain sovintoratkaisuun. Se tarkoittaa jäävittömältä taholta saatavaa lisää itse neuvotteluihin. Haluan todistaa tämän esimerkin avulla. Espanjan ja Marokon välillä oli jo jonkin aikaa ollut kireät välit, koska marokkolaiset maantierosvot olivat jatkuvasti häirinneet Ceutaa, eikä Marokon hallitus ollut estänyt näitä rikoksia. Espanja vaati siksi tästä hyvitystä, ja vuonna 1844 oli vähällä syttyä tämän seurauksena sota. Englanti ja Ranska, jotka pelkäsivät että sota saattaisi vahingoittaa niiden kauppaa, tarjoutuivat silloin välimiehiksi ratkaisemaan kiistan näiden välillä. Tämän tarjouksen Espanjan hallitus hylkäsi ja ilmoitti, ettei kyseessä ollut mikään kiistanalainen periaate, vaan että Espanjan oikeuksia oli tässä selkeästi loukattu ja että kyse oli vain ratkaisun saavuttamisesta tätä koskevasta hyvityksestä. Silloin Englanti muutti tarjoustaan ja tarjoutui toimimaan välittäjänä vain hyvityksen saamiseksi. Tämän jälkeen tarjous hyväksyttiin, ja se johti sovintoon ja sodan välttämiseen.

Välittäjä ei esiinny auktoriteetilla eikä tee sitovaa päätöstä; hän pyrkii vain auttamaan neuvotteluissa, jotta riidan osapuolet pääsisivät sovintoratkaisuun. Välittäjä, jonka on luonnollisesti oltava puolueeton itse kiistakysymyksessä, ei myöskään tarjoa mitään takuuta siitä, että saavutettu sovinto tulee todella toteutetuksi. Tällaista sovittelua käytetään edelleen melko usein, olipa kyse sitten tärkeämmistä tai vähäisemmistä kysymyksistä, mutta rauhanomaisen sovittelun muoto, joka tunnetaan nimellä välimiesmenettely tai sovittelu välimiesmenettelyn avulla, on kuitenkin tärkeämpi kansainvälisen oikeuden kehitykselle. Voi tapahtua niin, ettei kaksi valtiota pääse sopimukseen niiden välisestä kysymyksestä, mutta ne ovat kuitenkin yhtä mieltä tärkeästä asiasta, nimittäin siitä, ettei aseiden anneta ratkaista, kuka on oikeassa. Silloin ne kääntyvät välimiesoikeuden puoleen, ja niiden on siten oltava etukäteen yksimielisiä alistumisesta välimiesoikeuden päätökseen. Tiedämme yksityisoikeuden alalta, miten usein voi käydä niin, että riidan osapuolet ovat täysin vakuuttuneita siitä, että kumpikin on oikeassa. Näin voi tapahtua myös valtioiden välillä. Kummankaan osapuolen ei tarvitse tällöin välttämättä pitää toisen osapuolen vaatimusta oikeuden loukkauksena. Molemmilla osapuolilla on niin ikään oletus siitä, että riidan osapuolten väitteiden jäävitön tarkastelu johtaisi siihen, että asiassa ei tunnustettaisi toisen vaan nimenomaan toisen oikeutta. Näin ollen tällaisissakaan tapauksissa ei ole valtioiden arvokkuuden loukkaamista ilmoittaa tyytymisestä siihen tuomioon, jonka välimiesoikeus voi antaa. Tällaisen välimiesoikeuden tehtävä voi olla enemmän tai vähemmän rajallinen. Se on rajoitetumpi, jos se esimerkiksi koskee vain vahingonkorvauksen määrän määrittämistä sen jälkeen, kun valtiot ovat jo sopineet siitä, kenen on maksettava se. Tehtävä on laajempi, jos itse oikeuskysymys alistetaan niiden tutkittavaksi, jotta saadaan aikaan paitsi arbitraatioeli välimiesmenettely, myös arbitrium eli ratkaisu, kumpi on oikeassa.

Kysymystä, kuinka kansainvälisen välimiesoikeuden tulee olla kokoonpantu, ei ole vielä säännelty traktaateilla. Kansainvälisen oikeuden historia osoittaa, että tässä on toimittu varsin eri tavoin. Vielä viimeksi kuluneina vuosikymmeninä oli hyvin yleistä viitata johonkin hallitsijana toimivaan henkilöön, jonka puolueettomuus nautti luottamusta. Näin esimerkiksi silloinen Belgian kuningas Leopold Itillagt av utgivaren († 1865) tunnettiin laajasta näkemyksestään ja rauhallisesta maltillisuudestaan sekä siitä, että hän oli pysyvästi puolueettoman valtion hallitsija ja riitojen sfäärin ulkopuolella. Toisinaan on käännytty myös jonkin korkean poliittisen auktoriteetin (esimerkiksi Hampurin senaatin) tai jonkin maan korkeimman tuomioistuimen puoleen. Viime aikoina näyttää siltä, että tähän tehtävään on nimitetty yksityishenkilöitä, erityisesti lakimiehiä. Puolueettomasta maasta tulevien tunnustettujen ja arvostettujen oikeusoppineiden puoleen kääntymisen pitää tarjota itsessään takuut siitä, että heidän on oman maineensa vuoksi kiinnitettävä asiaan kaikki huomio. Merkittävin esimerkki välimiesoikeudesta, sellaisesta, joihin juuri viittasin, oli Geneven välimiesoikeus vuonna 1871, joka koski niin sanottua Alabaman kysymystä, josta neuvoteltiin Englannin ja Yhdysvaltojen välillä. Tämä välimiesoikeus oli koottu siten, että kumpikin osapuoli nimitti yhden jäsenen ja Italian kuningas, Sveitsin valaliitto ja Brasilian kuningas myös yhden. Nämä antoivat tuomion, jonka mukaan Britannian oli maksettava Yhdysvalloille suuri korvaussumma.

Kun tällainen kompromissioikeus ei koostu yhdestä henkilöstä vaan kollegiosta, päätöksenteko tapahtuu tietenkin yksinkertaisella äänten enemmistöllä. Muilta osin on päädytty yksimielisyyteen teoriassa ja käytännössä, että tällaisissa kompromisseissa tulee kysymysten käsittelyssä soveltaa yleisesti tunnustettuja periaatteita koskien sekä prosessia että yleisesti menettelyä. Näin ollen ne eivät esimerkiksi saa kieltäytyä kuulemasta osapuolia eivätkä jättää kuulematta todistajia silloin kun sellaisia tarvitaan. Asian luonteeseen kuuluu, että kompromissituomioistuimen päätös sitoo osapuolia riippumatta siitä, onko kompromissi laadittu tavalla tai toisella. On myös esitetty vakavia valituksia, kun tällaisen noudattamisesta on kieltäydytty. Yhdysvaltojen ja Ranskan välillä oli 1840-luvulla kiista, jota kutsuttiin 25 miljoonan kiistaksi. Välimiesoikeuteen tehdyn vetoomuksen kautta oli sovittu, että Ranskan olisi maksettava 25 miljoonaa, mutta Ranskan hallitus ei voinut maksaa tätä summaa ilman ranskalaisten kamareiden suostumusta. Ulkoministeriä vastaan vallitsi tuolloin tyytymättömyyden virtaus, ja edustajien kamari kieltäytyi maksamasta tätä summaa. Amerikan kabinetti oli kuitenkin antanut tätä summaa vastaavia vekseleitä, mutta Ranskan valtio protestoi ne, ja syntyi hankaluuksia, joihin myös Englanti sekaantui, sillä tämä oli ilmeistä kansainvälisen oikeuden pyhyyden jalkoihin polkemista. Seuraavassa istunnossa kamari oli kuitenkin rauhoittunut, ja summa myönnettiin. – Halusin nostaa tämän esiin esimerkkinä siitä, ettei välimiesoikeuden päätöstä saa pilkata. On kuitenkin poikkeuksia, jolloin kompromissituomioita ei voida noudattaa, nimittäin ne tapaukset, kun tuomioistuin ei ole toiminut niin kuin sen olisi pitänyt. Jos se ylittää toimivaltansa ja sisällyttää tuomioonsa asioita, jotka eivät olleet riidan kohteena, tai jos se on toiminut epärehellisesti, jos se on lahjottu tai jos se on jättänyt huomiotta kaikki toimivaltaiset oikeudenkäyntimuodot, silloin välimiesoikeus on poikennut siihen sovellettavista perusteista ja tekee omasta tuomiostaan pätemättömän. Tällaisissa tapauksissa valtiot eivät voi katsoa itseään tuomioistuimen sitomiksi, koska edellytykset, joiden perusteella ne voivat vedota sen tuomioon, eivät ole täyttyneet. Sitä vastoin valtio ei saa sen vuoksi, että se on tyytymätön tuomioistuimen menettelyyn, katsoa itseään vapautetuksi noudattamasta päätöstä.

Mitä tulee kiistakysymyksiin sellaisten valtioiden välillä, jotka elävät pysyvästi yhdistyneinä toisiinsa ja jotka eivät voi ryhtyä sotaan luopumatta liitosta, kansainvälinen välimiesmenettely on se, josta määrätään itse sopimuksessa, kuten Pohjois-Amerikan ja Sveitsin perustuslaeissa. Mitä puolestaan tulee valtioihin, jotka elävät dynastisessa liitossa, ei voida kuvitella, että riidat ratkaistaisiin millään muulla tavalla kuin siten, että yhteinen hallitsija toimii puolueettomana välimiehenä, siten että hän tavallaan luopuu hallitsijan asemastaan, kun kyseessä ovat kahden valtion väliset asiat. Meillä on tästä esimerkki Suomen ja Venäjän välillä tullisuhteita koskevassa asiassa. Suomen suuriruhtinas antoi asiasta perustuslain, joka sisälsi yleiset periaatteet, ja samat yleiset periaatteet annettiin Venäjälle. Sitten kävi kuitenkin niin, että kun kyse oli näiden keskinäisten kauppasuhteiden jatkokehityksestä ja sääntelystä, ne jätettiin Suomen senaatin ja Venäjän valtiovarainministerin päätettäviksi. Jos nämä taas eivät pääse yksimielisyyteen, niin on selvää, ettei voi olla muuta välitystuomioistuinta kuin valtioiden päämies.

Yleiset kansainvälisoikeudelliset kongressit ovat myös eräänlainen keino päästä ratkaisuun kiistakysymyksissä ilman sotaa. Kuten historia on osoittanut, on todellakin tavallista, että tällaiset kongressit kokoontuvat sodan päätyttyä sen jälkeen, kun alustavat neuvottelut on saatu päätökseen, sääntelemään niitä olosuhteita, joita sota on synnyttänyt, samankaltaisissa tilanteissa kuin nyt vallitsevat olosuhteet. Tällaisia kongresseja on kuitenkin kutsuttu koolle myös sodan aikana. Näin esimerkiksi edelleen kuuluisa Osnabrückin ja Münsterin kongressi, joka solmi Westfalenin rauhan, oli työskennellyt kuusitoista vuotta ennen kuin rauha saatiin aikaan. Useat vanhat kongressit hukkasivat myös paljon aikaa pedanttiseen, oppineeseen riitelyyn. Jotkut tutkijat, heidän joukossaan Travers, ovat siksi hylänneet kongressit täysin ja sanoneet, ettei niissä säädetä muuta kuin pahaa, viitaten tässä erityisesti Wienin kongressin. Toiset taas, kuten Filimore, vastustavat hallitsijoiden osallistumista kongresseihin. Kongressit ovat kuitenkin tehneet jotain hyvääkin. Tällä vuosisadalla on esimerkiksi pidetty kaksi yleistä kongressia kaikkien Pohjois- ja Etelä-Amerikan valtioiden välillä, jotta näiden kahden maanosan kansainväliset suhteet saataisiin sellaisiksi, että niissä voitaisiin aina elää rauhassa keskenään. Niiden välillä on toki käyty sotia, mutta kuitenkin enemmän erillisten liittovaltion jäsenten välillä kuin eri liittovaltioiden itsensä välillä, ja amerikkalaiset kansainvälisen oikeuden tutkijat, joiden parissa tätä pidetään varsin tärkeänä, ovat korostaneet suurta hyötyä, jonka nämä kongressit ovat tuoneet mukanaan. Samoin ei voida kiistää, että Pariisin kongressi on tehnyt paljon hyvää, mutta nämä kongressit eivät luonnollisestikaan ole mitään välimiesoikeuksia. Niiden voidaan sen sijaan katsoa olevan yhdistelmä kaikista kolmesta tavanomaisesta rauhanomaisesta ratkaisuun pääsemisen muodosta.

Meidän aikanamme yksi arvostetuimmista julkisoikeuden alan tutkijoista, Bluntschli, on tehnyt paljon kansainvälisen välimiesmenettelyjärjestelmän kehittämiseksi, jotta siitä voisi tulla pysyvä instituutio. Monet muutkin ovat omistaneet työnsä sille, ja tällä hetkellä on pysyvästi olemassa erityinen instituutti kansainvälisoikeudellisten kysymysten ratkaisemista varten. Belgialaisessa Gentin kaupungissa kokoontuu vuosittain eri valtioiden oikeusoppineiden kongressi tarkoituksenaan laatia vähitellen kansainvälisiä kysymyksiä koskeva lakikokoelma ja sen lisäksi pohtia myös, millainen koko maailmaa koskevan kansainvälisen tuomioistuimen kokoonpanon tulisi olla. Käytännöllisen politiikan näkökulmasta kuulee usein vielä äänensävyssä tiettyä halveksuntaa näitä tieteellisiä kokeiluja kohtaan, mutta ei voida kuitenkaan kieltää, että yhä useammin esiintyvä turvautuminen välitystuomioistuimiin tähän kuuluvissa kysymyksissä todistaa niiden hyödyllisyydestä ja käyttökelpoisuudesta, ja jokaisen, joka haluaa arvioida asiaa puolueettomasti, on myönnettävä, että paljon useammat kysymykset olisivat voineet päätyä rauhanomaiseen ratkaisuun, mikäli kansainvälinen tuomioistuin olisi ollut olemassa.

Kansainvälisissä riidoissa on myös tarkkaan ottaen kaksi hyvin erilaista aluetta. Niistä verrattain harvat ovat sellaisia, joilla on se ominaisuus, että vieraan valtion toiminta herättää koko kansallistunteen, niin että se ei voi löytää muuta ratkaisua kuin torjua loukkauksen verellä. Tällaisia tilanteita on olemassa, ja ne tekevät sodan vielä pitkään välttämättömäksi, mutta ne ovat vain harvoin ilmeneviä tapauksia. Valtaosa kansainvälisistä oikeudenloukkauksista ei vaikuta niin syvästi kansakunnan kunniaan, ettei olisi mahdollista alistua välimiesoikeuden päätökseen sen sijaan, että turvauduttaisiin omaan voimaan, ja siksi on toivottavaa, että tämän kansainvälisen instituutin ponnistelut johtavat tuloksiin, jotka ainakin aluksi rajoittuvat niihin kansainvälisiin kysymyksiin, jotka eivät kuulu korkeimpaan politiikkaan.

Pysyvän kansainvälisen välitystuomioistuimen järjestäminen siten, että jokainen valtio voisi olla varma siitä, että myös sen oma näkemys oikeudesta on edustettuna jäsenten valinnassa, ei olisi kovin vaikeaa. Vaikeinta on luonnollisesti tuomioiden täytäntöönpano, jos tuomittu valtio ei vapaaehtoisesti alistu siihen, mutta jos kerran kaikki muut valtiot ovat yksimielisiä siitä, että kaikki kansainvälisen tuomioistuimen tuomiot on pantava täytäntöön, kunkin valtion taholta vaadittaisiin verrattain vähän uhrauksia, jotta ne voisivat yhdessä kohdistaa laiminlyövään valtioon tarpeelliset pakkokeinot kansainvälisen oikeusjärjestyksen toteuttamiseksi tässä suhteessa.

Kaikki se, mitä nyt on käsitelty, koskee hyväntahtoisuuden tai vapaaehtoisuuden aluetta, mikä ei ole sama asia kuin pakkokeinoihin vetoaminen. Valtiot voivat kuitenkin turvautua myös pakkokeinoihin ilman, että ne olisivat sama asia kuin sota. Tällaisia toimenpiteitä ovat: kostotoimet, voimankäyttö vastatoimena, kauppasaarto ja saarto.

Kostotoimilla tarkoitetaan kansainvälisen oikeuden terminologiassa toimenpidettä, jossa jokin valtio, jota toinen, jonkin sitoumuksensa laiminlyönyt valtio on loukannut, vastaa tähän laiminlyöntiin jättämällä myös puolestaan sitoumuksensa täyttämättä. Toistaiseksi lievin yksipuolisten pakkokeinojen muoto on se, mikäli valtio käyttää suvereenia valtaansa ilmoittamalla, että toisen valtion nauttima etu on päättynyt, koska toinen valtio kieltää meiltä meille sopimuksen perusteella kuuluvan edun. Kyse on toimesta toimea vastaan alueella, jolla ei vielä tarvitse turvautua voimakkaimpaan ärsytykseen. Usein käy niin, että kun kaksi valtiota näyttää näin ikään kuin hampaitaan toisilleen, ne rauhoittuvat ja neuvottelevat uudelleen siitä, kuinka nämä kiistanalaiset edut tai keskinäiset suhteet tulisi järjestellä uudelleen, jotta ne täyttyisivät.

Voimankäyttö vastatoimena on jo jyrkempi toimenpide. Kostotoimien ja voimankäytön vastatoimena rajalle voidaan sijoittaa se, kun jokin valtio esimerkiksi osoittaa vastenmielisyytensä toista valtiota kohtaan korottamalla valtavasti tulleja ja satamamaksuja tai muuta vastaavaa ja loukattu valtio ryhtyy vastaaviin toimenpiteisiin vaikeuttaen myös puolestaan toisen valtion kaupankäyntiä. Vakavampaa voimankäyttöä vastatoimena on se, jos jokin valtio takavarikoi toisen valtion omaisuutta tai alamaisia saadakseen sillä tavoin itselleen hyvityksen vastaavanlaisesta todellisesta tai oletetusta loukkauksesta. Historiallisissa sotakertomuksissa havaitaan puhuttavan armeijan kostotoimista toista vastaan. On kuitenkin kyse toisenlaisesta voimankäytöstä vastatoimena, kun jokin armeija sallii itselleen hirmutekoja ja toinen armeija katsoo olevansa oikeutettu tekemään samoin vaatiakseen hyvitystä. Tähän voi kuulua myös se, että loukkauksen tehneen valtion alukset asetetaan kauppasaartoon niiden ollessa loukatun valtion satamissa. Tämä oli aiemmin hyvin yleistä.

Saartoja esiintyy myös rauhan aikana. Esimerkiksi vuonna 1860 Englanti ryhtyi yhtäkkiä saartamaan Rio de Janeiroa. Englantilainen alus oli haaksirikkoutunut Brasilian rannikolla, ja osa laivan tavaroista ja miehistön ruumiit oli löydetty rannalle huuhtoutuneina. Englannin konsuli väitti silloin, että rannikon väestö oli tappanut miehistön ja kaapannut tavarat, ja vaati hyvitystä. Kun tästä kieltäydyttiin, Englannin hallitus lähetti välittömästi laivastonsa saartamaan Rio [de] Janeiron sataman. Brasilian ministeri esitti Lontoossa tämän johdosta vakavia vastalauseita, jotka päättyivät siihen, että hän vaati passinsa ja poistui Lontoosta ja katkaisi suhteet Englantiin. Ne olivat poikki kolmen vuoden ajan, kunnes parlamentin uusi kokoonpano tunnusti, että Englanti oli väärässä.

Tällaisia pakkokeinoja on pidettävä tuomittavina, jos ne ovat yksinomaan niitä käyttävän valtion aloitteita. Kansainvälisen oikeuden mukaan tällaisia toimenpiteitä voidaan puolustaa vain silloin, kun todetaan, että valtion oikeuksien lievään loukkaukseen voidaan sopivimmin vastata samanlaisilla toimenpiteillä ja pakkokeinoilla. Tällaiset pakkokeinot voivat myös mahdollisesti johtaa ratkaisuun ilman sotaa, vaikka ne voivat toki myös huolimattomasti käytettyinä manata esiin sodan. Sen laatuiset toimenpiteet kuin voimankäyttö vastatoimena tai saarrot ja vastaavat voidaan tunnustaa oikeutetuiksi ainoastaan, jos noudatetaan periaatetta toimi toimea vastaan valtion pakottamiseksi pidättäytymään väkivallasta. Kuitenkin vetoamisen välimiesoikeuteen on aina oltava oikeampi ratkaisu, mutta tämä edellyttää, että molemmat riidan osapuolet ovat jo sopineet siitä, että välimiesoikeuden annetaan etsiä ratkaisu. Edellä esitettyjen, tällaisten pakkokeinojen käyttöä rauhan aikana koskevien esimerkkien lisäksi haluaisin mainita vielä muutamia esimerkkejä tällaisten toimenpiteiden ei niinkään vähäisestä varastosta. Vuonna 1848, pian sen jälkeen, kun Kreikassa ja erityisesti Ateenassa oli tapahtunut sisäisiä levottomuuksia, Englannin hallitus esitti Kreikan hallitukselle voimakkaita korvaus- ja hyvitysvaatimuksia osin siksi, että kreikkalaiset merisotilaat olivat loukanneet joitakin englantilaisten sota-alusten matruuseja, ja osin siksi, että Englannin alamaiset olivat kärsineet omaisuusvahinkoja. Eniten käsiteltiin Don Pacifico -nimisen miehen tapausta. Hän ei ollut sen enempää englantilainen kuin että hän oli syntynyt Gibraltarilla. Hän väitti, että häneltä oli ryöstetty reilun kahdenkymmenentuhannen punnan edestä arvopapereita. Kreikan hallitus kiisti olevansa velvollinen korvaamaan menetystä, koska hänen olisi pitänyt kääntyä kreikkalaisen tuomioistuimen puoleen ja hakea hyvitystä siellä. Englanti, jolla oli tuolloin suuri eskaaderi Välimerellä, lähetti sen saartamaan kreikkalaisia satamia ja kaappaamaan kreikkalaisia aluksia. Kreikan hallitus protestoi tätä tietäen hyvin olevansa heikompi osapuoli, mutta katsoen, ettei ollut sen kunnian mukaista antaa periksi. Ranska tarjoutui välittäjäksi, ja saarto lopetettiin, mutta heti kun oli nähtävissä, että Ranskan välitys johtaisi siihen, ettei Englannin vaatimuksia tunnustettaisi laillisiksi, amiraali aloitti vihollisuutensa uudestaan. Tällöin Ranska kutsui lähettiläänsä takaisin Lontoosta ja ilmoitti maineensa tulleen loukatuksi, koska sen välityksestä huolimatta oli ryhdytty pakkotoimiin. Englanti taipui, ja asia siirrettiin portugalilaisen tuomioistuimen ratkaistavaksi, joka paljasti, että riidan kohteena oleva summa oli vain 150 sterlingpuntaa. Tämä herätti kuitenkin muiden Euroopan valtioiden yleisen vastenmielisyyden, ja muun muassa Venäjä lähetti Englannille nootin, jossa todettiin, että saattaa vaikuttaa kyseenalaiselta, millaisen vastaanoton tämä nootti saisi, mutta Venäjä ei voinut olla kysymättä, oliko Englannin aikomuksena pyrkiä tuomaan kansainväliseen oikeuteen sääntö, jonka mukaan vahvemman ei tarvitse kunnioittaa heikomman oikeuksia. The Times lausui, että tämä satiirinen asiakirja oli valitettavasti täysin oikeutettu. Tämä kiinnitti Englannin parlamentin huomion, ja se vastusti lordi Palmerstonin menettelyä.

Saartoon turvautumista eli jonkin vallan laivojen takavarikoimista on käytetty pakkokeinona myös rauhan aikana Ranskan toimesta vuonna 1831, jolloin kaikki portugalilaiset laivat takavarikoitiin, jotta infanteprinssi Dom Miguel pakotettaisiin kuuntelemaan Ranskaa [...]oläslig/saknad text.


Englannin laivaston äskettäin tapahtunutta saapumista Marmaranmerelle on myös pidettävä sodan ulkopuolisena pakkotoimena, jonka tarkoituksena on korostaa niitä vastaväitteitä, joita Britannia katsoo voivansa esittää San Stefanon alustavaa rauhaa vastaan. Kyseessä ei ole varsinainen saarto, mutta se on selvemmin saarto kuin jos brittilaivasto olisi jäänyt Dardanelleille. Se rikkoo myös Pariisin sopimusta, jossa määrätään, että sota-alukset eivät saa kulkea läpi Dardanelleilta. Mitä tulee erityisesti kauppasaartoon, tällaiset toimenpiteet on nyttemmin enemmän tai vähemmän suljettu pois perusteettomina, koska ne kohdistuvat täysin yksityisomaisuuteen, ja ainakin on onnistuttu saamaan näinkin paljon tilaa sille oikeudelliselle näkemykselle, että jos kauppasaarto tapahtuu, ne yksityishenkilöt, jotka saattavat siitä kärsiä, täytyy pitää vahingoittumattomina.


Kun kaikki rauhanomaiset keinot ovat epäonnistuneet ja kun tällaiset pakkokeinot eivät myöskään ole johtaneet myönnytyksiin silloin kun niitä on perätty, tai hyvityksiin silloin kun sellaiset ovat oikeudellisesti paikallaan, silloin valtioiden välinen riita ilmenee yleensä sotana. Kansainvälisen oikeuden keskeinen osa on siksi se, joka käsittelee kansainvälistä oikeutta sodan aikana, sodan oikeutta, kuten sitä joskus kutsutaan. Me kaikki tunnemme vanhan sanonnan ”inter arma silent leges’aseiden kesken lait vaikenevat’, ja näin ollen voitaisiinkin sanoa, että kun sota kerran puhkeaa, silloin kansainvälinen oikeus, oikeudelliset suhteet kansojen välillä, on lopussa, ja silloin sen ääni on vaiennettu, sillä sodassahan on kyse siitä, että valtiot asettavat itsensä väkivallan pohjalta oikeusjärjestelmän vaatimusten ulkopuolelle. Kun sota syttyy, enää ei kuulla niitä ääniä, jotka korostavat kansakunnalle ja yksilölle pettämättömästi sitä, mitä oikeus ja oikeudenmukaisuus tarjoavat, ja jotka aikakausi aikakaudelta kehittyvät ylevämmäksi oikeustajuksi ja saavat sitovan ilmaisun. Ei kuitenkaan ole eikä voi olla niin, että heti sodan syttyessä kaikki tehtävät loppuisivat kansakuntien välisten oikeussuhteiden tutkimiselta kansainvälisen oikeuden avulla. Vaikka sota on luonteeltaan lainvastaista väkivaltaa, sillä on myös monia yhtäläisyyksiä oikeusriitoihin ja pakkokeinoihin valtioiden sisällä, jossa lakia voidaan kuitenkin ylläpitää aivan eri tavalla kuin valtioiden välillä. Tiedämme, miten esimerkiksi moraalisesti, joskaan ei oikeudellisesti, jalosta kostonhimosta tehtyyn tappoon liittyy tuomioistuimen mukaan usein erityisen lieventäviä olosuhteita. Tiedämme, että vaikka valtaosa valtioista on jo kauan sitten tuominnut kaksintaistelut lainsäädännössään, se on edelleen monissa kansakunnissa muoto, johon turvaudutaan sellaisissa riita-asioissa, joita ei voida käsitellä tuomioistuimessa, eikä yleinen oikeustietoisuus täysin hylkää tätä julmaa tapaa ratkaista oikeusriitoja. Tiedämme myös, kuinka myös itse laki sallii voimankäytön itsepuolustukseksi. Toisaalta havaitsemme valtioiden sisällä esiintyvän toisinaan sodan kaltaisia konflikteja, esimerkiksi kapinoita. Ei ole läheskään niin, että historia olisi tuominnut jokaisen kapinan oikeudettomaksi teoksi, vaan se voi olla, niin lainvastainen kuin se onkin, viimeinen keino, ultima ratio, vallanpitäjien oikeudenvastaisuuksia vastaan, ja samoin toisaalta, jopa valtiossa, jossa on asianmukainen oikeusjärjestelmä ja toimeenpanovalta, yksilöiden ja väkijoukkojen oikeuksien loukkaaminen voi saada sellaiset mittasuhteet, että valtion on käytettävä sotilaallista voimaa omia kansalaisiaan vastaan. Kaikki tällaiset väkivallanteot muistuttavat rikoksia tekojen olemuksen ja aineellisen luonteen osalta, jos ei oteta huomioon niiden syitä ja tarkoituksia. Aina kun poliisi ottaa henkilön kiinni, poliisi tekee teon, joka on rangaistava, jos tarkastellaan vain teon ulkoista luonnetta. Jos yksityishenkilö pidättää henkilön ilman valtion valtuutusta, hän syyllistyy rikokseen yksilön vapautta vastaan. Oikeuden toteuttamiseksi on siis väistämätöntä, että pakkoa tai voimaa käytetään, ja vieläpä monessa eri muodossa. Valtiossa laki itse on määrännyt, millaista pakkoa on käytettävä ja milloin se on oikein. Koska tästä ei voida luopua valtion sisällä, jonka kaikki jäsenet kuitenkin ovat keskenään täysin toisessa läheisessä suhteessa julkiseen valtaan ja jolla on takanaan toisenlaiset perinteet kuin mikä on tilanne erillisten kansojen välillä, miksi tällöin olisi mahdollista väittää, että kaikki valtioiden väliset voimatoimet olisivat oikeuden vastaisia eikä kestävästä kansainvälisestä oikeudesta voitaisi puhua niin kauan kuin sotia esiintyy? Kuitenkin, aivan samoin kuin oikeusvaltiot pyrkivät vähentämään pakkokeinojen välttämättömyyttä itsessään ja valtion sisäinen oikeusjärjestys johtaa siihen, että yhä harvemmin ilmaantuu yksilöitä, jotka haluavat käyttää omankädenoikeutta, vaan he luottavat turvallisesti vakiintuneeseen oikeusjärjestelmään, niin myös kansainvälisessä oikeudessa täytyy havaita ja itse asiassa siellä havaitaankin sen kehittyvän kaikessa hitaudessaan siten, että sodan tarkoittamaa väkivaltaista tapaa käytetään vain äärimmäisissä tapauksissa. Mitä parempi oikeudellinen tilanne valtiossa on, sitä harvinaisempia ovat ne poikkeustapaukset, joissa oikeuden ulkopuolinen toimintatapa voi tulla viranomaisten taholta kyseeseen; mitä vakiintuneemmaksi kansakuntien välinen oikeusjärjestys on tullut, sitä harvinaisemmaksi myös tämä oikeuden ulkopuolinen keino, sota, tulee. Historian opetukset ja oikeudellinen kehitys oikeuttavat tämän johtopäätöksen, vaikka emme näekään sen juurikaan toteutuvan meidän päivinämme. –

Sodan määritelmä kansainvälisessä oikeudessa on hyvin yksinkertainen. Kyseessä on sota, kun kaksi valtiota tai valtioryhmää käyttää aseellista voimaa toisiaan vastaan. Tässä yhteydessä on mielestäni syytä korostaa lyhyesti sodan ja kapinan välistä eroa. Käsitteen kapina oikein käyttämiseksi oletetaan, ettei sodassa ole kaksi valtiota keskenään, vaan kaksi osapuolta saman valtion sisällä. Yksipuolisesta näkökulmasta sodan ja kapinan käsitteet ovat sekoittuneet Italian itsenäisyyssotien aikana. Myös Puolan sotia vuosina 1830 ja 1861 on usein kutsuttu kapinoiksi. Se asiaintila, että Puolalla oli Venäjän kanssa yhteinen hallitsija, antoi näille sodille luonnollisesti kapinan luonteen samaa hallitsijaa vastaan, mutta toisaalta Puola oli Venäjän kanssa yhdistynyt valtio, ja siksi tämä sota oli luonteeltaan myös sotaa itse Venäjän kanssa tehtyä yhdistymistä vastaan. Termi kapinasota olisi kuitenkin ollut osuvampi kuin pelkkä kapina tai pelkkä sota. Kyse oli kansakunnasta, joka halusi puolustaa itsenäistä olemassaoloaan valtiona. Se, oliko se antanut aihetta siihen, että sen oli oikeudellisesti todettu menettäneen tämän aseman, ei liity tähän. Se on historiallinen kysymys. Puola oli kuitenkin Wienin sopimuksen nojalla yhdistynyt valtioksi Venäjän kanssa, ja siksi Puolan sotatoimet eivät olleet kapinoita siinä mielessä, että alamaiset olisivat kapinoineet laillista hallitsijaansa vastaan.

Jokainen sota, riippumatta sen syystä tai tarkoituksesta, on todellinen prosessi kansojen elämässä, voimanilmaus yhtä tai toista tarkoitusta varten. Se keskeyttää kansainväliset suhteet, ja on aina kyseenalaista, milloin sodalla itsessään on oikeudellinen luonne, mutta oikeudellisia seurauksia sodalla on aina. Kaikki sodat esiintyvät tässä väkivaltaisessa muodossa, jossa uhrataan ihmishenkiä ja luodaan onnettomuuksia ja tuhoa laajoilla alueilla. Kaikkia sotia ei silti voida pitää oikeudellisesti samanlaisina; on olemassa oikeutettuja ja oikeuttamattomia sotia. Luonnollisesti, jos toisen osapuolen on tunnustettava käyttäytyvän oikeudenmukaisesti, johtopäätös tästä on, että toinen osapuoli käyttäytyy epäoikeudenmukaisesti. Voi olla myös sotia, joissa ei voida ilmiselvästi määrittää, kenen puolella oikeus tai vääryys on. Kiistassa oikeusperiaatteista, oikeudenmukaisesta poliittisesta järjestelmästä, ei aina ole a priori selkeitä normeja sen arvioimiseksi, kenen puolella oikeus on, sen enempää kuin sodan lopputulos, voitto tai tappio, määrittää, kenen puolella oikeus on. Ei myöskään voida pitää itsestään selvänä yksilöiden välisessä kaksintaistelussa, että se, joka haavoittuu tai kuolee, oli väärässä. Sodan oikeudenmukaisuus riippuu luonnollisesti sen syystä ja tarkoituksesta. Yleisenä periaatteena voidaan todeta se, että sota on oikeudenmukainen, kun se perustuu aseellisena itseapuna kansainväliseen oikeuteen, ja epäoikeudenmukainen, jos se on kansainvälisen oikeuden vastainen. Tämä väite on kuitenkin liian yleinen ollakseen yksin riittävä tässä asiassa. Se, mitä voidaan kiistatta todeta, on se, että kun sota on hätävarjelua, se on itse oikeuden käsitteen oikeuttama, ja erityisesti silloin analogisesti yksittäisten valtioiden lainsäädännön kanssa. Jokaisen valtion on paitsi oikeutettua myös välttämätöntä puolustautua hyökkäystä vastaan, jos valtio ei halua luopua olemassaolostaan valtiona ja siten elämästään. Ja hyökkäyksen mahdollisuus minkä tahansa valtion taholta on puolestaan syy siihen, että jokaisen valtion, joka ei ole luopunut uskosta tulevaisuuteensa, on myös ylläpidettävä puolustuslaitosta. Sotaa pidetään oikeutettuna myös silloin, kun valtioon on kohdistunut vaikea ja vakava oikeudellinen loukkaus, jota ei ole hyvitetty pyydetyllä tavalla ja joka, jos se jätetään ratkaisematta, vaikuttaisi valtion maineeseen tai mahdollisuuteen jatkaa olemassaoloaan itsenäisenä valtiona. Sotaan turvautuminen tällaisen oikeuksien loukkaamisen seurauksena ei ole sama asia kuin sotilaallisen hyökkäyksen torjuminen, eikä sillä silti kuitenkaan ole spontaanin hyökkäyssodan luonnetta. Lopuksi kansainvälisessä oikeudessa on todettu periaate, että kun toinen valtio rikkoo yleistä oikeusjärjestystä tai pyhiä ja arvokkaita oikeusperiaatteita, toinen valtio on oikeutettu kumoamaan tällaisen rikkomuksen sodan rangaistuksella. En omalta osaltani halua kiistää tätä väitettä, mutta katson, että minun täytyy kiinnittää huomiota siihen, että se voi aiheuttaa tulkinnallisia vaikeuksia. Jos valtio katsoo voivansa toimia milloin tahansa tuomarina siinä, onko toinen valtio rikkonut kallisarvoisia oikeudellisia periaatteita vai ei ja pitäisikö sitä siksi rangaista, tähän liittyy helposti väärinkäytön vaara oikeutuksen varjolla. Tästä syystä kansainvälisen oikeuden kehitys tapaa nykyään perustua siihen, että tällaisissa tapauksissa asiasta on keskusteltava yhdessä eri valtioiden kesken ja että rikkomuksen tehneen valtion rankaiseminen on suoritettava yhteisesti ja ilman muita tarkoitusperiä kuin saavuttaa takuut enempien yleisesti tunnustetun oikeuden häiriöiden varalta. Vain näin tällä on sellainen luonne, että se on kuin yleisen oikeustajun toimeenpanoa.

Tällaisten sodan syiden joukossa haluan muistuttaa teitä erityisesti siitä, että kun julmaa vainoa harjoitetaan tietyn uskonnon harjoittajia vastaan, sellaista ei voida pitää niin täysin sen valtion sisäisenä asiana, jossa väkivalta on tapahtunut, etteikö valtioilla, jotka muutoin lainsäädännöllään suojelevat joko uskonnon vapaata harjoittamista tai vainottua kirkkoa, olisi syytä valmistella, jopa sodan voimalla, näille uskonveljilleen oikeudellista asemaa. Useiden valtioiden yhteisen toiminnan on kuitenkin luonnollisesti oltava oikeampaa kuin yhden valtion toiminnan, ja jos yksittäinen valtio tekee niin, se menee liian pitkälle, mikäli se haluaa saavuttaa sodalla enemmän kuin takuut loukatuksi tulleelle uskonnonvapaudelle. Useat kansainvälisen oikeuden parhaat ajattelijat ovat huomauttaneet, etteivät historiallisesti annetut olosuhteet voi vaatia niin ehdotonta kunnioitusta, että jonkin valtion pyrkimystä muuttaa näitä olosuhteita pidettäisiin välttämättä oikeuttamattomana sotana. Vallananastuksella, valloitussodilla tai Wienin kongressin kaltaisten itsevaltaisten ja häikäilemättömien kongressien päätöksillä voidaan luoda valtioalueita dynastisten pyrkimysten ja muiden sellaisten seikkojen vuoksi, jotka eivät perustu tällaisen sääntelyn kohteiksi joutuneiden kansojen kehitykselle, ja silloin ennemmin tai myöhemmin tulee aika, jolloin tällaisen sääntelyn koskettamat kansat katsovat itselleen tarpeelliseksi saada nämä historiallisesti annetut ehdot poistettua. Italian taistelua Itävaltaa ja pikkutyrannioita vastaan, joiden oikeutuksen tukena olivat osin Italian sisäiset menneisyyden jakolinjat, mutta ennen kaikkea Wienin kongressi, ei voida koskaan pitää oikeudellisesta näkökulmasta tarkasteltuna laittomana sotana, koska sen tavoitteena oli tiettyjen historiallisesti annettujen olosuhteiden tuhoaminen.

On myös korostettu oikeutetusti, että toisaalta niin sanottu valtion etu, siinä mielessä kuin tätä sanaa usein käytetään diplomatiassa, ei välttämättä ole oikeutettu sodan syy. Valtion edulla voidaan ymmärtää näkymää saada lisää etuja valtiolle kasvattamalla sen aluetta ja laajentamalla sen valtaa ja vaikutusvaltaa. Tällaiset näkymät eivät oikeuta sodan väkivaltaa. Silloin sota on luonteeltaan vallanhimoa, valloituspolitiikkaa. Vielä vähemmän voidaan myöntää, että tähän monessa mielessä kauheaan kehitykseen, jota sota edustaa, olisi oikeutettua turvautua hyvityksen hankkimiseksi pikkumaisissa herkkyyksissä. Aikaisemmin, kun korkeampi politiikka oli kokonaan hallitsijoiden tai kunniakkaiden valtiomiesten ja suosikkien käsissä, sotia syntyi usein vain siksi, että heidän välillään oli ollut erimielisyyksiä, ja kansakunnat joutuivat välikäteen. Mitä enemmän perustuslaillinen edustuksellinen hallintojärjestelmä on juurtunut, sitä enemmän se on poistanut mahdollisuuden sotia tällaisista vähäpätöisistä syistä, eikä silti voida sanoa, että historia olisi osoittanut, että vain hallitsijoilla tai kunniallisilla valtiomiehillä olisi ollut pikkumaisia ajatuksia. On myös olemassa ominaisuus, jota kutsutaan sovinismiksi ja joka koostuu erityisestä vihan tunteesta vieraita kansoja kohtaan, himosta halventaa kaikkea, mikä ei kuulu omalle kansakunnalle, ja joka siksi herättää kateutta kansojen välillä. Tämä on varsin surullinen piirre politiikan aikakirjoissa. Se on usein johtanut sotiin, jotka muistuttavat vanhempien, barbaarisempien aikojen raivokkaita sotia. On aina vaikea ratkaista, kuka on oikeassa, kun sodat ovat syntyneet seurauksena siitä, mitä arkipuheessa kutsutaan vanhaksi kaunaksi. Nähdään, että joskus sodan syy paisuu ja muhii vähitellen suuriin mittasuhteisiin ja lopulta lakataan kuuntelemasta enempiä jatkoneuvotteluita sotkuisen jutun selvittämiseksi, ja syttyy sota, jonka syytä on etsittävä kaukaa menneisyydestä, vaikka sen verukkeena olisivatkin viimeisimmät konfliktit. Käymisaineita tällaiselle tuottavat kansojen kansainväliset suhteet ja erityisesti tietyt poliittiset järjestelmät, kuten esimerkiksi Pyhän allianssin järjestelmä ja sen jälkeen niin sanottu suurvaltajärjestelmä. Kun se on nostanut tiettyjen valtioiden vaatimukset vaikutusvallasta niin huimaaviin korkeuksiin, ettei niitä enää voida mitata tavanomaisella mittatikulla, valtioiden keskinäinen yhteistyö muuttuu mahdottomaksi ja syntyy riita, jonka täytyy tuoda mukanaan muutos järjestelmään. –

Kysymys oikeasta käsityksestä sodasta on niin tärkeä politiikan tutkimuksessa, että katson velvollisuudekseni paitsi esittää oman mielipiteeni aiheesta, myös antaa selvityksen joistakin erilaisista näkemyksistä, jotka löytyvät aihetta käsittelevästä kirjallisuudesta.

Tämä kysymys siitä, voidaanko sotaa ylipäätään sallia oikeudellisesta näkökulmasta, ei ole uusi. Jos palaamme takaisin kirkkoisien, kristillisen kirkon ensimmäisten auktorien aikaan, löydämme heistä useimpien teksteistä sodan päättäväisen tuomitsemisen. Sen esitetään olevan jyrkässä ristiriidassa kristinuskon hengen ja opetusten kanssa ja olevan siksi tuomittavaa. Ensimmäiset kristityt, joiden velvollisuutena olisi ollut lähteä sotaan Rooman kansalaisina, pakenivat mieluummin sotalippujen luota, jotta he eivät joutuisi ristiriitaan sen kanssa, minkä he katsoivat velvollisuudekseen kristittyinä, ja heitä luonnollisesti rangaistiin tästä. Myös myöhemmiltä tutkijoilta löytyy sama näkemys; esimerkiksi englantilainen Wildman on todennut, että jos jokin valtio hyökkää johonkin valtioon huolimatta kaikesta moraalisesta paheksunnasta, joka seuraa muiden valtioiden taholta, tämä paha olisi kestettävä nöyrästi. Hänen näkemyksensä on siis se, että valtion tulisi antaa toisen valtion kurittaa itseään ja mahdollisesti tuhota itsensä vain siksi, ettei sen tarvitsisi turvautua epäkristilliseen puolustautumiskeinoon eli sotaan. Kaikki kirkon edustajat eivät kuitenkaan ole ymmärtäneet sotaa tällä tavalla. Luther ilmaisi itseään aivan eri tavalla ytimekkäässä kielenkäytössään. Eräässä hänen poliittisessa kirjoituksessaan on seuraava säkeistö: ”Että nyt kirjoitetaan ja sanotaan paljon siitä, mikä suuri vitsaus sota on, jne.”


Tällainen oli Lutherin näkemys soturin ammatista kristillisestä näkökulmasta tarkasteltuna, ja tässä yhteydessä on syytä korostaa viime aikoina esitettyjä erilaisia moraalisia mielipiteitä. Jotkut haluavat nähdä asian ennen kaikkea yhdeltä puolelta ja nostaa argumentiksi sotaa vastaan sen, että hyviä tapoja heikentää se, että sotahenki ruokkii syvällistä moraalista häiriötä yhteiskunnassa. Luther oli, kuten näyttää, toista mieltä, mutta myös hänen jälkeensä on perustellusti huomautettu, miten käytännössä jokainen inhimillisen toiminnan piiri voi johtaa myös huonoihin seurauksiin. Esimerkiksi kaupankäynti, joka on ihmiskunnalle niin välttämätöntä toimintaa ja yksi sivilisaation voimakkaimmista voimista, synnyttää kuitenkin itsessään voitonhimoa, itsekkyyttä ja petoksia kanssaihmisiä kohtaan. Ei kuitenkaan voida väittää, että kauppa olisi siksi tuomittavaa, ja vaikka sodalla on myös huonoja seurauksia, se nostaa myös esiin suuria ja jaloja hyveitä isänmaallisuuden liekehtimisen kautta, joka aina kohottaa kansakuntia ja yksilöitä. Kaikilta aikakausilta on myös todellisia todisteita siitä, että ihmiskunnan jaloimmat miehet eivät ole pitäneet sotaa vain sarjana lainrikkomuksia ja petoksia. Laulut ja saagat ovat kaikkien kansojen parissa nostaneet korkeimmalle heidän kansallissankarinsa. Taltta ja sivellin näkevät heissä yhä arvokkaimmat muotonsa, ja harvoin, jos koskaan, lienee tapahtunut niin, että kansa on taistellut tiensä läpi vapautustaistelun ilman, että se olisi noussut siitä jalostuneena. Asian tämän puolen käsitteleminen, nimittäin sodan moraalisen merkityksen ja vaikutuksen, on siksi tarpeellista myös kansainvälisoikeudellisessa esityksessä aiheesta, sillä jos sota olisi yksilöiden kannalta ja ylipäätään sen moraalisten vaikutusten kannalta katsottuna tuomittavaa, sitä olisi vaikea hyväksyä oikeutetuksi keinoksi ratkaista kansainvälisiä kiistoja. Sitäkin tärkeämpää on, että sodan kansainvälisoikeudellisessa poliittisessa arvioinnissa otetaan huomioon myös tämä suhde yksilöihin ja moraaliin, sillä valtiota, jonka vuoksi sotaa käydään, ei pitäisi koskaan pitää sellaisena kaiken nielevänä Molokina, jonka vuoksi yksilöiden pitäisi ryhtyä jopa siihen, mikä on epäoikeudenmukaista ja moraalitonta. Loppujen lopuksi kaikki oikeus kuuluu kuitenkin ihmisyksilöille, eikä sitä, mikä todella inhimillisestä näkökulmasta olisi oikeustajun vastaista, voida koskaan nostaa oikeaksi vain siksi, että se on keino ajaa valtioiden etuja. Oikeusjärjestys kokonaisuudessaan tarkasteluna ei voi eikä saa edellyttää sellaisia vastakkainasetteluja, että se, mikä on oikein valtiolle, on väärin yksilölle tai päinvastoin. Todellisia vastakohtia on kuitenkin myös tässä suhteessa vain pinnallisella tasolla; juuri kansantaju on kautta aikojen tehnyt oikeutetuksi väitteen, jonka mukaan sota ja soturiammatin harjoittaminen eivät ole rikollisia tai moraalittomia. Oikeustieteellisessä tutkimuksessa on siten tärkeää pystyä erottamaan oikeutettu ja oikeuttamaton sota toisistaan, mutta olla silti julistamatta sotaa sinänsä ja kaikissa olosuhteissa rikolliseksi. Tällainen selitys olisi epähistoriallinen, sillä kautta aikojen sodan saavutuksia on kannettu kansan tietoisuudessa ja jaloimmat ajattelijat ja runoilijat ovat nostaneet nämä saavutukset korkealle.

Juuri tämä seikka, että sota eroaa niin räikeästi muista sellaisista toimista, jotka ovat oikeudellisen tarkastelun kohteita, tekee tarpeelliseksi ristiinvalottaa sitä useammasta kuin yhdestä näkökulmasta. Uskon kuitenkin, että minun pitää esittää eräiden oikeusoppineiden näkemykset sodasta oikeudellisesta näkökulmasta. Montesquieu arvioi asiaa puhtaasti oikeudellisesta näkökulmasta: ”Valtioiden elämä on kuin ihmisten elämä. Heillä on oikeus tappaa toisia puolustaakseen itseään. Valtioilla on oikeus käydä sotaa säilyttääkseen itsensä. Ensin mainitussa tapauksessa minulla on oikeus tappaa, sillä elämäni kuuluu minulle yhtä oikeutetusti kuin minua vastaan hyökkäävän henkilön elämä kuuluu hänelle. Vastaavasti valtio käy sotaa, koska sen itsensä säilyttäminen on perusteltua, samoin kuin kaikkien muidenkin valtioiden. Oikeus sotaan juontuu välttämättömyydestä ja tiukimmasta oikeudenmukaisuudesta.” – Wheaton, amerikkalainen kansainvälisen oikeuden tutkija, jonka teoksia käytetään paljon käytännöllisissä kysymyksissä ja joka on yleensä pidättäytynyt kirjoituksissaan kaikesta spekuloinnista ja pyrkinyt mahdollisuuksien mukaan vain ilmaisemaan sen, mitkä käytännöt ovat, sanoo tästä näin: ”Itsenäiset yhteiskunnat, joita kutsutaan valtioiksi, eivät tunnusta mitään yhteisiä tuomareita, paitsi sellaisia, jotka on erityisten yleissopimusten perusteella valtuuteettu välimiehiksi. Laki, joka hallitsee valtioita tai jonka ne tunnustavat sellaiseksi, on vailla sitä positiivista sanktiota, joka ympäröi kunkin kansakunnan yksityisoikeutta. Kullakin valtiolla on näin ollen oikeus turvautua voimakeinoihin ainoana keinona saada hyvitys kärsimistään loukkauksista, aivan kuten yksilöillä olisi oikeus turvautua voimakeinoihin, mikäli he eivät olisi kansalaisyhteiskunnan lakien alaisia.” Ja hän lisää: ”jokaisella valtiolla on myös oikeus itse arvioida niiden rikosten laji ja laajuus, jotka voivat oikeuttaa sellaisen hyvityskeinon kuin sota.” Muutama vuosi sitten kuollut Lieber, yksi Pohjois-Amerikan tunnetuimmista oikeusoppineista, katsoi, että kansakunnille sota voi jopa olla voimakas vipuvoima inhimilliselle kehitykselle ja henkiselle hyvinvoinnille. Hän muistuttaa Aleksanteri Suuren sodasta, jonka seurauksena Kreikan hieno sivistys siirtyi merkittävään osaan Aasiaa. Hän puhuu sodasta miltei innostuneesti, vaikka hän on omistanut itsensä ja parhaat kirjoituksensa yksilönvapaudelle. Suuri ranskalainen oikeustieteilijä Portalis on pyrkinyt nostamaan esiin erityisen tyhjentävästi ja vakuuttavasti sodan välttämättömyyden ja osoittanut, miten se on erottamaton osa ihmiskunnan kehityskulun luonnetta, jossa uudet valtiot seuraavat toisiaan ja vanhentuneiden on aika ajoin sorruttava uusien ja terveiden tieltä. Filosofi Hegel pitää sotaa täysin aatteiden välisenä taisteluna. Hänen mielestään jokaisen sodan on oltava taistelua kahden kansan välillä, joista toinen edustaa uutta totuutta, jonka on voitettava ja joka siksi voittaa, kun taas toinen kansa edustaa totuutta, jonka voimassaolo on päättynyt ja jonka on siksi kuoltava. Tämä on kuitenkin näkemys, jossa syystäkin on fatalismin sivumaku, koska siinä pyritään ikään kuin a priori julistamaan, että voitto tulee aina sille, joka on oikeassa. Myös Ortolan on tutkinut tätä kysymystä. Hän korostaa, ettei valtio saa epäröidä tarttua aseisiin silloin, kun sota on ainoa keino puolustaa sen väärinymmärrettyjä oikeuksia. Jos valtio laiminlyö tämän, sen kunnia ja arvokkuus murtuvat ja se saa aikaan oman rappionsa. Hän lisää, että sota ei myöskään ole aina paha. Toisinaan se on ainoa lääke sisäiseen tyytymättömyyteen. Se vahvistaa luonteita, jotka tavallisesti tärveltyvät tai turmeltuvat pitkässä rauhassa. Se voi palvella jalojen aatteiden ja edistyksen levittämistä. – Näin sanoi tämä ankara juristi. Se jonka mielestä siinä värissä, johon Ortolan pukee ajatuksensa, on jotain liikaa, voinee ainakin mieluusti yhtyä englantilaiseen Philimoreen, joka myöntää sodan välttämättömyyden, mutta pitää sitä valitettavana seurauksena valtioiden turmeltuneisuudesta, aivan kuten rikosoikeus valtion sisällä on seurausta yksilöiden turmeltuneisuudesta. Heffter, jonka teos on edelleen yleisesti käytössä käsikirjana ja joka ei myöskään ole pyrkinyt olemaan uuden suunnan uranuurtaja vaan toistamaan mahdollisimman tarkasti sen, mikä on tähän asti ollut voimassa, voidaan sijoittaa sotaa koskevien näkemystensä osalta suunnilleen Ortolanin ja Philimoren muodostamien ääripäiden väliin. – Ei voida kiistää, että sota, vaikka se usein osoittaakin poliittista turmeltuneisuutta joidenkin sitä yllyttäneiden tahojen taholta, on kuitenkin toisinaan vaikutuksiltaan hyödyllinen ja tervehdyttävä, aivan kuten meille läheisimmän historian perusteella on selvää, että puolustusjoukkojen ja sankaruuden puuttuminen olisi ollut paljon vahingollisempaa kuin se taistelu, jota vuonna 1808 antaumuksellisesti käytiin. Jos Suomen yhdistyminen Venäjän kanssa ei olisi tapahtunut vahvan ja antaumuksellisen puolustuksen, vaan puolustuskyvyttömyyden ja välinpitämättömyyden vallitessa tämän tärkeän puolustautumistehtävän suhteen, silloin ei varmaankaan olisi tullut kyseeseen, että muun muassa valtio-oikeuden opiskeleminen suomalaisessa yliopistossa olisi tarpeellista, ja silloin tämä provinsiaalinen asema, joka seuraa epäitsenäisestä alistumisesta, olisi luultavasti astunut voimaan luonnollisena seurauksena rauhan solmimisesta Venäjän ja Ruotsin välille. Muistutan vain, että en esitä tässä mitään uutta ajatusta. Meidän lienee jo useammin kuin kerran ollut syytä tunnustaa, että vuoden 1808 sota, huolimatta sen päättymisestä Ruotsin tappioon, teki mahdolliseksi sovinnon, joka saavutettiin Porvoossa vuonna 1809, ja tämän sodan vaikutusten osalta voidaan mennä vielä askeleen pidemmälle ja sanoa, että ellei runoilijan laulu olisi herättänyt sitä henkiin myöhemmille sukupolville, kansakunnan sisällä ei olisi syntynyt liikettä, joka palautti perustuslakimme paperilta todellisuuteen.

Esitellessäni merkittävien tutkijoiden näkemyksiä sodasta olen rajoittunut niihin, jotka voidaan lukea oikeustieteellisiksi auktoreiksi, ja näin ollen olen sivuuttanut toisaalta joidenkin filosofien haaveet ikuisen rauhan mahdollisuudesta ja toisaalta joidenkin innokkaiden poliitikkojen pyrkimykset esittää sota lähestulkoon ihmiskunnan korkeimmaksi hyväksi.

Minusta näyttää, että voimme siksi pysähtyä tähän määritelmään: sota on kahden valtion tai valtioryhmän välinen konflikti, kun ne käyttävät aseellista voimaa vaateidensa ajamiseksi. Sota on oikeutettu, kun se on välttämätön valtion olemassaolon säilyttämiseksi tai kun muuta keinoa ei enää ole käytettävissä. Tämän lisäksi haluaisin huomauttaa, mitä sanoin viimeksi, miten on toki olemassa myös sellaisia riitoja, joista ei voida varmuudella sanoa, että ne olisivat oikeuttamattomia, mutta joita ei silti voida täysin sisällyttää mainitsemieni kahden päätyypin alle, nimittäin ne suuret kansojen väliset konfliktit, jotka niin ikään muodostavat historian käännekohtia, jolloin väkivalta ja vallan vaikutus usein ilmeisesti törmäävät toisiinsa ja ovat ehkä vain välineitä asteittain kehittyville aatteille, jotka pyrkivät poliittisen järjestelmän uudistamiseen. Se, joka haluaisi nähdä esimerkiksi kolmikymmenvuotisessa sodassa vain valloitussodan tai hallitsijoiden valtataistelun, erehtyisi pahasti. Se oli uskonnollinen sota ja vielä jotain muuta, sota valtion vapauttamiseksi kirkosta. Vaikkei se kaikissa muutoksissaan noudattanut tätä päämäärää selkeästi, se on kuitenkin tuottanut sellaisen tuloksen ja ollut sellainen sota, joka on muodostanut käännekohdan Euroopan historiassa. Joka tapauksessa on tunnustettava, että aikalaiset eivät aina pysty täysin arvioimaan kahden kansakunnan välisen suuren konfliktin oikeudenmukaisuutta, aivan kuten ei ole olemassa kansainvälistä tuomioistuinta, jonka tehtävänä olisi ratkaista, kenellä on oikeus käyttää voimaa. Maailmanhistoria on se, joka tuomitsee.

Sotia esiintyy eri muodoissa ja niitä nimitetään eri tavoin. Puhutaan puolustus- ja hyökkäyssodista sekä valloitus-, perimys-, uskon-, sisällis-, vapaus-, kansojen- ja interventiosodista jne. Kun käymme läpi kansainvälisoikeudellista kirjallisuutta, huomaamme, että osa tutkijoista on omistautunut erottelemaan nämä sodat huolellisesti toisistaan, osittain siksi, että todellisia eroja on olemassa, ja osittain siksi, että näitä nimityksiä käytetään itse asiassa paljon ja voi näyttää kansainvälisen oikeuden tehtävältäkokeilla näitä termejä ja määritellä ne. Toiset taas sanovat, että kansainvälisen oikeuden kannalta on yhdentekevää, miten sotaa nimitetään; oikeudellinen arviointi riippuu sodan syystä ja päämäärästä, ja kansainvälinen oikeus omistautuu pääasiassa sille, että itse sodan käymisessä varmistetaan oikeudellisten rajoitusten tietty noudattaminen.

Sodan syyn ja merkityksen kannalta voi olla syytä tarkastella lyhyesti näitä äsken mainitsemiani eri termejä. Puolustussodilla tarkoitetaan tietenkin juuri sellaisia sotia, jotka jo antamani määritelmän mukaan on ensinnäkin tunnustettava päteviksi. Kyse on itsepuolustuksesta, ja myös muodollisimmasta oikeudellisesta näkökulmasta se on julistettava oikeutetuksi toimenpiteeksi.

On perustellusti huomautettu, ettei puolustus- ja hyökkäyssotia aina voida erottaa selvästi toisistaan. Tapahtuu näet sellaista, että kun valtio huomaa, että sen naapuri aseistautuu ja valmistautuu hyökkäämään sitä vastaan ja että se voi joutua hyökkäyksen kohteeksi, se katsoo olevansa pakotettu hyökkäämään juuri puolustuksen vuoksi. Silloin kyseessä on puolustussota, vaikka sodanjulistus ja hyökkäys tapahtuvat puolustajan taholta. Siksi on oikein varata hyökkäyssodan käsite vain sellaisille toimille, joissa valtio hyökkää toista valtiota vastaan ilman syytä, tai ainakin niille, joissa tämä tapahtuu ilman oikeutettua syytä. Oikeutettu syy hyökkäykseen on nimenomaan silloin, kun oma puolustus kohdistuu varustautumiseen, jonka tarkoituksena on tuhota valtio.

Mitä tulee näihin muihin termeihin, valloitus- ja perimyssotiin, jo niiden nimet osoittavat, ettei näiden sotien tekijä ole toiminut kansainvälisen oikeuden periaatteiden mukaisesti. Perimyssodat, joita 1600- ja 1700-luvuilla käytiin niin runsaasti, ovat täysin seurausta niin kutsutusta dynastiapolitiikasta, joka sitoi kansakuntien kohtaloita sen mukaan, minkä hallitsijasuvut katsoivat etujensa kannalta sopivimmaksi. Perimyskysymys ei ole oikeutettu syy sotaan, ellei se liity kansakunnan valtiolliseen asemaan niin, että se lakkaa olemasta pelkkä perimyskysymys ja muuttuu kysymykseksi valtion itsenäisyydestä.

Mitä valloitussotiin tulee, tätä nimeä pitänee käyttää oikeuttamattoman sodan nimittämiseen ainoastaan valloitustarkoituksessa käydyistä sodista. Jopa puolustussodan tai minkä tahansa muun oikeutetusta syystä käydyn sodan seurauksena voi olla maa-alueiden luovutus ja siten valloitus ilman valloitustarkoitusta; siinä tapauksessa kyseessä ei ole valloitussota, vaan valloitus on rauhan solmimisesta johtuvien olosuhteiden mahdollistama; kyseessä saattaa olla valtiosta erotettuna olleen osan yhdistäminen valtion kanssa.

Termi vapaussota on käyttökelpoinen sellaisissa taisteluissa, joissa kansakunta, jota vieras valta on estänyt itsenäisessä kehityksessään, torjuu tämän vieraan vallan. Tällainen oli esimerkiksi Italian viimeisin sota.

Kansojen sodaksi on kutsuttu esimerkiksi suurta taistelua Napoleon I:tä vastaan vuoden 1812 jälkeen, jolloin useat kansakunnat liittyivät yhteen ja tarjosivat kaikki voimansa karkottaakseen sellaisen universaalivallan, joka uhkasi kaikkia muita kansakuntia itsenäisyyden menettämisellä.

Mitä tulee sisällissotaan, se on luonteeltaan erilainen. Se on sota, jossa kansakunnan eri osat taistelevat keskenään vallasta. Kumpikin voi pitää itseään oikeutettuna käyttämään ja pitämään valtaa valtiossa, ja tämä voi lopulta johtaa kovaan kovaa vastaan, mutta pohjimmiltaan kyse on anarkistisesta tilasta. Se on kuin tauko kansakunnan kehityskulussa. Sisällissota voi myös tarkoittaa esimerkiksi sellaista, joka käytiin Pohjois-Amerikan liiton pohjois- ja etelävaltioiden välillä 1860-luvun alussa. Siellä kiisteltiin suuresta periaatteesta. Osa halusi säilyttää neekeriorjuuden, ja toiset halusivat lakkauttaa sen. Tämä kiistakysymys synnytti sellaista vihamielisyyttä, että unionin olemassaolo asetettiin kyseenalaiseksi, joten tämä kiista oli enemmän kuin pelkkä puoluekamppailu, sillä siinä oli kyse siitä, pitäisikö unionin hajota kahtia vai pysyä valtioiden ryhmänä.

On olemassa vielä yksi sodan laji, jonka luonne ansaitsee tulla tarkastelluksi erityisesti, koska siihen liittyy kansainvälisessä oikeudessa paljon kiistelty periaate, nimittäin interventiosodat.

– Kaikesta siitä, mitä olen useaan otteeseen sanonut koskien valtion itsenäisyyttä, käy selvästi ilmi, ettei voida myöntää, että valtioilla todella olisi oikeus puuttua toisten valtioiden sisäisiin asioihin. Poliittisessa käytännössä tätä näkemystä ei silti ole aina tunnustettu, ja erityisesti tiettyinä historiallisina aikoina on esitetty väitteitä, että niillä valloilla, jotka pitävät itseään velvollisia ottamaan johtava asema Euroopan politiikassa, on myös oikeus puuttua valtioiden sisäisiin asioihin. Nykyään pidetään kuitenkin selvänä, ettei tällaisen puuttumisen tunnusteta enää olevan oikeutettua. Lisäksi täytyy erottaa toisistaan kaksi lajia sellaisia toimenpiteitä, joita kutsutaan interventioiksi. Se voi olla rauhan aikana toteutettu, aidosti ystävällismielisen muodoin toteutettu toimenpide, jonka tarkoituksena on saada hallitus, jonka toimiin on puututtu, omaksumaan muita näkemyksiä kuin ne vastakkaiset, jotka ovat voimassa sen politiikassa. Nämä ovat niin sanottuja tavallisia väliintuloja. Ne ovat luonnollisesti eri asia kuin toimenpide, jossa jollekin valtiolle pakotetaan aseiden voimalla poliittinen järjestelmä, joka on erilainen kuin valtiolla on. Väliintuloa voi verrata vaikutusvallan käyttöön; pakottaminen on jotain muuta. Valtiot voivat hyvinkin käyttää vaikutusvaltaa toistensa sisäisiin asioihin, aivan kuten täysin riippumattomilla yksilöillä voi joissakin tapauksissa olla syytä käyttää vaikutusvaltaa toisiinsa. Jo pelkkä diplomaattikunnan läsnäolo kaikissa pääkaupungeissa voi tuoda mukanaan sen, että toiset valtiot käyttävät tietyissä tapauksissa vaikutusvaltaa toisiinsa. Interventiosotia, toisin sanoen aseellisen voiman käyttöä valtion saamiseksi taipumaan, on nähty käytetyn esimerkiksi valtion perustuslain muuttamista koskevan kysymyksen yhteydessä. Yksi valtion tunnusomaisimmista piirteistä on se, että se voi vapaana kaikesta ulkoisesta vaikutuksesta järjestää perustuslakinsa uudelleen ja muuttaa sitä kansakunnan parhaaksi katsomalla tavalla. Jos siis vieras valtio puuttuisi tähän asiaan ja pakottaisi aseiden voimalla kansakunnan esimerkiksi säilyttämään itsevaltaisen hallitusmuodon, kun kansakunta on valmis perustamaan perustuslaillisesti edustuksellisen valtiomuodon, se loukkaa selvästi valtion suvereniteetia, sen pyhintä oikeutta, ja sotaa, jolla puututaan asiaan tällaisessa tarkoituksessa, on pidettävä ehdottoman tuomittavana. Pyhä allianssi ja sen perustama pentarkia järjestivät lukuisia sotia, joita kutsuttiin interventiosodiksi ja joiden tarkoituksena oli estää vähemmän voimakkaiden valtioiden perustuslakien muuttaminen vapaaseen suuntaan. Suurvalloista vain Britannialla oli valtiomiehiä, jotka noudattivat puuttumattomuuden periaatetta, ja eurooppalaisesta kansainvälisoikeudellisesta kirjeenvaihdosta voitaisiin löytää varsin monia perusteluja, jotka esitettiin tämän periaatteen oikeutuksen tueksi tätä interventiopolitiikkaa vastaan, joka oli omaksuttu tiettynä aikana. Edes silloin, vaikka jossakin maassa tapahtuisi kapina, ei voida tunnustaa, että muilla valtioilla olisi välttämättä oikeus puuttua väkisin kapinan tukahduttamiseen. Epäilemättä kapina voi olla todellinen väkivallanteko, perusteeton oikeuksien loukkaus eikä välttämätön kansakunnan yleisen tyytymättömyyden ilmaus, mutta silloin se on kukistettava kansakunnan sisällä. Jos kapinoiva väkijoukko ryhtyy mielikuvitukselliseen purkaukseen ilman sen vähitellen kytevän tyytymättömyyden tukea, jota turmeltunut hallitus voi herättää, tällainen kapina voidaan epäilemättä tukahduttaa ilman vieraan vallan väliintuloa, mutta jos kapina on historiallisen Nemesiksen väkivaltainen muoto, joka on joskus osoittautunut välttämättömäksi väärinkäytösten lopettamiseksi, olisi kyseisen kansakunnan syvempien, vaikkakaan ei muodollisesti laillisten oikeuksien loukkaus, mikäli vieras valtio pyrkisi tukahduttamaan kapinan väliintulolla. Kun kansa nousee hallitustaan vastaan, se on epäilemättä lainvastaista, mutta historia todistaa, että se ei siten välttämättä loukkaa oikeellisuutta sen perustuksissa, vaan se voi olla korkeamman kehityksen muoto. Ei voida myöskään pitää perusteltuna ryhtyä interventiosotaan hallituksen toimien estämiseksi tai keskeyttämiseksi valtiossa, kun toimien tavoite on valtiossa itsessään eikä niitä ole tarkoitettu loukkaamaan muiden valtioiden etuja. Kuitenkin myös tällaista on tapahtunut. Näin ollen nykyään on teoriassa tunnustettu ja käytännössä riidaton sääntö, että puuttumattomuusperiaatteen on oltava voimassa; sota pelkästään valtion sisäisiin asioihin puuttumiseksi on tuomittavaa. Lähes kaikkiin sääntöihin on poikkeuksia, ja näin on myös tässä tapauksessa. Jos jokin valtio ryhtyy omassa piirissään sellaisiin toimenpiteisiin, jotka rikkovat sitä, mitä maailmassa yleisesti tunnustetaan oikeaksi, inhimillisyyden tajua, se ei voi olla yhdentekevää muille sivistymättömille valtioille, ja silloin interventio, jos lievempi väliintulo ei auta, voi olla sekä tarpeellinen että oikeutettu. Sellaisiin valtion sisäisiin oikeudenloukkauksiin, jotka voivat vaatia muiden valtioiden väliintuloa, kuuluu myös se, että kun useat eri kansallisuudet ovat kokoontuneet yhden valtion vallan alle ja ilmenee joko eräiden kansallisuuksien vainoamista vastoin heidän ihmisoikeuksiaan tai uskonnollisia vainoja niin, että jossakin valtiossa suvaittaisiin vain sitä kirkkoa, jonka hallitus hyväksyy, mutta muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin kohdistuisi julmuutta ja väkivaltaa, silloin on kyse sellaisesta väkivallanteosta, jota ei voi oikeuttaa minkään valtion eduilla. Silloin rikotaan sitä yleisesti tunnustettua tosiasiaa, että jokaisen pitää saada harjoittaa uskontoaan, ja rikkomuksen merkityksen voidaan katsoa ulottuvan sen valtion rajojen ulkopuolelle, jossa tämä rikkomus tapahtuu. Uskonnollisen yhtenäisyyden säilyttäminen voimakeinoin ei ole välttämätöntä valtion olemassaololle ja sen määräysten täyttämiselle. Tätä ei myöskään ole osoittanut nykyaikainen oikeuskehitys. Jos valtio tällöin omaksuu uskontopakon, se tekee jotain muuta kuin mikä on valtiolle välttämätöntä. On kuitenkin tärkeää, että kun ryhdytään interventioon tällaisiin yleisinhimillisiin oikeusloukkauksiin puuttumiseksi ja niiden tukahduttamiseksi, tämä puuttuminen saa inhimillisyyden ja sivistyneiden valtioiden yhteisissä nimissä toteutetun rangaistuksen täytäntöönpanon luonteen. Jos valtiot, jotka haluavat toimia tällä tavoin ihmisoikeusloukkausten tukahduttamiseksi, eivät yhdessä ryhdy interventiosotaan, on välttämätöntä, ainakin jos sotaan ryhtyy vain yksi valtio, että tämä valtio tekee sen ilmiselvällä tavalla muiden valtioiden puolesta. Vasta tällöin interventiosota saa valtioiden yhteisen rankaisutoimenpiteen luonteen, joka erottaa sen sodista yleensä, ja vasta tällöin se selkästi eroaa perusteettomasta puuttumisesta valtion muuten suojattuun sisäiseen oikeuspiiriin. Kuluneen vuoden aikana käydyllä suurella sodalla on interventiosodan luonne, koska se oli seurausta Turkin hallituksen yleistä oikeusjärjestystä loukanneista toimenpiteistä ja erityisesti uskonvainoista, jotka joko olivat hallituksen hyväksymiä tai ainakaan se ei estänyt niitä, kuten sen velvollisuus olisi ollut, ja tämän takia ja huolimatta vuonna 1856 annetusta yhteisestä takuusta Turkin koskemattomuudelle eurooppalaiset vallat alkoivat edistää neuvotteluteitse, Konstantinopolin konferenssiin päättyneen rauhanomaisen väliintulon keinoin, Turkin kristittyjen uskonveljien oikeutta. Koska tämä väliintulo ei johtanut sellaiseen tulokseen, jota kaikki konferenssin jäsenet olisivat pitäneet takuuna tulevaisuutta varten, ja koska Venäjä tuolloin julisti sodan Turkille, diplomaattiset neuvottelut voinevat hyvinkin osoittaa, että elleivät kaikki, niin ainakin useimmat asiaa käsitelleistä valloista hyväksyivät sen toimenpiteen, että Venäjä pyrki saavuttamaan voimakeinoin sen, mitä Eurooppa piti tarpeellisena, vaikka täydellisen selvää lausuntoa tällaisen Venäjän suorittaman täytäntöönpanon välttämättömyydestä ei lienekään annettu. Tätä sotaa on kuitenkin tarkasteltava tästä näkökulmasta, ja nyt tapahtuvat konfliktit eivät liene syntyneet valituksesta, että tähän sotaan ryhdyttiin, vaan erilaisista käsityksistä koskien sitä, kuinka pitkälle sen seuraukset saisivat ulottua koskien Turkin asemaa. – Interventio voi tapahtua myös kahden sotaa käyvän osapuolen väliin. Jos tämä interventio on välitystoimenpide, jonka tarkoituksena on lopettaa kyseinen sota ennen kuin se on levinnyt liian laajalle, se muistuttaa silloin sellaista väliintuloa, josta juuri puhuin. – Jos väliintulo kahden sotaa käyvän osapuolen väliin tapahtuu puolestaan myös väliintulijan taholta sodan muodossa, silloin näyttää selvältä, että tämä väliintuleva valta saa asettumalla jommankumman valtion liittolaiseksi sodan vaakakupin painumaan toisen osapuolen hyväksi toisen sijaan. Tällöinkin voi olla ajateltavissa, että tämä tapahtuu oikeudenmukaisuuden nimissä ja suurten periaatteiden intressien nimissä useiden valtojen yhdessä tekemänä. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun kolme suurvaltaa, Englanti, Ranska ja Venäjä, puuttuivat Turkin ja Kreikan väliseen sotaan. Tämä sota oli aluksi luonteeltaan kapina, koska Kreikka oli Turkin alamainen, mutta suuriin historiallisiin perinteisiin perustuva, erityinen omaleimainen kansallisuus oli tunnustettava sotaa käyväksi, ja oli välttämätöntä antaa tämän pienemmän vallan voittaa voimakkaampi. Silloin tämä väliintulo oli toimenpide, joka toteutettiin oikeusperiaatteen nimissä, oikeutetun vapaudentavoittelun edistämiseksi.

Näiden erilaisten sotien nimien lisäksi, jotka riippuvat erilaisista ilmenevistä syistä, voitaisiin varmasti lisätä muitakin, kuten erityisesti niin sanotut uskonsodat, mutta minun tarvitsee vain mainita tämä nimi muistuttaakseni siitä, kuinka monia suuria sotia on käyty uskonnollisissa asioissa ja uskonnollisista syistä. Jotta tämä nimi olisi pätevä, päämääränä täytyy kuitenkin olla oikeuksien antaminen jollekin kirkolle, joka kilpailee aiemmin dominoineen kirkon kanssa. Jos kuviteltaisiin meidän päivinämme kahden valtion välinen sota vain siksi, että niillä on eri valtionuskonnot, sitä tuskin voitaisiin kutsua todelliseksi uskonsodaksi. Vanhempina aikoina suurten uskonsotien ja erityisesti kolmikymmenvuotisen sodan tuloksena on ollut juuri se, että sellaisten olosuhteiden, jotka voisivat olla sodan syynä, piiristä on poistettu uskonnolliset eroavuudet. Westfalenin rauhan jälkeen ei voida enää vedota poliittisena tai kansainvälisoikeudellisena perusteluna siihen, että kahden valtion välillä pitäisi olla sota sen vuoksi, että niillä on erilaiset valtionuskonnot.

Sodan syttymissyystä riippumatta, olipa toinen valtio selvästi väärässä ja toinen oikeassa tai olipa kiisteltävänä se, mikä on oikein, sota tapahtuu aineellisesti katsottuna ilmiöiltään ja toimiltaan samalla tavalla. Kansainvälinen oikeus ei ole kyennyt eikä ehkä kykenekään saamaan aikaan sellaista sitovaa oikeusjärjestystä, joka tekisi kaikki sodat tarpeettomiksi tai mahdottomiksi, mutta kansainvälinen oikeus on pyrkinyt lieventämään sotia tai niiden käyntitapoja ja vaikutuksia sekä rajoittamaan niiden vaikutuksia suhteessa yksilöihin. Kansainvälisessä oikeudessa on vähitellen alettu tunnustaa, että sota on valtioiden eikä yksilöiden välinen taistelu. Tämä on se suunta, johon kansainvälisen oikeuden tehtävä on kehittynyt niin sanotun sodan oikeuden eli sota-aikaisen kansainvälisen oikeuden osalta.

Lopuksi minun pitää myös muistuttaa siitä, että silloinkin, kun kaikista oikeutetuin sodan syy on olemassa, on kuitenkin ensin tutkittava, eikö hyvitystä voida saada ilman, että turvaudutaan tähän oikeutettuun sodan syyhyn. Jos hyvityksestä kieltäydytään, jos kaikki neuvottelukeinot on käytetty loppuun tai jos tilanne on sellainen, että rikoksentekijän hyvitystoimien viivästyminen olisi vaarallista valtion turvallisuudelle tai vahingollista sen maineelle, vasta silloin on sodan vuoro. On tavallista, että erimielisyyksien syntyessä kahden valtion välillä käydään neuvotteluja niiden ratkaisemiseksi ja että vaatimuksia vastaan esitetään vastavaatimuksia. Lopuksi, kun keskustelun jatkaminen näyttää täysin hyödyttömältä, jompikumpi osapuolista esittää niin kutsutun uhkavaatimuksen. Uhkavaatimuksella tarkoitetaan jonkin valtion lopullista vaatimusta neuvottelujen jälkeen, jonka se vaatii hyväksyttäväksi ehdoitta, tai muuten se tarttuu aseisiin. On totta, että toisinaan on nähty valtioiden käyttävän uhkavaatimuksia uhkauksina ilman, että niillä on vielä todellista aikomusta tarttua aseisiin, ja että ne antavat niiden seurata toisiaan sodan välttämiseksi. Tällaisella menettelyllä valtio heikentää luottamusta omaan asemaansa ja ryhtyy epäröintipolitiikkaan. On myös uhkavaatimuksen käsitteen vastaista, että uhkavaatimuksia voi olla useita.

Kun uhkavaatimus on hylätty, seuraa sääntöjen mukaan sodanjulistus. On totta, että sotia on aloitettu ilman sodanjulistusta, mutta tätä on kuitenkin pidetty kansainvälisen oikeuden vastaisena, vaikka missään sopimuksessa ei ole asetettu sääntöjä kansakuntien käyttäytymiselle. Jo muinaisimpina aikoina sodanjulistusta pidettiin tarpeellisena. Kreikkalaiset lähettivät sanansaattajia ilmoittamaan, että he aikoivat hyökätä. Roomalaiset lähettivät lähettiläspappejaan, fetiales, ilmoittaen, että roomalaiset vaativat toiselta kansalta yhtä tai toista, ja jos tätä ei noudatettu, he palasivat ja ilmoittivat asiasta senaatille, ja vasta kun uusi tiedoksianto oli tehty ilman seurauksia, sota alkoi. Tällaisten sanansaattajien käyttö säilyi koko keskiajan ja aina 1700-luvulle asti. Ilman ennakkoilmoitusta tapahtunutta hyökkäystä pidettiin salailevana. Syy siihen, että tästä sodanjulistuksen muodosta luovuttiin myöhemmin, oli se, että 1600-luvun jälkipuoliskolta lähtien oli syntynyt käytäntö pysyvistä lähettiläistä, ja siksi katsottiin tarkoituksenmukaisimmaksi ilmoittaa sodasta kutsumalla takaisin lähettiläs, jonka tehtävänä oli ylläpitää rauhanomaisia suhteita. Tämä takaisin kutsuminen yhdessä sotajulistuksen kanssa on näin ollen ollut se muoto, joka on tullut tavallisimmaksi viimeisimmän vuosisadan aikana. Kansainvälisessä oikeudessa on myös syystäkin väitetty, että sota ilman edeltävää sodanjulistusta horjuttaisi kaikkea uskoa ja luottamusta kansakuntien välillä ja asettaisi ne eristyksiin ja pelkoon toisiaan kohtaan, koska ne eivät koskaan tietäisi, milloin sotaisa hyökkäys saattaisi kohdata niitä. Velvollisuutta julistaa sota voidaan tuskin silti katsoa täydellisen vastavuoroiseksi velvollisuudeksi. Toinen osapuolista on kuitenkin se, joka aloittaa sodan ja on siten ulkoisten tapahtumien mukaan hyökkääjä, vaikkei se olisikaan sitä, mitä syyhyn tulee. Kun hyökkäys on tapahtunut, puolustussota on täysin oikeutettu ilman erityistä sodanjulistusta. Kuitenkin myös hyökkäyksen kohteeksi joutunut valta tapaa ryhtyä tiettyihin toimenpiteisiin osoittaakseen, että se on pakotettu tarttumaan aseisiin. Tämä tapahtuu esimerkiksi kiertokirjeellä valtioille, joiden kanssa se on ylläpitänyt suhteita ja jotka pysyvät puolueettomina, sekä myös kutsumalla takaisin ne valtion alamaiset, jotka sattuvat olemaan sodan syttyessä toisen sotaa käyvän valtion alueella. On myös hyvin tavallista, että vihamielisen vallan alamaiset karkotetaan valtiosta tai että heitä ainakin kehotetaan lähtemään, koska se oikeuden suoja, joka muukalaisille on tarjottava, voidaan tällöin taata heikommalla varmuudella. Samoin olisi säädettävä tietyistä määräyksistä, joita ulkomaalaisten on noudatettava välttääkseen vaikeudet, joita sota voi aiheuttaa heille. Mitä muukalaisten karkottamiseen tulee, syynä siihen voi olla osittain se, että he voisivat itse kärsiä vahinkoa, mikäli he jäisivät, mutta myös se, että he voivat olla vahingollisia, koska he, luonnostaan kotimaalleen omistautuneina, pyrkivät käyttämään hyväkseen oleskeluaan sodan aikana vihamielisessä maassa tekemällä omalle maalleen salaisia palveluksia. Sodan syttyessä on myös tavallista antaa niin sanottuja sotatilalakeja, kuten kieltää liikenne ja yhteydenpito vihollisen kanssa. – Mihin tältä osin ryhdytään, riippuu kuitenkin siitä, mitä kukin valtio itse haluaa tehdä.

Mitä puolestaan tulee sodankäynnin osapuoliin, on todettava analogisesti sen kanssa, mitä edellä on sanottu kansainvälisoikeudellisista henkilöistä ylipäänsä, että vain valtiot voivat olla sodankäynnin osapuolia, eivät yksityishenkilöt tai yritykset valtioiden sisällä. Menneisyydessä, erityisesti keskiajalla, jolloin valtio ei hitaassa kehitysprosessissaan ollut vielä saavuttanut meidän päiviemme laajaa oikeudellista organisaatiota, havaitaan tiettyjen valtioiden sisäisten korporaatioiden kyllä käyneen sotia. Hansaliitto ei ollut valtio; se oli eri valtioissa sijaitsevista kaupungeista koostunut kauppakorporaatio, joka yksinään oli analoginen valtioiden kanssa. Se oli kuitenkin vain suureellinen kauppapoliittinen yhtiö. Tällaista ei voi enää meidän päivinämme tapahtua sen enempää kuin voitaisiin kutsua sodaksi, jos eri maiden rosvojoukkiot tapaisivat ja taistelisivat toisiaan vastaan.

Sodassa voidaan erottaa toisistaan pääosapuolet ja toissijaiset osapuolet. Pääosapuolet ovat varsinaiset sotaa käyvät vallat, jotka taistelevat toisiaan vastaan ja joiden välillä sodan syy on tapahtunut, ja toissijaiset osapuolet ovat sellaisia liittolaisia, jotka tarjoavat jommallekummalle osapuolelle apuaan sellaisen päämäärän saavuttamiseksi, joka ei ole niin lähellä liittolaisia itseään.

Kun sotatila puhkeaa, sen yleisenä seurauksena on, että sotaa käyvien valtioiden väliset rauhanomaiset suhteet keskeytyvät, ja tällöin herää kysymys, ovatko kaikki niiden väliset oikeudelliset siteet näin ollen purkautuneet tai rikkoutuneet. Olen jo huomauttanut esitellessäni eri periaatteita, jotka koskevat kansojen välisiä sopimuksia ja niiden päättymistä, että vaikka kansojen välisten sopimusten soveltaminen keskeytyy sodan vuoksi eikä sitä voi tapahtua sodan aikana, siitä ei seuraa, että sopimukset olisivat lopullisesti mitätöityneet. Rauhan jälkeen ne voivat ilmestyä uudelleen ja tulla täysimääräisesti voimaan ilman, että niitä uudistetaan. Lisäksi voi olla kahden valtion välisiä sopimuksia, jotka on tehty ainoastaan sodan varalta ja joita voidaan soveltaa vasta silloin. Näin esimerkiksi sivistyneet valtiot ovat voineet sopia, etteivät ne käytä sodassa tietyntyyppisiä tuhovälineitä ja että ne avustavat toisiaan haavoittuneiden ja sairaiden hoidossa sodassa. Nämä seikat todistavat, että sota ei riko kaikkia kansojen välisiä oikeussuhteita; ei myöskään saa katsoa, että valtioiden velvollisuus noudattaa ylipäätään oikeudenmukaisuutta poistuisi. Ilmaisulla inter arma silent leges’aseiden kesken lait vaikenevat’ ei ole meidän päivinämme samaa merkitystä kuin aikaisemmin, jolloin katsottiin, että sota antoi valtioille oikeuden ryhtyä mihin tahansa väkivaltaan toista valtiota ja kaikkia sen asukkaita vastaan. Sota on ymmärrettävä oikeusjärjestyksen ylläpitämisen tai vakiinnuttamisen oikeudelliseksi apuvälineeksi. Tästä syystä sotaa ei saa käydä tavalla, joka sivuuttaisi tämän järjestyksen. Se on konflikti, joka pakottaa monissa tapauksissa erityisen poikkeusoikeutensa, mutta joka ei saa ulottua pidemmälle kuin mitä sota välttämättä edellyttää. On yleinen oikeussääntö, että sodassa ei saa käyttää muita kuin sodan päämäärien saavuttamiseksi pakon sanelemia väkivallan keinoja. Nykyajan kansainvälinen oikeus hylkää ehdoitta epäinhimillisenä muinaisen näkemyksen, jonka mukaan vihollinen on lainsuojaton. Kuitenkin vasta tällä vuosisadalla on todella tunnustettu tällaisen näkemyksen tuomittavuus. Vielä viime vuosisadalla näki väitettävän ja käytännössä toimittiin niin, että kun sota syttyi, kaikki yhden valtion kansalaiset olivat myös toisen valtion kaikkien kansalaisten vihollisia. Suuri ranskalainen ministeri ja valtiomies Portalis oli yksi niistä, jotka puhuivat tätä vastaan Ranskan tasavallan kahdeksantena vuonna. ”Yksilöt”, hän sanoi, ”eivät voi olla vihollisia kuin tilapäisesti; heitä ei pidä pitää vihollisina sen enempää ihmisinä kuin kansalaisinakaan; he ovat vihollisia vain sotilaan kutsumuksen harjoittamisen aikana.” Meillä on myös tätä tarkoittava julistus Ranskan ja Saksan välisestä suuresta sodasta, kun Preussin kuningas Vilhelm julisti 11. elokuuta 1870: ”Olen sodassa ranskalaisten sotilaiden kanssa, en Ranskan kansalaisten kanssa; he saavat siis edelleen nauttia henkilönsä ja omaisuutensa turvaa niin kauan kuin he eivät itse vihamielisellä toiminnalla saksalaisia joukkoja vastaan riistä minulta oikeutta antaa heille suojelustani.” Toisin on armeijaan kuuluvien kansalaisten kohdalla. He ovat vain valtiovallan edustajia, jotka osallistuvat sodankäyntiin, ja he ovat vihollisuuksien alaisia. Samoin mitä tulee vihollisvaltiolle kuuluvaan omaisuuteen, sotaa käyvien osapuolten on kohdeltava sitä aivan eri näkökulmasta kuin yksityishenkilön omaisuutta, jota on kunnioitettava sikäli kuin sodan tarkoitus ei välttämättä edellytä sen tuhoamista.

Maasodasta

On tarpeen tehdä ero maasodan ja merisodan välillä, koska näissä eri sodan lajeissa on vallinnut erilaisia periaatteita sodankäyntitavan suhteen. Näin havaitsemme ensin, että jokaiseen maasotaan on sisällyttävä invaasio vihollisen alueelle. Jompikumpi osapuolista onnistuu siirtämään sodan toisen alueelle, taistelu vain itse rajalinjalla on mahdottomuus. Näin ollen jokainen maasota johtaa siihen, että jokin osa jonkin maan alueesta tulee vihollisen miehittämäksi. Tällaisella vihollisen miehityksellä on välttämättömät seurauksensa. Kun vihollisarmeija kerran on miehittänyt alueen, oman valtiovallan kyky hallita tätä aluetta selvästikin lakkaa. Ei voida kuvitella vihollisarmeijan tai sen komentajien hallitsevan yhdessä kyseisen miehitetyn alueen normaalin hallituksen kanssa. Kun vihollinen on miehittänyt maakunnan karkottamalla sen armeijan, sotilaallisten auktoriteettien on luonnollisestikin käytettävä siellä viranomaisvaltaa, mutta on huomattava, että tällä on vain väliaikainen luonne; sen on korvattava sen hallituksen puute, jonka kyky käyttää valtaansa siellä on lakannut tai keskeytynyt. Tässä yhteydessä on päädytty tiettyihin oikeudellisiin sääntöihin tämän sotilasvallan rajoista. Ollaan yksimielisiä siitä, että tällaisen sotilaskomentajan hallitus ei saa ryhtyä antamaan miehitetyssä maakunnassa käskyjä tai muita lakeja muuten kuin niissä tapauksissa, joissa se on sodan vuoksi välttämätöntä. Ollaan myös yksimielisiä siitä, että rauhallisten asukkaiden on noudatettava tällaisia sotilaskomentajien määräyksiä, mutta miehitysvallan velvollisuutena on jättää sekä lainkäyttö että hallinto riippumattomiksi sotilaskäskyistä. Miehittäjä voi tietysti vaatia, ettei sellaista muuten voimassa olevien lakien noudattamista, josta hänen vihollisensa voisi kokea hyötyvänsä, enää tapahdu. Niinpä esimerkiksi tavallisesti tapahtuu niin, että sotilaskomentajat kieltävät miehitetyllä alueella asevelvollisuuden soveltamisen, joka lisäisi vihamielisen vallan joukkojen vahvuutta. Edelleen kielletään verojen maksaminen hallitukselle, jonka valta on toistaiseksi viety. Myös lehdistönvapaus ja kokoontumisvapaus kielletään yleensä, koska nämä ovat poliittisen vallan välineitä. Hallinnollisten paikallisviranomaisten ja niiden varsinaisen hallituksen välinen kirjeenvaihto voidaan myös katkaista, jotta viholliselle mahdollisesti haitallisten tietojen välittäminen estetään. Myös tarvikkeiden toimittaminen vetäytymään joutuneelle armeijalle voidaan kieltää. Tällaista määräystä pidetään perusteltuna sotatilanteen vuoksi, koska jokaisen sotaa käyvän vallan täytyy saada huolehtia siitä, ettei sen vahingoksi ryhdytä toimenpiteisiin. Mutta kuten jo todettiin, yksityis-, rikos- ja myös poliisilakien soveltamisen on sallittava jatkua. Jos kaikki viranomaiset hylkäisivät miehitetyn maakunnan, ne jättäisivät siten ne asukkaat, joiden oikeuksia ne palvelevat, täysin vihollisen armoille. Poliittisten viranomaisten vetäytymistä voidaan kuitenkin pitää perusteltuna. Jos ajatellaan sellaisen maakunnan miehittämistä, jossa itse pääkaupunki sijaitsee ja jonne valtion hallitus on asettunut, on luonnollista, että hallituksen elimet vetäytyvät, mutta kaikkien paikallisten viranomaisten pitää jatkaa toimintaansa, ja jos voittaja unohtaa tämän, muistuttaa tätä siitä, ettei laki ole lakannut olemasta ja että tämä miehitysvalta on vain väliaikainen. Kuinka hallinnolliset viranomaiset ja henkilöt pystyvät tavanomaisissa tehtävissään pysymällä suuressa määrin vähentämään sodan muutoin niin vakavia vaikutuksia yksilöihin ja säilyttämään ainakin suhteellisen oikeustilan, sitä kuvaavat muun muassa muutamat lyhyet ja voimakkaat sanat, jotka osoittavat, mitä Wibelius pystyi tekemään vihollisen vaatimuksia vastaan, kun hän muistutti heitä laista, jota on noudatettava. Siinä runoilija on inspiroituneen silmänsä kautta hahmotellut muutamalla rivillä sen, mikä on nykyaikaisen kansainvälisen oikeuden periaate tällaisissa asioissa.

Se, missä määrin miehitysvalta voi ja sen pitäisi säilyttää olemassa olevat instituutiot ja lain soveltamisen tai kuinka paljon tällainen sotilashallitus voi tehdä niihin muutoksia, riippuu tietenkin niistä varsin erilaisista olosuhteista ja edellytyksistä, joissa vihollisalueen miehitys tapahtuu. Kun miehitys ei koostu muusta kuin siitä, että voittaja-armeija karkottaa maakunnasta sitä puolustavan armeijan, mutta tätä ei ole tehty tarkoituksena pitää maa hallussa, on selvää, että silloin on tehtävä vain mahdollisimman vähän pysyväisluonteisia toimenpiteitä tai muutoksia, koska silloin miehityksen tarkoituksena ei ole saada aikaan muutosta oikeudelliseen tilanteeseen myöskään tulevaisuudessa. Tilanne on aivan toinen niissä sodissa, joita kutsutaan vapaussodiksi, koska sodan tarkoituksena on nimenomaan karkottaa taistelun kohteena olevalta alueelta sitä aiemmin johtaneet viranomaiset. Vapaussodan on myös sääntöjen mukaan tapahduttava siten, että armeijalla, joka pyrkii vapauttamaan tietyn alueen, on maanmiehiään kyseisen alueen asukkaina. Tällöin luonnollisesti toimitaan niin, mikäli vapautus onnistuu, että miehittäjä poistaa välittömästi sen vieraan valtakunnan organisaation, joka vapautussodan tarkoituksena oli juuri kukistaa, mutta tällöin miehitetyn maa-alueen asukkaat eivät koe tätä väkivallaksi vaan vapautukseksi, johon he ovat itsekin aktiivisesti myötävaikuttaneet.

Huolimatta näistä eroavuuksista, joiden vallitessa vihamielisen maan miehitys tapahtuu, on kuitenkin mahdollista havaita siinä ohjaavia periaatteita, jotka tapahtumien oma logiikka on monissa tapauksissa vahvistanut. Muuten täytyy huomauttaa, että kaikki tällaiset miehitetyn alueen väliaikaiset hallitukset ovat voimassa vain rauhan solmimiseen saakka. Rauhan solmiminen voi joko vahvistaa tämän väliaikaisen hallinnon tai lopettaa sen, jos miehityksestä ei seuraa lopullista valloitusta. Saksan ja Ranskan sota antoi esimerkkejä erilaisista menettelyistä tässä suhteessa. Elsass ja Lothringen miehitettiin kiireesti, ja Saksan aikomuksena oli alusta alkaen valloittaa nämä maakunnat. Sitten Saksa eteni edelleen ja valloitti useita maakuntia, joita se ei halunnut pitää. Elsassissa ja Lothringenissa järjestettiin näin ollen paljon voimakkaammin asioihin puuttuva hallitus kuin puhtaasti ranskalaisissa maakunnissa. Kuitenkin, vaikka he [saksalaiset] olivat näin välittömästi miehittäneet Elsassin ja Lothringenin ja järjestäneet sinne sotilasviranomaiset, heidän oli silti myönnettävä, ettei näiden maakuntien kuuluminen Ranskan valtioon ollut päättynyt tosiasialliseen miehitykseen, vaan sen lisäksi edellytettiin rauhan vahvistamista, ja siksi myös Elsassin ja Lothringenin asukkaat saivat osallistua kansalliskokoukseen, joka kokoontui vuonna 1871 päättämään rauhasta. Mitä puolestaan tulee saksalaisten päälliköiden hallinnolliseen toimintaan muissa maakunnissa, se katosi nopeasti jäljettömiin saksalaisten joukkojen lähdön jälkeen.

Olen jo huomauttanut, että tuomioistuinten ja hallintoviranomaisten pitää jatkaa tehtäviensä hoitamista myös vihollisen miehityksen aikana yksilöiden oikeuksien suojelemiseksi ja ylipäätään järjestyksen ylläpitämiseksi. Tällaisissa olosuhteissa on kuitenkin käynyt niin, etteivät viholliset ole halunneet antaa tuomioistuinten jatkaa toimintaansa häiriöttä, vaan ovat perustaneet niin sanottuja pikaoikeuksia. He ovat uskoneet näkevänsä miehitetyn maan kansalaisten kaikenlaisten toimien joukossa tekoja, jotka on suunnattu vahingoittamaan vihollista. Pikaoikeuksien perustaminen tavallisten tuomioistuinten tilalle on nykyään tunnustettu erityisen vakavaksi puuttumiseksi yksilön oikeuksiin, ja se on siksi herättänyt yleistä vastahakoisuutta. Pikaoikeuksien päämääränä on saada aikaan itse teosta kiinni otettujen rikollisten nopea teloittaminen, mutta tavanomaiset prosessuaaliset muodot sivuuttamalla mahdollisuudet puolustuksen todisteluun vähenevät, mikä johtaa oikeudelliseen epävarmuuteen heti, kun ne ulotetaan sen alueen ulkopuolelle, jossa ne on katsottava sallittuiksi, nimittäin puhtaasti sotilaallisissa rikoksissa. On totta, että sotatila aiheuttaa monessa suhteessa tilanteita, joita on arvioitava analogisesti hätäoikeuden kanssa, mutta ei ole kuitenkaan oikein sekoittaa tavanomaisia rikoksia ja rikosoikeudellisia juttuja, puhumattakaan yksityisoikeudellisista konflikteista, niin poikkeuksellisiin rikoksiin, joita sodassa voi olla tarpeen käsitellä sota-aikana sotilaallisen prosessimenettelyn mukaisesti. Niinpä nykyään ollaan yksimielisiä, että olisi tuomittavaa, mikäli miehitysvalta ottaisi käyttöön pikaoikeuden tavanomaisten tuomioistuinten sijasta tai niiden lisäksi.


Niin valtiomiehillä ja sotureilla kuin myös juristeilla on ollut paljon miettimistä laillisia ja laittomia sodankäyntikeinoja koskevan kysymyksen kanssa. Esitän vain pääpiirteet asian tästä puolesta. Kuten olen jo tuonut esiin, tässäkin asiassa pätee yleinen periaate, jonka mukaan sota on rajoitettava sellaisiin väkivallan keinoihin, jotka ovat välttämättömiä sen tarkoituksen kannalta. Kun tämä yleinen periaate on mielessä, voidaan johtopäätökset vetää varmuudella. On kuitenkin osoittautunut tarpeelliseksi sopia yksityiskohtaisemmista määrittelyistä soveltamisessa kuin nyt on tapahtunut. Oli aikoja, jolloin katsottiin, että sotaa käytäessä oli oikeutettua käyttää äärimmäistä väkivaltaa, hävitystä ja tuhoa vihollisen maassa, jotta voittoa voitaisiin näin nopeuttaa, mutta olemme vähitellen vapautuneet tällaisesta käsitystavasta, eikä meidän aikamme salli tämän rajoittamattoman tuhon olevan sodan tarkoitus.

On päästy yksimielisyyteen, että tietyntyyppiset tuhovälineet ovat ehdottomasti tuomittavia ja kiellettyjä. Minun on mainittava niistä erityisesti ne, joita pidettiin rikollisina jo tuhansia vuosia sitten, kuten myrkytetyt aseet tai myrkyn ja taudinaiheuttajien levittäminen vihollisen maahan. Jo vanha intialainen Manun lakikirja sisältää kieltoja tätä vastaan. Tiedämme kuitenkin, että vielä tälläkin vuosisadalla Etelämeren saarilla on tavattu villejä heimoja, jotka käyttävät myrkytettyjä nuolia. Tällaista sodankäyntitapaa pidetään ilkivaltaa muistuttavana ja tuomittavana.

Vastaavasti, jos sotaa käyvä valtio ryhtyisi meidän päivinämme tarkoituksellisesti aiheuttamaan epidemioita vieraan maan väestön keskuudessa levittämällä taudinaiheuttajia, se olisi kansainvälisen oikeuden vastainen hirvittävä rikos.

Samoin ollaan yhtä mieltä siitä, että sodassa on vältettävä kaikkia sellaisia aseita, jotka aiheuttavat tarpeettomia kärsimyksiä, kuten esimerkiksi piikikkäitä lyömäaseita tai pilkotusta lyijystä ja lasinsiruista tehtyjä ammuksia, joita on käytetty ei vain tekemään osuman saaneesta henkilöstä kyvyttömän taistelemaan rivissä vaan myös alistamaan tämän tarpeettomille kärsimyksille. – Mitä tulee räjähtäviin luoteihin, joita on kehitetty niin paljon meidän aikanamme, niin nyttemmin on olemassa kaikkien valtioiden välinen traktaattimääräys siitä, miten niitä pitää käsitellä. Venäjän hallitus teki aloitteen valtioiden välisestä sopimuksesta, johon myöskin päästiin ja joka johti 11. joulukuuta 1868 Pietarissa annettuun, sisällöltään suunnilleen seuraavanlaiseen julistukseen: ”Koska sivilisaation edistyminen vaatii, että sotia lievennetään niin paljon kuin mahdollista, ja koska vihollisen armeijoiden heikentämisen tarkoitus saavutetaan saamalla miehiä mahdollisimman paljon pois rivistä, on vältettävä aseita, jotka aiheuttavat epätavallista kärsimystä tai ovat liian tappavia”; ja seurauksena tästä sopijavallat sitoutuivat pidättäytymään käyttämästä sodassa, olipa kyse maa- tai merisodasta, ammuksia, jotka ovat kevyempiä kuin 400 grammaa ja silti vielä räjähteillä tai sytyttimillä varustettuja. Tämä paino on varsin vähäinen, mutta on lähdettävä siitä, että vain kiväärinluodeissa ei saisi olla räjähdysominaisuuksia. Sen jälkeen kun Venäjä oli tehnyt aloitteen tässä asiassa, Preussi oli ehdottanut, että voitaisiin mennä pidemmälle ja pyrkiä ylipäänsä poistamaan kaikki räjähtävät luodit, mutta Englanti vastusti sitä selittäen, että Englannin sotavoima riippui niin paljon teknisten keinojen täydellisyydestä koska Englanti ei eristyneisyytensä takia voinut rynnätä taistelukentälle niin suurilukuisten armeijoiden kanssa kuin mannermaiset valtiot. On käyty paljon kiistaa siitä, olisiko oikeampaa hylätä kaikenlaiset räjähtävät luodit, mutta tähän ei ole vielä päästy, varsinkin kun taistelu linnoituksia ja jopa laivoja vastaan voisi käydä liian tuloksettomaksi, ellei hyvää tuhoamiskalustoa voitaisi käyttää.

On myös nähty esitettävän se toive, että jos nykyiset tuhoamiskeinot saavuttavat korkeimman kehitystasonsa, niistä tulee niin hirvittäviä, että niistä tulee itsessään rauhan välineitä. Tämä lienee kuitenkin harhaa, sillä kaikki kansakunnat kilpailevat keskenään sotilaallisissa keksinnöissä, eikä ole odotettavissa, että tekniikan täydellisyys tässä suhteessa yksinään auttaisi välttämään sotia. Tämä saavutetaan yhä suuremmissa määrin kansakuntien yhä läheisemmällä solidaarisuudella rauhanomaisissa pyrkimyksissä, jotka häiriintyvät vaarallisesti sodista. Ei kuitenkaan voida muuta kuin pahoitella, ettei tuhoisien ammusten käyttöä ole voitu rajoittaa enempää kuin vuoden 1868 julistuksessa tehtiin. Suurten ammusten lataamista polttoaineilla puolustetaan ainoastaan sillä, että niitä ei suunnata yksilöstä yksilöön, kuten asian laita on kiväärinluotien kanssa, vaan että nämä valtavat aseet lähetetään ikään kuin vihollisvaltion kollektiivista joukkojen vahvuutta vastaan, ja siksi niiden käyttämisen julmuus ei näyttäydy yhtä vastenmielisenä yksilön moraalille kuin edellisessä tapauksessa. Olen katsonut, että minun täytyy kertoa tämä, yhtymättä kuitenkaan tällaiseen todisteluun.

Lisäksi luvattomiin sodankäyntikeinoihin kuuluu yritys saada yksittäiset henkilöt tekemään tekoja, jotka eivät ole osa sotatoimia ja jotka olisivat myös muutoin rikoksia. Näin esimerkiksi salamurhaajien lähettämistä vihollisen komentajia tai yksittäisiä vihollisia vastaan ei missään nimessä pidetä oikeutettuna. Vain avoimessa taistelussa tappamista pidetään kunniallisena eikä edes uskonnon vastaisena.

Vastaavasti nykyään on tultu siihen, että katsotaan rikokseksi tappaa ilman pakkoa vihollinen, joka on jo haavoittunut tai joka on vankina, eikä häntä siten voida enää pitää osana taistelevaa armeijaa. Kokonaisen vankijoukon juoksuttaminen terän yli, kuten sitä kutsuttiin, oli ennen hyvin nopea ja ripeä keino välttyä elättämästä näitä vankeja, mutta meidän päivinämme tällaista menettelyä ei enää hyväksytä. Katsotaan jopa olevan vankeja ottavan vallan velvollisuus kunnioittaa myös heidän ihmisoikeuksiaan. Onkin nähty, että jos valtio sallii itselleen sotavankien tappamisen, toinen valtio on katsonut olevansa velvollinen ryhtymään kostoksi vastaavaan toimenpiteeseen vankiensa kanssa, mutta kuten pian tuon esiin, rikosta ei saa torjua rikoksella.

Sodankäynnin keinona on käytetty myös tiettyjen johtavien komentajien tai jopa hallitsijoiden julistamista lainsuojattomiksi ja palkkion asettamista heidän päästään. Napoleon I, jonka suunnitelmia preussilainen ministeri Stein haittasi paljon, oli luvannut palkkion hänen päästään. Sitten oli taas liittoutuneiden hallitsijoiden vuorostaan tilaisuus julistaa Napoleon lainsuojattomaksi. Tällaiset toimenpiteet ovat tuomittavia myös nykyaikaisen oikeuden näkökulmasta, sillä kukaan ihminen ei voi koskaan olla vailla oikeutta. Pahinkaan rikollinen ei voi olla vailla oikeutta, sillä hänelle määrättävä rangaistus perustuu lakiin. Kun joku julistetaan lainsuojattomaksi, hänet kuitenkin silloin asetetaan oikeuden ja lain ulkopuolelle. Tämä on myös keino yllyttää murhaan, mutta se valta, joka sallii tällaista, lakkaa olemasta kansainvälisoikeudellisesti sotaa käyvä osapuoli. Vihollissotilaiden houkutteleminen karkuruuteen tai maanpetokseen on myös sisällytettävä tähän rikokseen yllyttämiseen, ja sitä pidetään siksi likaisena temppuna.

Toinen asia on sitä vastoin, että viekkauden käyttöä ei voida välttää. Oveluutta sodassa sekä viisautta ja ehdotettua laskelmointia muissa ihmisten välisissä konflikteissa ei voida kuitenkaan välttää, vaikka ne ovatkin avoimen ja rehellisen ritarillisen ajattelutavan vastaisia. Tässä maailmassa ei saa olla liian naiivi, varsinkaan valtioiden välisessä taistelussa. On ilmeistä, että jokainen sotaa käyvä osapuoli, joka yllättää vastustajansa, säästyy siten suurelta osin ponnistuksilta, joita se saisi muuten tehdä. On jopa katsottu, että naamioituminen on sallittua esimerkiksi tiedustelussa, mutta kun vihollista avoimessa taistelussa harhautetaan siten, että hyökkääjät käyttävät tämän omaa univormua, tätä pidetään häpeällisenä ja täysin tuomittavana. Kun kaksi armeijaa taistelee toisiaan vastaan, ne edustavat kumpikin omaa valtiotaan sotaa käyvänä osapuolena, ja niiden tulee myös tunnustensa osalta kuvastaa sitä valtiota, jonka puolesta ne taistelevat. Vaikka siis on myönnettävä, että oveluus on sallittua, kunhan se ei johda rikollisiin keinoihin, on toisaalta muistettava, että myös vihollista vastaan on pakko pitää sanansa; uskoa ja lupauksia on noudatettava, etiam hosti fides servanda’viholliselle annettu sana on pidettävä’. Myös antiikin maailmassa noudatettiin tätä. Keskiaika antoi tälle periaatteelle lisää jalansijaa, ja myös meidän päivinämme pidetään ehdottoman välttämättömänä, että annettu sana pidetään, ja sodan aikana käy hyvin usein niin, että joku komentajista joutuu lupaamaan tämän tai tuon toimintatavan, ja silloin tähän pitää voida myös luottaa.

Kun olen nyt selostanut sodan sääntöjen olennaiset piirteet, on vielä tarkasteltava erityisesti eräitä aiheeseen liittyviä näkökohtia, erityisesti kysymystä vihollisen henkilöstön kohtelusta. Vanhemman sodan oikeuden mukaan tässä suhteessa ei ollut velvollisuuksia eikä rajoituksia, ja oli voittajan mielivallassa, säästikö hän viholliskansakuntansa jäsenen vai alistiko hän hänet kuolemaan, kidutukseen tai orjuuteen. Jopa niinkin myöhään kuin 1700-luvulla havaitsemme arvostettujen oikeusoppineiden selittävän yhdeksi sodan idean välttämättömäksi seuraukseksi sen, että tässä suhteessa ei pitäisi olla mitään rajoituksia – muun muassa hollantilainen Bynkershock, yksi viime vuosisadan merkittävimmistä auktoreista, ajatteli näin. Nykypäivän inhimillisempi ajatustapa on kuitenkin synnyttänyt ja tuottanut seurattavaksi aivan toisenlaisen näkemyksen tästä aiheesta. On ennen kaikkea vaadittu, ettei henkilöille saa tehdä muuta tuhoa tai vahinkoa kuin mikä on väistämätöntä, ja lisäksi pitää tehdä ero erityyppisten henkilöiden välillä ja että heidän erilainen asemansa vihamielisessä kansassa ja heidän suhteensa itse sodankäynnin elimiin pitää ottaa huomioon. On totta, että jokaista kansakuntaa on jossain määrin tarkasteltava omana yhteisvastuullisena kokonaisuutenaan kahden valtion välisessä taistelussa. Jos vihollisen käsite ymmärretään sen laajimmassa merkityksessä, se kattaisi silloin kaikki ne, jotka kuuluvat valtioon, jota vastaan sotaa käydään, mutta jo yksittäisten ihmisten suhteista valtion sisällä on helppo nähdä, että tällainen äärimmäisyyksiin viety näkemys johtaisi ilmeiseen epäoikeudenmukaisuuteen. Jos joku henkilö on loukannut minua niin, että minun on vainottava häntä oikeuden edessä saadakseni häneltä hyvitystä tai hänet tuomittua rangaistukseen, siitä ei seuraa, että olisin pakotettu vihaamaan ja vainoamaan jokaista hänen sukulaistaan. Päinvastoin, tämä on primitiivinen näkemys, joka tekisi perheestä täysin yhteisvastuullisen jokaisen sen jäsenen yksittäisistä vapaista teoista. Valtion ja sen kansalaisten välistä yhteisvastuuta ei myöskään pidä ulottaa pidemmälle kuin siihen, että valtiolla on oikeus saada pyrkimyksissään kaikki tarvittava apu, mutta siitä ei seuraa, että jokaista yksilöä olisi sodassa kohdeltava samalla tavalla kuin niitä, jotka valtio on saanut armeijaansa sodankäyntiä varten. Ei pidä myöskään unohtaa, että sotaa käyviä osapuolia ovat valtiot. Vihollisvaltion hallitus ja armeija ovat ne, jotka muodostavat elimet vihollisvaltion esiintymiselle taisteluissa, eivätkä yksittäiset kansalaiset, jotka ovat hallituksen ja armeijan siihen liittyvän toiminnan ulkopuolella. On myös totta, että kun valtio julistaa sodan, sen hallitus ryhtyy velvollisuuksiensa seurauksena kaikkiin hyökkäystä varten tarvittaviin toimenpiteisiin ja määrää armeijat täydennettäviksi, varustettaviksi ja käytettäviksi tässä tarkoituksessa, mutta ei sen enempää. Yksittäisiä kansalaisia, jotka eivät kuulu armeijaan, ei koskaan valtuuteta ryhtymään vihollisoperaatioihin omasta puolestaan. Juuri tästä seikasta johtuu kansainvälisessä oikeudessa yhä enemmän kehittyvä sääntö, jonka mukaan armeijaan kuuluviin sovelletaan kaikkia kyseeseen tulevia sotatoimia, mutta armeijaan kuulumattomat on ehdottomasti säästettävä kaikelta väkivallalta. Tästä yleisestä periaatteesta on kuitenkin seurauksena joukko sääntöjä, joita ilman se ei voi olla täysin selkeä tai sovellettavissa.

Ensinnäkin on välttämätöntä erottaa toisistaan ne, jotka kuuluvat armeijaan, ja ne, jotka eivät siihen kuulu. Jos esimerkiksi joukko yksityishenkilöitä aseistautuu ja kukistaa yksittäisiä vihollissotilaita, onko näitä yksityishenkilöitä pidettävä sodankäynnin eliminä vai ei? Vastauksen on oltava kielteinen. Heitä vastaan ei voida toimia samalla tavalla kuin vihollissotilaita, sillä he ovat poistuneet yksityishenkilön asemastaan väliaikaisesti. Tämä on erityisen tärkeää siitä syystä, että vihollissotilaiden katsotaan toimivan täysin oikeuksin, kun he käyttävät aseitaan vihollisiaan vastaan kaikin mahdollisin tavoin. Heitä ei pidetä rikollisina, jos he joko ennalta ilmoitetussa taistelussa tai yllätyksen kautta joutuvat kahakkaan ja aiheuttavat pahaa vihollisilleen. Heitä pidetään ainoastaan valtion tahdon toteuttajina. Tällaisina ei pidetä kuitenkaan niitä yksityishenkilöitä, jotka pyrkivät satunnaisesti vahingoittamaan valtion vihollisia. Kun vihamielinen armeija huomioi eron armeijaan kuuluvien ja yksityishenkilöiden välillä, pitää myöntää, ettei sen ole tarpeen puolustautua muita kuin itse joukkoja vastaan. Muuten se ei voi noudattaa sitä lempeyttä yksityishenkilöitä kohtaan, mitä nykyinen sotalaki määrää.

Mitä tulee kysymykseen, keitä on sodankäynnissä pidettävä valtion tahdon eliminä, todellisina sotilaina, on tunnettua, että sodassa esiintyy sekä säännöllisiä että myös epäsäännöllisiä joukkoja. Säännöllinen armeija käsittää kaikki sen organisaatioon kuuluvat joukko-osastot, mukaan lukien paikallisjoukot ja nostoväen, jotka ovat viimeisinä kutsuttavia reserviläisiä. Epäsäännölliseen armeijaan (en puhu erityisesti Turkin armeijasta) kuuluvat myös niin sanotut vapaajoukot, joita ei muuten lasketa armeijan vahvuuteen. Siitä, onko heitä pidettävä oikeudellisesti taistelijoina ja kohdeltava sotilaina eikä yksityishenkilöinä, joiden aseisiin tarttuminen ei ole oikeutettua, on esitetty erilaisia mielipiteitä. Nykyään tästä kysymyksestä ollaan seuraavaa mieltä: vapaajoukot tai vapaat kaartit tulee tunnustaa todellisiksi joukoiksi silloin, kun hallitus on valtuuttanut ne osallistumaan sodankäyntiin ja ne ovat järjestäytyneet sotilaallisesti joukoiksi päällystön alle, joka saa oikeutuksensa ylimmältä komentajalta. Esimerkkinä tästä ovat Garibaldin vapaat kaartit Italian taisteluissa vuosina 1859 ja 1866. Hän oli järjestänyt ne omin päin ja hänen lippunsa alle kerääntyi pelkästään vapaaehtoisia, mutta hän toimi hallituksen tunnustamana joukkojen komentajana, ja vaikka näitä joukkoja ei ollutkaan kirjattu armeijan varsinaiseksi osastoksi, nämä kaartit olivat kuitenkin osa Italian armeijaa, koska ne oli auktorisoitu toimimaan. Kun sitä vastoin vapaajoukkoja muodostetaan ilman hallituksen lupaa, vihollinen, jota vastaan ne taistelevat, on joskus katsonut olevansa oikeutettu olemaan tunnustamatta niitä oikeiksi, oikeutetuiksi sotilaiksi. On totta, että jos he toimivat upseerien komennossa järjestäytyneinä joukkoina ja noudattavat kaikilta osin kuria ja sodan lakeja, ei voitaisi pitää muuna kuin väärinkäytöksenä sitä, että heiltä riistettäisiin laillisten sotilaiden asema. On kuitenkin turvallisempaa, sikäli kuin sopimukset ja tähänastinen käytäntö osoittavat, että muodostetut vapaajoukot, pidättäytyvät toimista, elleivät ne ole saaneet valtuutusta hallitukselta. Saksalaiset antoivat vuonna 1870 julistuksen, jossa he ilmoittivat, että jokaisen vangin, jonka he ottivat ja joka halusi tulla kohdelluksi sotavankina, oli pidettävä mukanaan todistus, jossa todettiin, että hänet oli kirjattu ranskalaiseksi sotilaaksi. Muussa tapauksessa häntä kohdeltiin yksityishenkilönä, joka oli laittomasti pyrkinyt vahingoittamaan vihollista. Tästä syystä pidetään tärkeänä, että myös vapaajoukoilla on univormu tai tunnistemerkit, joita pidetään aina välttämättöminä joukkojen tunnistamiseksi. Erityisesti univormussa oleminen ja lupatodistuksen kantaminen tulevat tärkeiksi silloin, kun vapaajoukot esiintyvät pienissä ryhmissä erillisinä ryhmäläisinä vahingoittaakseen vihollista. Tällaisiin tehtäviin voidaan näet lähettää myös säännöllisen armeijan sotilaita, mutta jos niillä, jotka esiintyvät näin, ei olisi mitään tunnistusmerkkejä, he olisivat luonteeltaan yksityishenkilöitä ja heitä kohdeltaisiin siten rikoslain eikä sodan lakien mukaisesti. Kaikista suurista puolustussodista tiedetään, miten niin kutsutulla pikkusodalla on suuri merkitys siinä, että maahan tunkeutunut vihollinen kärsii valtavaa vahinkoa, kun se joutuu kaikkialla lakkaamatta pienten uusien hyökkäyksien yllättämäksi. Tällaisiin tarkoituksiin käytetään usein henkilöitä, jotka eivät kuulu varsinaiseen armeijaan, mutta jotta heille tarjottaisiin parempi kohtalo kuin jos heitä pidettäisiin yksinomaan yksityishenkilöinä, heille annetaan valtuutus toimia sotilaina. Kun yksittäiset kansalaiset, jotka eivät kuulu armeijaan eivätkä ole oikeutettuja muodostamaan vapaita kaarteja, ilmestyvät paikalle ja suorittavat sotatoimia yksin ja sitten vaaran uhatessa heittävät aseensa pois ja haluavat, että heitä kohdellaan armeijan ulkopuolisina yksityishenkilöinä, heidän katsotaan toimivan vastoin sodan lakia, ja vihollinen rankaisee heitä rosvoina. Voi toki tuntua ankaralta suhteessa siihen, mitä isänmaallisuus edellyttää, että joudutaan tekemään tällaisia erotteluita. Voihan olla niin, että vain pelkkä vakaumus siitä, että kaikkien pitäisi pyrkiä vahingoittamaan vihollista, ajaa yksittäisiä kansalaisia käymään sotaa tällä tavoin salaa, mutta on pidettävä mielessä, että sodan lieventäminen nykyisin tavoitellulla tavalla on mahdotonta, elleivät armeijat voi luottaa siihen, että kaikki yksityishenkilöt maassa pidättäytyvät vihollisuuksista joukkoja vastaan. Muuten ne eivät voi kunnioittaa heidän henkilöään ja omaisuuttaan eivätkä turvata heitä tavanomaisten toimiensa suorittamisessa, kun niiden on joka askeleella, jokaisella pellolla ja jokaisessa metsässä pelättävä, että nämä samat yksilöt hyökkäävät heidän kimppuunsa. Juuri siksi, että tässä tarkoituksessa voidaan pitää yllä kuri, pidetään oikeutettuna, että sotilaskomentajat voivat perustaa, kun yksityishenkilöitä otetaan kiinni aseet kädessä, heitä varten pikaoikeuksia ja alistaa heidät tuomioistuimen ulkopuoliselle rangaistukselle, sillä muuten esiintyy helposti kostotoimia. Sotilaat ovat usein vailla komentajiaan, ja kun he tietävät, että heitä vaanii petos, heidän raivonsa on vastaavasti suuri, ja aivan kuten muutama vuosisata sitten, silloin ei säästetä naisia eikä lapsia aseiden raakuudelta. Suomessa vapaajoukot ovat sotien aikana toimineet usein armeijan apuna ja tavallisesti järjestetty joukoiksi, mutta meillä on ollut myöskin sissejä, jotka tietäen, että he voivat vahingoittaa vihollista, ja piittaamatta siitä, miten raskas kohtalo heitä kohtaisi, jos heidät vangittaisiin, ovat kuitenkin uskaltaneet toimia. Tällainen oli Stefan Löfving isonvihan aikana, ja tällaisia olivat niin kutsutut amiraali Spof ja kenraali Roth, jotka olivat todellisuudessa korpraaleja ja jotka talonpoikien avulla aiheuttivat venäläisille valtavaa vahinkoa, niin että heitä pidettiin amiraalina ja kenraalina. On kuitenkin huomautettava, ettei tuohon aikaan ollut vielä päästy inhimilliseen sodankäyntitapaan, joka edellytti, että sotilaiden ja ei-sotilaiden välille tehtiin ero. Lopuksi minun on myös huomautettava, että voi esiintyä myös sotilaallisesti järjestäytyneitä vapaita kaarteja, jotka eivät taistele maansa puolesta, vaan käyttävät vallitsevaa epäjärjestystä hyväkseen yleiseen ryöstelyyn. Ne saattavat esiintyä ulkoisesti hyvinkin sotilaallisesti järjestäytyneinä, mutta on selvää, etteivät ne voi vaatia, että niitä kohdeltaisiin muuten kuin lainrikkojina ja rikollisina sekä vieraan valtion armeijan että heidän oman hallituksensa toimesta. Kun tiedetään, kuinka jokainen sota on valtiolta äärimmäinen ponnistus ja että sen etujen mukaista on tehdä toimintansa niin voimakkaaksi kuin mahdollista, voi tulla mieleen, että olisi ristiriidassa valtion etujen kanssa noudattaa inhimillisempää sodankäyntitapaa, jossa säästetään sekä vihollisen armeijaan kuulumattomia henkilöitä että omaisuutta, mutta tämä on kiero tapa tarkastella asiaa, sillä jopa sotaa käyvälle valtiolle on todellista hyötyä siitä, että se kunnioittaa vihollisvaltion yksityishenkilöitä ja heidän omaisuuttaan. Kun valtio miehittää vierasta maata, se voi löytää paljon helpommin majoituksen ja elintarvikkeita joukoilleen, jos kaikki yksityishenkilöt tietävät, että he voivat jatkaa viljelyä ja tuotantoa niin kauan kuin he pidättäytyvät vihamielisistä teoista. Jos tavoitteena on joukkojen miehittämän maan valloittaminen, on myös ilmeistä, että sellainen valloitus johtaa helpommin tuloksiin, jos itse sodan aikana noudatetaan lakia ja oikeutta kaikilta osin, kuin jos väkivallantekojen kautta lietsotaan vihaa ja tarve luopua maasta. Tiedämme myös historiasta, että komentajat, jotka ovat pitäneet armeijassaan yllä tiukkaa kuria, mainitaan suuremmalla kunnioituksella kuin ne, jotka ovat uhranneet kaikki muut näkökohdat taistelun voittamisen vuoksi. Sen jälkeen kun on tunnustettu säännöksi, että yksilöitä on säästettävä, mutta että sen seurauksena myös ne yksilöt, jotka tarttuvat aseisiin, saavat oikeuden ulkopuolisen rangaistuksen, on saatu lisää vahvistusta sille säännölle, että jos sotilaspäällystö tai yksittäiset soturit rikkovat voimassa olevia käyttäytymissääntöjä vastaan, heitä on myös rangaistava sotapykälien säätämällä tavalla. Meidän päivinämme onkin alettu ymmärtää, että tällä lainsäädännön osalla on kansainvälistä merkitystä, ja siksi myös tällä alalla on monien muiden tavoin alettu tavoitella lainsäädännön johdonmukaisuutta.

Pohjois-Amerikan valtio on vuonna 1863 ilmoittanut uudet sotapykälät sotaa käyville armeijoilleen, perustuen näille lempeyden ja kurinpidollisen ankaruuden periaatteille, ja on paljon syytä uskoa, että tapa, jolla oikeustiede arvioi amerikkalaisia sotapykäliä, tulee vaikuttamaan muihin valtioihin niiden kehittäessä lainsäädäntöään samassa tarkoituksessa.

Yksilöiden oikeuksien kunnioittamisella sodassa on joitakin muitakin seurauksia, jotka minun täytyy mainita. Joskus on ollut tapana pakottaa miehitetyn maakunnan asukkaat asettumaan vihollisen lippujen alle ja taistelemaan todellista isänmaataan vastaan. Tällainen on tietenkin tuomittavaa; kaikki oikeamieliset tunteet nousevat tätä vastaan, vaikka tarkoitus olisikin valloittaa miehitetty maakunta lopullisesti, sillä jokainen maakunta kuuluu valtiolleen, vaikka se olisikin miehitetty, aina siihen asti, kunnes rauhan solmimisessa päätetään, luovutetaanko se. Vasta sitten voivat velvollisuudet toista valtiota kohtaan astua entisten tilalle.

Olen myös jo aiemmin todennut, miten lakia ja hallintoa jne. olisi sovellettava ja miten vihollisen olisi kunnioitettava niitä. Minun on lisättävä tähän vielä, että vihollisen olisi myös kunnioitettava uskontoa, tapoja ja perinteitä. Tämä ei ollut entisaikojen sodankäynnin käytäntö, vaan jos vihollinen oli eri uskontokuntaa, hän oli heti valmis loukkaamaan kukistettuja heidän uskonnonharjoituksessaan. Vielä vuoden 1866 sodasta Saksassa kerrotaan, kuinka Baijerissa maaseutuväestön keskuudessa elivät vielä muistot kolmikymmenvuotisesta sodasta, niin että kun voittajajoukot saapuivat maahan, väestö piti selvänä, että se joutuisi alttiiksi uudelle vainolle uskontonsa vuoksi, ja yllättyi suuresti huomatessaan, että heidän jumalanpalvelustaan kunnioitettiin yleisesti.

Mitä tulee menettelyyn itse sotilaita vastaan, täytyy myöntää, että määritellyillä laeilla tuskin voidaan säätää yksityiskohtaisesti, kuinka pitkälle väkivallan pitäisi mennä sodan melskeessä saada mennä ja mihin sen pitäisi loppua. Taistelun myllerryksessä intohimoja ruokitaan, ja tämä kuoleman halveksunnan korkein aste, joka silloin esiintyy, merkitsee toisaalta myös itsepuolustuksen kannalta korkeinta pyrkimystä tuhota vihollinen. Näin ollen voidaan esittää vain yleiset periaatteet. Niihin kuuluu ennen kaikkea se, että kaikki tarpeeton vihollisen tappaminen on kansainvälisen oikeuden vastaista. Tämä ei ole vain yleinen periaate, jonka tunnustamiseen pitäisi pyrkiä, vaan se on itse asiassa tunnustettu monissa sodissa, ja erityisesti sen kautta on syntynyt tapa armahtaa vihollinen, kun vihollinen sitä pyytää. Kun vihollisjoukko laskee aseensa ja ilmoittaa, ettei se enää halua tehdä vastarintaa, voittajan velvollisuudeksi katsotaan silloin armahtaa hänet, ottaa hänet vangiksi, mutta ei tuhota häntä. Armahduksen epääminen vihan tai intohimon vuoksi on täysin vastoin nykyaikaista sodankäynnin oikeutta. Myös ne sotilaskomentajat, jotka ovat ilmoittaneet kieltäytyvänsä armahduksesta kaikissa olosuhteissa, ovat ottaneet vastuun siitä, että heidän omille joukoilleen koituu sama kohtalo kuin heidän vangeilleen, sillä armahduksesta kieltäytyminen johtaa vastapuolen taholta kostotoimena vastaavaan toimeen.

Armeijaan kuuluu myös henkilöitä, jotka eivät itse ole niin sanottuja taistelijoita eivätkä itse esiinny aseet kädessä, nimittäin lääkäreitä, pappeja, huoltoväkeä ja siviilivirkamiehiä, jotka seuraavat joukkojen mukana ja joiden on välttämättä oltava niiden läheisyydessä. Nykyään on myös tunnustettu periaate, ettei näitä saa tarkoituksellisesti haavoittaa tai tappaa, vaikka näin voikin tapahtua vahingossa.

Sodassa ei myöskään ole sallittua käyttäytyä erityisen julmasti vain, koska vihollisen katsotaan taistelevan oikeuttamattoman asian puolesta, sillä sodankäynnin säännöt eivät riipu sodan syystä ja tarkoituksesta.

Sodassa haavoittuneiden kohtalo on pitkään sivuutettu lähes epäinhimillisellä välinpitämättömyydellä. Vielä pitkälle meidän aikaamme asti haavoittuneiden kohtalo riippui siitä, olivatko omat joukot voitokkaita ja pystyivätkö ne siten huolehtimaan haavoittuneistaan. Muutoin heidät jätettiin kohtalonsa armoille. Genevessä asuva sveitsiläinen lääkäri Dunant julkaisi 1860-luvun alussa kirjoituksen ”Souvenir de Solferino”, jossa hän kuvasi vuoden 1859 sodan haavoittuneiden puutteellisen hoidon vuoksi hirvittävää kohtaloa. Tämä kirjoitus antoi sysäyksen Genevessä vuonna 1864 pidetylle yleiselle valtioiden kongressille, jossa solmittiin yleissopimus sodassa haavoittuneiden kohtalon parantamiseksi. Tähän katsottiin päästävän parhaiten siten, että kaikki vallat sopivat myöntävänsä sotaa käydessään sairaaloille jne. puolueettomuuden. Tämän ajatuksen esitti presidentti Moynier, ja se johti Geneven yleissopimuksessa erityisen yhdistyksen perustamiseen, joka tarjoaisi puolueettomien maiden taholta sairaanhoitoapua niin sanotun punaisen ristin suojeluksessa, joka on symboli, joka otettiin käyttöön merkitsemään ne kohteet, joita vihollisen olisi sodassa kunnioitettava. Itävalta alkoi tukea tätä yleissopimusta vasta vuoden 1866 sodan jälkeen ja Venäjä vuonna 1867. Vuonna 1868 tehtiin joitakin lisäyksiä tämän yleissopimuksen määräyksiin, ja sittemmin käydyissä sodissa on käytännössä todettu, että tämä yleissopimus on johtanut valtavaan edistysaskeleeseen inhimilliseen suuntaan. Lisäksi päädytty tunnustamaan se, että hoidon tarjoaminen haavoittuneille on vihollisuuksista riippumaton tehtävä ja että kunkin valtion julkisten hoitolaitosten sekä puolueettomien yhdistysten toiminnan tulisi koskea haavoittuneita kansallisuuteen katsomatta, ja juuri tämä seikka on ollut omiaan jossain määrin lieventämään myös sodan muita vaikutuksia.

Kysymyksessä sodankäynnin suhteesta vihollisen yksityishenkilöiden oikeuksiin on tarkasteltavaksi otettava vielä erityisesti sotavankeus. Myös tällä alalla humaanimpi näkemys on vähitellen, vaikkakin hitaasti, saanut jalansijaa. Vanhoina aikoina sotavankien katsottiin olleen täysin oikeutetusti kokonaan voittajan mielivaltaisessa käytössä. Hänellä katsottiin olevan oikeus pahoinpidellä, tappaa tai orjuuttaa heidät heidän loppuelämänsä ajaksi. Tämä oli antiikin maailman näkemys. Jos joskus historiassa on havaittu parempaa käytäntöä, se oli poikkeus eikä sääntö. Keskiajalla kirkko teki joitakin yrityksiä elvyttää inhimillisyyden tunnetta sotavankeja kohtaan, mutta varsin vähäisin tuloksin. Jopa vielä 1800-luvulla voidaan havaita, että on lausuttu mielipide ja myös noudatettu käytäntöä, jonka mukaan sotavankeja on kohdeltu samalla tavalla kuin rikoksen vuoksi vangittuja henkilöitä. Niinpä esimerkiksi Venäjä lähetti Siperiaan ei vain 1600- ja 1700-lukujen ruotsalaisia sotavankeja, vaan myös ranskalaisia, jotka vangittiin vuosina 1812 ja 1813. Siellä heitä kohdeltiin samalla tavalla kuin tavallisia rikollisia. Niin usein käytetyssä termissä ”antautua armoon tai epäsuosioon” havaitsemme myös ilmauksen oikeudellisesta näkemyksestä, jonka mukaan oli voittajan oikeus menetellä vihollista vastaan millä tahansa tavalla, antaa heidän juosta terän yli tai aiheuttaa muulla tavoin kärsimystä. Nykyään on vihdoin yleisesti tunnustettu ero vangin, tarkoittaen valtion rikoksesta pidättämää henkilöä, ja sotavangin välillä. Sotavanki ei ole menettänyt vapauttaan rikoksen seurauksena. Hän on saattanut joutua velvollisuuttaan suorittaessaan kukistetuksi ja joutunut antautumaan vangiksi, mutta tästä ei seuraa hänet vangiksi ottaneelle voittajalle mitään oikeutta rankaisemiseen. Se, että hän kantoi asetta, oli hänen velvollisuutensa. Kun sotaa käyvä osapuoli ottaa sotavankeja, se on sotilaallinen menestys, sillä vihollinen on siten heikentynyt. Tämän menestyksen turvaamiseksi ei ole lainkaan tarpeen aiheuttaa vangituille henkilöille ylimääräisiä kärsimyksiä. Heidät on vain pidettävä niin, että heitä estetään palaamasta joukko-osastoihinsa ja siten vahvistamasta vihollisen puolustusta. Vangeilta ei siis pidä riistää mitään muuta kuin heidän vapautensa palata kotimaahansa ja joukko-osastoihinsa. Näin ollen tämäkin vapauden menetys on vain suhteellinen. Aikaisemmin oli tapana panna sotavangit vankilaan tavallisten rikollisten tavoin, mutta näin ei enää tehdä. Tämä tunnustetaan nykyään perusteettomaksi, sillä vankilassa pitäminen on rangaistus, joka ylittää pelkän sen, että ei saa vastata omista toimistaan kaikilta osin. Sääntönä on, että sotavangit internoidaan linnoituksiin, he saavat liikkua vapaasti niissä tai ylipäänsä tietyllä heille osoitetulla alueella, mutta eivät saa poistua sieltä. On myös kaikkia valtioita sitova sääntö, jonka niiden on huolehdittava ottamiensa sotavankien elatuksesta. Heitä ei saa rangaista antamalla heidän nähdä nälkää. Niitä, joilla on käytössään omia yksityisiä varoja, ei kuitenkaan pidetä vieraan valtion elatuksen tarpeessa olevina. – Sotavankien elatuksesta koituvat kustannukset muodostavat oikeutetun korvausvaatimuksen perustan sitä valtiota kohtaan, jonka alamaiset ovat joutuneet näin vangeiksi. Sotavankien on luonnollisesti noudatettava huolellisesti heille annettuja, heidän olojaan koskevia määräyksiä, mutta nykyään on tunnustettu myös se, että jos sotavanki yrittää paeta vankeudestaan ja jää kiinni, häntä ei ole oikeutta rangaista. Hän ei ole tehnyt itsessään rangaistavaa tekoa, vaan hän on vain halunnut palata isänmaahansa. Hänet alistetaan vain tiukempaan vartiointiin, mutta ei erityisiin rangaistuksiin karkaamisyrityksestä, joita langetetaan vankilasta karanneille rikollisille.

Mitä tulee sotavankeuden kestoon, se riippuu tietenkin tavallisimmissa tapauksissa sodan kestosta, kunnes rauha solmitaan, mikä aina johtaa vankien vapauttamiseen. Joskus sotavankeja kuitenkin vaihdetaan jo sodan aikana. Valtiot solmivat erillisen sopimuksen siitä, että ne vaihtavat näitä vankeja tasavertaisina, mikä tapahtuu sen säännön mukaan, että vaihdetaan mies miestä vastaan, mutta siten, että korkeamman sotilasarvon omaavat sotilaat rinnastetaan useisiin alemman sotilasarvon omaaviin. Kansainvälisen oikeuden sääntönä on myös se, että näin vaihdettujen vankien katsotaan vastavuoroisesti sitoutuvan siihen, että he eivät enää palaa joukko-osastoihin.

Sodan aikana esiintyy myös vapauttamisia kunniasanaa vastaan. Ei ole harvinaista, että jopa vanhempina aikoina esiintyi tätä koskeva sodan laki. Yleisimmin vapauden saavat tietysti vain upseerit antamalla kunniasanansa olla astumatta enää armeijaan, mutta myös sotilaat ja aliupseerit ovat saaneet vapauden siten, että heidän puolestaan on annettu upseerin kunniasana. Saattaa kuitenkin käydä niin, että upseerit, jotka palaavat takaisin kunniasanaansa vastaan saamansa vapauden perusteella, joutuvat jälkeenpäin hallituksensa pakottamiksi liittymään riveihin siitä huolimatta. Oikeudellisesti tällaisten upseerien velvollisuudeksi katsotaan silloin palata vankeuteensa, koska he eivät voi pakottamisen takia pitää sanaansa, jonka mukaan he ovat vapaita vain, elleivät he taistele enempää.

Lisäksi sotavangit on tapana vapauttaa heti, kun rauha on solmittu, ja silloin on kyse tavallisimmin vaihdosta mies miestä vastaan. Jos kuitenkin taas vain toisella valtiolla on sotavankeja tai sillä on niitä enemmän kuin toisella, määrätään erityisistä lunnaista, joihin sisältyy joko vain korvaus vankien elatuskustannuksista tai sen lisäksi korvaus siitä, että valtio näin saa takaisin riveihinsä nämä henkilöt.

Joskus sotavankeja voidaan rangaista, muttei sen valtion toimesta, joka on ottanut heidät vangiksi, vaan heidän oman hallituksensa taholta, nimittäin silloin, kun he ovat joutuneet vangiksi sen vuoksi, että he eivät ole asianmukaisesti täyttäneet sotilaallisia velvollisuuksiaan. Esimerkiksi antautuminen, jonka osoitetaan tapahtuneen pelkuruuden tai petoksen seurauksena ja joka siten johtaa miehistön vangitsemiseen, johtaa ehdottomasti oikeudelliseen syytteeseen heitä vastaan, kun he palaavat omaan valtioonsa. Rangaistus, joka heille silloin langetetaan, on oikeutettu, koska he eivät ole kantaneet asettaan kunniallisesti. Tämä kysymys ei kuitenkaan kuulu kansainvälisen oikeuden arvioitavaksi, enkä haluakaan mainita muuten kuin ohimennen, että koska varmaa kuolemaa ei voida välttää muuten kuin vangiksi antautumalla, tämä ei ole vain oikeus vaan jopa velvollisuus, koska muuten menetettäisiin tarpeettomasti ihmishenkiä.


Tämän sodan ja yksilön välistä suhdetta koskevan selvityksen jälkeen jotkut kansainvälisen oikeuden tutkijat ottavat vielä esiin kokonaisen yksilöiden luokan, joka esiintyy vain sodan aikana. Sota nimittäin synnyttää tietynlaisia erityislaatuisia rikoksia ja rikkomuksia. Vain sodan aikana esiintyy karkureita, loikkareita, ryöstäjiä ja vastaavia, mutta se, miten heitä on kohdeltava, on kysymys, joka ei kuulu kansainväliseen oikeuteen. Kukin valtio soveltaa tällaisiin rikoksiin joko rikoslaissa tai sotapykälissä määrättyjä rangaistuksia. Tässä yhteydessä on vain kaksi tapausta, joihin voidaan viitata, nimittäin suhtautuminen vakoojiin. Vakoojia, jotka sotapäällystö ottaa vangeiksi, tavataan rangaista ankarammin. Vakoiluun voidaan toki ryhtyä kunniallisessa tarkoituksessa hyödyttää maataan, mutta heidän salassa tapahtuva toimintansa tekee tästä tavasta palvella maataan niin vaarallisen sotaa käyvälle osapuolelle, että sen takia pitää katsoa mahtuvan sotilaspäällystön oikeuksiin käsitellä vakoojia ankarin rangaistuksin, jopa ampua heidät, koska minkä tahansa armeijan on vaikeinta taistella tällaisia kätkettyjä vihollisia vastaan. On ikään kuin hätävarjelutoimi, että esimerkinomaisilla rangaistuksilla säikytetään kaikkia antamasta käyttää itseään vakoojina.

Jos yksityinen kansalainen palvelee vapaaehtoisesti vihollisen armeijaa oppaana ja johdattaa sen siten paikkoihin, joissa se voi yllättää oppaan armeijan, hän on yksinkertaisesti maansa vihollinen. Jokainen armeija tarvitsee kuitenkin oppaita vihollisen maassa ja voi siksi pakottaa sen asukkaat siihen. Näitä ei kuitenkaan voida sotilaallisista tai kansainvälisoikeudellisista syistä kohdella vihollisina, kun heidät pakotetaan väkisin palvelemaan sellaisina. Jos he näin pakotettuina johtavat vihollisen armeijaa tahallaan harhaan aiheuttaen sille tuhoa, he ovat todellakin pettäneet vihollisen asian, mutta sitä on kuitenkin pidettävä vain lieventävänä seikkana, kun he ovat näin halunneet palvella omaa maataan. He altistavat itsensä kuitenkin ankaralle rangaistukselle vihollisen armeijan taholta.


Siirryn nyt kysymykseen sotaa käyvien osapuolten suhteesta niin kutsuttuun vihollisen omaisuuteen, toisin sanoen vihollisvaltiolle tai siihen kuuluville henkilöille kuuluvaan erilaiseen omaisuuteen. Suurin osa siitä, mitä olen tähän mennessä esittänyt kansainvälisen oikeuden periaatteista sodankäynnissä, koskee sekä maa- että merisotia, mutta kysymyksessä omaisuudesta tilanne on täysin erilainen. Tässä merisodan kansainvälinen oikeus on vielä alemmalla porrasaskelmalla kuin se, mikä koskee maasotaa.

Esitän aluksi selvityksen tuloksista, joita oikeustieteen ja lisääntyneen sivistyksen vaikutuksesta on saavutettu myös käytännössä koskien omaisuutta maasodan olosuhteissa. Nyt voimme epäilemättä alusta alkaen todeta, että omistettuihin asioihin, elottomiin esineisiin, ei pitäisi voida liittää sellaisia nimityksiä kuin ”vihollinen”. Ne eivät voi olla tavallisia eivätkä vihamielisiä; mutta on silti helppo ymmärtää, mitä tällä tarkoitetaan, nimittäin sellaista omaisuutta, joka kuuluu viholliselle. Tässä on tärkeintä erottaa toisistaan sellainen omaisuus, joka kuuluu vihollisvaltiolle, ja sellainen, joka kuuluu yksilöille. Kun voittoisa armeija miehittää vihollisen maakunnan, sillä katsotaan olevan ehdoton oikeus ottaa haltuunsa kaikki sellainen vihollisvaltiolle kuuluva omaisuus, josta voi olla hyötyä itse sodan käymisessä, kuten sotakirstut, aseet, suojavarustukset, elintarvikkeet ja kulkuvälineet (kuten hevoset, ajoneuvot, rautatiekalusto). Kaikki tällainen sotaa käyvälle osapuolelle kuuluva omaisuus katsotaan voitavan ottaa saaliiksi ilman pienintäkään epäröintiä, eikä tämä koske ainoastaan sitä, että se on tilapäisesti vallattu tai jää voittajan haltuun tietyn voiton seurauksena, vaan myös tällaisen omaisuuden etsimistä ja haltuunottoa pidetään oikeutettuna. Oikeusperusta tälle on varsin yksinkertainen. Jos sodankäynnissä on pidettävä täysin oikeutettuna tappaa, haavoittaa ja vangita kaikki vihollisen armeijaan kuuluvat ihmiset, täytynee olla vielä vähemmän mahdollista väittää epäoikeutetuksi sotatarvikkeiden ottamista. Voitaneen jopa sanoa, että inhimillisin tapa käydä sotaa olisi se, että onnistuttaisiin heti aluksi takavarikoimaan vihollisen kaikki materiaali ja tekemään viholliselle mahdottomaksi jatkaa vastarintaa.

Mitä puolestaan tulee viholliselle kuuluviin kiinteistöihin, on myös tunnustettava, että maahan tunkeutuvalla vihollisella on oikeus käyttää mahdollisuuksien mukaan kasarmeja ja muita julkisia rakennuksia. Havaitsemme, että yksittäisten valtioiden majoitusmääräyksissä on määrätty välttämättömäksi käyttää aina ensisijaisesti kruunun käytettävissä olevia taloja ennen kuin turvaudutaan yksityishenkilöiden kiinteään omaisuuteen. Vastaavasti kun vihamielinen armeija on majoitettava vieraalle alueelle, väestölle on helpotus, kun vihollinen majoittaa joukkonsa mahdollisuuksien mukaan julkisiin taloihin. Asia olisi kuitenkin toisin, jos vihollinen katsoisi voivansa ottaa haltuunsa siellä mahdollisesti olevien valtion maa-alueiden ja kartanoiden omistus- ja hallintaoikeuden pelkästään sotilaallisen miehityksen vuoksi. Näillä ei ole mitään erityistä käyttöä sodassa. Ainoastaan niistä saatavat tulot vahvistaisivat sotaa käyvää osapuolta ja sitä mistä se voisi määrätä. Samoin jokaisen armeijan komentajan katsotaan olevan oikeutettu keräämään miehitetyssä maassa veroja, jotka muuten kuuluisivat varsinaiselle hallitukselle, koska raha on yksi parhaista sodankäynnin välineistä. Tämä ei kuitenkaan anna oikeutta vaatia asukkailta erityistä sotamaksua. Tämäkin on nyt poistettu kansainvälisestä oikeudesta sodassa. Aikaisemmin oli hyvin tavallista paloverottaa, kuten sitä kutsuttiin, eli toisin sanoen uhata vihamielisten kaupunkien asukkaita heidän talojensa polttamisella, mikäli he eivät maksaisi tiettyä summaa ylimääräisenä verona. Tämä ei kuitenkaan ole enää sodankäyntiä valtiota vastaan, vaan se on hyökkäys yksityisomaisuutta vastaan, joka on yksityistä, kunnes se on laillisesti tunnustettu veroksi. Kysymys, jossa on myös tyydytyksellä todettu saavutetun parempi käänne, on suhde sellaiseen julkiseen omaisuuteen vihamielisissä maissa, joka palvelee kulttuuritarkoituksia. Vielä keskiajalla ja uuden ajan alussa kirkkojen ryöstämistä pidettiin hyvinkin oikeutettuna. On toki myönnettävä, että varsinainen jumalan palveleminen ei siitä kärsinyt, jos kirkoissa oli vähemmän kulta- ja hopeaesineitä, mutta asukkaiden mielestä tämän ryöstämisen tavan täytyi olla paljon loukkaavampi kuin muiden, koska kansanuskohan ympäröi tällaisia kirkoissa käytettyjä esineitä erityisellä pyhyydellä. Pitkälle uudelle ajalle asti katsottiin, että voittajalla oli oikeus viedä taideteoksia, tieteellisiä kokoelmia ja muita vastaavia, jotta hän voisi esitellä niitä kotimaassaan voitonmerkkeinä. Nykyään tämäkin on tuomittavaa. Napoleon I oli ottanut Italian kaupungeista saaliiksi valtavia taideteoskokoelmia voitettuaan Italian kansan. Kun liittoutuneet vallat lopulta kukistivat Napoleonin vuonna 1815, ne määräsivät Pariisissa, että Ranskan uuden hallituksen oli palautettava kaikki näin Italiasta viedyt taideaarteet, koska ei ollut oikeutettua ottaa haltuun tällaisia sodankäynnille täysin vieraita esineitä. Olisi eri asia, jos rauhansopimukseen sisältyisi erityismääräys, jonka mukaan taideteokset olisi luovutettava, mutta koska kukistettu valtio tuskin voi tarjota tällaista luopumista ilman, että rauhansopimuksen tällainen määräys olisi syntynyt pakottamisen tuloksena, tämä olisi vain keino antaa suotuisampi kuva siitä, mitä on kuitenkin pidettävä tuomittavana. Sääntö, joka koskee tällaista julkista omaisuutta, joka palvelee kulttuuritarkoituksia, on siis se, että sotaa käyvien osapuolten on säästettävä sitä, koska sodan tarkoituksena on nykyään ratkaista oikeudellinen kiista, mutta ei heikentää valtion kulttuurityötä ja tulevaisuutta rauhanomaisten toimien palveluksessa. Julkiseen omaisuuteen kuuluvat myös erilaiset viestintälaitokset. Niiden tuhoaminen on aina ollut sodassa sallittua, ja itse asiassa kulkuvälineillä on niin suuri vaikutus itse sodankäynnin kulkuun, strategisiin operaatioihin, että minkä tahansa viestintäyhteyden tuhoamiseen tähtääviä toimenpiteitä on pidettävä perusteltuina silloin, kun strategiset syyt sitä vaativat. Kokemus on kuitenkin osoittanut, että yleensä viestintävälineitä ei tuhoa voittaja-armeija, vaan vetäytyvä oma armeija vaikeuttaakseen vihollisen etenemistä, ja tämä ei kuulu kansainvälisen oikeuden vaan valtion oikeuden piiriin. Jos valtio uskoo voivansa hyödyttää puolustustaan tuhoamalla viestintävälineitä, sillä on oikeus tehdä niin korvausta vastaan pakkolunastusperiaatteen mukaisesti. Vuonna 1854 Suomen valtio käytti melko suuren summan rahaa kaikkien rannikoilla olleiden merimerkkien ja reimareiden poistamiseen vaikeuttaakseen vihollisen purjehdusta Suomen saaristossa, vaikka tavoitetta ei saavutettukaan; vihollinen ei ollut se, joka niitä tuhosi. Siltojen ja teiden tuhoamista pelkästään tuhoamisen vuoksi on kuitenkin pidettävä tuomittavana, koska se vahingoittaa yksilöiden etuja, mutta ei vihamielisen valtion.

Mitä tulee yksityishenkilön omaisuuteen sodassa, on päädytty tunnustamaan, että vihollisen on ehdottomasti kunnioitettava sitä, yhtä hyvin kuin katsotaan, että yksilön henkilökohtainen asema ja turvallisuus pitää turvata myös sodassa. Tämä merkittävä edistysaskel johtuu siitä, että on ymmärretty sodan olevan valtion ja valtion eikä valtion ja yksilön välinen taistelu. Voi kuitenkin esiintyä tapauksia, joissa yksilöitä pakotetaan luopumaan omaisuudesta ilman, että tätä voidaan kutsua poikkeamiseksi kansainvälisen oikeuden periaatteesta, nimittäin silloin, kun vihollisarmeijan on välttämättä hankittava elintarvikkeita valtaamaltaan alueelta eivätkä yksityishenkilöt halua myydä. Tällöin tehdään niin kutsuttu pakkolunastus, mutta se lasketaan pakko-ottoperiaatteiden mukaan. Asukkaiden on siten saatava siitä korvaus. Jos sitä ei makseta heti, heille annetaan todistus luovuttamistaan tarvikkeista, ja he rauhansopimuksen yhteydessä sen nojalla maksun. Samoin on myönnettävä, että jos erityisiin tehtäviin lähetetyt pienet joukko-osastot eivät voi saada elintarvikkeita muuten kuin ottamalla ne väkisin, niiden itsehuolto-oikeudella täytyy olla se seuraus, että ne saavat ottaa ne. Mutta oikeus ottaa saalista on täysin tuomittava. Sitä pidettiin ennen yhtenä sodan houkutuksista, minkä takia värvääminen oli niin helppoa jopa ulkomailla. Kun linnoitus piti vallata, sotilaita rohkaistiin vain tarjoamalla koko kaupunki ryöstettäväksi, ja näin ollen sotilaita ei saanut värväytymään lukuisina sotajoukkoihin ei vain sotilaan palkka, vaan myös tämä mahdollisuus saada saalista. Meidän päivinämme tämä on kuitenkin tuomittavaa, pääasiassa siitä syystä, että yksityisomaisuutta on kunnioitettava, mutta on toinenkin syy, nimittäin se, että armeijan komentaja, joka sallisi sotilaidensa ottaa ryöstösaalista, johdattaisi heidät siten rikolliselle ja moraalittomalle tielle. Saksalaiset komentajat ottivat vuonna 1870 käyttöön tiukat määräykset yksityisomaisuuden kunnioittamisesta vihollisen maassa. Sodan alussa määrättiinkin siksi paljon rangaistuksia, koska sotilaat olivat poikenneet kiellosta ja anastaneet yksityisiltä henkilöiltä houkuttelevia esineitä. – Mutta sitten tuli aika, jolloin tätä kieltoa ei noudatettu, ja siitä seurasi heti monia väärinkäytöksiä, joista ranskalaiset sitten valittivat terävästi. Saksalaiset kirjoittajat, jotka puolustivat tätä tilannetta, ovat pyrkineet luomaan käsityksen, että eräänlaiseen kostonhaluun sotilaiden taholta johti rauhallisten asukkaiden toistuva menettely hylätä talonsa ja sulkea ne. Kuitenkin myös näiden Saksan sodan aikana tapahtuneiden kansainvälisen oikeuden loukkauksien, jotka johtivat rangaistuksiin, täytyy selkeästi todistaa, mikä on tällä hetkellä tunnustettu sääntö tässä suhteessa. Jo pitkään on pyritty myöntämään, että yksittäisillä sotilailla pitäisi olla oikeus ottaa vihollisarmeijan sotilailta saalista, vaikkakaan ei rauhallisilta asukkailta, ja tätä on tuettu vastavuoroisuusperiaatteella. Taisteluun antautuva sotilas tietää, että hänet voidaan ryöstää ja että hänellä on oikeus ryöstää. Tämä on kuitenkin melko ontuva todistelu. Tässä ei tarvitse mennä pidemmälle kuin todeta, että jopa yksittäisillä sotilailla on oikeus ottaa saalista sotavarusteiden, aseiden ja hevosten muodossa, jotka ovat valtion omaisuutta, mutta se, että vangeilta otetaan pois kelloja, sormuksia ja niin edelleen, on jo sinänsä rikollista ja lisäksi sotilaille itselleen demoralisoivaa. Se heikentää kaikkea ritarillisuuden tunnetta, jota sodan aikana päinvastoin pitäisi ruokkia. – Vaikka tämä onkin vain yksityiskohta, haluan lisätä, että on tulkittu eri tavoin, onko oikeutettua ottaa itselleen arvoesineitä, jotka ovat taistelukentällä ilman, että ne ovat kenenkään valvonnassa. Vastauksen pitäisi olla, että tällaisia esineitä saa ottaa haltuun, mutta vain säilytykseen, ja vain jos todellisen omistajan selville saaminen on vaikeaa, ne siirtyvät niille henkilöille, jotka ne ovat löytäneet. – Yksityisomaisuuden tuhoaminen on tietysti yhtä tuomittavaa kuin oikeuttamatonta. Kuitenkin esimerkiksi itse sodankäynnin vuoksi voi olla välttämätöntä talloa viljapeltoja ja jopa polttaa rakennuksia. Tätä ei voida pitää yksityisomaisuuteen kohdistuvana rikoksena, sillä silloin heillä on oikeus korvaukseen tästä valtiolta; mutta sellaiset hyökkäyssodat, joita aikaisemmin harjoitettiin, ovat tuomittavia, ja miten vähän tahansa sodan surulliset seuraukset huomioon ottaen oltaisiinkin samaa mieltä siitä, että sodankäynnissä on päästy suurempaan humaanisuuteen, meidän on kuitenkin huomattava huomattavaa edistystä tapahtuneen verrattuna siihen, mikä tilanne oli vanhempina aikoina, jolloin oikeudellisia näkökohtia ei pohdittu lainkaan. –


Sotaa käyvien osapuolten suhde niin kutsuttuun vihollisen omaisuuteen merisodan aikana on valitettavasti edelleen jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mikä on astunut voimaan maasodassa.

Mitä ensinnäkin tulee merellä kaapattavaan julkiseen omaisuuteen, on itsestään selvää, ettei se voi koostua muusta kuin sota-aluksista sekä siitä, mitä niillä on, ja on tietenkin pidettävä oikeutettuna, että toinen laivasto yrittää kaapata toisen laivaston aluksia ja ottaa miehistön vangeiksi, aivan kuten maasodassa yritetään valloittaa linnoituksia ja ottaa miehistö vangeiksi. Tässä suhteessa ei tietenkään voida vaatia mitään rajoituksia.

Mitä kuitenkin tulee yksityisomaisuuteen merellä, maasodan periaatteiden mukaan myös sitä pitäisi kunnioittaa kaikilta osin, mutta tähän ei ole vielä päästy. Sotaa käyvällä vallalla tunnustetaan edelleen olevan oikeus takavarikoida ja ottaa sotalaivojen avulla saaliiksi yksityishenkilöille kuuluvia aluksia ja lastia, kun nämä alukset purjehtivat vihollisvallan lipun alla. Aikaisemmin tällainen oikeus, joka edelleen myönnetään sota-aluksille, myönnettiin myös yksityisten aluksille, jotka oli varustettu kaappareiksi ja joilla oli kaapparikirja. – Ei voida välttyä huomaamasta oikeustajun nousevan vastustamaan tätä menettelyä, että yksittäisten kauppiaiden omaisuutta takavarikoidaan merellä sota-aluksilla, koska se kuuluu vieraalle kansalle. Jos nämä samat tavarat, jotka ovat aluksella, varastoitaisiin maalla sijaitseviin varastoihin, tätä takavarikkoa pidettäisiin kansainvälisen oikeuden vastaisena toimenpiteenä. Oikeustaju on kuitenkin herännyt tässä suhteessa myös jo aikaisemmin. Ensimmäinen, joka oikeustieteen nimissä piti kaikenlaisia kaapparitoiminnan muotoja barbaarisina, oli ranskalainen juristi Mablytillagt av utgivaren kuuluisassa teoksessaan Droit public de l’Europetillagt av utgivaren, joka ilmestyi vuonna 1748. Hän sanoo muun muassa seuraavaa: ”Pidämme kauhistuttavana, mikäli maalla oleva armeija käy sotaa yksittäisiä kansalaisia vastaan ja ryöstää heidän omaisuutensa; katsomme sen loukkaavan kansainvälistä oikeutta ja ihmisyyttä. Mutta miten on sitten mahdollista, että se, mikä on häpeällistä tapahtuessaan maalla, on kunniakasta tapahtuessaan merellä?” Näistä lähtökohdista näkee, mihin hänen todistelunsa etenee. – Hän puhui kuitenkin kuuroille korville, mitä tuli lähimpiin aikoihin. Sitten ilmestyi italialainen Galliani samaan pyrkineellä teoksella (1782.) – Ensimmäinen valtiomies, joka yritti toteuttaa näitä oikeusnäkemyksiä, oli kuuluisa Benjamin Franklin. – Kun hän oli nuoren Pohjois-Amerikan valtion lähettiläänä eräissä Euroopan hoveissa, hän onnistui tekemään Berliinissä (1785) Fredrik II:n kanssa sopimuksen, jossa molemmat valtiot sitoutuivat paitsi olemaan varustamatta kaappareita, myös jättämään sodan aikana täysin rauhaan molempien valtioiden lippujen alla purjehtivat kauppalaivat. Tällä sopimuksella oli kuitenkin pikemminkin teoreettinen kuin käytännöllinen merkitys, sillä Yhdysvaltojen ja Preussin välistä sotaa ei ollut näköpiirissä eikä sellaista ole ollut sen jälkeenkään. – Ranskan suuren vallankumouksen alkuvuosina, jolloin sen pyrkimykset eivät vielä olleet raaistuneet julmuudeksi, vaan sen ensimmäinen ohjelma pyrittiin toteuttamaan mahdollisimman pitkälle, lakiasäätävä kokous päätti vuonna 1792, että Ranskan hallituksen olisi heti aloitettava neuvottelut muiden valtioiden kanssa, jotta kaapparitoiminta saataisiin lakkautettua, ja myös kaiken yksityisen merenkulun suojelemiseksi sodan aikana. Hallitus, joka tuohon aikaan toteutti välittömästi kansalliskokouksen tahdon, ryhtyi myös välittömästi toimenpiteisiin tässä tarkoituksessa, mutta kaikki Euroopan valtiot Lyypekin ja Hampurin vapaavaltioita lukuun ottamatta antoivat kielteisen vastauksen. Julistettiin, että sota ei sallinut tällaista lempeyttä. Englanti oli jopa tyrmistynyt eikä edes vastannut ehdotukseen. Sen jälkeen ei kestänyt kauaakaan ennen kuin myös Ranska katsoi olevansa pakotettu toimimaan kuten muut ja kilpailemaan niiden kanssa merirosvouksessa. – Vuonna 1823 herra Monroe, monessa suhteessa kuuluisa pohjoisamerikkalainen presidentti, lähetti kaikille suurille valtioille kiertokirjeen ehdottaen, että yksityisomaisuus merellä rinnastettaisiin merisodan aikana yksityisomaisuuteen maalla, mutta myös tämä oli turhaa. – Vuonna 1856, kun suurvallat olivat kokoontuneet Pariisiin, nämä kysymykset otettiin uudelleen esille, mutta sielläkin asia kaatui, niin että päätettiin vain, että kaapparitoiminta pidettäisiin lakkautettuna. – Saksalaisen Bremenin kaupungin kauppiaskunta, joka niin monissa kansainvälisissä asioissa on osoittanut olevansa hyvin valistuneen ajattelun kannattaja, piti vuonna 1859 suuren kokouksen, jossa hyväksyttiin päätöslauselma, jonka tarkoituksena oli asettaa sotaa käyvien osapuolten oikeus yksityisomaisuuteen merisodan aikana samaan suhteeseen kuin maasodan aikana. Bremenin senaatilla, jonka käsiteltäväksi asia annettiin, ei kuitenkaan ollut menestystä ehdotuksen kanssa. Nämä ajatukset ovat silti vaikuttaneet siihen, että vuoden 1866 Itävallan ja Preussin välisessä sodassa, johon myös Italia vedettiin mukaan, nämä kolme valtaa pidättäytyivät antamasta sotalaivoilleen lupaa kaapata yksityisten aluksia. – Pohjois-Saksan liiton valtiopäivät hyväksyivät vuonna 1868 päätöslauselman tarkoituksena, että oikeusperiaatteeksi omaksuttaisiin, etteivät sotalaivat saisi kaapata yksityisiä aluksia, ja muistoksi tästä kuningas Vilhelm antoi 18. heinäkuuta 1870 julistuksen, jossa hän ilmoitti, että preussilaiset laivaston alukset eivät saisi kaapata ranskalaisia kauppa-aluksia, mutta Ranska, joka oli tietoinen vahvuudestaan merellä, ei halunnut noudattaa esimerkkiä, osittain ehkä siksi, että keisari Vilhelmin toinen toimenpide tarkoitti tämän määräyksen eräänlaista kiertämistä, sillä hän halusi näet muodostaa yksityisistä aluksista sotaupseereilla varustettuja vapaajoukkoja. Tämän sodan alussa myös Saksan laivasto kärsi paljon alusten menettämisestä saaliiksi, niin että saksalaiset katsoivat olevansa pakotettuja turvautumaan samoihin keinoihin, ja sodan loppupuolella Ranskan hallitus katsoi tarpeelliseksi estää tällaiset toimenpiteet sopimuksella. – Tämä on uusin tosiasia tällä alueella, joka todistaa suuresta horjumisesta. –

Ei ole tapojen mukaista kutsua kaappaukseksi sitä, kun sota-alus ryöstää yksityisaluksen; sitä ei myöskään kutsuta ryöstöksi, vaan sitä kutsutaan sota-alusten oikeudeksi ottaa sotasaaliiksi yksittäisiä aluksia, jotka kantavat vihollisvallan lippua. Kaappaus on termi, jota käytetään nykyään kielletystä teosta. Kaappareilla tarkoitetaan nimittäin yksittäisiä aluksia, jotka sotaa käyvän valtion tai sen hallituksen aloitteesta ryhtyvät metsästämään yksityisaluksia, jotka purjehtivat vihollisen lipun alla. – Tällaista on esiintynyt jo muinaisista ajoista lähtien. Rooman sotalaki ei ollut sen kanssa ristiriidassa. – Keskiajalla kukoisti edellä mainittu varsinainen merirosvous, joka koostui siitä, että alukset, jotka eivät kuuluneet sotaa käyvälle kansakunnalle, ryhtyivät luvattomasti ryöstämään yksityisaluksia ilman, että kyseessä oli sota. Mutta 1 300-luvun alussa syntyi toisenlaista merirosvousta. Kun merellä oleva kauppa-alus aiheutti silloin vahinkoa toisen lipun alla purjehtivalle alukselle, vahinkoa kärsinyt kauppias varusti kostoksi kaapparialuksen ja sai niin kutsutun ”lettre de marque” -kirjan, jota on vielä viime aikoihin asti käytetty kaapparikirjan nimenä. Näin käytiin virallisesti yksityisiä merisotia, vaikka kyseiset valtiot saattoivat olla keskenään kaikessa ystävyydessä. 1 400-luvulla herättiin kuitenkin näkemykseen, että tämä oli liian voimakas anomalia, ja kaapparikirjojen myöntäminen rauhan aikana lopetettiin silloin. Tämä käytäntö jatkui vuoteen 1856 asti.

Tätä menetelmää, jolla vihollismaata vahingoitetaan ryöstämällä sen kauppalaivoja, on käytetty hyvin laajamittaisesti, joskus hyvien ja joskus huonojen aatteiden palveluksessa. – Kun Alankomaat kävi katkeraa vapaussotaansa Espanjaa vastaan, sen ”Geuzen” eli kaapparit olivat voimakas keino vihollisen heikentämiseksi. Jopa molemmat Euroopan etummaisista kansoista ovat käyttäneet kaapparitoimintaa hyvin laajasti, ja se oli epäilemättä varsin kätevää. Yksittäinen laivanvarustaja haki kaapparikirjaa oikeudella kaapata vihollisaluksia valtion lipun alla ja maksoi siitä tietyn summan rahaa, ja aloitti sitten jahdin. Ei riittänyt, että näitä rauhan häiritsijöitä löytyi kaikilta meriltä, niin että harvoin voitiin tehdä yhtään pitkää matkaa ilman saattuetta, vaan ne ryhtyivät myös poliisivallaksi merellä suhteessa puolueettomiin aluksiin. – Kun Napoleon I halusi murskata Englannin vallan merellä ja otti käyttöön niin kutsutun mannermaasulkemuksen, hän käytti myös kaappareita laajamittaisesti. Hänen kaapparinsa eivät rajoittuneet vain englantilaisten kauppalaivojen valtaamiseen. Ne kaappasivat myös kaikki puolueettomat alukset, jotka olivat tekemisissä Englannin kanssa. Ne esiintyivät ja aiheuttivat suuria vahinkoja esimerkiksi Ruotsin rannikolla niin kauan kuin Kustaa IV pysyi Englannin puolella. – Vuonna 1823, kun Ranska oli sodassa Espanjan kanssa, sen ulkoministerinä sattui olemaan nerokas Chateaubriand, joka antoi julistuksen, jonka mukaan Ranska ei antaisi kaapparikirjoja eikä edes sallisi sota-alusten kaapata vihollisen laivoja, mutta Espanja ilmoitti, ettei se ollut valmis asettamaan mitään tällaisia rajoituksia. – Pariisissa vuonna 1856 suurvallat julistivat yksimielisesti, että kaappareista on luovuttu. Pariisin sopimuksen allekirjoittivat toki vain viisi suurvaltaa sekä Sardinia ja Turkki, mutta muita suurvaltoja pyydettiin liittymään siihen, ja kuten edellä todettiin, tätä julistusta ei pidä ymmärtää eräänlaiseksi positiivis-oikeudelliseksi oikeudenkappaleeksi, vaan periaatteellisesti oikean asian tunnustamiseksi, jota ei voida enää muuttaa sopimuksella. Kaikki valtiot, joita pyydettiin liittymään tähän julistukseen, kannattivat sitä lukuun ottamatta Espanjaa ja Meksikoa, jotka kieltäytyivät ehdotuksesta, sekä Pohjois-Amerikan Yhdysvaltoja – viimeksi mainittu siksi, että se ilmoitti, että olisi liian puolittainen askel, jos vain kaapparitoiminta merirosvolaivoilla lakkautettaisiin, ja katsoi, että myös sotalaivoja olisi kiellettävä ottamasta yksityisomaisuutta merellä. Siksi se esitti vastakutsun tässä tarkoituksessa. Ranska, Preussi, Italia ja Venäjä vastasivat tähän myöntävästi, ja näin tämä erittäin oikeudenmukainen näkemys olisi astunut voimaan, ellei Iso-Britannia olisi vastustanut sitä, ja se oli tässä asiassa tietysti tärkein valta, sillä Englannin laivasto on suunnilleen yhtä suuri kuin kaikkien muiden yhteensä. Yksityisomaisuutta merellä koskevassa kysymyksessä olemme näin ollen tällä hetkellä Pariisin sopimuksen perustalla. – Olemme kuitenkin havainneet, että vasta aivan äskettäin, kun Venäjällä on alkanut herätä pelko sodasta Englannin kanssa, lehdistössä, jonka kuitenkin pitäisi olla oikeuden ja sivistyksen vartija, on vaadittu, ettei Venäjän hallituksen pitäisi noudattaa Pariisin sopimusta, vaan varustaa kaappareita vahingoittamaan Englannin merenkulkua. Syyksi tälle on esitetty, että Englanti on merellä niin ylivoimainen, ettei Venäjän laivasto kykene mihinkään sitä vastaan, mutta että Englannin kauppalaivasto on niin runsaslukuinen ja jatkuvasti liikkeellä kaikilla merillä, että Englannin voimaa voidaan suuresti lamauttaa ottamalla englantilaisia kauppalaivoja sotasaaliiksi. Tämän tekeminen venäläisillä sotalaivoilla olisi mahdotonta, koska ne ovat niin harvalukuisia. On luonnollista, että kiihtyneessä ja jännittyneessä mielentilassa ei ajatella niinkään sitä, mikä on oikein, vaan sitä, millä voidaan aiheuttaa viholliselle mahdollisimman paljon haittaa, ja siksi nämä ehdotukset hyväksyttiin, kunnes rauhoituttiin ja alettiin taistella asiaa oikeustieteen näkökulmasta. Sen sijaan ehdotettiin kuitenkin jotain sellaista, mitä jo keisari Vilhelm (1870) oli tehnyt, kun hän kehotti laivanvarustajia antamaan laivansa hänen käyttöönsä kaappareiksi varustamista varten. On huomattava, ettei Saksan hallitus halunnut varustaa yksityisiä aluksia kaappareiksi yksittäisten alusten kaappaamista varten vaan varsinaisten sotalaivojen kukistamista varten, mutta jos rivien välistä luetaan, voidaan havaita, että jos yksityisalukset kerran miehitettäisiin sota-aluksiksi, myös ne saisivat tällaisen oikeuden kaapata kauppa-aluksia varsinaisten sota-alusten tavoin. Venäjällä on kuitenkin omaksuttu ajatus, että ei annettaisi mitään kaapparikirjoja, vaan että pitäisi hankkia hyviä yksittäisiä aluksia, varustaa ne sotilaspäällystöllä ja lähettää ne sotalaivastoon kuuluvina risteilijöinä kaikille merille englantilaisia aluksia vastaan. On muun muassa ajateltu, että oikeudellinen tuki tälle ajatukselle löytyisi Bluntschlin teoksesta, jossa hänen katsotaan väittäneen, että aivan kuten vapaajoukkoja muodostetaan maasodan aikana, myös merisodan aikana yksityisaluksia voidaan miehittää risteilijöiksi, jos ne vain varustetaan vakinaisella päällystöllä ja velvoitetaan noudattamaan samaa menettelyä, jota sovelletaan sota-aluksiin. Asian puolueettoman tarkastelun on kuitenkin osoitettava, että tällainen näkemys on virheellinen ja että vertailu maasodankäyntiin on sen takia sopimaton, että maasodankäynnissä yksityisomaisuus on ehdottomasti suojeltua, eikä yksityisomaisuuden ottaminen merisodan aikana sotalaivaston toimesta ole samanlainen toimenpide kuin se, että kaikilla maailman merillä olisi aluksia, jotka olisi vain toistaiseksi määrätty sota-aluksiksi. Sota-alusten oikeus takavarikoida yksittäisiä aluksia liittyy saartotoimiin kaupan estämiseksi, eikä niiden rajallinen määrä tee vaarasta niin laajaa kuin risteilijöiden kohdalla. Ainoa asia, joka asettaa risteilijät kaappareiden edelle, on se, että ne varustettaisiin sotilaspäällystöllä ja että siten olisi jonkinlaisia mahdollisuuksia ylläpitää kuria ja välttää julmuudet kaapattavilla aluksilla olevia henkilöitä kohtaan; mutta tätä etua on kuitenkin pidettävä melko epävarmana. Sotalaivalla oleva laivastosotilas tietää varustautua kaikilla niillä puolustusvälineillä, joiden vuoksi yksityisen aluksen on antauduttava. Sen vuoksi ei ole olemassa sellaista ylilyönteihin johtavaa kiihkoa kuin taisteluissa. Jos risteilemään varustetuilla yksityisillä aluksilla on kuitenkin myös omantunnontarkkoja upseereita, he eivät voi silti saada yksittäisiä kauppalaivoja antautumaan ilman muuta. Syntyy taistelu, ja silloin puhkeavat taas kukkaan merirosvotaistelut, joiden aikana saataisiin todistaa monia veritekoja. – Tätä viimeksi mainittua näkökohtaa ei, sikäli kuin olen löytänyt, ole lehdistön mielipiteidenvaihdossa asianmukaisesti korostettu, mutta minusta tuntuu, että sille pitäisi antaa suuri merkitys, sillä muuten päädytään pinnallisessa tarkastelussa helposti samaan mielipiteeseen kuin Bluntschli. Vaikka Englanti vastasikin koskien Saksan julistusta vuonna 1870 yksityisten alusten varustamisesta risteilijöiksi sotilasupseereilla, että se piti sitä laillisena, kun taas Ranska sitä vastoin protestoi ja julisti, että tämä oli peiteltyä kaapparitoimintaa, on luonnollista, ettei Englanti anna nyt samanlaista julistusta kuin vuonna 1870, vaan toteaa, että risteilijöiden varustaminen on rinnastettava kaapparitoiminnan käyttöönottoon ja oikeuttaa siksi kostotoimiin, ja juuri nämä voivat meidän päivinämme enemmän kuin mikään muu laukaista sodan raivon. Jos jokin maa on kiinnostunut siitä, ettei tässä asiassa oteta mitään taka-askelia, niin se on erityisesti Suomi, joka on paljon enemmän kuin Venäjä alttiina tämän seurauksille. On toki totta, ettei Suomen kauppalaivasto ole yhtä runsaslukuinen kuin Venäjän (Suomella on noin 300 000 tonnia, kun taas Venäjällä on noin 390 000 tonnia), mutta Venäjän kauppalaivastossa on verrattain vähän niitä, jotka matkustavat ulkomaille, kun taas lienee havaittu, että useimmat niistä kauppa-aluksista, jotka kulkevat kaukaisilla vesillä Venäjän lipun alla, ovat suomalaisia. Vuoden 1853 lopussa Suomella oli 466 tuolloista niin kutsuttua kaupunkilaisalusta ja 841 [...]oläslig/saknad text tonnin maalaisalusta, mutta vuoden 1855 lopussa Suomi oli menettänyt 247 suurempaa [...]oläslig/saknad text tonnin alusta. Näistä 247:stä yhden kolmasosan olivat englantilaiset ottaneet; loput oli myyty ulkomaille sotasaaliiksi joutumisen välttämiseksi, mutta tämäkin myynti oli tappiollista, sillä se tapahtui pakotettuna. – Nämä kauppalaivaston vahingot eivät ole ainoita, jotka Suomi kärsisi sodan syttyessä Englannin ja Venäjän välille, sillä englantilainen sodankäynti on armotonta. Sen osoitti vuosi 1854, jolloin puolustamattomia kaupunkeja poltettiin ja yksityisomaisuutta tuhottiin massoittain. Englannin parlamentti paheksui osittain tätä menettelyä, ja voitaisiin olettaa, ettei meille enää tehtäisi sellaista, mutta siinä tapauksessa, jos Venäjä toteuttaisi ehdotuksensa risteilijöiden varustamisesta, Suomen rannikot olisivat ne, jotka lähinnä joutuisivat ryöstettäviksi, koska Englannin olisi välttämätöntä ryhtyä kostotoimiin. Kuitenkin – vaikka me Suomessa olemme asiasta erityisen kiinnostuneita, niin että meidän täytyy sen vuoksi pitää toivottavana, että merisodankäynnissä pysytään sen ansaitsemassa kehityksessä, meidän täytynee kuitenkin, jos asetumme puolueettomaan näkökulmaan, päätyä siihen tuomioon, että valtio, joka kauppalaivoja kaapatakseen hankkisi yksityisiä aluksia ja varustaisi niitä, olkoonkin laivastopäällystöllä, poikkeaisi Pariisin sopimuksesta, joka vihdoinkin on muodostanut alun sodankäynnin oikeuden parantamiselle merisodissa.

Mitä tulee varsinaisille sota-aluksille tähän asti myönnettyyn oikeuteen viedä siepata vihollisaluksia käyväksi sotasaaliiksi, tiettyjä muotoja on kuitenkin noudatettava. Vielä sitä ei pidetä sinänsä loppuun saatettuna asiana, kun alus on tullut tällä tavoin haltuunotetuksi. Se on tuotava satamaan ja asia on käsiteltävä erityisessä tuomioistuimessa, jota kutsutaan merisotasaalisoikeudeksi. Tämän tuomioistuimen pitäisi hyvinkin koostua molempien maiden jäsenistä, kun on kyse yhden maan sota-alusten ja toisen maan yksityisalusten välisten ristiriitaisten oikeuksien ratkaisemisesta, mutta asia ei ole näin. Merisotasaalisoikeus tuomitsee kansainvälisissä asioissa, mutta se on kuitenkin koostettu ainoastaan valtio-oikeudellista tietä. Jokainen sotaa käyvä valtio, jonka alukset voivat päätyä saamaan merisotasaaliita, perustaa itse merisotasaalisoikeuden, olipa sitten niin, että jokin olemassa olevista tuomioistuimista saa tällaisen tehtävän, tai niin, että erityinen tuomioistuin kootaan tähän tarkoitukseen. Näin ollen voidaan olettaa, ettei täydellistä puolueettomuutta ole taattu. Se voi olla olemassa, jos merisotasaalisoikeuden jäsenet ovat tarpeeksi korkea-arvoisia, etteivät he anna kansallisten sympatioiden tai antipatioiden johtaa heitä, mutta on kuitenkin niin, että heidän on tuomittava oman maansa sota-alusten tekemissä teoissa vihollismaan yksityisiä aluksia vastaan. – Tällaisten merisotasaalisoikeuksien on erityisesti varmistettava, ettei aluksen haltuunotto ole vastoin puolueettomien oikeuksia, sillä vihollisen lipun alla purjehtivilla aluksilla voi olla puolueetonta omaisuutta; samoin on varmistettava, ettei alusta ole siepattu ennen sen ajan päättymistä, joka vihollismaan aluksille olisi annettava aikaa päästä omaan satamaansa. –

Kun sota-alus on siepannut aluksen, sota-aluksen pitää viedä se oman maansa satamaan ja ilmoittaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi. Lienee ajateltavissa, ettei alusta voida viedä sota-aluksen kotisatamaan asti, jolloin se viedään lähimpään puolueettomaan satamaan, jos kyseinen valtio suostuu ottamaan sen vastaan, ja sen jälkeen asia käsitellään oman maan merisotasaalisoikeudessa.

Näiden kansainvälisessä oikeudessa yleisesti tunnustettujen olosuhteiden lisäksi minun on mielestäni syytä korostaa niitä vaikeuksia, joita venäläinen risteilijälaivasto kohtaisi, jos se ottaisi haltuunsa englantilaisia kauppalaivoja Atlantilla, Tyynellämerellä tai jopa Pohjanmerellä, sillä sen olisi lähes mahdotonta tuoda tällaisia aluksia kotiin venäläiseen satamaan, ja niiden saaminen puolueettomaan satamaan olisi lähes mahdotonta Englannin kostotoimien pelossa. Näin venäläisille risteilijöille tuskin jäisi jäljelle muuta ulospääsyä kuin syyllistyä vielä vakavampaan kansainvälisen oikeuden rikkomiseen, nimittäin tuhoamaan haltuunottamansa alukset. Kansainvälisen oikeuden teoriassa ja käytännössä tunnustettu periaate on näet myös se, että sota-alusten oikeus ottaa vieraita aluksia ei tuo mukanaan myös oikeutta tuhota niitä, vaan ne pitää tuoda niin pian kuin mahdollista vahingoittumattomina satamaan. – Jos nämä seikat huomioidaan, venäläisen mielipiteen kyseenalaistamien toimenpiteiden tuomitseminen lienee vieläkin yksinkertaisempaa.

Aivan kuten sota-alusten oikeus takavarikoida yksittäisiä aluksia ei tuo mukanaan oikeutta tuhota niitä, ei myöskään laivastolla ole oikeutta tuhota yksityisomaisuutta maalla. Sellaiset toimenpiteet, joita englantilaiset sallivat itselleen esimerkiksi vuonna 1854 Pohjanlahden rannikolla, ovat täysin vastoin kansainvälistä oikeutta. Ainoa tapaus, jossa tällaiset toimet voidaan sallia, on silloin, kun tuhoaminen koskee omaisuutta, jonka voidaan olettaa kuuluvan valtiolle, kuten asia voi olla laivanrakennustarvikkeiden yms. tapauksessa. – Maalla olevaa omaisuutta on merisodan aikana arvioitava saman säännön mukaan kuin maasodan aikana. Yksityisomaisuuden tuhoaminen voi olla kansainvälisen oikeuden mukaista vain sellaisessa tapauksessa, että se muodostaa itse sotatoimien tahattoman seurauksen. Jos linnoitusta pommitetaan, se voi johtaa myös yksityisten talojen tuhoutumiseen, mutta silloin tarkoituksena ei ole saada aikaan tällaista tuhoa.

Kansainvälinen oikeus ei myöskään tunnusta, että kaikenlaiset alukset voivat joutua merisotasaaliiksi. Esimerkiksi kalastusalukset on rauhoitettu. Erityisesti Ranska on pyrkinyt tähän päämäärään tuomioistuimen päätöksillään ja vetoomuksillaan muille valloille. On myös selvää, että tällaiset alukset eivät voi olla kansainvälisen kaupan välittäjiä. Ne eivät edusta maiden välistä rikasta tavaranvaihtoa, jonka lopettaminen voisi mahdollisesti edistää sodan päättymistä. Vuosien 1854 ja 1855 annaalit todistavat kuitenkin siitä, että eräät laivojen päälliköt rikkoivat jopa tätä kansainvälisen oikeuden sääntöä ottamalla haltuunsa kalastusveneitä, polttopuuskuutteja jne. – Kansainvälisen oikeuden historian yksityiskohtia tutkimalla havaitaan suureksi suruksi, että suuri merimahti Englanti on merisodissa kunnioittanut muita vähemmän sitä, mikä on jo tunnustettu kansainvälisoikeudellisesti päteväksi, eikä Englannille myöskään voida langettaa mitään selkeää seuraamusta kansainvälisen oikeuden rikkomisesta.

Rauhoitettuja vihollisen väkivallalta ovat myös haaksirikkoutuneet alukset ja niissä olevat tavarat. – On myös pidettävä rosvoamisena ottaa haltuunsa sellaista, jota jo aiemmin on kohdannut suuri onnettomuus.

Viittasin jo siihen, että olisi vahvistettava tietty määräaika, jonka kuluessa molempien sotaa käyvien valtojen alukset voivat poistua vihollisen satamasta päästäkseen omaan maahansa. Tätä kutsutaan indultiksieli armonajaksi. – Vuoden 1854 sodan alussa Iso-Britannia ja Ranska ryhtyivät itsenäisesti siihen toimenpiteeseen, että ne myönsivät kaikille Venäjän lipun alla purjehtiville laivoille kuuden viikon lykkäysajan turvalliseen satamaan ehtimiseksi.

Lopuksi on tässä syytä mainita, että kaikki alukset ja tavarat, jotka voidaan tällä tavoin ottaa sodan aikana haltuun, ovat valtion eivätkä yksityishenkilöiden sotasaalista. Komentavasta amiraalista ja miehistöstä ei tule ottamansa omaisuuden omistajia, vaan se lankeaa valtiolle.

– Mitä tulee vahingonkorvauksiin niille yksityishenkilöille, jotka ovat menettäneet omaisuutensa, on helppo nähdä, että niin kauan kuin yksityisalusten takavarikointia pidetään oikeutena, takavarikoivan vallan velvollisuus ei ole korvata niitä, vaan on myönnytys oman valtion taholta myöntää korvaus niille, jotka ovat kärsineet menetyksiä.

Merisodan toimintatapoihin kuuluu myös satamien saartaminen tai vartioiminen sota-aluksilla sellaisella tavalla, että merenkulku näihin satamiin ja niistä pois käy mahdottomaksi. On selvää, että tällainen sataman tiukka sulkeminen, joka on analogista linnoituksen tai kaupungin piirittämiselle maasodassa, voi olla tehokas sodankäyntikeino, sillä ahdingon aiheuttaminen vihollispaikkakunnalla herättää aina halun lopettaa sota ja lamauttaa materiaaliset voimat. Nyt tulee kuitenkin huomata, ettei saarto vaikuta ainoastaan sotaa käyviin valtoihin vaan myös kaikkien puolueettomien valtojen oikeuksiin, sillä niidenkään laivojen ei sallita murtautua läpi. Saarto-oikeuden tärkein puoli kuuluu tämän takia puolueettomuutta ja puolueettomien valtojen oikeuksia käsittelevään lukuun, minkä takia käsittelen tätä kysymystä yksityiskohtaisemmin siellä.

Minun on useammin kuin kerran ollut syytä käyttää sanaa kostotoimet, jonka haluan nyt selittää lähemmin. Sota-aikaisilla kostotoimilla (koskien sekä maa- että merisotia) tarkoitetaan toimenpiteitä, joihin ryhdytään kostoksi viholliselle sen jälkeen, kun tämä on rikkonut kansainvälistä oikeutta. Niin kauan kuin vihollisvalta pysyy sodan aikana siinä, mikä on kansainvälisessä oikeudessa tunnustettu, kostotoimille ei ole perusteita. Sodassa on toki aina syytä asettaa kova kovaa vastaan, mutta kostotoimet eivät voi tulla kyseeseen missään muussa tapauksessa kuin silloin, kun kyse on erityisen kansainvälisen oikeuden vastaisen rikkomuksen kostamisesta. Kun esimerkiksi joukko-osaston on antauduttava taistelun aikana ja voittajan joukot tuhoavat sen, tämän katsotaan oikeuttavan toisen osapuolen vastaavaan toimeen, kun siihen tarjoutuu tilaisuus. Kun toinen sotaa käyvä voima ryhtyy hävittämään osia maasta ja tuhoamaan yksityisomaisuutta, katsotaan, että toinen voima voi ryhtyä vastaavaan toimenpiteeseen estääkseen tällaiset rikkomukset. – Vähitellen on kuitenkin alettu löytää oikeutusta jopa sille näkemykselle, että kostotoimenpiteiden toteuttamisen tulee olla vain puhtaasti pakon sanelema asia, sillä jos toinen osapuoli on syyllistynyt rikokseen (kuten tällaista toimenpidettä pitää kutsua) toista vastaan, ei ole asianmukaista, että toinen osapuoli hakee hyvitystä siitä tekemällä itse vuorostaan vastaavan rikoksen sellaisia henkilöitä ja olosuhteita vastaan, joiden pitäisi olla asiassa syyttömiä. Oikein on, niin pitkälti kuin mahdollista, pyrkiä rankaisemaan vihollista sen tekemistä rikoksista ainoastaan sotilaallisen toiminnan oikeutetuilla muodoilla. Hävittämiseen vastaaminen hävittämällä kuulostaa ”jus talioniksen”eli silmä silmästä -periaatteen mukaan varsin oikealta, mutta kostotoimien kohteeksi eivät joudu samat henkilöt ja omaisuus, jotka syyllistyivät ensimmäiseen kansainvälisen oikeuden rikkomiseen, vaan täysin toiset syyttömät yksilöt. Oikeutta kostotoimiin ei voida kokonaan poistaa sodankäynnistä, koska ne voivat muodostaa välttämättömän keinon estää yhä enemmät kansainvälisen oikeuden loukkaukset toisen osapuolen taholta, mutta niihin pitäisi ryhtyä vain silloin, kun ei ole muuta keinoa pysäyttää vihollisen lainvastaista toimintaa, ja joka tapauksessa kostotoimiin pitää ryhtyä vasta sen jälkeen, kun viholliselle on annettu sellainen varoitus, että jos hän ei pidä armeijassaan yllä kansainvälisen oikeuden mukaista kuria, kostotoimiin tullaan ryhtymään. – Vaikka jokaisessa sodassa esiintyy edelleen paljon raakalaismaisuutta, ja vaikka se pysyisikin täysin kansainvälisen oikeuden periaatteiden puitteissa, ja sillä on väistämättä raa’an voimankäytön luonne, voidaan kuitenkin havaita, että kostotoimien käyttö on enenevässä määrin vähentynyt. Kun turkkilaiset viime sodan aikana pahoinpitelivät ja silpoivat venäläisiä sotavankejaan kaikin tavoin, venäläiset eivät ryhtyneet samoihin toimiin turkkilaisia vankeja vastaan, vaan noudattivat koko sodan ajan heitä kohtaan kansainvälisen oikeuden periaatteita. Tämä on vain yksi esimerkki monien muiden joukossa.

Siirryn nyt tarkastelemaan tiettyjä sotaa käyvien valtioiden välisiä, sotatoimiin liittymättömiä suhteita. Sota keskeyttää luonteensa vuoksi rauhanomaisen kanssakäymisen vihollisarmeijoiden miehittämien alueiden välillä. Ei tietenkään tarvitse olla välttämätön seuraus sotatilan puhkeamisesta, että tämä yksityishenkilöiden välinen yhteydenpito loppuu, mutta sodan kulku ja sen edut voivat vaatia, että kaikki tällainen kielletään. Koska pyrimme nykyään rajoittamaan mahdollisimman paljon sotien vaikutuksia yksityishenkilöihin ja heidän elinoloihinsa, olisi tietenkin parasta, että sotia voitaisiin käydä niin, että ne eivät aiheuttaisi minkäänlaista keskeytystä tavanomaisessa yhteydenpidossa, vaan että ne pelkistyisivät vain tätä tarkoitusta varten luotujen valtiollisten elinten, armeijoiden, väliseksi taisteluksi. Historia on kuitenkin usein osoittanut, että sodankäynnille itselleen voi olla haitallista, jos liikenne on täysin vapaata. Kun yksityishenkilöt ovat voineet matkustaa esteettä yhden armeijan miehittämältä alueelta toiselle, he ovat vastavuoroisesti voineet välittää sen laatuisia tiedustelutietoja ja tietoja siten, että he ovat voineet paljastaa sotapäälliköiden laskelmat ja siten muodostaa merkittävän esteen sodankäynnin eduille. Lisäksi jopa vapaa kauppa miehitettyjen alueiden välillä voisi tuoda hyötyä jommallekummalle osapuolelle, mikä kaikki on sodankäynnin etujen mukaista estää, sillä on myönnettävä, niin kovalta kuin se kuulostaakin, että nykypäivän käsityksen mukaan on toivottavaa, että sotia käydään kaikella kovuudella sillä tavoin, että osapuolet voivat pystyä keskittämään voimakeinonsa ja että paha toimii siten, ettei päädytä pitkään uuvuttamiseen. Keinoihin edistää sodan pikaista päättymistä kuuluu myös eristää mahdollisimman hyvin ne seudut, joihin sota vaikuttaa. Kun kuitenkin yksityishenkilöiden loukkaamattomuus sodan aikana tunnustetaan, kuten viimeisimmätkin tutkijat tekevät, tämä yhteydenpitokielto on esitettävä sodankäynnin aiheuttamana poikkeustilanteena, ja kun se alkaa, sitä on myös noudatettava tarkasti, koska sen rikkojille on tietenkin luvassa seuraamuksia. On kuitenkin tavallista, ettei tämä alueiden sulkeminen ole niin ehdoton, ettei myönnytyksiä sallittaisi. Tietynlaisille kauppiaille, joiden liiketoimet ovat laadultaan sellaisia, etteivät niillä ole vaikutusta sotiviin osapuoliin, saatetaan myöntää niin kutsuttuja lisenssejä (lupakirjeitä). Vastaavasti yksittäisille henkilöille tavataan antaa perhesyistä antaa lupa matkustaa vahvistetun demarkaatiolinjan ulkopuolelle. – Nämä niin sanotut turvapassit sitovat koko armeijaa, jonka komentaja passin on myöntänyt, kunnioittamaan matkustajan vapautta. Hän on siten turvassa niin pitkälle kuin kyseisen armeijan miehityksen vaikutus ulottuu, ja sen jälkeen hän tuskin tarvitsee sitä.

Lisäksi vihollisjoukotkaan eivät ole toisiinsa yhteydessä ainoastaan sotatoimien osalta. Jopa niiden välillä voi olla erityisiä sopimuksia, joita ei saa rikkoa. Tämä koskee erityisesti niin kutsuttuja kartellisopimuksia, joita solmitaan esimerkiksi koskien edellä mainittujen turvapassien sovittua laatua ja luonnetta, koskien kuriirien lähettämistapaa vihollisen alueen läpi, koskien posti- ja lennätinkuljetuksia vihollisen miehittämän maan läpi, koskien kuolleiden hautaamista ja haavoittuneiden avustamista, koskien sitä miten neuvottelijoita on kohdeltava, koskien vankien vaihtoa jne. Kaikkia tällaisia sopimuksia on noudatettava tarkasti pienintä yksityiskohtaa myöten vanhan roomalaisen periaatteen mukaisesti: ”etiam hosti fides servanda”’tarjoamme luottamuksen myös viholliselle’. Tällaisten, molemmille osapuolille yhtä tarpeellisten erityissopimusten aikaansaamiseksi on olemassa myös erityislaatuisia lähettiläitä, niin sanottuja neuvottelijoita. He ovat henkilöitä, jotka toisen sotaa käyvän osapuolen toimeksiannosta saapuvat toisen osapuolen komentajan luokse neuvottelemaan sellaisista asioista, joissa sopimus voi olla tarpeellinen. Tavallisesti heidät merkitään valkoisella lipulla tai jollakin muulla tuntomerkillä, ja he nauttivat saman asteista kansainvälisoikeudellista suojelua kuin varsinaiset diplomaatit rauhan aikana. Neuvottelijan vangitseminen tai väkivaltainen kohtelu on kaikkina aikoina katsottu törkeäksi kansainvälisen oikeuden loukkaukseksi, mutta neuvottelijan ottaminen vastaan ei kuitenkaan ole komentajan ehdoton velvollisuus. Hän voi käännyttää hänet pois, jos sotilaallinen varovaisuus niin vaatii. Ei ole harvinaista, että sotilaskomentaja joutuu sellaiseen tilanteeseen, että jos vihollinen tietäisi siitä, hänet olisi tuomittu tappioon, esimerkiksi silloin, kun hän on aloittanut joukkojensa kokoamisen, mutta sitä ei ole vielä saatu valmiiksi. Neuvottelija saattaisi tällöin havaita aseman heikkouden ja siten aiheuttaa hyökkäyksen, joka aiheuttaisi komentajalle harmia. On myös ajateltavissa muita tapauksia, joissa neuvottelija voidaan torjua tai hänet voidaan tuoda sisään sidotuin silmin tai viedä muualle johonkin paikkaan, jossa hän ei voi tarkkailla vihollisen asemia. Ei siis olekaan kansainvälisen oikeuden vastaista, että komentaja voi sotilaallisista syistä torjua neuvottelijan tai että hän ottaa tämän vastaan vain tietyin rajoituksin. – Jos neuvottelijan ollessa luonanne käy ilmi, ettei hän ole tullut todellisena tarkoituksenaan tehdä sopimusta vaan vakoilemaan strategista asetelmaa, silloin häntä ei enää suojele hänen kansainvälisoikeudellinen mukainen asemansa, vaan hänet voidaan vangita. On kuitenkin selvää, että hänen on käytöksellään täytynyt antaa täysin yksiselitteiset todisteet siitä, että hän tuli vakoillakseen eikä päästäkseen sopimukseen; muuten komentaja, joka loukkaa neuvottelijan henkilöä, ei voi välttyä siltä, että häntä pidetään kansainvälisen oikeuden rikkojana.

Tietyt kohteet voivat myös sodan aikana nauttia kansainvälisoikeudellista suojaa. Erityisesti sairaalat, mielisairaalat ja jopa kulttuurilaitokset on jo ennestään tavattu merkitä erillisellä lipulla, jotta vihollinen saisi tietää, mitä nämä rakennukset ovat, ja jotta vihollinen voisi mahdollisuuksien mukaan säästää niitä. Geneven yleissopimuksesta lähtien on pyritty siihen, että kaikki lääkintähuoltoon liittyvät asiat asetettaisiin samanlaisen suojelun piiriin kuin puolueeton omaisuus.

Tulitauolla tarkoitetaan neuvottelijoiden tekemää sopimusta, jonka mukaan vihollisuudet lopetetaan joksikin aikaa joko tiettyjen joukko-osastojen tai koko armeijoiden välillä. Yleensä se solmitaan jotakin väliaikaista tarkoitusta varten, kuten kuolleiden hautaamista varten, tai jotta voidaan neuvotella rauhassa aselevosta, jolla on tulitaukoa laajempi merkitys ja joka on yleensä alkusoittoa rauhalle. Rauhaa, jossa jokaisen sodan jälkeen on ratkaistavina varsin laajoja oikeudellisia kysymyksiä ja muita asioita, ei voida solmia niin kiireellä, että se seuraisi välittömästi sotatoimien päättymistä. Siksi kaikki sodat päätetään ensin aselepoon, jonka nojalla sitten neuvotellaan rauhasta. Jos ehdoista ei tässä vaiheessa päästä sopimukseen, sota voi syttyä uudelleen; jos taas päästään sopimukseen, aselepo on portti rauhaan. Ylimmän päällystön on välittömästi ja erittäin kiireellisesti annettava tämä aselepo tiedoksi kaikille eri joukko-osastojen komentajille, jotta nämä lopettaisivat vihollisuudet, sillä muussa tapauksessa rikotaan kansainvälistä oikeutta.

Ellei sotaa käyvien osapuolten asemasta ole tehty muuta erityistä sopimusta, voimassa on se, että molemmat osapuolet pysyvät koko aselevon ajan niissä asemissa, joissa ne sattuivat olemaan, kun aselepo solmittiin. Näiden asemien sisällä ne voivat liikkua vapaasti, mutta ne eivät saa ylittää niitä. Useimmiten sallitaan myös tavallinen liikenne niillä seuduilla, jotka armeijat ovat miehittäneet. Jos aselepo on solmittu määräajaksi, eikä rauhaan tai jatkoaikaan ole päästy, vihollisuudet voidaan aloittaa uudelleen ilman eri ilmoitusta heti, kun aika on ummessa. Jos toinen osapuoli rikkoo aselepoa, toisella osapuolella on täysi oikeus myös jatkaa vihollisuuksia. –

On tavallista, että taistelut tai piiritykset päättyvät sopimukseen, jota kutsutaan kapitulaatioksi, jolla tarkoitetaan sitä, kun kokonainen armeija, joukko-osasto, linnoitus, sotalaiva tai kokonainen laivasto antautuu viholliselle ja tunnustaa tulleensa voitetuksi. Yleensä kapitulaatio aloitetaan valkoisen lipun nostamisella, joka tarkoittaa kehotusta lopettaa vihollisuudet, ja neuvottelija saapuu neuvottelemaan ehdoista, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia. Toisinaan kyse on antautumisesta ilman mitään ehtoja, mitä aiemmin kutsuttiin ”antautumiseksi armoon tai epäsuosioon”, jolloin voittajalla katsottiin olevan oikeus jopa tapattaa koko miehistö ilman muuta. Tämä on nykyään poissuljettua, ja kun armeija antautuu ehdoitta, voittajalla on oikeus vain ottaa joukot sotavangeiksi. – Antautuminen voi tapahtua myös sillä ehdolla, että saadaan poistua vapaasti aseet mukana tai ilman niitä, tai linnoitus voidaan myös luovuttaa kaikkine varastoineen tai joitakin niistä lukuun ottamatta. – Sekä kansainvälinen oikeus että sodan kunnia edellyttävät, että antautumisehtoja noudatetaan, ja historia on polttomerkinnyt sellaiset temput, joissa komentaja on luvannut armeijalle vapaan poistumisen, mutta silti vanginnut sen. – Antautumissopimuksen solmivalla komentajalla katsotaan olevan täysi oikeus määritellä sen ehdot ilman hallituksensa erityistä valtuutusta, mutta ne eivät saa koskea muita kuin puhtaasti sotilaallisia kysymyksiä, eivätkä ne saa liittyä mihinkään poliittisiin kysymyksiin.


Sen mukaan, mitä historia osoittaa, sodat voivat päättyä kolmella eri tavalla:

1. sen kautta, että kaikki vihamieliset toimet lopetetaan täydellisesti ja vihollisvaltioiden välille palautetaan rauhanomainen kanssakäyminen;

2. sen kautta, että toinen sotaa käyvä osapuoli kukistaa toisen täydellisesti; sekä

3. sen kautta, että sotaa käyvien välille solmitaan muodollinen rauhansopimus. –

Mitä tulee esitetyistä muodoista ensimmäiseen, on helppoa havaita, että sellainen sodan päättyminen, jota ei todeta ja vahvisteta erityisellä sopimuksella, vaan joka ilmenee ainoastaan vihollisuuksien päättymisenä, on erittäin epätyydyttävä. Viime aikoina tällaista ei olekaan tapahtunut. Kuitenkin esimerkiksi vuonna 1716, sen jälkeen kun Puola ja Ruotsi olivat niin kauan olleet vihoissa keskenään, vihamielisyydet loppuivat molemmin puolin ilman sopimusta, ja vähitellen alettiin havaita, että näiden kahden valtion välillä ei ollut sotaa; mutta vasta kymmenen vuotta myöhemmin rauhantila vahvistettiin niiden välisellä kirjeenvaihdolla. Myös Ranskan ja Espanjan sota vuonna 1720 päättyi ilman rauhansopimusta – On ilmeistä, että jos sota päättyy tällä tavoin ilman sen seurauksista tehtävää erityistä sopimusta, alkavan rauhantilan perustana on silloin oltava molempien osapuolten tosiasialliset voimasuhteen sodan päättymishetkellä. Tällainen sodan päättämistapa voi kuitenkin olla vain poikkeus, sillä meidän päivinämme sovinnoilta vaaditaan suurta tarkkuutta ja lujuutta, jota ei voida ajatella ilman erityistä rauhansopimusta.

Sodan selkeä päättyminen voi kuitenkin tapahtua ilman sopimusta toisessa esitetyistä tapauksista, kun toinen valtio alistaa täysin toisen. Kun toista sotaa käyvistä osapuolista ei enää jää jäljelle erillisenä kansainvälisen oikeuden henkilönä, kenen kanssa rauhansopimus olisi tehtävä? – Kun Preussi valloitti ja liitti Hannoverin kokonaan, tämän tosiasian toteamiseksi ei tarvittu rauhansopimusta. Hannoverin kuninkaalta ei liene onnistunut mihinkään selkeään sopimukseen pääseminen edes hänen omasta omaisuusoikeudellisesta erityisasemastaan. Sodan seurauksena on tällöin ollut se, että toinen sotaa käyvistä osapuolista lakkasi olemasta olemassa kansainvälisoikeudellisena sopijapuolena. Kuitenkin, kun sota päättyy tällaiseen lopputulokseen, on silti esitettävä se kysymys, mikä oikeus tällaisen päättymisen kautta astuu voimaan. Vanhoina aikoina oltiin siinä käsityksessä, että kokonaisen maan valloittaminen merkitsi rajoittamatonta herruutta kaikkeen, mitä valloitus kattoi; maa ja kansa, kaupungit ja pellot, maalliset ja kirkolliset asiat asetettiin silloin riippuvaisiksi voittajan herruudesta. – Tämä käy selvästi ilmi eräästä Liviuksen kertomuksesta. – Jo siksi, että nykyaikainen valtiokäsitys ei ole näin absoluuttinen, että kaikkea olisi pidettävä valtiovallan alaisena, ei voida kuitenkaan myöntää oikeudellisesta näkökulmasta, että jos toinen valtio alistaa toisen, kaiken alistetussa valtiossa olisi oltava riippuvaista voittajan määräyksistä. Se, mikä todella siirtyy voittajalle, on valtiovalta ja sen käyttäminen, mutta tämä ei tarkoita oikeutta tuhota kaikkia olemassa olevia yksityisoikeudellisia suhteita, yhteisöjen ja korporaatioiden oikeudellisia asioita, puhumattakaan kirkollisista. Historiakin osoittaa, että jopa silloin, kun tällä tavoin alistettu valtio liitetään täydellisesti valloittajavaltioon, toisin sanoen muuttuu sen osaksi, yksityisoikeudellisen lainsäädännön perinteiset eroavuudet voivat kuitenkin säilyä. Ei ole olemassa mitään teoreettista tai historiallista oikeussääntöä, joka voisi selittää sen, että jokaisessa valtiossa kaikkien maakuntien on täytynyt olla oikeussuhteissaan yhdellä kammalla kammattuja. Esimerkiksi kun Venäjä liitti itseensä Kuurinmaan herttuakunnan, siitä tosiaan tuli silloin maakunta, mutta sille taattiin silti maakunnallisten erityispiirteidensä säilyminen. Jopa koskien Preussin suhteita Hannoverin ja Nassaun kanssa voidaan todeta, ettei tämä liittäminen merkinnyt muuta kuin valtiovallan siirtämistä voittajavaltiolle, minkä jälkeen myös määrättiin, miten liitettyjen maiden asukkaista tulisi osallisia valloittajavaltion poliittisista oikeussuhteista.

Kuten historia osoittaa, ei ole kuitenkaan tavallista, että sota päättyy valtion tuhoutumiseen. – Tätä pienten valtioiden nielaisemista suurten valtioiden toimesta on tuskin mahdollista kuvitella muuten kuin vakavien poliittisten turmeltumisten aikoina tai päinvastaisessa tilanteessa aikoina, jolloin jakautuneet kansakunnat pyrkivät yhtenäisyyteen ja se osa yhdestä ja samasta kansasta, joka on onnistunut muodostamaan mahtavamman valtion, ponnistelee yhdistääkseen erilliset osat kokonaisuudeksi. Silloin kansallisuusperiaatteen havaitaan panevan liikkeelle tällaisia pyrkimyksiä. Tällaisia olivat esimerkiksi Saksan ja Italian viimeaikaiset taistelut. Tavallista kuitenkin on, että kun kaksi valtiota on ollut sodassa keskenään, kyse on ollut tietyistä oikeus- tai valtakysymyksistä, jotka sitten rauhansopimuksella asetetaan eri tolalle kuin ennen, ilman että kummankaan valtion olemassaolo lakkaisi tämän takia. Sotien säännönmukainen päättäminen tapahtuu siksi rauhansopimuksilla, joissa on määriteltävä ne ehdot ja edellytykset, joilla uusi rauhantila toteutetaan. Rauhansopimukset kuuluvat epäilemättä tärkeimpiin olemassaoleviin kansainvälisiin oikeudellisiin asiakirjoihin. Ne lopettavat sodan väkivaltajakson ja niissä todetaan, millainen uusi tai muuttunut valta-asema, joka pitää sodan jälkeen tunnustaa oikeudellisesti vallitsevaksi sen tuloksena.

Se, että yleensä toisen osapuolen voitto toisesta on rauhan solmimisen perusta ja että näin ollen sopimuksen solmimisessa on läsnä ylivallan pakko toisen osapuolen taholta ja pelkästään toisen osapuolen taholta vastahakoisia myönnytyksiä, ei tee rauhansopimusta pätemättömäksi niistä syistä, jotka olen jo edellä esittänyt. Haluan vain mainita, että perustellun fiktion mukaan kunkin valtion katsotaan toimivan omasta vapaasta tahdostaan, sillä valtiolla on kuitenkin mahdollisuus jatkaa taistelua, kunnes se nujertuu täydellisesti. Sopimus on mitätön pakottamisen tai voimankäytön seurauksena ainoastaan silloin, kun itse valtion edustajilta riistetään henkilökohtainen vapaus voimakeinoin sopimuksen solmimisen yhteydessä, mitä tuskin on tapahtunut viime aikoina.

On ilmeistä, että valtuudet rauhan solmimiseen voivat kuulua vain valtioille itselleen ja lähinnä niiden hallituksille, mutta useimpien perustuslaillisten hallitusmuotojen mukaan ei pelkästään hallituksille yksin. Kunkin valtion perustuslaki määrää tietenkin sen, missä määrin sopimus täytyy alistaa kansanedustajien tarkasteltavaksi ja hyväksyttäväksi tai hylättäväksi. Tavallista kuitenkin on, että näin on tehtävä, erityisesti silloin jos sopimus velvoittaa valtiota johonkin uhraukseen, olipa kyse sitten luovutuksesta, vahingonkorvauksesta tai vastaavasta, joka puuttuu valtion olemassa oleviin oikeuksiin.

Voidaan havaita helposti, ettei sotaa, varsinkin jos sen syyt ovat monimutkaisempia ja päämäärät laajempia, ole kovinkaan helppoa lopettaa muutamalla yksinkertaisella määräyksellä. Voi syntyä monenlaisia uusia oikeussuhteita, jotka täytyy järjestää rauhan solmimisen myötä niin, että niiden voidaan odottaa kestävän. Tästä syystä ei kiirehditä suoraan rauhan solmimiseen, vaan ensin solmitaan välirauha. Siinä niin sanotusti luodaan tulevan rauhan pääpiirteet tai vain väliaikaiset ehdot, joiden on määrä vallita, kunnes lopullinen rauha toteutuu. – Ollaksemme menemättä kauemmaksi taaksepäin kuin tuoreimpiin olosuhteisiin, haluan muistuttaa, että Preussin taistelussa Itävaltaa vastaan ei solmittu heti rauhaa, vaan ensin solmittiin Nikolsburgintillagt av utgivaren välirauha; 23. elokuuta 1866 solmittiin Prahan rauha. – Ranskan ja Saksan välisessä taistelussa välirauha solmittiin Versaillesissa 26. helmikuuta 1871tillagt av utgivaren ja 10. toukokuuta 1871 Frankfurtin am Mainin rauha. On helppoa ymmärtää, että tarvitaan tällainen siirtymäkausi taistelun kuumuudesta siihen aikaan, jolloin kahden valtion on mahdollista ryhtyä sopimaan pitkälle tulevaisuuteen osittain uusista oikeussuhteista. –

Lukuisien valtioiden perustuslaissa määrätään, että valtion alue on rikkomaton. Tätä määräystä on silloin pidettävä valtion virkamiehiä sitovana, sikäli kuin se koskee heidän omaa aloitteellisuuttaan, mutta jos sota vieraan vallan kanssa johtaa tämän alueen jakamiseen, voidaan vain katsoa, että hallituksen on oltava oikeutettu uhraamaan siitä osa pelastaakseen valtion olemassaolon.

Kun rauhansopimuksella jokin maa-alue siirtyy valtiolta toiselle, siirtyy ainoastaan valtiovallan käyttö tässä siirtyvässä maakunnassa – kuten äsken totesin koskien tapausta, jossa toinen valtio alistaa toisen valtion kokonaan. Meidän aikamme käsityksen mukaan maata ja ihmisiä ei jätetä voittajan mielivaltaan. Lisäksi tiedämme historiasta, että valtion osan valloittaminen johtaa joko täydelliseen niin kutsuttuun liittämiseen, jossa valloitetusta alueesta muodostetaan voittaneeseen valtioon sisältyvä osa, tai sitten maakunnalliset erityispiirteet säilytetään, kuten Venäjä teki Viron ja Liivinmaan kanssa; tai sitten maa saa niin kutsutun alusmaan luonteen, joka on toinen nimitys maakunnalle ja tarkoittaa sitä, että maa ei ole menettänyt kaikkia erityisiä oikeudellisia suhteitaan eikä saanut yhtäläisiä poliittisia oikeuksia sen valloittaneen valtion kanssa, ja silloin tämä maa on maakunta, jolla on vähemmän oikeuksia kuin jos se olisi liitetty täysin, mistä seuraa pelkästään se kansainvälisistä syistä toisinaan tarpeellinen etu, ettei se ole suoranaisen sulauttamisen kohteena. Meidän päivinämme on vaikea löytää esimerkkejä alusmaista, ainakaan Euroopan valtiojärjestelmästä, koska on havaittu, että valloitus antaa valloittajalle enemmän voimaa, jos se yhdistää valloitetun maan itseensä. – Joskus taas maan valloitus johtaa uuden valtion muodostamiseen. – Tämä tapahtuu parhaillaan silmiemme edessä, koska Venäjä ei Turkin pääasiallisia alueluovutuksia koskien aio näin laajentaa Venäjän aluetta, vaan perustaa uuden valtion, Bulgarian. Venäjä on noudattanut vastaavanlaista politiikkaa myös Puolan ja Suomen suhteen.

Rauhan solmimisen yhtenä annettuna vaikutuksena on se, ettei sen jälkeen saa enää harjoittaa enempää vihollisuuksia. Tämä ei kuitenkaan ole kaikki, vaan hallitus luopuu myös oikeudesta rangaista tai asettaa syytteeseen sellaisia rikoksista, jotka ovat aiheutuneet ainoastaan itse sotatilasta. Rauhansopimuksiin on usein sisällytetty erillinen lauseke armahduksesta. Jos tällaista ei kuitenkaan löydy, sen katsotaan silti olevan siellä implisiittisesti. Haluan vain muistuttaa meitä lähimmästä tapauksesta, Haminan rauhansopimuksen XI artiklasta. Tämän artiklan mukaan luvattiin yleinen armahdus menneistä; ne oikeustoimet ja oikeudenkäynnit, jotka oli aloitettu henkilöitä vastaan, jotka sodan aikana olivat ajatuksillaan ja teoillaan herättäneet entisen hallituksensa tyytymättömyyden, oli lopetettava ja päätettävä. On helppoa nähdä, että jos sota päättyy alueluovutukseen, voittajavalta löytäisi näin saadusta osasta maata lukemattomia tapauksia, joissa nämä sen uudet alamaiset olisivat sodan aikana käyttäytyneet kaikkea muuta kuin ystävällisesti valloittajakansaa kohtaan, ja voisi syntyä konfliktien sarja, joka olisi aivan vieras rauhansopimukselle. – Tavanomaisista törkeistä rikoksista tulee tietenkin nostaa syyte, ja oikeuden on niitä vastaan otettava omansa, samoin kuin kaikissa yksityisoikeudellisissa suhteissa.

Tarkkuus on luonnollisesti tarpeen valtion alueen rajaamisessa, ja koska tämä edellyttää varsin monimutkaisia maanmittaus- ja insinööritoimituksia, menetellään useinkin niin, että vaikka välirauha ja rauhansopimus on jo tehty, rajan määrittelevä traktaatti laaditaan paljon myöhemmin osoittamaan, kuinka raja yksityiskohtineen muotoutuu.

Ylipäänsä sota voi, mitä valtion alueeseen tulee, päättyä joko tilaan status quo bellum sc. res reliquit eli toisin sanoen siihen tilanteeseen, johon sota on asiat saanut, tai toisaalta tilaan status quo ante bellum sc. res fuerunt eli siihen tilaan, jossa asiat olivat ennen sotaa, eli näin ollen ilman alueluovutuksia, tai sopimuksessa myös voidaan määrätä, millaisia muutoksia voi tapahtua poiketen niistä, jotka olivat jo tapahtuneet itse vihamielisyyksien päättyessä.

Rauhan solmimisen seurauksia on myös, että sotavankeus päättyy. Vain jotta vankien kotiuttaminen voi tapahtua asianmukaisesti, sen toteuttamiselle säädetään tietty aika.

Se, mikä muuten on ollut voimassa kahden sotaa käyvän valtion välillä erillisten traktaattien mukaan, mutta mitä ei ole voitu soveltaa sodan puhkeamisen vuoksi, tulee uudelleen voimaan rauhan tultua ilman, että on tarpeen solmia uusia sopimuksia. Jos kahden valtion välillä on ollut traktaatteja kirjallisesta omistusoikeudesta, postiliikenneyhteyksistä jne., näitä sopimuksia ei ole voitu soveltaa sodan aikana täysimääräisesti tai ehkä ei lainkaan, mutta sota ei tuhoa niitä, vaan ne voivat sodan päätyttyä palata voimaan ja päteviksi.

Yleinen sääntö on lopulta se, että kaikki rauhansopimukset on pantava viipymättä ja vilpittömässä mielessä kokonaisuudessaan täytäntöön. Sopimuksen jonkin osan rikkominen tai täyttämättä jättäminen tarkoittaa koko sopimuksen rikkomista. – Tässä yhteydessä katson, että minun täytyy nyt vallitsevien olosuhteiden takia tuoda esiin seikka, jonka kansainvälisen oikeuden tutkijat ovat jättäneet huomiotta, nimittäin se, ettei lopullista rauhaa voida saada aikaan pelkästään siten, että molemmat sodan osapuolet solmivat rauhan. On mahdollista ajatella, että kun kaksi valtiota on joutunut vihollisuuksiin toistensa kanssa, niillä olisi myös oikeus määritellä muista valtioista riippumatta ne oikeudelliset suhteet, jotka vallitsevat sodan jälkeen. Euroopan valtioiden piirissä on kuitenkin nyt kehittynyt suuri solidaarisuus, pääasiassa niin kutsutun suurvaltajärjestelmän kautta, ja siksi useissa asioissa on olemassa niin kutsuttuja takuusopimuksia. Jos yksi valtio taistelee toista vastaan ja voittaa ja haluaa järjestää oikeussuhteet haluamallaan tavalla, sen täytyy huolehtia siitä, ettei se joudu törmäykseen sellaisten muiden valtioiden kanssa, jotka ovat solmineet tällaisen takuusopimuksen. – Jos esimerkiksi Saksa haluaisi riistää Belgialta jonkun maakunnan, tällaista sopimusta ei voitaisi solmia näiden valtioiden välillä, koska kaikki Euroopan valtiot ovat taanneet Belgian itsenäisyyden. Tällaiseen vaadittaisiin näin ollen kaikkien muiden valtioiden suostumus. – Vastaavasti, jos jokin Sveitsin naapureista hyökkäisi Sveitsiin, kaikki Euroopan suurvallat olisivat kiinnostuneita siitä. – Näin on myös San Stefanon rauhanneuvotteluissa. On välttämätöntä, että useista olennaisimmista osista päästään sopimukseen kaikkien Euroopan suurvaltojen välillä.

Ei ole harvinaista, että puhutaan postliminiumista. Tämä on roomalaisen oikeuden termi, vaikka sillä on nykyään eri merkitys. Roomalaisessa oikeudessa sillä tarkoitettiin sitä tilannetta, että Rooman kansalaista, joka oli ollut sotavankeudessa ja palannut sieltä, kohdeltiin aivan kuin hän ei olisi ikinä menettänytkään asemaansa Rooman kansalaisena, vaan hän sai takaisin henkilökohtaiset ja omaisuusoikeudelliset suhteensa. Sotavankeuden välivaihe katsottiin samalla poistetuksi. Tätä termiä on nyt alettu käyttää kansainvälisessä oikeudessa, ei kuitenkaan tällaisessa yksityisoikeudellisessa merkityksessä, vaan pääasiassa julkisoikeudellisessa mielessä. Voi näet käydä niin, että sodan aikana jokin maa-alue joutuu vieraiden joukkojen miehittämäksi ja sitä kautta väliaikaisen sotilashallinnon alaiseksi. Tämä miehitys voi päättyä rauhan solmimisesta riippumatta joko vihollisen vetäytymiseen tai sen karkottamiseen pois, ja tämän myötä katsotaan postliminiumin tapahtuvan, eli toisin sanoen tämä alue ja sen väestö palaavat aiempaan oikeudelliseen asemaansa. Tällaiset väliaikaisen herruuden jaksot voivat joskus kestää varsin pitkään. – Napoleonin aikaan oli monia esimerkkejä siitä, että hän asetti hallituksia valloittamiinsa maihin ilman, että järjestelyjä vahvistettiin rauhansopimuksella. Napoleonin kukistumisen jälkeen aiemmin vallinnut julkisoikeus tuli jälleen voimaan. – Myös tällaisella palautetulla hallituksella on kuitenkin tiettyjä seikkoja huomioitavanaan. Väliaikainen sotilashallitus, joka on toiminut, on saattanut pitää tarpeellisena täydentää normaalin valtiovallan puuttumista ja on saattanut ryhtyä moniin hallinnollisiin toimenpiteisiin, joita olisi väärin kumota, kun vanha hallinto palautetaan. Sen vuoksi on sääntö, että vain puhtaasti poliittiset toimenpiteet on kumottava, kun väliaikainen hallitus on lakkautettu. – Siitä, miten näihin asioihin on suhtauduttu, on varsin omalaatuisia esimerkkejä. Kun Viktor I Emanuel astui uudelleen hallitsemaan Piemontea sen jälkeen, kun Napoleonin armeijat oli ajettu pois, hän julisti katsovansa, ettei viimeksi kulunutta ajanjaksoa ollut lainkaan ollut olemassa; kruunun omaisuudessa ei ollut voinut tapahtua mitään muutoksia, eikä myöskään mitään virkojen vaihtoja. Tämä meni kuitenkin liian pitkälle; riitti, että vanha hallitus palautettiin oikeuksiinsa. – Jos kerran on tehty rauhansopimus, joka määrää, miten vallankäyttöä on harjoitettava, ei ole tarpeen vedota postliminiumiin.

Mitä yksittäisiin henkilöihin tulee, postliminium tarkoittaa heille sitä, että kun he ovat menettäneet sodassa omaisuutensa ja oikeutensa, heillä on täysi oikeus saada ne takaisin, kun se on heille todella mahdollista.

(Kaapattujen alusten takaisin saamisesta)

Puolueettomuudesta ja sen oikeudesta

Puolueeton on se valtio, joka ei osallistu toisten valtioiden välillä alkaneeseen sotaan, vaan sen vallitsessa ylläpitää edelleen rauhantilaa alueellaan. Puolueettomuus kansainvälisten suhteiden erityisenä vaiheena ilmenee siis vain silloin, kun minkä hyvänsä kahden tai useamman valtion välillä on sota.

Uudempien aikojen kansainvälisen oikeuden edistysaskel on myös se, että on syntynyt ja tunnustettu selkeä oikeus puolueettomuuteen. Muinaisina aikoina ei tunnettu sellaista asiaintilaa kuin puolueettomuus. Kreikkalaiset ja roomalaiset eivät tunteneet tätä käsitettä. He tunsivat sodan sattuessa vain ystävät tai viholliset. He eivät käsittäneet, että kansakunta, jonka naapurit olivat sodassa, voisi itse silti säilyttää rauhan. Keskiajan kansainväliset suhteet edustivat puolestaan aivan liian kirjavaa ja jatkuvaa sotatilaa siten, ettei sen vallitessa voinut myöskään kehittyä todellista käsitystä puolueettomuudesta. Puolueettomuuden merkitystä koskevan ajatuksen alkuja voidaan kuitenkin jäljittää jo italialaisessa lakikokoelmassa Consolato del mari, jota noudatettiin koskien merisotien aikaisia suhteita. Kuitenkin esimerkiksi uudemman tieteellisen kansainvälisen oikeuden perusteoksesta, Hugo Grotiuksen ”de jure belli ac pacis”’sodan ja rauhan oikeudesta’ puuttuu edelleen termi puolueettomuus. Hän on toki käsitteen käsittänyt, mutta kutsuu sitä: ”de his, qui in bello sunt medii”’niiksi, jotka ovat sodassa keskellä’. Suuri hollantilainen auktori Bynkershoek on sitä vastoin omaksunut tämän nimityksen. Hän sanoo: ”non hostes appello, qui neutrarum partium sunt”’ei-vihollisiksi kutsutaan niitä, jotka ovat puolueeton osapuoli’. 1600-luvun lopusta lähtien tätä käsitettä on pyritty selventämään yhä enemmän. Aiheesta onkin olemassa runsas erikoiskirjallisuus, ja jos verrataan oikeustieteen esitystä tästä aiheesta historiallisten tosiasioiden kulkuun, havaitaan, etteivät tieteen ponnistelut ole olleet tälläkään alalla hedelmättömiä, vaan päinvastoin varsin merkittäviä.

Perusta sille, että valtio voidaan tunnustaa puolueettomaksi, on, että se todella noudattaa puolueettomuutta. Tällä edellytyksellä on taas seurauksensa sekä oikeuksille että velvollisuuksille. Puolueettomien valtioiden ei pitäisi katsoa luopuneen kaikesta oikeudesta käydä sotaa, mutta ne pidättäytyvät osallistumasta siihen niin kauan kuin ne haluavat pysyä puolueettomina ja tulla kunnioitetuiksi sellaisina. Joskus kyseessä on yksi valtio ja joskus taas toinen, joka katsoo, että sen tulee pidättäytyä tällaisesta osallistumisesta.

Puolueettomuus tarkoittaa näin ollen tätä suhteellista tilaa sodan sattuessa. On kuitenkin olemassa myös tätä juuri mainittua kestävämpää puolueettomuutta. On olemassa pysyvä, pakollinen puolueettomuus, jollainen on itse asiassa vahvistettu tietyille valtioille. – Sveitsin valaliitto, joka keskiajalla oli taistelukenttä, oli 1500-luvulta lähtien pyrkinyt, huolimatta löyhistä yhteyksistä eri valtioiden välillä, säilyttämään puolueettoman aseman sitä ympäröivässä politiikassa. Sveitsin valaliitto onnistuikin pidättäytymään puolueettomana ympärillään riehuneiden taistelujen aikana. Tämä suuntaus vahvistettiin kuitenkin nimenomaisesti vasta Wienin kongressissa, jonka asiakirjan parissakin artiklassa Sveitsin valaliiton puolueettomuus nostetaan osaksi eurooppalaisia kansainvälisoikeudellisia olosuhteita, ja lisäksi Wienin kongressiasiakirjan allekirjoittajavallat antoivat 11. marraskuuta 1815 vahvistusasiakirjan, jossa ne tunnustivat, että Sveitsin pysyvä puolueettomuus on Euroopan etujen mukaista. Kun otetaan huomioon tämän maan sijainti Ranskan, Italian, Saksan ja Itävallan välissä ja se, miten Sveitsin solat muodostavat reitin Saksan ja Italian välille ja miten puolestaan ranskalaiset alueet rajoittuvat Sveitsin jokilaaksoihin, ja kun edelleen huomataan, että Sveitsin kansa muodostuu saksalaisista, ranskalaisista ja italialaisista, joilla on sympatioita yhteen jos toiseenkin suuntaan, voidaan havaita, että jos Sveitsi ei olisi pysyvästi puolueeton, olisi sen kaikkien neljän naapurin etujen mukaista saada Sveitsi liittolaisekseen aina sodan syttyessä, tai se olisi kunnianhimoisten naapureidensa pysyvästi uhkaama. Sen vuoksi on katsottu edistävän rauhan ylläpitämistä sen naapurivaltioiden välillä, kun tämä liitto on pysyvästi puolueeton. – Kun Belgia irtautui Alankomaiden valtakunnasta ja siitä tuli erillinen valtio, Lontoossa 15. marraskuuta 1831 tehtyyn sopimukseen sisältyi määräys, jonka mukaan tämä maa, joka oli ollut monien sotatoimien näyttämönä, tunnustaisi omakseen pysyvän ja taatun puolueettomuuden. Kun Ranskan ja Saksan sodan aikana heräsi pelko, että Belgian puolueettomuutta ei kunnioitettaisi, koska se oli ikään kuin kahden sotaa käyvän vallan välissä, puolueettomuus vahvistettiin uudelleen Englannin välityksellä tehdyllä sopimuksella 9. ja 11. elokuuta 1870. – Toinen ei täysin suvereeni valtio, Serbia, julistautui puolueettomaksi Pariisin sopimuksella (1856), mutta on itse vetäytynyt tästä asemasta. – Luxemburg, vaikka se onkin dynastisessa liitossa Hollannin kanssa, on 11. toukokuuta 1867 tehdyn Lontoon sopimuksen seurauksena siirretty pysyvästi puolueettomien valtioiden joukkoon sekä Ranskan ja Saksan välisen asemansa vuoksi että myös siksi, ettei sen olisi enää sopivaa valita muuta ratkaisua kuin puolueettomuus, koska se kuului aiemmin vanhaan Saksan liittoon, mutta sen hallitsija on uuden Saksan keisarikunnan ulkopuolelta. –

Nyt saattaa näyttää siltä, että valtion pysyvä puolueettomuus yleisen sopimuksen kautta tarkoittaisi jonkin asteista alennustilaa, mutta tämä olisi virheellinen näkemys tästä tilanteesta. Pysyvä puolueettomuus ei merkitse sellaista suojelutilaa, joka veisi valtiolta kaiken oikeuden käydä sotaa. Sen oikeus puolustautua hyökkäystä vastaan on loukkaamaton, ja niin on myös sen velvollisuus. Pysyvä puolueettomuus merkitsee kuitenkin toisaalta luopumista hyökkäyspolitiikasta ja oikeudesta asettaa punnuksia sodan vaakakuppiin liiton avulla, ja tämän luopumisen vastapainona on se etu, ettei toinen valtio voi hyökätä sodan avulla sen kimppuun ilman, että tämä olisi tunnustettu kansainvälisen oikeuden rikkomus. Taattu puolueettomuus tarkoittaa puolestaan toisaalta takaajavaltioiden sitoumusta olla hyökkäämättä sodalla puolueetonta valtiota vastaan ja samoin, että jos joku tekee tällaisen hyökkäyksen, avustaa sen torjunnassa. – On myös huomattava, että tätä pysyvää puolueettomuutta ei voida määrätä millekään valtiolle. Valtio, joka on sopimuksella julistettu pysyvästi puolueettomaksi, on vapaaehtoisesti omaksunut tämän aseman eurooppalaisessa valtiojärjestelmässä. – Tässä saattaa tulla esiin näennäisen vaikea seikka. Jos näet valtio sallii itsensä loukata tällaisen puolueettoman vallan oikeuksia, pitäisikö sen sallia tehdä niin, vaikka loukkauksen hyvittämisestä kieltäydyttäisiin? Tähän kysymykseen on tietenkin vastattava kieltävästi. Puolueettomaksi julistautuneen valtion täytyy loukkauksen tapahtuessa ja hyvityksestä kieltäydyttäessä vedota takuuvaltoihin saadakseen oikeutta niiden välityksellä, ja jos tämä ei onnistu, puolueettomaksi julistautuneella valtiolla on täysi oikeus hyvityksen hankkiakseen tarttua aseisiin. Pysyvä puolueettomuus ei näin ollen suinkaan tarkoita sitä, että valtio olisi velvollinen suvaitsemaan mitä tahansa muiden valtojen taholta ilman että se voisi turvautua aseisiin. Havaitsemme myös, että keskeiset puolueettomiksi julistautuneet valtiot ymmärtävät itse asiassa asemansa näin ja pitävät kiinni vahvasta maanpuolustuksesta siinä missä muutkin valtiot.

Tämä kysymys on varsin mielenkiintoinen, mutta minun täytyy silti pidättäytyä ryhtymästä tässä yhteydessä sen yksityiskohtaisempaan käsittelyyn. Luulen kuitenkin, että minun on syytä muistuttaa niille, jotka eivät muista, että viisitoista vuotta sitten suomalaisessa lehdistössä esitettiin ehdotus, että Suomen tulisi hankkia pysyvästi puolueettoman valtion asema, mikä olisi Suomelle sopivin olosuhde, kun otetaan huomioon sekä sen maantieteellinen asema että sen kansainväliset intressit yleensä, jotka tekevät kaikenlaisen hyökkäyspolitiikan Suomen puolelta erittäin epätodennäköiseksi. Tätä ehdotusta on osittain pilkattu, ei siksi, että sen toteuttaminen olisi vaikeaa, vaan siksi, että sitä on haluttu pitää raukkamaisena vaatimuksena, luopumisena kaikesta oikeudesta kostaa vääryyksiä, mutta ne, jotka ovat lähestyneet kysymystä jälkimmäisestä näkökulmasta, ovat jättäneet huomiotta sen, ettei puolueettomuus ole luopumista oikeuksistaan kiinni pitämisestä. Silti ei voida kieltää, että siihen sisältyisi suuria vaikeuksia, mikäli valtio, joka on dynastisessa liitossa toisen valtion kanssa, julistautuisi yleisesti puolueettomaksi. Vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että Venäjän keisarikunnalle olisi vähemmän todennäköistä, että tällainen Suomen puolueettomuus vahingoittaisi sitä millään tavalla, kuin mahdollisesti Venäjän tyypillisille vihollisille, jotka voisivat strategisista syistä pitää suotuisana sitä, että Suomesta voidaan tehdä hyökkäysten tukikohta.

Mitä muuten tulee tavanomaiseen suhteelliseen puolueettomuuteen, se voi olla täydellistä tai rajoitettua eli osittain muunnettua. Pääsääntöisesti puolueettomuuden tulisi olla sellaista, että valtio pidättäytyy kaikesta osallistumisesta sotaan. Voi kuitenkin olla aiempia sopimusmääräyksiä, jotka velvoittavat valtiota antamaan jatkuvasti tietyin edellytyksin toiselle valtiolle rajoitettua apua. Jos valtio täyttää tällaisen sopimusvelvoitteen, sen ei katsota luopuneen puolueettomasta asemastaan.

Voi myös tapahtua niin, että sodan aikana erityinen osa sotaa käyvän valtion alueesta julistetaan puolueettomaksi. Viime aikoina on pyritty sodan paikalliseen rajaamiseen sen välttämiseksi, ettei se leviäisi liian laajalle, ja silloin on käynyt niin, että tietyt osat maata on käytännössä tai sopimuksen mukaan jätetty sodan ulkopuolelle.

Historiassa havaitaan puhuttavan myös aseistetusta puolueettomuudesta. Tämä ei ole erillinen puolueettomuuden laji. Valtiolla, joka sodan aikana jää puolueettomaksi ja haluaa pysyä sellaisena, voi sodan riehuessa sen naapurustossa olla kuitenkin syytä pelätä, että jompikumpi sen osapuolista katsoisi tarpeelliseksi rikkoa sen puolueettomuutta ja tunkeutua sen alueelle. Tällaisessa tapauksessa puolueettomalla valtiolla on sekä oikeus että velvollisuus torjua tällainen tunkeutuminen. Tämän mahdollistamiseksi voidaan tarvita samanlaista aseistusta kuin jos valtio itse valmistautuisi hyökkäykseen. Tällaista puolueettomuutta on kutsuttu aseistetuksi.

Mitä puolueettomuuden oikeudellisiin seurauksiin tulee, esittelen ensin lyhyesti puolueettomien velvollisuudet. Tässä yhteydessä haluaisin ensin huomauttaa, että riippuu jokaisesta valtiosta itsestään, haluaako se pysyä puolueettomana vai ei. Pysyvästi puolueettomiksi julistautuneiden valtioiden osalta on kuitenkin todettava, että jos ne joutuisivat omasta aloitteestaan sotaan, ne eivät ainoastaan lopettaisi suhteellista puolueettomuuden tilaansa, vaan ne myös tekisivät lopullisen lopun asemastaan taattuina puolueettomina valtoina. Kansainvälisessä oikeudessa puolueettomuuden merkitys on määritelty erilaisin tavoin. Jotkut ovat halunneet pitää riittävänä sitä, että puolueeton valtio suhtautuu välinpitämättömästi tai puolueettomasti molempia valtoja kohtaan. Toiset taas haluavat korostaa, että valtion on säilytettävä hyväntahtoiset suhteet molempiin valtioihin. Tämä on kuitenkin verrattain vähämerkityksistä. Tärkeintä on todellakin huomata, että puolueettomuutta on arvioitava valtion toimien perusteella eikä sen sisällä mahdollisesti esiintyvien sotaa käyviä osapuolia kohtaan esitettyjen sympatian tai antipatian ilmausten perusteella. Valtion julkiset viranomaiset, hallitus, diplomaatit ja edustusto voivat valtion puolueettomuudesta huolimatta antaa avoimen tuomion siitä, kumpi sotaa käyvistä osapuolista on oikeassa ja kumpi väärässä, ilman että tämä olisi puolueettomuusvelvoitteen vastainen teko. Puolueettomuus ei voi poistaa oikeutta tuomita, mutta valtion tulee pidättäytyä kaikista sellaisista toimista, joilla se suosii toista sotaa käyvää osapuolta toisen kustannuksella, eikä se saa näin ollen ryhtyä sotilaallisiin toimiin jommankumman valtion hyväksi eikä antaa apua toiselle osapuolelle toista vastaan. Puolueettomuuden tulisi näkyä siinä, että puolueeton valtio ei saa toimittaa joukkoja, sota-aluksia tai avustuksia toiselle sotaa käyvälle osapuolelle.

Totesin jo, että muunnettua puolueettomuutta voi esiintyä. Jos vanha sopimus velvoittaa valtion asettamaan apujoukkoja toisen valtion käyttöön tietyn vuosimäärän ajaksi ja jos nämä apujoukot pidetään tuona aikana tapahtuvassa sodassa edelleen sopimuksen ehtojen mukaisesti toisen valtion käytettävissä, mutta niitä luovuttava valtio pysyy kaikessa muussa puolueettomana, tätä ei pidetä puolueettomuuden rikkomisena. – Niinpä esimerkiksi Sveitsin ja useiden muiden valtioiden välillä oli olemassa niin sanottuja sotilaskapitulaatioita, joiden mukaan Sveitsin kantonien oli asetettava tietty määrä joukkoja sotaa käyvien osapuolten käyttöön. Vuonna 1848 Sveitsi kuitenkin lopetti perustellusti nämä sotilaskapitulaatiot, kun se paransi perustuslakiaan. – Jos puolueeton valtio sallii perustaa alueellaan vapaita joukkoja, joiden päämääränä on liittyminen sotaa käyvän valtion joukkoihin, myös tämä on puolueettoman aseman ylittämistä. Jos sitä vastoin yksittäiset kansalaiset sitoutuvat taistelemaan vapaaehtoisina sodassa, he eivät voi siten aiheuttaa valtionsa puolueettomuuden rikkomista, sillä valtio ei voi estää kansalaisiaan matkustamasta vain siksi, että jotkut heistä voivat liittyä vapaaehtoisina vieraaseen armeijaan.

Puolueeton valtio ei saisi myöskään sallia joukkojen värväystä alueellaan. Tällaisen toimenpiteen salliminen toisen valtion puolesta merkitsisi vastaavaa etua kuin kasvattaa armeijaansa toisen vallan vahingoksi. Jos taas toinen valtio lähettää värvääjiä värväämään joukkoja ilman lupaa, se on valtion yliherruuden loukkaus, ja monien maiden laeissa on tästä rangaistussäädöksiä. – On myös nähty, että molemmat sotaa käyvät valtiot ovat antaneet värvätä miehiä puolueettomasta valtiosta. Tämä saattaa vaikuttaa siltä, ettei se olisi ristiriidassa puolueettomuutta koskevan kansainvälisen oikeuden kanssa, mutta on kuitenkin poliittisesti erittäin moraalitonta, jos valtio sallii kansalaistensa päätymisen taistelemaan toisiaan vastaan, ja tämän on siksi oltava tuomittavaa. Näin oli usein aikaisemmin sveitsiläisten palkkasotilaiden kohdalla, kun veli päätyi usein taistelemaan veljeä vastaan.

Sota-aluksia koskien on erityisen huomionarvoista, että niiden varustamista puolueettomassa valtiossa sotaa käyvän osapuolen hyväksi on välttämättä pidettävä puolueettomuuden vastaisena rikkomuksena, vaikka varustaminen tapahtuisi yksittäisten kansalaisten toimesta. – Suuri Washington teki vuonna 1794 aloitteen siitä, että Yhdysvallat hyväksyisi erityisen puolueettomuuslain ohjeeksi siitä, mitä yksittäisten kansalaisten tulisi noudattaa, jotta valtion puolueetonta asemaa ei voitaisi epäillä. Laissa säädetään kaikkien sellaisten kansalaisten rankaisemisesta, jotka varustavat ja aseistavat aluksia palvelemaan vierasta valtiota toista, Yhdysvaltojen kanssa rauhassa olevaa valtiota vastaan. Juuri tämän näkemyksen perusteella amerikkalaiset hyökkäsivät niin ankarasti Englantia vastaan Alabaman kysymyksessä. Välimiesoikeus, joka ratkaisi tämän oikeuskiistan, julisti myös, että puolueeton valtio on velvoitettu huolehtimaan siitä, ettei sen satamissa varusteta sota-aluksia tai risteilijöitä, joiden voidaan todeta olevan tarkoitettu käytettäviksi ystävällismielistä valtiota vastaan, että puolueettoman valtion velvollisuus on olla sallimatta tällaisten alusten purjehtimista merelle, ja edelleen, ettei puolueeton valtio saa myöskään sallia sen satamia käytettävän sellaisiin sotatoimiin, jotka merkitsevät sotilaallisen voiman käyttöä ystävällismielistä valtiota vastaan. Nämä ehdotukset, vaikka ne eivät olekaan mikään Geneven tuomioistuimen keksintö, ovat saavuttaneet selkeän hyväksynnän kansainvälisessä oikeudessa.

Vastaavasti puolueettoman vallan katsotaan olevan velvoitettu pidättäytymään aseiden tai muiden ampumatarvikkeiden toimittamisesta jollekin sotaa käyvälle osapuolelle. Jos valtio lainaa aseita asevarastostaan sotaa käyvälle osapuolelle, se on rikkonut puolueettomuuttaan. Toisin on kuitenkin yksityisten valmistajien harjoittaman asekaupan laita, jota säännön mukaan pidetään vapaana. Ne, jotka kuljettavat niitä, ottavat kuitenkin riskin, että vastapuoli kaappaa ne ja takavarikoi ne sotasalakuljetuksena. – Puolueeton valtio ei voi olla velvollinen estämään sotatarvikkeiden salakuljetusta alueeltaan. Tästä on kuitenkin ollut eriäviä mielipiteitä. Käytännössä on myös käynyt niin, että laajamittaisemmat asetoimitukset sotaa käyvälle valtiolle on kielletty sellaiselta valtiolta, joka haluaa pysyä tiukasti puolueettomana.

Toisesta sodankäynnin tärkeästä välttämättömyydestä, nimittäin elintarvikkeista, ollaan yhtä mieltä siitä, että niitä ei katsota sotatarvikkeiden salakuljetukseksi.

Jos valtio kuitenkin avustaa sotaa käyvää valtaa lainaamalla sille rahaa, se on rikkonut puolueettomuuttaan. Saattaa tosin näyttää siltä, että raha itsessään on niin neutraali hyödyke, ettei sen luovuttamista tulisi katsoa puolueettomuuden rikkomiseksi, mutta mehän tiedämme, kuinka tärkeä sodankäynnin väline raha on, ja jos valtio antaa sitä sotaa käyvälle osapuolelle, se on vahvistanut sen kykyä käydä sotaa. Eri asia on, jos kapitalisti on lainannut rahaa sotaa käyvälle osapuolelle. Tätä ei tule pitää puolueettomuudesta poikkeamisena.

Lisäksi valtio on puolueettoman asemansa säilyttääkseen velvoitettu olemaan sallimatta alueensa käyttämistä sotatarkoituksiin. Se ei saa joutua taistelun kohteeksi. Puoleeton valtio ei myöskään saa tarjota alueellaan tilaa sotatarvikkeiden varastointiin eikä sallia merisotasaalistuomioistuimen kokoontumista siellä. Vihollisjoukkojen läpikulku on myös estettävä, sillä usein voi olla sotatoimien kannalta erittäin suotuisaa, jos jokin valtio sallii toisen valtion joukkojen kulkea alueensa läpi, ja tämä olisi näin ollen puolueettomuuden rikkomista. Vastaavasti on myös rikos, jos toinen osapuolista haluaa pakottaa itselleen läpikulun. Tämä oli myös Ranskan ja Saksan välisen kiistan aihe Belgian osalta. Valtioiden välillä voi kuitenkin olla erityisiä sopimuksia, joiden nojalla niin sanotut etappireitit pysyvät avoimina. Tämä on silloin sellainen valtionrasite, jonka hyödyntäminen ei ole puolueettomuusrikkomus. – Vastaavasti on selvää, että sataman luovuttamista sotaa käyvän valtion aluksille tai varastopaikan myöntämistä vihollisen laivaston tarvikkeille on pidettävä puolueettomuuden rikkomisena. Olemme hiljattain nähneet, että Englanti halusi varmistaa Ruotsin saaristossa sijaitsevan saaren (Fårö) itselleen tällaiseen tarkoitukseen. On myös ilmeistä, että Ruotsi, jos se haluaa pysyä puolueettomana, ei saa suosia Englantia tarjoamalla sille satamaa tai varastopaikkaa.


Näillä puolueettomuudesta johtuvilla velvoitteilla on vastikkeensa oikeuksissa. Tässä pääperiaatteena on, että valtio, joka pysyy puolueettomana ja pidättäytyy kaikesta osallistumisesta sotaan sekä kaikista sellaisista toimista, jotka olisivat suotuisia jommallekummalle osapuolelle, on oikeutettu vaatimaan sitä, että sen katsotaan olevan rauhan suojeluksessa kaikissa kansainvälisissä suhteissa, myös suhteessa sotaa käyviin valtioihin. Puolueeton valtio on oikeutettu yhtä täydelliseen alueensa kunnioittamiseen kuin rauhan aikana. Vaikka sotaa käyvät osapuolet saisivatkin sotilaalliselle toiminnalleen ilmeistä etua siitä, että ne saisivat ylittää puolueettoman valtion rajan ja kulkea sen alueen yli, niillä ei ole silti siihen oikeutta, vaan puolueeton valtio on tällaisessa tapauksessa täysin oikeassa, kun se torjuu tämän yliherruutensa loukkauksen. Se hätäoikeus, jota sotatila muistuttaa, rajoittuu väistämättä itse sotatoimialueeseen, joka taas ei voi olla laajempi kuin molempien sotaa käyvien valtioiden alue. Puolueettomalla valtiolla on oikeus torjua joukot, jotka ajavat takaa toisia joukkoja, ja suojella pakenevia. Sillä on oikeus vapauttaa alueellaan olevat sotavangit ja ottaa sotasaalista.

Jos toisen valtion sota-alukset takavarikoivat toisen sotaa käyvän valtion alamaisille kuuluvan aluksen puolueettoman valtion niin kutsutuilla rannikkovesillä, tällä puolueettomalla valtiolla on oikeus vaatia takavarikoidun aluksen vapauttamista. Samoin aluksen takaa-ajoa ei saa jatkaa puolueettoman valtion rannikkovesillä tai sen satamissa.

Jos vihollisjoukot ylittävät puolueettoman valtion rajan, tällä valtiolla on täysi oikeus riisua aseista joukkojensa avulla tällaiset tunkeutujat, ja sillä on myös oikeus vaatia tapahtuneesta vahingonkorvausta. Kun puolueeton valtio tarttuu näin aseisiin torjuakseen puolueettomuuden loukkauksen, se ei siten luovu puolueettomasta asemastaan, vaikka tästä voikin seurata taistelu ja sotatoimia. Päinvastoin, se on vahvistanut sitä, sillä jos puolueeton valtio sallii vihollisen tunkeutua alueelleen ilman vastarintaa, sen voidaan katsoa suosivan toista osapuolta ja rikkovan siten puolueettomuuttaan. Onkin jatkuvasti todettu, että valtion, jonka rajoilla sota on käynnissä, täytyy puolueettomuudestaan huolimatta koota joukkoja rajalle voidakseen tarvittaessa puolustaa puolueettomuuttaan sotilaallisin toimin ja osoittaakseen valtiollista yliherruuttaan siten, että se pystyy torjumaan sotaa käyvien osapuolten tunkeutumisen alueelleen. – Puolueettomalla on oikeus tulla kohdelluksi jopa sotaa käyvien osapuolten maassa siellä mahdollisesti oleskelevien kansalaistensa ja heidän omaisuutensa suojelijana. – Aivan kuten maasodissa on tunnustettu oikeussääntö, että vihollisvaltion alamaisille kuuluvaa henkilökohtaista omaisuutta on kunnioitettava, niin tämä sääntö on vieläkin tiukempi, kun kyse on puolueettoman valtion kansalaisille kuuluvasta omaisuudesta vihollismaassa.

Mitä puolestaan tulee puolueettomalle valtiolle kuuluvaan yksityisomaisuuteen merellä, vuonna 1856 sovittiin laajan keskustelun ja hyvin erilaisten käytäntöjen jälkeen eräistä yleisistä periaatteista. Minun on tätä koskien muistutettava sotaa käyvien maiden kansalaisten yksityisomaisuudesta, ettei se nauti merellä merisodan aikana samaa turvaa kuin maasodan aikana. Puolueeton lippu ei suojaa vain laivaa, vaan myös sen kyydissä olevaa lastia, vaikka se kuuluisi vihollisvaltion kansalaisille. Sääntö on Pariisin sopimuksessa ilmaistu lyhykäisyydessään seuraavasti: ”puolueeton lippu suojaa vihollisen tavaroita, lukuun ottamatta sotatavaroita”. Jos Englannin ja Venäjän keisarikunnan välille syttyisi sota ja ruotsalainen laiva lähtisi toiseen maahan venäläisiä tavaroita kyydissään, englantilaisilla sota-aluksilla ei olisi oikeutta ottaa ruotsalaisessa laivassa olevia Venäjän kansalaisille kuuluvia tavaroita. – Tähän liittyen on säädetty, että puolueettomia tavaroita ei sotatarvikkeiden salakuljetusta lukuun ottamatta saa takavarikoida edes sotaa käyvän osapuolen lipun alta. Jos Englannin ja Venäjän välisessä sodassa ruotsalaisia tavaroita kuljetettaisiin Venäjän lipun alla purjehtivalla aluksella ja englantilaiset ottaisivat aluksen sotasaaliiksi, he olisivat kuitenkin velvollisia palauttamaan puolueettomalle henkilölle kuuluvat tavarat.

Yksinkertaisinta ja oikeinta olisi luonnollisesti ollut julistaa, ettei mitään yksityisomaisuutta merellä ei saa takavarikoida, kuuluipa se sitten sotaa käyville tai puolueettomille osapuolille, mutta näin pitkälle ei ole vielä päästy. – Edellä mainituilla sotatarvikkeiden salakuljetusta koskevilla poikkeuksilla on puolestaan erityinen merkitys. Jos nimittäin tarkastellaan puolueettomien valtioiden kauppasuhteita, kun jossakin on puhjennut sota, huomaamme, että sääntönä ei pidä olla, että puolueettomien valtioiden keskinäiset tai puolueettoman valtion ja jonkin sotaa käyvän osapuolen väliset kauppasuhteet lakkaisivat. Sääntö on, että puolueettomien ja sotaa käyvien valtioiden välinen kauppa saa jatkua häiriintymättä. Tästä säännöstä voidaan poiketa vain sikäli kuin sotilaallinen pakko voi vaatia sen sivuuttamista. Kauppaa on pidettävä luonnostaan rauhanomaisena toimintana, ei sodan välineenä, ja siksi sitä ei saa häiritä, paitsi jos se voi tietyissä tapauksissa osoittautua välttämättömäksi sotilaallisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Sellaisten tavaroiden, jotka ovat saaneet nimityksen sotatarvikkeet, salakuljettaminen valtiosta toiseen ei kuitenkaan ole rauhanomaisen kaupankäynnin tavallista harjoittamista, ja siksi tässä on tehty poikkeus. – Siitä, mitä sotatarvikkeilla pitää tarkoittaa, on ollut varsin erilaisia mielipiteitä. Jotkut ovat halunneet rajoittaa tätä termiä niin paljon kuin mahdollista, kun taas toiset ja erityisesti Englanti, joka haluaa olla niin riippumaton kuin mahdollista, ovat osoittaneet kannattavansa sitä näkemystä, että kaikenlaisia tavaroita voidaan pitää sotatarvikkeina. On kuitenkin päästy yleiseen käsitykseen siitä, että sotatarvikkeiksi pitää katsoa kaikenlaiset aseet, ammukset, ruudin valmistuksessa käytettävät aineet ja sota-alukset. Lisäksi on myös jotakin, mikä ei ole lainkaan tavaraa, nimittäin sotilaalliset depessiteli sanomakirjeet, joista on ollut ristiriitaisia mielipiteitä siihen asti, kunnes merisotasaalisoikeudet ovat antaneet asiassa tuomion, ja nykyään ollaan yksimielisiä siitä, että sellaisia depessejä, jotka itsessään täytyy katsoa sotavälineiksi, voidaan, jos niitä kuljetetaan puolueettoman lipun alla, kohdella sotatarvikkeiden salakuljetuksena. – Nyt mainittuja tavaralajeja pidemmälle menemistä on näin ollen pidettävä kansainvälisen oikeuden rikkomisena. Esimerkiksi elintarvikkeiden ottaminen pois on tuomittavaa, vaikka ei ole epäilystäkään siitä, että armeija voi hyötyä niiden toimittamisesta. Täydellinen eristäminen tapahtuu vain piirityksen tai saarron aikana. Myöskään muita sotilaiden varustautumistarpeita ei pitäisi sisällyttää sotatarvikkeisiin, ellei niiden nimenomaisesti todeta kuuluvan jollekin sotaa käyvistä armeijoista. – Mitä taas tulee aseiden ja vastaavien kauppaan puolueettomalla alueella, sitä ei pidetä kiellettynä. Tämä sotatarvikkeiden salakuljetuksen luonne astuu voimaan vasta silloin, kun tällainen tavara on kuljetettavana maahan, joka on sodassa.

Kansainvälisessä oikeudessa tunnustetaan nykyään, että sotaa käyvä osapuoli on oikeutettu ottamaan pois kaiken sellaisen, mitä on pidettävä sotatarvikkeiden salakuljetuksena, vaikka sitä kuljettaisi puolueeton alus, mutta tämä oikeus ei tuo mukanaan oikeutta rangaista tai kohdella väkivaltaisesti puolueettoman aluksen päällystöä ja miehistöä tai maalla neutraaliin valtioon kuuluvia henkilöitä, jotka ovat kuljettaneet tätä tavaraa. Myöskään puolueetonta alusta itseään ei saa pitää merisotasaaliina muussa tapauksessa kuin silloin, että sen omistaja on nimenomaan lainannut sen tällaiseen tarkoitukseen. – Jos taas joko sotakelpoinen alus tai sanan varsinaisessa merkityksessä tavarat, joilla on sotatarvikkeiden luonne, ovat matkalla puolueettomasta valtiosta toiseen, sotaa käyvä osapuoli ei saa ottaa niitä pois, sillä muussa tapauksessa tämä olisi yksinkertaisesti merirosvousta. Tällaisen oikeuden olemassaolo edellyttää nimenomaista määränpäätä vihollissatamassa.

Mitä muuten tulee tähän oikeuteen ottaa tai takavarikoida sotatarvikkeita, sitä ei saa käyttää puolueettoman valtion rannikkovesillä, vaan ainoastaan avomerellä tai toisen sotaa käyvän valtion rannikkovesillä.

Jos puolueeton alus tavataan kuljettamassa joukkoja tai upseereita, vaikka kyseessä olisi vain vihollisarmeijan yksittäinen komentaja, on sotaa käyvällä osapuolella, joka kohtaa tällaisen kuljetuksen, oikeus takavarikoida koko kuljetus ja jopa alus. Tätä pidetään nimittäin niin ilmeisellä tavalla toista osapuolta hyödyttävänä, että jopa alus menetetään.

On kuitenkin huomattava, että merellä ja väylillä liikkuu lukuisia aluksia, ja tietenkin suurin osa niistä, jotka sodan ollessa käynnissä kyntävät valtamerta, kantavat puolueetonta lippua. Mistä risteilijät sitten tietäisivät, milloin puolueeton alus salakuljettaa sotatarvikkeita ja milloin ei? Tämä olisi luonnollisesti mahdotonta ilman, että sota-aluksille myönnetään myös tarkastusoikeus. Se, että sota-alus pysäyttää puolueettomien alusten purjehtimisen merellä, on puolestaan ilmeinen puolueettomuuden oikeuden loukkaus, sillä alusta pidetään osana omaa maataan, ja sen matkanteon estäminen on siten valtion yliherruuden loukkaamista. Tästä huolimatta, ei kuitenkaan oikeudellisista syistä vaan siksi, että sota tuo mukanaan poikkeusoikeuden, sotalaivoilla on katsottu olevan oikeus, heti kun on herännyt perusteltu epäilys tai kun määränpää on vihamielinen satama, pysäyttää alus ja suorittaa tarkastus. Tämä pitää kuitenkin rajoittaa laiva-asiakirjoihin, joista, jos ne ovat aidot, voidaan myös selvittää, millaisia tavaroita aluksella on. Vain jos asiakirjat antavat aihetta epäilyksiin, ei pidetä vääränä tutkia myös aluksen lastiruuma, mutta kuitenkin niin, että siinä kunnioitetaan aina päällystöä ja miehistöä. Ei ole harvinaista, että puolueeton valtio suosiakseen omaa laivaliikennettään ja vapauttaakseen alukset tällaisista aina vaivalloisista tarkastuksista, tarjoaa sota-aikana niille sotalaivojensa saattueen. Jos sota-aluksen komentaja tällöin vakuuttaa vihollisen risteilijälle, että aluksella ei ole sotatarvikkeita, risteilijän tulee tyytyä tähän vakuutukseen. Jos hän tästä huolimatta ilmoittaa, että hänellä on perusteltu syy epäilyyn, tarkastusta ei saa suorittaa muuten kuin saattavan sota-aluksen päällystön läsnä ollessa. On selvää, että kun valtiolle kuuluva sota-alus seuraa yksityistä alusta, valtio on siten edustettuna, ja sen sanoja ja vakuutuksia pitää uskoa.

Puolueettomien täydellistä oikeutta olla rauhanaikaiseen tapaan kaikissa suhteissa taattuja kaikilta sotaa käyvien tahojen loukkauksilta rajoittaa vielä toinenkin poikkeus, nimittäin saarto. Katsotaan, että on sotaa käyvän valtion oikeus sulkea satamat, linnoitukset tai jopa kokonaiset rannikkoalueet kaikilta kauppayhteyksiltä menestyksekään sodankäynnin harjoittamiseksi. Tällainen sulkeminen ei tietenkään ole vain valtava pakkokeino vihollista vastaan, johon se vaikuttaa eniten, vaan se on myös puoleettomien osapuolten oikeuksien loukkaus näiden kauppasuhteiden tällä tavoin häiriintyessä. Jos nykyinen näkemys sodankäynnistä ei olisi johtanut siihen käsitykseen, että on kaikkien etujen mukaista, mikäli sota etenee mahdollisimman nopeasti, on todennäköistä, ettei oikeudellisesti enää siedettäisi sodankäyntikeinoja, joiden vaikutus ulottuu näin pitkälle varsinaisten sotaa käyvien elinten hyvinvoinnin ulkopuolelle. Juuri tämä pyrkimys sodan nopeaan päättämiseen mahdollistaa kuitenkin sen, että vielä voidaan suvaita niinkin poikkeuksellisia väkivallan keinoja kuin maan sulkemista kaikilta meriyhteyksiltä. Vihollisarmeija ei voi koskaan sulkea maarajaa niin täydellisesti kuin kohtuullisen vahva laivasto voi sulkea laajimmankin rannikon siten, että ne, jotka liikkuvat merellä, ovat jo kaukaa ja pitkän ajan saartoon ryhtyvien näkyvillä, kun taas maalla on mahdollista edetä nopeammin ja huomaamattomammin.

Saarrolle on etsitty todellista oikeusperustaa. Jotkut ovat sitä mieltä, että valtion suvereniteetti oikeuttaa ryhtymään mihin tahansa toimenpiteisiin vihollisen maa- ja rannikkoalueilla heti, kun väkivaltaisuuksia ilmenee. Tämä sääntö ei kuitenkaan voi olla kestävä, ja tämäkin on julistettava sodan oikeudessa hätäoikeudeksi. On silti pyritty pääsemään sellaisiin saartoa koskeviin säännöksiin, jotka jossain määrin vähentäisivät sen vastenmielisyyttä. Ei ole ollut harvinaista, että jokin valtio on julistanut, että tietyt satamat on saarrettu ja ettei kukaan saa poistua niistä, mutta ei ole lähettänyt sinne kuin yhden tai kaksi risteilijää, jotka eivät ole suinkaan estäneet sisäänpääsyä sinne, vaan ovat vain jahdanneet ohikulkevia aluksia. Tällaisella saartotavalla valtio saisi paljon suuremmat oikeudet kuin ne uhraukset, jotka se on tehnyt tämän saavuttamiseksi. Tästä syystä vuonna 1856 sovittiin julistuksesta, että ollakseen kaikille pakollinen saarron on oltava tehokas, eli sitä on toisin sanoen pidettävä yllä riittävällä voimalla, joka todella estää pääsyn vihollisen rannikolle. Kun merenkulkija havaitsee selvästi sataman ulkopuolella olevan alusten ketjun, hän ei voi epäillä, etteikö saarto olisi käynnissä, ja hän tietää, että jos hän yrittää väkisin päästä sen läpi, häneen sovelletaan niin sanottua saarto-oikeutta ja hänet voidaan pidättää. Jos merenkulkija kuitenkin havaitsee risteilijän sataman suulla, mahdollisesti kaukana, ja purjehtii siitä huolimatta eteenpäin, mutta risteilijä tulee ja ottaa hänet kiinni, risteilijä on silloin rikkonut kansainvälistä oikeutta. –

Erimielisyyksiä on ollut myös siitä, mitä tehokkaalla saarrolla pitää ymmärtää, eli pitäisikö alusten olla sellaisen etäisyyden päässä toisistaan, että on mekaanisesti mahdotonta murtautua läpi, vai pitäisikö aluksia olla niin paljon, että ne voivat tavoittaa jokaisen ohikulkijan. Lienee syytä olla sitä mieltä, että saarto on tehokas heti, kun siihen on käytettävissä niin paljon aluksia, ettei ole epäilystäkään siitä, että sellainen vallitsee. Jos esimerkiksi sataman sisäänkäynti on hyvin kapea, voi olla, että kolme tai neljä sota-alusta, jotka on sijoitettu niin lähelle toisiaan, että ne estävät kulun, voi riittää, kunhan niillä on liikkumalla mahdollisuus tulla nähdyksi ja ne voivat tavoittaa kaikki lähistöllä purjehtivat.

Vanhempina aikoina tavattiin joskus julistaa, että tietty satama oli saarrettu, ilman että sinne lähetettiin yhtään laivaa, mutta tätä ei voida missään tapauksessa pitää todellisena saartona tai että siitä seuraisi oikeus ottaa merisotasaaliiksi tällaiseen satamaan menneet alukset. Ollaan myös yksimielisiä siitä, että kun saartoon ryhdytään, toimenpiteeseen ryhtyvän valtion pitää ilmoittaa siitä viipymättä kaikkien valtioiden hallituksille, jotta ne voisivat varoittaa merenkulkijoitaan ajoissa.

Jotta tämä saarron pyrkimyksenä oleva täydellinen eristäminen pystyttäisiin säilyttämään, kansainvälinen oikeus sallii saarron pitäjän takavarikoida merisotasaaliiksi kaikki alukset, jotka yrittävät murtautua läpi, mutta sille ei voida myöntää oikeutta rangaista tällaisen aluksen päällystöä ja miehistöä. Olen jo maininnut esitellessäni sotalaivojen valitettavasti edelleen olemassa olevaa oikeutta takavarikoida yksityishenkilöille kuuluvia vihollisaluksia, ettei tällainen takavarikointi ole oikeutettua ilman muuta, vaan siitä on ilmoitettava merisotasaalisoikeudelle, jollainen on aina oltava perustettuna sen valtion satamaan, jonka alukset ottavat merisotasaalista. Samoin jos puolueeton alus on takavarikoitu, koska se on salakuljettanut sotatarvikkeita tai koska se on rikkonut saartoa, tämä takavarikointi ei ole loppuun käsitelty teko, vaan siitä on ilmoitettava merisotasaalisoikeuteen sen ratkaisemiseksi, onko takavarikon tehnyt alus toiminut kansainvälisen oikeuden sallimissa rajoissa vai ylittänyt ne. On tosin varsin vaikeaa taata puolueettoman tuomion antamista tällaisessa merisotasaalisoikeuden käsittelyssä, koska se on aina koottu vain sotasaalista ottaneen osapuolen näkemyksen mukaisesti, mutta jonkinlainen takuu on kuitenkin olemassa. Voidaan tuskin olettaa, että maan kaikki juristit olisivat niin sotavihan valtaamia, että he tuomitsisivat maanmiestensä hyväksi, vaikka tämä olisikin kansainvälisen oikeuden vastaista.

Kun merisotasaalistuomioistuin on käsitellyt asian ja todennut takavarikoidun aluksen tai lastin oikeudenmukaisesti otetuksi, sitä kutsutaan tuomituksi tavaraksi. Jos tuomioistuin kuitenkin taas toteaa, että takavarikoija on ylittänyt valtuutensa, vapaaksi päästämisen pitää tapahtua välittömästi.

Mitä tulee näiden tuomioistuinten oikeudenkäyntimenettelyyn, täytyy niiden olla lisäksi yhdenmukaiset maassa muutoin sovellettavan oikeudenkäyntimenettelyn kanssa. Jos tällainen merisotasaalisoikeus on joko muodollisesti tai muutoin toiminut selvästi vastoin omia menettelysääntöjään, puolueettomalla valtiolla, jonka aluksen tai tavarat merisotasaalisoikeus on tällä tavoin perusteettomasti tuominnut, on oikeus tehdä valitus ja vaatia olosuhteiden mukaista hyvitystä.

Merellä ei puhuta vain merisotasaaliista, vaan myös takaisin valtaamisesta. Takaisin valtaamista on se, kun joko toisen sotaa käyvän tai puolueettoman vallan alus takavarikoi uudelleen kerran jo haltuun otetun aluksen. Tämä oikeus ottaa takavarikoitu alus takaisin jatkuu, kunnes merisotasaalisoikeus on tuominnut sen.

Kun rauha tulee, sota-alusten kaikki oikeudet ottaa merellä sotasaalista lakkaavat välittömästi, mutta sellaisia tapauksia, jotka ovat vireillä merisotasaalisoikeudessa ja joita ei ole vielä ratkaistu, on luonnollisesti jatkettava ja saatettava päätökseen. Näin oli esimerkiksi viimeisimmässä itämaisessa sodassa (1854–55), jolloin englantilaisten tuomioistuinten oli vielä rauhan jälkeen saatettava päätökseen useita suomalaisia, takavarikoiduiksi joutuneita aluksia koskeneita tapauksia.

Ruotsinkielinen teksti

|1|

L. Mechelins föreläsningar i folkrätt

Om man kunde föreställa sig menniskorna, lefvande uti fullkomlig isolering från hvarandra hvar för sig, då låte det också tänka sig ett tillstånd utan några rättsförhållanden, utan begrepp om rätt och orätt, utan något behof af ordnade regler för lifvet. Men så snart flere eller färre individer komma i gemenskap med hvarandra, i sammanlefnad med hvarandra, så uppstå också dessa frågor om hvad som är rätt och hvad som är orätt. Då visar det sig också vara nödvändigt eller gagneligt att godkänna vissa ordningsbud såsom gemensamt bindande, att underkasta sig en allmän, på något bindande, bestämdt sätt uttalad vilja, att med ett ord skapa någon rättsordning; – och det kan ju icke annat vara, ty så är men|2|niskonaturen beskaffad, än att en sådan sammanlefnad under gemensam rättsordning är icke blott tillfredsställande för individerna, utan äfven absolut nödvändig för dem. Den gamla romerska satsen: ubi societas, ibi jus estlat. där det finns samhälle, där finns rätt, har ingenstädes kunnat jäfvas.

Men enahanda drag finna vi också när vi betrakta de särskilda folkens utveckling och lif. Endast under isolering från alla andra nationer kan ett folk sakna behof af någon rättsordning i förhållande till öfriga folk, enär det då kan tänkas sakna begrepp derom, att äfven emellan olika folk fråga om hvad som är rätt eller hvad som är orätt kan uppkomma, likasom det blott under sådan isolering är tänkbart, att ett folk kan lefva utan att råka i sådana konflikter med andra folk, som måste vinna sitt afgörande och utan att erfara att gemensamhet i intressen kan uppkomma, som också behöfver ordnas. För folken är sådan isolering emeller|3|tid lika litet som för individerna gagnelig eller ens möjlig. Historien visar detta under alla tider och under alla förhållanden, att, så snart någon tillstymmelse till civilisation förefinnes, så snart en grupp af individer röjer något sådant lif, att man kan benämna dem ett folk, så snart någon, om ock än så ringa handling hos detta folk uppkommer, så föras de också till beröring med andra sådana grupper af individer, med andra folk, – en beröring i början fiendttig, efterhand jemväl af fredlig natur. Man finner det uti de äldre tidernas historie och man finner det, då man följer med de civilisatoriska upptäcktsresor, som i våra tider göras, huruledes den första beröringen, som ett, om man så får kalla det, naturfolk, en isolerad grupp af menniskor, erfar med främmande folk, synes dem såsom någonting öfverraskande, främmande, onatur|4|ligt, att de på något vis kunna störas af eller komma uti relation med dessa för dem obekanta väsenden, som synes vara ett hot, en fara. De äldsta folken betraktade främlingen såsom naturlig fiende till de ocivliserade folken. Det är blott efterhand och långsamt som insigten derom mognat, att det är en fördel att få stå i beröring med andra nationer, likasom det är en nödvändighet att respektera äfven dem såsom berättigade. Först när sådan insigt vaknat och utbildat sig, så kan man tala om tillvaron af folkrätt.

Folkrätten har definierats uppå åtskilliga sätt, dock icke väsentligen från hvarandra afvikande. Folkrätt är sammanfattningen af de grundsatser och normer, hvilka äro gällande i afseende å de skilda staternas inbördes rättsförhållanden, – eller ännu kortare återgifvet: folkrätt är den rättsordning som binder folken eller|5| staterna i deras relationer till hvarandra Med denna korta definition kunna vi till en början åtnöja oss, ty det är så med hvarje vetenskap att den först i sin totalitet låter sin verkliga art röja sig; denna definition är derför blott en antydning eller ett ingångsspråk. Härvid anser jag mig böra särskildt fästa uppmärksamheten på de olika namn, under hvilka denna gren af rättsvetenskapen förekommer. Vi hafva i det svenska språket folkrätt, öfverensstämmande med hvad uti tyskan också begagnas: Völkerrecht. I Frankrike och England begagnar man andra termer. Förut hette det droit de gens, hvilket mera öfverensstämmer med folkrätt, numera åter säger man droit international, hvilken term åter expressivare, rigtigare återgifver denna rättsgrens uppgift, än ordet folkrätt. Härvid bör äfven märkas att i det franska språkbruket uttrycket nation,|6| som ingår uti internationale, är liktydigt med det till en stat organiserade folket. Vi veta ju alla att det finnes folkslag, som ingå jemte andra från dem olika folkslag uti en komplex, såsom icke hvar för sig bildande en stat. Folkrätten hänför sig blott till rättsförhållandena emellan de såsom stater organiserade folken, icke till dessa, som haft, den olyckan att stanna såsom fragment inom en stat, bildad till hufvudsaklig del af andra folkslag. I Tyskland åter har man i vetenskapen mindre gerna begagnat uttrycket internationell, emedan det tyska ordet Nation icke betyder det samma som det franska ordet nation, utan hänför sig till den etnografiska bemärkelsen, hvaremot uti tyskan begagnas ordet Volk, såsom term för betecknande af det till stat organiserade folket. – Svenskan är icke deci|7|derad härutinnan; man talar både om nation och folk i denna mening. Jag har ansett mig böra påpeka dessa språkdifferenser särskildt med hänsyn till denna vetenskap, för hvars studium arbeten på olika språk icke kunna undvaras.

Det har äfven under senare tider icke sällan framstäldts både från teoretiskt och praktiskt håll betänkligheter emot folkrätten, dess tillvaro och möjlighet. Man har sagt: huru är det tänkbart att åstadkomma en verkligt bindande rättsordning emellan sjelfständiga oberoende stater? Hvarje annan rättsgren har ju sin expression och sitt fundament i lagen; här finnes ju icke lagar; och hvem skulle stifta dessa lagar? –; det finnes icke någon lagstiftande magt öfver staten; och om äfven lagar funnes, så finnes icke domstolar för att|8| tillämpa desamma; och om domstolar funnes, så finnes det icke någon exekutiv magt, som bringar domslutet till verkställighet. Dessa invändningar sakna icke all befogenhet. De äro befogade såtillvida att folkrätten icke endast i dess betydelse af rättsvetenskap, utan såsom internationell rättsordning i sjelfva verket ännu företer många högst väsentliga brister; men deraf att bristerna äro betydliga följer ingalunda ännu att en sådan internationell rättsordning i och för sig vore omöjlig eller betydelselös. Om man kastar blicken på andra rättsgebit så kan man icke underlåta att finna, huruledes historien tydligt visar att öfverallt rätt är tidigare än lag. Det uti menniskans sedlighets känsla grundade rättsmedvetandet hade ordnat många förhållanden emellan individerna på lagbestämd grund långt innan det fanns skrifven|9| lag. Efterhand så snart sådana rättsliga och sedliga principer vunnit erkänd giltighet sättes de i lag och utvecklades vidare. Så har civilrätten i alla länder uppkommit, på samma sätt också kriminalrätten. Huru primitiv än den rättsskipning var, som straffade förbrytare, hade dock straffrätten sin tillvaro. Innan någon missgerningsbalk var skrifven, så visste samhället att afskilja från sin gemenskap den som kränkte hvad samhället ansåg för rätt. Men derutöfver, om vi öfvergå på den offentliga rättens område, så kunna vi finna att lagar tillkommit, stiftats och erkänts långt tidigare än en statsförfattning hade bestämdt faststält formerna för omgångerna vid stiftandet af lagar. Öfverhufvudtaget kunna vi icke tillsluta ögonen för det faktum, att just på den offentliga rättens område utvecklingen till bindande|10| normer och till fullständigt besvarande af alla de spörsmål, som uti det offentliga lifvet förekomma, är vida senare än på privaträttens område och straffrättens, som intager platsen emellan dem båda.

Med allt skäl kallar man den stat, inom hvilken magtutöfningen är ordnad genom konstitution för rättsstat i motsats mot den despotiskt styrda staten, der herskarens vilja är högsta lag, och likväl kan man icke förneka att uti hvarje rent monarkisk stat, sådan de förgångna seklerna hade utbildat densamma, det dock fanns en offentlig rätt som betydde något gentemot suveränens egenmägtiga vilja. Det rättsmedvetande åtminstone existerade med sitt kraf derpå att monarken hade pligter emot nationen, att hans uppgift var att skydda undersåtarnes rätt, att befrämja deras|11| väl och icke motsatsen, om och man icke kom till detta att låta undersåtarne öfvergå till sjelfständiga medborgare och genom ombud deltaga uti de högsta frågornas afgörande. Vi finna vidare huru på den offentliga rättens område ingalunda det sista ordet är sagdt angående hvilken statsform, som må hafva företräde för den offentliga rättsordningen. Frankrike kämpar sedan 1789 för realiserandet af den ädlaste af alla statsformer och har ännu veterligen icke nått de rätta formerna och vilkoren för en stadgad republikansk statsform. Likaså finna vi att revolutionen, som alltid mer eller mindre får käraktar af inbördes krig, tager till uppgift att lösa de rättsproblem, som icke på någon annan väg kunna bringas till afgörande inom staten. När sådant eger rum inom hvarje stat för sig,|12| hvilken dock får och kan ordna sina inre förhållanden utan inblandning af andra utanför stående magter, så må det väl finnas ganska naturligt att på den successiva skalan af rättsutveckling, som historien företer, den internationella rätten blir efter de andra, då den har mycket större svårigheter att bekämpa, för att vinna full giltighet för hvad som på detta område bör anses vara det rätta, och dock hafva väsentliga framsteg vunnits på detta område. – Jag skall deröfver göra en kort öfverblick för att visa detta. Sådana historiska fakta, som hänföra sig till särskilda delar af folkrätten, böra naturligtvis af mig anföras i sammanhang med de speciella af lärorna inom densamma.

Hos de äldsta folk, som historien omtalar, finner man spår af sådan|13| uppfattning som kunde kallas ett slags folkrättslig instinkt. Man finner att sändelsud från främmande folk ansetts vara till sina personer helgade; de fingo icke kränkas och behandlas såsom fiender, hvilket eljest var fallet med det främmande folkets representanter. Man finner att bland de gamla indiska folken afslutandet af fördrag inbördes icke sällan förekom. Afslutandet af ett fördrag är ju nödvändigtvis detta att bestämma någon rättsligt bindande norm. Likaså finner man redan tidigt hos de asiatiska folken att kriget skulle afslutas med uttryckligt fredsslut. Man träffade således aftal, hvarigenom konflikterna skulle upphöra och vissa vilkor såsom följder af kriget vara gällande.

De gamla grekerna hade icke|14| kommit mycket längre i folkrättslig uppfattning. För dem gällde alla icke greker såsom barbarer, emot hvilka allt var tillåtet, list, våld och magt. Så tänkte och talade t. o. m. deras ädlaste män Plato och Aristoteles. – Men detta folk var icke en stat, utan ett större antal små stater, och emellan dessa små stater skedde efterhand den utvecklingen att de inbördes betraktade sig såsom bundna af en gemensam rättsordning. Den ena grekiska staten behandlade icke den andra såsom en rättslös främling. Detta kan hafva sin förklaring i den gemensamma nationalkänslan och många gemensamt utkämpade konflikter med barbarer, men det var dock tillika ett steg framåt uti folkrättsligt hänseende.

Hos romarne åter, som ju i rättsbildningen spelat en större roll än något annat folk, finna vi att jus gentiumlat. folkrätt också|15| hade sina förkämpar likasom jus naturalelat. naturrätt; men denna jus gentium hade icke det syfte som nutidens folks. – Jag vill derför i korthet blott anföra, huruledes en viss respekt för andra folk hos romarne visade sig deri att de, t. ex. när det gällde en konflikt med ett annat folk, icke omdelbart öfverföllo detta med krig, utan först framställde vissa vilkor genom sändebud eller legater, och om dessa vilkor icke godkändes, först då förklarades krig. Det är dock en mindre rå form, när man först söker slita tvisten på fredlig väg. Också plägade romarne, ehuru nog hårdhändta och grymma i sin krigsföring, respektera hvad hos de underkufvade folken förefanns af religiösa och andra inrättningar, och icke sällan finnes hos romarne uttalad uppfattningen om en allmänt mensklig rättsordning, men förbunden med en förutsättning, som strider emot all folkrätt. Den allmänt|16| menskliga rättsordning, som romarne tänkte sig såsom möjlig, var nämligen den, att Rom skulle utöfva herraväldet öfver hela verlden. Detta, att en nation skulle dominera alla andra, är dock en ren negation af folkrätten.

När man tager i betraktande detta att folkrätten förutsätter en respekt för andras rätt, ett erkännande att hvarje menniska såsom sådan bör hafva rättigheter och derför hvarje folk stort eller litet också, så kan man finna det naturligt att kristendomen måste utöfva ett för den folkrättsliga utvecklingen gynnsamt inflytande. Men man må icke tro att dermed var särdeles mycket vunnet. Det torde icke vara osant, om man säger att under medeltidens förlopp, för att närmast hålla oss till denna, kristendomen mångenstädes var ett slags fernissa öfver ett rått, barbariskt underlag af bristande bildning och sedlighet. Den|17| kristna moralen har icke kunnat vinna fotfäste endast genom att pompösa kyrkliga institutioner togo dess dogmer om hand. Den förutsätter en högre bildning och derför har också medeltiden i ytterst ringa grad gagnat den internationella rättsordningen. Påfvarne ville spela herrar på detta gebit och uti kyrkans namn tillvällade de sig en skiljedomsmagt emellan furstarne, – om folket var det icke mycket fråga. Detta lyckades stundom, stundom icke. Furstarne emanciperade sig när deras intressen så visade lägligt. Men under medeltiden gafs det dessutom för mycken näring åt den religiösa fanatismen, än att de folkrättsliga idéerna skulle kunnat uppkomma. Vi veta alla huruledes den religiösa fanatismens förkättrande af hvarje affällig mening framkallade mera rättskränkning och krigiska tilltag än de flesta andra såsom krigsorsaker skönjbara förhållanden. Dertill|18| kom så på det borgerliga gebitet feodalismen och vasallväsendet med hela sin legion af småfurstar, den ena mer ifrig att röfva än den andra. Dertill kom den trånga uppfattning, som föranledde hvarje samhälle att så mycket som möjligt afspärra sig från det andra. Detta oroliga tumult af fejder emellan stora och små furstar, slitningen emellan folkgrupper af samma nation inbördes och emellan furstarne och kyrkan åter på andra sidan företer icke något fotfäste för uppkomsten af en bättre rättsordning, och också individerna hos de främmande folken voro jemförelsevis rättslösa. Utan lejdebref eller speciel protektion vågade man sig knappt in på främmande gebit. – Den stora kamp emellan kyrka och stat, som efter reformationen uppkom hade, om också icke sin definitiva afslutning, så dock en vändpunkt|19| i det 30 åra kriget, hvarefter öfverhufvudtaget statspolitiken icke gått uti kyrkans ledband, ty det uppkom en betydlig mängd stater, som fullkomligt emanciperade sig från påfveväldet, hvilket trädde allt mera i skuggan, och medan trittioåra kriget pågick med all den grymhet och barbari, som den tidens internationella åskådningssätt ansåg vara lofligt enligt satsen inter arma silent legeslat. bland vapen är lagarna tysta, så lades dock af vetenskapen grunden för den moderna folkrätten. Det var den tiden som Hugo Grotius skref sitt epokgörande verk de jure belli ac pacis, och H. Grotii läror vunno att börja med de rättslärdes, men sedan också statsmännens beaktande; – måhända bidrog dertill intrycket af de vidt utbredda fasor 30 åra kriget medförde. – I hans fotspår ville sedan Pufendorf vindicera åt icke kristna folk rättigheten att såsom menniskor respekteras. Främst afsåg dock den folkrättsliga doktrinen|20| att aflägsna dessa fördomar, som från gamla tider funnos, att främmande folk äro fiender och att under krig hvarje fiendtlig handling är tillåten. Att vilja proklamera någon jus bellilat. krigsrätt, som då var så djerft, har dock burit frukt. Under de följande tiderna gick det emellertid blott långsamt framåt, icke såsom skulle man uti rättsvetenskapen sökt någon återgång från den ståndpunkt Grotius intagit, men den offentliga rättens gestaltning var icke gynsam för folkrättens utveckling. Det är först när den konstitutionella statsformen blifvit regel, den oinskränkt monarkiska undantag, som folkrätten, man kan säga, plötsligt begynt att allmännare fattas och erkännas. Väl hade man ju uti England och Sverige stater med inskränkt monarkisk författning sedan gammalt, men i alla de öfriga rådde en mer eller mindre god|21|tycklig despotisk styrelse. L’état c’est moifr. Staten, det är jag det var ett valspråk, som många små monarker ville tillämpa under efterapande af Ludvig XIV. Striderna emellan furstarne och furstehusen voro de vida vägnar öfvervägande striderna. Successions krigen och arfskrigen under 1700 talet, dessa namn vittna om hurusom icke just folkens intressen varo det väsentliga vid dessa tvister.

När Frankrike är 1789 sopade bort all den murkenhet, som hade uppkommit inom detsamma och proklamerade nya principer, så begynte för den offentliga rätten en ny æra, men det sätt, hvarpå de franska vapnen under Napoleon I uppträdde emot öfriga folk, var icke en expression af det rättsmedvetande som röjde sig uti proklamationen af menniskans rättigheter. Wiener kongressen år 1814, som skulle arrangera all den stora oredan efter|22| Napoleons fall var ännu i det väsentligaste bunden af den oinskränkt monarkiska uppfattningen. Nationernas intressen spelade dervid ganska ringa roll och den heliga alliansen, som sedan under en följd af år utöfvade ett stort inflytande uti mellanfolkliga frågor, bragte snarare folkrätten tillbaka än framåt genom att omfatta den åsigt, att de mägtiga suveränerne, som förbundit sig med hvarandra, skulle ega rätt att blanda sig i öfriga staters inre angelägenheter. Det var interventionen, som detta egendomliga bolag ville följa såsom princip uti folkrättsliga frågor. När t. ex. syd-italienarne ville i någon mån uppresa sig emot den despotism, som Bourbonerna der utöfvade, så ansåg alliansen det vara rigtigt att Österrikes arméer inryckte uti Italien. England var då bland de Europeiska magterna den enda, som uppträdde för den s. k.|23| non interventions principen, att hvarje nation skulle efter eget godtfinnande sörja för sina inrättningar. Men derefter har en väsentlig skilnad uti folkens inbördes förhållanden uppkommit, – en väsentlig förbättring, och orsaken härtill hafva vi att söka icke blott på det rättsliga, utan ock på det ekonomiska området. Dels denna omständighet att konstitutionella statsförfattningar under de senaste decennierna vunnit fotfäste, en omständighet, hvilken jag särskildt vill betona, emedan den i allmänhet blifvit för litet beaktad i folkrätten, dels den omständigheten att den ekonomiska utvecklingen bragt folken till hvarandra uti så intimt förhållande som förut ansetts omöjligt, har haft till påföljd att en internationell rätt uppkommit. Nationerna förete nu en helt annan bild än i detta sekels början.

|24|

Det är uppenbart, att när de genom den konstitutionella regimen införda nya begreppen angående magtens utöfning inom staten och dess begränsning enligt lag och rätt vunnit insteg, så måste äfven magtens utöfning gent emot andra stater häraf röna inflytande. Men särskildt finna vi att den nationalekonomiska vetenskapen och de ekonomiska framstegen i verkligheten härvid varit af väsentlig vigt. Det kan ju lätt inses att på en tid, då man ansåg hvarje stats ekonomiska intresse kräfva en så sträng afspärrning som möjligt mot andra folk, då man ansåg prohibitiva förbud böra upprättas emot införandet af andra länders varor, då det betraktades såsom en synnerlig gunst, ifall man tillät utländingars medverkan för det ekonomiska arbetet, då man ansåg hvarje stats intresse hafva sitt uttryck i negationen af andra|25| staters likartade intressen, så kunde icke denna respekt emot andra länder, som är en genomgående tanke i nutidens folkrätt finna tillbörligt erkännande. Den nationalekonomiska vetenskapen har sedan dess oafbrutet arbetat för att undanrödja dessa fördomar och har gjort det med framgång, men vetenskapen har dervid haft såsom bundsförvandt äfven företeelser på det praktiska området. Ångkraftens och telegrafins uppfinning, dessa båda omständigheter hafva i sin mån bidragit till att så förändra beröringen emellan olika folk att man, när man jemför det nuvarande tillståndet med det förra, måste finna att en fullkomlig omgestaltning egt rum i syfte att närma folken till hvarandra. En icke mindre magt i denna förbättrande rigtning har den fria pressen varit. Begagnande telegrafen och andra kommunikationsmedel i sin tjenst, är pressen i våra dagar ett|26| protokoll öfver allt, som af någon betydelse tilldrager sig, och derför en magt, som verkar derhän, att nationerna känna sig mera solidariska än förr. Också har hvad man kallar den allmänna opinionen i äldre tider icke kunnat hafva en sådan möjlighet att bilda sig på grund af kända fakta, icke heller ett sådant organ för sitt uttalande, som den har i våra dagar genom den periodiska pressen, men alltid har det af författare i folkrätt erkänts, att opinionen varit en bestämmande faktor i rättsfrågor emellan olika länder.

Se vi åter uppå sjelfva de folkrättsliga framstegens art, så finna vi hvad krigen vidkommer att desamma erhållit en icke obetydligt annan käraktar, än fallet var ännu under början af detta sekel och isynnerhet i äldre tider. Förut ansåg man det vara en rättighet för de krigförande magterna att låta motparten undergå alla lidanden,|27| som kunde åstadkommas, plundring uppbrännande af egendom, våldförande emot enskilda individer i det andra landet. Numera anses det vara en djup kränkning af folkrätten, om man låter andra individer uti det land som man bekrigar, än dem, som tillhöra arméen, undergå några lidanden, som icke äro en oundgänglig följd af sjelfva kriget. Att taga byte bland de icke till armeen hörande invånarne stämplas nu såsom brott, likasom rof och tjufnad. Att det sker afvikelser från det rättsligt erkända kan icke nekas, men man straffar detta då. Man har kommet till erkännande af att det är staterna som föra krig, icke de enskilda medlemmarne af de olika folken, och derför kan, medan krig eger rum emellan de civiliserade staterna, ett vänskapligt förhållande bestå emellan de enskilda medborgarne inbördes, såvida de stå uti privata för|28|bindelser. Också har någon större varsamhet i afseende å påbörjandet af krig än förut inträdt. Visserligen lider samtiden ännu något af dessa traditioner om nödvändigheten af den glänsande magtutöfning, hvilka följa de stora tronernas innehafvare åt, men det är dock redan erkändt, att andra statsmagter måste respekteras, att för smärre meningsskiljaktigheter alla andra utvägar måste sökas än kriget, och derför stämplar också opinionen sådana krigsföretag som icke hafva en giltig anledning för sig såsom orättmätiga. Det har vidare bland framsteg, som vunnits, ernåtts äfven detta, att man anser rättvisans principer hafva sin tillämpning och giltighet äfven olika folk emellan och icke blott för rättsförhållandena inom staten, och bland dessa folkrättsliga vinningar, som ernåtts i humanitetens intresse är t. ex. den att sådant, som slafhandel afskaffats såsom legaliserad|29| näring,– numera hafva nämligen alla civiliserade stater förenat sig om att brännmärka slafhandeln såsom brott emot menskligheten. Hvad öfriga förhållanden under freden åter vidkommer, så är skilnaden icke mindre stor än under krigstillståndet. Nu röra sig medlemmarne af ett folk fritt i alla civiliserade stater och veta sig hafva lika fullständigt rättsskydd, som den främmande statens medborgare. Det behöfves icke lejdebref eller konvojer för att der få fullfölja de sträfvanden, som kunna förmå individerna att der vistas; man känner sig hemma öfverallt och finner sig omgifven af samma civilisation och rättsförfattning, som den man i sitt eget land ser för ögonen. Således har det uppkommit dessa otaliga förgreningar af intressen, företag, samverkan emellan individer och associationer af olika folk inbördes, hvilka, ju mera|30| de hinna utbilda sig, desto kraftigare skola hindra uppståendet af lättsinnigt krig. Dessa sålunda vunna framsteg, som hafva bragt folkrätten mera till förverkligande af sitt mål, de äro icke endast att tillskrifva internationella aftal; de hafva kommit såsom en följd af den stegande civilisationen, af det mera vaknade rättsmedvetandet och af de ekonomiska intressenas mägtiga framåtskridande.

Öfverhufvudtaget bör man icke tänka sig att historiens utveckling vare sig på det rättsliga eller andra gebit göres med ens genom några framstående mägtiga s. k. providentiella personligheter, ehuru man ännu finner att en poetisk uppfattning vill tillskrifva vissa betydande män denna egenskap. Det providentiella röjer sig uti de allmänt menskliga framstegen, uti allas samverkan för att ernå mera ljus, rätt och frihet. För hvarje stat är|31| ett visst mått af magt behöfligt, hvarje stat gör anspråk på erkännande af sina rättigheter från andra staters sida. Samma magtbegrepp är det som till sina förvillelser ofta söndrar och rubbar det, som redan erkänts såsom folkrättsligen giltigt, likaväl som inom den enskilda staten öfverskattande af regeringsmakten å ena sidan eller af den absoluta majoritetens magt från folkets sida kan leda till rättsförvillelser. Att ordna magtförhållandena emellan staterna för att i möjligaste måtto förekomma konflikter är derföre en af folkrättens qvarstående och ständigt återkommande uppgifter. Hvarje stat har således rättigheter att skydda, pligter att iakttaga gentemot andra stater och detta såväl hvad staten i dess helhet beträffar, som individerna af denna stat. Härvid bör jag erinra om tillvaron af en disciplin, som nära ansluter sig till denna vetenskap,|32| nemligen den internationella privaträtten. Den internationella privaträtten är omfattningen af de regler, enligt hvilka konflikter emellan olika landers civila eller kriminala lagar bedömas och lösas. Men den internationella privat-rättens läror höra derföre tillsamman med hvarje särskild stats civil- och straffrättsnormer likasom herrarne utan tvifvel under sina civilrättsliga studier komma att taga notis om hvad i vårt land t. ex. gäller om utländingars arfsförhållanden, och i straffrätten hafva att göra bekantskap med territorialitets och exterr.exterritorialitets principen, som tjenar till bedömandet af huru långt en stats straffmagt sträcker sig. Jag kommer derför icke att ingå på den internationella privaträtten såsom reglerande individens ställning till andra länders civil- och straff lagar, utan blott framställa den offentliga|33| folkrätten, hvilken man också stundom velat kalla den yttre statsrätten i betydelse af en framställning af rättsförhållandena emellan staterna.

Men då man frågar sig hvar man nu är i tillfälle att inhemta dessa staternas inbördes rättigheter och pligter, hvilka således som äro folkrättens källor, så blir svaret icke fullständigt likartadt, som när det gäller att uppvisa källorna för någon af de andra rättsdisciplinerna. Vi kunna sammanfatta dessa folkrättens källor under 7 särskilda afdelningar: 1o) fördrag och aftal, eller med de vanliga termerna traktater och konventioner emellan staterna. 2o) de former och regler som genom sedvänja, genom praxis blifvit gällande uti internationella förhållanden, eller usancer. – 3o.) Historien, för såvidt den redogör för uppkomsten och tillämpningen af traktater|34|na, likasom för de folkrättsliga sedvänjorna och dessas efterhand försiggångna förändring; 4o) Den folkrättsliga litteraturen: de rättslärdes framställningar, som systematiskt ådagalägga såväl hvad de facto vunnit giltighet eller erkännande, som ock hvad enligt rättvisans grundsatser borde blifva tillämpligt; 5o.) Domstolsutslag i folkrättsliga frågor: prejudikat; 6o) Äfven enskilda staters lagar, der dessa gifva bestämningar i sådana ämnen, som till följd af sin beskaffenhet äro af internationel natur såsom vissa delar af handelsrätten, sjörätten, krigsrätten; och 7o) har folkrätten jemväl funnit upplysning och ledning uti sådana aktstycken, som den diplomatiska korrespondensen emellan staterna varit. Hvad som sålunda saknas är således någon verklig lag-kodex. Jag har bland dessa sju rubriker icke kunnat åberopa folkrättsliga lagar af|35| skäl, som jag också redan antydt, att det icke finnes någon sådan allmän lag för folken, men likväl se vi öfverensstämmelsen uti de anförda källorna med källorna för öfriga rättsgrenar. Vi hafva i traktaterna, som innehålla bestämda föreskrifter, en motsvarighet till de positiva lagarna inom staten. Vi hafva uti hvad genom sedvänja uppkommit motsvarigheter till hvad på grund af häfd och praxis är gällande inom staterna. Det veta vi ju alla att man i många fall är tvungen att döma på grund af hvad enligt häfd anses rätt, ty den positiva lagen lemnar icke svar på alla frågor. Isynnerhet har, innan lagstifningen närmare utvecklade sig, sedvänja ofta supplerat lag. Vi hafva för hvarje annan rättsgren jemväl en rättshistorisk utredning för bedömandet af lagens verkliga mening. Vi kunna icke frånkänna de rättsveten|36|skapliga arbetena ett högst betydande inflytande äfven på andra rättsgebit än det internationella. I den dag som är sker det i alla länder att man rådfrågar rättslärdes arbeten, för att komma till insigt om lagstiftarens mening, der den är dunkel, eller om hvad som på grund af sedvänja må kunna anses vara äfven af domaren tillåtet, och hvad prejudikaten vidkommer, så åberopar man dem nogsamt sannolikt icke för litet äfven på andra rättsområden.

Betrakta vi vidare dessa olika källor så finna vi att olika författare i folkrätt visserligen angifvit ungefär alla dessa slag af källor för folkrätten, dock icke alla på samma sätt, alla hafva icke tillerkänt dem enahanda inbördes betydelse. Det finnes nämligen tvänne hufvudriktningar inom den folkrättsliga litteraturen: den ena, som kan sägas vara mera positivt juridisk och hvilken ställer traktater,|37| domstolsutslag och slika källor öfverhufvudtaget framför rättsvetenskapens bidrag till folkrättsliga frågors lösning, och den andra som är af mera rättsfilosofisk art, daterar sig från Pufendorf, hvilken ställer de positiva rättsmaterial, som förefinnas i traktaterna, i andra rummet och anse att vetenskapens belysning i de internationella frågorna står främst såsom källa.

Hvad nu först traktaterna eller fördragen emellan folken vidkommer så är det ju uppenbart att stipulationerna, bestämningarna uti ett fördrag emellan staterna i och med afslutandet af detta fördrag erkänts bindande för parterna likaväl som undertecknandet af ett kontrakt emellan enskilda personer är ett insegel på att kontraktets bestämmelser böra efterlefvas. Det kan således icke bero på godtycke eller olika appreciation, om man skall hålla sig till en traktat,|38| vid hvars afslutande – deltagarene eller kontrahenterna kunna vara flere eller färre. Man finner nemligen stundom fördrag ingångna emellan blott tvänne stater, stundom åter att efter förberedande konferenser emellan flere staters representanter eller, i ännu vidsträcktare form, kongresser emellan ett flertal – staters ombud fördrag blifvit afslutade, som erkänts bindande för ett större antal stater och i så fall har vanligtvis efteråt ännu anslutning till dessa traktater erhållits af sådana andra stater, som icke varit med. På denna väg har man erhållit positiva bestämningar af folkrättsligt innehåll, bindande för snart sagdt alla civiliserade stater, och om äfven der icke alltid den uttryckliga anslutningen genom skriftlig konsensus vunnits, så har det dock visat sig att en traktat i vigtiga ämnen vunnit tillämpning af de andra, som stått utanför sjelfva aftalets ingående. Nu kunna|39| dessa traktater antingen gälla speciella frågor för stunden eller ärenden, som beröra blott ett mindre område, som t. ex. uti fredstraktaterna förekommer en mängd regleringar af skadeersättning och fångars utlemnande m. m., som äro af betydelse in casulat. i varje enskilt fall; men derjemte ingå vanligen uti fredstraktaterna en mängd bestämningar, som innehålla rättsregler eller ordningsbestämningar, som i framtiden gälla. Det är på denna väg, som efterhand äfven positiva bestämningar inträdt uti nationernas inbördes förhållanden, positiva bestämningar för förverkligande af hvad som ursprungligen påyrkas af rättsvetenskapen eller det bildade omdömet. Så har man, för att anföra ett eller annat exempel, genom traktater kommit derhän, att enskild egendom i krig skall vara skyddad. Detta är en allmän rättsregel, som erkänts bindande för alla krigförande magter. Så har man kommit till allmänt erkännande af att till|40| sjörätten hör det att alla haf få fritt befaras, och på denna väg har man också kommit till fri skeppsfart på alla segelbara floder, om de också löpa genom flere staters områden; på denna väg är det som non interventions principen jemväl blifvit uttalad, att andra stater icke få inblanda sig i en stats inre angelägenheter, derest icke mensklighets principen på sådant sätt kränkes, att det måste blifva föremål för andras ingripande. Dessa traktater, som blifvit afslutade, hafva samlats uti en mängd särskilda verk, t. ex. af Martens, Neumann, och äro således bland de folkrättsliga källorna att likställas med författningssamlingarna i de särskilda staterna.

Att nu den andra af de angifna källorna sedvänjan, praxis skall på detta område spela en stor roll är naturligt, ty beröringen emellan olika nationer rör sig uti vissa solenna former, och genom att ofta tillämpa slika former, er|41|hålla de käraktären af regler, och genom att erkännas såsom nödvändiga att iakttaga, utgöra de ett skydd, som innebär någonting mera än blott en form. Men äfven verkliga rättsprinciper hafva genom långvarig tillämpning vunnit giltighet utan att behöfva genom traktat i positiv rättslig form fastställas.

Jag behöfver icke med många ord påpeka historiens betydelse såsom rättskälla. Äfven här må man blott erinra sig huruledes studiet af traktater emellan samma stater under en följd af århundraden eller sekler lemnar tydlig inblick uti huru de folkrättsliga begreppen utvecklat sig.

Då jag här framhåller den folkrättsliga historien såsom rättskälla, så är det icke i mening deraf att historien är en hjelpvetenskap åt folkrätten, men det är såsom innehållande nyckeln till åtskilliga folkrättsliga problem, som den folkrättsliga historien är en verklig|42| källa för folkrätten.

Hvad nu den folkrättsliga litteraturen vidkommer, så kan den sägas vara här af större betydenhet än inom andra rättsgrenar. Visserligen rådfråga vi ju Nehrman och Schrevelius när vi studera civil-rätt, men vi hafva dock tillika fullständiga positiva lagar uti samma ämne att tillgå, hvilka utgöra ett ständigt kriterium äfven emot dem som kritiskt tolka lagen. Deremot har på det folkrättsliga området rättsvetenskapen till uppgift att åstadkomma en sådan sammanställning af hvad på traktatsväg kunnat åstadkommas, som eljest helt och hållet saknas, en sammanställning, som tillika upptager och belyser bristerna uti hvad genom allmän konsensus erhållit giltighet, en sammanställning, som vidare äfven framhåller i hvilka delar de rättsprinciper som blifvit förbisedda nödvändigtvis måste vinna insteg uti rättsför|43|hållandena emellan folken. Sålunda hafva många allmänna rättsregler utbildat sig och vunnit efterföljd utan att vidare behöfva genom traktater uttryckligen stipuleras, likasom visserligen äfven på det civila och straffrättsliga området allmänna rättsregler tillämpats och böra tillämpas till förtydligande af den positiva lagen. Såsom karakteristiskt i detta hänseende vill jag nämna, att, när konflikter förekomma emellan staterna om hvad som bör från den ena eller andra sidan iakttagas, så rådfrågas de folkrättsliga auktoriteterna inom litteraturen och vanligtvis så, att om t. ex den amerikanska regeringen drifver en viss sats, men de amerikanska folkrätts lärarne visa sig hafva uttalat motsatta åsigter, så är det i och med detsamma klart att amerikanska regeringen har orätt. Om åter de amerikanska rätts|44|lärde drifva samma sats, som regeringen, då rådfrågas andra länders rättslärde, och när man finner flertalet öfverensstämma i sin uppfattning, så anses detta böra gälla såsom bindande, oaktadt blott litteraturprodukter och icke lagar.

Såsom den moderna folkrättens fader nämnde jag redan Hugo Grotius som i början på 1600 talet skref sin bok: de juri b. ac p.lat. de juri belli ac pacis, om krigs- och fredsrätt och jemväl Pufendorf, hvilken i Sverige författde sitt folkrättsliga arbete: de jure naturæ et gentiumlat. om natur- och folkrätt. Dessa tvänne representera olika riktningar. Grotius höll sig mera till det som redan hade en viss faktisk giltighet, han är mera postivt rättslig i sin uppfattning, medan Pufendorf vill vindicera åt rättsfilosofin också giltighet i internationelt afseende. Bland Grotii förnämsta efterföljare är engelsmännen Richard Georges och på 1700 talet tyska filosofen |45| Wolff, som förnämligast följde i folkrättsliga frågor Grotii system. I hans fotspår gingo många bland hvilka förtjena nämnas Schweizaren Vattel, hvars verk droit de gens ännu i våra dagar anses vara en vigtig källa i folkrättsliga frågor, hvartill hufvudsakligast hans eleganta och klara skrifsätt bidrager; men man måste dock om honom fälla det omdöme, att han är något ytlig i allt det principiella. Ungefär samtidigt med Vattel arbetade engelsmannen Rutherford och schweizaren Bourlamaki på det folkrättsliga området.

Såsom en öfvergångslänk från den äldre till den nyare folkrätten hvilken naturligtvis har ett jemförelsevis större antal forskare att förete förtjenar nämnas Martens, hvilken isynnerhet uti alla form- och etikett frågor i folkrätten är auktoritet. Till enahanda riktning, som de senast omnämn|46|da Vattel, Bourlamaki och andra, hvilka hufvudsakligast enligt positiv rättslig metod behandlat folkrätten och lemnat mindre insteg åt rättsfilosofiskt förfarande, höra också de nyare Klüber och piemontesaren Frarerasvårtytt, en särdeles framstående rättslärd på detta gebit. Pinheiro-Ferreiratillagt av utgivaren ville åter bryta med den positiva rigtningen och inrymde derför äfven den principiella granskningen sin plats. Med dessa öfverensstämmer amerikanaren Wheaton hvilken sjelf hade varit [...]oläslig/saknad text och sedermera vid sin framställning af folkrättens historie och system visserligen främst höll på traktaternas och prejudikatens betydelse medan han tillika inrymde de principiella synpunkterna deras giltighet. Bland tyskar från samtiden äro hufvudsakligast blott tvänne att omförmäla: Heffter, hvars arbete angående den europeiska folkrätten användes vid alla tyska universitet såsom|47| handbok och jemväl i fransk öfversättning fått användning, och Bluntschli, som gjort sig särskildt bemärkt i folkrätten genom att framställa den i form af lag såsom en rättsbok. Han hör till den association af folkrätts lärde, som arbetar på en kodifikation, hvilken försöker med vetenskapens medel åstadkomma en allmän giltig kodex af folkrättsliga författningar, hvilken, derest den eljest skulle lyckas, naturligtvis sedan skulle måsta af de särskilda staterna vid en kongress granskas och godkännas. Han har såsom förelöpare till detta arbete utgifvit ett verk ”das moderne Völkerrecht”, der han meddelar både sådant som vunnit giltighet och sådant, som han anser att borde vinna det. Det är ett arbete, som vid tidigare studium icke kan annat än med varsamhet behandlas, och af honom sjelf räknas bland de mest betydande. En syd|48|amerikanare Calvot förtjenar också nämnas, hvilken efter afslutad diplomatisk bana skref ett mycket omfångsrikt verk; att icke tala om Westlake, Troinsvårtytt, Ortolan m.fl. – Således saknas det icke det slag af källor för folkrätten som litteraturen kan erbjuda. Denna litteratur är tvärtom ganska rik på framstående och pålitliga verk.

Vid framställningen af källorna för folkrätten följer det nu att påminna närmast om domstolsutslagens betydelse såsom källa. Dessa finnas af olika slag. En del författare i folkrätt tala härvid blott om prisdomstolars utslag, hvarmed förstås sådana tillfälliga domstolar eller kommissioner, hvilka, när en krigförande magt såsom pris bemägtigar sig en annans fartyg, döma om huruvida han skall få behålla detsamma eller icke. Det är att skilja emellan den krigförande, som tager fartyg och de andra vare sig offentliga eller enskilda parter|49| hvilkas rätt kan vara häraf beroende. Det är erkändt såsom en regel i folkrätten, att man i sådana fall låter en prisdomstol döma. Sjelffallet är att slika utslag bilda prejudikat för sättet att döma i tvister af detta slag. Äfven kunnavanliga domstolar i de skilda staterna lemna utslag i mål af åtminstone till någon del folkrättslig natur. Det kan finnas rent civilrättsliga tvister, som taga den omfattning att staten engageras deri och då dömer domstolen i det land, hvarest den omtvistade egendomen eller föremålet finnes. Nordamerikanska unionens högsta rätt och äfven den engelska har haft att fälla utslag i åtskilliga ganska betydliga mellanfolkliga förvecklingar och dessa utslag anses af amerikanarne vara de vigtigaste källorna för folkrätten.

Vidare förekommer det utslag af skiljedomstolar. Det har förut händt, men isynnerhet uti våra dagar oftare inträffat,|50| att stater, som råkat i tvist angående något föremål, så snart den icke varit af alltför irriteradt slag, öfverenskommit om att hänskjuta afgörandet till skiljedomstol, hvartill utsetts någon neutral stats regent eller blandade kommissioner. Dessa domstolar, hvilka fungerat såsom kompromissrätter, hafva då alltid till biträde anlitat framstående jurister och icke skridit till domslut innan de uttömt alla historiska källor och prejudikat, som finnas. Emellan nord-amerikanska unionen och Brittannien hafva åtskilliga sådana tvister blifvit afgjorda, uti hvilka domsluten lända till beaktande.

Hvad slutligen den 6te af källorna eller vissa enskilda staters lagar vidkommer, så är sjelffallet att öfverhufvudtaget den enskilda lagstiftningen icke heller har anledning att beröra förhållanden, isynnerhet icke sådana inter|51|nationella förhållanden som hänföra sig till staternas inbördes beröring, ehuru visserligen privaträttsliga förhållanden af internationell natur böra deraf beröras, men likväl inträffar att sjölagen, handelslagstiftningen i ett land uppställer vissa principer gentemot främmande magter, hvilka derest de af andra magter godkännas och i deras lagstiftning införas, erhålla mellanfolklig giltighet utan att särskild öfverenskommelse skett. Likaså hafva reglementen och instruktioner emellan sändebud och konsuler hvar i sin mån bidragit att utbilda öfverensstämmande stadganden.


Om vi nu vända oss bort från den korta öfverblicken öfver folkrättens källor till området för folkrättens giltighet, så finna vi derpå nog divergerande svar. Vi finna just att den allmänt använda handboken af Heffter benämnes handbok i europeisk folkrätt och att han|52| sålunda vill inskränka alltillämpligheten af de satser han framställt till de europeiska staterna. Man finner visserligen dock en sådan förklaring af honom tillika att alla kristna stater inom och utom Europa äro att räkna såsom participerande uti nutidens folk. Riktigt torde vara att icke tala om särskild europeisk folkrätt i mening af dess tillämplighet. Det har sin riktighet så till vida att samtidens folkrätt hufvudsakligast blifvit bildad af Europa, men det är icke att förbise att Nord-amerika ganska betydligt bidragit till den folkrättsliga regimens förbättrande, och i sjelfva verket så äro alla både nord-,tillagt av utgivaren syd-och central-amerikanska stater att räkna till antalet af de stater, hvilka erkänt sig böra tillämpa de folkrättsliga reglerna och göra anspråk på sådan tillämpning från andras sida. För öfrigt och då folkrätten ytterst, äfven den, måste förafse menniskans väl, så kan man|53| icke påstå med något anspråk på giltighet att de kristna staterna, hvilka sins emellan tillämpa de folkrättsliga reglerna vore frikallade från att beakta sådant förfarande gentemot barbariska stammar eller sådana, hvilka icke uttryckligen kunna inträda inom den folkrättsliga kretsen. Det är klart att, om de civiliserade staterna skulle iakttaga ett barbariskt förfarande gent emot de barbariska folken, till hvilka de afse att bringa sin civilisation, så skulle följden blifva den, att de icke skulle höja dem i bildning utan sjelfva nedsjunka till deras ståndpunkt, och derför yrkar man med rätta numera på att de civiliserade folken böra emot alla de andra, äfven barbariska stammar, iakttaga den respekt för andras rätt, som folkrätten just vill att skulle vinna burskap. För öfrigt så tala tydliga fakta af positiv natur för sanningen deraf, att det icke|54| är endast de kristna staterna, som äro att räkna inom folkrättens område. År 1856 vid Pariser kongressen upptogs uttryckligen Turkiet inom de europeiska staternas folkrättsliga krets. Derförinnan hade Turkiet visserligen fått ingå fördrag med Europas stater, men dock icke kunnat göra anspråk på detta statliga likberättigande, men sedan 1856 är Turkiet erkändt såsom civiliserad stat.

Med China och Japan hafva äfven traktater afslutats, som gjort ända på afspärrningen för dem emot kulturen. Numera iakttaga de i allmänhet uti internationella förhållanden enahanda former och bruk, som de europeiska staterna.

Det oförsynta våld emot individen, som äldre tiders politik tillät, kan icke i folkrättens nuvarande ståndpunkt anses medgifvet ens emot den vildaste stam. Området för folkrätten blir således|55| mer och mer utvidgadt. Men fråga vi oss hvilka som äro folkrättsliga subjekt eller personligheter, så blir antalet icke särdeles stort. Befogenheten att afsluta kontrakt eller ingå i öfriga rättsärenden tillkommer inom staterna de enskilda individer, som enligt lag äro myndiga; dessutom tillkommer denna befogenhet juridiska personligheter, bolag, korporationer; men den högsta rättsligt juridiska person är staten. När staten träder i beröring med andra stater, så är den en folkrättslig person. Andra sådana rättsliga personer i internationelt hänseende, som skulle kunna sluta aftal och kära eller svara, finnas icke än staten sjelf. En del författare i folkrätt, äfven Heffter, begår den oegentligheten att upptaga icke blott staterna utan äfven furstarna med deras familjer och de diplomatiska agenterna såsom folkrättsliga personer och slutligen äfven invånarne i de skilda staterna. Man bör göra skil|56|nad emellan aktivt folkrättsliga personer och dem, som blott representera konungamakten, såsom fallet är med fursten och sändebuden. De handla aldrig för egen räkning. Icke heller de skilda individerna kunna handla för egen räkning, men väl äro de föremål för åtskilliga folkrättsliga aftal. Det är således blott staterna, som äro folkrättsliga personligheter, och härvid är att märka att den rättsordning, till hvilken de skilda staterna förbindas genom folkrätten, icke har afseende på olika statsformer. De republikanska, de absolut-monarkiska, de representativt monarkiska statsformerna hafva oändlig betydelse inom de stater, der de gälla, men de verka icke på statens rätt gentemot andra stater.

Lika berättigade subjekt äro således alla stater utan afseende på statsformen, och hvad mera är alla stater äro lika berättigade utan afseende på|57| storlek och magt. Det största verldsrike och den minsta stat som kan existera äro koordinerade subjekt i folkrättslig ordning. I fråga om rätt finnes icke här skilnad, i fråga om magt och inflytande är förhållandet annat, och med hänsyn dertill delar man staterna i stater af olika rang; stater af första andra o. s. v. rangen.

Det finnes ännu på jordklotet nomadfolk. Dessa kunna icke anses såsom stater, emedan staten förutsätter fast bostad och eget land, men om nomaderna hafva sådan organisation att en gemensam vilja bland dem kan göra sig gällande, så kunna aftal emellan dem och andra stater förekomma, i hvilket fall också de vanliga formerna iakttagas. Så är t. ex. fallet i Nord-amerika, der unionen icke sällan träder i fördrag med indianerna. Dessa fördrag hafva dock en särskild karaktär, ty indianstammarna äro att|58| betrakta såsom skyddslingar i jemförelse med den amerikanska unionen, som har folkrättsligt erkännande att beherska hela? Nord-amerika.

Det är således af absolut vigt inom folkrätten att hafva klart för sig huru staten bör definieras, huru detta begrepp skall uppfattas och framställas, för att man må kunna vara förvissad att man har att göra med en folkrättslig personlighet eller icke. Det är icke den lättaste sak att definiera begreppet stat. Också finner man en oändlig serie af försök i detta hänseende. – Se vi på Vattels definition, så säger han: nationen eller staten är en politisk konfederation eller samfund af menniskor som eftersträfva gemensam välfärd och fördelar genom att förena sina krafter, men denna definition vore påtagligen tillämplig äfven på allehanda slag af associationer, t. o. m. på den stora|59| förening af sjöröfvare, som en tid bortåt hade åstadkommit en inbördes ordning efter särskilda individuella intressen. Likaså vore en sådan definition tillämplig på de stora associationer för handel, som isynnerhet i äldre tider funnos, hvilka hade en organisation mägtigare än många stater. Det har också uppkastats en fråga om icke t. ex. det brittiska kompaniet skulle anses såsom stat och icke såsom handelsbolag, ty detta bolag utöfvar styrelse öfver tusentals individer i Ostindien. Svaret blifver dock nekande, ty när det gällde för detsamma att ingå aftal så skedde detta i kraft af brittiska regeringens förmedling. 1858 upphörde detta kompani att existera – Icke ens Hanse förbundet kan anses för stat, och dock bör man medgifva att detta förbund i icke ringa mån bidragit att förbättra folkrättens plägseder emellan olika|60| länder, för såvidt det gällde handeln emellan de individer och orter, som upptagits i Hanseförbundet.

Med Vattels definition kan jag således icke komma till en sådan uppfattning af staten, som skulle lemna det otvetydigt om man har för sig en stat eller något annat. Om man sedan vill taga de mer eller mindre filosofiska definitionerna till hjelp, så finner man hos Bluntschli en, som måhända är vacker, men som svårligen reder begreppet: staten är det manligt organiserade, en sjelfständig och samfundet beherskande person blefna folket i ett land. Han lägger vigt på att staten skall hafva manlig och kyrkan qvinlig organisation. I hvad mån detta är rättsligt har jag icke kunnat utgrunda. Det personliga i staten framhåller han med rätta, likasom att det folk uti det land, som bildar en stat måste anses för sjelfständigt och samfundet beherskande, men vi kunna|61| framställa saken enklare ungefär sålunda: en på bestämdt landområde bofast befolkning, hvilken lefver enligt samma lagar och underlyder en allmän viljas bestämningar i allt sådant, som skall gälla för hela den befolkningen, bildar en stat, när denna bestämmande vilja eller högsta makt, vare sig att den ytterst tillkommer en enda person eller denna och folket gemensamt, är oberoende af hvarje yttre magt. Vi finna, om vi kasta en blick på de europeiska staternas gestaltning på många ställen en på bestämdt landområde bofast befolkning som dock icke är stat utan provins; – så t. ex. Böhmen, ty den allmänna vilja, som är bestämmande för invånarne i Böhmen, är icke oberoende af någon utanför stående högre magt. Denna utanför stående magt är österrikiska central regeringen. Det är detta, som är skiljemärket emellan stat och provins, att staten gifver sig|62| sina lagar fullkomligt oberoende af någon utanför staten stående magt, medan provinsen kan förete sina många yttre likartade kännetecken i fråga om område, befolkning o. s. v., men dock har att af en statsmagt emottaga den högsta bestämningen.

Denna fråga är nu så tillvida rent statsrättslig, men den sammanhänger med folkrättsliga spörsmål derföre att folkrätten aldrig erkänner såsom berättigadt subjekt uti den internationella beröringen något sådant folk och land, som icke skulle utöfva inom sig en slutlig bestämmande rätt öfver sina lagar. Detta är nu statens suveränetet, detta, att oberoende af andra ordna sina inre förhållanden. Utom denna statsrättsliga suveränetet talar man äfven om den folkrättsliga suveräneteten, hvilken består i att sjelfständigt för egen räkning träda uti rättsförhållanden med andra stater.

|63|

Man har ofta uppställt frågan om huruvida suveräneteten är en sådan absolut egenskap, som icke tål vid några inskränkningar utan att också dermed vara förintad. Jag bör i detta hänseende omnämna att suveränteten betraktas ur olika syften. När man talar om furstesuveränetet, så menar man den enväldigt magthafvande regenten; när man talar om folksuveränetet, så menas att den staten förklarar att högsta magten tillkommer hela folket; men det är blott olika faser af samma sak, ty inom hvarje stat, så måste en suverän vilja kunna göra sig gällande. Statsmagten är derföre den, som är suverän, huru än dess utöfning är organiserad, och det är statssuveräneteten, som i folkrätten har en verksam betydelse, ehuru man ofta begagnar den termen de olika staternas suveräner i mening af deras regenter. Man talar om Brittanniens suverän utan att påstå att hon har oinskränkt magt. – Nu kan|64| statens suveränetet lida intrång och inskränkning på mångahanda sätt utan att den för den skull förintas. När flere stater förena sig med hvarandra för att beständigt fortlefva i sådan förening så hafva de i och med detsamma afsagt sig rättigheten att för sig utöfva stats suveränetet gent emot andra länder. Föreningen innebar att de skola gemensamt utöfva suveränetet. Hvarje sådan association, hvilken man underkastar sig för att gemensamt kunna uträtta mera än ensam, kan icke undgå att i viss mån kännas såsom inskränkning. Den folkrättsliga suveräneteten inskränkes stundom för vissa speciella fall genom fördrag. Så t. ex. när det ryska kejsardömet icke kunde motstå vestmagternas angrepp, så fick Ryssland underkasta sig vissa inskränkningar; t. ex. att icke hålla någon krigsflotta i svarta hafvet. Denna inskränkning i Rysslands suveränetet gjorde för den skull icke slut|65| på Ryssland såsom suverän stat, men fortbestod dock till 1871, då Ryssland förklarade att det icke mera fogade sig deri, och det nu pågående kriget har till påföljd att befästa denna suveränetet der borta.

Jag har genom dessa exempel blott velat framhålla, huruledes inskränkningar i staternas suveränetet icke för den skull förinta suveräneteten. I sammanhang härmed bör jag beröra frågan om s. k. halfsuveräna stater. Man talar om att det finnes suveräna och halfsuveräna stater. Någon gång fördrista sig personer, som icke tagit notis om våra förhållanden att påstå att Finland vore en halfsurverän stat. Detta är en oegentlighet ty det skulle förutsätta att storfursten af Finland vore vasall under kejsaren af Ryssland. Half suveräna stater äro Rumänien och Serbien af den anledning att deras furstar äro erkändt tributskyldige under Porten; likaså en del|66| nord-afrikanska stater. De äro icke fullrådiga, ty då de vilja afsluta fördrag, så måste det ske med Portens numera för andra med Frankrikes samtycke.

Framställningen af staten såsom folkrättslig person, såsom rättssubjekt i internationelt hänseende fordrar ännu ett tillägg derom, hvad betydelse orden nation och nationalitet böra hafva i fråga om folkrättsliga personligheter. Jag har redan fäst uppmärksamheten vid det faktum, att namnet på denna vetenskap, yttre statsrätt, som någon gång förslagsvis begagnats, icke är det egentligen i bruk varande, utan man talar om folkrätt eller internationell rätt. Sålunda synes härvid förutsättas identitet emellan folket och staten. Denna identitet eger dock endast så tillvida rum, att folkrättsliga subjekt äro de nationer, hvilka äro organiserade till stater, men i verkligheten sammanfalla icke begreppen stat och nation öfverallt eller under alla förhållanden. Enligt regeln är det|67| väl så att en nation uppbär statens organisation. När man talar om den franska staten eller nationen, så finner hvar och en att dessa begrepp kunna begagnas det ena istället för det andra; men det finnes ocksa andra förhållanden. När man talar om Österrike, så frågar man förgäfves hvar den österrikiska nationen finnes. Med österrikisk nationalitet så menar man den egenskap, som tillkommer hvar och en undersåte i österrikiska staten. Det är i sjelfva verket fallet, att en stat kan omfatta en enda nation, vara homogen i afseende å sin folkliga sammansättning, eller också under sitt välde förena flere olika nationer och dock bilda ett helt utåt mot andra, likasom man kan finna att en nation lefver fördelad på flere olika stater. Det mest brokiga exempel härpå är Österrike och likaså Ungern. Uti kejsardömet Österrike, som har en viss tysk hufvudpregel – den dominerande pressen|68| begagnar tyska – finnes dock icke mera än 7 800 000 tyskar men 12 ½ miljoner andra nationer, nämligen czecker, rutener m. fl. I Ungern, som man oftast tänker sig såsom ungrarnes land, finnes blott 5 700 000 ungrare, men nära 10 miljoner invånare af andra stammar, af samma stammar, som de som bo i Österrike, dock med den skilnad att icke polacker och italienare der finnas. Den ungerska staten är således en brokig sammansättning af nationaliteter. I båda dessa hälfter af den österrikisk-ungerska komplexen är det karakteristiskt, att den dominerande nationen icke ens är den till antalet öfvervägande. Tyskarne i Österrike äro visserligen talrikare än någon annan stam, men icke talrikare än dessa sammanlagda. Likaså med ungrarne i Ungern. En blandning af detta slag, der icke ens hufvud nationaliteten är öfvervägande företer knappt någon annan stats formation. Visserligen omsluter Turkiet också|69| en mängd heterogena element, men det är dock att märka, att, utom europeiska Turkiet, hör dertill det asiatiska Turkiet, och lägger man båda dessas turkiska befolkning tillsammans, så är hufvudnationaliteten ofantligt öfvervägande. I Ryssland förekommer också en stor blandning af nationaliteter. Det s. k. europeiska Ryssland, d. v. s. kejsardömet och Polen, men oberäknadt Kaukasien och Sibirien företedde år 1867, hvarifrån den nyaste uppgiften daterar sig, en befolkning af omkring 51 miljoner ryssar, inemot 5 miljoner polacker, något öfver 3 miljoner finnar af de olika stammarna som i norra Ryssland äro bosatta, förutom israeliter, tataren, tyskar, rumäner, baschkirer, armenier m. fl., tillsammans 10 miljoner. Der var då omkring 18 miljoner icke ryssar, men öfver 50. miljoner pura ryssar och derför öfvervägande delen af befolkningen af den nationalitet som gifvit ryska staten|70| sin käraktar, så att jemförelsen med Österrike utfaller till Rysslands förmån. Hvad särskildt den polska nationen vidkommer, som numera icke finnes till såsom politisk nation, så finner man att inemot 5 miljoner polacker höra till kejsardömet Ryssland och 2 ½ miljon till Preussen och Österrike. Det finnes således exempel på att en nation, som till och med haft en lång och lysande historia, nu alls icke bildar en stat, utan blifvit delad på flere andra. – Det är i allmänhet karakteristiskt att, när man går åt öster fram i Europa, så finner man staterna mindre homogent sammansatta i nationelt afseende, likasom äfven det kontinentala landet vidgar sig och gränserna äro mindre skarpa, hvilket gjort det till en politisk möjlighet och delvis nödvändighet att staternas bildning eger rum nästan utan hänseende till nationaliteten. Det kan nämligen icke förbises, att nationalitets|71|principen dock i nyare tider har vunnit ett visst erkännande uti den mellanfolkliga politiken. För ännu icke längesedan reglerades gränserna emellan staterna efter försiggånget krig ungefär såsom man enskilde emellan handlar och schackrar om jordegendom. Ett visst antal qvadratmil afskiljas, men huruvida man sliter itu gamla band, dervid fäster man sig icke. Ännu den stora regleraren af Europas karta, Wiener kongressen förfor utan känsla om att det finnes en nationaliteternas rätt. Det var icke att undra på, då tyngdpunkten uti denna kongress låg i den österrikiska diplomatien. Emellertid har den långvariga sammanlefnaden bragt det derhän, att man knappt skulle kunna utskifta dessa stater i flere smärre, i nationelt afseende homogena, ty de bo icke afskildt från hvarandra, dessa skilda folk, som bilda österrikiska staten.|72| I Böhmen är befolkningen tyskar, czecher m. fl; i Galizien rutener och polacker; i de sydliga landskapen är det omvexlande af germaniska och slaviska stammar. Sålunda skulle en geografisk utskiftning härvidlag vara nästan omöjlig. Då man tagit hänsyn till nationalitetsprincipen i nyare tiders politik, så har det skett under förutsättning af sjelfmedveten känsla hos den befolkning, som är ifråga om att bilda stat för sig eller sammansluta sig med sin nationalitets fränder till en stat och under förutsättning att territoriet jemväl bildar motsvarande underlag för nationalitetens existens. – Med nationalitetsprincipen i folkrätten böra vi derför förstå hvarje nations rättsanspråk att få bestå såsom sjelfständig stat eller bilda en sådan. Då är redan begreppet nation fattadt högre, än såsom blott en bortkommen etnografisk folkgrupp, som visserligen uti språk|73| och enligt tradition kan vara olik sina grannar, men genom att i sekler hafva sammanlefvat med dem icke mera framstår såsom en om särskilda politiska kraf medveten lefvande personlighet. Öfverhufvud bör man sålunda under det politiska begreppet person icke subsumera hvarje etnografisk fraktion af en befolkning, som kan finnas, icke heller fordra den fullkomliga enheten i språk, som knappt i något land finnes. Äfven Frankrike med sin särdeles homogena sammansättning har dock grupper af invånare, som icke kunna franska. Invånarne vid Pyreneerna hafva bevarat sitt gamla språkidiom, baskiskan, hos hvilket man sökt finna frändskapmed finskan, och likaså uti Provence och Bretagne finnas språkidiom, som icke äro dialekter af franskan, men dessa invånare hafva dock uppgått i den franska nationaliteten och betrakta sig såsom ett|74| dermed. Lika oegentligt vore det att säga, att de svenska talande i Finland icke vore finnar utan svenskar. Hvarhelst vi uppträda i verlden skulle vi dock finna det rent svenska språket vara ett helt annat. Att Finland skulle bebos af tvänne folk skulle, synes mig, vara en politisk och historisk oriktighet. Gå vi till Belgien, så anse de franska talande belgierna sig icke vara fransmän, emedan de så sammanslutit sig i afseende å sociala intressen, att de icke mera drifvas att separera sig från hvarandra för att bilda skild stat med ett strängt vidhållande af den politiska betydelsen uti nationalitets begreppet. Så snart det finnes politiska frågor skall enhvar [...]oläslig/saknad text, skall man också icke råka ut för så stora svårigheter i folkrättsligt hänseende, som skulle uppkomma derest hvarje liten grupp af individer som skulle hafva bibehållit ett idiom då skulle anses vara berättigad att bilda en skild stat.|75| För öfrigt så finns det knappt någon stat, som vore så homogen till sin sammanslutning, att den hvarken för närvarande skulle förete några olikheter i afseende å invånare, eller ännu mindre i den förflutna tiden. Vi veta alla huruledes det brittiska folket uppkommit genom olika stammars efterhand skeende sammansmältning till den anglosachsiska nationaliteten. I folkrättsligt hänseende förefinnes ingen åtskilnad i rättigheter eller skyldigheter, betingad deraf huruvida en stat omfattar en elle