Pieniä matkakirjeitä Helsingfors Dagbladille
II
Berliinissä 6. huhtikuuta 1873.
Vaikka kuinka olisi ”piinkova” prosaisti, mieli varmasti heltyy, kun saa kuulla sellaista musiikkia mitä Beethovenin ”Fidelio” tarjoaa. Suuret intohimot saavat siinä jaloimman ilmaisunsa, ja ihmismielen katkerimmat kärsimykset purkautuvat sävelinä ja harmonioina, jotka löytävät vastustamattomasti tiensä kuulijan sydämeen. Ja tekstin kirjoittaja ansaitsee tunnustuksen siitä, että hänen librettonsa on kaunis dramaattinen kokonaisuus, että rakkauden ja oikeudenmukaisuuden voitto despoottisesta julmuudesta näyttäytyy niiden sisäisten voimien aikaansaannoksena, ei mutkikkaaseen juoneen keinotekoisesti lisättynä ratkaisuna. – Oopperan esitti saksalainen seurue, joka esiintyy kunink. oopperatalossa vuorotellen italialaisen kanssa. Esitys oli täysipainoinen ja enimmältä osin vieläpä täydellinen. Välinäytöksessä soitettiin Beethovenin ”Eleonora”-alkusoitto tavalla, joka herättää mitä suurinta arvostusta orkesterin kelvollisuutta kohtaan.
Olen ehtinyt käydä teatterissa sen verran harvoin, ettei se riitä kunnon katsaukseen Berliinin teatterielämään. Silti suotakoon tunnustuksen osoitus myös ”der Schauspielhausille”, joka on jo pitkään ollut yksi vakavan draamataiteen hienoimmista edustajista Saksassa. Näin siellä ”Maria und Magdalenan”, jonka kirjoittaja Paul Lindau, erinomaisen lahjakas kirjailija, nauttii jo suurta arvostusta. Draaman nimi johdattelee Palestiinan maahan ja kauan sitten menneeseen aikaan; mutta vain nimi. Molemmat sankarittaret ovat sitä vastoin oman aikakautemme naisia, Maria näyttelijätär ja Magdalena, joka itsekkyyttään on halunnut syöstä ensiksi mainitun turmioon ja lopulta tekee parannuksen, rikkaan miehen vaimo. Näiden naisten ympärille kehkeytyy juoni, jossa nerokas, vilpitön ja ennakkoluuloton taiteilija edustaa terveen miehekkäästi puhdasta ihmisarvoa syntyperästä kumpuavaa korskeutta, lahjottavuutta ja panettelua vastaan. Kappale ei noudata mitään tendenssiä, sen juoni ja dialogi ovat dramaattisen eloisia, ja se vangitsee katsojansa ainakin täällä, todellisten taiteilijoiden esittämänä. – Sivumennen sanoen voisinkin tiedustella helsinkiläisnäyttämöidemme johtajilta kappaleen ottamisesta ohjelmistoon. Näyttämöllämme lienee siihen riittävät resurssit.
Jos kahta suurta julkista teatteria voi luonnehtia idealistisen ja klassisen draaman tyyssijoiksi, yksityisillä teattereilla on sen sijaan mainiosti tarjolla paikallista komediaa, jos sitä niin voi kutsua, ja kevyttä viihdettä hetken ratoksi. Jos vain luettelen näiden yksityisten näyttämöiden nimet, siitä saa jo kuvan, miten suuri merkitys ”teatterihuveilla” kelpo berliiniläisille on: FriedrichWilhelmstädtisches Theater, Wallner-Theater, Viktoria-Th., Krolls Th., Waltersdorffs-Th., Residenz Th., National-Th., Berliner Stadt-Th., Vorstädtisches Th., Theâtre variété, Walhalla Volks-Th., Bellealliance Th., Réunion-Th., Bellevue Th., Tonhallen Th., Louisenstädtisches Th., Königstädtisches Th. ja Jestel’s Salon-Theater. Kuninkaalliset näyttämöt mukaan lukien teattereiden lukumäärä on näin ollen peräti 20. Kun vielä otetaan huomioon, että niissä kaikissa on näytäntö joka ilta, että yksityisteatterit ovat suuria ja upeasti sisustettuja, ja että ”das Theatergeschäftin” kerrotaan siitä huolimatta olevan hyvää liiketoimintaa, berliiniläisillä täytyy epäilemättä olla kova into viettää iltaa teatterissa. Vertailun vuoksi tahdon muistuttaa, että Pariisissa, jonka väkiluku on yli kaksinkertainen Berliiniin verrattuna, ei ole enempää kuin 32 teatteria. – Vaikka edellä mainittu onkin vain koruton tilasto, voin kertoa, ettei ole millään muotoa korutonta huvia karkottaa iltaväsymystään seuraamalla iloisia näyttelijäsuorituksia jollakin näistä näyttämöistä. Esimerkiksi ”Geldfieber”, jota on esitetty jo lähes sata kertaa Wallner-teatterin parketilla, pilkkaa humoristisesti grynderikuumetta ja osakekeinottelua ja sisältää hyödyllisestä tendenssistään huolimatta runsaasti lapsenomaisen hauskoja kohtauksia ja tempauksia. Viktoria-teatteri on kuukausien ajan esittänyt satunäytelmää ”Faust und die Schöne Helena” – se on mukaelma Pariisissa aikoinaan kovin suosituista keijukaisnäytelmistä, jossa ei voi kuin nauraa hölmölle ajatukselle päästää kuuluisa saksalaistohtori Faust, – alituisena seuralaisenaan Eulenspiegel, jonka kanssa hän puhaltelee duettoja huilulla, rakastumaan korviaan myöten ja sieppaamaan kauniin Helenan unisesta Pariisista. Mutta kaunotarta viihdyttääkseen hänen täytyy viedä tämä Ranskan Ludvig XIV:n hoviin. Ja siinä päästään tietenkin hyödyntämään yleisön poliittisia tunteita. Äkkiä Faust loihtii häkeltyneen ranskalaishovin silmien eteen tulevaisuudenkuvan, suurenmoisen kuvaelman, jossa keisari Vilhelm prinsseineen, Bismarck, Moltke ja koko muu esikunta seisovat kirkkaissa univormuissaan ”in Lebensgrösse” Versailles’n linnan edustalla. Kuvaelma pyydetään tietenkin takaisin lavalle, mutta totuuden nimessä minun on mainittava, ettei tämä verraton esitys saa osakseen erityisen voimakkaita suosionosoituksia. Kuinka näytelmän tekijä onnistui sitten siirtymään tästä ylväästä esityksestä bakkanttiseen cancaniin – helvetissä, jonne keijukaisnäytelmä päättyy, sen käsittämiseen minun järkeni ei riitä.
Osakekeinottelusta puheen ollen, uupumaton Lasker toi tämän huolestuttavan ilmiön uudelleen parlamentin käsiteltäväksi. Toissa päivänä, valtiopäivien viimeisessä istunnossa ennen pääsiäislomaa, otettiin esiin hänen tekemänsä ja 50 valtiopäiväedustajan tukema välikysymys, joka kuului näin:
1. Onko valtakunnanhallitus tullut tietoiseksi niistä yhteistä etua vahingoittavista väärinkäytöksistä, joita ilmenee, kun nykyään vallitsevia lakeja sovelletaan vakiintuneeseen tapaan osakeyhtiöitä perustettaessa ja hallinnoitaessa?
2. Aikooko valtakunnanhallitus ryhtyä toimiin näiden epäkohtien torjumiseksi? Onko sillä aikomusta muuttaa voimassa olevia lakeja ongelman korjaamiseksi ja tehdä siitä aloite valtiopäiville?
Kuten tiedetään, Lasker otti puoli vuotta sitten Preussin edustajainhuoneessa puheeksi rautateiden toimilupia koskevat väärinkäytökset, ja sen johdosta käynnistettiin erityistutkimus ylisalahallitusneuvos Wagenerin toimista, joilla tämä tavoitteli laitonta voittoa. Laskerin tämänkertainen välikysymys valtiopäiville näytti koskevan yleisesti osakemarkkinoita ja tapaa, jolla osakelakia sovellettiin myös tavallisiin teollisuusyrityksiin. Sekä hän että myöhemmin puhunut hra Sonnemann esittivät todisteita siitä, että laki ja sen soveltaminen olivat perusteellisen korjauksen tarpeessa – vaikka laki oli säädetty vasta 11. kesäkuuta 1870. Oli esimerkiksi perustettu 300 000 taalerilla osakeyhtiö 4 000 taalerin arvoisen liuske-esiintymän ostamiseksi ja hyödyntämiseksi. Oli myös julkaistu esite, jolla oli kehotettu merkitsemään osakkeita kaivoksesta, vaikka kyseinen kauppakamari sittemmin ilmoitti, ettei koko kaivosta ollut olemassakaan jne.
Lasker perusteli välikysymystään puheessa, joka kesti 1¾ tuntia. Silti hän – epäedullisesta äänestään ja lausumisestaan huolimatta: hän kärsii juutalaisesta lespaamisesta – onnistui säilyttämään kuulijoiden mielenkiinnon, mikä näkyi siinä, ettei koko pitkän puheen aikana ollut havaittavissa merkkiäkään kyllästymisestä eikä kärsimättömyydessä, ei alhaalla parlamentin istuntosalissa eikä lehtereillä, jotka olivat tungokseen asti täynnä kuulijoita. Mutta vaikka hänen puheensa ovatkin toisinaan pitkiä, ne eivät ole koskaan pitkästyttäviä. Niissä näkyy pitkälle edennyt, kypsä ja huolellinen perehtyminen aiheeseen, niissä on runsaasti mieleenpainuvia yksityiskohtia, ja ne esittävät tarvittavat todisteet selvästi ja yksinkertaisesti. Tuon tuostakin hän höystää esitystään rennolla ja luontevalla kaskulla. On valitettavaa, että sellainen määrä rehellisiä ihmisiä on haksahtanut mukaan osakeantihuijauksiin, jolloin näiden tilaisuuksien todelliset, tunnottomat alkuunpanijat käyttävät heitä julkisivunaan, hän lausui vakuuttuneena siitä, että vaikka grynderikuume jatkuisikin myös lain parantamisen jälkeen, sellaisten yhteiskuntaluokkien jäsenet, joita ei ole koulutettu tällaisiin liiketoimiin, ainakin lakkaisivat harjoittamasta diletantismia tällä alalla. ”Joka ihmiselle pitää jättää oikea ammattinsa ja huijaukset huijareille.” Ettei vain Laskerin esiintyminen ollut liiankin radikaali? Eikö se loukannut ylimalkaan koko yritteliäisyyttä, joka oli yhteenliittymiä muodostamalla viime vuosien aikana niin mahtavasti kasvattanut luottolaitoksia, teollisuutta sekä yleistä ja yksilön hyvinvointia?
Hra von Kordorff, yksi saksalaiseksi valtakunnanpuolueeksi itseään nimittävän ryhmittymän jäsenistä, joka oli yhtä lailla tukenut Laskerin välikysymystä, lausui varoituksen sanan siitä, ettei kysymystä arvioitaessa mentäisi äärimmäisyyksiin; hän muun muassa korosti, kuinka finanssimiehet kärsivät usein myös tappioita vastapainoksi niille suurvoitoille, joita heidän osakeantien välittämisestä oletetaan haalivan, ja lisäsi, ettei heidän voinut vaatia ottavan ilmaiseksi riskejä, joita uusien arvopapereiden haltuun ottaminen suurilla summilla tuo tullessaan.
Mikäli ymmärsin Laskerin puheen oikein, sillä pyrittiin itse asiassa vain pääsemään eroon laittomuuksista, yleisön harhauttamiseksi solmituista salaisista sopimuksista, jotka tarjosivat mahdollisuuden petoksiin osakeyhtiöitä perustettaessa. Minun mielestäni olisi kuitenkin kylliksi syytä erikseen tunnustaa, että todellisen liiketoiminnan ”perustaminen” on työtä, taloudellinen työ, jonka tekijä ansaitsee korvauksen, maksettiin se sitten osakkeina tai käteisenä. Yleisöhän hyötyy siitä, että saa tilaisuuden sijoittaa pääomaansa tuottavasti. Mutta sellaisten tilaisuuksien synnyttäminen, sellaisten yritysten luominen, vaatii vaivaa ja näkemystä, jotka ovat palkkansa arvoisia. Jos laki nyt kieltäisi hyvityksen hyvän liiketoimen alullepanemisesta, se estäisi kaiken sen verran laajamittaisen yritystoiminnan, joka vaatii yhteenliittymiä. Tuskinpa edes Lasker halusi mennä niin pitkälle.
Ministeri Delbrück selitti valtakunnanhallituksen puolesta, etteivät osakekaupoissa tapahtuneet väärinkäytökset ole suinkaan jääneet siltä huomaamatta ja että osakelakia on määrä korjata. Hän kuitenkin muistutti, ettei laki ole kaikkivoipa. ”Tässä ollaan muun muassa”, hän sanoi, ”tekemisissä sellaisen mahdin kanssa, jota vastaan runoilijan sanoin ’jumalatkin taistelevat turhaan’, ja uskonkin, ettei yksikään lainsäädäntö mahda mitään sille, että ihmiset pääsevät kyllä eroon rahoistaan jos niin haluavat”. – Näin tästäkin istunnosta tuli välikysymyksen tekijälle täydellinen menestys.
Olisikin kiinnostavaa vertailla tässä suomalaisia osakeyhtiöitämme Saksan valtakunnassa toimiviin ja kiinnittää huomiota siihen, missä kohdin meidänkin maassamme ovi on mahdollisesti jätetty puoliksi auki väärinkäytöksille, olkoonkin, ettei sellaisia ole ainakaan teollisuuden alalla tähän mennessä maassamme havaittu, – mutta siitä tulisi kovin suurisuuntainen juttu, ja näille merkinnöillehän on käytettävissä vain jokunen joutohetki, ”moment perdu”.
Kevätaurinko on viikkojen ajan paistanut kirkkaana pilvettömältä taivaalta yli Berliinin hyörinän. Vasta eilen saatiin sadetta, joka jouduttaa ruohon viheriöintiä ja silmujen puhkeamista puihin. Naiset näyttäytyvät uusissa kevätasuissaan, miehet ilman päällystakkeja kukka napinlävessä, eivätkä palttoot enää kätke soturien tähtien koristamia rintamuksia. Koko muodikas väki kokoontuu kello kolmen aikoihin Tiergarteniin vaunuilla, hevosella ja jalkaisin. Ajellaan edestakaisin yhdellä ainoalla pienellä puistokadulla, kaikki tutkiskelevat toisiaan sen näköisenä kuin olisivat nähneet jo kaiken, hengittävät pölyä siinä toivossa, että päivällisellä riittää ruokahalua. Tyyli on sama kuin kävelytunnilla Boulognen metsässä; mutta kymmenen kertaa pienemmässä mittakaavassa, myös loistoa ja eleganssia näkyy vähemmän. Äkkiä paikalle saapuu kiivasta vauhtia vaatimaton mutta hieno valjakko. Siinä on keisari tavanomaisella ajelullaan. Tervehditään, katsotaan. Siinä samassa hän on taas kadonnut. Reippaalta ja mukavalta ja vaatimattomalta hän näyttää, tuo Saksan ylpeiden urotekojen iäkäs perikuva. Usein näkee niin ikään kruununprinssin ajelemassa vaunuillaan. Miehekkäät, sympaattiset kasvot. Muitakin merkkihahmoja näkee. Bismarck on liikkeellä hevosellaan, 72-vuotias Moltke kulkee mieluiten jalan. Sen sijaan berliiniläiset eivät ole aikoihin nähneet ”Papa Wrangelia”, sotamarsalkkaa, joka joku päivä sitten vietti kenraalinuransa viisikymmenvuotisjuhlaa hilpeänä 87-vuotiaana nuorukaisena. Hän oli saanut halvauskohtauksen, josta pian kuitenkin toipui, muttei ole vielä päässyt poistumaan huoneistaan. Hän kuuluu olevan suuren yleisön suosikki omalaatuisen, ujostelemattoman olemuksensa vuoksi. Hänellä oli tapana viskellä vaunuistaan lantteja katupojille ja lentosuukkoja naisille. Nyt hänen sanottiin näyttäneen taas osoituksen tutusta luonteestaan, kun hän sotilaallisen karskisti komensi viikatemiestä kääntymään ja pysyttelemään vielä toistaiseksi loitolla, – Lisää, ehkä parempaakin, toisella kertaa.
L. M.
Små resebref till Helsingfors Dagblad.
II.
Berlin den 6 april 1873.
Man må vara aldrig så ”flinthård” prosaiker, måste dock sinnet mjukna vid åhörandet af en sådan musik, som Beethovens ”Fidelio” erbjuder. Stora passioner hafva i den sitt ädlaste uttryck, menniskoandens bittraste lidanden utgjuta sig i toner och harmonier, som oemotståndligt tränga till hjertat. Och textens författare förtjenar det erkännande, att hans libretto är ett vackert dramatiskt helt, att kärlekens och rättvisans seger öfver despotisk grymhet framstår såsom en produkt af deras egen inneboende kraft, ej såsom en artificielt tillställd upplösning på en skrufvad intrig. – Operan gafs af det tyska sällskapet, som spelar på kungl. operahuset, alternerande med ett italienskt. Utförandet var helgjutet, för det mesta tillochmed fulländadt. I en mellanakt spelades Beethovens ouverture till ”Eleonora” på ett sätt, som inger den högsta aktning för orkesterns duglighet.
Till nedskrifvandet af en formlig berliner teaterrevy berättiga ej de fåtaliga teaterbesök jag medhunnit. Dock må det tillåtas att egna en gärd af erkänsla äfven åt ”der Schauspielhaus”, som redan i långa tider utgjort en af den gedigna dramatiska konstens förnämsta representanter i Tyskland. Jag såg der ”Maria und Magdalena” af Paul Lindau, en rikt begåfvad författare, redan åtnjutande ett stort anseende. Dramats titel förflyttar en till Palæstinas jord och till långt förflutna tider; men endast titeln. De båda hjeltinnorna äro tvertom qvinnor af vår tid, Maria aktris, Magdalena, som af egoism velat störta den förra i olycka och slutligen gör bot, en rik mans hustru. Kring dessa qvinnor grupperar sig intrigen, under hvilken en snillrik konstnär, rättfram och fördomsfri, friskt och manligt representerar det rena menniskovärdet gentemot andrygheten, falheten och förtalet. Stycket är fritt från tendens, såväl i handling som dialog dramatiskt lifligt, och gör, framställdt såsom här af verkliga artister, ett fängslande intryck på åskådaren. – Jag utber mig i förbigående få hemställa hos ledarene af vår helsingforska scen, om styckets upptagande der. Vår scens ressurser torde någorlunda medgifva detta.
Om de två stora officiella teatrarna utgöra den ideala och klassiska dramatikens härdar, så bjuda deremot de privata förnämligast på den lokala komedin, om man så får kalla den, och på den lätta förströelsen för stunden. Om jag helt enkelt uppräknar namnen på dessa privata scener, så skall redan deraf framgå hvilken betydelse ”teaternöjet” har för de goda berlinarne: Friedrich-Wilhelmstädtisches Theater, Wallner-Theater, Viktoria-Th., Krolls Th., Waltersdorffs-Th., Residenz Th., National-Th., Berliner Stadt-Th., Vorstädtisches Th., Theâtre variété, Walhalla Volks-Th., Bellealliance Th., Réunion-Th., Bellevue Th., Tonhallen Th., Louisenstädtisches Th., Königstädtisches Th. och Jestel’s Salon-Theater. De kungliga scenerna inberäknade, är således teatrarnes antal ej mindre än 20. Tager man i betraktande att det i dessa alla spelas hvarje afton, att många af de privata teatrarne äro stora och praktfullt inredda, och att, enligt hvad det påstås, ”das Theatergeschäft” ändå är en god affär, så behöfver man ej betvifla att berlinarne ha en särdeles stark benägenhet för att tillbringa sin qväll på teatern. För jemförelsens skuld vill jag erinra att Paris med sin mer än dubbelt så stora befolkning icke har mer än 32 teatrar. – För att nu det anförda ej må vara blott en mager statistik, kan jag upplysa att det ingalunda är ett så magert nöje, att låta sin aftontrötthet impressioneras af de glada prestationerna på några af dessa scener. ”Geldfieber” t. ex., som redan gått nära hundra gånger öfver Wallner-teaterns tiljor, gisslar med stor humor Gründungs-febern och aktiesvindeln och är oaktadt denna sin nyttigt tendensiösa riktning rikt på naivt roliga scener och upptåg. Viktoriateatern har i månadetal hållit på med ett sagospel ”Faust und die Schöne Helena” – en imitation af de i Paris på sin tid så omtyckta féerierna, der man måste skratta åt den löjliga idéen att låta den namnkunniga tyska doktor Faust, – städse åtföljd af Eulenspiegel, med hvilken han blåser duetter på flöjt, förgapa sig i och enlevera den sköna Helena från den sömniga Paris. Men för att roa henne måste han föra henne till Ludvig XI:s franska hof. Och så är naturligtvis uppslaget gifvet till att få exploitera publikens politiska känslor. Plötsligen framtrollar Faust för det förbluffade franska hofvet en framtidsbild, en storartad lefvande tablå bestående af kejsar Wilhelm och prinsarne, Bismarck, Moltke och hela den öfriga staben, stående i lysande uniformer ”in Lebensgrösse” framför slottet i Versailles. Tablån begärs naturligtvis dacapo, dock bör jag sanningsenligt nämna, att denna makalösa tillställning icke särdeles starkt applåderas. Huru styckets fabrikant från denna stolta apparition ledde sig till en bachanalisk cancan i – helvetet, hvarmed féeriet slutades, det förmådde mitt förstånd ej genomtränga.
Apropos aktiesvindeln, så har denna oroande företeelse blifvit af den outtröttlige Lasker ånyo gjord till föremål för parlamentarisk öfverläggning. I förrgår, vid riksdagens sista session före påskferien, före drogs en af honom anmäld och af 50 riksdagsmän understödd interpellation af följande lydelse:
1. Hafva de missbruk, hvilka i sammanhang med det nuvarande tillståndet och det vanliga handhafvandet af lagarne rörande aktieväsendet äro rådande vid grundandet och förvaltandet af aktiebolag, och som lända till skada för allmänhetens intressen, kommit till riksregeringens kunskap?
2. Är riksregeringen sinnad att motarbeta dessa missförhållanden? Har hon för afsigt, att för detta ändamål åstadkomma en förändring af nu gällande lagar och att derom göra proposition till riksdagen?
Såsom kändt är, har Lasker för ett halft år sedan i preussiska deputeradekammarn bragt på tal det oväsen som drefs med jernvägskoncessioner och särskildt föranledt en undersökning angående Ober-Geheime-Regierungsrath Wageners manövrer för att göra vinster i strid med lag. Den interpellation, Lasker nu framställt hos riksdagen, gällde, som synes, ett allmännare skärskådande af aktieväsendet och sättet för aktielagens tillämpning äfven för vanliga industriella företag. Bevis på behöfligheten att underkasta lagen och dess handhafvande en grundlig revision – oaktadt denna lag ej är äldre än från 11 juni 1870 – anfördes både af honom och en senare talare hr Sonnemann. Det hade t. ex. händt att man bildat aktiebolag på 300 000 thaler för att köpa och exploitera ett skifferlager värdt 4 000 thlr. Man hade genom offentlig prospekt uppmanat till aktieteckning för exploitation af ett bergverk, om hvilket vederbörande handelskammare sedan upplyste att det alls icke existerade o. s. v.
Lasker motiverade sin interpellation i ett tal som räckte 1¾ timne. Att han – ehuru hvarken röst eller uttal äro fördelaktiga: han lider af det judiska läspandet – likväl förmår intressera åhörarne, röjde sig deri, att ej den ringaste trötthet eller otålighet förspordes under detta långa tal, hvarken nere i parlamentssalen eller på de till trängsel uppfyllda läktarena. Men också äro hans tal, om ock stundom långa, aldrig långtrådiga. De bära pregeln af en föregången mogen och omsorgsfull undersökning af ämnet de äro rika på slående fakta, och bevisförmågan är enkel och klar. Då och då kryddar han sin framställning med ett ledigt och osökt bonmot. Beklagande att en mängd hederligt folk låtit förmå sig att deltaga i emissionssvindeln, hvilka då begagnas såsom skyltar af de samvetslösa, egentliga driffjedrarna i dessa tillställningar, uttalade han den öfvertygelse, att, om ock Grundungsfebern äfven efter lagens förbättring komme att fortfara, personer från sådana samhällsklasser som icke blifvit utbildade för slika affärer då åtminstone skola upphöra att idka dilettantism på detta gebit. ”Man bör lemna åt hvarje menniska dess rätta yrke och åt bedragarne bedrägeriet.” Var ej Laskers uppträdande måhända för mycket radikalt? Innebar det ej en kränkning mot den företagsamhetsanda i allmänhet, som genom associationens tillämpande under de sista åren så mäktigt höjt kreditväsendet, industrien, det allmänna och enskilda välståndet?
Hr von Kordorff, en af ledarene af den fraktion, som kallar sig det tyska rikspartiet, och som jemväl hade understödt Laskers interpellation, inlade ett varnande ord emot ultraism vid denna frågas bedömande; han framhöll bland annat huruledes finansmännens förmenta stora vinst vid emissionernas förmedling ofta motvägdes af förluster, och att man icke skall begära att de gratis skola löpa de risker, som äro förenade med öfvertagandet af stora belopp nya papper.
Fattade jag rätt Laskers tal, så åyftade det i sjelfva verket blott aflägsnandet af lagstridigheter, hemliga aftal för allmänhetens förvillande och således möjligheten af bedrägerier vid aktieföretags grundande. Dock synes det mig, att skäl icke hade saknats att uttryckligt medgifva att ”grundandet” af en reel affär är ett arbete, ett ekonomiskt verk, som förtjenar sin ersättning, den må sedan utfalla i aktier eller kontanter. Allmänheten är ju betjenad af, att få tillfälle till vinstgifvande placering af sina kapitaler. Men den möda och insigt, som erfordras för att åstadkomma sådana tillfällen, för att skapa sådana företag, är således sin lön värd. Skulle nu lagen förbjuda en godtgörelse för en god affärs igångsättande, så skulle den hämma all företagsamhet i den större skala, för hvilken association behöfs. Så långt ville väl ej heller Lasker gå.
Ministern Delbrück förklarade i riksregeringens vägnar att missbruken inom aktieväsendet ingalunda undgått henne och att en revision af aktielagen skall företagas. Dock erinrade han, att lagen icke förmår allt. ”Man har här bland annat”, sade han, ”att göra med en faktor, emot hvilken, enligt skaldens ord ”tillochmed gudarne kämpa förgäfves”, och jag tror att det ligger utom hvarje lagstiftnings makt, att hindra folk att bli af med sina pengar om de engång vilja detta”. – Interpellanten vann således äfven vid denna session en fullständig framgång.
Af intresse vore, att här ingå i en jemförelse mellan våra finska aktiebolag och det tyska rikets, och att påpeka i hvad man möjligen äfven i vår lag kunde ha lemnat dörren halföppen för missbruk, om ock sådana åtminstone på industriens gebit hittills icke framträdt hos oss, – men detta blefve en vidlyftig sak och det är ju blott en och annan ”moment perdu” som kan egnas åt dessa anteckningar.
I veckotal har vårsolen strålat klar ifrån molnfri himmel öfver det rörliga Berlin. Först igår föll ett regn som påskyndar gräsets grönska och trädens knoppning. Damerna visa sig i nya vårtoiletter, herrarne utan öfverrock med blomman i knapphålet, krigarenas stjernbeprydda bröst gömmas ej mera af paletåerna. I Thiergarten tränga sig kring kl. 3 den fashionabla verlden i vagn, till häst och till fots. Man åker af och an på en enda liten allée, mönstrar hvarandra med blaserad uppsyn, andas dam och hoppas på aptit till middagen. Det är i samma genre som promenadtimmen i Boulognerskogen; men i tio gånger mindre skala, och med mindre lyx och elegans. Plötsligt kommer i raskt traf ett enkelt men utsökt åkdon. Det är kejsaren, som gör sin vanliga utfärd. Man helsar, man tittar. I ett nu är han åter försvunnen. Kry och treflig och enkel ser han ut, den åldrige representanten för Tysklands stolta bragder. Likaså är man ofta i tillfälle att se kronprinsen promenera i vagn. Ett manligt, sympatiskt ansigte. Andra koryféer saknas ej heller. Bismarck tar sin motion till häst, Moltke, 72-åringen, älskar att gå till fots. Men den, som Berlinarne på länge ej fått se, är ”Papa Wrangel”, fältmarskalken, han som häromdagen firade sitt femtioåriga general-jubileum, en glad ung man på 87 år. Han hade fått ett slaganfall, från hvilket han snart nog åter qvicknade vid, dock utan att ännu kunna lemna sina rum. Han skall vara en favorit hos allmänheten genom sitt originella, ogenerade väsen. Hans vana var, att från sin vagn kasta slantar åt gaminerna och slängkyssar åt damerna. Nu, säges det, visade han åter sin gamla natur när han med militärisk barskhet befallte mannen med lian att vända om och ännu tillsvidare hålla sig på distans, – Mera, kanske bättre, en annan gång.
L. M.