Helsingissä 19. elokuuta.
Sotalaitoksemme organisoimiseksi käynnissä on parhaillaan valmistelutoimia, ja niiden yhteydessä on viime aikoina noussut esiin muutamia seikkoja, joista voinee valitettavasti päätellä, ettei hallituksen aikomuksena ole noudattaa kaikessa niitä näkemyksiä, joita säädyt pyrkivät tuomaan esiin näissä kysymyksissä.
Asevelvollisuuslakia koskevan päätöksensä ohella säädyt antoivat, kuten tiedetään, esityksen eräistä asioista, joiden järjestäminen ilmoitetulla tavalla pitäisi niin ikään tunnustaa itsestään selväksi seuraukseksi uuden lain toimeenpanosta. Lain vahvistamisen aikoihin annettiin ymmärtää, että nämä osaksi toivomuksiksi laaditut esitykset periaatteessa myös hyväksyttiin. Myös senaatti kuuluu kannattaneen yksimielisesti, tai lähes yksimielisesti, tämän säätyjen tekemän esityksen vahvistamista.
Yksi sotilaallisesti tärkeimmistä esityksistä koski mahdollisuutta perustaa lähitulevaisuudessa tykistö. On yleisesti ja vastaansanomattomasti tunnustettu tosiseikka, että jalkaväkeä tulee kouluttaa yhteistoimintaan tykistön kanssa. Tästä syystä säädyt anoivat, että seuraaville valtiopäiville laaditaan esitys ja laskelmat tarpeellisen tykistöjoukon perustamiseksi. Nyt kuitenkin sanotaan, että senaatin pyyntö asettaa komitea kysymystä selvittämään, on jätetty raukeamaan. Miksi? Syyt eivät voi olla taloudelliset, koska säädyt olivat jo anomuksessaan taanneet tarpeeseen käytettävät varat. Hylkääminen ei liioin voi johtua sotilaallisista näkökohdista, sillä tykistön tarve on kiistaton. Näin ollen ratkaisevaan asemaan ovat kenties nousseet toisenlaiset pohdinnat. On kuitenkin vaikea käsittää, miten kukaan asevelvollisuuslakiin perehtynyt voi kuvitella, että Suomen armeijan organisaatio voisi mitenkään rajoittua pelkkään jalkaväkeen. Tykistön perustamista voi lykätä muttei jättää sikseen. Nyt tällaiseen lykkäykseen ei kuitenkaan ollut mitään objektiivista syytä. Eikä yhdenkään neuvonantajan, ei suomalaisen eikä venäläisen, pitäisi asettaa omaa subjektiivista katsomustaan kansanedustuslaitoksen ilmaisemien näkemysten edelle.
Sen sijaan on asetettu komitea laatimaan esitystä kaaderiekipaasin uudelleenjärjestelystä.
Säädyt olivat asevelvollisuuslakia koskevassa alamaisessa kirjelmässään kylläkin maininneet, että tulevaisuudessa pitää harkita huokeaa rannikkopuolustusta; mutta ne eivät olleet suinkaan antaneet aihetta anoa määrärahaa tähän tarkoitukseen jo seuraavilla valtiopäivillä.
On myös syytä huomioida: ettei hallituksen asevelvollisuuden perustamista koskevassa esityksessä mainittu sanallakaan, että laivasto haluttaisiin perustaa jo lähimmässä tulevaisuudessa;
ettei lakiesityksessä ollut ainuttakaan määräystä, joka koskisi laivastopalvelusta; sekä
ettei säätyjen hyväksymä laki näin ollen sisältänyt sellaisia erityisiä säädöksiä, jotka on jokaisessa maassa katsottu tarpeelliseksi, jos yleistä asevelvollisuutta sovelletaan laivastopalvelukseen.
Mitä ehdotuksia nyt asetettu komitea sitten onnistuukaan laatimaan, kaaderiekipaasin uudelleen organisointi tai uuden laivastojoukon perustaminen ei voi tulla kysymykseenkään, elleivät säädyt anna suostumustaan asevelvollisuuslain muutoksiin ja lisäyksiin sekä merkittävien määrärahojen myöntämiseen tähän tarkoitukseen.
On kuitenkin varsin helppo ennustaa, etteivät seuraavat valtiopäivät ole innostuneita muuttamaan lakia, kun sitä on hädin tuskin ehditty soveltaa, tai keräämään jostakin sotalaivojen hankkimiseen vaadittavia suuria rahasummia, kun maa-armeijan perustamiskustannuksistakaan ei ole vielä päätetty.
Oliko sitten hyvää politiikkaa kiirehtiä tätä merivoimakysymystä, samalla kun huomattavasti tärkeämpi tykistökysymys sivuutetaan säätyjen tahdon vastaisesti?
Asevelvollisuuslain § 119 määrää, että keisarikunnan sotaministeri ”samassa ominaisuudessa Suomen sotavoimissa käsittelee ja esittelee Keisarille ja Suuriruhtinaalle sellaiset suomalaisjoukkoja koskevat asiat, jotka eivät liity lainsäädäntöön eivätkä taloushallintoon tai joiden käsittelystä maan lainsäädännössä ei toisin määrätä”. Tätä silmällä pitäen säädyt – jotka samalla lausuivat, että edellä mainitussa tehtävässä sotaministeriä avustamaan pitäisi määrätä Suomen lakeihin perehtynyt virkamies, – lisäsivät sotilasbudjettiin vuotuisen 40 000 markan suuruiseksi esitetyn määrärahan, josta maksettaisiin sotaministerin palkkio ja hänen avustajansa palkka.
Sotaministerin kerrotaan ilmoittaneen, ettei hän halua ottaa vastaan sellaista palkkiota.
Tällä kieltäytymisellä voi toki olla hyvää tarkoittavat perusteet. Oman käsityksemme mukaan se kuitenkin kertoo siitä, että asiaintilasta vallitsee virheellinen käsitys.
Edellä mainitun, Suomen ja keisarikunnan unioniaseman vuoksi syntyneen 118 §:n säätämisestä seuraa, että Venäjän sotaministeristä on nyt tullut yksi Suomen valtion palvelijoista, jolta odotetaan ja vaaditaan, että hän täyttää kyseisen tehtävänsä uutterasti ja kiinnostuneena Suomen lakia noudattaen. Suomen lainsäädäntövalta, joka on myöntänyt hänelle tämän toimen, ei ole vaatinut häntä hoitamaan sitä ilmaiseksi. Hänen palkkaukseensa tarkoitettu määräraha on myös ilmoitettu sellaisessa sanamuodossa, joka ei ole millään tavoin hyvien tapojen vastainen. Eikä tässä ole kyse henkilökohtaisesta palkkiosta vaan palkkiosta, joka maksetaan tästä esittelijän tehtävästä sinänsä. Tämäkin asia epäilemättä järjestetään aikanaan asiaankuuluvasti säätyjen ilmoittamalla tavalla.
Mitä taas sotaministeriä avustavaan virkamieheen tulee, lienee tarpeetonta pelätäkään, etteivät viranomaisemme ryhtyisi tarvittaviin toimiin tämän viran perustamiseksi ja miehittämiseksi siten, että säätyjen sille varaama tarkoitus on varmasti turvattu.
Lopuksi täytyy pahoitella, ettei tärkeään majoituskysymykseen ole vielä saatu ratkaisua. Vaikka ne vaikeudet, joita asiaan aiemmissa käsittelyissä on liittynyt, ovat sittemmin hellittäneet, niiden käsittelyyn kuuluu viimeisessä vaiheessa ilmaantuneen mutkia, jotka saattavat ylimalkaan viivästyttää sen onnellista ratkaisua. Koska asia kuitenkin liittyy väistämättä useiden kasarmien käyttökysymykseen, viivästyksestä seuraa, ettei useita joukkojemme kokoamiseen liittyviä valmistelutoimia päästä lainkaan aloittamaan. Eikö siinä tapauksessa olisi ollut mahdollista jouduttaa asian käsittelyä Pietarissa sellaisella valppaudella ja tarmolla, että se olisi ollut selvä kesään mennessä?
Olemme tänään käsitelleet sellaisia kysymyksiä, joita vaikeampia Suomen ministerivaltiosihteeri ei epäilemättä joudu käsittelemään. Ne ovat jossain määrin, tai niiden ainakin katsotaan olevan, luonteeltaan kansainvälisiä. Ja kun maamme ulkopuoliselta taholta esitetään vääristyneitä näkemyksiä valtiounionimme oikeudellisista perusteista ja niistä juontuvista seurauksista eikä näitä perusteita asianmukaisesti tunnusteta, syntyy helposti selkkauksia, joiden selvittäminen saattaa vaatia enemmän todellista diplomaattista sitkeyttä ja terävänäköisyyttä kuin toisilleen vieraiden valtojen konfliktien.
Tässä virassa lieneekin erityisen vaikea valvoa väsymättömän tarmokkaasti ja tarkkaavaisesti maan oikeuksia ja etuja, etenkin kun ikä ja sairaus väistämättä verottavat toimintakykyä. Kiitollisena kaikesta hyvästä, mitä viran nykyinen haltija on pitkällä valtiomiesurallaan saanut aikaan, soisimme hänelle mielihyvin, että hän pääsisi viettämään elämänsä ehtoota vapaana poliittisista murheista.
Muutoin tässä on syytä nostaa esiin toinenkin näkökulma. Parlamentaarisesti hallituissa maissa varsin vähäisistäkin asioista tehdään usein hallituskysymys. Meillä hallituksen jäsenet eivät ole sillä tavoin henkilökohtaisesti vastuussa kansanedustuslaitokselle, että säätyjen annettua kielteisen päätöksensä jossakin kysymyksessä jonkun senaattorin tai useamman senaattorin olisi vaikeaa tai mahdotonta jatkaa virassaan. Mutta jos asiaa tarkastellaan toisella tavoin ja toisesta näkökulmasta, poliittisessa elämässämme voi nousta esiin tärkeitä kysymyksiä, joiden vuoksi senaattorin on perustellusti mahdotonta jatkaa virassaan. Silloin kun hallitsijalle esitellään asioita, jotka perustuvat lakiin, säätyjen päätökseen ja vieläpä senaatin yksimieliseen lausuntoon kysymyksestä, joka mitä suurimmassa määrin koskee Suomea, ja silti esittelijä katsoo, että ei-suomalaiselta viranomaiselta aiheesta tai ilman aihetta kysellyt neuvot painavat vaakakupissa ensiksi mainittuja enemmän, hänen virkansa lakkauttaminen ei varmastikaan jäisi vaille merkitystä ennakkotapauksena pyrittäessä luomaan hyvää suomalaista valtiomiestapaa.
Helsingfors den 19 Augusti.
I samband med de förberedande åtgärder, som äro i görningen i och för genomförandet af vårt härväsendes organisation, hafva på den senaste tiden några omständigheter förekommit, af hvilka tyvärr den slutsats synes böra dragas, att regeringen icke är böjd för att i allo följa de åsigter ständerna i dessa frågor sökte göra gällande.
Jemte sitt beslut angående värnepligtslagen afgåfvo ständerna, såsom bekant, framställning beträffande särskilda angelägenheter, hvilkas ordnande på af dem tillika angifvet sätt borde erkännas såsom en gifven följd af den nya lagens iverksättande. Enligt hvad förljöds vid tiden då värnepligtslagen blef sanktionerad, hade äfven dessa, delvis såsom önskningsmål affattade framställningar, blifvit i princip godkända. Också lärer senaten enhälligt, eller nästan enhälligt, gifvit stödet af sin tillstyrkan åt ständernas ifrågavarande förslag.
Ett af de i militäriskt hänseende vigtigaste bland dem var det som afsåg att möjliggöra upprättandet inom kort af artilleri. Det är en allmänt och ovillkorligt erkänd sak att infanteriet måste öfvas till samverkan med artilleri. I betraktande häraf anhöllo ständerna att till nästa landtdag förslag och beräkningar för uppställande af nödig artilleritrupp måtte uppgöras. Nu säges emellertid att senatens hemställan, om tillsättande af en komité för frågan, fått förfalla. Hvarför? Af financiela skäl kan det ej ha skett, eftersom ständerna genom sin anhållan redan garanterat medel härtill. Ur militärisk synpunkt kan detta afböjande ej ha egt rum, ty artilleriets behöflighet är icke diskutabel. Måhända således andra konsiderationer här varit bestämmande. Det är dock svårt att fatta huruledes någon med värnepligtslagen för ögonen kan tänka sig, att den finska arméorganisationen lagligen kunde stanna vid endast infanteri. Artilleriets inrättande kan uppskjutas, men icke underlåtas. Emellertid förefunnos nu inga objektiva skäl till sådant uppskof. Men ingen rådgifvare, vare sig finsk eller rysk, borde sätta sitt subjektiva tycke öfver de åsigter folkrepresentationen uttalat.
Man har i stället nedsatt en komité för att afgifva förslag till kaderekipagets ombildning.
Ständerna hade i sin underdåniga skrifvelse angående värnepligtslagen visserligen yttrat, bland annat, att i framtiden ett billigt kustförsvar bör påtänkas; men de hade ingalunda gifvit anledning till att redan vid nästa landtdag äska anslag för detta ändamål.
Det är ock att märkas: att i regeringens proposition angående värnepligtens införande ej med ett ord antyddes att en flotta redan den närmaste framtiden vore önskad;
att lagförslaget icke innehöll några bestämningar, som skulle förafse marintjenst; samt
att till följd deraf den af ständerna antagna lagen icke heller meddelat sådana särskilda stadganden, som i hvarje land funnits behöfliga i och för den allmänna värnepligtens tillämpning på tjenstgöring i flottan.
Hvilka förslag den nu nedsatta komitén än må lyckas utarbeta, så kan uppenbarligen hvarken en reorganisation af kaderekipaget eller uppsättandet af ny sjötrupp komma till stånd utan att ständerna gifva sitt bifall såväl till ändringar och tillägg i värnepligtslagen, som ock till betydande anslagsbevillning för ändamålet.
Det är dock temligen lätt att förutse att nästa landtdag icke skall vara hugad för att ändra lagen sedan dess tillämpning knappt hunnit börja, eller att sammanmanbringa de stora summor, hvilka för anskaffande af krigsfartyg erfordras, medan utgifterna för landtarméns uppsättning ännu icke äro afslutade.
Var det då god politik att skynda med denna fråga om sjötruppen, medan man tillika i strid med ständernas önskan skjuter åsido den mera maktpåliggande artillerifrågan?
Enligt § 119 i värnepligtslagen kommer krigsministern i kejsardömet att, ”i enahanda egenskap för den finska militären, handlägga och hos Kejsaren och Storfursten föredraga sådana de finska trupperna rörande angelägenheter, som icke hänföra sig till lagstiftningen eller den ekonomiska förvaltningen, eller om hvilkas behandling landets författningar icke annorlunda föreskrifva”. Med fästadt afseende härå uppförde ständerna – som derjemte uttalade att en med Finlands lagar förtrogen finsk tjensteman borde förordnas att i förenämnda funktion biträda krigs ministern, – en anslagspost af förslagsvis 40 000 mark om året å militärbudgeten, för att deraf skulle utgå honorarium för krigsministern och arvode för hans biträde.
Det säges att krigsministern förklarat sig icke vilja mottaga någon sådan aflöning.
Motiverna för detta afböjande kunna ha varit mycket välmenta. Enligt vår tanke har dock en oriktig uppfattning af sakläget dervid gjort sig gällande.
Till följd af stadgandet i ofvan anförda 118 §, hvars tillkomst åter har sin förklaring i Finlands unionela ställning till kejsardömet, har den ryska krigsministern nu äfven blifvit en den finska statens tjenare, af hvilken man väntar och fordrar att han med nit och intresse skall i enlighet med finsk lag fullgöra ifrågavarande funktion. Men Finlands lagstiftande makt, som inrymt honom denna befattning, har icke begärt att han skall sköta den gratis. Anslaget för hans aflönande har ock meddelats i ordalag, hvilka på intet sätt felat mot granlagenheten. Och här var ju icke fråga om något personelt honorarium, utan om ett arvode för detta föredragandekall såsom sådant. Också skall utan tvifvel denna sak i sinom tid tillbörligen ordnas på sådant sätt, som ständerna angifvit.
Hvad åter den krigsministern biträdande tjenstemannen vidkommer, borde det väl icke ens behöfva befaras, att våra myndigheter icke skulle vidtaga nödiga mått och steg för att få denna befattning så inrättad och tillsatt, att det af ständerna dermed förafsedda ändamål varder betryggadt.
Slutligen nödgas man beklaga att den vigtiga inqvarteringsfrågan ännu ickef vunnit sin lösning. Ehuru de svårigheter, med hvilka detta ärende under sitt tidigare förlopp varit förknippadt, efterhand gifvit vika, lärer det dock sitt sista skede råkat ut för omgångar, som kunna öfverhöfvan fördröja dess lycklig afgörande. Men detta dröjsmål har, genom ärendets oundvikliga sammanhang med frågan om dispositionen af en del kaserner, till påföljd att hämmande inverka på en stor del förberedningsåtgärder för våra truppers uppsättning. Skulle det då icke varit möjligt att med den vaksamhet och energi bedrifva sakens behandling i Petersburg, att den före sommarn varit på det klara?
Frågor af det slag, som de vi i dag berört, höra utan tvifvel till de svåraste, som Finlands ministerstatssekreterare har att handlägga. De äro till en viss grad, eller anses åtminstone vara, af internationel natur. Och när från icke-finsk sida stundom röjes skef uppfattning och bristfälligt erkännande af vår statsunions rättsliga grunder och de deraf härflytande konseqvenser, uppkomma lätteligen förvecklingar, hvilkas öfvervinnande kan erfordra mera verkligt diplomatisk seghet och skarpsynthet, än om det gälde konflikter mellan för hvarandra främmande makter.
Synnerligen svårt måste det vara att med oaflåtlig energi och uppmärksamhet för denna post bevaka landets rätt och fördel, när ålder och sjuklighet utöfvat sitt oundvikliga inflytande på handlingskraften. Tacksamt erkännande det goda, han under sin långa statsmannabana uträttat, ville man gerna unna den nuvaraade innehafvaren att i ålderns höst varda fri från politiska bekymmer.
För öfrigt saknas icke skäl att härvid antyda äfven en annan synpunkt. I parlamentariskt styrda länder göres ofta temligen ringa angelägenhet till kabinettsfråga. Hos oss framträda styrelsemedlemmarne icke med sådan personlig ansvarighet inför representationen, att afböjande beslut af ständerna i den ena eller andra frågan skulle göra det svårt eller omöjligt för någon eller några senatorer att qvarstå i sitt embete. Men på annat sätt och i annan riktning kunde dock vigtiga frågor i vårt politiska lif med fog betinga omöjligheten af qvarblifvande i embetet. När föredraganden inför tronen, stödande sig på lag, ständerbeslut och dermed samstämmande utlåtande af senaten, i ärende som förnämligast angår Finland, likväl finner icke-finsk myndighets med eller utan nödvändignet inhemtade rådslag väga tyngre i vågskålen, så skulle nedläggandet af hans embete säkerligen icke blifva ett gagnlöst prejudikat till utbildande af god finsk statsmanna-praxis.