Helsingissä 16. heinäkuuta
Pohjolan lyhyellä kesällä, joka houkuttelee itse kutakin virkistäytymään luonnon helmassa, katsotaan yleisesti olevan kyky hälventää alakuloa ja pahaa mieltä. Todellisuudessa asian laita ei kuitenkaan ole aina niin. Etenkin tänä vuonna kesän kauneudesta nauttimista maassamme kuitenkin hämärtää se tyrmistys – emme halua sanoa masennus – jota tämänhetkinen poliittinen tilanne yleisesti synnyttää
Huolenaiheilla on tapana tulla yleensä idästä. Venäjän lehdistössä on viime aikoina tavallista useammin esiintynyt kaikkea muuta kuin ystävällismielisiä arvioita Suomesta sekä vaatimuksia ja ehdotuksia, joiden tarkoituksena on vahingoittaa maamme etuja. Viralliset tahot eivät liioin näytä jättäytyvän tämän kaltaisten suuntausten ulkopuolelle. Vuosisadan kestäneessä ponnistelussa jonkinlaisten oikeudellisten säädösten luomiseksi eri valtioiden ja kansakuntien välisiin suhteisiin on noussut esiin kaksi periaatetta, jotka on sittemmin tunnustettu yleispäteviksi normeiksi. Toinen on vastavuoroisuusperiaate, joka merkitsee sitä, että silloin kun kahden maan edut vaikuttavat molemminpuolisesti toisiinsa, niitä tulee arvioida ja niistä tulee päättää yhtäläisin perustein. Toinen on puuttumattomuusperiaate, jonka mukaan jokaisen valtion tulee välttää puuttumasta toisen valtion sisäisiin asioihin, joiden järjestäminen ei vaikuta ensiksi mainitun etuihin.
Kun kerran näitä periaatteita on ryhdytty yleisesti kunnioittamaan sellaisten valtioiden suhteissa, jotka ovat toisilleen vieraita valtoja, kuinka paljon tärkeämpää silloin onkaan, että samoja periaatteita noudattavat ankarasti nekin kansakunnat, jotka ovat keskenään pysyvässä liitossa ja joiden jo siksi pitäisi välttää jokaista sellaista loukkausta tai konfliktia, joka näiden periaatteiden hylkäämisestä väistämättä seuraa. Olisi vakava harhaluulo kuvitella, ettei kansainoikeuden periaatteita voisi soveltaa tällä tavoin yhdistyneiden maiden toiminnassa. Päinvastoin juuri niissä, tämän kaltaisissa luonteeltaan pysyvissä poliittisissa liitoissa, näistä normeista pitäisi tehdä pysyviä ja horjumattomia oikeusohjeita.
Tässä kiihotuksessa, jota venäläiset teollisuudenharjoittajat ja lehdet ovat jo puolen vuoden ajan harjoittaneet horjuttaakseen keisarikunnan ja suuriruhtinaskunnan välisissä kauppasuhteissa vallitsevaa järjestelmää, vastavuoroisuusperiaate on heitetty kokonaan romukoppaan. On tosin annettu ymmärtää, että tarkoituksena olisi vain vaatia Suomen teollisuuden ja kaupan ”erivapauksien” poistamista vietäessä tavaroita Venäjälle, mutta itse asiassa kiihotuksen tarkoituksena on ainoastaan järjestää kauppasuhteet yksipuolisesti Venäjälle edullisella tavalla. Sillä Suomelle ei ole tunnustettu lainkaan erivapauksia eikä etuoikeuksia tässä asiassa. Agitaattorit tietävät varsin hyvin, että voimassa oleva vuoden 1859 perustuslaki rakentuu vastavuoroisuudelle, tosin siten, että Suomeen nähden tätä periaatetta sovelletaan varsin puutteellisesti, koska yli kahdellakymmenellä alalla Suomen teollisuus voi viedä tuotteitaan tullivapaasti Venäjälle vain rajattuun enimmäissummaan asti, kun taas samanlaisilla venäläisillä tuotteilla on Suomessa rajoittamaton tullivapaus. Eikä tässä suomalaistuotteiden tullivapauden lisärajoituksia tai täydellistä poistamista vaativassa kiihotuksessa ole sanallakaan mainittu, että sen seurauksena Suomen puolelta pitäisi ryhtyä vastaavanlaisiin sulkutoimiin.
Kun tämän tyyppisissä kysymyksissä ehdottomasti noudatettava vastavuoroisuusperiaate näin häikäilemättömästi sivuutetaan, Suomelle jää siitä tietenkin kaikkea muuta kuin miellyttävä kuva. Ja vaikka täytyykin pitää lähes mahdottomana, että keisarikunnan valtiovarainministeri ottaisi sellaisia vaatimuksia kuuleviin korviinsa, teollisuuspiireissämme tunnetaan silti jonkinasteista huolta, kun vielä ei tiedetä, mitä valtiovarainministerin asiaa käsittelevälle Venäjän ministerikomitealle antama muutosehdotus vuoden 1859 perustuslakiin oikein sisältää, sillä ehdotus on pidetty salaisena, eikä sitä ole vielä lähetetty Suomen senaatille, vaikka sen perusteella ei voi ryhtyä toimiin ilman senaatin myötävaikutusta. Koska Suomen taholta ei vaadita ”erioikeuksia” vaan ainoastaan status quon säilyttämistä tai sitten sitä, että toteutettavat muutokset on tehtävä ilman yksipuolisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta, ei pitäisi olla liian optimistista odottaa, että asiaan kyetään löytämään siedettävä ratkaisu. On kuitenkin ymmärrettävää, jos liikemaailma, ottaen huomioon, että muutosehdotus on syntynyt edellä mainitun kiihotuksen tuloksena, kokee yritystoimintansa häiriintyneen, kunnes asiassa vallitsee jälleen vakaus ja varmuus.
Yhtenä monista osoituksista, ettemme aina voi luottaa puuttumattomuusperiaatteen noudattamiseen, muistutettakoon Venäjän pääesikunnan hiljattain tekemästä ehdotuksesta, että kenraalikuvernöörin erityinen suomalaisjoukkojen suomalainen esikunta lakkautettaisiin ja sen tehtävät siirrettäisiin Suomeen sijoitettujen venäläisjoukkojen esikunnalle. Aivan kuten tällaiset ehdotukset on aiemmin oikeudellisin perustein menestyksekkäästi torjuttu, myös tämäkin hanke, josta kenraalikuvernöörinkin kerrotaan lausuneen jyrkän vastaväitteensä, luultavasti raukeaa. Jäljelle jää kuitenkin se tosiasia, etteivät kaikki asianomaiset tajua ja tunnusta, kuinka asiaankuulumatonta sellainen puuttuminen sisäisiin asioihimme on.
Jokainen kansa on herkkä tällaisille asioille. Muu ei olisi mahdollista. Pienet kansakunnat ovat kenties suuriakin tarkempia valvomaan omia kotijumaliaan. Kaukana ulkopolitiikan melskeistä niiden pyrkimykset, vaivannäkö ja itsenäinen elämäntyö keskittyvät sisäiseen kehitykseen. Koululaitos jos jokin on luonteeltaan puhtaasti sisäinen asia ja koskettaa mitä herkimmin elintärkeitä etuja. Kansallamme on kaikkien muiden tavoin ehdoton oikeus järjestää koululaitoksensa älyllisten tarpeidensa mukaisesti sellaisina kuin ne ilmenevät sivistyksen historiallisesta kehityksestä aikakauden vaatimusten muokkaamina. Siinä ei saa soveltaa alalle vieraita ja häiritseviä poliittisia näkökantoja.
Saattaa vaikuttaa asiaankuulumattomalta, että puhumme tässä käsittelemiemme aiheiden lisäksi myös tästä asiasta, koska ainoastaan maan omilla viranomaisilla on sananvaltaa koulukysymyksissä. Siihen on kuitenkin syynsä. Kun kenraalikuvernööri, kuten lukija varmaan tietääkin hänen koulukysymyksestä antamastaan lausunnosta, ehdottaa, että reaalikoulun opetussuunnitelmasta varattaisiin venäjän kielelle painotus, jollaista missään suomalaisessa opetussuunnitelmassa ei ole aiemmin ollut, sen taustalla on vaikea nähdä muita kuin poliittisia tarkoitusperiä – se heijastelee puuttumista toisen maan asioihin. Kun tähänastista tilannetta tarkastelee täysin objektiivisesti, ei varmaankaan ole jäänyt huomaamatta, ettei maassamme yksikään auktoriteetti, sanomalehti eikä poliittinen puolue ole havainnut sellaisen painotuksen vastaavan oppiaineiden sopusuhtaista ja todellisia tarpeita vastaavaa ryhmittelyä. Kukaan ei ole kiistänyt, että monien suomalaisten tarvitsisi osata venäjän kieltä ja että taidosta olisi paljon hyötyä, ja tämä tarve on myös otettu huomioon opetussuunnitelmissa. Mutta jos mennään vielä pitemmälle antamalla pääpaino venäjälle, se olisi virheliike ja haittaisi koulun muita ja yleisiä tehtäviä, joista ei saa tinkiä vähemmistön mahdollisten tarpeiden vuoksi. Jos kyseisen ehdotuksen tarkoitus on, niin kuin todennäköiseltä vaikuttaa, saattaa maatamme lähemmäksi Venäjää, se ei ole millään muotoa oikea keino. Sillä historia osoittaa vastaansanomattomasti, että se lähentyminen, jota itse asiassa on tapahtunut, kansojen välille muodostunut hyvä suhde (huolimatta eräiden venäläislehtien vastakkaisista pyrkimyksistä) – perustuu 1860-luvun alusta saakka noudatettuun politiikkaan, joka on valtiopäivätoiminnan elpymisen ja perustuslakimme kunnioittamisen ansiosta valanut Suomen kansaan turvallisuuden tunnetta ja uskoa itsenäisen aseman ja kehityksen mahdollisuuksiin – eikä tämä politiikka ole Suomen taholta lainkaan ”separatistista” vaan avointa ja lojaalia eikä Venäjän taholta lepsua ja varomatonta vaan laillista ja inhimillistä. Sellainen politiikka on hyvää politiikkaa. Siitä poikkeaminen ei ole omiaan herättämään tyydytystä, eikä sen siksi pitäisikään saada tukea H. Majesteettinsa suomalaisilta neuvonantajilta, jotka eivät varmastikaan halua lisätä monarkin huolia.
Näköpiirissämme ei tietenkään ole, kuinka pitkälle Suomeen vihamielisesti suhtautuvien ainesten vaikutusvalta Venäjän yhteiskunnassa saattaakaan ulottua. Mutta koska tiedämme, etteivät kiihko, yksipuolisuus ja mielivalta koskaan saata nousta pysyvään asemaan, voidaan ennakoida, että aikanaan seuraa myös käänne parempaan. Olemme myös vakuuttuneita siitä, että suuri osa Venäjän sivistyneistöstä suhtautuu Suomeen hyväntahtoisesti eikä suinkaan hyväksyisi maatamme kohtaan suunnattua ärsytyspolitiikkaa.
Suomen puolella riittää varmasti viisautta olla provosoitumatta vaan jatkaa rauhallisesti omaa tietään, pitäen kiinni laista ja oikeudesta. Ja nykytilanteesta johtuvien vaikeuksien edessä puolueriitojemme ei tulisi leimahtaa uudelleen, vaan kaikkien kansalaistemme tulisi yksimielisesti keskittyä puolustamaan isänmaan yhteisiä etuja.
Helsingfors den 16 Juli.
Den korta nordiska sommaren, lockande enhvar till vederqvickelse i naturens sköte, anses i allmänhet hafva förmågan att skingra missmod och förstämning. Så ställer det sig dock icke alltid i verkligheten. Särskildt detta år torde njutandet af sommarens fägring i vårt land nog allmänt grumlas af den förstämning – vi vilja icke säga missmod – som den närvarande politiska situationen framkallat.
Det är hufvudsakligen österifrån, orsakerna till bekymmer kommit. Bedömanden om Finland, vittnande om allt annat än vänligt sinnelag, yrkanden och förslag, åsyftande att bringa skada åt vårt lands intressen, hafva på den senaste tiden med en mer än vanlig intensitet framträdt i den ryska pressen. Och äfven i officiella sferer synes man ej kunna hålla sig alldeles fri från dylika tendenser. Under det sekellånga sträfvandet att vinna någon rättslig stadga i förhållandena mellan olika stater oeh nationer hafva tvenne vigtiga principer efter hand blifvit erkända såsom allmän-giltiga normer. Den ena är reciprocitetsprincipen, som innebär att tvenne länders intressen, der de ömsesides beröra hvarandra, böra bedömas och bestämmas efter samma grunder. Den andra är noninterventionsprincipen, enligt hvilken hvarje stat bör afhålla sig ifrån inblandning i en annan stats inre angelägenheter, af hvilkas gestaltning den förras intressen icke äro beroende.
Om dessa grundsatser vunnit helgd i afseende å relationerna mellan stater, som stå till hvarandra i förhållande af främmande makter, huru mycket vigtigare är det då icke, att desamma strängt respekteras af nationer, som stå i en ständig politisk förening med hvarandra och hvilka redan derför böra undvika hvarje sådan kränkning eller konflikt, som blir den oundvikliga följden af sagde principers åsidosättande. Det vore en grof förvillelse, om man trodde, att de folkrättsliga normerna icke egde tillämpning å förhåhandena mellan sålunda förenade länder. Tvärtom är det just der, i ett dylikt politiskt förbund af varaktig natur, som dessa normer skola erhålla karaktären af fasta, orubbliga rättssatser.
I den agitation, som ryska industriidkare och pressorgan sedan ett halft år bedrifvit för att åstadkomma en rubbning af gällande system för handelsrelationerna mellan kejsaredömet och storfurstendömet, är allt erkännande af reciprocitetsprincipen kastadt öfver ända. Man har visserligen gifvit sig skenet af att yrka på upphäfvandet af den finska industrins och handelns ”privilegier” i afseende å införsel af varor till Ryssland, men i sjelfva verket hafva dessa agitationer endast åsyftat, att handelsrelationerna blefve ordnade på ett ensidigt, för Ryssland förmånligt sätt. Ty några privilegier eller företrädesrättigheter i detta hänseende äro alldeles icke Finland tillerkända. Agitatorerne veta mycket väl, att gällande författning af 1859 är bygd på grundsatsen af reciprocitet, dock sålunda att tilllämpningen af denna grundsats i afseende å Finland är ganska ofullständig, i det att mera än tjugu brancher af den finska industrin blott till begränsadt maximibelopp få föra sina alster tullfritt till Ryssland, medan ryska alster af samma slag åtnjuta obegränsad tullfrihet i Finland. Och det har under denna agitation för yttermera inskränkning eller upphäfvande af finska fabrikats tullfrihet icke med ett ord blifvit antydt, att konseqvensen deraf borde blifvå motsvarande afspärrningsåtgärder från finsk sida.
Intrycket af detta hänsynslösa åsidosättande af den ömsesidighetsprincip, som ovilkorligen bör iakttagas vid bedömandet af frågor af denna natur, har i Finland sjelffallet varit allt annat än angenämt. Och ehuru man måste anse det nära nog omöjligt, att finansministern i kejsaredömet skulle i någon nämnvärd grad skänka gehör åt sådana anspråk, råder dock inom vår industriella verld en viss oro, så länge man icke känner innehållet af det förslag till revision af 1859 års författning, som finansministern framlagt för den ryske ministeriella komitén rörande denna fråga, och hvilket förslag hålles hemligt samt icke ännu blifvit till Finlands senat remitteradt, ehuru detsamma icke kan leda till någon åtgärd utan senatens medverkan. Då man från finsk sida icke begär några ”privilegier” utan endast vill, att antingen status quo skall bibehållas eller ock, att de förändringar, som vidtagas, må varda gjorda utan ensidighet och orättvisa, borde det icke vara alltför optimistiskt att vänta sig en dräglig lösning af denna angelägenhet. Emellertid är det förklarligt, om affärsverlden, i betraktande deraf att det är förenämnda agitation, som gifvit upphof åt revisionsförslaget, finner sig störd i sin företagsamhet, till dess att visshet och stabilitet åter blifvit rådande.
Såsom ett bevis, bland många, derpå, att vi icke alltid kunna påräkna iakttagandet af non-interventionsprincipen, må erinras om den ryska hufvudstabens nyss framstälda förslag, att generalguvernörens särskilda finska stab för de finska trupperna skulle upphäfvas och dess göromål öfverflyttas på de i Finland förlagda ryska truppernas stab. Likasom dylika förslag härförinnan blifvit, på rättslig grund, med framgång afböjda, torde, dock äfven detta projekt, mot hvilket äfven generalguvernören, enligt hvad det förljudes, skall hafva inlagt bestämd gensaga, förfalla. Men det faktum qvarstår, att icke alla vederbörande inse eller erkänna otillbörligheten af sådan inblandning i våra inre angelägenheter.
Hvarje folk är i detta afseende ömtåligt. Annorlunda kan det icke vara. De små nationerna äro måhända ännu mera hängifna, än de stora, att hålla vakt om sina penater. Fjermade från utrikespolitikens tummelplats, hafva de i sin inre utveckling fältet för sina sträfvanden och mödor, föremålet för sin sjelfständiga lifsgerning. Om någon angelägenhet är af rent inre natur, jemte det den på det ömmaste berör de mest vitala intressen, är det väl undervisningsväsendet. Vårt folk är, likasom hvarje annat, ovilkorligen berättigadt att få sitt undervisningsväsende ordnadt i enlighet med sina intellektuella behof, sådana de framgå af bildningens historiska utveckling, under påverkan af tidens kraf. Inga för detta område främmande politiska synpunkter böra häri få störande ingripa.
Att vi i sammanhang med de af oss i dag behandlade frågorna beröra äfven detta ämne, kunde synas opåkalladt, eftersom endast landets egna myndigheter haft att yttra sig i skolfrågan. Men vi sakna dock icke skäl dertill. Då generalguvernören, såsom läsaren redan känner uti sitt utlåtande i skolfrågan föreslagit att på den reala bildningslinjen inrymma åt ryska språket en öfvervigt, som detsamma aldrig förut haft i någon finsk skolplan, är det svårt att häri se annat än politiska motiver – en reflex af intervenerandet. Vid ett rent objektivt bedömande af hithörande omständigheter hade det säkerligen icke kunnat undgå uppmärksamheten, att ingen auktoritet, intet pressorgan, intet parti i landet funnit en sådan preponderans öfverensstämma med en harmonisk och de verkliga behofven motsvarande gruppering af undervisningsämnena. Att en mängd finnar behöfva känna ryska språket och hafva gagn af en sådan kunskap, har ingen bestridt, och detta har ock blifvit i skolplanerna tillgodosedt. Men att gå derutöfver och gifva ryskan en verklig öfvervigt vore ett missgrepp, som skulle verka skadligt på skolans öfriga och allmänna uppgifter, hvilka icke må skjutas tillbaka för en minoritets möjliga behof. Afser ifrågavarande förslag, såsom sannolikt synes, att verka för ett större närmande till Ryssland, så är ingalunda det rätta medlet valdt. Ty historien vittnar ojäfaktigt, att det närmande, som i sjelfva verket egt rum, det goda förhållande, som emellan de båda folken uppkommit (oaktadt en del af den ryska pressens bemödanden i motsatt riktning) – har sin grund i den politik, som sedan början af 1860-talet blifvit följd och som genom landtdagarnes återupplifvande och vår författnings tullständiga respekterande gitvit finska folket trygghet och tro på möiligheten af en i det inre sjelfständig ställning och utveckling – en politik, som från finsk sida icke är ”separatisk”, utan öppen och lojal, från rysk sida icke slapp och oförsigtig, utan rättslig och human. En sådan politik är god politik. Afvikelser från densamma vore icke egnade att framkalla tillfredsställelse och borde derför icke tillstyrkas af H. Majestäts finska rådgifvare, som ju säkerligen icke kunna önska att öka monarkens bekymmer.
Huru långt det inflytande må sträcka sig, som de mot Finland ogynsamt stämda elementen inom ryska samhället kunna utöfva, det ligger naturligtvis icke inom vår synkrets. Men med kännedom deraf, att lidelsen, ensidigheten och godtycket aldrig kunna spela en varaktig rol, kan man förutsäga att en omkastning till det bättre i sinom tid åter skall ega rum. Också äro vi öfvertygade, att en mycket stor del af de bildade i Ryssland hysa en välvillig stämning mot Finland och ingalunda skulle godkänna en irritationspolitik mot detta land.
På finsk sida skall man säkerligen hafva klokheten att icke låta sig irriteras, men lugnt framgå sin väg, hållande fast vid lag och rätt. Och under intrycket af de svårigheter, den nuvarande situationen kan bereda, skola väl våra inre partistrider träda tillbaka och alla medborgare endrägtigt sammansluta sig kring fosterlandets gemensamma intressen.