Kauppasuhteet Venäjään
II
Jos kysymystä arvioidaan eilen esittämiemme näkökulmien pohjalta, Suomen tulisi vastata Venäjän ehdotuksiin, että niitä ei voi hyväksyä.
Kyseinen asia on tosin luonteeltaan kansainvälinen ja riippuu näin ollen kummankin osapuolen tahdosta. Ja vaikka Venäjä ei voikaan yksipuolisesti sanella asiaa koskevia uusia säädöksiä, Suomikaan ei voi antaa ratkaisevaa tuomiota siitä, mitä Venäjän etujen nimissä on oikeutettua vaatia.
Suomalaisilla täytyy kuitenkin olla oikeus todeta edellä mainitsemiemme seikkojen lisäksi,
että koska hallitsija on myöntänyt ja määrännyt maiden välisen poliittisen liiton luonnollisena seurauksena niiden välille kaupan suhteellisen vapauden, tätä merkittävää toimenpidettä ei tarkoitettu väliaikaiseksi eikä tilapäiseksi menettelyksi vaan sillä päinvastoin pyrittiin luomaan vakaa perusta kyseisten kauppasuhteiden kehittämiseksi edelleen;
että tälle kauppasäädökselle on olennaista ja luonteenomaista molemminpuolinen lupa tuoda tullivapaasti toisen maan omia tuotteita (suomalaistuotteiden tuonnissa tullivapautta on tosin monin kohdin rajoitettu), kun taas kaikki Venäjän ja Suomen rajan yli tuotavat ulkomaalaiset tuotteet pitää myös sellaisina tullata;
että hallituksilla on teollisuudenharjoittajia kohtaan moraalinen velvollisuus pidättäytyä äkillisesti horjuttamasta tai kumoamasta järjestelmää, joka on kannustanut yritteliäisyyteen ja kehitykseen ja jonka vakauteen teollisuudenharjoittajalla on oikeus uskoa;
että myyntimahdollisuuksien avaaminen toisen maan elinkeinoelämän tuotteille ei voi perustua kestämättömään olettamukseen, että kaikilla teollisuudenaloilla tulisi vallita yhtäläiset tuotantoehdot ja että kaikki tuottajat kilpailisivat markkinoilla tasavahvoina;
että tuotantoehtojen tasaaminen erotustulleilla on turhaa työtä, koska muut tuotannon hintaan vaikuttavat tekijät, kuten työläisten palkkakustannukset, pääoman tarjonta, etäisyys markkinoille, mahdollisuus suurimittaiseen tuotantoon y. m., painavat tuottajien kilpailussa paljon enemmän, eikä kilpailun tasapainoa voi siksi säädellä valtiovallan toimin;
että vaikka harvat ulkomaalaista raaka-ainetta käyttävät suomalaiset teollisuuslaitokset saavatkin sitä matalampien tullien tai tullivapauden ansioista hieman halvemmalla kuin samalla alalla toimivat venäläistuottajat, Venäjän teollisuudella on puolestaan useilla tuotannonaloilla käytössään hyvää ja edullista kotimaista raaka-ainetta, jota hyödyntämällä sillä on ylivoimainen kilpailuasetelma Suomessa, mistä esimerkkinä mainittakoon vaatteet ja muut villatuotteet;
että on kaiken kaikkiaan vinoutunut näkemys kuvitella, että oikeuden vapaaseen tavaroiden vaihtoon tulisi merkitä samanlaisten tuotteiden vaihtamista toisiinsa, kuin asian pitäisi päinvastoin olla niin, että Suomi myy Venäjälle määrätyn laisia tavaroita ja ostaa sieltä toisenlaisia ja toisin päin, nimenomaan tuotantoehtojen luonnollisten erojen mukaisesti; sekä lopuksi
jos halutaan estää tai vaikeuttaa sitä, että Suomesta tuodaan sellaisia tuotteita, joita Venäjä kykenee itsekin tuottamaan, se merkitsisi siinäkin tapauksessa, että Suomelle myönnettäisiin siihen yhtäläinen oikeus, luopumista vuoden 1859 järjestelmästä, sillä kyseisellä järjestelmällä ei suinkaan pyritty luomaan molemminpuolisia esteiden vaan molemminpuolisia helpotuksia.
Mielestämme hallituksemme sopisi syystäkin muistuttaa edellä mainitun kaltaisista seikoista; ja kenties se on, muun muassa joku päivä sitten julkaisemistamme venäläislehdestä otettujen lainausten perusteella, niistä jonkin verran jo muistuttanutkin Suomen ja Venäjän viranomaisten välisessä kirjeenvaihdossa. Vain tulevaisuus näyttää, saadaanko asianosaisia näin luopumaan oman näkemyksemme mukaan varsin yksipuoliseen näkemykseen pohjautuvista ehdotuksistaan.
Ellei vuoden 1859 järjestelmään kaavailtua muutosta onnistuta torjumaan, siitä ei kuitenkaan seuraa, että Venäjän valtiovarainministeriön laatimat ehdotukset pitäisi tai voisi hyväksyä sellaisenaan muutoksen perustaksi.
Olemme jo aiemmin huomauttaneet, ettei meillä ole vielä käytössämme sellaista tietoa eikä kysymyksen eri puolia valottavaa selvitystä, jota yksityiskohtaisen lausunnon laatimiseksi vaadittaisiin. Siksi voimme nyt vain pääpiirteittäin hahmotella mahdollisia vaihtoehtoisia lähestymistapoja, joita kysymyksen ratkaisemiseksi voitaisiin harkita, jos kaavailtua muutosta ryhdyttäisiin toteuttamaan.
Suomalaistuotteiden erotustullit synnyttäisivät monenlaisia epäkohtia. Niiden laskemisessa on omat vaikeutensa. Joissakin tapauksissa erotustullimaksut asettuisivat suunnitellulla tavalla, kun taas toisaalla ne tasaamisen sijaan horjuttaisivat kilpailutilannetta. Jos ne määritettäisiin Venäjän nykyisen tariffin mukaisesti, niitä pitäisi korjailla ja muuttaa joka kerta, kun kyseiseen, varsin epävakaaksi osoittautuneeseen tariffiin tehtäisiin pieninkin muutos jommallakummalla puolella. Taloudellisesti siitä syntyisi yhtä kaikki epäsuhta Venäjän valtionkassan eduksi, jos verrataan siihen tilanteeseen, ettei Suomen valtio kantaisi veroa vastaavanlaisesta maahamme tuodusta venäläisestä teollisuustuotteesta. Ylimalkaan näiden erotustullien asettaminen toisi uuden häiriötekijän maiden väliseen tavaraliikenteeseen.
Jos tulevissa neuvotteluissa ei kuitenkaan tarjoutuisi parempaa tulosta kuin antaa periksi ja hyväksyä kyseinen ehdotus, sitä ei silti missään tapauksessa saisi toteuttaa muulla tavoin kuin poistamalla erotustullien voimaan astuttua kaikki ylärajat, jotka nykyään koskevat noin kahdenkymmenen suomalaisen teollisuustuotteen tullivapautta Venäjällä. Sillä jos erotustullien tarkoitus on kertakaikkisesti poistaa eri tariffeista johtuvat erot tuotantoehdoissa ja myynnissä, rajoituksille ei enää jää mitään syytä. Sen lisäksi Suomen tulisi saada vähäisenä korvauksena edellä mainitusta taloudellisesta epäsuhdasta oikeus määrätä tulli esim. venäläiselle naftalle, koska jos se valtaa markkinat amerikkalaiselta öljyltä, Suomi menettää yli 200 000 markan vuotuiset tullitulot.
Toinen vaihtoehto olisi se, että Suomi ottaisi edellä mainittujen, muutosehdotuksen perusteluiksi esitettyjen seikkojen johdosta tullitariffissaan käyttöön samat raaka-aineille ja koneille määrätyt tullimaksut kuin Venäjällä on käytössä niille teollisuudenaloille, joiden tuotteita myydään Venäjälle. Edelliseen verrattuna tässä vaihtoehdossa, jota teollisuusmiehemme kuuluvat kannattavan, olisi se etu, ettei se vaikeuttaisi tavaroiden liikkumista rajan yli, että uusi vero maksettaisiin Suomen valtion kassaan eikä se ainakaan näennäisesti rikkoisi vuoden 1859 periaatteita. Siihen liittyisi kuitenkin yksi vakava epäkohta. Tullimaksujen korotukset tekisivät asianosaisten teollisuudenalojen tuotannosta kokonaisuudessaan eli myös kotimaassa myytävältä osalta entistä kalliimpaa. Tehtailijat pyrkisivät luonnollisesti maksattamaan tämän veronkorotuksen kotimaisilla kuluttajilla. Näin ollen suomalaista ostajakuntaa verotettaisiin yritysten Venäjän-myynnin parantamisesta, joka tosin palvelee maan talouden yleistä etua mutta jonka edistämisessä tällaista apua tulisi kuitenkin välttää. Joissakin tapauksissa voisi kenties käydä niinkin, ettei tehtailija onnistu korottamaan hintojaan kotimaassa yli sen summan, johon ulkomainen kilpailu on hänet tehdastullien sallimissa rajoissa pakottanut tuotteensa siihenkin asti hinnoittelemaan. Näissä tapauksissa raaka-ainetulleilla olisi se haitallinen seuraus, että tehtailijan voitot pienenisivät paitsi hänen Venäjälle lähettämiensä tuotteiden myös koko muun tuotannon osalta. Onkin mahdollista, että ennen pitkää alettaisiin myös vaatia tehdastulliemme korottamista, ja maatamme kuormittaisivat taas liiallisen korkeat tullimaksut. Siksi, jos edellä mainitut vaihtoehdot tulevat harkittavaksi, olisi erityisen tärkeää vertailla tarkasti keskenään maahan tuotavien raaka-aineiden tullimaksuja ja ulkomaalaisille tehdastuotteille määrättyjä nykyisiä tullimaksuja. Muutoinkaan tässä vaihtoehdossa tarjottu sovittelu ei takaisi vakautta, koska sen tarkoituksena olisi pitää raaka-aineille määrätyt tullimaksumme venäläisten tasolla. Tässäkin tapauksessa tulisi poistaa tullivapaiden määrien enimmäisrajat samasta syystä kuin edellisen vaihtoehdon kohdalla mainittiin.
Jos kysymyksen ratkaisemiseksi on välttämätöntä turvautua jompaankumpaan vaihtoehtoon, joko ensiksi mainitulla tavalla erotustullein tai viimeksi mainitulla tavalla raaka-aineiden tullimaksuja nostamalla, on joka tapauksessa erityisen tärkeää toimia mahdollisimman maltillisesti; nimittäin siten:
ettei raaka-aineen käsitettä uloteta koskemaan niitä lukuisia pienempiä artikkeleita, kuten väriaineita, kemikaaleja y. m., joita kylläkin käytetään teollisuudessa mutta jotka eivät ole tuotteiden varsinaista raaka-ainetta: ettei kyseinen tullimaksuista johtuva hintojen korotus toteudu niin yleisesti kuin ehdotuksissa annetaan ymmärtää, vaan se rajoitetaan koskemaan verraten harvoja, ulkomaisiin raaka-aineisiin pohjautuvia teollisuusaloja, lähinnä puuvillateollisuutta, jotka todella harjoittavat laajamittaista Venäjän markkinoille suunnattua tuotantoa; ja
että sovelletaan samanlaisia rajoituksia kuin koneiden tullilaskelmissa.
Vaadimme toimia tällaisia rajoituksia vastaan siitä syystä, että jos niiden on määrä koskea sellaisiakin teollisuudenaloja, joiden myynti Venäjällä jää vähäiseksi, niiden vaikutukset ulottuvat pitemmälle kuin tarvittaisiin itse päämäärään eli tiettyjen venäläisten teollisuusalojen suojelemiseen suomalaiselta kilpailulta.
Palataksemme muuten viittaukseemme, että Suomen tulisi vuoden 1859 periaatteiden nojalla vaatia jokaisesta välttämättömäksi katsotusta myönnytyksestä kohtuullista hyvitystä, jätämme asianosaisten harkittavaksi, eikö edellä mainittua ehdotusta toimien rajaamisesta muutamille teollisuudenaloille ja todellisiin raaka-aineisiin ansaitsisi tarkastella kolmantena vaihtoehtona edellisten rinnalla.
Meidän on nyt edellä mainituista syistä rajattava asian käsittely tällä erää näihin yleisluontoisiin viittauksiin, mutta lisäämme vielä, että kaikissa tapauksissa toivottavinta on tehdä mahdollisimman vähän muutoksia ja häiriötä, sillä teollisuuden menestys ja kehittäminen vaativat ennen kaikkea vakautta ja työn ulkoisten ehtojen luotettavuutta.
Handelsrelationerna med Ryssland.
II.
Bedömes frågan enligt de af oss i går anförda synpunkter, borde Finlands svar på de ryska förslagen blifva, att de icke äro antagliga.
Visserligen är ifrågavarande angelägenhet af internationel natur, således beroende af båda parternas viljor. Och om än Ryssland icke kan ensidigt diktera nya stadganden i detta ämne, så kan Finland icke heller tillmäta sig ett afgörande omdöme om hvad de ryska intressena rätteligen må kräfva.
Men från finsk sida måste man dock vara berättigad att framhålla, förutom hvad vi senast antydde,
att då en relativ handelsfrihet mellan de båda länderna, såsom en naturlig följd af deras politiska förening, af monarken medgafs och påbjöds, denna betydelsefulla åtgärd ingalunda afsåg att utgöra endast ett tillfälligt eller temporärt förfogande, utan tvärtom ville lägga en fast grund för ifrågavarande handelsrelationers vidare utveckling;
att det väsentliga och karakteristiska i denna handelsförfattning består i den ömsesidiga tillåtelse till tullfri införsel af det andra landets egen produktion (om ock, hvad den finska produktionen vidkommer, med icke så få inskränkningar), medan deremot alla utländska varor vid passerandet af gränsen mellan Ryssland och Finland böra såsom sådana förtullas;
att styrelserna gentemot industriidkarene hafva den moraliska förpligtelsen att icke plötsligt rubba eller omkasta ett system, som utgjort en maning till företagsamhet och utveckling och på hvars stabilitet industriidkaren varit berättigad att tro;
att öppnandet af afsättningsmöjlighet för alstren af det andra landets näringsflit säkerligen icke kunde utgå från den ohållbara förutsättningen att industrin i alla brancher skulle arbeta under lika produktionsvilkor och att alla producenter vore jemnstarka i sin täflan på marknaden;
att en utjemning af produktionsvilkoren genom differentialtullar är en vansklig åtgärd, enär de öfriga faktorer som göra produktionen billig eller dyr, såsom arbetslönernas belopp, kapitaltillgången, fståndet från marknaden, möjligheten att arbeta i stor skala m. m. vid producenternes täflan lägger en vida större vigt i vågskålen, hvars balans i sådant afseende icke kan genom statsåtgärder regleras;
att om ett fåtal finska industrier, som begagna utländsk råvara, erhålla denna, tillföljd af lägre tull eller tullfrihet, något billigare än ryske producenter i samma branch, den ryska industrin åter för åtskilliga produktionsgrenar har till sitt förfogande en god och billig inhemsk råvara och med tillverkningarna af densamma gör en öfverväldigande konkurrens i Finland, såsem exempel hvarpå må nämnas kläden och andra yllevaror;
att det öfverhufvud är en skef föreställning om man tänker sig att rättigheten till fritt varuutbyte bör medföra ett utbyte af enahanda artiklar med hvarandra, då de tvärtom måste ställa sig så att Finland säljer till Ryssland ett slags varor och derifrån köper ett annat slag, samt tvärtom, beroende just på de naturliga olikheterna i produktionsvilkoren; samt slutligen
att om man ville hindra eller försvåra tillträdet från Finland af sådana alster, som Ryssland sjelft är kapabelt att producera, så skulle, äfven om motsvarande åtgärd från finsk sida tillika erkändes berättigad, 1859 års system dermed kastas öfver ända, ty den reciprocitet hvarpå detta system hvilar är icke de ömsesidiga hindrens, utan de ömsesidiga lättnadernas reciprocitet.
Erinringar af det slag, ofvanstående satser innehålla, synas oss med skäl kunna af vår finska regering göras; och måhända hafva, att döma bl. a. af det aftryck från en rysk tidning vi här om dagen meddelade, sådana delvis redan gjorts under skriftvexlingen mellan de finska och ryska myndigheterna. Huruvida det skall lyckas att dermed bringa vederbörande att afstå från deras, enligt vår tanke, på en nog ensidig uppfattning bygda förslag, det kan endast framtiden utvisa.
Om det icke lyckas att afböja den tillärnade revisionen af 1859 års författning, följer deraf dock icke, att de af ryska finansministerium framstälda förslagen borde eller kunde utan ändring godkännas såsom grund för revisionen.
Vi ha redan tidigare påpekat att den kännedom och utredning om frågans olika sidor, som för ett uttalande i detalj vore af nöden, ånnu icke står oss till buds. Vi kunna derför nu endast ungefärligen antyda de möjliga alternativa uppslag, som, i händelse af antydda revision, i och för frågans lösning kunna komma under pröfning.
Differentialtullar å finska fabrikat skulle medföra åtskilliga olägenheter. Deras uträknande är förenadt med svårigheter. De differentiela tullsatserna kunna i vissa fall ställa sig så som man åsyftat, i andra åter rubba i stället för att utjemna konkurrensvilkoren. Införda på grundvalen af Rysslands nuvarande tariff, borde de revideras och ändras hvarje gång sagde tariff, som visat sig ganska föränderlig, blefve underkastad någon modifikation i vidkommande delar. I finansielt afseende uppstode jemväl en obillighet till förmån för ryska statskassan, om härmed jemföres det förhållande att finska staten icke skulle draga skatt af någon hit införd rysk industriartikel af samma slag. Vidare skulle erläggandet af dessa differentialtullar bringa ett störande element i varurörelsen mellan de båda länderna.
Men om de blifvande underhandlingarnas gång icke ledde till bättre påföljd än att man nödgades gifva vika och acceptera ifrågavarande förslag, så borde detta dock i ingen händelse kunna ske annorlunda än att i och med differentialtullars införande all den begränsning till visst maximum som för närvårande gäller för omkring tjugu finska industriartiklars tullfrihet i Ryssland, blefve upphäfven. Ty utjemnas engång den olikhet i vilkoren för produktion eller afsättning, som ansetts bero på olikhet i tariffen, qvarstår icke mera något skäl för denna limitering. Derutöfver borde Finland såsom ett om ock ringa vederlag för nyssberörda finansiela obillighet förbehålla sig rätt att belägga med tull t. ex. den ryska naftan, hvilken om den uttränger det amerikanska petroleum annars beröfvar den finska staten öfver 200 000 marks årlig tullinkomst.
Ett annat alternativ vore att Finland skulle åtaga sig att af hänsyn för de tidigare omnämnda omständigheter, hvilka anförts såsom skäl för ändringsförslagen, i sin tulltariff införa enahanda tullsatser å råvaror och maskiner som de i Ryssland gällande, nemligen för så vidt de beröra fabrikationsgrenar, hvilka afsätta sina alster i Ryssland. Jemnfördt med föregående alternativ skulle detta, för hvilket våra industrimän lära uttala sig, hafva företrädet att icke försvåra varurörelsen öfver gränsen, att leda den införda skatten till finska statskassan och att åtminstone skenbart icke rubba 1859 års principer. En svår olägenhet vore dermed dock förenad. Dessa tullförhöjningar skulle fördyra de deraf berörda industriernas hela produktion, således äfven den del som afsättes inom eget land. Fabrikanterne skulle naturligtvis söka att på de inhemska afnämarne vältra denna skatteförhöjning. Den finska allmänheten blefve sålunda beskattad för befrämjande af fabrikernas afsättning på Ryssland, hvilken visserligen är af allmänt intresse för landets ekonomi, men för hvars gynnande dylik kontribution dock borde undvikas. I åtskilliga fall skulle det måhändå inträffa att fabrikanten icke lyckades höja sin inhemska priskurant utöfver det belopp, hvartill den utländska konkurrensen, så långt fabrikattullen medger, härintills nödgat honom kalkylera prisen. I dessa fall vore den stegrade råvarutullens menliga påföljd den, att fabrikanten skulle lida en minskning i vinsten icke blott å de alster han sänder till Ryssland utan jemväl å hela sin öfriga produktion. Det vore derför möjligt att inom kort anspråk skulle höjas äfven på stegring af våra fabriktullar och så kunde landet komma att åter belastas med öfverhöfvan dryga tullsatser. Synerlig vigt ligger derför, ifall nu berörda alternativ kommer under öfvervägande, på en noggrann jemnförelse mellan de tullsatser å råvaror, som det skulle gälla att införa, å ena sidan, och beloppet af de nuvarande tullafgifterna å utländskt fabrikat på den andra sidan. För öfrigt skulle äfven en sådan jemkning som detta alternativ innebär, sakna garantier för stabilitet, eftersom afsigten dermed vore att hålla våra tullsatser å råvaror öfverensstämmande med de ryska. Af enahanda skäl som vi vid det förra alternativet anförde, borde äfven i detta fall all begränsning af de tullfria qvantiteterna bortfalla.
Blir det en nödvändighet, att frågans lösning sökes i det ena eller andra af dessa alternativ, antingen på förra sättet genom differentialtullar, eller på det senare, genom stegrade råvarutullar, är det dock af synnerlig vigt att härvid må förfaras med den största moderation; sålunda nemligen:
att begreppet råvara icke utsträckes till den mängd smärre artiklar, såsom färger, kemikalier m. m., hvilka väl vid fabrikationen användas, men dock icke utgöra det stoff hvaraf varan tillverkas: att ifrågavarande prisförhöjning genom tullar icke sker så generelt som förslagen åsyfta, utan begränsas till att gälla de jemförelsevis få på utländsk råvara grundade industrier, förnämligast bomullsindustrin, hvilka verkligen i större skala arbeta för afsättning i Ryssland; samt
att enahanda begränsning eger rum hvad tullberäkning å maskiner vidkommer.
Vi yrka på sådan begränsning af åtgärden på det skäl att, om den skulle omfatta äfven sådana industrier, som afsätta blott ringa qvantiteter i Ryssland, verkningarna deraf skulle sträcka sig längre än som erfordras för ändamålet, hvilket blott är vissa ryska fabriksgrenars skyddande mot finsk konkurrens.
Återhemtande för öfrigt vår antydning att man från finsk sida, med stöd af 1859 års principer, bör för hvarje eftergift, hvilken befinnes oundviklig, uppställa anspråk på skälig kompensation, öfverlemna vi till vederbörandes bepröfvande huruvida icke ofvan anförda förslag rörande åtgärdernas begränsning till ett fåtal industrier och till de egentliga råvarorna, kunde förtjena att såsom ett tredje alternativ jemföras med de föregående.
Till dessa allmänna antydningar måste vi, af ofvan angifna orsak, för denna gång inskränka frågans behandling, endast tilläggande att minsta möjliga ändringar och rubbningar i hvarje fall äro mest önskvärda, enär industrin för sin framgång och förkofran behöfver stadga och säkerhet i de yttre vilkoren för sitt arbete.