18.2.1884 Helsingfors den 18 Februari

Svensk text

Helsingfors den 18 Februari.

Nära halftannat år har förgått sedan landets Monark i reskript till generalguvernören anbefalt honom att i förening med senaten ”framställa betänkande huru en behörig kodifikation af Finlands lagar kunde åstadkommas.”

Såvid slutas kan deraf att generalguvernören ännu nyligen upptagit denna fråga till öfverläggning i senaten, lärer det infordrade betänkandet icke hafva blifvit till högsta ort afgifvet, än mindre varit föremål för afgörande. Önskligt vore ock att åtminstone icke något från landets häfdvunna lagstiftningssystem afvikande kodifikationsarbete blefve företaget, utan att landets ständer fått tillfälle att yttra sig i saken. Af gagn vore jemväl att ifrågavarande förslag kunde blifva granskadt i pressen, vilket skulle bidraga till utbildandet af säkrare åsigter i ämnet. Dertill vore visserligen af nöden att senatens och generalguvernörens betänkanden först blefve publicerade. Då emellertid så icke skett, måste uttalandena i pressen inskränka sig till ett skärskådande af kodifikationsfrågan i dess allmänhet.

Det är förklarligt om personer, som aldrig studerat Finlands lagstiftning, men plötsligen försatts i den ställning att åtminstone någon kännedom om dessa lagar blir för dem behöflig, finna det med stora svårigheter förenadt att vinna inblick i våra lagar och författningar. Visserligen borde den iakttagelse ligga nära till hans, att enahanda svårighet i likartade fall skulle ega rum, med hvilket landslagstiftning det än skulle gälla att plötsligen göra sig förtrogen. Så klar, enkel och öfverskådlig kan icke något civiliseradt lands totalitet af lagar vara, att ej såsom nyckel till deras begripande skulle erfordras ett mått af jurisprudens. Och vi tro för vår del att Finlands lagar och författningar ingalunda höra till de mest inbundna eller svårförstådda. Dock kan det ej nekas att en större öfverskådlighet och strängare systematisering vore tänkbar; det gäller blott att öfverväga huruvida fördelarne deraf vore så väsentliga, att de borde eftersträfvas, äfven om det skedde på bekostnad af andra vigtiga intressen.

Såsom kändt kan begreppet kodifikation fattas på mer än ett sätt. Man kan dermed förstå det uteslutande formela arbetet att på ett nytt sätt sammanställa och ordna gällande lagstadganden, utan att derigenom åsyfta eller åstadkomma någon förändring af deras innehåll. Men såsom kodifikation betecknas jemväl en sådan systematisering af lagbuden, som sker i samband med och i ändamål att utveckla lagarnes innehåll; kodifikationen är då tillika lagreform, d. ä.det är ett lagstiftningsverk. Det är på sistnämnda väg som isynnerhet den nyare tidens förnämsta lagverk åstadkommits. Kodifikation i denna mening har hört till den svensk finska rättsutvecklingen allt ifrån dess äldsta tider. Landskapslagarne voro kodifikation af gällande rättsbud, men i förening med utveckling och förfullständigande af desamma. Så var ock fallet med allmänna landsdagen, stadslagen, kyrkolagen, sjölagen. Och vid stiftandet af 1734 års lag iakttogs likaledes förfarande att upptaga, ordna och tillgodogöra allt hvad godt och användbart fanns i förut tillkomna lagar oeh författningar, men derjemte tillfredsställa behofvet af reform samt afhjelpa brister och luckor i rättsgestaltningen. Se vi åter på de skilda grundlagar som tid efter annan aflöst hvarandra, så finna vi att, jemte det någon större eller mindre politisk förändring var närmaste anledningen till ny grundlags stiftande, en mängd af de bestående politiska rättsnormerna dock tillbaka i den nya lagen oförändradt infördes. Så har hvarje tidehvarf sin regeringsform och sin allmänna lag, hvilka såsom kärna och centrum för hela rättsordningen stått upprätt från slägte till slägte, och till hvilka de partiela ändringar och tillägg i lagstiftningen, som framkallats af samhällsutvecklingens gång, anslutit sig utan att för folkets blickar undanskymma lagstiftningens förenämnda grundvalar och hörnstenar. Och med fog kan det sägas, att den vördnad för lag, som slagit rot i vårt finska folk och som är ett af de vigtigaste vilkor för dess tillvaro och dess framtid, väsentligen har sin förklaring i detta lagstiftningssytem.

En fast rättsordning förutsätter stabilitet i lagstiftningen äfven hvad dess yttre formela egenskaper angår. Man kastar icke bort en gammal lag, som inträngt i folkets medvetande, blott derför att den i vissa delar kan tarfva förbättring. Man vidtager dessa partiela förbättringar, de vinna efterhand insteg i folkets uppfattning, behofvet af reform blir sålunda tillgodosedt, men man har stått qvar på den gamla säkra grunden och först då, när en genomgripande omgestaltning är nödvändig eller när de vidtagna successiva ändringarnes mängd kan vålla osäkerhet om lagens rätta mening, företages sådan större lagreform, som genom sin omfattning tillika får karaktären af en kodifikation. En naturlig följd af lagarnes qvantitativa tillväxt i nyare tid är, att sådan kodifikation icke mera kan gälla hela det allmänna rättssystemet, såsom fallet var med 1734 års lag. Kodifikationerna måste begränsas till att omfatta skildt för sig de hufvudsakliga delarne af rätten, såsom t. ex. för närvarande hos oss genom förslag till ny strafflag en kodifikation af straffrättens område förberedes, hvarigenom missgernings- ock straffbalkarne utbrytas ur 1734 års lag, utan rubbning af detta lagverks öfriga innehåll, hvilket väl ock i sinom tid, när verkligt behof deraf gör sig gällande, skall omdanas till särskilda nya lagverk.

Helt annorlunda beskaffadt är det system, enligt hvilket, såsom t. ex. i Ryssland, kodifikationsarbetet utgör en oafbrutet fortlöpande verksamhet. Alla utkommande författningar fogas der in i systematiska lagsamlingar, hvilka till följd af den ständiga formela omgestaltningen aldrig hinna blifva definitiva, afslutade lagverk, egnade att vara kända och älskade af folket. Må vara att den systematiska lagsamlingen med sin fortlöpande artikelföljd erbjuder en relativ lätthet för eftersökande af gällande stadganden i olika ämnen och att sålunda äfven icke jurister kunna tyckas vara orienterade i lagstiftningen. Dessa fördelar lära dock icke i längden uppväga den djupa betydelsen af varaktighet och fasthet hos de allmänna samhällslagarne.

Men det bör dessutom icke förbises, att det ryska kodifikationssystemet är helt och hållet oförenligt med ett representativt statsskick. I Finland kan ingen lag, som till följd af sitt innehåll kräfver ständernas medverkan, ersättas genom en ny lag utan att ständerna dertill gifvit sitt samtycke. De blott formela sammanställningar och grupperingar, som åstadkommas genom det nu berörda kodifikationssättet, kunna lika litet som reformerande lagar påbjudas till efterrättelse, utan ständernas bifall, och tills detta bifall vunnits, skulle de förblifva blotta kanslidokument. I lag som af Regent och ständer stiftats kan icke ens paragrafernas ordningsföljd af Regenten ensam ändras. Att åter upptaga ständernas tid och arbete med granskning af kodifikationer, hvilka icke afse att föra lagstiftningens innehåll ett steg framåt, utan som endast bestode i formelomställning af färdiga lagar, vore föga öfverensstämmande med den uppgift i afseende å lagstiftningen, som enligt grundlagarne är ständerna förbehållen, och hvilken tydligen framgår deraf att grundlagarne i fråga om lagstiftningsarbetet vid landtdag endast tala om stiftande af ny lag eller ändring af gammal lag.

Äfven ur rent praktisk synpunkt skulle ett sådant kodifikationsarbete, af hvilket endast hvarje tredje eller femte år något resultat kunde komma till giltighet, framstå såsom föga lönande. De krafter och förmågor, hvilka i vårt land kunna stå till buds i detta afseende, äro icke heller så talrika att de utan verklig skada skulle kunna splittras dels på formel kodifikation, främmande för vårt sedan sekler bepröfvade lagstiftningssystem, dels på verklig lagberedning, d. ä.det är utarbetandet af de förslag till lagreformer som ingalunda blefve umbärliga till följd af de formela kodifikationerna, utan tvärtom fortfarande vore i främsta rummet behöfliga och nödvändiga för lagstiftningens tidsenliga utveckling.

Hvad särskildt vidkommer grundlagarne, är en kodifikation på detta område utan tvifvel önskvärd, om ock äfven den fattad icke blott i formel mening. Sedan H. M:tHans Majestät Alexander II i sitt minnesvärda trontal vid landtdagens öppnande 1863 framhållit behöfligheten af en grundlagsrevision, blefvo såsom kändt 1865 af en för ändamålet nedsatt komité förslag till Regeringsform och Landtdagsordning utarbetade. Landtdagsordningen, som utgör en kodifikation i förening med reform, kom till stånd; förslaget till Regeringsform har bifvit beroende. Vid 1877 års landtdag framstäldes inom ridderskapet och adeln ett petitionsförslag rörande en revision af 1772 års Regeringsform eller åtminstone en kodifikation af samtliga nu gällande till detta grundlagsgebit hörande stadganden. Denna petition, motiverad hufvudsakligen deraf, att Regeringsformen numera var i många hänseenden ofullständig, antogs af tvenne stånd, men vann icke preste- och bondeståndens anslutning och blef derför icke till regeringen aflåten. De af petitionären framhällna och af lagutskottet närmare angifna bristerna i R. F.Regeringsformen göra sig fortfarande gällande. De äro tillika af den beskaffenhet, att ifrågakomna grundlagskodifikation omöjligen skulle kunna bestå endast i förändrad sammanställning af gällande stadganden. Den borde, äfven om ingen statsrättslig reform dermed afsäges, likväl skapa en mängd nya lagbud, som gåfve uttryck åt de rättsnormer, som nu på detta område funnits till endast såsom härledningar eller analogier af uttryckliga lagbud. Och för vår del kunna vi knapt tänka oss, att man skulle söka åvägabringa ett så vigtigt verk som en ny regeringsform, utan att tillika i dess innehåll upptaga åtminstone sådana moment af utveckling och förbättring som äro det nödvändiga vilkoret för, att den nya regeringsformen kunde äfven för kommande generationer ega bestånd såsom en stark och hägnande grundlag.

Finsk text

Helsingissä 18. helmikuuta

On kulunut lähes puolitoista vuotta siitä kun maan Monarkki kehotti kenraalikuvernöörille lähettämässään määräyskirjeessä tätä laatimaan senaatin kanssa ”mietinnön siitä, kuinka Suomen lakien asiaankuuluva kodifiointi voitaisiin toteuttaa.”

Kuten voidaan päätellä siitä, että kenraalikuvernööri antoi vasta hiljattain kysymyksen senaatin harkittavaksi, vaadittua mietintöä ei ilmeisesti ole annettu korkeimmalle taholle, puhumattakaan siitä, että se olisi ollut ratkaistavana. Olisi myös toivottavaa, ettei ainakaan maan vakiintuneesta lainsäädäntöjärjestelmästä poikkeavaa kodifiointia ryhdyttäisi toteuttamaan, ennen kuin maan säädyille on annettu tilaisuus ilmaista kantansa asiaan. Olisi niin ikään hyödyllistä, että kyseinen ehdotus voitaisiin antaa lehdistön tarkasteltavaksi, jotta aiheesta voisi muodostaa käsityksen varmemmalta pohjalta. Sitä ennen olisi tosin myös tarpeen julkaista senaatin ja kenraalikuvernöörin mietinnöt. Koska näin ei kuitenkaan ole tehty, lehdistön on lausunnoissaan tyydyttävä tarkastelemaan kodifiointikysymystä yleisellä tasolla.

On ymmärrettävää, että henkilöille, jotka eivät ole koskaan opiskelleet Suomen lainsäädäntöä mutta äkkiä joutuvat sellaiseen asemaan, että edes jonkinasteinen lakien tuntemus olisi tarpeen, tuottaa suuria vaikeuksia päästä selville laeistamme ja säädöksistämme. Tässä tilanteessa pitäisi kylläkin ymmärtää, että minkä tahansa maan lainsäädäntö tuottaisi samanlaisia ongelmia, jos siihen joutuu äkkiä paneutumaan perin pohjin. Minkään sivistyneen maan lakikokonaisuus ei voi olla niin selkeä, yksinkertainen ja helposti hahmotettava, että sitä kykenisi ymmärtämään ilman jonkinasteista lakitieteen tuntemusta. Itse uskomme, etteivät Suomen lait ja säädökset suinkaan ole luoksepääsemättömimmästä tai vaikeaselkoisimmasta päästä. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että nekin kaipaisivat lisää selkeyttä ja täsmällisempää järjestystä; on vain syytä harkita, olisiko sellaisesta niin olennaista hyötyä, että siihen tulisi pyrkiä jopa muiden tärkeiden asioiden kustannuksella.

Kuten tiedetään, kodifikaation käsitteen voi ymmärtää monella tavalla. Se voi tarkoittaa pelkkää muodollista työtä, jolla voimassa olevat lain säädökset kootaan ja järjestetään uudella tavoin, eikä tällöin ole tarkoitus eikä pyrkimys saada aikaan muutoksia niiden sisältöön. Kodifikaatioksi kuitenkin kutsutaan myös sellaista lakiohjeiden systematisointia, jonka yhteydessä ja päämääränä kehitetään myös lakien sisältöä; jolloin kodifiointi merkitsee samalla lakiuudistusta eli lainsäädäntötyötä. Etenkin viime aikojen merkittävimmät lainsäädäntötyöt on toteutettu juuri kodifioimalla. Kodifikaatio sanan tässä merkityksessä on ollut osa ruotsalaisen ja suomalaisen oikeuden kehitystä sen alkuajoista lähtien. Maakuntalaeilla kodifioitiin aikoinaan vallinneet oikeusohjeet, mutta samalla niitä kehitettiin ja täydennettiin. Samalla tavoin säädettiin yleinen maanlaki, kaupunkilaki, kirkkolaki ja merilaki. Ja vuoden 1734 lakia säädettäessä menetelmänä oli niin ikään koota, järjestää ja hyödyntää kaikki hyvä ja käyttökelpoinen, mitä aiemmin syntyneisiin lakeihin ja säädöksiin oli kirjattu, mutta tyydyttää samalla uudistustarpeet ja korjata oikeusohjeisiin jääneitä puutteita ja aukkoja. Jos sitten tarkastellaan eri perustuslakeja, jotka aika ajoin ovat korvanneet toisensa, ennen kaikkea silloin kun uuden perustuslain säätäminen on ollut tarpeen jonkin suuremman tai pienemmän poliittisen muutoksen vuoksi, voidaan havaita, että monet vallinneista poliittisista oikeusohjeista ovat kuitenkin päätyneet muuttumattomina uuteen lakiin. Näin jokaisella aikakaudella on hallitusmuotonsa ja yleinen lakinsa, jotka ovat koko oikeusjärjestyksen ytimenä ja keskuksena pitäneet pintansa sukupolvesta toiseen ja joihin yhteiskunnallisesta kehityksestä johtuneet osittaiset muutokset ovat sitten liittyneet peittämättä kuitenkaan kansan katseilta lainsäädännön edellä mainittuja perustuksia ja kulmakiviä. Ja voidaan syystäkin todeta, että Suomemme kansaan juurtunut lainkuuliaisuus, joka on sen olemassaolon ja tulevaisuuden tärkeimpiä perusedellytyksiä, perustuu olennaisilta osin tähän lakijärjestelmään.

Vahva oikeusjärjestys edellyttää lainsäädännön vakautta, joka ulottuu myös sen ulkoisiin muodollisiin ominaisuuksiin. Vanhaa, kansan tajuntaan iskostunutta lakia ei heitetä pois vain siksi, että se kaipaisi joiltakin osin parantamista. Silloin toteutetaan nämä osittaiset parannukset, ne painuvat vähitellen kansan mieleen ja uudistuksen tarve on näin tyydytetty, mutta samalla on pysytty vanhalla tukevalla maaperällä, ja vasta sitten, kun kokonaisvaltainen muutos tulee välttämättömäksi tai kun vähittäisten muutosten määrä uhkaa synnyttää epävarmuutta lain todellisesta tarkoituksesta, tehdään laajempi lakiuudistus, jota laajuudeltaan voidaan luonnehtia myös kodifikaatioksi. Nykyään lakien määrä on kasvanut sellaiseksi, ettei yleistä oikeusjärjestelmää luonnollisesti voi kodifioida enää kokonaisuudessaan, kuten vuoden 1734 lakia säädettäessä. Siksi kodifiointi pitää toteuttaa erikseen lain tärkeimmillä osa-alueilla; esimerkiksi maassamme valmistellaan parhaillaan rikoslain kodifiointia antamalla ehdotus uudeksi rikoslaiksi, ja siinä pahanteko- ja rikoskaaret erotetaan vuoden 1734 laista muuttamatta kuitenkaan kyseisen lakikirjan muuta sisältöä, joka myös aikanaan, kun todellinen tarve ilmenee, muutetaan erillisiksi uusiksi lakikirjoiksi.

Esimerkiksi Venäjällä vallitsee luonteeltaan kokonaan toisenlainen järjestelmä, jossa kodifiointi on tauotta jatkuvaa toimintaa. Kaikki julkaistut säädökset liitetään systemaattisesti koottuihin lakikokoelmiin, joista ei jatkuvan muodollisen uudistustyön takia ehdi koskaan tulla ehdottomia, loppuun saatettuja lakikirjoja, joita kansa oppisi tuntemaan ja rakastamaan. Olkoonkin, että järjestelmällinen lakikokoelma juoksevassa järjestyksessä laadittuine artikkeleineen suhteellisesti helpottaa voimassa olevien säädösten löytämistä eri aiheisiin, jolloin lakimiestenkään ei nähtävästi tarvitse olla perillä lainsäädännöstä. Pitemmällä aikavälillä näiden etujen merkitys jää kuitenkin vähäiseksi yhteiskunnan yleisten lakien pysyvyyden ja kestävyyden rinnalla.

Sitä paitsi ei pidä unohtaa, ettei venäläinen kodifikaatiojärjestelmä sovi lainkaan yhteen edustuksellisen valtiomuodon kanssa. Suomessa ainuttakaan lakia, joka sisältönsä vuoksi on annettava säätyjen käsiteltäväksi, ei voi korvata uudella lailla, jolle säädyt eivät ole antaneet hyväksyntää. Edellä mainitulla kodifiointitavalla aikaan saatuja, puhtaasti muodollisia esityksiä ja ryhmittelyjä voi määrätä noudatettavaksi yhtä vähän kuin uudistettuja lakejakaan, jos niiltä puuttuu säätyjen tuki, ja ennen kuin säädyt ovat antaneet niille tukensa, ne pysyvät pelkkinä hallinnollisina asiakirjoina. Hallitsijan ja säätyjen säätämissä laeissa Hallitsija ei voi yksin muuttaa edes pykälien järjestystä. Jos taas säätyjä vaaditaan uhraamaan aikaa ja vaivannäköä sellaisten kodifikaatioiden tarkastamiseen, joiden tarkoituskaan ei ole viedä lainsäädännön sisältöä askeltakaan eteenpäin vaan jotka merkitsevät ainoastaan valmiiden lakien muodollista siirtelyä, se ei juuri vastaisi perustuslaeissa säädyille määrättyä lainsäädäntötehtävää, mikä käy selvästi ilmi siitä, että puhuttaessa valtiopäivien lainsäädäntötyöstä perustuslaki mainitsee vain uusien lain säätämisen ja vanhojen lakien uudistamisen.

Myös puhtaasti käytännöllisestä näkökulmasta tällainen kodifiointityö, josta tuloksia voi odottaa vain joka kolmas tai viides vuosi, ei vaikuta kovin kannattavalta. Ne voimat ja kyvyt, joita maassamme olisi tarjolla tällaisiin tehtäviin, eivät liioin ole niin monilukuisia, että ne voitaisiin vahinkoa tuottamatta hajottaa osaksi muodolliseen kodifiointityöhön, joka on vuosisatojen ajan koetellulle lainsäädäntöjärjestelmällemme täysin vieras, ja vain osaksi todelliseen lainvalmisteluun, esimerkiksi laatimaan ehdotuksia lakiuudistuksiksi, joita muodollinen kodifiointi ei suinkaan tekisi tarpeettomiksi vaan jotka päinvastoin olisivat mitä suurimmassa määrin tarpeellisia ja välttämättömiä, kun lainsäädäntöä kehitetään ajan tasalle.

Mitä erityisesti perustuslakeihin tulee, tällä alueella kodifiointi olisi kiistatta tarpeen, joskaan ei yksinomaan muodollisessa mielessä. Kun H. M. Aleksanteri II oli korostanut vuoden 1863 valtiopäivien avajaisissa pitämässään ikimuistoisessa valtaistuinpuheessa perustuslain tarkistamisen tarpeellisuutta, vuonna 1865 tarkoitusta varten laadittu komitea laati ehdotuksen Hallitusmuodoksi ja Valtiopäiväjärjestykseksi. Valtiopäiväjärjestys, joka kodifioitiin uudelleen tarpeellisin uudistuksin, toteutettiin; ehdotus Hallitusmuodoksi on jäänyt käsiteltäväksi. Vuoden 1877 valtiopäivillä ritaristo ja aatelissääty tekivät anomusehdotuksen vuoden 1772 Hallitusmuodon tarkistamiseksi tai ainakin kaikkien tähän perustuslain alueeseen sisältyvien säädösten kodifioimiseksi. Anomusta, jonka perusteena oli pääasiassa se, että Hallitusmuoto jäi monessa mielessä puutteelliseksi, kannatti kaksi säätyä, mutta se ei saanut pappis- eikä talonpoikaissäädyn hyväksyntää eikä sitä siksi annettu hallitukselle. Anomuksen laatijoiden esittämät ja lakivaliokunnan tarkemmin osoittamat Hallitusmuodon puutteet ovat yhä olemassa. Ne ovat myös luonteeltaan sellaisia, ettei kyseistä perustuslain kodifiointia voi mitenkään toteuttaa ainoastaan kokoamalla voimassa olevat säännökset sellaisenaan. Siihen pitäisi, vaikka sillä ei pyrittäisikään valtio-oikeudelliseen uudistukseen, lisätä monia uusia lainkohtia ilmaisemaan oikeusohjeita, joita on nyt jouduttu johtamaan kirjallisista lainkohdista tai soveltamaan niiden analogioina. Itse meidän on hyvin vaikea kuvitella, että niinkin tärkeä teos kuin uusi hallitusmuoto pyrittäisiin saamaan aikaan tekemättä samalla sen sisältöön edes sellaisia parannuksia ja korjauksia, jotka ovat välttämätön ehto sille, että uusi hallitusmuoto säilyisi vahvana perustuslakina tulevienkin sukupolvien turvana.

Original (transkription)

Ingen transkription, se faksimil.

Dokumentet i faksimil