Suomen ja Venäjän tullisuhteista
”Nya Pressenissä” julkaistiin jokin aika sitten nimimerkki D:n kirjoitus, jossa hän esitti pohdintojaan Venäjän Suomea vastaan kohdistamista tullitoimista ja niiden kokonaisvaikutuksista maamme talouteen. Hra D. väitti urheasti – todellisen tilanteen vastaisesti – ettei Suomen lehdissä ole esitetty vastatodisteita Venäjän lehdissä toistuneelle ”Suomen tullieduista” inttämiselle. Hän julisti, ettei lehdissä ole lausuttu keisarikunnan kaupan muuttuneista ehdoista kuin ”lapsellisia näkemyksiä” tai kansallisen turhamaisuuden osoituksia; ja alkuun päästyään hän päätti myös uudemman kerran pilkata rahauudistusta ja intoilla kunnanmetsien puolesta. Itse hän vaati, sikäli kuin hämäränpuoleista ajatuksenjuoksua saattoi seurata, pääasiassa sitä, ettei venäläisille tuotteille pitäisi asettaa tulleja mutta ennen kaikkea sitä, että Venäjän suomalaistuotteille hiljattain asetetut tullit pyrittäisiin taas kumoamaan.
Sanomalehdistä ”Uusi Suometar” ja ”Finland” esittivät hra D:n kirjoituksesta muutamia mutta asiaankuuluvan teräviä huomautuksia.
Itse olemme jättäneet asian sikseen pääasiassa siitä syystä, että kirjoittajalla on vanhastaan tuttujen kiukunpurkaustensa lisäksi tarjottavanaan vain epämääräistä hapuilua puheenvuorona tilanteeseen, jota hän pyrkii valaisemaan.
Hra D. ei kuitenkaan ole tyytynyt edellä mainituilta sanomalehdiltä saamiinsa oikaisuihin. Kuukauden 6. päivän ”Finlandissa” julkaistiin hänen kirjoittamansa ”Vastaus liittyen tullikysymykseen”. Siinä hän määrittelee tarkemmin, millaista politiikkaa kysymyksessä tulisi hänen mielestään noudattaa.
On vaarallista yrittää tehdä meistä kaupallisesti riippumattomia määräämällä tulleja venäläistuotteille, eikä se voi onnistua, koska ajatus rakentuu täysin järjettömille ja taloudenvastaisille perusteille. On silkkaa utopiaa pyrkiä tekemään pienestä maastamme erillinen taloudellinen kokonaisuus, taloudellista hölynpölyä vailla vertaa. Venäjä ja Amerikka kylläkin pyrkivät siihen, mutta nekin ovat onnistuneet vain osittain. Tämä tie johtaisi meidät suoraan pettuleipien syöjiksi, ja jos haluamme sille lähteä, on parasta lakata hyvissä ajoin rakentamasta rautateitä ja pystyttämästä palatsirakennuksia ja laskea virkamiesten palkkoja. Riistämällä ilman varantoja maaltamme edulliset venäläiset kulutustuotteet, joita pystymme itse valmistamaan vain kaksinkertaiseen hintaan, lisäämme taakkaamme ylimääräisiä kiviä, tai, kuten asian edellisessä artikkelissani ilmaisin, katkaisemme käsivartemme siinä toivossa että jalka sillä paranisi. Totesin edellisessä kirjoituksessani, että Venäjältä tuotavien lukemattomien tavaroiden joukossa saattaisi olla muutamia, joita ehkä kannattaisi valmistaa maassamme suojatullin turvin. Sekin asia pitäisi silti ensin selvittää ja tutkia perin pohjin. Toivon niin ikään, ettei kovin perustuslaillinen hallituksemme ryhdy toimiin, jotka niin syvällisesti vaikuttavat tilanteeseemme, pohtimatta asiaa kypsästi käytännön miesten ja etenkin tehtailijoiden kanssa.” –
”Haluan että voimme elää; emmekä vain kituuttaa jotenkuten hengissä vaan meidän on saatava kehittyä vapaasti ja edistyä. Uskoakseni tämä on täysin oikeutettu vaatimus, jota edes hra Katkoff ei saattaisi kieltää. Mutta koska se ei meiltä onnistu Venäjän meitä vastaan kohdistaman tullipolitiikan vallitessa, määrätyt tullisäädökset on poistettava, niin peruuttamattomina kuin ”Finland” niitä saattaisikin pitää. En kuitenkaan tyydy vielä siihen; haluan että Venäjän-vientiimme kohdistetut rajoitukset on myös poistettava, sillä niiden vuoksi meidän vähäinenkin teollisuutemme jää ikuisiksi ajoiksi polkemaan paikallaan. Näissä oloissa ei voi kuvitellakaan uusien tehtaiden perustamista, eikä olemassa olevia tehtaita voi laajentaa. Voihan toki sanoa, että on eri asia esittää vaatimuksia ja saada ne toteutumaan. Uskon silti omasta puolestani, ettei sen pitäisi olla mahdotonta, kunhan tilanne selvitetään ja osoitetaan, etteivät Venäjän edut kärsisi siitä. Voimme esimerkiksi hyväksyä Venäjän ulkomaantariffin ja mutta säilyttää Venäjän ja Suomen tullirajan, joka estää viemästä ulkomaalaisia tavaroita. Näin saavutettaisiin täydellinen vastavuoroisuus, ja suomalaiset tehtaat toimisivat samoissa olosuhteissa kuin venäläiset.
Tällainen on siis hra D:n ohjelma. Vilkaiskaamme ensi alkuun, ettei hänen ehdotuksessaan vain ole aimo annos ”utopiaa”.
Venäläisten tullitoimia edeltäneissä neuvotteluissa Suomen taholta tunnetusti ehdotettiin, että Suomen tariffeja korotettaisiin joidenkin teollisuudenalojen, ainakin paperi- ja lasitehtaiden, raaka-aineiden osalta samansuuruiseksi kuin Venäjän tariffit sillä edellytyksellä, että Venäjä säilyttäisi näiden Suomen teollisuuden tuotteiden tullivapauden. Venäjän kerrotaan hylänneen ehdotuksen ja selittäneen, että Suomen teollisuuden tuotteille voidaan myöntää tullivapaus vain siinä tapauksessa, että Suomi hyväksyisi Venäjän tariffin kokonaisuudessaan ja muodostaisi tulliliiton eli yhteisen tullialueen Venäjän kanssa. Toisin sanoen Venäjä oli valmis vahvistamaan suomalaistuotteiden tullivapauden ja tarjoamaan teollisuudellemme mahdollisuuden suurempaan kukoistukseen saavuttaakseen mahdollisen poliittisen voiton horjuttamalla Suomen taloudellista itsenäisyyttä tulliliitolla, joka luonnollisesti tarkoittaisi Suomen alistamista Venäjän tullilainsäädännön lisäksi myös Venäjän tullihallinnolle. Tähän on lisättävä, ettei tällaista järjestelyä kuitenkaan vaadittu ja että Venäjän puolen pääneuvottelijat olivat päinvastoin kyllin tahdikkaita tunnustaakseen, ettei tulliliitto edes olisi mahdollinen maiden erilaisten talouslakien ja hyvin erilaisen taloudellisen tilanteen vuoksi.
Edellä mainitusta voidaan silti varmasti päätellä, että jos Suomi tarjoutuisi hyväksymään Venäjän tullitariffin hra D:n kaavailemalla tavalla eli säilyttämällä keskinäisen tullirajan ulkomaalaisten tavaroiden molemminpuolisen kauttakulun estämiseksi, jolloin ”Zollverein” jäisi muodostumatta, venäläiset eturyhmät, joiden painostuksesta monille suomalaistuotteille juuri määrättiin tulli, eivät suostuisi hyväksymään kaikkien suomalaistuotteiden tullivapaata vientiä Venäjälle. Tällaista tullivapautta vastustettaisiin nytkin esitetyillä puheilla halvemmasta vesivoimasta ja polttoaineesta sekä Suomen kautta tuotavista, itse asiassa ulkomaisista valmisteista, joita on työstetty Suomessa vain vähän, jolloin Suomen teollisuus ja valtionkassa saisi niistä oikeastaan Venäjälle kuuluvaa etua, ja sikäläiset šovinistit sanoisivat: niin kauan kuin suomalainen teollisuus on suomalaista eikä venäläistä teollisuutta, ei saisi solmia minkäänlaista sopimusta, joka antaisi kyseiselle teollisuudelle mahdollisuuden kehittyä myymällä tuotteitaan Venäjän markkinoille. Siihen, että myös Venäjän teollisuus voisi, hra D:n ajatuksen mukaisesti laaditun sopimuksen mukaisesti, lisätä myyntiään Suomessa, kiinnitettäisiin nykyisen mielipiteen vallitessa yhtä vähän huomiota kuin edellä mainituissa neuvotteluissa otettiin huomioon se tosiseikka, että Suomi on Venäjän teollisuuden tärkein vientimarkkina-alue, koska Suomi ostaa vuosittain kaksi kertaa sen verran venäläisiä teollisuustuotteita kuin koko muu Eurooppa ja Amerikka yhteensä (30 miljoonaa mk verrattuna 15 miljoonaan).
Edellä mainituista seikoista selvinnee, että hra D:n ehdotus – vaikka sitä ei olisi esitettykään post festum – on toteuttamismahdollisuuksiensa puolesta utopiaa. On hyvin todennäköistä, että jos hra D. kääntyisi hra Katkoffin puoleen sanoillaan: ”haluan että voimme elää sekä kehittyä ja edistyä vapaasti”, hän saisi vastaukseksi kuuluisat sanat ”je n’en vois pas la necessité”.
Utopiat ovat tavallisesti rakkaita toiveita. Mutta onko sitten hra D:n ajatus siitä, että Suomi hyväksyisi Venäjän tullitariffin, sen arvoinen että sitä kannattaisi toivoa? Onkohan hra D., joka epäilee, etteivät kaikki eri tavoin ajattelijat ole perehtyneet kylliksi taloudellisiin oloihimme, itse todella uhrannut asialle riittävästi perehtymistä ja pohdiskelua?
I frågan om Finlands tullförhållanden till Ryssland.
I ”Nya Pressen” ingick för någon tid sedan en uppsats af sign. D., innehållande betraktelser i anledning af de ryska tullåtgärderna mot Finland, och deras verkningar på landets ekonomi öfverhufvud. Hr D. påstod helt tappert – i strid med verkliga förhållandet – att den ryska tidningspressens upprepade radoterier om ”de finska tullprivilegierna” icke rönt någon motbevisning i den finska pressen. Han förklarade att allt hvad i tidningarna blifvit uttaladt beträffande de förändrade vilkoren för handelsrelationerna med kejsaredömet var endast ”kalfhagsopinioner” eller yttringar af nationel fåfänga; och han begagnade tillika tillfället att ånyo håna myntreformen och ifra för kommunalskogar. Hans egna yrkanden gingo, såvidt af den något dunkla tankegången kunde slutas, hufvudsakligen derpå ut, att man icke borde åsätta tull på några ryska varor, men framförallt söka få de nyss påbjudna ryska tullarne på finska varor åter upphäfna.
Tidningarna ”Uusi Suometar och ”Finland” egnade hr D:s uppsats några korta men tillbörligen skarpa anmärkningar.
För vår del ha vi lemnat densamma derhän hufvudsakligen af det skäl, att förf. jemte förut bekanta utbrott af dåligt lynne, hade endast ett obestämdt famlande att bjuda på såsom inlägg rörande den situation han ville belysa.
Hr D. har emellertid icke åtnöjt sig med de tillrättavisningar nyssnämnda tidningar gifvit honom. Uti ”Finland för den 6 d:s ingår af honom ett ”Genmäle i tullfrågan”. Han formulerar deri närmare den politik som han anser i denna fråga böra följas.
”Att söka göra oss kommercielt oberoende genom att lägga tull på de ryska varorna är ett farligt försök, som ej kan lyckas, då det är baseradt på alldeles irrationella och antiekonomiska grunder. Att söka göra af vårt lilla land ett särskildt ekonomiskt helt för sig, är en utopi, ett ekonomiskt nonsens utan like. Ryssland och Amerika söka visserligen att göra detta, men lyckas endast till en del häruti. Denna väg skulle leda oss direkt till barkbrödet, och om vi vilja inslå densamma, är det bäst att i tid upphöra med att bygga jernvägar och uppföra praktbyggnader, samt att minska embetsmännens löner. Att utan nederlag beröfva landet de billiga ryska konsumtionsartiklarna, hvilka vi endast till det dubbla priset sjelfva kunna producera, är att lägga sten på bördan, eller som jag uti min föregående artikel uttryckte mig, att skära af armen i den förhoppning att benet derigenom tillfrisknar. Jag har uti min föregående uppsats sagt, att bland den stora mångfald af varor, som ifrån Ryssland importeras, kunna finnas några få, som med en skydds tull kanske med fördel hos oss kunde tillverkas. Men detta måste först grundligt undersökas och studeras. Också hoppas jag, att vår så konstitutionelt sinnade regering ej kommer att vidtaga åtgärder, hvilka så djupt ingripa uti alla våra förhållanden utan en mogen öfverläggning med praktiska män och specielt fabrikanter.” – – – – – – – – – – – – –
”Jag vill att vi skola kunna lefva; men icke allenast nödtorftigt lefva, utan att vi skola få fritt utveckla oss och gå framåt. Jag tror att detta är en fullt berättigad fordran, som ej ens hr Katkoff skall kunna förneka. Men som vi ej kunna göra detta med den tullpolitik, som nu af Ryssland emot oss blifvit inslagen, så måste de påbjudna tullbestämmelserna afskaffas, huru oåterkalleliga än ”Finland” kan anse dem vara. Men jag är ej nöjd härmed; jag vill att limitationen på vår export till Ryssland äfven skall upphöra, ty med denne måste den tillstymmelse till den industri vi ega alltid förblifva stationär. Ingen ny fabriksanläggning är under dessa förhållanden tänkbar, ingen bestående fabrik kan utvidgas. Man kan ju visserligen säga att, ett är att uppställa fordringar och ett annat att få dem realicerade. Jag för min del tror dock, att detta ej borde vara så omöjligt blott situationen klarlägges och det visas att de ryska intressena härvid ej blifva lidande. Vi kunna t. ex. antaga den ryska tariffen emot utlandet med bibehållande af gränslinien emellan Ryssland och Finland för att hindra utländska varor att passera. På detta sätt skulle full reciprocitet vinnas och de finska fabrikerna arbeta under lika förhållanden som de ryska.
Detta är alltså hr D:s program. Låtom oss till en början tillse om det ej finnes en god portion ”utopi” i hans förslag.
Under de negeciationer som föregingo den ryska tullåtgärden blef, såsom kändt, från finsk sida föreslaget att höja den finska tariffens tullsatser på en del industrier, åtminstone pappers- och glasbrukens, materialier till enahanda belopp som i den ryska tariffen, mot vilkor af fortfarande tullfrihet i Ryssland för dessa finska industriers fabrikat. Men detta säges ha blifvit afböjdt under förklaring att tullfrihet för finska industrialster kunde medgifvas endast i händelse Finland antoge hela den ryska tariffen och inginge i tullförening, d. ä.det är bildade ett genensamt tullområde med Ryssland. Detta vill med andra ord säga att man varit hugad tillstyrka de finska tillverkningarnes tullfrihet och således möjligheten af vår industris starkare uppblomstring mot den förmenta politiska segern att se Finlands finansiela sjelfständighet underminerad genom tullföreningen, hvilken natrurligtvis innebure Finlands underordnande ej blott under rysk tullagstiftning utan och under rysk tullförvaltning. Det bör tilläggas att ett sådant arrangement dock icke blef påyrkadt och att de ledande personerna på rysk sida tvärtom haft den takten erkänna att en tullförening, i anseende till de båda ländernas olika finanslagar och vidt skilda ekononiska förhållanden, icke ens vore möjlig.
Men af det sagda kan med visshet slutas, att om Finland erbjöde sig att antaga Rysslands tulltariff på sådant sätt som hr D. tänkt sig saken, d. ä.det är med bibehållandet af en inbördes tullgräns till hinder mot utländska varors ömsesidiga öfvergång, och således utan bildandet af en ”Zollverien”, så skulle de ryska intressen, som nyss genom sin påtryckning framkallat etablerandet af tullar på en del finska tillverkningar, icke finna sig till freds derhän, att de skulle acceptera tullfri införsel till Ryssland af alla finska fabrikat. Man skulle mot en sådan tullfrihet rikta det äfven nu försporda talet om billigare vattenkraft och bränsle, samt om införsel öfver Finland af egentligen utländska tillverkningar, som i Finland undergått endast en ringa bearbetning, hvilken införsel alltså skulle bereda finska industrin och finska statskassan fördelar som rätteligen borde tillkomma Ryssland och chauvinisterne derborta skulle säga: så länge den finska industrin är finsk industri och icke rysk industri, må man ej ingå på något slags uppgörelse, som lemnar sagde industri möjlighet att utveckla sig genom afsättning på den ryska marknaden. Att äfven den ryska industrin kunde, efter en uppgörelse enligt hr D:s idé finna ökad afsättning i Finland, derpå skulle man under rådande stämning fästa lika litet afseende, som man under förberörda negotiationer beaktat det faktum att Finland är den ryska industrins förnämsta exportmarknad, eftersom Finland årligen köper dubbelt så mycket ryska industrialster, som hela det öfriga Europa och Amerika tillsammans (30 miljoner mk mot 15 miljoner).
Anförda omständigheter torde gifva vid handen att hr D:s förslag – äfven om det icke hade framträdt post festum – bedömt med hänsigt till möjligheten af dess förverkligande är en utopi. Det är mycket sannolikt att om hr D. vände sig till hr Katkoff med sina ord: jag vill att vi skola kunna lefva samt fritt utveckla oss och gå framåt”, så skulle han erhålla till svar det celebra ”je n’en vois pas la necessité”.
Utopier äro vanligen kära önskningsmål. Men är väl hr D:s idé, att Finland skulle acceptera den ryska tulltariffen, förtjent af att utgöra ett mål för våra önskningar? Har väl hr D., som misstänker att alla som tänka annorlunda än han, underlåtit att studera våra ekonomiska förhållanden verkligen egnat denna sak tillbörligt studium och begrundande?