Katsaus puoluejakoon
3. Liberaalipuolue
Kansamme koostuu ruotsalaisesta ja suomalaisesta väestönosasta. Mikäpä olisi näin ollen yksinkertaisempaa kuin että täällä täytyy olla ruotsalainen ja suomalainen puolue, ja mikä siinä sitä paitsi olisi pahasta? Näistä lähtökohdista molemmat ääripäät ovat satoja ja taas satoja kertoja esittäneet väitteen, että maassamme on asiatonta ja mahdotonta suhtauua yleisiin asioihin muulla tavoin kuin kielellisen puoluejaon pohjalta.
Nyt alkaa olla hieman toisenlainen ääni kellossa. Tiedetäänkin, millaisia lausuntoja ja toiveita suomalaiset ovat asiasta tätä nykyä esittäneet. Ja ruotsalaiset ovat vastanneet siihen siltä suunnalta kylläkin yllättävällä lauseella, että ”puolueita ei olisi koskaan saanut ryhtyä perustamaan maassamme kielikysymyksen pohjalta.”
Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Mutta samalla kertaa kun teoriat hakevat näin sovintoa keskenään, halutaan olla käytännössä oikeassa, ja siksi kumpikin puoli julistaa yhteen ääneen, että keskustaan asettuva liberaali puolue on lakannut olemassa. Kun ne eivät kerran onnistuneet omissa pyrkimyksissään teorisoida puolue olemattomiin puhumatta itseään selvästi pussiin, niiden ei pitäisi väittää olevansa sen uskottavampia käytännössäkään. Mutta koska näissä kirjoituksissa on tarkoitus tarkastella vallitsevia asetelmia, ja etenkin liberaaleille on tärkeä pyrkiä esittämään ne oikeassa valossa, on joka tapauksessa paikallaan lähestyä tarkemmin tilannetta, joka saattoi antaa aiheen edellä mainittuun väitteeseen.
Jokaista puoletta, erityisesti vallassa olevaa, seuraa aina joukko ihmisiä, joihin vetoaa puolueen yleinen suuntaus tai ainakin se, minkä he sellaiseksi mieltävät, mutta jotka eivät ole tehneet itselleen selväksi puolueen perusperiaatteita eivätkä sitä mikä niistä seuraa. Siksi jokaisen puolueen on varauduttava siihen, että heti kun samaisia periaatteita on sovellettava johdonmukaisesti käytäntöön, puolueen riveistä löytyykin joukko epävarmoja, jotka siirtyvät joko johonkin vastustajapuolueista tai eivät kunnolla tiedä mihin kuuluvat. Näin kävi myös liberaalipuolueelle. Maan suomalaisväestön täydellinen kielellinen yhdenvertaisuus ruotsalaisväestön kanssa on aidosti vapaamielinen ajatus, ja samalla hetkellä kun liberaalipuolue lausui sen tietoisesti julki omassa ohjelmassaan, jo aiemmin epävarmat ainekset, kuten edellisessä artikkelissa kerrottiin, irtautuivat puolueesta kokonaan. Ja kun viime valtiopäivien alla kielikysymykseen tuolloin odotetusta pysyvästä ratkaisusta puhuttaessa esiin nousi johdonmukaisesti tämä liberaali kanta, jota sitten valtiopäivällä pidettiin käytännössä esillä, ja sen edistämiseksi tehtiin sopimus asiasta lähinnä kiinnostuneen puolueen kanssa, kävi ilmi, että yksi jos toinenkin liberaaliksi luettu ei sitten pitänytkään kovin tiukasti kiinni liberalismistaan. Sen saattoi ennakoidakin, ja sikäli kuin tämä on auttanut selvittämään tilannetta, puolueella ei ole aihetta harmitella sitä minkä se määrällisesti kenties menettikin.
Lausumme silti ohimennen muutaman sanan edellä mainitusta sopimuksesta. Maltilliset fennomaanit ja liberaalit menivät tekemään hyvin häilyvän kysymyksen eli kielikysymyksen ratkaisemiseksi ”kompromissin”, jota niin viikingit kuin radikaalit fennomaanitkin ovat odotetusti käyttäneet lyömäaseena. Se, että sellaista voidaan käyttää poliittisena lyömäaseena, todistaa ehkä pahemmin kuin mikään muu, kuinka heikosti kehittynyt poliittinen ja parlamentaarinen elämä rakkaassa isänmaassamme vielä on, ja samalla myös sen, kuinka kypsymätön kummankin radikaalin puolueryhmämme poliittinen ymmärrys yhä on. Kaikkialla muualla maailmassa hyväksyttävään ja järkevään parlamentaariseen taktiikkaan kuuluu, että hyvinkin erilaiset puolueet saattavat solmia tilapäisiä sopimuksia ja liittoja joidenkin kysymysten ratkaisemiseksi, ja melko hiljattain maailma sai todistaa suurenmoista näytelmää, jossa Englannin toisiaan vastustavat suurpuolueet suostuivat kompromissiin vaalikysymyksen ratkaisemiseksi, kun kysymys uhkasi vaarantaa maan sisäisen rauhan. Meillä taas ei saa, monen kelpo ihmisen mielestä, suinkaan tehdä mitään sopimuksia fennomaanien kanssa, ei edes parlamentissa; se merkitsee liittoutumista pirun kanssa! Tällainen fennofobia on yksi poliittisia lastentaudeistamme, mutta tässä ei ole nyt tarkoitus kirjoittaa niiden historiaa. – Kuinka talonpoikaissääty sitten rikkoi tämän kompromissin ja kuinka sen hedelmät menetettiin sekä sen vuoksi että siksi, ettei kummallakaan puolella riittänyt hyvää tahtoa järkevän ja hyväksyttävän ratkaisun aikaansaamiseksi, olisi niin ikään erillinen lukunsa, jota ei käsitellä tässä.
Jos edellä mainittu olikin näin ollen pelkkä välttämätön sisäinen kriisi, joka liberaalipuolueen oli pakko käydä läpi pystyäkseeen johdonmukaisemmin ajamaan vapaamielisiä näkemyksiään, puoluetta sen sijaan heikensi merkittävästi – sanottakoon tämä nyt suoraan – täydellinen järjestyksen ja kurin puute. Keskustaan sijoittuvan puolueen olemukseen tosin kuuluu, varsinkin kun se on syntynyt osaksi nimenomaan reaktiona ääriainesten puoluepolitiikkaan, ettei puoluekuri ole erityisen tiukka, ja kunhan puolueella on mahdollisella alueellaan vielä kiistaton enemmistö, se ei liioin ole tarpeellista. Mutta mitä enemmän näkemykset hajaantuvat puolueen sisällä ja sen ulkopuolella ja mitä enemmän muodostuu erillisiä ryhmittymiä aiemmin vähemmistöön kuuluneiden ryhmittymien taistellessa tiensä valtaan kaikella vähemmistöille ominaisella tarmollaan, sitä välttämättömämpää on luoda niiden kurinalaisen organisaation vastapainoksi itsekin samanlainen. Sitä voi pitää huonona asiana, mutta poliittinen edistys ei nähtävästi voi toimia muulla tavoin. Liberaalipuolue sai sekä viime valtiopäivien vaaleissa että valtiopäivien aikana kokea, että asia on juuri näin ja että organisaation ja yhteenkuuluvuuden puute synnyttää todellista heikkoutta.
Molempien näiden seikkojen perimmäiset syyt ulottuvat pitkälle menneisyyteen, mutta nyt niihin yhdistyi myös muutama hetkellinen takaisku, jotka olisivat vaikuttaneet varsin tuntuvasti mihin tahansa puolueeseen. Vuosien 1882 ja 1885 valtiopäivien välisenä lyhyenä aikana kuolema korjasi kaksi puolueen etevintä johtohahmoa, ja kaksi muuta nimitettiin hallitukseen eli puolueiden välisten neuvottelujen ulkopuolelle vielä suuremmassa määrin kuin muille puolueille olisi vastaavassa tilanteessa käynyt. Lopulta vielä kaksi puolueen niin ikään arvostetuimmista ja vaikutusvaltaisimmista miehistä nimitettiin viime valtiopäivillä omien säätyjensä puhemiehiksi ja näin hekin päätyivät luonnollisesti puoluepolitiikan ulkopuolelle.
Kaikki nämä seikat ovat yleisesti tiedossa, mutta huudellessaan liberaalipuolueen hajoamista sekä ystävien että vastustajien on hyvä jälleen tarkastella varsinaisia tosiasioita. Puolueen toiminta oli kylläkin viime valtiopäivillä lamaantunut, koska jotkut sen jäsenistä epäröivät, juuri kun heidän olisi pitänyt päättäväisesti tuoda esiin aito liberaali kantansa, koska kaikkien kuri lipsui ja koska joukosta puuttuivat juuri ne miehet, joita sekä puolueessa että sen ulkopuolella oli totuttu kuuntelemaan; mutta nämä vahingot eivät kuitenkaan ole korjaamattomia, ja puheet siitä, että niiden perusteella voisi poistaa laskuista paitsi ne lukuisat kansanedustajat, jotka itse asiassa olivat liberaalien näkemysten kannalla, myös samansuuntaisen yleisen mielipiteen, jota tukevat maan maltillisimmat ja poliittisesti kypsimmät ainekset (jotka siksi eivät liioin pidä itsestään yhtä suurta meteliä kuin kielifanaatikot), – että liberaalin puolueen voisi näin ollen poistaa laskuista, ovat tietysti silkkaa humpuukia. Maassamme tulee nykyaikana aina olemaan liberaaleja ja liberaalipuolue, niin kauan kuin epäkohdat ja uudistuspyrkimykset, pinttyneet ennakkoluulot ja uudet elämänkatsomukset, luokkaedut ja yhteishenki taistelevat täällä toisiaan vastaan. Ja erityisesti nyt vallitsee sellainen tilanne, että – tuttua sanontaa käyttääkseni – ellei keskustalaista liberaalipuoluetta olisi, se pitäisi keksiä.
Sillä yksinkertainen lause: yksi ruotsalainen ja yksi suomalainen väestö, ergo yksi ruotsalainen ja yksi suomalainen puolue, tertium non datur, ei sovellettuna eikä seurauksiltaan merkitsisi enempää eikä vähempää kuin maan väestönosien kiihottamista toisiaan vastaan, vaikka nämä väestöt eivät satoja vuosia kestäneen yhteiselonsa aikana olisi voineet uneksiakaan sellaisesta. Ja sellaisen sodan lopputulos maassamme tiedetään jo ennalta. Se on sanottu monta kertaa aiemminkin, mutta vielä koskaan tilanne ei kuvasta tätä lausetta yhtä hyvin kuin nyt, ja nyt sitä aletaan myös korostaa sellaisilta tahoilta, joilla siihen on aiemmin suhtauduttu pelkällä olankohautuksella. Sovittelevasta puolueesta, sovittelevasta näkökannasta on tullut tarve, kun aiemmin pelkkä ajatuskin oli kauhistus. Varsinkin eräät viime valtiopäivien tapahtumat ovat herättäneet maassa yleistä tyytymättömyyttä (huolimatta useista tärkeistä kysymyksistä, jotka valtiopäivillä ansiokkaasti ratkaistiin!), mikä osoitetaan kiistattomin tosiseikoin hiljattain ilmestyneessä, syystäkin yleistä huomiota herättäneessä lehtisessä, joka päättyy myös toiveeseen hyvin järjestäytyneestä keskustalaisesta liberaalipuolueesta.
Kaikki nämä toiveet syntyvät ennen kaikkea yhteisestä tunteesta: yksimielisyyden ja maltin tarpeesta, ja siksi niissä korostetaan ennen kaikkea keskustalaisen puolueen tarvetta. On silti yhtä välttämätöntä, että tämä keskustalainen puolue on täydellisesti ja johdonmukaisesti liberaali (jota niin ikään korostetaan hra ”Nemon” lehtisessä). Kaikilla edellä kuvatuilla puolueilla on yhtä ryhmittymää lukuun ottamatta selvä taipumus konservatiiviseen tai taantumukselliseen suuntaan, vaikka ne muutoin käsittävätkin tehtävänsä hyvin eri tavoin. Mutta huolimatta kaikista lausunnoista ja tosiasioista, joita on esitetty ja voidaan esittää todisteeksi tästä, kaikki asianomaiset kuitenkin kumma kyllä itse torjuvat väitteen närkästyneinä ja ovat erityisen närkästyneitä siitä, että ”itseään liberaaleiksi kutsuva puolue” on varannut itselleen nimityksen ”liberaali”. Jos puolueen vastustajia on uskominen, maamme on siinä harvinaisen onnellisessa ja ainutkertaisessa tilanteessa, että täällä on ainoastaan liberaaleja ihmisiä ja liberaaleja pyrkimyksiä (mutta ei liberaalipuoluetta). Ja näin ollen luultavasti on liberaalia antaa kaupunkien valtiopäiväedustajavaalit muutaman harvan rikkaan käsiin; liberaalia vastustaa vaalioikeuden laajentamista talonpoikaissäädyssä; liberaalia sulkea naisilta tie korkeampaan koulutukseen; liberaalia pitää suomen kieli poissa virastoista mahdollisimman pitkään; liberaalia suojata elinkeinoja ammattikuntien ja tullien avulla; liberaalia suojella vanhentunutta kansanedustuslaitostamme ajanmukaisilta muutoksilta; liberaalia toimia hallinnollisin keinoin kun säätyjen päätöksenteko ei miellytä; ja liberaalia pyrkiä pitämään Suomen suomalaisväestön edustajat erossa poliittisesta vallasta. Kaikki tämä ja moni muukin on liberaalia; ja itse asiassa vain ”n. s. liberaalit” sotkevat asiaa ”fraaseillaan”!
Jo edellä mainittu osoittanee, että maamme liberaaleilla on edessään liikaakin työtä. Mitä kaikkia keskenään risteäviä konservatiivisia ja taantumuksellisia suuntauksia edellinen pikku näytekin pitää jo sisällään. Liberaalipuolue voi, kuten samasta luettelosta ilmenee, odottaa saavansa yksittäisissä kysymyksissä tukea milloin miltäkin puolueelta; on myös liberaaleja tavoitteita, kuten painovapaus, josta on lupa toivoa maan kaikkien puolueiden olevan edelleen yhtä mieltä; lisäksi on sosiaalisia ja taloudellisia kysymyksiä, kuten naiskysymys ja talouskysymykset, joissa puoluerajat eivät ole kovin jyrkkiä. Mutta jos maamme tavoittelee voimaa vapaamielisestä kehityksestä kaikilla alueilla, nyt jos koskaan olisi tarpeen, että kaikkia liberaaleja pyrkimyksiä kokoaisi ja johdonmukaisesti kannattelisi puolue, joka on jo aiemmin asettanut ne tavoitteekseen. Ja voimme tyytyväisinä ja varmoina lisätä jo nyt: tämä puolue on elossa ja on tällä hetkellä tietoinen sekä asemastaan että tehtävästään sekä toiveista, jotka maan yleinen mielipide on nyt yksiselitteisesti siihen asettanut, ja uskomme ettei näitä toiveita petetä.
Yhteenvetona periaatteistaan ja päämääristään tämä puolue on laatinut oman puolueohjelman. Puolueohjelmaa voidaan muokata ja muotoilla uudelleen puolueen kehityksen ja ajankohtaisten seikkojen mukaan; mutta pääosiltaan edellä mainittua, viisi vuotta sitten laadittua ohjelmaa voidaan yhä pitää puolueen pyrkimysten perustana, ja mielestämme monet kohdat näyttäytyvät entistä selkeämmin nykyisen tilanteen valossa *)Sekä liberaali puolueohjelma että osa sen johdosta julkaistuista kiistakirjoituksista on julkaistu erikseen, ja ne ovat saatavilla lehtemme toimituksesta, mistä niitä voi varata esittämällä suullisen tai kirjallisen pyynnön.. On muuten syytä muistuttaa, että poliittisessa terminologiassa käsitteellä ”liberaali” on väärinkäsityksistä, virhetulkinnoista ja väärinkäytöstä huolimatta jo vakiintunut merkityksensä. Se kertoo, miten kansalainen asennoituu kysymyksiin siitä, missä määrin kansa osallistuu ja vaikuttaa siihen miten sitä hallitaan; missä määrin valtio puuttuu yksilöiden tekemisiin sekä kysymyksiin yksilön vapaudesta ja itsemääräämisoikeudesta poliittisessa, sosiaalisessa ja uskonnollisessa elämässä. Itse kukin katsoo aiheelliseksi muodostaa oman kantansa näihin ydinkysymyksiin, ja tämä kanta määrittää, haluaako hän yleisesti ottaen liittyä yhteiskunnallisessa työssä liberaalien vai konservatiivien ryhmään. Nykytilanteen huomioon ottaen voisi olla paljonkin syytä pohtia näitä ja muita periaatekysymyksiä lehdissä, liberaaleissa yhdistyksissä j. n. e., mutta emme katso, että liberaalipuolueen olisi tarpeen julkaista uutta yleistäpuolueohjelmaa.
Sen sijaan puolue pääsee menettelemään entistä käytännöllisemmin, jos kanta, kuten muuallakin on tapana, määräytyy kulloinkin ainoastaan päiväjärjestyksessä olevien konkreettisten kysymysten mukaisesti. Tässä normin määrittävät tietenkin valtiopäiväkaudet. Niissä kysymyksissä, joiden on syytä odottaa nousevan esiin seuraavilla valtiopäivillä tai jotka puolue katsoo sopivaksi nostaa esiin, pitää valtiopäiviä edeltävän alustavan keskustelun jälkeen sopia määrätty ohjelma, jonka hyväksyminen tai hylkääminen määrittää myös ehdokkaiden poliittisen kannan. Mutta niissäkin kysymyksissä, joiden ratkaiseminen ei ole näköpiirissä, tulisi pyrkiä muodostamaan vakaa mielipide sitä aiemmin, mitä tärkeämmästä ja vaikeammin ratkaistavasta asiasta on kyse. Esimerkkinä edellisen tyyppisestä kysymyksestä mainittakoon eriuskolaislaki, joka oletettavasti tulee käsiteltäväksi ensi valtiopäivillä, ja jälkimmäisestä kysymys valtiopäiväuudistuksesta ja läänien edustuskysymyksestä.
Aiomme tässä vain yhden asialistalla olevan kysymyksen nojalla kertoa tarkemmin, mitä liberaali asennoituminen mielestämme tässä tilanteessa edellyttää. Emme siksi, etteikö tätä kysymystä olisi käsitelty jo sata kertaa aiemmin, vaan siksi, että tilanne vaatii juuri nyt, että jokainen puolue ilmaisee mahdollisimman täsmällisesti poliittisen kantansa asiaan ja erityisesti muutamiin yksittäisiin seikkoihin. Tämä kysymys on – kielikysymys. Kaikki puolueet yhtä ryhmittymää lukuun ottamatta julistavat tätä nykyä kannattavansa ”yhdenvertaisuutta”. Mitä sillä tarkoitetaan? ja mikä on liberaalia ja mikä illiberaalia? Tätä on tarkoitus käsitellä sarjan päätösartikkelissa ja esittää samalla ratkaisuesitys, jonka pitäisi olla hyväksyttävä kaikille puolueille, jotka ovat vakavissaan vaatineet ”yhdenvertaisuutta”.
Viitteet
*)Sekä liberaali puolueohjelma että osa sen johdosta julkaistuista kiistakirjoituksista on julkaistu erikseen, ja ne ovat saatavilla lehtemme toimituksesta, mistä niitä voi varata esittämällä suullisen tai kirjallisen pyynnön.
En blick på partiställningen
3. Det liberala partiet.
Vårt folk består af en svensk och en finsk befolkning. Hvad är enklare, än att här också måste finnas ett svenskt och ett finskt parti, och hvad som derutöfver är det är af ondo? På en sådan premiss har man från ytterligheternas båda motsatta poler hundrade och åter hundrade gånger uppkonstruerat satsen, att en hållning i allmänna angelägenheter, som icke grundade sig på den språkliga partidelningen, var hos oss oegentlig och omöjlig.
Det börjar låta litet annorlunda nu. Det är bekant hvilka uttalanden och önskningar i detta afseende numera från den finska sidan framkommit. Och från den svenska sidan har härpå svarats med den från detta håll visserligen öfverraskande satsen, att ”språkfrågan aldrig bort blifva grunden för partibildningen i vårt land.”
Bättre sent än aldrig. Men på samma gång teorierna sålunda få jemka med sig, vill man hafva rätt i praxis och förkunnar derför samtidigt från hvardera sidan, att det centralt stående liberala partiet upphört att finnas till. Då man nu icke lyckats bättre i sina försök att teoretisera bort partiet än att man hamnat i uppenbara motsägelser, borde man icke heller hafva synnerliga anspråk på att mera blifva trodd, när det gäller praxis. Men som afsigten med dessa uppsatser är att utreda ställningen, och icke minst för de liberala söka ställa den i dess riktiga belysning, är det i alla fall af vigt att klargöra de förhållanden, som kunna gifva anledning till sist anförda påstående.
Med hvarje parti, och isynnerhet om det är vid makten, följer alltid en hel hop folk, som anslås af partiets allmänna tendens eller hvad de åtminstone uppfatta som sådan, men som icke klart gjort sig redo för de principer, på hvilka partiet är bygdt, och deras konseqvenser. Hvarje parti måste derför vara beredt på, att vid tidpunkter, då det gäller att följdriktigt i handling tillämpa vissa principer, se bland sig en hop tveksamma, som antingen öfvergå till något motparti eller icke riktigt veta, hvart de höra. Så har äfven skett med det liberala partiet. Den finska befolkningens i landet fulla språkliga likställande med den svenska är en sant frisinnad idé, och i samma ögonblick det liberala partiet medvetet uttalade detta i sitt program, gaf det, såsom i nästföregående artikel visats, anledning till att redan förut tveksamma element fullkomligt söndrade sig från detsamma. Och när före senaste landtdag med afseende på språkfrågans då motsedda fullständiga lösning denna liberala ståndpunkt konseqvent markerades, och när sedan vid landtdagen samma ståndpunkt i praxis vidhölls och för detta ändamål en öfverenskommelse ingicks med det i nämnda afseende närmast intresserade partiet, visade det sig, att en och annan, som räknades till det liberala partiet, icke var så alldeles sadelfast i sin liberalism. Detta kunde förutses och i den mon detta ledt till att bringa klarhet i ställningen, har partiet ingen orsak att beklaga sig öfver hvad detsamma möjligen i qvantitativt afseende härigenom förlorat.
Här i förbigående likväl något om ofvannämnda öfverenskommelse. Denna mellan de moderata fennomanerna och de liberala ingångna ”kompromiss” för en sväfvande frågas, språkfrågans, lösning har, som man kunde vänta sig, begagnats som ett vapen af både vikingar och radikala fennomaner. Att sådant kan begagnas som politiskt vapen bevisar, värre än allt annat, huru litet utveckladt det politiska och parlamentariska lifvet ännu är i vårt kära fädernesland, och på samma gång huru omogna i politisk uppfattning våra båda radikala partigrupper ännu äro. Öfverallt annorstädes i verlden hör det till en godkänd och förnuftig parlamentarisk taktik att t. o. m. ganska heterogena partier ingå temporära öfverenskommelser och förbund för vissa frågors lösning, och ganska nyligen var verlden vittne till det storartade skådespelet, huru de båda mot hvarandra stående stora partierna i England ingingo en kompromiss för valfrågans lösning, när denna fråga hotade att blifva för landets lugn olycksbådande. Men hos oss må man, enligt en del godt folks mening, blott icke ingå någon öfverenskommelse med fennomanerna, icke engång en parlamentarisk; det är detsamma, som att ge sig i förbund med den onde! Denna fennofobi hör till de politiska barnsjukdomarne hos oss, hvilkas historia vi emellertid icke här ämna skrifva. – Huru kompromissen bröts i bondeståndet och huru frukterna af densamma gingo förlorade såväl härigenom som genom brist på god vilja å hvardera sidan att åstadkomma en förnuftig och antaglig lösning, är likaså ett särskildt kapitel, som vi ej här skola sysselsätta oss med.
Var det i föregående skildrade således endast en nödvändig inre kris, som det liberala partiet hade att genomgå för att desto konseqventare kunna häfda en frisinnad ståndpunkt, så försvagades partiet deremot verkligen – må detta oförbehållsamt sägas ut – genom en total brist på organisation och disciplin. Det ligger visserligen i sjelfva naturen hos ett parti med central ståndpunkt och isynnerhet om detsamma uppstått delvis just för att reagera mot ytterlighetsmännens partipolitik, att partibandet inom detsamma icke är synnerligen hårdt tilldraget, och så länge partiet inom sitt möjliga område ännu förfogar öfver en obestridd majoritet, är detta också icke nödvändigt. Men ju mer åsigterna inom och omkring partiet särskilja sig och skilda fraktioner uppstå och de förut i minoriteten varande fraktionerna kämpa sig upp med all den energi, som minoriteterna pläga utveckla, desto nödvändigare blir det ock att mot deras disciplinerade organisation sätta en motsvarande. Detta är ett ondt, om man så vill, men det politiska framåtskridandet tyckes ej kunna förmedlas på annat sätt. Att så är, och att i bristen på organisation och sammanhållning ligger en verklig källa till svaghet, fick det liberala partiet erfara såväl vid valen till som under loppet af sista landtdag.
Till båda förut nämnda omständigheter, hvilkas orsaker gå längre tillbaka, sällade sig några tillfälliga, som för hvilket parti som helst skulle varit ganska kännbara. Under den korta tidrymden mellan 1882 och 1885 års landtdagar hade partiet genom döden förlorat två af sina mest framstående ledande män och tvenne andra hade genom sitt inträde i regeringen stält sig utom partiförhandlingarna i t. o. m. långt högre grad än detta under likartadt förhållande torde varit fallet inom andra partier. Två af partiets likaså mest ansedda och inflytelserika män intogo slutligen under senaste landtdag talmansstolen i hvart sitt stånd, och voro härigenom sjelffallet äfven de stälda utom alla partier.
Dessa alla omständighetar äro kända, men då man ropar på det liberala partiets upplösning, kan det vara godt för både vänner och motståndare att åter ställa sig de verkliga fakta för ögonen. Partiets verksamhet var under senaste landtdag visserligen förlamad genom tveksamhet hos några af dess medlemmar, just då det gälde att bestämdt häfda sin sannt liberala ståndpunkt, genora brist på disciplin hos alla och genom frånvaron slutligen af just de män, till hvilka man förut både inom och utom partiet varit mest van att lystra; men dessa skador äro dock icke obotliga, och att på grund af dem helt enkelt eliminera bort icke blott de många folkrepresentanter, som i sjelfva verket omfattade de liberala åskådningarna utan äfven den i samma riktning gående opinion, som hyllas af de mest sansade och politiskt mogne i landet (hvilka derför också icke göra så mycket väsen af sig som språkfanatikerna), – att sålunda eliminera bort det liberala partiet är naturligtvis ren humbug. Liberale och ett liberalt parti kommer det numera alltid att finnas i vårt land, så länge missförhållanden och reformsträfvangen, inrotade fördomar och nya lifsåskådningar, klassintressen och allmänanda här kämpa mot hvarandra. Och den närvarande tidpunkten är särskildt sådan att – för att härvid begagna ett kändt uttryck – om ett centralt liberalt parti nu ej funnes, skulle man nödgas uppfinna det.
Ty den enkla satsen: en svensk och en finsk befolkning, ergo ett svenskt och ett finskt parti, tertium non datur, innebär i sin tilllämpning och sina följder ingenting mer eller mindre än en permanent upphetsning af landets båda befolkningar mot hvarandra, hvilka befolkningar under sitt månghundraåriga sammanboende här aldrig kunnat drömma om något sådant. Och slutet på ett sådant krig hos oss är gifvet på förhand. Detta har blifvit sagdt många gånger förut, men satsen har aldrig så illustrerats af förhållandena som nu, och derför börjar den nu också framhäfvas från håll, der man förut endast höjt på axlarna åt den. Ett medlande parti, en medlande hållning har blifvit ett behof der, hvarest blotta tanken derpå förut varit en styggelse. Huru särskildt åtskilliga händelser vid senaste landtdag qvarlemnat en allmän missbelåtenhet i landet, (oaktadt de flere vigtiga frågor denna landtdag verkligen på ett förtjenstfullt sätt löste!) framlägges med oomtvistliga fakta i en nyligen utkommen, med skäl allmänt uppmärksammad broschyr, som likaledes utmynnar i önskan om ett väl organiseradt liberalt centerparti.
Alla dessa önskningar framgå i främsta rummet ur en gemensam känsla: ur behofvet af enighet och sans, och det är derför framför allt behofvet af ett centralt parti, som de betona. Men det är icke mindre nödvändigt att detta centrala parti är fullt och konseqvent liberalt (hvilket också i hr ”Nemos” broschyr framhålles). De i det föregående skildrade partierna hafva alla, utom en enda fraktion, en afgjord böjelse åt det konservativa eller reaktionära, så olika de också eljes fatta sin uppgift. Men trots alla uttalanden och fakta, som framlagts och kunna framläggas till bevis härför, inträffar det egendomliga, att vederbörande sjelfva vanligen med indignation tillbakavisa detta påstående, och isynnerhet indignerad är man öfver att ”det sig så kallande liberala partiet” för sig gjort anspråk på benämningen ”liberal”. Finge man tro partiets motståndare, så är vårt land i det sällsynt lyckliga och ensamstående läget att här finnes endast liberalt folk och liberala sträfvanden (men intet liberalt parti). Och förmodligen är det således liberalt att lägga städernas landtdagsmannaval i händerna på några få rika; liberalt att motsätta sig valrättens utvidgning i bondeståndet; liberalt att utestänga qvinnan från högre bildning; liberalt att utestänga finskan så länge som möjligt från embetsverken; liberalt att skydda näringarna genom skrån och tullar; liberalt att skydda vår föråldrade representation för en tidsenlig ombildning; liberalt att gå den administrativa vägen när vägen genom ständerna icke konvenerar; och liberalt att från politiskt inflytande söka afhålla förespråkarne för Finlands finska befolkning. Allt detta och mycket annat är liberalt; och det är i sjelfva verket de ”s. k. liberale”, som blanda bort saken med sina ”fraser”!
Redan det förestående torde visa, att det liberala partiet i vårt land har ett blott alltför stort arbetsfält för sig. Hvilka hvarandra korsande konservativa och reaktionära tendenser innehållas icke redan i ofvanstående lilla profkarta. Det liberala partiet kan, såsom af samma förteckning framgår, i enskilda frågor räkna på understöd af än det ena än det andra partiet; liberala mål kunna vidare finnas, såsom tryckfriheten, om kvilka man kan hoppas, att alla partier i landet ännu förena sig; på det sociala och ekonomiska området finnas slutligen frågor, såsom qvinnofrågan och näringsfrågorna, i afseende å hvilka partigränserna befinnas sväfvande. Men skall vårt land söka sin styrka i en frisinnad utveckling på alla områden, så är det nu mera än någonsin af nöden att alla liberala sträfvanden sammanhållas och konseqvent uppbäras af det parti, som redan tidigare stält sig detta som mål. Och vi kunna med glädje och visshet redan här tilllägga: detta parti lefver, och är i närvarande stund medvetet både af sin ställning och uppgift och af den förhoppning den allmänna meningen i landet nu så otvetydigt ställer till detsamma, och vi tro att denna förhoppning ej skall svikas.
Detta parti har i ett program framlagt en sammanfattning af sina grundsatser och syften. Ett partiprogram kan modifieras och omformuleras i mon af partiets utveckling och tidsomständigheterna; men i hufvudsak bör nämnda för fem år sedan affattade program ännu läggas till grund för partiets sträfvanden, och oss synes att mycket deri af de närvarande förhållandena får en klarare belysning*)Såväl det liberala programmet som en del af den deröfver förda polemiken finnes ännu i öfvertryck från vårt blad tillgängliga å bladets kontor och tillhandahålles härifrån dem, som derom framställa muntlig eller skriftlig anhållan.. För öfrigt bör man påminna sig att begreppet ”liberal” i den politiska terminologin, oberoende af både missuppfattningar, misstydningar och missbruk, redan bar sin bestämda betydelse. Det angifver hvilken ställning medborgaren intager till frågorna om folkets större eller mindre delaktighet i och inverkan på sin styrelse; om statens större eller mindre inblandning i den enskildas görande och låtande, och om individens frihet och sjelfbestämningsrätt inom det politiska, sociala och religiösa lifvet. Den ställning en hvar finner sig böra intaga till dessa kardinalfrågor bestämmer, huruvida han i allmänhet vill sälla sig till den liberala eller konservativa gruppen i samhällsarbetet. Och det kan med afseende å tidsförhållandena vara ganska mycket skäl att ånyo och grundligt dryfta såväl dessa som andra principfrågor i pressen, liberala föreningar o. s. v., men något nytt allmänt program för det liberala partiet anse vi ej vara påkalladt.
Deremot vinnes ett mera praktiskt tillvägagående än förut för partiet, om man, på sätt äfven annorstädes är fallet, för hvarje tidpunkt bestämmer sin hållning med afsaende endast å de några konkreta frågor, som då stå på dagordningen. Ladtdagsperioderna äro härvid sjelffallet normgifvande. I de frågor, som kunna väntas komma före vid följande landtdag eller hvilka partiet då anser lämpliga att väcka, bör man efter föregången diskussion före landtdagen ena sig om ett bestämdt program, hvars antagande eller förkastande äfven blir kriteriet för valkandidaternas politiska ståndpunkt. Men äfven i frågor, som icke så omedelbart kunna vänta sin lösning, bör man söka väcka en bestämd opinion i så mycket mera god tid, ju vigtigare och svårlöstare frågan är. Vi anföra som exempel på det förra slaget af frågor: dissenterlagsfrågan, hvilken antagligen kommer före vid nästa landtdag; som exempel på det senare slaget: frågan om representationsreform och länstingsfrågan.
Vi skola i detta sammanhang endast med afseende å en af de på dagordningen stående frågorna särskildt uttala, hvad vi anse att en liberal hållning för närvarande kräfver. Detta icke derför, att ej denna fråga skulle blifvit hundrade gånger förut afhandlad, utan emedan den närvarande tidpunkten fordrar att hvarje parti häri så noga som möjligt och med afseende på vissa konkreta förhållanden preciserar sin ställning. Denna fråga är – språkfrågan. Alla partier, så när som på en enda fraktion, proklamera för närvarande ”likstäldhet”. Hvad menar man dermed? och hvad är härvid liberalt och illiberalt? Detta skola vi behandla i en slutartikel och härvid äfven framställa ett förslag till lösning, som borde kunna accepteras af alla partier, som hafva allvar med yrkande på ”likstäldhet”.
Noter
*)Såväl det liberala programmet som en del af den deröfver förda polemiken finnes ännu i öfvertryck från vårt blad tillgängliga å bladets kontor och tillhandahålles härifrån dem, som derom framställa muntlig eller skriftlig anhållan.