Suomen suurruhtinaskunnan valtio-oikeus
Ensimmäisen painoksen esipuhe
Suomen poliittisista ja hallinnollisista instituutioista kiinnostuneet henkilöt törmäävät usein siihen seikkaan, ettei tästä aiheesta ole saatavilla muita kuin suomen- ja ruotsinkielisiä julkaisuja. Pyrin teoksellani korjaamaan tämän puutteen.
Teokseni tarkoitus määrittää sen toteuttamistavan: teoksessa ei pyritä rakentamaan järjestelmiä tai kehittämään teorioita. Olen pyrkinyt yksinkertaisesti kuvaamaan Suomen suuriruhtinaskunnan lakeihin sisältyvän voimassa olevan perustuslaillisen ja hallinnollisen oikeuden. Tavoitteenani on pelkästään tuottaa valtiotieteelliseen keskusteluun tähän mennessä vain vähän tunnettuja tietosisältöjä.
Teoksen kirjoittaminen muulla kuin omalla äidinkielellään on vaikeaa, ja toivonkin, että tämä vaikeus olisi lukijalle riittävä peruste suhtautua lempeydellä tähän pieneen kirjaan sisältyviin tyylillisiin epätäydellisyyksiin.
Elokuussa 1886.
L.M.
Johdanto | |||
I | Historiallinen katsaus | 1 | |
II | Valtio-oikeuden oikeuslähteistä | 21 | |
Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeus | |||
III | Keisari ja suuriruhtinas | 25 | |
IV | Valtion toimielimet | 28 | |
V | Valtiopäivät | 47 | |
VI | Lainsäädännöstä | 59 | |
VII | Taloudelliset asiat | 67 | |
VIII | Kansalaisten oikeudet | ||
IX | Valtio ja uskontokunnat | 82 | |
X | Oikeudellinen organisaatio | 89 | |
XI | Hallinnollinen organisaatio | 95 | |
A | Senaatin elimet | 96 | |
B | Suomen Pankki | 104 | |
C | Yliopisto | 109 | |
D | Virkamiehet | 112 | |
XII | Kunnat | 117 | |
XIII | Maanpuolustuksen organisaatio | 123 |
Johdanto
I. Historiallinen katsaus
1. Ruotsalaiset toivat kristinuskon Suomeen toteuttamalla tässä tarkoituksessa useita ristiretkiä 1100- ja 1200-luvuilla. Ristiretket johtivat samalla maan valloittamiseen. Alkuperäisasukkaiden sosiaalinen organisaatio oli vielä hyvin primitiivinen, ja kristinuskon myötä alueelle vakiinnutettiin Ruotsin lait ja instituutiot. Valloitetun maan pysähtyneisyyden tila muuttui suhteellisen nopeasti: 1300-luvun puoliväliin mennessä suomalaiset maakunnat nauttivat samoista oikeuksista kuin Ruotsin maakunnat lainsäädäntöön ja kuninkaiden valintaan liittyen. Suomalaisten ja ruotsalaisten välillä ei ollut enää olemassa poliittista erottelua, ja Suomi oli tästä lähtien kiinteä osa Ruotsin kuningaskuntaa; Suomella oli sama perustuslaki, sama|2| siviilioikeus, sama rahajärjestelmä, ja Suomi jakoi emämaa-Ruotsin niin voitot kuin tappiotkin.
Enemmistö Suomen väestöstä ei kuulunut samaan etniseen ryhmään ruotsalaisten kanssa. Tämä alkuperää koskeva eroavaisuus ei näyttänyt kuitenkaan aiheuttavan merkittäviä esteitä näiden kuningaskunnan kahden ryhmän välisen poliittisen solidaarisuuden kehittymiselle; ruotsalaisten siirtokuntien olemassaolo Uusimaan ja Pohjanmaan rannikoilla vaikutti tämän solidaarisuuden vahvistumiseen. Kuitenkaan täydellistä assimilaatiota ei tapahtunut. Suomalaiset säilyttivät kielensä, jota Ruotsin valtio ei pyrkinytkään hävittämään ja jota koskeva kulttuuri kehittyi uskonpuhdistuksen johdosta pyhien tekstien suomeksi kääntämisen kautta ja kansan opettamisesta innostuneen luterilaisen papiston toimesta. Suomalaisten, kuten ruotsalaistenkin, asukkaiden materiaaliset intressit eivät aina kohdanneet emämaa Ruotsin intressien kanssa; Suomen puolustamisesta vastasivat erityisesti alkuperäisväestöstä koostuvat joukot; maan maantieteellinen sijainti oli tehnyt sen maakunnista erillisen ryhmän, joilla oli jopa virallisissa asiakirjoissa 1500-luvun lopulta kollektiivinen nimitys ”Suomen suuriruhtinaskunta”. Siten itsenäisen kansallisen olemassaolon idut oli jo kylvetty, mutta tätä koskeva tietoisuus ei heräisi kansassa niin kauan kuin läheinen yhteisyys Ruotsin kanssa jatkuisi.
|3|2. Venäjän imperiumin uuden pääkaupungin perustaminen Nevan rannoille Pietari Suuren toimesta oli toimiva tästä lähtien vuosisadan ajan Venäjän hallitsijoiden Suomeen kohdistuvan politiikan lähtökohtana. Kun Ruotsi oli voitettu Uudenkaupungin rauhaan vuonna 1721 päättyneessä Suuressa Pohjan sodassa sekä vuosien 1741–1743 sodassa, Ruotsin oli luovutettava Venäjälle osa Suomea, Etelä-Karjala tai Viipurin lääni.
Hyökätessään Ruotsia vastaan vuonna 1808 keisari Aleksanteri I:n tavoitteena oli pakottaa Ruotsin kuningas Kustaa IV liittymään mannermaasulkemukseen sekä saattaa loppuun Suomen valloitus. Keisari Aleksanteri antoi tiedoksi Suomea koskevat aikomuksensa useissa julistuksissa, joista merkittävin oli kesäkuun 17. päivänä 1808 annettu manifesti, jossa hän lupasi, että yhdistäessään Suomen Venäjään hän takaisi armollisesti maan lakien ja etuoikeuksien säilymisen. Tähän päivään mennessä sodan lopputulemaa ei kuitenkaan vielä oltu ratkaistu.
Vuoden loppua kohden ruotsalaiset ja suomalaiset joukot olivat evakuoineet koko suuriruhtinaskunnan alueen. Vihamielisyydet jatkuivat kuitenkin vuoden 1809 kesään saakka. Mutta keisari ei halunnut odottaa sodan päättymistä luodakseen suhteen Suomen edustajiin valtansa järjestämiseksi Suomessa. Keisarin määräyksen johdosta suomalainen lähetystö, joka oli valittu|4| aateliston, papiston, porvariston ja talonpoikien edustajista, kokoontui marraskuussa 1808 Pietariin. Keisari halusi kuulla edustajia maan tilanteesta ja tarpeista sekä keinoista auttaa maata.
Aleksanterin juhlallisella vastaanotolla mainittu lähetystö esitti muistion, joka sisälsi katsauksen laillisten valtiopäivien muodostamista koskevista perustuslaillisista säännöksistä sekä julistuksen siitä, että tämä lähetystö, joka oli valittu ja muodostettu eri tavalla, ei ollut toimivaltainen edustamaan maata eikä arvioimaan kysymyksiä, jotka edellyttivät säätyjen myötävaikutusta; Hänen Majesteettinsä voisi kuulla kansakunnan ääntä ainoastaan kutsumalla valtiopäivät koolle.
Keisari hyväksyi lähetystön ilmaiseman mielipiteen. Siten helmikuun 1. päivänä (tammikuun 20. päivänä) 1809 julkaistussa asetuksessa Suomen säädyt kutsuttiin kokoontumaan lakien ja asetusten mukaisesti 22. päivänä maaliskuuta varsinaisille valtiopäiville Porvooseen.
3. Keisari Aleksanteri saapui henkilökohtaisesti Porvooseen valtiopäivien avaamista varten; hän allekirjoitti jo saapumispäivänään maaliskuun 13./27. päivänä seuraavan vakuutuksen Suomen asukkaille:
” Teemme tiettäväxi: Että sitte kuin Me Sen Korkeimman edestkatzomisesta olemma ottaneet Suuren Ruhtinan-maan Suomen hallituxemme ala, olemme Me tämän kautta tahtoneet wahwistaa ja kiinittää|5| Maasa olewan Christillisen Opin ja perustuslait niin myös niitä wapauxia ja oikeuxia, kuin kukin Sääty nimitetysä Suuresa Ruhtinan-maasa erinomattain, ja kaiki sen Asuwaiset yhteisesti, niin ylhäiset kuin alhaiset tähän saakka Constitutionin eli säättämisen jälkeen owat nautineet: Lupaamme myös pitää kaikkia niitä etuja ja asetuxia wahwana ja järkähtämättömänä heidän täydellisesä woimasansa.”
Kaksi päivää myöhemmin Porvoon tuomiokirkossa pidetyssä juhlallisessa tilaisuudessa keisari vastaanotti säätyjen valan, jolla hänet tunnustettiin Suomen suuriruhtinaaksi. Säädyt vannoivat uskollisuudenvalan uudelle hallitsijalle ja vahvistivat samalla perustuslain loukkaamattomuden; keisarin julistus luettiin säätyjen edustajan toimesta; tämän jälkeen korkea-arvoinen airut otti paikan valtaistuimen edessä julistaen: ”Eläköön Aleksanteri I, kaikkien venäläisten keisari ja Suomen suuriruhtinas!”
Seremoniallinen tilaisuus päättyi keisarin ranskan kielellä pitämään puheeseen, jossa keisari kuvasi niitä tunteita, joilla hän oli vastaanottanut maan säätyjen uskollisuuden valan ja jossa todettiin, että aikaan oli saatu niin sanottu yhdistymisasiakirja.
4. Keisari ja suuriruhtinas antoi valtiopäiville ehdotuksensa seuraavista neljästä kysymyksestä:
1) maan hallituksen tai hallituskonseljin järjestäyminen;
|6|2) verot ja raha-asiat;
3) sotaväki;
4) rahajärjestelmä.
Porvoon valtiopäivien päätöslauselmat ja näkökannat näistä merkittävistä asioista vaikuttivat merkittävästi ja tervehdyttävästi nuoren valtion asioiden hoitoon.
Aikaisemmin Suomi oli ollut vain osa Ruotsin kuningaskuntaa, eikä maassa ollut muita kuin paikallistason viranomaisia. Perustuslakien mukaan perustetut korkein oikeus ja keskushallinnon elimet toimivat Tukholmasta käsin. Nyt oli tarpeen korvata nämä toimielimet vastaavilla elimillä. Tämä oli hallituskonseljiakoskevan hankkeen tarkoitus, koska hallituskonseljista oli tuleva eri hallinnonalojen keskuspiste.
Säädyt hyväksyivät tämän lakiehdotuksen. Todistaakseen luottamustaan kansakunnan edustajiin keisari valtuutti nämä valitsemaan hallituskonseljin ensimmäiset jäsenet.
Valtiopäivien käsittelemistä asioista raha-asiat ja verot eivät olleet vähäisin. Kysymyksessä ei ollut pelkästään nykyhetken tarpeisiin varautuminen, vaan oli luotava kestävä perusta uuden valtion budjettijärjestelmälle.|7| Oli välttämätöntä parantaa virkamiesten palkkausta ja varautua niihin kuluihin, mitä uudet hallituksen ja hallinnon toimielimet edellyttivät.
Aikaisemmat verot pysytettiin voimassa lukuun ottamatta joitakin ylimääräisiä veroja, joista keisari oli halunnut maan vapauttaa; kuitenkin maaveron ja henkilökohtaisten verojen perustaa parannettiin. Budjetti saatiin rakennettua tyydyttävälle perustalle. Kun keisari oli ilmoittanut rahoitusehdotuksessaan, että suuriruhtinaskunnan varoja käytettäisiin vain maan omiin tarpeisiin –mikä julistus oli täysin yhdenmukainen Aleksanteri I Suomea koskevan politiikan mukainen – tämä poisti kaikki mahdolliset huolet suuriruhtinaskunnan budjetti-itsenäisyyden osalta. Säädyt äänestivät myös erityisaddressista, jossa ilmaistiin maan kiitollisuus Hänen Majesteettinsa julistuksen vuoksi.
Maanpuolustuksen organisaatiota koskevassa ehdotuksessa ei pyritty olemassa olevan järjestelmän muuttamiseen, vaan keisari halusi päinvastoin säilyttää vanhan ruotujärjestelmän, jota paikalliset maanomistajat ylläpitivät. Käytännössä melkein yksinomaan taloudelliset syyt ohjasivat sotilaallisen kysymyksen ratkaisua. Mutta mikä antoi tälle ehdotukselle poliittista merkitystä oli se, että keisari ilmaisi ehdotuksessa|8| ehdottoman tahtonsa sille, ettei mitään pakkorekrytointeja tai asevelvollisuutta toteutettaisi Suomessa. Ottaen huomioon valtiopäivien kokoontumisen ajanjakson tunnelmat, tällainen vakuutus välttämättä lujitti uuden hallitsijan politiikkaa kohtaan tunnettua luottamusta. Säädyt ilmaisivatkin tästä kiitollisuutensa muistuttaen vilpittömästi niistä haitoista, mitä mahdollisesti aiheutuisi, jos kansallista armeijaa käytettäisiin Suomen ulkopuolella tai muuhun tarkoitukseen kuin isänmaan puolustukseen.
Rahajärjestelmän osalta säädyt päätyivät hyväksymään hopearuplan suuriruhtinaskunnan valuuttayksiköksi, sekä hyväksymään venäläisillä tai ruotsalaisilla seteleillä tehdyt maksut vain vaihdettaessa näitä seteleitä. Valtiopäivät hyväksyi samalla myös tarvittavat säännöt uuden valuutan ottamiseksi käyttöön julkisessa ja yksityisessä liiketoiminnassa. Sen lisäksi valtiopäivät suositti kansallisen pankin perustamista säätyjen suojeluksessa.
5. Keisari palasi Porvooseen valtiopäivien päättämistä varten, mikä tapahtui 8. heinäkuuta. Tässä tilaisuudessa hän piti seuraavan puheen:
”Kutsuessani Suomen Säädyt kokoon yleisille valtiopäiville, olen tahtonut tuntea kansan ajatukset ja toivomukset maan totisesta hyvästä.
|9|Olen huomauttanut Teitä yleiselle menestykselle hyvin tärkeistä asioista. Vakuutettuna teidän mielenlaatunne rehellisyydestä, sekä tajuava minun puhtaat aikomukseni, olen antanut teidän keskusteluillenne mitä täydellisimmän vapauden. Mikään mahtisana, mikään vieras asiaan kuulumaton vaikutus ei ole häirinnyt teidän keskustelujanne. Olen valvonut niiden vapaata ja häiritsemätöntä menoa. Ja vaikka poissa olevana, olen alati ollut luonanne toivomuksillani töittenne menestyksestä.
Ne vastaukset ja lausunnot, mitkä nyt olen teiltä saanut, ilmaisevat sekä viisautta että rakkautta isänmaahan. Olen ottava ne armollisen tutkimuksen alaiseksi siinä asetuksessa, minkä aion laatia Suomen hyväksi.
Työnne loppuvat tästä hetkesä. Mutta erilläänkin on Teillä tärkeitä velvollisuuksia täyttääksenne.
Viekäät mukananne koteihinne, ja painakaat kansalaistenne mieliin se keskinäinen luottamus, joka on ollut keskusteluissanne. Pitäkäät valveilla sama mieliala ja vakuutus teidän valtiolliselle asemallenne tärkeistä eduista, lakienne pyhyydestä, persoonallisesta turvallisuudesta ja häiritsemättömästä omistusoikeudesta.
Tämä jalo ja rehellinen kansa on silloin siunaava sitä sallimusta, joka on säätänyt asiain nykyisen järjestyksen. Koroitettu tästä puolen kansojen lukuun, lakiensa suojassa, on se muistava entistä hallitustaan ainoastaan sitä lujemmin|10| ylläpitääkseen niitä ystävyyden siteitä, mitkä rauha on mukanansa tuova.
Ja minä olen saanut parhaan hedelmän huolistani, kun saan nähdä tämän kansan onnellisena, vierain hyökkäysten häiritsemättä, vapaana kesuudessansa, antautuneena lakien ja tapojen suojassa maanviljelykseen ja muihin luvallisiin elinkeinoihin, ja, saavutettuaan todellisen onnellisuuden, osoittavan minun aikeeni oikeiksi ja siunaavan kohtaloansa”.
6. Tällainen oli Suomen uuden tulevaisuuden alku.
Voittaja tuli sellaisen kansan keskuuteen, joka oli sitoutunut poliittisiin instituutioihin ja siiviililakeihin, joiden libraalien periaatteiden vahvat juuret perustuivat kansanhenkeen ja tapaan. Voimankäyttöön turvautuminen tämän maan liittämiseksi Venäjän ei olisi vastannut keisarin henkilökohtaisia toiveita eikä edistänyt välitöntä tilanteen rauhoittamista, mitä keisarikunnan polittiset intressit edellyttivät. Aleksanteri piti siten parempana ”yhdistymistä”, ja vahvisti maan perustuslain sekä kutsui kansan edustajat luomaan yhdessä asioiden uutta järjestystä.
Ennakoidessaan sodan lopullista ratkaisua sekä menneeseen paluun mahdottomuutta suomalaisten ei kannattanut jättää hyväksymättä keisari Aleksanterin ehdotuksia, olihan Aleksanteri antanut heille vakuutena|11| tulevaisuuden osalta kaikista muodollisimman vakuuden vanhan perustuslain ylläpitämisestä. Ruosissa kuningas syöstiin vallasta eikä Ruotsin hallituksella ollut enää mitään toimivaltaa Suomeen; vain ja ainoastaan lain nojalla valitut Suomen säädyt saattoivat tästä hetkestä edustaa suomalaisia täysin oikeuksin. Sekä keisari että kansa tunnustivat sen toimivallan, jota käyttämällä säädyt olivat sitoneet kansan uudelle hallitsijalle antamallaan valalla hallitsijan vahvistaman perustuslain nojalla. Keisari oli tämän julistanut Porvoossa 23. päivänä maaliskuuta (4. huhtikuuta) 1809 julkaistussa manifestissaan ”kaikille Suomen asukkaille”; yhtään vastalausetta ei esitetty maassa.
Näin perustettua liittoa keisari kuvasi selvästi sekäyllä mainituissa puheissaan maaliskuun 29. päivänä sekä heinäkuun 18. päivänä 1809 että myös muissa tilanteissa, esimerkiksi sotaväkeä koskevassa maaliskuun 15./27. päivän 1810 manifestissaan, josta otan tähän johdannon alkuperäistekstin mukaisesti:
”Siitä hetkestä kun sallimus antoi meille Suomen kohtalon vastattavaksi, päätimme hallita tätä maata vapaana kansakuntana, joka voi nauttia sen perustuslain takaamista oikeuksista.
Todisteet näiden asukkaiden kuuliaisuudesta Meitä kohtaan siitä lähtien kun he antoivat Meille uskollisuudenvalansa vapaasta tahdostaan|12| valtiopäiville kokoontuneiden edustajiensa kautta ovat vain vahventaneet Meidän tekemäämme päätöstä.
Kaikki tähän mennessä annetut, tämän maan sisäistä hallintoa koskevat asetukset ovat pelkästään jatkumoa ja tämän periaatteen mukaisia. Uskonnon ja lakien ylläpitäminen, valtiopäivien kokoontuminen, hallituskonseljin muodostaminen kansan keskuudesta, oikeusjärjestyksen ja hallinnon säilyttäminen muuttumattomina ovat tästä todisteita, jotka vakuuttavat Suomen kansan poliittisen olemassaolon oikeudet.
Niistä instituutioista, jotka ovat kiinnittäneet kaiken huomiomme, sotavoiman organisointi on ollut yksi tärkeimmistä. Päättäessämme olla ottamatta käyttöön mitään, mikä ei olisi olemassa olevien lakien mukaista, Me päätimme ylläpitää Suomessa sotavoiman organisoinnin sellaisena kuin se oli olemassa ennen tätä aikaa, sopeuttaen sitä enemmän suhteessa maan varoihin ja sen asukkaiden hyvinvointiin.”
7. Haminassa 5./17. syyskuuta 1809 solmitun ja Pietarissa 1./13. lokakuuta ratifioidun Venäjän ja Ruotsin välisen rauhansopimuksen määräykset eivät siten koskeneet suuriruhtinaskunnan poliittista asemaa, josta oli jo päätetty Porvoon päätöslauselmilla. Siten sopimuksen VI artiklassa rajoituttiin ainoastaan toteamaan tämä tosiasia, lisäten että Ruotsin kuningas vapautui tällä perusteella pyhästä velvollisuudestaan tehdä tässä suhteessa varaumia entisten|13| alamaistensa hyväksi. – Rauhansopimus koski ensisijaisesti kysymyksiä, jotka liittyvät tämän aikakauden yleispoliittiseen tilanteeseen, ja siinä määrättiin erityisesti Ruotsin kuninkaan liittymisestä mannermaasulkemukseen; – sen lisäksi siinä määrättiin Suomen alueen luovutuksesta Venäjän keisarille sekä rajalinjoista; – lopuksi se sisältää määräyksiä ruotsalaisten ja suomalaisten eduista sekä tulevista kauppasuhteista Suomen ja Ruotsin välillä jne.
Venäjän ja Suomen välinen raja oli jätetty aluksi samaksi rajaksi kuin mitä oli määrätty Venäjän ja Ruotsin kuningaskunnan välisessä vuoden 1743 rauhassa. Mutta koska keisari Aleksanteri I piti hyödyllisenä taataSuomelle sen yhtenäisyys, hän yhdisti suuriruhtinaskuntaan Viipurin läänin joulukuun 23. päivänä 1811 antamallaan asetuksella (ks. yllä nro 2, s. 3).Näin muodostettu raja on edelleen olemassa, lukuun ottamatta siihen vuonna 1864 tehtyä muutosta.
8. Porvoon valtiopäivien päättämisen jälkeen keisari ei viivytellyt hallituksen organisoinnin suhteen. Hallituskonseljin ohjesääntö hyväksyttiin ja saatettiin voimaan elokuun 18. päivänä 1809. Samana päivänä valtiopäivien valitsemat hallituskonseljin jäsenet nimitettiin virkoihinsa. Hallituskonselji kokoontui aluksi Turussa, joka oli maan vanha hallinnollinen keskus. Koska Helsingistä oli tehty suuriruhtinaskunnan pääkaupunki, hallituskonselji siirtyi sinne vuonna 1819.
|14|Vuoden 1809 ohjesäännön mukaisesti hallituskonseljin puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri. Sen lisäksi tämän korkean virkamiehen tehtäviä koski vuonna 1812 annettu johtosääntö, joka annettiin samaan aikaan kuin maan prokuraattoria koskeva johtosääntö.
Hallitusvallan organisointia täydennettiin perustamalla Pietariin vuonna 1811 Suomen asiain komitea. Komiteaan kuuluvan valtiosihteerin oli tuotava keisarille päätettäväksi menevät asiat komiteaan käsiteltäviksi komitean puheenjohtajan läsnäollessa. Vuoden 1811 komitea lakkautettiin asetuksella vuonna 1826, ja siinä säädettiin, että valtiosihteeri – joka nimike muutettiin myöhemmin ministerivaltiosihteeriksi – esitteli yksin raportit keisarille. Valtiosihteeri sai avukseen ja varajäsenekseen adjutantin, joka toimi kanslian hoitajana. Vuonna 1857 aloitti uusi Suomen asiain komitea osittain muutetulla organisaatiolla.
Hallituskonseljin vuoden 1809 ohjesääntöä on muutettu useasti vuosien aikana, mutta ohjesäännön keskeiset säännökset ovat edelleen voimassa. Palaan niihin yksityiskohtaisesti myöhemmin. Tässä on kuitenkin mainittava helmikuun 21. päivänä 1816 annettu asetus, jossa keisari määräsi, että toteuttaakseen ajatuksen, joka edelsi|15| hallituskonseljin perustamista samoin kuin hallituskonseljin välittömiä suhteita keisarin henkilöön, hän määräsi että hallituskonseljia kutsuttaisiin tästä lähtien, kuten imperiumin korkeinta hallintoa, nimellä Keisarillinen Suomen senaatti, ilman että tästä seuraisi mitään muutoksia konseljin organisaatioon saati sitten maan perustuslakiin, jonka muuttamattomuuden keisari oli taannut ikuisiksi ajoiksi itsensä ja seuraajiensa puolesta.
9. Valtiopäiviä ei enää kutsuttu koolle Keisari Aleksanteri I eikä Nikolain hallinnon aikana. On totta, että valtiopäivien kokoontumisesta määräajoin ei ollut säädelty perustuslaeissa, jotka keisari Aleksanteri oli vahvistanut. Koska säätyjen myötävaikutus oli välttämätön lakien ja verojen muuttamiselle, lainsäädäntötyön pidempiaikainen pysähtyminen haittasi pakostikin maan kehitystä. Niinpä tämän ajan ensimmäisenä ajanjaksona laadituissa virallisasiakirjoissa todettiin, että valtiopäivien koolle kutsuminen olisi ollut toivottavaa ja että näin olisi tapahtunutkin, elleivät keisarikunnan politiikkatason kiireet olisi tätä estäneet.
Tätä odotellessa hallitus pyrki toteuttamaan uudistuksia siinä määrin kuin se oli mahdollista lainsäädäntötyön pysähtymisestä huolimatta, – joskus jopa mennen valtiopäivien toimivallan alueeelle. Mutta perustuslailliset traditiot eivät pyyhkiydy pois|16| mielistä, ja yksi perustuslaillisen järjestelmän peruspilareista, lakien kunnioittaminen, pysyi voimassa kansan keskuudessa eikä lakannut vaikuttamasta virkamiesten toimiin.
10.Jokin aika keisari Aleksanteri II:n valtaannousun jälkeen valtiopäivien koolle kutsuminen, jota kansallismieliset äänet olivat äänekkäästi vaatineet, myönnettiin välttämättömäksi. Vuodesta 1859 lähtien hallitus olisi tarvinnut kansallista edustajistoa sekä taloudellisten toimenpiteiden että siviili- ja rikoslakien tarkistamisen osalta. Senaatin oli tarkasteltava, mitkä olivat ne lainsäädännölliset kysymykset, jotka olivat kaikista kiireellisimpiä, ja se laati niistä raportin keisarille. Kuitenkin useiden hankkeiden valimstelu vaati aikaa. Kansakunnan suureksi tyytyväisyydeksi annettiin kesäkuun 18. päivänä 1863 keisarin ja suuriruhtinaan asetus, jossa kutsuttiin säädyt säännönmukaisille valtiopäiville Helsinkiin saman vuoden syyskuun 15. päivänä.
Keisari Aleksanteri II saapui Helsinkiin valtiopäivien juhlallisia avajaisia varten, jotka pidettiin syyskuun 18. päivänä, ja tässä tilaisuudessa keisari piti seuraavan ranskankielisen puheen:
”Suomen Suuriruhtinanmaan Edusmiehet.
Nähdessäni tiedät tässä kokoontuneina tunne Minä Itseni onnelliseksi, että olen woinut täyttää tiedän toiwotuksenne ja omat mieli-haluni.
|17|Kauan olen Minä tarkastanut useampia, maan parasta sywälti koskettavia kysymyksiä, jotka aika ajasta owat ilmautuneet, waan joita ei ole woitu päättää sen tähden, että waltio-säätyjen osallisuus on niiden ratkaisemiseen tarpeellinen. Tärkeät waltiolliset syyt, jotka Minun yksinäni on tullut arwostella, oowat ensimäisinä hallitus-wuosina estäneet Minun kutsumasta Suurruhtinanmaan säädyt kokoon. Waan Minä olen kuitenkin niin warhain käskenyt toimittaa walmistuksia tätä varten, että nyt, kun pakoittawia syitä ylöslykkäämiseen ei enää löydy, olen woinut teidät kutsua kokoon, ja kuultuani Suomen Senaattini, teille esitellä ne lainehdotukset ja muut asiat, jotka näillä waltio-päivillä tulewat olemaan keskustelustenne aineina.
Näiden kysymysten suuren painon tähden olen Minä ne edeltä-päin antanut tutkia miehiltä, jotka maan luottamus siihen walitsi. Se julkisuus, joka tämän kokouksen neuwoitteluksille annettiin, on teille saattanut tilaisuuden jo edeltä käsin tulla tuntemaan keskustelustenne aineet ja miettimään, mitä kansan mieliala ja tarpeet niissä waatii. Sen tähden on se olewa mahdollista, waikka kysymykset ovat laweat ja painawat, että woitte työnne päättää perustus-laissa säätyjen koossa-ololle määrätyn ajan sisään.
|18|Niistä maan waltio-waroja koskevista tili-kirjoista, jotka Minun käskystäni saatte wastaan-ottaa, tulette tuntemaan, että waltion tulot aina owat riittäneet juoksevien waltio-maksujen suorittamiseksi ja että tilapäisten tulojen runsas eneneminen, joka edullisesti todistaa maan nousewata warallisuutta, on hallitukselle antanut tilaisuuden wuosi wuodelta käyttää aina isompia waroja maan hengellisten ja aineellisten etujen waurastamiseksi.
Ainoastaan sota-kulunkien maksamiseen kuin myös Helsingin kaupungin ja Hämeenlinnan wälisen rauta-tien kustantamiseen olen Minä suonut Suurruhtinanmaan hallituksen ottaa waltio-lainoja.
Näistäkin on teidän eteenne pantawa tili, joka osoittaa, että niiden kaswut ja kuoletus woidaan suorittaa nykyisistä waroista. Tahtoni on kuitenkin, ett’ei wast’edes waltio-lainaa oteta ilman Suurruhtinanmaan säätyjen osallisuudetta, ell’ei wihollisen äkillinen karkaus tahi joku muu odottamaton yleinen onnettomuus sitä tekisi wälttämättömän tarpeelliseksi.
Ne uudet raha-määritykset, joihin Minä näillä waltio-päivillä pyydän teidän suostumaan, tarkoittawatkin ainoastaan uusia toimia yhteisen siwistyksen ja warallisuuden korottamiseksi. Teidän wapaasti päättääksenne jätän Minä näiden toimien soweliaisuuden ja laweuden.
|19|Useat säännöt Suurruhtinanmaan perutus-laeista eiwät enää ole sopiwat niissä suhteissa, jotka sen yhdistys Keisarikunnan kanssa on synnyttänyt; toisissa taas ei ole tarpeellista selkeyttä ja wakawuuta. Haluten saada nämä puutteet autetuiksi tahdon Minä walmistuttaa selitysten ja lisäysten ehdotuksia erinäisiin kohtiin perustus-laeissa, pantawiksi säätyjen tutkinnon alle tulewilla waltio-päiwillä, jotka Minä aion kolmen wuoden kuluttua kutsua kokoon. Pysy-wä sen perustuslaillisesti rajoitetun ruhtina-wallan pohjalla, jota Suomen kansan mieli-ala suosii ja joka on kaswanut maan lakien ja laitosten kanssa yhteen, tahdon Minä mainituilla ehdotuksilla laajentaa sen itseweroitus-oikeuden, joka säädyillä perustuslakia myöten nyt on, kuin myös antaa säädyille takaisin sen ehdotus-oikeuden waltio-päiwillä, joka heillä wanhastaan on ollut, kuitenkin pidättäen ainoastaan itselleni oikeuden nostaa kysymystä perustuslakien muuttamisesta.
Te tunnette minun ajatus-laatuni ja kuinka rakas Minulle niiden kansojen onni ja menestys on, jotka Luoja on uskonut Minun huolen-pitooni. Ei mitkään teot Minun puolellani ole saattaneet hämmentää sitä luottamusta, joka on wälttämätöin Hallitsijan ja kansan kesken. Olkoon tämä luottamus Minun ja Suomen rehellisen ja uskolisen kansan wälillä, tästä lähtien niin kuin tähänki asti, sinä lujana siteenä, joka meidät yhdistää. Se on sitten woimallisesti auttawa onnellisuuden kartuttamista tässä kansassa, joka Minun|20| sydämelleni aina pysyy kallisna, ja se on antawa Minulle uutta syytä kutsua teitä määrä-ajoittain kokountuville waltio-päiwille.
Teidän tulee, Suurruhtinanmaan edusmiehet, arwoisuudella, kohtuudella ja wakaisuudella keskusteluissanne osoittaa, että wapaat walta-menot eiwät saata mitään waaraa sille kansalle, joka käytännöllisellä järjellä harrastaa menestyksensä lisääntymistä.
Minä julistan tämän kautta kokoonkutsutut waltio-päivät awatuiksi.”
Tällä mieleenpainuvalla puheella avatut, vuosina 1863–1864 kokoontuneet valtiopäivät merkitsivät uutta aikakautta suuriruhtinaskunnan perustuslaillisessa historiassa. Valtiopäivien säännönmukaisuus varmistettiin uudessa, valtiopäiviä koskevassa laissa, joka astui voimaan vuonna 1869, kun säädyt olivat sen hyväksyneet vuoden 1867 istunnossa. Valtiopäivät seurasivat toisiaan vuonna 1872, 1877, 1882 ja 1885. Kaikki nämä valtiopäivät tuottivat runsaasti lainsäädäntöä sekä rahoitukseen ja talouteen liittyviä toimia. Hallitus ja edustajat tekivät kaiken mahdollisen, jotta vuodesta 1809 asti kertyneet tehtävät olisivat tulleet hoidetuksi.1Tätä lainsäädäntötyötä koskevien yksityiskohtien osalta viittaan M. Montogomeryn teokseen Notice sur les travaux législatifs de la diète du grand-duché de Finlande (1863-1879), Société de législation comparée -yhdistyksen vuosikirjajulkaisu (1881).
|21|II. Valtio-oikeuden oikeuslähteistä
11. Suuriruhtinaskunnan perustuslaki nojautuu pääosin seuraaviin perustuslakeihin:
Elokuun 21. päivänä 1882 annettu ”hallitusmuoto” (Regeringsformen), osittain muutettuna helmikuun 21. päivänä ja huhtikuun 3. päivänä 1789 annetulla ”yhdistys- ja vakuuskirjalla” (Förenings- och säkerhetsakten); ja
huhtikuun 15. päivänä 1869 annettu ”valtiopäiväjärjestys” (Landtdagsordningen); tähän liitteenä laadittiin saman vuoden huhtikuun 21. päivänä annettu ritarihuonejärjestys.
Tähän ryhmään kuuluvat myös lait, joilla on muutettu edellä mainittujen lakien tiettyjä pykäliä; tällainen oli esimerkiksi maaliskuun 20. päivänä 1879 annettu asetus, jossa vaalioikeus ja oikeus asettua ehdolle ulotettiin koskemaan porvarissäätyä, sekä heinäkuun 16. päivänä 1886 annettu laki, jossa säädyille annettiin siitä lähtien sama aloiteoikeus, mikä keisarilla ja suuriruhtinaalla jo oli.
|22|Hallituskonseljin (senaatti) ohjesääntö elokuun 18. päivältä vuonna 1809 sisältää luonteeltaan eri tyyppisiä säännöksiä. Sen pääasialliset säännökset kuuluvat perustuslain alaan; siihen sisältyy myös luonteeltaan hallinnollisia määräyksiä.
Näihin maan yleisiin valtiosääntöoikeudellisiin oikeuslähteisiin on myös luettava mukaan Keisari Aleksanteri I ja Suomen säätyjen välinen asiakirja, joka annettiin Porvoon valtiopäivien avajaisten yhteydessä ja johon olen viitanut yllä kohdassa 3, sivuilla 4–5.2Koska vuoden 1442 ”maanlakiin” (Landslagen) sisältyvä ”Kuninkaankaari” (Konungabalken) mainitaan kohdassa 2.8 vuoden 1772 hallitusmuodossa, se on laskettava mukaan perustuslakeihin. Vuoden 1442 laki sisälsi siviili- ja rikosoikeudellisten määräysten lisäksi sen ajan perustuslain, joka oli sisällytetty ”Kuninkaankaareen”. Vuoden 1442 lain muut osat korvattiin vuoden 1734 lailla; mutta ”Kuninkaankaari” mainitaan vielä 1700-luvun perustuslaeissa. Historiallisen kehityksen jatkumon katkaisemisen välttämiseksi olen näillä lainauksilla mustuttanut niistä periaatteista, joita sisältyy vuoden 1442 lakiin ja joissa käsitellään liittyen kuninkaanvallan ja kansan välisiin suhteisiin. Sen lisäksi vuoden 1442 lain tekstissä on joitakin säännöksiä, joita ei ole kumottu tai korvattu myöhemmillä säännöksillä. – On myös huomattava, että menneisiin aikoihin pohjaavien Suomen perustuslakien tulkinnassa on välttämättä tukeuduttava historiallisten lähteiden tutkimukseen.
Yhden valtiosääntöoikeudellisen oikeuslähderyhmän muodostavat neljää säätyä koskevat erillislait, erityisesti:
ritariston ja aateliston erioikeuksia koskeva vuoden 1723 vakuutus;
papiston erioikeuksia koskeva vuoden 1723 vakuutus;
|23|porvariston ja kaupunkien oikeuksien vahvistamista koskeva vuoden 1789 vakuutus;
talonpoikien oikeuksia koskeva vuoden 1789 vakuutus sekä saman vuoden asetus muiden kuin etuoikeutettujen maiden omistajien oikeuksista.
Näihin erillislakeihin on tehty merkittäviä muutoksia erityisesti vuoden 1863 jälkeen annetuissa laeissa.
12. Hallinto-oikeutta koskevat lait voidaan myös jakaa kahteen erilliseen ryhmään:
valtiopäivien myötävaikutuksella säädetyt lait, joita ovat vuosien 1865 ja 1873 kunnallisasetukset, evankelis-luterilaista kirkkoa koskeva kirkkolaki vuodelta 1869, vuoden 1878 asevelvollisuuslaki, Suomen Pankin johtosäännöt vuosilta 1867 ja 1885; sekä
määräykset, asetukset, säännöt ja ohjeet, jotka hallitus oli antanut ja jotka koskivat julkisten palveluiden toimintaa sekä lakien täytäntöönpanoa.
|24|Viitteet
1Tätä lainsäädäntötyötä koskevien yksityiskohtien osalta viittaan M. Montogomeryn teokseen Notice sur les travaux législatifs de la diète du grand-duché de Finlande (1863-1879), Société de législation comparée -yhdistyksen vuosikirjajulkaisu (1881).
2Koska vuoden 1442 ”maanlakiin” (Landslagen) sisältyvä ”Kuninkaankaari” (Konungabalken) mainitaan kohdassa 2.8 vuoden 1772 hallitusmuodossa, se on laskettava mukaan perustuslakeihin. Vuoden 1442 laki sisälsi siviili- ja rikosoikeudellisten määräysten lisäksi sen ajan perustuslain, joka oli sisällytetty ”Kuninkaankaareen”. Vuoden 1442 lain muut osat korvattiin vuoden 1734 lailla; mutta ”Kuninkaankaari” mainitaan vielä 1700-luvun perustuslaeissa. Historiallisen kehityksen jatkumon katkaisemisen välttämiseksi olen näillä lainauksilla mustuttanut niistä periaatteista, joita sisältyy vuoden 1442 lakiin ja joissa käsitellään liittyen kuninkaanvallan ja kansan välisiin suhteisiin. Sen lisäksi vuoden 1442 lain tekstissä on joitakin säännöksiä, joita ei ole kumottu tai korvattu myöhemmillä säännöksillä. – On myös huomattava, että menneisiin aikoihin pohjaavien Suomen perustuslakien tulkinnassa on välttämättä tukeuduttava historiallisten lähteiden tutkimukseen.
Suomen suuriruhtinaskunnan valtio-oikeus
III. Keisari ja suuriruhtinas
13. Venäjän keisari on Suomen suuriruhtinas; Suomi on peruuttamattomasti liitetty Venäjän keisarikunnan hallitsijavaltaan.3Venäjän perustuslain IV artiklassa säädetään Venäjän keisarikunnan laista koskien Suomen yhdistämistä Venäjään; se kuuluu seuraavasti: ”Kaikkien venäläisten keisarillisesta valtaistuimesta erottamattomia ovat: Puolan kuningaskunnan hallitsijavalta ja Suomen suuriruhtinaskunnan hallitsijavalta”.
Tästä seuraa se, että vallanperimysjärjestys Suomen osalta on sama, joka keisarillisilla laeilla on säädetty Venäjän hallitsijavallan vallanperimysjärjestykseksi.
Valtaan nousun yhteydessä keisari antoi Suomen suuriruhtinaan ominaisuudessaan manifestin, jossa hän lupasi taata maan perustuslakien loukkaamattomuuden. Hän antoi samaan aikaa määräyksen, jossa maan asukkaita|26| vaadittiin vannomaan uudelle hallitsijalle uskollisuudenvala.
14. Suomen suuriruhtinaskunnan poliittinen järjestys on perustuslaillinen monarkia.
Valta hallita maata kuuluu keisarille ja suuriruhtinaalle, -”Hänelle eikä kenellekään muulle”.
Lait asettavat tämän vallankäytön rajat; valtaa harjoitetaan perustuslaeissa määritellyllä tavalla.
Keisarin ja suuriruhtinaan tehtävänä on valvoa lakien ylläpitoa ja noudattamista maassa.4Tässä teksti, josta yllä esitetty sen pääasiallinen sisältö (Hallitusmuodon 2 §): Kuninkaan ja suuriruhtinaan tulee hallita Waltakuntaansa, niin kuin laki sanoo, hänen eikä kenenkään muun; oikeutta ja totuutta wahvistaa, rakastaa ja warjella; mutta nurjuutta ja vääryyttä kieltää, häwittää ja polkea; kenenkään henkeä ja kunniata, ruumista ja onnea turmelematta, jollei hän laillisesti ole syyn-alaiseksi todistettu ja tuomittu, ja keneltäkään mitään irtainta tahi kiinteätä omaisuutta ottamatta ilman laillista tuomiota ja tutkintoa, sekä hallita waltakuntaa Maanlain Kuninkaankaaren ja tämän Hallitusmuodon mukaan.
Korkeinta oikeudellista valtaa harjoitetaan Hänen Majesteettinsa nimissä.
Keisarilla ja suuriruhtinaalla on oikeus rikosasioissa armahtaa ja antaa takaisin henki, kunnia ja omaisuus.
|27|Keisari ja suuriruhtinas on sotaväen komentaja, vastaa maan puolustuksesta, julistaa sodan, solmii rauhansopimukset, liittolaissopimukset ja muut.
Keisari ja suuriruhtinas tekee nimitykset valtion korkeimpiin virkoihin ja tehtäviin.
Keisari ja suuriruhtinas voi myöntää aatelisen arvonimen sellaisille henkilöille, jotka ovat tuottaneet erityistä kunniaa hallitsijalle ja isänmaalle; hän voi samoin ylentää aatelisia paronin tai kreivin tasolle.
Kansalaisuuden myöntämisen kautta keisari voi antaa Suomen kansalaisuuden ulkomaalaisille tai venäläisille alamaisille.
Alempana kerrotaan tavasta, jolla näitä yllä mainittuja ja muita hallitusvallan tehtäviä hoidetaan, joista osa on delegoitu Suomen senaatille.
15. Lainsäädäntövaltaa harjoitetaan kollektiivisesti keisarin ja suuriruhtinaan sekä maan valtiopäivien toimesta.
Erillisissä luvuissa käsitellään erikseen tätä toimivaltaa sekä keisarin ja suuriruhtinaan ja valtiopäivien taloudellisia asioita koskevaa toimivaltaa.
|28|IV. Valtion toimielimet
16. Keisarin ja suuriruhtinaan apuna Suomen hallitsemisessa ovat seuraavat elimet:
senaatti, – kenraalikuvernööri – ja valtiosihteeristö.
17. Suomen Keisarillisen Senaatin organisaatio.
Senaatti muodostuu kahdesta osastosta: oikeusosasto, joka on ylin oikeusaste, sekä talousosasto, joka vastaa maan yleisestä hallinnosta.
Nämä molemmat osastot yhdessä muodostivat senaatin täysistunnon (plenum).
Kenraalikuvernööri toimii sekä täysistunnon että molempien osastojen puheenjohtajana.
Oikeusosastoon kuuluu kymmenen jäsentä, joista yksi on varapuheenjohtaja.
Talousosastoon kuuluu myös kymmenen jäsentä, joista yksi on varapuheenjohtaja. Tähän osastoon kuuluvat seuraavat kuusi toimituskuntaa:
|29|kansliatoimituskunta (siviilitoimituskunta vuodesta 1869), – finanssitoimituskunta, – kamari- ja tiliasiaintoimituskunta, – sotilastoimituskunta, – kirkollisasiaintoimituskunta, – maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunta.
Jokaista toimituskuntaa johtaa senaattori, ja tämän lisäksi kaksi senaattoria toimii sijaisjohtajana kanslia- jaja finanssiasioiden toimituskunnissa.
Senaatin täysistunto muodostuu siellä vireillä olevien asioiden tärkeyden ja luonteen perusteella, joko jokaisen osaston neljästä senaatorista puheenjohtajan lisäksi tai puheenjohtajasta ja kaikista senaattoreista.
Kenraalikuvernööri ei osallistu usein senaatin istuntoihin. Hänen poissa ollessaan puheenjohtajuus kuuluu osastojen varapuheenjohtajille, ja täysistunnossa heistä virkaiässään vanhimmalle.
Keisari nimittää senaattorit kolmeksi vuodeksi kerrallaan, ja heidän mandaattinsa voidaan uusia tämän ajan päättyessä. Oikeusosaston kaikilla senaattoreilla ja ainakin kahdella talousosaston senaatorilla on oltava tuomarin tehtävissä edellytettävä pätevyys.
Asiat raportoidaan esittelijäsihteereiden toimesta, lukuun ottamatta budjettiasioita, joissa raportointi tapahtuu senaatin finanssiasioita hoitavien kamreerien toimesta. Keisari nimittää esittelijäsihteerit ja kamreerit.
|30|Päätökset tehdään osastoilla ja senaatin täysistunnossa määräenemmistöllä. Äänten jakautuessa tasan, puheenjohtajan ääni ratkaisee.
Talousosaston toimituskunnissa tehtävät päätökset tekee esittelijäsihteerin tai kamreerin esittelystä päällikkönä toimiva senaattori tai tämän varamies.
Prokuraattorilla on oikeus osallistua senaatin istuntoihin kuitenkaan keskusteluun tai äänestykseen osallistumatta. Keisari nimittää prokuraattorin ja apulaisprokuraattorin, joka on prokuraattorin avustaja ja varamies.
Senaatin osana toimii myös pysyvä oikeustoimikunta lakihankkeiden valmistelua varten. Kyseinen toimikunta työskentelee senaatin oikeustoimikunnan jokaista käsiteltävänä olevaa lakiasiaa varten nimeämän senaattorin johdolla. Senaatti nimeää täysistunnossa toimikunnan jäsenet kolmeksi vuodeksi.
18. Senaatin täysistunnon tehtävät.
Senaatin täysistunnon tehtävänä on
valmistella lakiehdotukset ja muut ehdotukset, jotka keisari ja suuriruhtinas alistaa valtiopäiville;
esittää keisarille kantansa valtiopäivien päätöksistä ja anomuksista;
ottaa vastaan ja saattaa voimaan hyväksytyt lait sekä keisarin antamat manifestit.
|31|Kahdeksan jäsenen täysistunto
ratkaisee lakeja koskevat poikkeukset;
ratkaisee oikeudenkäyttöön liittyviä asioita;
päättää Senaatissa esiin tulevat toimivaltakysymykset;
esittää kantansa kansainvälisistä kysymyksistä, jos nämä eivät kuulu talousosastolle;
valmistelee keisarille ja suuriruhtinaalle esittelyä varten määräys- ja asetusehdotukset, erityisesti
oikeudenkäyttöä tai virkamiesten yleisiä oikeuksia koskevissa asioissa; kuitenkin näistä tärkeimmät
lainsäädännölliset kysymykset ratkaistaan kaikkien senaattorien täysistunnossa.
Tietyissä laissa määritellyissä tapauksissa täysistunto voi antaa asetuksia ilman niiden alistamista keisarin hyväksyntää varten.
19. Oikeusosaston tehtävät
Oikeusosasto varmistaa, että oikeudenhoito toteutuu maassa lakien mukaisesti.
Oikeusosasto käyttää ylintä tuomiovaltaa siviili- ja rikosasioissa, kun hovioikeuden, maanjako-oikeuden tai sotaylioikeuden asiassa antamasta ratkaisusta on tehty valitus hallitsijalle; kuitenkin kaikki kuolemantuomiot|32| alistetaan keisarin vahvistettaviksi ennen täytäntöönpanoa.
Oikeusosasto tutkii armoanomukset; jos osasto arvioi anomuksen perustelluksi, anomus esitetään keisarin päätettäväksi; muussa tapauksessa osasto hylkää anomuksen. Kuitenkin kuolemantuomioasioissa esitetty armoanomus on aina esitettävä keisarille.5Vuodesta 1826 kuolemanrangaistusta ei ole koskaan pantu täytäntöön.
Oikeusosasto voi armahtaa muihin rangaistuksiin tuomitun henkilön; se voi myös muuntaa tai muuttaa hovioikeuksien tuomitsemia tiettyjä rangaistuksia.
Oikeusosasto esittää keisarin nimitettäväksi ehdokkaat pormestareiksi, ensimmäisen oikeusasteen tuomareiksi sekä hovioikeuden jäseniksi; oikeusosasto nimittää hovioikeuksien esittelijät sekä syyttäjät.
20. Talousosaston ja sen toimituskuntien tehtävät
Kaikki talousosastolle esitettävät asiat on käsiteltävä ensin yhdessä sen toimituskunnista.
Kansliatoimituskunta (siviilitoimituskunta) vastaa yleisestä turvallisuudesta, kansanterveydestä, posti- ja lennätinasioista, lehdistöasioista,|33| kirjapainoista ja kirjakaupoista, vankiloista, julkisista rakennuksista, jotka eivät kuulu muun tahon vastuulle, virallisesta tilastoinnista, ulkomaalaisten kansalaistamisesta, virkamiesten eläkkeistä, läänien hallinnosta, kunnallishallinnosta ja sen suhteista valtiovallan elimiin, tietyistä kansainvälisistä kysymyksistä.
Finanssitoimituskunta vastaa valtion budjetin laatimisesta, valtion varojen ja julkisen velan hoidosta, tulleista, alkoholiveroista, leimaverosta ja muista veroista; luotsitoiminnasta, majakoista ja pintavesiin ja mereen liittyvistä töistä; pankeista, kaupasta, merenkulusta sekä teollisuudesta.
Kamari- ja tiliasiaintoimituskunta. Toimituskunta vastaa kysymyksistä, jotka liittyvät maaverojärjestelmään, verojen keruuseen, valtion kirjanpitoon ja finanssivalvontaan; maanmittaukseen sekä valtion maihin ja kalastusalueisiin.
Sotilastoimituskunta vastaa asevoimien talousarvion valmistelusta ja siihen liittyvästä kirjapidosta sekä kaikista kysymyksistä, jotka liittyvät asevoimien ja sotilaallisten laitosten talouteen sekä asevelvollisuuslain soveltamiseen.
Kirkollistoimituskunta vastaa evankelis-luterilaisen|34| kirkon asioiden lisäksi muihin uskontokuntiin liittyvistä kysymyksistä; toimikunta vastaa kysymyksistä, jotka koskevat koulutoimea, poislukien ammattioppilaitokset, tieteen ja taiteet; yliopistolla on autonominen asema, jota käsitellään myöhemmin.
Maanviljelystoimituskunta vastaa asioista, jotka koskevat maanviljelystä ja maataloutta, metsiä, kuivatustöitä, rautateitä, kanavia ja muita julkisia hankkeita.
Tomituskuntien tehtävänä on yleisesti: valmistella asioita talousosaston käsittelyä varten, valvoa toimialaansa kuuluvien viranomaisten ja julkista valtaa käyttävien toimijoiden toimintaa, tehdä aloitteita yleishyödyllisiksi toimenpiteiksi sekä esittää talousosastolle hankkeita näiden toimenpiteiden toteuttamiseksi.
Toimituskunnilla on oikeus päättää itsenäisesti ilman talousosastolle tehtävää raportointia suuresta määrästä vähäisempiä kysymyksiä, jotka on määritelty senaatin työtä koskevissa ohjesäännöissä. – Tässä yhteydessä on syytä huomioida, että toimituskunnat raportoivat säännöllisin aikavälein pidettävissä katsauksissa toimivaltaansa kuuluvien asioiden etenemisestä; nämä katsaukset esitellään senaatille sekä jaetaan valtiopäivien jäsenille. Toimituskuntien päällikkösenaattorit sekä apulaispäälliköt tekevät tarkastusmatkoja maassa.
|35|Talousosaston toimivalta ja toiminta riippuu kysymyksessä olevien asioiden luonteesta.
Hallitsijan päätöstä edellyttävät asiat johtavat hankkeisiin tai kannanottoihin, jotka talousosasto valmistelee keisarin päätettäväksi. Tällaisia asioita ovat: hallinto-organisaation uudistamista koskevat toimenpiteet, uusien työpaikkojen luominen, budjetin vahvistaminen ja vahvistettuun budjettiin pohjaavien taloudellisten toimien hyväksyminen, ylimmmät virkanimitykset, ulkomaalaisten kansalaistaminen, sellainen hallinnonalaan kuuluva säädösvalmistelu, joka ei edellytä valtiopäivien tai senaatin täysistunnon myötävaikutusta.
Talousosasto laatii kannanoton talousasioita koskevista valtiosopimushankkeista.
Kuitenkin kyseinen senaatin osasto päättää suurimmasta osasta asioita maan hallinnosta vastaavana ylimpänä viranomaisena. Vuoden 1809 ohjesäännön mukaan senaatin toimivaltaa rajoittavat yleisesti lait, budjetit sekä keisarin määräykset; kysymyksessä on toimeenpanovalta sanan tarkassa merkityksessä. Mutta ajan kanssa senaatin ja erityisesti sen talousosaston toimivaltaa on laajennettu huomattavasti. Siten talousosasto on toimivaltainen:
|36|antamaan määräyksiä tai ohjeita alempien viranomaisten tehtävistä sekä valtion omaisuuden hallinnosta;
antamaan määräyksiä rautateiden ja kanavien maksuista ja toiminnasta;
tekemään nimityspäätökset 7. tasoa alempiin julkisiin virkoihin;
myöntämään poikkeuksia tullimaksuista;
vähentämään tai lisäämään tullausasemien, luotsiasemien tai majakoiden henkilökuntaa;
hyväksymään yhdistysten, yhteisöjen ja yhtiöiden perustamisen; jne.
Kesäkuun 2. päivänä 1826, marraskuun 28. päivänä 1859, huhtikuun 20. päivänä 1863 sekä erityisesti tammikuun 15.päivänä 1883 antamillaan määräyksillä keisari ja suuriruhtinas antoi senaatille oikeuden päättää jatkossa asioista, jotka siihen mennessä olivat kuuluneet hallitsijan päätettäviksi.
On lisättävä vielä, että talousosasto päättää ylimpänä asteena hallinto-oikeudelliset riita-asiat.
21. Yleisiä huomioita
Olen jo maininnut ylempänä senaatin täysistunnon tehtävien osalta, että täysistunto saattaa lait voimaan. Vastaavasti senaatti, joko täysistunnossa tai talousosastona, saattaa voimaan kaikki sellaiset lait, jotka eivät edellytä valtiopäivien myötävaikutusta.
|37|Senaatti täytäntöönpanee tai saattaa täytäntöönpantaviksi keisarin ja suuriruhtinaan päätökset ja määräykset.
Senaatti siteeraa aina nimenomaisesti Hänen Majesteettinsa päätöksen sen tekemisen jälkeen, kun kysymys on säädöksen voimaan saattamisesta tai hallinnollista asiaa koskevasta päätöksestä. Kun senaatti antaa ratkaisun oikeudellisissa asioissa, samoin kuin sellaisia päätöksiä tehdessään, joita koskeva toimivalta on delegoitu hallitsijalta senaatille, se käyttää aina muotoa ”hänen Majesteettinsa nimessä”.
Kaikki senaatin tai talousosaston toimituskuntien esitykset allekirjoitetaan myös esittelijän toimesta.
Tästä esityksestä käy ilmi, että senaatilla on kolme tehtävää: hallitsijan neuvoston rooli, kun se esittelee hallitsijalle kannanotot ja hankkeet, – hallitusvaltaa käyttävä viranomainen, – ja ylin hallinto-oikeudellinen elin. Eikö tämän tyyppinen toimielin etäänny oikeudellisen ja hallinnollisen toimivallan erottelua koskevasta yleisesti tunnustetusta periaatteesta? – Ottaen huomioon että tämän periaatteen ydin on se, että hallinnolliset viranomaiset eivät puutu tuomioistuinten toimivaltaan, -ja koska Suomen senaatin oikeusosasto käyttää ylimpänä oikeusasteena toimivaltaansa täysin itsenäisesti|38| sekä täysin itsenäisesti talousosastosta, tähän yllä esitettyyn kysymykseen annettava kielteinen vastaus on riittävästä perusteltu. Kun myös ajatellaan senaatin järjestäytymistä toisesta näkökulmasta, on myönnettävä, että ensimmäisten oikeusoppineiden myötävaikutus lakihankkeiden valmistelussa sekä oikeudenkäyttöä koskevissa asioissa, on maalle hyödyllinen asia.6Suomen senaatin organisaatio, joka eroaa niistä instituutioista, joita tällä hetkellä valtioiden enemmistöllä on käytössään, perustuu vanhaan ruotsalaiseen valtioneuvostoon (Riksrådet), sellaisena kuin se oli vuodesta 1632 vuoteen 1789. Tässäkin organisaatiossa oli osasto, joka harjoitti ylintä tuomiovaltaa.
Ministerivastuu ei kuulu Suomen perustuslaillisiin instituutioihin. Tästä johtuu vuoden 1772 Hallitusmuodon säännösten analogista tulkintaa käyttämällä se, että senaattorit voidaan asettaa syytteeseen vain keisarin ja suuriruhtinaan määräyksellä, ja että kanteen käsittely on tehtävä erityisessä ”valtiotuomioistuimessa”, joka koostuu korkeista virkamiehistä. Mutta vuoden 1772 lain säädöksiä tämän tuomioistuimen kokoonpanosta ei voida käytännössä soveltaa ennen muutoksia. Kuitenkaan vuodesta 1809 mitään sellaista tapausta ei ole ollut, joka olisi kiinnittänyt lainsäätäjän huomion tähän puutteeseen.
|39|22. Kenraalikuvernööri
Koska kenraalikuvernööri on ensisijaisesti senaatin puheenjohtaja, hänen tehtävänsä liittyvät senaatin tehtäviin.
Puheenjohtajan tehtävät muodostuvat seuraavista:
keisarin määräysten vastaanottaminen ja niiden esittely senaatille;
Hänen Majesteetilleen osoitettujen senaatin muistioiden vastaanottaminen ja niiden lähettäminen Suomen valtiosihteerinvirastolle;
senaatin työn seuraaminen sen varmistamiseksi, että lakeja noudatetaan ja keisarin antamat määräykset pannaan täytäntöön, minkä tarkoituksen toteuttamista varten kenraalikuvernööri saa kaikki esittelijäsihteerien päiväjärjestyksen sisältämät esittelylistat sekä myös kuuden kuukauden välein täydelliset listaukset senaatin käsiteltäväksi saatetuista asioista sekä päätetyistä toimista sekä taloudelliset raportit.
Jos kenraalikuvernööri on eri mieltä senaatin kanssa keisarille alistettavista kysymyksistä, hän voi liittää senaatin muistioon eriävän mielipiteensä.
Kenraalikuvernööri toimii myös täytäntöönpanoviranomaisten päällikkönä. Tässä ominaisuudessa hänen on valvottava yleistä turvallisuutta, hallituksen ohjeiden tarkkaa noudattamista sekä|40| maan kansalaisten laillisten oikeuksien kunnioittamista. Hän valvoo poliisin ja muiden täytäntöönpanoviranomaisten toimintaa. Yhteistyössä senaatin talousosaston kanssa, tai välittömästi kiireellisissä tapauksissa, kenraalikuvernööri antaa määräyksiä toimista, joita läänien maaherrojen on toteutettava; kuitenkin jos määräys annetaan kiireellisessä tapauksessa, talousosastolle on annettava tästä tieto ristiriitaisten määräysten antamisen välttämiseksi.
Kenraalikuvernööri tekee useita matkoja tarkastaakseen maan julkisia laitoksia. Hän laatii näistä raportteja keisarille.
Kenraalikuvernööri perehtyy maanviljelyksen, kaupan ja teollisuuden yleiseen tilanteeseen ja tukee toimenpiteitä, joilla näiden hyvinvoinnin lähteiden kehittämistä voidaan edistää.
Kenraalikuvernööri tekee keisarille esityksen sellaisista virkamiehistä ja henkilöistä, jotka erityisen viranhoidon tai hyödyllisen toimintansa vuoksi ovat ansainneet huomionosoituksen.
Senaattorit, prokuraattori ja maaherrat nimitetään kenraalikuvernöörin esityksestä.
Kenraalikuvernöörin kanslia vastaa kenraalikuvernöörin kirjeenvaihdosta lukuun ottamatta puhtaasti sotilaallisia asioita. Kanslian päällikkö valmistelee kysymykset ja tekee niistä esityksen kenraalikuvernöörille.
|41|Kenraalikuvernööri toimii sekä suomalaisten asejoukkojen komentajana että Suomeen mahdollisesti sijoitettavien venäläisten asejoukkojen komentajana. Palaan myöhemmin sotilaalisen organisaation yhteydessä kenraalikuvernöörin tehtäviin suomalaisen armeijan ylipäällikkönä.
Kenraalikuvernöörin sijaisena sairaustapauksissa, loman yhteydessä tai hänen maasta poissa ollessaan toimii apulaiskenraalikuvernööri. Tämä kyseinen tehtävä, joka oli ollut käytössä jo aikaisempina ajanjaksoina, perustettiin uudelleen vuonna 1885 annetulla asetuksella.
23. Prokuraattori. Prokuraattori valvoo, että virkamiehet noudattavat lakia, jotta yhdenkään kansalaisen oikeuksia ei loukata missään tilanteessa. Koska prokurattori on tässä tehtävässään kenraalikuvernöörin avustaja, hän vastaanottaa ohjeensa kenraalikuvernööriltä.
Prokuraattori osallistuu senaatin istuntoihin siltä osin kuin hänen muut virkatehtävänsä sen mahdollistavat.7Käytännöksi vakiintui se, että prokuraattori osallistuu kaikkiin senaatin täysistuntoihin sekä oikeusosaston pöytäkirjan lukemiseen. Tällä tavoin kuten myös pöytäkirjojen tarkastamisen kautta prokuraattori varmistaa, että menettelytapasäännöksiä noudatetaan.
”Mikäli kenraalikuvernööri tai senaatti eivät noudattaisi tehtäviensä hoidossa|42| lakia, prokuraattori tekee asiasta huomautuksen ja toteaa, miltä osin lakia ei ole noudatettu; mikäli tällaista huomautusta ei oteta huomioon, proukraattori tekee asiasta yksityiskohtaisen raportin keisarille ja suuriruhtinaalle.”
Prokuraattori on maan yleisten syyttäjien esimies. Hän nostaa tai määrää nostettavaksi syytteet virkamiehiä vastaan, joko senaatin tai kenraalikuvernöörin hänelle osoittamissa asioissa, omasta aloitteestaan tai yksityisten henkilöiden hänelle tekemien kanteluiden johdosta. Hän valvoo tarkasti oikeudenkäynnissä noudatettavaa menettelyä sekä vankien kohtelua vankiloissa. Hän tekee tarkastus- ja valvontamatkoja. Valtiopäivien ollessa koolla prokuraattori antaa maan säädyille raportin oikeudenhoidosta ja lakien noudattamisesta sinä aikana, mikä on kulunut valtiopäivien edellisestä kokoontumisesta.
24. Suomen valtiosihteerinvirasto. Keisarin ja suuriruhtinaan päätöstä edellyttävien asioiden hoitamista varten Pietarissa toimii Suomen suuriruhtinaskunnan valtiosihteerinvirasto. Kyseiseen virastoon kuuluu ministerivaltiosihteeri sekä hänen avustajansa, jotka keisari nimittää,|43| sekä Hänen Majesteettinsa Suomen asioiden kanslia.
Ministerivaltiosihteeri raportoi keisarille kaikki senaatin ja kenraalikuvernöörin Hänen Majesteettinsa päätettäväksi alistamat asiat, pois lukien puhtaasti sotilaalliset asiat.
Näiden raporttien osaksi ministerivaltiosihteeri laadituttaa venäjänkielisen lyhennelmän, joista käy ilmi asian yhteenveto sekä senaatin ja kenraalikuvernöörin mielipide; kuitenkin tärkeissä asioissa senaatin muistio ja kenraalikuvernöörin mahdollinen eriävä mielipide on annettava keisarille kokonaan käännettyinä.
Ministerivaltiosihteerillä on oikeus pyytää kenraalikuvernöörin välityksellä tietoja, jotka hän arvioi tarpeellisiksi ennen raporttinsa tekemistä.
Valtiosihteerinvirastosta vuonna 1826 annetun asetuksen säännösten mukaisesti keisarin päätökset annetaan joko keisarin itsensä allekirjoittamissa asiakirjoissa, joissa on aina ministerivaltiosihteerin vahvennus ja jotka lähetetään alkuperäisinä kneraalikuvernöörille, tai raportin marginaaliin tehdyillä kommenteilla. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa Hänen Majesteettinsa päätös annetaan tiedoksi kenraalikuvernöörille ministerin kirjeessä; ministeri on vastuussa siitä, että kirje on hallitsijan tahdon mukainen.
|44|Kaikki senaatille osoitetut asiakirjat on laadittava sekä venäjäksi että ruotsiksi. Kanslian kahden jaoston toimituksen pääsihteerit vastaavat näiden kahden tekstin yhdenmukaisuudesta.
Ministerivaltiosihteeri toimii välittävänä toimijana kirjeenvaihdossa ministerien ja muiden keisarikunnan korkeiden viranomaisten kanssa sellaisissa asioissa, jotka liittyvät keisarikuntaan ja suuriruhtinaskuntaan ja edellyttävät viestintää puolin tai toisin. – Kuitekin kenraalikuvernööri voi olla suoraan yhteydessä keisarikunnan viranomaisiin, kun kysymyksessä ovat ainoastaan hallinnollisia asioita koskevat pyynnöt.8Lisäksi luotsi- ja majakkalaitoksesta annetussa asetuksessa todetaan, että kenraalikuvernööri lähettää suoraan keisarikunnan laivastoministeriöön tiedonannon tietyistä kyseisen viraston toimialaan kuuluvista toimenpiteistä.
25. Suomen asiain komitea. Valtiosihteeristöön perustettu komitea (ks. yllä nro 8, s. 14) koostuu ministeriövaltiosihteeristä puheenjohtajana sekä neljästä jäsenestä. Ministerin sijainen kuuluu aina komiteaan, ja keisari nimittää muut kolme jäsentä kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Keisari valitsee yhden kolmesta jäsenestä suoraan, ja kaksi muuta kenraalikuvernöörin|45| ja senaatin esityksestä senaattoreiden tai muiden korkeiden virkamiesten joukosta.
Suomen asiain komitea tutkii sellaiset asiat, jotka ministerisihteeri esittelee sille keisarin määräyksestä, ja muodostaa kantansa näistä asioista. Komitean lausunto merkitään pöytäkirjaan samalla kuin senaatin ja kenraalikuvernöörin lausunnot. Kyseinen pöytäkirja kuuluu ministerivaltiosihteerin keisarille antaman raportin yhteydessä oleviin asiakirjoihin.
26. ja 27. Suuriruhtinaskunnan asioita hoitavat keisarikunnan ministeriöt.
26. Ulkoasiainministeriö. Suomen ministerivaltiosihteeri ei raportoi keisarille Suomen suhteita kolmansiin maihin koskevia asioita. Koska suuriruhtinaskunnan yhdistyminen Venäjään merkitsi sitä, että ulkosuhteet hoidetaan keisarikunnan tasolla, keisarikunnan ulkoasiainministeriön toimivalta ulottuu myös Suomen asioihin. Toimivaltainen ministeri kääntyy Suomen ministerivaltiosihteerin puoleen joko saadakseen Suomen senaatin mielipiteen Suomea etuja koskevista kansainvälisistä kysymyksistä tai saadakseen tarvittavat tiedot näiden etujen edistämistä varten.
|46|Keisarin ratifioimat valtiosopimukset, jotka eivät koske pelkästään keisarikunnan asioita, annetaan tiedoksi Suomen senaatille, joka julkaisee ne suuriruhtinaskunnan säädöskokoelmassa.
Ukomailla olevien Venäjän konsulien on sovellettava Suomen lakia suomalaisten alusten ja Suomen kansalaisten osalta.
27. Sotaministeriö. Asevelvollisuudesta Suomessa annetun vuoden 1878 lain mukaan suomalaisia asejoukkoja koskevista asioista, jotka eivät kuulu lainsäädännön tai taloushallinnon alaan tai joista ei määrätä toisin laissa, raportoi keisarille ja suuriruhtinaalle keisarikunnan sotaministeri, joka hoitaa täten samoja tehtäviä Suomen armeijan osalta. Sotaministerin alaisuuteen sijoitettu everstin tai kenraalimajurin tasoinen suomalainen upseeri vastaa suoraan sotaministerille tehtävästä, Suomen armeijaa koskevien kaikkien sellaisten asioiden esittelystä, jotka mainitun lain mukaan kuuluvat sotaministerille tai joista vaaditaan sotaministerin lausunto.
V. Valtiopäivät
28. Yleiset säännökset. Suomen suuriruhtinaskunnan säädyt muodostuvat neljästä luokasta: aatelisto, papisto, porvaristo (kaupunkien edustajat) ja talonpojat (maaseutukuntien edustajat).
Jokaisella näistä säädystä on sama toimivalta ja auktoriteetti.
Säädyt kokoontuvat vähintään joka viides vuosi varsinaisille valtiopäiville. Keisari ja suuriruhtinas kutsuu valtiopäivät koolle. Hän voi myös kutsua koolle ylimääräiset valtiopäivät, joiden toimivalta liittyy vain niihin asioihin, joiden perusteella valtiopäivät on kutsuttu koolle tai jotka muuten keisari esittelee valtiopäiville.
Valtiopäivät kokoontuvat maan pääkaupungissa.
Varsinaiset valtiopäivät kokoontuvat tavallisesti neljän kuukauden ajaksi, mutta tätä kestoa voidaan pidentää. Kokoontuminen voidaan myös päättää ennen tätä määräaikaa kaikkien säätyjen pyynnöstä tai jos keisari katsoo valtiopäivien päättämisen tarpeelliseksi.
|48|29. Aatelisto. Tämän säädyn edustusoikeus kuuluu perinnöllisenä kaikille maan aatelisten sukujen päämiehille, jotka on asianmukaisesti rekisteröity ”Ritarihuoneen” luetteloihin. Suvun päämiehen poissa ollessa toinen suvun jäsen voi käyttää oikeutta osallistua valtiopäiville esikoisoikeuden mukaisesti. Mikäli laissa säädettyyn määräaikaan mennessä yksikään suvun jäsen ei ole ilmoittautunut ottaakseen paikan valtiopäivillä, suvun päämies voi delegoida oikeutensa valtakirjalla toisen aatelissuvun jäsenelle.
Tämän hetkinen Suomen aatelissukujen määrä on 237 (joista 7 kreiviä, 45 paronia sekä 185 aatelista).
Valtiopäiville kokoontuneen aateliston jäsenten kokonaismäärä on ollut 100–140 jäsentä.
30. Papistoon kuuluvat:
- arkkipiispa sekä kaksi evankelis-luterilaisen kirkon piispaa;
- 28 edustajaa, jotka kolmen hiippakunnan luterilainen papisto valitsee;
- 1–2 edustajaa, jotka Helsingin yliopiston professorit ja työntekijät valitsevat;
- 3–6 edustajaa, jotka lyseoiden ja muiden yleisten koulujen professorit ja opettajat valitsevat.
Vaalit toimitetaan tavoilla, joita eri vaalioikeutettujen ryhmissä sovelletaan; kysymyksessä ovat suorat vaalit.
31. Porvaristo koostuu kaupunkien edustajista. Vaalioikeus kuuluu kaikille kaupunkien asukkaille, joiden kotipaikka on kaupungissa, joita verotetaan kunnallislain mukaisesti ja jotka ovat maksaneet veronsa asianmukaisesti kunnalle.
Tämän oikeuden piiriin eivät kuulu seuraavat:
- aateliset sekä pappissäädyn vaalioikeutetut,
- naiset,
- sotilaat, merimiehet ja kotiapulaiset.
Jokainen kaupunki lähettää yhden edustajan, kuuden tuhannen asukkaan kaupungit lähettävät kaksi edustajaa ja suuremman väkiluvun kaupungit lähettävät yhden edustajan kuutta tuhatta asukasta kohti. Kuitenkin kaupungilla, jossa on vähemmän kuin 1 500 asukasta, on oikeus yhdistyä toisen alle 6 000 asukkaan kaupungin kanssa edustajan valitsemista varten.
Äänet jakautuvat veroäyrien mukaan, ja äänten enimmäismäärä voi olla rajoitettu tai sitä ei ole rajoitettu, kaupungeillahan on lain mukaan oikeus päättää itse vaalijärjestelmästään, lukuun ottamatta järjestelyn hyväksyttämistä keisarilla. – Kaikissa kaupungeissa sovelletaan suoraa vaalijärjestelmää.
Vuoden 1885 valtiopäivillä kaupunkien valtuutettujen määrä oli 54 edustajaa.
|50|32. Talonpoikien sääty. Maaseutukunnat valitsevat yhden edustajan jokaisesta tuomiokunnasta (domsaga); näiden tuomiokuntien nykyinen lukumäärä on 60.
Äänioikeus kuuluu maakirjoihin merkityn maan omistajille sekä vakaalla asukas- oikeudella kruununtiloja, virkataloja, kuninkaankartanoa tai kuninkaan latokartanoa hallitseville talonpojille. Tämän oikeuden ulkopuolelle jäävät muuhun säätyyn kuin talonpoikaissäätyyn kuuluvat sekä valtion virassa toimivat henkilöt.
Vaalit ovat kaksivaiheiset. Kunkin maaseutukunnan valitsijat valitsevat yhden valitsijamiehen, tai enemmän, jos kunnan asukasluku ylittää 2 000 asukasta (jokainen täysi 2 000 asukkaan lukumäärä antaa oikeuden yhteen valitsijamieheen).
Valitsijamiehet kokoontuvat tuomarin eteen valitakseen edustajan; heillä on jokaisella yksi ääni.
33. Äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle. Yllä mainittuja, pappissäädyn, porvariston ja talonpoikien edustajien valitsemista koskevia erityisedellytyksiä noudattaen kaikilla täysi-ikäisillä Suomen kansalaisilla on kyseessä oleva oikeus asuinpaikkansa vaalipiirissä. Vaalioikeuden osalta kansalaisen uskonnonharjoittamisella ei ole merkitystä.
Vaalioikeus voidaan menettää kaikissa näissä kolmessa säädyssä seuraavista syistä:
|51|- holhoukseen joutuminen;
- maksukyvyttömyys tai konkurssi;
- häpeärangaistukseen tuomitseminen;
- tuomioistuimen tuomioon perustuva kansalaisuusoikeuksien menettäminen;
- äänien ostaminen tai myyminen, korruptio tai vaalipetos, äänioikeuden vaarantaminen.
Ulkopuolelle jäävät vielä seuraavat:
- Henkilöt, joita ei ole rekisteröity Suomen kansalaisiksi vaaleja edeltävien kolmen vuoden aikana;
- Henkilöt, jotka esiintyvät jonkin säädyn äänioikeutettuna äänestettyään jo kerran toisen säädyn osana.
Äänioikeutta ei voi koskaan käyttää valtuutuksella.
Jokainen äänioikeutettu on vaalikelpoinen siinä säädyssä, mihin hän kuuluu, joko kotipaikallaan tai muualla, jos hän on täyttänyt kaksikymmentäviisi vuotta, on kristitty eikä häntä koske mikään vaalioikeuden menettämisperuste.
Kaikki mitä on todettu vaalioikeudesta, oikeudesta asettua ehdolle sekä näitä koskevista esteistä soveltuu myös oikeuteen edustaa aatelistoa.
|52|34. Vaalien riippumattomuuden takaaminen.
Jokainen virkamies, joka käyttää väärin toimivaltaansa vaikuttaakseen vaaleihin, pannaan viralta.
Kaikista loukkauksista äänioikeutta vastaan, kiristyksestä, uhkailusta tai väkivallasta, rangaistaan vankeudella.
35. Edustajien oikeuksista ja velvollisuuksista.
Edustajan toimikausi kestää valtiopäivien ajan.
Edustajaa ei voi estää osallistumasta valtiopäiville ja harjoittamasta siellä edustajan tehtäviään; poikkeuksena tästä on sota, jos edustaja kuuluu armeijaan.
Edustajan mandaattille ei ole velvoitteita; edustajia sitovat tehtäviensä hoidossa ainoastaan perustuslakien säännökset.
Edustajien on noudatettava puheissaan arvokkuutta ja malttia; valtiopäivien jäsentä ei voida syyttää eikä hänen vapauttaan voida riistää valtiopäivillä edustajana lausumiensa mielipiteiden tai noudattamansa menettelyn johdosta, ellei sääty, jonka jäsen hän on, myönnä oikeutta tällaiseen syyttämiseen muodollisella päätöksellä, johonvähintään viisi kuudesosaa läsnäolevista jäsenistä on yhtynyt.
Jos valtiopäivien edustajaa häiritään sanoilla tai teoilla hänen osallistuessaan valtiopäivien istuntoon tai matkalla valtiopäiville tai sieltä pois, kun tämän matkan tarkoitus on tunnettu, tai jos häneen|53| kohdistetaan väkivaltaa valtiopäivien jälkeen tehtäviensä hoidossa tapahtuneesta, tällainen rikos on rangaistava raskauttavissa olosuhteissa tehtynä.
Valtiopäivien edustajilla on oikeus korvaukseen valtiopäivien ajalta sekä matkakuluihin.
36. Valtakirjojen tarkastaminen.
Vaaleihin mahdollisesti liittyvät vaatimukset tai valitukset arvioi viimeisenä asteena senaation oikeusosasto.
Heti valtiopäivien kokoontuessa keisarin ja suuriruhtinaan osoittama korkea virkamies tarkastaa valituksi tulleiden edustajien valtakirjat määrättyjen muotomääräysten noudattamisen osalta, ja säädyillä on myös itsellään oikeus ottaa kantaa vaalien pätevyyteen.
Aatelisten edustajien on todennettava valtakirjansa säätyjen asian pysyvän komiteanedessä.
37. Valtiopäivät muodostuvat puheenjohtajien nimityksellä, valtiopäivien avajaisilla ja valiokuntien muodostamisella.
Jokaisella säädyllä on puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja, jotka keisari ja suuriruhtinas nimittää ja jotka valitaan kunkin säädyn edustajien keskuudesta; kuitenkin papiston osalta arkkipiispa on|54| nimitettävä aina puheenjohtajaksi, tai hänen poissa ollessaan nimitetään yksi piispoista.
Jokainen sääty valitsee sihteerit, paitsi talonpoikien säädyn osalta sihteerin nimittää keisari oikeusoppineiden joukosta.
Osallistuttuaan jumalanpalvelukseen kaikki säädyt kokoontuvat määräpäivänä valtaistuinsaliin, jossa keisari tai hänen edustajansa pitää säädyille puheen ja julistaa valtiopäivät avatuiksi; tämän jälkeen puheenjohtajat esittävät vuorollaan puheessaan kunnianosoituksensa Hänen Majesteetilleen. Tämän jälkeen keisari antaa säädyille tiedoksi luettelon asioista, jotka näille tuodaan käsiteltäviksi.
Kahdeksan päivää avajaisten jälkeen varsinaiset valtiopäivät nimittävät viisi valiokuntaa asioiden valmistelua varten. Näitä ovat: lakivaliokunta, valtiovarainvaliokunta, talousvaliokunta, suostuntavaliokunta sekä pankkivaliokunta.
Valtiopäivät voivat muodostaa myös muita valiokuntia tarpeen niin vaatiessa.
Valiokuntien jäseniä on kaksitoista tai kuusitoista. Jokainen sääty valitsee neljäsosan valiokuntien jäsenistä tätä tarkoitusta varten osoitettamiensa valitsijamiesten avulla. – Senaattorit eivät voi olla valiokuntien jäseniä.
|55|Valiokunnat nimittävät itse puheenjohtajansa ja sihteerinsä.
38. Istunnot. Neljä säätyä kokoontuu erillään. Lopullinen päätös keskustelussa olleessa asiassa voidaan tehdä vasta, kun sääty julistaa puheenjohtajansa kannanotolla istunnon päättyneeksi. Tämän julistuksen jälkeen on muodostettava ehdotus; ratkaisu on kyllä tai ei, ja puheenjohtajan on ilmoitettava, mikä on hänen mukaansa lopputulos. Tähän ilmoitukseen tyydytään, ellei ole vaadittu salaista äänestystä, mistä ei voida kieltäytyä; jokaisella jäsenellä on lisäksi oikeus pyytää merkitsemään pöytäkirjaan oma henkilökohtainen mielipide. – Äänestys toteutetaan lippuäänestyksenä kyllä- tai ei-äänin; liput suljetaan tai kääritään rullalle ennen niiden laittamista uurnaan.
Kukin säädyn päätökset annetaan viivytyksettä tiedoksi muille säädyille pöytäkirjan otteena.
Säädyt voivat kokoontua täysistuntoon yhden säädyn ehdotuksesta, jota tukee vähintään toinen säädyistä. Täysistunto, jonka puheenjohtajuus kuuluu etusijajärjetyksessä aateliston puheenjohtajalle ja johon senaattorit voivat osallistua hallituksen puolesta, on luonteeltaan vain keskusteleva: päätökset näin|56| keskustelluista kysymyksistä tehdään jokaisen säädyn säännönmukaisessa istunnossa välittömästi yleisistunnon jälkeen ja uusimatta enää keskustelua.
Istunnot ovat julkisia, mutta ne voidaan julistaa salaiseksi tätä tarkoitusta varten tehdyllä päätöksellä.
Aatelistosääty käyttää vain ruotsin kieltä; muiden säätyjen osalta suomen tai ruotsin kielen käyttö on valinnaista. Talonpoikien säädyn osalta käännös on pakollinen, ja sen tekevät viralliset tulkit.
39. Valtiopäivien päätökset.
Päätökset tehdään jokaisessa säädyssä annettujen äänten enemmistöllä.
Selitän seuraavissa luvuissa alla sen, missä asioissa kaikkien säätyjen hyväksyntä on tarpeen, jotta valtiopäivien päätös olisi pätevä, ja missä asioissa on riittävää kolmen säädyn hyväksyntä, samoin kuin missä tapauksissa on muodostettava kuudenkymmenen jäsenen suuri valiokunta, jolla on valtiopäiville annettu toimivalta ratkaista siellä käsiteltäväksi saatettuja asioita.
Valtiopäivillä on myös erityisvaliokunta asiakirjojen toimitusta varten, ja siihen kuuluu jokaisesta säädystä kaksi edustajaa. Valiokunnan tehtävänä on laatia lopulliset asiakirjat, joissa säädyt esittävät keisarille ja suuriruhtinaalle joko keisarin esittämiin hankkeisiin antamansa vastaukset|57| tai säätyjen ehdotukset tai anomukset.
Säädyt itse tai tätä tarkoitusta varten valitut edustajat tarkistavat kirjelmät.
Valtiopäivien kaikki jäsenet allekirjoittavat valtiopäiväpäätöksen; muut asiakirjat allekirjoitetaan vain neljän säädyn puheenjohtajien toimesta.
Kaikki asiakirjat kuten myös keisarin ja suuriruhtinaan hankkeet julkaistaan maan kahdella kielellä.
40. Valtiopäivien tehtävät.
Valtiopäiville kokoontuneet maan säädyt edustavat kansakuntaa.
Valtiopäiville kokontuneet säädyt harjoittavat yhdessä keisarin ja suuriruhtinaan kanssa lainsäädäntövaltaa. Valtiopäivät päättävät veroista; ne osallistuvat talouden sääntelyyn. Ne vastaavat edustajiensa välityksellä hallituksesta ja valtion pankin (”Suomen Pankki”) valvonnasta ja kontrollista.
Valtiopäivät ilmaisevat kannanottonsa hallinnollisista hankkeista, jotka keisari ja suuriruhtinas on niille esittänyt.
Valtiopäivillä on anomusoikeus. Säädyt käyttävät tätä oikeutta tavallisesti vaatiakseen toimia, mitkä kuuluvat hallitusvallalle; valtiopäivät voivat myös anomusteitse esittää lakihankkeiden käynnistämistä. Jokaisella valtiopäivien jäsenellä on oikeus esittää|58| anomus; kyseinen ehdotus on tehtävä viidentoista päivän kuluessa valtiopäivien avajaisista; anomuksen tutkii etukäteen yksi valtiopäivien valiokunnista.
|59|VI. Lainsäädännöstä
41. Lakien eri kategoriat.
Lainsäädäntövallan näkökulmasta on erotettava kaksi eri lakikategoriaa:
- varsinaiset lait, jotka edellyttävät hallitsijan ja valtiopäivien myötävaikutusta; ja
- asetukset, johtosäännöt, määräykset ja julkishallinnolliset säännökset, jotka eivät edellytä valtiopäivien myötävaikutusta.
Lainsäädäntövaltaan liittyvien säännöstensä vuoksi perustuslait kuuluvat vain näistä ensimmäiseen kategoriaan, – hallinnollinen sääntely kuuluu hallitusvallan tehtäviin.
Varsinainen lainsäädäntö, joka edellyttää keisarin ja suuriruhtinaan ja valtiopäivien myötävaikutusta, sisältää:
- perustuslait ja säätyjen erioikeudet;|60|
- siviili- ja rikosoikeutta koskevat lait sekä siviili- ja rikosprosessia ja täytäntöönpanoa koskevat lait;
- evankelis-luterilaista kirkkoa koskevat lait sekä muiden uskontokuntien oikeuksia koskevat lait;
- merioikeus;
- sotilaallista organisaatiota koskevat lait;
- Suomen Pankkia ja rahajärjestelmää koskevat lait;
- verolait;
- taloudellisia ja hallinnollisia asioita koskevat lait, jotka eivät liity virkamiesten tehtäviin, vaan joiden säännökset liittyvät kansalaisten oikeuksiin ja velvoitteisiin; tällaisia ovat: elinkeinoja ja kauppaa koskevat lait, maataloutta koskevat lait, kunnallishallintoon liittyvät lait jne.
42. Aloiteoikeus.
Keisarilla ja suuriruhtinaalla on aloiteoikeus kaikkien lakien säätämisessä.9Kirkollislainsäädäntöön liittyy kuitenkin yksi ehto: evankelis-luterilaista kirkkoa koskevien lakialoitteiden on perustuttava kirkolliskokouksen ehdotukseen.
Valtiopäivillä on sama aloiteoikeus tietyin rajuksin: se ei koske perustuslakeja, maanpuolustuksen järjestämistä koskevia lakeja eikä lehdistöä koskevaa lainsäädäntöä.
|61|Keisarin aloiteoikeuden osalta on todettava, että ensin täysistuntoon kokoontuva senaatti valmistelee lakiehdotukset (ks. yllä nro 18, s. 30).10Kirkolliskokousta on kuultava kaikista lainsäädännön alan kysymyksistä, jotka liittyvät tämän kirkon suhteisiin toisiin kirkkoihin tai valtioon, sekä niin sanotusti yhteisissä asioissa (avioliitot jne.). Varsinainen aloite tehdään silloin, kun lakiehdotuksen arvioituaan keisari päättää sen esittämisestä valtiopäivien käsittelyyn.
Valtiopäivien aloiteoikeus tarkoittaa sitä, että jokainen edustaja voi tehdä aloitteita omassa säädyssään. Aloitteet on esitettävä valtiopäivien avaamista seuraavan viidentoista päivän aikana. Aloite on laadittava lakiehdotuksen muotoon ja sitä edeltää perusteluosio. Yhdessä ehdotuksessa ei saa esittää eri aihepiiriin kuuluvia asioita. Valtiopäivät päättää valiokunnan esityksestä, onko aloitteen kohteena oleva lakiehdotus alistettava keisarin ja suuriruhtinaan hyväksyttäväksi.
43. Lakialoitteita koskeva menettely.
Hallituksen lakialoitteet esitetään yhtäaikaisesti kaikille säädyille.
Perustuslakia koskevat aloiteet on siirrettävä ilman edeltävää keskustelua|62| lakivaliokuntaan. Muista lakialoitteista voidaan käydä lähetekeskustelu.
Edellä ryhmiin 2)–5) (ks. nro 41 yllä) kuuluvat lait lähetetään myös lakivaliokuntaan, jota täydennetään tarvittaessa erikoisvaliokunnalla. Talousvaliokunta valmistelee lakialoitteet taloudellisissa ja hallinnollisissa asioissa. Raha-asioihin ja Suomen Pankkiin liittyviin kysymyksiin otetaan kantaa myöhemmin.
Valiokuntien lausunnot jaetaan kaikille säädyille samanaikaisesti. Keskusteluja ei käydä siinä istunnossa, jossa lausunto on esitelty.
Valtiokunnille annetaan tiedoksi pöytäkirjanotteessa säätyjen päätökset. Jos ei ole olemassa tarvittavaa yhteisymmärrystä, jota valtiopäivien pätevä päätös edellyttää, valiokunnan on laadittava ehdotus, joka perustuu tehtyihin päätöksiin mutta jonka tarkoituksena on sovitella eriävät näkökannat.
Kun kysymyksessä on perustuslaillinen uudistus (lakiehdotus perustuslakien tarkistamisesta tai muuttamisesta), kaikkien neljän säädyn hyväksyntä vaaditaan. – Lopullinen päätös asiassa lykätään seuraaville valtiopäiville, mikäli kaksi säädyistä vaatii lykkäystä. – Myös kaikki|63| säätyjen erikoikeuksia koskevat lakiehdotukset edellyttävät neljän säädyn hyväksyntää.
Kaikissa muissa lainsäädäntöasioissa (pl. talouslainsäädäntö, jota ei käsitellä tässä), oli kysymyksessä sitten hallituksen lakihanke tai anomus, kolmen säädyn hyväksynnällä tehty päätös on pätevä valtiopäivien päätös. Jos säätyjen päätöksissä kaksi säätyä on kahta säätyä vastaan, hanke kaatuu, ellei valtiopäivät ole julistanut sitä kiireelliseksi. Tässä tapauksessa ja vaikka säätyjen päätökset olisivat edelleen vastakkaisia, eikä näkemyksiä ole onnistuttu sovittelemaan valiokunnan sovittelumenettelyssä, asia viedään kuudenkymmenen jäsenen suureen valiokuntaan (ks. yllä nro 39, s. 56). Tämä valiokunta, joka on pohjimmiltaan säädyistä koostuva delegaatio, muodostetaan siten, että asian valmistelleen valiokunnan jäsenten määrää kasvatetaan suorilla vaaleilla viiteentoista jäseneen jokaisen säädyn osalta. Valiokunta ei järjestä keskustelua; se toteuttaa välittömästi salaisen äänestyksen sille tehdyistä esityksistä; valiokunnan annettujen äänten enemmistöllä tekemä päätös on valtiopäivien pätevä päätös.
44. Lakien hyväksyminen ja voimaansaattaminen.
Jokainen valtiopäivien hyväksymä laki alistetaan keisarin ja suuriruhtinaan hyväksyttäväksi.
|64|Keisari kuulee senaattia ennen lain hyväksymistä.
Lainvalmistelu päättyy lakien hyväksymiseen.
Jotta laki olisi sovellettavissa, tämän jälkeen on vielä saatettava voimaan ja julkaistava se.
Senaatti vastaa lakien täytäntöönpanosta, ja se allekirjoittaa lait keisarin nimessä ja toistaen keisarin päätöksen, ja antaa laeille voimaansaattamispäivän; kuitenkin perustuslait saatetaan voimaan keisarin allekirjoittamalla manifestilla, johon on merkitty lain hyväksymispäivämäärä.
Kaikki lait julkaistaan Suomen virallisessa lehdessä, joka ilmestyy suomeksi ja ruotsiksi, sekä suuriruhtinaskunnan lakikokoelmassa, joka myös ilmestyy näillä kahdella kielellä.11Kyseinen lakikokoelma ilmestyy myös venäjäksi. Nämä luetaan kirkoissa ääneen.
45. Hallinnollinen sääntely.
Kuten yllä (nro 41) on todettu eri lakikategorioiden osalta, perustuslait edellyttävät lainsäädännöltä aina aina hallitsijan ja valtiopäivien kollektiivista toimintaa, kun taas keisarin oikeus antaa säädöksiä hallinnollisissa asioissa ilman valtiopäivien vaikutusta kuuluu hallitusvallan tehtäviin.
Tämän seurauksena ja historiallisen kehityksen ja perustuslaillisten periaatteiden perusteella voidaan todeta seuraavaa:
Maan hallitsemista koskevan valtansa nojalla keisarilla ja suuriruhtinaalla on oikeus määrätä tapauskohtaisia toimenpiteitä mutta sen lisäksi antaa määräyksiä, jotka hän katsoo tarpeellisiksi lakien täytäntöönpanon ja noudattamisen turvaamiseksi sekä yleisesti viranomaisten säänönmukaisen toiminnan kannalta sekä hallituksen tehtävien toteuttamiseksi;
Nämä määräykset, näin annettuina ja muodostaen sen, mitä kutsumme hallinnolliseksi sääntelyksi, perustuvat valtiopäivien myötävaikutuksella annettuihin lakeihin; määräykset eivät saa olla näiden lakien kirjaimen tai tarkoituksen kanssa ristiriidassa.
Hallitusvallan lainsäädännölliseen toimivaltaan kuuluviin kysymyksiin sisältyy välillä ongelmia. Esimerkiksi laadittaessa sääntelyä yleisestä turvallisuudesta, on vaikea välttää kansalaisten oikeuksia ja velvollisuuksia ja siis kysymyksiä, jotka kuuluvat varsinaisen lainsäädännön alaan, vaikkakin tällaiset määräykset yleisesti ottaen kuuluisivat hallinnollisen sääntelyn piiriin. Jotta perustuslain periaatteita ei rikottaisi, on noudatettava sääntönä sitä, että valtiopäivien käsiteltäväksi tuodaan kaikki|66| sääntely, joka eivät selvästi kuulu hallitusvallan toimivaltaan.
Hallinnollista sääntelyä koskevan toimivallan osalta viittaan kohtiin nro 18 ja 20 yllä, jotka liittyvät senaatin tehtäviin.
|67|VII. Taloudelliset asiat
46. Budjetti; yleiset huomiot.
Valtion budjetti jakautuu kahteen osaan: varsinainen budjetti ja lisäbudjetti. Tämä jaottelu ei perustu tulojen ja menojen taloudelliseen luonteeseen; se kuvastaa keisarin ja suuriruhtinaan ja toisaalta valtiopäivien välistä toimivallan jakoa taloudellisissa asioissa.
Varsinaiseen budjettiin sisältyvät seuraavat tulot:
maan ja aktiivisen pääoman tuotot, postin ja muiden julkisten laitosten tulot, vakinaiset verot, joita ovat sellaiset verot, joista on äänestetty asettamatta niiden kestolle määräaikaa, sekä erityyppiset tulot. Nämä tuotot muodostavat yhdessä niin sanotusti valtiovarannon.
Varsinaiseen budjettiin sisällytetään ensisijaisesti kaikki valtion tavanomaiset kulut: hallituksen, hallinnon ja julkisten laitosten kulut; tämän jälkeen sisällytetään satunnaiset kulut.
|68|Keisari ja suuriruhtinas päättää varsinaisesta budjetista ilman valtiopäivien myötävaikutusta.
Vuoteen 1865 asti ei ollut käytössä lisäbudjettia, koska ”yleisvarannon” varat riittivät kaikkiin kuluihin – tai pikemminkin: kaikki kulujen lisäykset näiden varojen yli olivat mahdottomia sinä aikana, kun valtiopäivät, joiden oli äänestettävä veroista, eivät olleet koolla.
Vuosien 1863–1864 valtiopäivien äänestämät luotot ja verot johtivat lisäbudetin käyttöön ottamiseen. Tämä budjetti, jonka merkitys on jatkuvasti kasvanut, sisältää seuraavat erät:
a) kaikki tulot, jotka riippuvat valtiopäivien päätöksistä, nimittäin: väliaikaiset tai ylimääräiset verot, toisin sanoen verot, jotka on määrätty määräajaksi, sekä valtion rautateiden, Suomen Pankin sekä valtion myöntämien lainojen tuotot;
b) valtiopäivien päättämät menot, olivatpa ne satunnaisia, kuten rautateiden rakentamisesta aiheutuneet kulut, tai pitkäkestoisia, kuten julkisen velan takaisinmaksuerät.
Rahoitusnäkökulmasta näitä budjetin kahta osaa voidaan kutsua varsinaiseksi budjetiksi ja lisäbudjetiksi.
|69|47. Budjetin laatiminen.
Valtiopäivien budjettia koskevat päätökset liittyvät valtiopäivien kokoontumista seuraaviin vuosiin, mukaan luettuna vuosi, jolloin seuraavat valtiopäivät koontuvat; tätä kutsutaan budjettikaudeksi.12Budjettikausi voi siten kestää viisi vuotta. Mutta viimeisimmät kaudet ovat kestänet vain kolme vuotta, koska keisari päätti vuonna 1882 kutsua valtiopäivät koolle vuonna 1885, ja vuonna 1885 hän päätti kutsua valtiopäivät koolle jälleen vuonna 1888 (ks. nro 28 yllä, s. 47).
Jokainen hallituksen esittämä määräraha muodostaa erityisehdotuksen. Samaan aikaan esitetään ehdotus, johon sisältyy yhteenveto kaikista näistä määrärahoista sekä suunnitelma näihin kohdennettavista tuloista. Tähän ehdotukseen liitetään ennakointilaskelma, joka koskee kyseistä ajanjaksoa ja jonka on laatinut senaatin finanssitoimituskunta.
Valtiopäivien valtiovarainvaliokunnan, jonka tehtäviin näiden asioiden valmistelu kuuluu valtion varat huomioon ottaen, on arvioitava, edellyttääkö taloudellinen tilanne ylimääräisiä tuloja. Valiokunta laatii erityislaskelman jokaisesta ehdotetusta määrärahasta sekä yleisraportin, jossa se esittää säädyille budjettilaskelmansa ja kantansa siihen, millä tavoin ja keinoin menot voitaisiin kattaa siltä osin kuin tämä kuuluu valtiopäivien päätettäväksi.
|70|Neljän säädyn on oltava yksimielisiä budjettikysymysten ratkaisemiseksi; kuitenkin, jos säädyt ovat erimielisiä, asia alistetaan kuusikymmenjäsenisen suuren valtiovarainvaliokunnan päätökseen (vertaile yllä nro 39 s. 56 ja nro 43 s. 63). Määräraha, jota ei hyväksytä tämän valiokunnan kahden kolmasosan ääntenenemistöllä, katsotaan valtiopäivien hylkäämäksi.
Valtiopäivien budjettipäätökset alistetaan keisarin ja suuriruhtinaan hyväksyttäviksi ja senaatin voimaan saatettaviksi. Ne toimivat perustana vuotuisen ylimääräisen budjetin laadinnalle.
Varsinaisen budjetin osalta senaatti alistaa keisarille toukokuussa kulujen lisäämistä ja vähentämistä koskevat suunnitelmansa seuraavan vuoden budjettiin sisällyttämiseksi. Kyseinen budjetti laaditaan kuluvan vuoden loppuun mennessä ja alistetaan lisäbudjetin kanssa keisarin hyväksyttäväksi. Budjetissa voi olla myös ylimääräisiä määrärahoja: todettuaan maaliskuussa edellisen vuoden varsinaisen budjetin ylijäämän senaatti voi pyytää keisarilta valtuutusta sattumanvaraisiin, välttämättöminä tai hyödyllisinä pitämiinsä kuluihin; nämä eivät voi ylittää ylijäämää; ne kirjataan kuluvalle vuodelle.
|71|Budjetin rakenteen osalta on lisättävä, että budjettiyhtenäisyyttä kaventaa sen jakaminen varsinaiseen budjettiin ja lisäbudjetiin, mutta myös sen jakautuminen eri alaluokkiin: armeijan budjetti ja ”kulkuyhteysrahasto” ovat kokonaisbudjetin erillisosia.
Vanhan sotilasorganisation olemassa olosta on vielä jäljellä ”sotilasrahasto”, joka koostui aikaisemmin armeijan upseerien ja aliupseerien ylläpitoon osoitettujen maatilojen tuotoista ja osittain maaverosta. Kuitenkin vuoden 1878 asevelvollisuuslain mukaan armeijan budjetin yleisen sotilasrahaston varat ylittäviä kuluja ei makseta tavallisista varoista (”valtion yleiset varat”), vaan valtiopäivät päättävät näistä kuluista. – Näistä syistä sotilasbudjetti on esitettävä valtion budjetin alaluokassa.
Kulkuyhteysrahasto perustuu valtiopäivien vuonna 1872 tekemään päätökseen. Tällöin tarkoituksena oli varmistaa rautatieverkoston kehittäminen osoittamalla siihen riittävät varat, jotka oli irroitettu erilleen varsinaisesta budjetista. Tämä rahasto tai erityisbudjetti kattaa käytännössä melkein koko sen julkisen velan hoidon, kaikki lainat (pl. kaksi lainaa), joka on otettu rautateiden rakentamista varten.
|72|Haitat budjetin jakautumisessa eri luokkiin ja alaluokkiin estäen kulujen ja tulojen kokonaismäärän hahmottamisen olisivat mahdollisesti merkittäviä, mikäli budjettikokonaisuutta ei olisi mahdollista todentaa laskelmista, joiden perusteella arvioidaan talouden tilaa.
48. Verot.
Päätöstä uusista veroista, verojen poistamisesta tai muuttamisesta ei voida tehdä ilman valtiopäivien suostumusta.
Valtiovarainvaliokunta arvioi etukäteen pysyvien verojen veroperusteiden tai veronkeruun muuttamista koskevat ehdotukset tai päätettyjen verojen poistamista koskevat ehdotukset.
Mitä tulee lisäveroihin, jotka ovat osa niitä keinoja, joilla valtiopäivät on valtiovarainvaliokunnan raportin pohjalta halunnut siirtää varoja lisäbudjettiin (ks. yllä nro 46), niin suostuntavaliokunta valmistelee näiden veroperusteita koskevat lait; sillä on tätä koskeva aloiteoikeus. Kyisenen valiokunta, jossa on kuusikymmentä jäsentä, päättää valtiopäivien toimivallalla kahden kolmasosan ääntenenemmistöllä näitä veroja koskevista säännöksistä, joista neljä säätyä ei ole päässyt yksimielisyyteen.
|73|Perustuslain pääsääntönä on se, että verotus on riippuvainen valtiopäivien äänestyksestä; tähän on tehty yksi merkittävä poikkeus: tullimaksuista päättää hallitus ilman valtiopäivien myötävaikutusta. Kestäisi liian kauan selittää tässä ne historialliset syyt, johon kyseinen, jo vuodesta 1772 lähtien harjoitettu poikkeusmenettely perustuu.
On olemassa vielä yksi laissa nimenomaisesti tunnustettu poikkeus. Jos vihollinen hyökkää maahan, keisarilla ja suuriruhtinaalla on oikeus päättää puolustusta varten tarvittavista veroista. Mutta heti sodan päätyttyä valtiopäivät on kutsuttava koolle, ja näiden verojen keruu on lopetettava.
49. Muut valtion tulot.
Kruunun maita, kalastusalueita ja metsiä käytetään valtion hyödyksi hallituksen antamien määräysten mukaisesti. Valtion maita ei voida luovuttaa ilman valtiopäivien suostumusta.
Keisari päättää valtion omaisuuden hallinnosta.
Valtiopäivät päättää, osoitetaanko budjettiin Suomen pankin voittoja.
Hallitus määrää postimaksut, rautatie- ja kanavaliikenteen maksut, verot luotsipalkkioihin|74| ja majakoiden korjaamista varten, kuten myös muut verot, joita peritään julkisten laitosten suorittamista palveluista.
Valtion velkaa ei voida ottaa ilman valtiopäivien suostumusta.
50. Taloudenpidon valvonta.
Jokaisten varsinaisten valtiopäivien aluksi säädyille tehdään selvitys valtion varojen tilasta, jotta ”säädyt tietävät, miten kruunun varoja on käytetty maan hyödyksi ja hyväksi”.
Valtiovarainvaliokunta tarkistaa tämän selvityksen, joka sisältää viimeisimmät tilinpäätöstiedot sekä erityisraportit julkisesta velasta sekä lisäverojen hoitamisesta, ja valiokunnan on erityisesti tarkastettava edellisten valtiopäivien budjettipäätösten noudattaminen. Kaikki julkishallinnon taloudenpitoon liittyvät tilikirjat on asetettava valiokunnan käytettäväksi.
Kun valtiopäivät saattaa senaatin tiedoksi valiokunnan tekemät, valtiovarainhoitoa koskevat huomiot, senaatti ottaa nämä huomioon, ja seuraaville valtiopäiville annetaan tieto toimenpiteistä, joihin nämä huomiot ovat johtaneet.
|75|Eri hallinnonalojen kirjapidon tarkistaa vuosittain tätä tarkoitusta varten nimetty virkamiehistö.
|76|VIII. Kansalaisten oikeudet
51. Säätyerioikeudet.
Vanhoissa Ruotsin laeissa vahvistettu järjestelmä kaikkien kansalaisten tasa-arvoisuudesta lain edessä on muuttunut vuosisatojen kuluessa merkittävästi.
Aatelisto on erottautunut muusta yhteiskunnasta. Keskiajan lopussa aatelistolla oli jo merkittäviä erioikeuksia, joita laajennetiin vielä 1500- ja 1600-luvuilla.
Siltä osin kuin nämä erioikeudet ovat koskeneet sosiaalisia ja taloudellisia olosuhteita, niistä on jäljellä nykyisin enää melko vähäisiä osia. Nämä on kumottu vuodesta 1863 lähtien, joko erityislaeilla tai sitten lainsäädäntöuudistuksilla, jotka ovat muuttaneet sosiaalisia oloja yleisesti. – Aatelisto on kuitenkin säilyttänyt arvokkaan, menneiltä vuosisadoilta periytyneen erioikeuden: sillä on oikeus muodostaa valtiopäiville oma säätynsä (ks. nro 29 s. 48). Vaikka tämä edustamisoikeus on kiistämättä erioikeus|77|, se merkitsee samalla myös julkista velvollisuutta, virkatehtävää, joka perustuu oikeuteen ja lakiin.
Porvariston osalta sen säätyerioikeudet on kaikki kumottu viimeaikaisessa lainsäädännössä. Enää ei ole olemassa kiltoja, jotka kokoaisivat kauppiaat ja elinkeinonharjoittajat yksinoikeudella toimiviksi ammattikunniksi; oikeus kaupungin hallintoon ja kaupunkien edustamiseen valtiopäivillä ei ole enää erioikeudella suojatun porvariston yksinoikeus.
Myös talonpoikien säädyn oikeuksia on vahvistettu. Nämä oikeudet koskevat erityisesti verotettujen maiden vapaata hyödyntämistä, mitä aikaisemmin oli rajoitettu verottajan etujen turvaamiseksi. Näissä oikeuksissa ei ole mitään henkilökohtaista tai poissulkevaa. Mitä tulee oikeuteen edustaa valtiopäivillä, kysymyksessä ei ole enää varsinainen talonpoikaisluokka, jolla on tämä oikeus.
Vain papiston erioikeudet on säilytetty kokonaisuudessaan. Mutta arvioitaessa näitä oikeuksia sosiaalisen yhdenmukaisuuden näkökulmasta, on syytä huomauttaa, että tällaiset erioikeudet tuskin ovat maan oikeustilan mukaisia poikkeuksia, koska papisto muodostaa kuitenkin virkamiesten luokan eikä varsinaista sosiaaliluokkaa. Kirkollisen omaisuuden erioikeudet ovat pohjimmiltaan vain keino palkita papistoa; näiden|78| kysymyksessä olevien erioikeuksien tarkoituksena on varmistaa luterilaiselle kirkolle valtion suojelu ja sen papistolle vakaa taloudellinen perusta. Uskonnon edustajat eivät nauti erioikeuksista yksityisasioidensa hoidossa.
52. Kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet.
Oikeus ja laki koskee siten kaikkia yhteiskunnan jäseniä ja yhteiskuntaluokkia. Esitän yhteenvedomaisesti laeissa Suomen kansalaisille turvattujen keskeisten oikeuksien pääpiirteet.
a) Henkilökohtainen turvallisuus ja vapaus on turvattu laissa; viranomaiset eivät voi riistää kenenkään vapautta, ellei kysymyksessä ole törkeä rikos tai tuomioistuimen antama ratkaisu tai lainmukainen tuomio. (vertaa alaviite s. 26)
b) Lukuun ottamatta laillista, omaisuuden takavarikointia koskevaa rangaistusta, kenenkään omaisuutta ei saa riistää paitsi yleiseen tarpeeseen pakkolunastuksesta annetun lain mukaisesti ja oikeudenmukaista ja etukäteistä korvausta vastaan.
c) Ketään ei voi estää pääsemästä oikeuteen, johon hänet on kutsuttu, eikä syyttää muuten kuin laillista prosessia koskevien sääntöjen mukaisesti. Ylimääräisten tuomioistuinten tai oikeudellisten lautakuntien asettaminen on kielletty.
d) Jokainen suomalainen yhteiskuntaluokasta riippumatta on oikeutettu hankkimaan kiinteää omaisuutta.|79| On olemassa maata, joka on pääosin vapautettu yleisestä maaverosta. Aikaisemmin näitä maita ovat voineet hankkia vain aatelissäädyn jäsenet. Mutta koska aatelissäädyn erioikeus näiden maiden osalta on poistettu, eivätkä kysymyksessä olevat vapaudet muodosta enää luokkaerioikeutta, joten maat muodostavat reaalioikeuden, joka on kaikkien hankittavissa. – Lain mukaan määrättyä maaveroa ei voida nostaa kulottamisen tai uusien kylvöjen myötä.
e) Jokaisella on oikeus tehdä työtä ja harjoittaa elinkeinoa. Esittelen maaliskuun 31. päivänä 1879 elinkeinoista annetun asetuksen keskeiset säännökset, joissa purettiin aikaisemman järjestelmän keskeiset rajoitukset:
Jokaisella Suomen kansalaisella, niin miehellä kuin naisella, on oikeus harjoittaa sitä tai niitä elinkeinoja, joita hän hyväksi näkee; tämä oikeus koskee myös jokaista laillisesti muodostettua yhteisöä tai yhtiötä.
Jokaisen, joka haluaa käydä kauppaa pikkukaupassa, varsinaisessa kauppahuoneistossa tai myyntitiskiltä, tai joka haluaa työllistää yrityksessään muita kuin perheensä jäseniä, on tehtävä ilmoitus kaupungissa maistraatille ja maaseudulla kruununvoudille.
Ilmoitusta ei tarvitse tehdä etukäteen harjoittaakseen ammattia ilman työntekijöitä tai palkka-apulaisia itsensä elättämistä varten.
|80|Jokainen Suomen kansalainen voi tuoda maahan tavaroita ulkomailta ja viedä niitä sinne, sekä omistaa aluksen yksin tai yhdessä muiden kanssa.
Pääsäännöstä tehdään seuraavat poikkeukset: kirjakauppias, painotyöntekijä, apteekkari sekä alkoholin tai räjähteiden myyjä, jotka ammatit edellyttävät erillislupaa.
Kiertokauppaa voi harjoittaa vain tietyin rajoituksin.
Läänin maaherra (kuvernööri) voi antaa maassa oleskeleville ulkomaalaisille oikeuden harjoittaa kauppaa tai elinkeinoa.
f) Kauppiaiden tai tehtailijoiden yhdistykset eivät edellytä etukäteistä lupaa; kuitenkin osakeyhtiöiden yhtiöjärjestyksiin on saatava hallituksen lupa.
Yhteisöjen tai yhtiöiden perustamiseen muuta tarkoitusta varten on hankittava hallituksen lupa. Salaseurat ovat kiellettyjä.
Kokoontumisoikeutta ei rajoiteta lailla.
g) Laki ei takaa lehdistönvapautta. Lehdistön toimintaa säännellään hallinnollisin säädöksin, joissa tunnustetaan jokaisen Suomen kansalaisen oikeus julkaista ajatuksensa kaikesta ihmistieteiden alaan kuuluvasta seikasta, mutta joissa edellytetään, että lehden painajat esittävät teokset lehdistön valvonnasta vastaaville sensuureille ennen niiden saattamista julkisuuteen. Aikakausilehtien julkaisu edellyttää ennakollista lupaa; jokainen lehden numero annetaan sensuurivalvojan katsottavaksi ennensen ilmestymistä.
h) Säätyerioikeuksia ei ole verojen maksussaeikä asevelvollisuuden osalta.
i) Säätyerioikeuksia ei myöskään ole liittyen julkisiin virkoihin pääsyyn.
k) Kansakoulut ovat avoimia väestön kaikkien yhteiskuntaluokkien lapsille.
l) Uskonnonvapaus on tunnustettu periaatteellisesti.
|82|IX. Valtio ja uskontokunnat
53. Luterilainen kirkko.
Säätyerioikeuksien yhteydessä yllä (nro 51) on mainittu, että edelleen voimassa olevat vuoden 1723 erioikeudet takaavat luterilaiselle kirkolle valtion suojelun ja sen papistolle edut, jotka sille oli taattu aikaisemmassa lainsäädännössä.
Luterilaisen kirkon hallitsevaa tilannetta kuvaa erityisen hyvin se seikka, että kyseisen kirkon seurakunnat ovat yleensä alueellisia seurakuntia, joiden alue on yhteneväinen kuntien kanssa; muutamat kaupunkit ja erityisalueet Viipurin ja Kuopion lääneissä muodostavat tästä ainoan poikkeuksen.Maavero (kymmenykset), jonka jokainen maanomistaja oli velvollinen maksamaan luterilaiselle papistolle maaseudun seurakunnissa, pois lukien kreikkalais-katoliseen uskontokuntaan kuuluvat, on otettu käyttöön|83| valtiollisella lainsäädännöllä; muut joko tämän papiston hyväksi tai kirkkojen rakentamista ja ylläpitoa varten käyttöön otetut maksut perustuvat myös lain säännöksiin, jotka mahdollistavat kuitenkin sen, että seurakuntalaiset voivat kuitenkin sopia näistä maksuista, minkä lisäksi ne on alistettava senaatin hyväksyttäväksi.
Evankelis-luterilaisen kirkon organisaatiota koskeva vuoden 1869 kirkkolaki kehitti seurakuntien hallinnollista autonomiaa ja vapautti kirkon valtionholhouksesta, muttamatta kuitenkaan taloudellista luonnetta olevia erioikeuksia. Kirkon järjestelmässä on neljä auktoriteettiä kirkon asioiden hoitamista varten: kirkolliskokous, tuomiokapituli, kirkko- ja seurakuntaneuvosto sekä kirkonkokous. Jokaisella näistä toimijoista on oma toimivalta ja omat tehtävät.
Kirkolliskokous on kirkon parlamentti. Kirkolliskokous vastaa evankelis-luterilaista kirkkoa koskevien lakialoitteiden tekemisestä. Kirkolliskokouksen hyväksymä lakialoite alistetaan keisarille ja suuriruhtinaalle hyväksyttäväksi. Kun on säädettävä kirkon organisaatiosta, valtion lainsäädäntövalta rajoittuu ainoastaan kirkolliskokouksen ehdotusten hyväksymiseen tai hylkäämiseen.
Kirkolliskokouksen toimivaltaan kuuluu myös hyväksyä uskonharjoittamiseen ja opetukseen liittyvät uudet käsikirjat: Virsi- ja evankeliumikirja, Katekismus|84|, kirkkokäsikirja ja Raamatun käännös.13Vanhan kirkkolain mukaan näiden kirjojen hyväksyminen oli riippuvainen hallituksesta. Kirkolliskokous valitsee näiden kirjojen tarkastamisesta vastaavat henkilöt.
Kirkolliskokouksella on oikeus esittää kirkon toiveet ja tarpeet liittyen evankelis-luterilaisen kirkon suhteeseen valtioon ja muihin uskontokuntiin sekä yhteisiin kysymyksiin (erityisesti siviililain avioliittoa koskevat säännökset); kirkolliskokous antaa lausunnon kaikista näihin liittyvistä lakialoitteista.
Kirkolliskokous muodostuu seuraavista:
- papiston edustajat: arkkipiispa ja kaksi piispaa ja näiden ollessa estyneen tilalla toimivat tuomiokapitulin jäsenet,sekä kolmekymmentä pappia, joiden lukumäärä jakautuu kolmen hiippakunnan mukaisesti;
- maallikkojäsenet: senaatin edustaja, jäsen jokaisesta kolmesta hovioikeudesta, yliopiston teologisen tiedekunnan ja oikeustieteellisen tiedekunnan edustaja, maallikkojäsen hiippakunnan jokaisesta rovastikunnasta (prosteri), jotka kaikki nimitetään omien valitsijoidensa toimesta. Puheenjohtajuus kuuluu arkkipiispalle.
Tuomiokapituli vastaa hiippakunnassa hengellisestä johtamisesta sekä hallinnollista asioista. Tuomiokapituliin kuuluu piispa (tai arkkipiispa) puheenjohtajana sekä neljä jäsentä: hiippakunnan pääkaupungin johtava pappi,|85| kaksi pappia, jotka hiippakunnan papisto valitsee kolmeksi vuodeksi sekä yksi jäsen, jolla oltava oikeudellista asiantuntemusta ja joka vastaa sihteerin tehtävistä.
Kirkko- ja seurakuntaneuvosto muodostuu puheenjohtajana toimivasta kirkkoherrasta, muista seurakunnan papeista ja vähintään kuudesta jäsenestä, jotka seurakunta valitsee ja joiden toimikausi on neljä vuotta. Kirkko- ja seurakuntaneuvoston tehtävinä on johtaa ja valvoa kirkon omaisuuden hoitoa sekä varmistaa, että kirkollisia tapoja ja kirkkokuria noudatetaan.
Kirkonkokous koontuu silloin, kun päätetään seurakunnan taloudellisista asioista. Laissa määritetään ne tapaukset (lainanotto, kiinteistön myynti jne.), joissa kirkonkokouksen päätös edellyttää hallituksen hyväksymistä ollakseen pätevä.
Vuoden 1869 laki mahdollistaa sen, että tietyissä tilanteissa kaikki kirkon jäsenet voivat järjestää uskonnollisia kokouksia, joissa maallikot voivat esittää kantansa.
Keisari nimittää piispat kolmesta ehdokkaasta, jotka ovat saaneet vaaleissa eniten ääniä. Vaalioikeus kuuluu hiippakunnan papistolle.
Seurakuntien kirkkoherrojen nimitys tehdään myös vaalien perusteella. Seurakuntalaiset äänestävät|86| yhtä niistä kolmesta pätevästä ehdokkaasta, jotka ovat hakeneet paikkaa ja joiden ehdokkuuden piispainkokous on hyväksynyt. Eniten ääniä saaneen hakijan nimittää tuomiokapituli, paitsi kun kysymyksessä ovat lukumäärältään tarpeeksi isot seurakunnat, joissa kirkkoherran nimityksen tekee keisari; näissä tapauksissa senaatti antaa lausuntonsa hakijoista, joiden joukosta keisari tekee päätöksensä itsenäisesti vaalin tuloksesta riippumatta.
54. Kreikkalaisortodoksinen kirkko.
Joissakin Venäjän rajakunnissa ja kaupungeissa on kreikkalaisortodoksisen kirkon seurakuntia.14Suomalaisista noin 40 000 kuuluu kreikkalaisortodoksiseen kirkkoon, mikä on noin 2 % suuriruhtinaskunnan väestöstä.
Maalaisseurakuntien kirkkoherrat saavat korvauksen melko tavalla samoin kuin luterilaisen kirkon papisto: kreikkalaisortodoksista uskontoa tunnustavat maanomistajat maksavat heille kymmenyksen maansa tuotoista. Kaupungeissa, joissa seurakuntalaisten määrä on erittäin pieni, papit saavat palkan valtion budjetista.
Kreikkalaisortodoksiseen kirkkoon kuuluvilla Suomen kansalaisilla on samat kansalais- ja poliittiset oikeudet kuin luterilaisilla.
Viipurin kaupungissa toimii kreikkalaisortodoksisten seurakuntien keskuselimenä tuomiokapituli|87|, joka koostuu kaniikki-puheenjohtajasta ja kolmesta jäsenestä, jotka nimitetään kuten papitkin Pietarin pyhän synodin toimesta, johon kyseinen papisto tukeutuu uskonnon harjoittamista koskevissa asioissa. Kreikkalaisortodoksisten seurakuntien suhteista valtioon ja luterilaiseen kirkkoon säädetään kuitenkin suuriruhtinaskunnan lainsäädännössä.
55. Muut uskontokunnat.
Vanhan kirkollislain mukaan luterilainen ei saanut hylätä uskoaan. Vuoden 1869 laki sen sijaan antaa luterilaisen kirkon jäsenille oikeuden siirtyä toiseen uskontokuntaan omantuntonsa mukaan.
Kun uskonnonvapauden periaate on näin toteutettu, eri uskontokuntien suhteista valtioon on säädeltävä. Tätä koskeva lakiehdotus on annettu vuoden 1877 valtiopäiville, mutta lakiehdotus kaatui. Senaatti valmistelee uutta lakiehdotusta, josta pian kokoontuva kirkolliskokous antaa kannanottonsa.
Tänä odotusaikana uskonnollisia asioita sääntelevissä laeissa on olemassa merkittävä aukko.
On syytä muistaa, että lainsäätäjän pyrkimykset käyvät ilmi myös vuoden 1869 valtiopäiväjärjestyksestä, sillä tämän lain säännösten mukaan äänioikeus ei ole riippuvainen uskontokuntaan kuulumisesta ja vaalioikeus|88| kattaa kaikki kristinuskoon kuuvat uskontokunnat. Myöskään kunnallishallintoa koskevissa laeissa ei tehdä enää eroa kunnan jäsenten oikeuksissa sen perusteella, mihin uskontokuntaan nämä kuuluvat, ja siten toisinajattelijoiden kansalais- ja poliittiset oikeudet ovat siten tunnustettu luterilaisten oikeuksia vastaaviksi, poikkeuksena kuitenkin julkisiin virkoihin pääsy.15Anglikaaninen ja reformoitu kirkko on tunnustettu vuodesta 1741 maassa hyväksytyiksi uskontokunniksi.
|89|X. Oikeudellinen organisaatio
56. Ensimmäinen oikeusaste.
a) Kaupunkien tuomioistuimet eroavat maaseutujen tuomioistuimista. Kaupungin raastuvanoikeus (rådhusrätt) koostuu seuraavista: puheenjohtajana toimiva pormestari sekä kaksi tai useampi valtuutettu. Keisari nimittää pormestarin kolmesta ehdokkaasta, joita kaupunginvaltuusto ehdottaa; kaupunginvaltuusto valitsee valtuutetut, ja nämä saavat valtakirjansa läänin maaherralta.
Pormestarit eivät yleisesti ole pelkästään tuomareita, vaan heillä on myös kunnallisia tehtäviä. Kuitenkin suurimmissa kaupungeissa on kaksi pormestaria, joista toinen hoitaa yksinomaan tuomioistuinasioita, kun taas toinen vastaa kaupunginhallinnosta. Tuomioistuin voi jakautua jaostoihin. Tuomion antamista varten sen on kokoonnuttava kolmen, läsnäolevan jäsenen kokoonpanossa.
|90|Tuomioistuin on toimivaltainen kaikissa siviiliasioissa (ml. kauppaa koskevat asiat) ja rikosasioissa. Kuitenkin kun kysymyksessä ovat häpeälliset rikokset, tuomio, oli se tuomitsevat tai vapauttava, on alistettava hovioikeudelle; kaikissa merioikeutta koskevissa kysymyksissä tuomioistuimessa on oltava läsnä kaksi asiantuntijaa, jotka tuomioistuin on valinnut vuodeksi.
Kaikki raastuvanoikeuden päätökset ovat valituskelpoisia.
b) Kaupunkien ulkopuolinen alue maassa on jaettu 60 tuomiokuntaan (domsaga), joista jokaiseen kuuluu kolmesta viiteen käräjäkuntaa (tingslag). Jokaisessa käräjäkunnassa on vain yksi oikeustieteeseen erikoistunut kihlakunnantuomari (häradshöfding); keisari nimittää kihlakunnantuomarin. Tuomiokunnan kihlakunnanoikeus (häradsrätt) muodostuu kyseisestä tuomarista puheenjohtajana sekä vähintään viidestä lautamiehestä (nämndemän), jotka valitaan oikeuspiirin maanomistajien keskuudesta. Tuomiostuin kokoontuu kaksi kertaa vuodessa jokaisessa käräjäkunnassa; kihlakunnantuomari tekee siis vuosittain käräjäkuntansa kierroksen kaksi kertaa (helmi-huhtikuussa ja syys-marraskuussa). Tuomioistuinmen istuntojen aloituspäivistä tiedotetaan yleisölle etukäteen. Tarvittaessa voidaan järjestää ylimääräisiä istuntoja joka vakavien rikosten käsittelyä varten tai osapuolen vaatimuksesta.
|91|Jokaisessa tapauksessa asian käsittelyvaiheen päättymisen jälkeen puheenjohtajana toimiva tuomari ilmoittaa lautamiehille, mitä lain säännöksiä on sovellettava asiassa. Lautamiesten kanta ei voita puheenjohtajatuomarin kantaa, paitsi milloin lautamiehet yksimielisesti päätyvät eri lopputulokseen kuin puheenjohtajatuomari; jos lautamiesten äänet jakautuvat tasan, puheenjohtajatuomarin kanta muodostaa tuomioistuimen tuomion.
Kihlakunnanoikeuden toimivalta on verrattavissa kaupunkien tuomioistuinten toimivaltaan; kuitenkaan toimivaltaan eivät kuulu vekseliasiat eikä merioikeudelliset asiat, jotka liittyvät havereihin tai vakuuksiin; nämä kuuluvat raastuvanoikeuksien ratkaistavaksi.
Maanjako-oikeudet (egodelningsrätt) käsittelevät ensimäisenä asteena maanomistajien riidat, jotka ovat syntyneet maanmittarien maanittauksessa tehdyistä jakoehdotuksista, joissa kiinteistöön kuulumista ja rajoja koskevat asiat eivät ole vielä lopullisesti järjestetty ja määritetty. Nämä väliaikaisesti asetetut tuomioistuimet toimivat luonteeltaan välittäjinä; ne muodostetaan puheenjohtajatuomarista, jonka pitäjän maanomistajat valitsevat ja jonka valinnan hovioikeus vahvistaa, sekä maanomistajien valitsemista jäsenistä. Näiden tuomioistuinten ratkaisuista tehdyt valitukset osoitetaan senaatin oikeusosastolle.
|92|57. Hovioikeus.
Hovioikeuksia (hofrätt) on kolme.
Turun hovioikeudessa on presidentti, varapresidentti ja kahdeksantoista jäsentä; Viipurin hovioikeudessa on presidentti, varapresidentti sekä seitsemäntoista jäsentä ja Vaasassa on presidentti ja yhdeksän jäsentä. Keisari nimittää hovioikeuksien presidentit ja varapresidentit suoraan. Kesiari nimittää jäsenet samoin kuin kihlakunnan tuomarit senaatin oikeusosaston esityksestä.
Hovioikeudet jakautuvat jaostoihin; jaosto toimii viiden jäsenen kokoonpanossa; kuitenkin neljä jäsentä voi antaa ratkaisun muissa kuin kuolemanrangaistukseen liittyvissä asioissa, kun kolme tuomaria on yhtä mieltä annettavasta ratkaisusta.
Hovioikeus tutkii toisena oikeusasteena raastuvanoikeuksien ja kihlakunnanoikeuksien toimivaltaan kuuluvista tuomioista tehdyt valitukset sekä valitukset maaherrojen ja tiettyjen muiden hallinnollisten virkamiesten lain määrittämissä asioissa tehdyistä päätöksistä. Hovioikeus tutkii kunniaan liittyvistä rikoksista annetut tuomiot, jotka ensimmäisen asteen tuomioistuimet sille alistavat.
Hovioikeus käsittelee ensimmäisenä asteena lisäksi: jumalanpilkka-asiat alemmassa oikeusasteessa tehdyn käsittelyn|93| jälkeen, – hallitsijaan kohdistuvat loukkaukset ja rikokset valtiota vastaan, – rikokset ja rikkomukset, joihin alemman oikeusasteen tuomari on syyllistynyt virkatehtävissään. Syyte ylimpiä virkamiehiä (maaherrat, senaatin työntekijät, keskusvirastojen johtajat) vastaan käsitellään Turun hovioikeudessa.
Hovioikeuden kanneviskaali (advokatfiskal) toimii yllä mainittujen virkamiesten syyttäjänä.
58. Ylin oikeusaste.
Yllä senaatin tehtävien osalta on mainittu jo, että keisarille ja suuriruhtinaalle kuuluvaa ylintä tuomiovaltaa käyttää hänen nimissään senaatti, eli senaatin oikeusosasto.
Jokaisen, joka haluaa tehdä valituksen siviiliasiassa annetusta hovioikeuden tuomiosta senaattiin, on talletettava 192 markan suuruinen vetoraha, joka maksetaan tuomioistuimelle, mikäli sen tuomio vahvistetaan. Köyhät ovat vapautettuja tästä velvoitteesta, eikä sitä sovelleta senaattille rikosasioissa tehtäviin valituksiin eikä maanjako-oikeuksien päätöksistä tehtäviin valituksiin.
Oikeusosasto voi jakautua tuomioistuimen kaltaisesti kahteen jaostoon, joissa kummassakin on viisi jäsentä; kuitenkin neljä jäsentä voi antaa ratkaisun muissa kuin kuolemanrangaistukseen|94| liittyvissä asioissa, kun kolme tuomaria on yhtä mieltä annettavasta ratkaisusta.
59. Sotilasoikeudenkäyntiasiat.
Jokaista rykmenttiä varten on upseereista koostuva sotaoikeus, joka on toimivaltainen tutkimaan sotilaslainsäädäntöä koskevat rikkomukset, joihin on syyllistynyt armeijaan kuuluva henkilö, sekä tällaisten henkilöiden sota-aikana tekemät rikokset. Senaatin nimittämä joukko-osaston auditööri (sotatuomari) hoitaa syyttäjän virkaa. Hänen on oltava juristi.
Sotaylioikeus toimii Helsingissä, ja se koostuu keisarin nimittämästä presidentistä sekä neljästä jäsenestä, joista kolme on kenraalikuvernöörin kahdeksi vuodeksi nimittämiä upseereita sekä yksi on keisarin senaatin oikeusosaston esityksestä nimittämä pää-auditööri. Sotaylioikeus tutkii toisena oikeusasteena sotaoikeuksien päätöksistä tehdyt valitukset. Se tutkii ensimmäisenä oikeusasteena tietyt, laissa määritetyt tapaukset. Senaatin oikeusosasto on korkein oikeusaste sotilasoikeudenkäyntiasioissa.
XI. Hallinnollinen organisaatio
60. Yleisiä huomioita.
Edellä senaatin tehtävien yhteydessä on todettu, että senaatin talousosasto sekä sen kuusi toimituskuntaa (jotka vastaavat useimmissa valtioissa ministeriöitä) johtavat julkista hallintoa.
Tätä toimintaa tehdään julkisen sektorin eri hallinnonalojen virkamiesten myötävaikutuksella.
Hallinnolliseen organisaatioon kuuluu keskushallinnon virastoja, joita useinmiten nimitetään virastoiksi tai keskusvirastoiksi, ja joiden toiminta kattaa koko maan,
ja paikallishallinto, jonka tehtävät rajoittuvat vain tiettyihin alueisiin.
Keskusvirastot ovat suoraan senaatin alaisuudessa. Paikallistason virkamiehet ovat joko senaatin tai keskushallinnon alaisuudessa.
|96|Samoin keskushallinnon vastuulla olevat julkiset laitokset, kuten esimerkiksi oppilaitokset, liittyvät joko paikallisiin tarpeisiin tai maan yleisiin etuihin.
Kuitenkaan senaatin hallinnollinen toiminta ei kata yhtäläisesti kaikki valtion laitoksia: Suomen pankkia johtavat valtiopäivien edustajat, ja yliopisto nauttii laajaa autonomiaa asioidensa hoitamisessa.
A. Senaatin alaisuudessa oleva hallinto
61. Hallinnollisten toimijoiden jakautuminen senaatin toimituskuntien mukaan.
Kuuluvat:
a) kansliatoimituskunnalle (siviilitoimituskunta vuodesta 1869):
lääninhallinto, jota käsitellään edempänä;
lääkintöhallitus, jonka alaan kuuluvat lääkärit, sairaalat, apteekit ja kätilöt;
postihallitus ja postin säästöpankki;
yleisten rakennusten ylihallitus, jonka alaan kuuluvat lääninarkkitehtitoimistot;
vankeinhoitohallitus;
painoasiain ylihallitus;
|97|tilastollinen päätoimisto;
b) finanssitoimituskunnalle:
valtiokonttori, jolle kuuluu valtion varojen, rahastojen ja muiden pääomalähteiden ja valtion velan hoitaminen;
tullihallitus;
alkoholiveron tarkastajat; leimakonttori;
luotsi- ja majakkalaitos, johon kuuluvat myös pintavesiin ja mereen liittyvät työt;
luotsikoulujen paikallisvirastot;
teollisuushallitus, johon kuuluu myös polyteknisen opiston, teknillis-ammatillisten koulujen ja kauppaoppilaitosten valvonta sekä rahapaja;
c) kamari- ja tiliasiaintoimituskunta:
yleinen revisionioikeus ja revisionikonttori -kyseinen virasto ei hoida hallinnollisia tehtäviä vaan hallinto-oikeudellisia asioita;
geologinen komissio, johon kuuluvat maanmittarit, maarekisteri sekä paino- ja mittayksiköiden hallinto;16Metrijärjestelmä otettiin Suomessa käyttöön heinäkuun 16. päivänä 1886 annetulla lailla. Tämän järjestelmän käyttöönotto tapahtui vuodesta 1887 alkaen.
|98|d) sotilastoimituskunta:
rykmentit ja kadettikoulu taloushallintonsa osalta;
kasarmien huolto ja tarkastus;
kutsuntalautakunnat.
e) kirkollisasiain toimituskunta:
evankelis-luterilaisen kirkon kolmen hiippakunnan tuomiokapitulit, jotka toimivat kyseisen kirkon ja sen papiston edustajina suhteessa hallitukseen;
koulutoimen ylihallitus, mukaan lukien kansakoulujen asioista vastaavat koulutoimen ylitarkastajat, opettajaseminaarit, keskikoulut ja korkeamman asteen poika- ja tyttölyseot sekä valtion tukemien yksityiskoulujen tarkastus;
valtionarkisto;
f) maanviljelys- ja yleisten töiden toimituskunta:
tie- ja vesirakennusten ylihallitus, vesireittien avaamista ja viljelysmaiden kuivattamista varten sekä rautatieden rakentamista varten, ellei tätä ole vastuutettu erityiselle toimituskunnalle; ylihallituksen alla toimii insinöörikunta sekä kanavien johtajat;
rautatiehallitus, joka hallinnoi valtion koko rautatieverkostoa;
|99|metsähallitus;
kalastustuksen tarkastaja;
valtion agronomit;
agronomi-instituutit ja koulut; valtion tukemat maanviljelyksen edistämiseksi perustetut yhteisöt.
62. Hallinnollisten keskusvirastojen organisaatio ja yleiset tehtävät.
Lääkintöhallitus, painoasiain ylihallitus, tullihallitus, teollisuushallitus, koulutoimen ylihallitus, tie- ja vesirakennusten ylihallitus, rautatiehallitus sekä valtiokonttori ovat organisoitunet vähintään kolmen jäsenen neuvostoiksi (tai kollegioiksi), mukaan luettuna pääjohtaja. Päätökset tehdään äänten enemmistöllä; kuitenkin useassa näistä keskusvirastoista, erityisesti rautatiehallituksessa, on asioita, joista päättää yksinomaan pääjohtaja.
Muut edellä mainitut keskusvirastot, kuten myös tilastollinen päätoimisto, ovat järjestäytyneet virastoiksi, joissa ainoastaan pääjohtajalla on toimivalta ratkaista asiat.
Keisari nimittää pääjohtajat sekä keskusvirastojen jäsenet; senaatti (talousosasto) esittää ehdokkaita näihin virkoihin, lukuun ottamatta luotsi- ja majakkalaitoksen pääjohtajaa, johon ainoastaan kenraalikuvernööri esittää ehdokkaan; luotsilaitoksen virkamiehet nimitetään|100| samalla tavalla kuin pääjohtaja. Esittelijät, rahastonhoitajat ja vastaavan tason virkamiehet nimittää senaatin talousosasto keskusvirastojen esityksestä; keskusvirastot tekevät nimitykset alempiin virkoihin. Keskikoulujen ja lyseoiden opettajat nimittää koulutoimen ylihallitus.
Keskusvirastojen yleiset tehtävät ovat:
vastata toimialaansa kuuluvien palveluiden toimintaa säätelevien lakien ja asetusten tarkasta noudattamisesta;
toteuttaa hallituksen määräykset;
edistää vastuullaan olevien julkisten instituutioiden ja laitosten kehittämistä joko toteuttamalla toimivaltaansa kuuluvia toimia tai esittämällä senaatille tätä tarkoitusta edistäviä toimia;
valvoa alaistaan virkamiehistöä.
Kyseessä olevien keskusvirastojen toimivalta määritetään laissa ja asetuksissa, ja sitä rajoittavat lisäksi budjetit.
Keskusvirastojen on laadittava vuosittain raportti asioiden hoidosta kuluneen vuoden aikana. Nämä raportit esitellään senaatille ja julkaistaan virallisessa tilastossa.
|101|63. Läänien hallinto.
Suomi on jaettu kahdeksaan hallinnolliseen alueeseen (län – läänit).
Maaherra (kuvernööri) on lääninhallinnon johtaja. Asiat esittelee maaherralle joko kansliassa toimiva lääninsihteeri tai lääninkonttoria johtava lääninkamreeri. Näillä virkamiehillä on ainoastaan neuvoa-antava asema, ja maaherra ratkaisee asiat yksin; heidän allekirjoituksensa on kuitenkin välttämätön, ja kun he eivät ole samaa mieltä maaherran kanssa, heillä on oikeus merkitä eriävä mielipide tätä tarkoitusta varten laadittuun pöytäkirjaan. Maaherran poissa ollessa lääninsihteeri ja lääninkamreeri päättävät asioista yhdessä. – Henkilökunta muodustuu muutoin varasihteereistä, varakamreereista, rahastonhoitajista, sekä pääkirjanpitäjästä, jotka kaikki senaatti nimittää, sekä muista työntekijöistä, jotka maaherra nimittää.
Läänit jaetaan voutikuntiin tai hallinnollisiin kihlakuntiin (härad), joiden lukumäärä on 51. Kihlakunnan virkamiehinä toimivat senaatin nimittämät kruunuvouti (kronofogde), joka vastaa erityisesti veronkannosta ja toimii kihlakunnan ylimpänä poliisiviranomaisena, ja henkikirjoittaja (häradskrifvare). Kruununvoudin alaisuudessa toimivat maaherran nimittämät nimismiehet (länsman), jotka vastaavat erityisesti poliisin|102| tehtävistä kihlakunnassa, johon kuuluu yhdestä kahteen kihlakuntaan kuuluvaa kuntaa.
Kaupungeissa maistraatti (magistrat) ja suurissa kaupungeissa maistraatin lisäksi poliisilaitokset toimivat maaherran edustajina poliisi- ja täytäntöönpanoasioissa.
Kunnallisorganisaatio perustuu itsehallinnon periaatteeseen, mutta läänien hallintoa hoidetaan ilman väestön järjestäytynyttä myötävaikutusta.
Maaherran tehtävät ovat moninaiset: hän valvoo turvallisuuden ja yleisen järjestyksen ylläpitoa sekä siltojen ja maanteiden hoitoa;
hän on läänin kaikkien poliisijaostojen päällikkö;
hän täytäntöönpanee tuomioistuimien ratkaisut ja määrää ulosoton täytäntöönpanon;
hän valvoo tarkastajien avulla valtion maiden käyttöä;
hän hallinnoi valtion viljavarastoja;
hän valvoo suorien verojen ja aksiisimaksujen keruuta sekä läänin osuuskassojen toimintaa;
hän toimii asepalveluksen kutsunta-asioiden keskustoimiston puheenjohtajana;
hän toimii senaatin virkamiehenä kaikissa sellaisissa asioissa, joita hoitamassa läänissä ei ole virkamiehiä tai muita vastaavia työntekijöitä;
|103|kuntien tietyissä asioissa tekemät päätökset edellyttävät maaherran hyväksyntää;
hän tuo senaatin ja kenraalikuvernöörin tiedoksi asianmukaisia toimia läänin hyvinvoinnin edistämiseksi;
hän esittelee vuosittain keisarille ja senaatille vastuulleen annetun läänin tilaa koskevan katsauksen.
Maaherra asioi tehtävissään niin kansliatoimituskunnan kanssa kuin myös senaatin talousosaston muiden toimituskuntien kanssa.
64. Hallinto-oikeudelliset asiat.
Hallinto-oikeudellista asiainhoitoa ei ole järjestetty Suomessa niin, että se muodostuisi tuomioistuimista, jotka vastaavat yksinomaan hallinnollisista riita-asioista.
Olen maininnut yllä (nro 57, s. 92), että hovioikeus käsittelee tiettyjä, laissa määriteltyjä hallinto-oikeudellisia asioita; viimeinen oikeusaste näissä tapauksissa on senaatin oikeusosasto.
Pääsääntönä kuitenkin on, että hallinto-oikeudellinen toimivalta kuuluu maaherralle ja senaatin talousosastolle.
Hallinto-oikeudellinen menettely alkaa pääsääntöisesti hallintoviranomaisen päätöksellä; ainoastaan poikkeuksellisissa tapauksissa kysymys on kahden osapuolen välisestä riidasta.
|104|Se, jonka oikeuksia loukkaa viranomaisen hallinnollisessa asiassa tekemä päätös, voi tehdä valituksen ylemmälle taholle.
Kunnan viranomaisten päätöksistä tehdään valitus maaherralle.
Senaatin talousosastolle tehdään valitus maaherrojen ja keskusvirastojen päätöksistä.
Julkisen hallinnon tilintarkastukseen kuuluvat asiat muodostavat hallinto-oikeuden erityisen alan. Yleinen revisionioikeus käsittelee valtion reviisoreita vastaan tehdyt huomautukset. Kyseinen oikeus toteaa tuomiossaan, onko reviisorin tilipidossa vajetta ja vajeen määrän. Mutta varsinainen tuomio vahingonkorvauksen tai muiden rangaistusten osalta rikollisesta väärinkäytöstä kuuluu tavalliselle tuomioistuimelle.
B. Suomen Pankki
65. Organisaatio.
Vuoden 1772 Hallitusmuodon 55 §:n mukaan Suomen pankki on asetettava säätyjen hoitoon ja valvontaan.
Jokaisilla säännönmukaisilla valtiopäivillä valitaan neljä pankkivaltuusmiestä (yksi per sääty), joiden tehtävänä on johtaa Suomen pankkia,|105| ja neljä pankkivaltuusmiestä, jotka valvovat pankin hallintoa. Näillä eri edustajilla on myös valtiopäivien nimittämät varajäsenet. Pankkivaltuusmiesten mandaatti päättyy seuraavien valtiopäivien päättyessä.
Pankin hallinnosta vastaa johtokunta, jossa on keisarin ja suuriruhtinaan nimittämä pääjohtaja sekä kaksi jäsentä, jotka keisari myös nimittää senaatin talousosaston esittämistä, pankkivaltuusmiesten ehdottamista ehdokkaista. – Pankin haarakonttoreiden johtajat nimeää senaatti pankkivaltuusmiesten esityksestä. Pankin työntekijät nimeää johtokunta.
Pankkivaltuusmiesten ja johtokunnan toimivalta määritellään pankin ohjesäännöissä.
Pankkivaltuusmiesten tehtävänä on erityisesti seuraavat tehtävät:
valvoa pankin hallintoa, kiinnittäen erityistä huomiota setelinantoon ja rahaliikkeeseen;
päättää diskonttokorosta ja muista luoton korkomääristä, kuten myös antaa muita tärkeitä, sijoittamiseen liittyviä määräyksiä;
päättää ulkomailla toimivista kirjeenvaihtajapankeista tai asiamiehistä;
päättää uusien haarakonttoreiden perustamisesta maassa tai perustettujen|106| lakkauttamisesta; tätä koskevat päätökset on alistettava senaatin vahvistettaviksi;
päätettävä tilintarkastajaedustajien vuosikertomuksen perusteella, voidaanko johtokunnalle myöntää vastuuvapaus edeltävältä vuodelta.
Pankkivaltuusmiehet valitsevat puheenjohtajansa ja nimittävät itselleen sihteerin. Puheenjohtaja kutsuu muut pankkivaltuusmiehet istuntoon; puheenjohtajan ääni ratkaisee äänten mennessä tasan. Pankkivaltuusmiehet keskustelevat yhdessä johtokunnan kanssa tietyistä, laissa määrätyistä asioista.
Pankkivaltuusmiehet esittelevät pankkivaliokunnalle valtiopäivien alussa raportin pankin hallinnosta kuluneelta ajanjaksolta.
Johtokunnan tehtäviin kuuluu vastata pankin kaikista hallintoon liittyvistä yksityiskohdista, ja nämä tehtävät ovat verrattavissa luottolaitoksen johtokunnan tehtäviin.
66. Pankin toiminta.
Suomen pankki, jolla on ainoana pankkina setelinanto-oikeus,17Toukokuun 10. päivänä 1886 annettu pankkiasetus kumosi yhtiöiden pankkien setelinanto-oikeuden; ainoastaan yksi tällainen pankki oli käyttänyt oikeutta hyväkseen ja käytti sitä oikeuden päättymiseen asti. vastaa päätehtävänään, että rahaliike on vakaalla pohjalla, ja huolehtii rahaliikkeen toimivuudesta.
|107|Pankki voi laskea liikenteeseen seteleitä 20 miljoonaan markkaan yli18Suomen nykyinen rahajärjestelmä otettiin käyttöön elokuun 9. päivänä 1877 annetulla lailla. Suomen rahan perustana on kulta ainoana arvonmittana. Rahan laskuyksikkönä on markka, joka jaetaan sataan penniin. Kullasta lyödään kahden laatuisia rahoja, kymmenen ja kahdenkymmenen markan arvoisia, ja ne vastaavat painoltaan ja koostumukseltaan Ranskassa käytössä olevia kultarahoja. On olemassa myös yhden ja kahden markan hopearahoja sekä kuparirahoja. Kultarahoja on otettava vastaan maksuna missä määrin hyvänsä. Yksityisten ei tarvitse ottaa vastaan kuin enintään yhden- ja kahdenmarkan rahoja 10 markkaa, pienempiä hopearahoja 2 markkaa ja kuparirahoja 1 markka. sen summan, mitä kultakassa, sen ulkomaisissa kirjeenvaihtajapankeissa olevat vekselit ja ulkomaan pörsseissä noteeratut valtion obligatsionit edustavat.
Siinä tapauksessa että kultakassa laskisi alle 20 miljoonan, hallitus voi neuvotella ulkomailta enintään 10 miljoonan velan; lainasumma asetetaan pankin käytettäväksi, jonka on se realisoitava.
Pankki huolehtii myös kaupallisen pankin toiminnoista varmistaen aina sijoitusten turvallisuuden.
Pankki ei maksa korkoa talletuksista.
|108|67. Valtiopäivien Suomen Pankkiin liittyvät tehtävät.
Valtiopäivien muodostaman pankkivaliokunnan tehtävinä ovat seuraavat (ks. nro 37 s. 54):
1) valvoa pankin hallintoa ja tilannetta ja raportoida siitä säädyille;
2) ehdottaa valtiopäiville pankin hallinnon kannalta tarpeellisina pitämiään määräyksiä joko omasta tai pankkivaltuusmiesten aloitteesta.
Kolmen säädyn suostumus riittää valtiopäivien päätökseksi näissä asioissa.
Valtiopäivien hyväksymät, pankkkia koskevat lait alistetaan keisarin ja suuriruhtinaan vahvistattaviksi.
Pankkivaliokunta toteaa käytettävissä olevat, pankin voittojen määrän. Valtiopäivät päättää talousvaliokunnan raportin perusteella, kuinka paljon näistä voitoista on siirrettävä valtion budjettiin.
Jos valtiopäivien välillä on tarpeen muuttaa pankin toimintaa koskevaa ohjesääntöä, keisari ja suuriruhtinas voi pankkivaltuusmiesten pyynnöstä hyväksyä väliaikaisen lain, joka esitetään hyväksyttäväksi seuraaville valtiopäiville.
|109|C. Yliopisto
68. Organisaatio ja tehtävät.
Tieteiden edistäminen ja nuorison kouluttaminen hallitsijan ja isänmaan palvelukseen kuuluu ainoana maassa Suomen Keisarilliselle Aleksanterin yliopistolle.
Yliopiston opettajat ovat varsinaisia professoreita, apulaisprofessoreita, yliassistentteja (dosentti) tai lehtoreita.
Yliopistossa on neljä tiedekuntaa: teologinen tiedekunta, oikeustieteellinen tiedekunta, lääketieteellinen tiedekunta ja filosofinen tietekunta, joista viimeisin on jaettu kahteen osaan.
Opintonsa päättäneiden opiskelijoiden kokeet suoritetaan tiedekuntien edessä. Tiedekuntien myöntämät tutkintotodistukset toimivat todistuksina pätevyydestä valtion palvelukseen eri sektoreilla.
Tiedekuntien lausunto hakijan tieteellisestä pätevyydestä yliopiston virkoihin on ratkaiseva.
Yliopiston hallinnolliset virkamiehet ovat: kansleri, sijaiskansleri, rehtori ja konsistori.
Keisarin nimittämä kansleri toimii välittäjänä yliopiston asioissa suhteessa keisariin.19Jo 50 vuoden ajan suuriruhtinaan kruununperijät ovat toimineet Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kanslereina. Hän esittelee keisarille hallitsijan päätösvaltaan kuuluvat asiat,|110| kuten yliopiston johtosääntöjen muutokset ja konsistorin tekemän esityksen pohjalta varsinaisten professorien sekä pääkirjaston johtajan nimityksen. Hän nimittää konsistorin esityksestä muut professorit ja työntekijät, sekä rehtorin, vararehtorin ja tiedekuntien dekaanit; hän päättää tietyistä konsistorin hänelle esittämistä hallinnollisista asioista.
Keisarin nimittämä, yliopistoon kuuluva sijaiskansleri antaa lausuntonsa kanslerille esitetyistä asioista sekä päättää tietyistä järjestysasioista.
Rehtorin johtama konsistori on yliopistojen johdon keskus. Se muodostuu kahdestatoista varsinaisesta professorista, joista kuusi filosofisesta tiedekunnasta ja kaksi jokaisesta muusta tiedekunnasta. Kun käsitellään professorinimityksiä, tieteellisiä matkoja varten suoritettavia korvauksia tai muita tiedettä koskevia kysymyksiä, kaikki varsinaiset professorit osallistuvat konsistorin istuntoon.
Rehtorin valinta tehdään myös suuressa konsistorissa. Säännönmukainen konsistori on toimivaltainen yliopiston hallinnon kaikkien sektoreiden osalta; sillä on päätösvalta johtosääntöjen ja budjettien rajoissa; konsistori alistaa kanslerille asiat, jotka kuuluvat kanslerin tai keisarin toimivaltaan.
|111|Yliopiston rehtori on kanslian johtaja; hän valmisteleen konsistorille esiteltävät asiat; hän johtaa yliopiston taloutta, ja häntä avustaa tätä tarkoitusta varten nimitetty professorineuvosto; rehtori päättää yksin tai yhdessä tiedekuntien dekaanien kanssa opiskelijoiden kurinpitotoimista.
Yliopiston kirjasto on samaan aikaan kansalliskirjasto.
69. Lainsäädäntö, budjetti.
Yliopiston olemassaolo on turvattu lailla, eikä sitä voida kumota ilman valtiopäivien suostumusta; keisarilla ja suuriruhtinaalla on kuitenkin oikeus antaa määräyksiä ilman valtiopäivien vaikutusta yliopiston organisaatioon liittyvistä yksityiskohdista.
Jokainen hanke, joka muuttaisi yliopiston johtosääntöä, tuodaan senaatin arvioitavaksi ennen asian alistamista keisarille.
Yliopiston autonomia, joka ei kuitenkaan merkitse autonomiaa valtiovallasta, merkitsee pikemminkin eroa muihin hallinnonaloihin eikä se ulotu myöskään budjetiin: senaatti tutkii ja alistaa keisarille kaikki kysymykset, jotka liittyvät yliopiston budjettiin tehtäviin muutoksiin.
|112|D. Virkamiehistö
70. Pätevyys.
Valtion virkoihin pääsyn edellytyksenä on Suomen kansalaisuus. Laissa tehdään vain yksi poikkeus tähän sääntöön, kun ulkomaalainen merkittävien ja erinomaisten ominaisuuksiensa vuoksi voisi olla erityisen hyödyllinen maalle; arvion tästä tekee keisari.
Pätevyys hankitaan tutkinnoilla, jotka yliopiston tiedekunta, polytekninen instituutti, agronominen instituutti tai kadettikoulu on asianmukaisesti todentanut. Hallinnon eri osa-alueille vaadittavat tutkinnot määritellään asetuksin ja määräyksin. Pätevyyden yksi edellytys on maan kahden kielen tuntemus. – Tämän lisäksi on olemassa yksinkertaisia töitä, joihin lailla ei ole asetettu pätevyysvaatimuksia.
Taito, viranhoidossa hankittu kokemus sekä kansalaiskunto muodostavat nimitysperusteet, kun taas syntyperään liittyviä eroja ei tule ottaa huomioon.
71. Koskemattomuus.
Koskemattomuusperiaate, jonka mukaan virkamiestä ei saa erottaa paitsi tuomioistuimen antaman lainvoimaisen tuomion perusteella|113|, on tunnustettu perustuslaeissa yleiseksi, suuriruhtinaskunnan virkoihin liittyväksi periaatteeksi.
Tätä periaatetta sovelletaan poikkeuksetta tuomarin tehtäviin.20Periaatetta ei sovelleta senaatin oikeusosaston jäseniin, koska heidän tehtävänsä on ensisijaisesti toimia hallitsijan neuvonantajana; he harjoittavat ainoastaan hallitsijalle kuuluvaa delegoitua tuomiovaltaa.
Hallinnollisiin ja sotilaallisiin tehtäviin liittyy poikkeuksia:
a) niin sanotut luottamustehtävät: johtavat siviilivirat, joihin keisari nimittää, sekä armeijassa pataljoonan komentaja sekä vastaavan tason tehtävä tai korkeampi;
b) poliisin työntekijät ja reviisorit;
c) rautateiden ja kanavien alempi henkilöstö.
72. Palkat, eläkkeet.
Jokaisella virkamiehellä on oikeus palkkaan, joka on määritelty hänen hoitamaansa tehtävää varten. Kuitenkaan hän ei voi vaatia sitä osaa palkastaan, joka pidätetään leskien ja lasten eläkekassaan; hän on myös tilapäisen poissaolon yhteydessä luovuttava osasta lain määrittelemää palkkaa seuraajansa hyväksi.
|114|Evankelisluterilainen papisto on piispoja lukuun ottamatta valtion palkallisia ja saa palkkansa seurakuntalaisilta.
Kihlakunnantuomarit saavat pienen osan palkastaan budjetista; heidän pääasiallinen toimeentulonsa tulee erillislailla maanomistajille ja muille suvun päämiehille asetetusta verosta.
Kaikki muut virkamiehet saavat palkkansavaltion kassoista. Tämän lisäksi muiden kulujen osalta on olemassa mahdollinen tulo, joka saadaan yleisön tietyistä oikeuksista suorittamista maksuista.
Kun virkamies täyttää 63 vuotta ja hänellä on takanaan 35 vuotta moitteetonta palvelusta, hänellä on eläköityessään oikeus elinikäiseen eläkkeeseen, joka määritellään hänen tällöin hoitamansa virkansa perusteella. Jos hän lähtee palveluksesta aikaisemmin todistetun sairauden vuoksi, hänellä on oikeus osaeläkkeeseen. Joillakin virkasektoreilla sovelletaan näistä ehdoista eroavia määräyksiä.
Jos virkamies menettää virkansa sen vuoksi, että hänen hoitamansa virka lakkautetaan, laki takaa hänelle elinikäisen korvauksen. Vastaavassa tilanteessa olevan virkamiehen on otettava vastaan hänelle tarjottu, vastaavanlainen paikka; muussa tapauksessa hän menettää mainitun korvauksen.
Kuolleen virkamiehen leski ja alaikäiset pojat ja kaikenikäiset tytöt saavat eläkettä|115| tätä tarkoitusta varten perustetuista kassoista. Näitä kassoja rahoitetaan virkamiesten vuosittaisilla maksuilla; joitakin näistä kassoista rahoitetaan valtion tuella. Hallitus hyväksyy kassojen johtosäännöt; kassaa hallinnoi ja valvoo kuitenkin sen virkamiesryhmän edustaja(t), jolle kassa kuuluu.
73. Virkamiesten velvollisuudet.
Viranhoidon aloittaessaan jokaisen virkamiehen on vannottava vala hallitsijan ja isänmaan palvelemisesta uskollisesti ja rehellisesti.
Jokaisen virkamiehen on noudatettava ja sovellettava lakeja.
Virkamiehen on pantava täytäntöön esimiestensä ja ylempien auktoriteettien määräykset.
Jos virkamiehelle annettu määräys on lainvastainen, – ketä hänen tulee totella?
Laki ei anna tähän kysymykseen suoraa vastausta; tämä on periaatteellinen kysymys.
Hallinto ei näytä myöntävän sitä, että alaisella olisi oikeus kiistää sen viranomaisen määräys, jonka alainen hän on. On totta, että virkamies on väärässä, jos hän vastustaa määrättyä toimenpidettä siksi, ettei hän pidä toimenpidettä hyödyllisenä. Mutta jos virkamiestä syytetään esimiehensä määräyksen tottelematta jättämisestä, häntä ei rankaista, jos|116| määräys todetaan lainvastaiseksi. Kysymyksessä ei ole sokea totteleminen, vaan uskollinen ja älykäs totteleminen, jota perustuslaillinen valtio edellyttää virkamiehiltään.
Kuitenkaan tuomari ei ole tehtäviensä hoidossa velvollinen noudattamaan hänelle mahdollisesti annettavia määräyksiä. Tätä sääntöä sovelletaan myös hallintovirkamiehiin, jotka tekevät päätöksiä lain soveltamisesta.
Vaitiolovelvollisuus on yksi virkamiehen velvollisuuksista: virkamies sitoutuu valassaan pitämään salassa sen, mitä salassapito edellyttää.
Virkamiehen on pidättäydyttävä sellaisista tehtävistä, jotka voisivat olla ristiriidassa hänen virkamiesasemaansa koskevien velvoitteiden kanssa.
|117|XII. Kunnat
74. Kuntien itsehallinto.
Kun läänit ja kihlakunnat edustavat valtion hallintopiirejä (ks. yllä nro 63 s. 101), niin kunnille laki antaa itsehallinto-oikeuden.
Kunnallishallinto kattaa kaikki kunnan asiat: talouden, kunnan kiinteistöt, koulut, terveyden- ja sairaahoidon, poliisiasiat. Vain tietyt asiat, jotka erillislaissa määrätään, kuuluvat valtion viranomaisten toimivaltaan.
Kunnallinen itsehallinto ei kuitenkaan ole rajoittamaton: joissakin tapauksissa kunnallisviranomaisten päätökset ovat päteviä vain kun ne on alistettu maaherran tai senaatin hyväksyttäviksi. Päätökset erityistä tarkoitusta varten kerättävistä, monivuotisista lisäveroista tai terveydenhuoltoa ja poliisia koskevat määräykset on|118| alistettava maaherralle. Kaikki sellaiset päätökset, joilla myydään tai pantataan lahjoituksella kunnalle tullutta kiinteistöä tai joilla otetaan käyttöön tai poistetaan yleistä liikennettä koskevia maksuja, edellyttävät senaatin hyväksyntää. Jos kysymyksessä on pitäaikainen laina, maaseutukunnan on pyydettävä maaherran lupa, kun taas kaupunkikunnan on pyydettävä senaatilta lupa. Kaupunkien on vielä pyydettävä senaatilta lupa sääntömääräisten virkamiesten (pormestarit, valtuutetut ja muutamat muut) palkkoihin.
Valtio tukee kuntien kansakouluja sillä edellytyksellä, että ne toimivat kansakoululailla perustetun järjestelmän mukaisesti.
75. Kaupungit.
Kaupunkikunnan jäsen on jokainen, joka harjoittaa siellä kaupallista tai teollista elinkeinoa tai omistaa siellä kiinteistön tai jonka laillinen kotipaikka on kaupunkikunnan alueella.
Sellaisissa kaupungeissa, joissa väkiluku ei ole yli 2 000 asukasta, kunnallisista asioista päättämisoikeus kuuluu raastuvankokoukselle (rådhusstämma); kaupungeissa, joissa väkiluku on yli 2 000 asukasta, päättämisoikeus kuuluu kaupunginvaltuustolle (stadsfullmäktige – kaupungin valtuutetut). Ensimmäiseksi mainittuun kategoriaan kuuluva kaupunki voi päättää raastuvankokouksessa päätösvallan omaavan kunnanvaltuuston perustamisesta.
|119|Kuntakokous päättää kaupungissa tulojen määrän, joka muodostaa veroäyrin, ottaen kuitenkin huomioon lailla säädetyt 200 markan vähimmäismäärän ja 400 markan enimmäismäärän; tämä päätös tehdään kolmesta viideksi vuodeksi.
Äänioikeus perustuu verotukseen. Kaksi veroäyriä lasketaan yhdeksi ääneksi, kolme veroäyriä kahdeksi ääneksi mutta neljä veroäyriä neljäksi ääneksi jne. kahteenkymmeneen viiteen ääneen asti, mikä on enimmäisäänimäärä kunnan yhdelle jäsenelle. Naisia ei ole suljettu äänioikeuden ulkopuolelle.
Kaupungeissa, joissa ei ole kaupunginvaltuustoa, raastuvankokous kokoontuu puheenjohtajana toimivan pormestarin johdolla joko laissa säädetyin aikavälein tai kun maistraatti (magistrat) arvioi sen tarpeelliseksi. Maistraatin on valmisteltava kaikki raastuvankokoukselle esiteltävät asiat.
Kaupungeissa, joissa on kaupunginvaltuusto, ja tämä on pääsääntö, raastuvankokous koontuu pääsääntöisesti vain valtuutettujen, takseerauslautakunnan, tutkijalautakunnan ja rahatoimikamarin valintaa varten.
Raastuvankokous määrittelee valtuutettujen määrän lain asettamissa rajoissa. Näitä ovat alle 2 000 asukkaan kaupungeissa 12–30 valtuutettua|120|, 21–40 valtuutettua yli 2 000 mutta alle 10 000 asukkaan kaupungeissa, ja enintään 60 valtuutettua. Tietyissä tärkeissä raha-asioita koskevissa kysymyksissä valtuutettujen määrää on nostettava 1,5 kertaiseen jäsenmäärään. Vaalikelpoisia ovat: kaikki 25 vuotta täyttäneet, äänioikeutetut kunnan jäsenet, pl. naiset, konkurssissa olevat, häpeällisestä rikoksesta syytetyt tai tuomitut. Valtuutettu ei voi olla myöskään kuvernöörin, lääninsihteerin, lääninkamreerin, pormestarin, apulaispormestarin, poliisin, yleisen syyttäjän tai kunnanvaltuuston alaisen virkamiehen tehtävissä toimiva.
Valtuutetut valitaan kolmen vuoden ajaksi, ja kolmannes heistä valitaan vuosittain; he eivät saa tehtävästään korvausta. Valtuutetut valitsevat joukostaan puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan. Pormestari tai hänen maistraatin puheenjohtajana toimiva sijaisensa osallistuu valtuuston kokouksiin. Valtuusto voi nimittää lautakuntia asioiden valmistelua varten.
Jokaisessa kaupungissa on oltava rahatoimikamari (drätselkammare), joka vastaa raha-asioiden hoidosta. Rahatoimikamarin ohjesääntö alistetaan senaatin hyväksyttäväksi. Kaupunginvaltuusto|121| voi asettaa myös muita toimielimiä hallinnon eri sektoreille.Siten jokaisessa kaupungissa on kansakouluhallinto.
Maistraatin tehtäviin kuuluvat hallinto-oikeudelliset asiat, täytäntöönpano, poliisiasiat ja kaupunginvaltuuston asettamien hallintoelinten valvonta. Sen lisäksi se voi riitauttaa kaupunginvaltuuston lain vastaisena pitämät päätökset.
Maistraatti vastaa myös kaupungin vuosibudjetin valmistelusta; vuosibudjetista päättää kaupunginvaltuusto tai raastuvankokous, jos kaupungissa ei ole valtuustoa.
Budjetin kulut ylittävä määrä, joka ylittää kunnan varat ja epäsuorat tulot, katetaan yllä mainittuun verotukseen perustuvalla tuloverolla. Verotusta koskevat säännöt määritellään laissa. Takseerauslautakunnan päätöksistä voi valittaa tutkijalautakuntaan.
76. Maaseutukunnat.
Maaseutukuntien organisaatio eroaa kaupungeista erityisesti siten, että maaseutukunnissa ei ole maistraattia tai vastaavaa toimivaltaa omaavaa viranomaista, ja siten että jokainen pieni tai suuri kunta voi varata kuntakokoukselle (kommunalstämma) päätösvallan kunnanvaltuuston asettamisen ollessa vapaaehtoista.
Maalaiskuntaan kuulumista ja äänioikeutta siellä koskevat vaatimukset ovat melkein samat kuin kaupungeissa. Jokainen veroäyri vastaa yhtä ääntä.
Kuntakokous valitsee puheenjohtajansa; puheenjohtaja kutsuu kuntakokouksen koolle; kuntakokous on toimivaltainen kaikissa kunnan asioissa.
Kunnallislautakunta (kommunalnämnd) vastaa kuntakokouksen päätösten täytäntöönpanosta ja kaikista muista hallinnollista täytäntöönpanotehtävistä.
Kunnallislautakuntaan kuuluu puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja ja vähintää viisi jäsentä, jotka kuntakokous valitsee kolmeksi vuodeksi. Kunnallislautakunta vastaa verotuksesta, ellei kuntakokous ole perustanut sitä varten erityistä lautakuntaa. Kunnallislautakunta valmistelee budjetin, jonka kuntakookus hyväksyy. Kuntakokouksen nimittämät tarkastajat tarkastavat kunnallislautakunnan tilinpidon.
|123|XIII. Maanpuolustuksen organisaatio
77. Yleisiä määräyksiä.
Jokainen Suomen kansalainen on asevelvollinen.
Maan sotavoimana on: 1) aktiviinen sotaväki, joka on jatkuvasti palveluksessa; 2) reservi, joka pääasiallisesti tarkoittaa vakinaisen sotaväen lisäämistä sotaa varten; 3) nostoväki, tai maakuntajoukot (landtvärn), johon kuuluvat kaikki ne, jotka ovat reservissä palvelleet.
Vuosittainen palvelukseen kutsuttujen ikäluokka kattaa kaikki ne nuoret miehet, jotka ovat ennen tammikuun 1. päivää täyttäneet 21 vuotta.
Tämä joukko jaetaan aktiivipalvelukseen ja reserviin. Jako tapahtuu arvanheitolla.
Häpeällisestä rikoksesta tuomitut eivät saa astua sotapalvelukseen.
|124|78. Sotapalveluksen kesto; poikkeukset.
Aktiivipalvelus kestää pääsääntöisesti kolme vuotta; tämän ajan jälkeen palvelusta suoritetaan kaksi vuotta reservissä.
Ne, jotka palvelevat suoraan reservissä, pysyvät siellä viisi vuotta. Ensimmäisen kolmen vuoden aikana reserviläiset kutsutaan vuosittaisiin harjoituksiin, joiden kesto on kolme kuukautta.
Jokainen vuosiluokka muodostaa yhden luokan armeijan rekistereissä.
Asevelvollisuutensa reservissä suorittaneet kansalaiset kirjataan nostoväkeen siihen asti, kunnes he ovat täyttäneet 40 vuotta.
Nostoväen liikekannallepano tapahtuu vain, jos vihollinen on päässyt maahan. Siitä muodostetaan kansalliskaartin pataljoonia, joita komentavat sota-aikana käyttöön otetuissa varastojoukoissa palvelleet reserviläiset.
Asevelvollisuuden suorittamista koskeva poikkeus tai lykkäys voidaan myöntää vammaisuuden tai sairauden tai laissa mainitun syyn perusteella (esim. ainoa poika). Lykkäystä voidaan myöntää taloudellisista syistä tai opintojen loppuun saattamista varten.
Asevelvollisuuden kestoa lyhenee vuoden ylemmän kansakoulun käyneille,|125| puolitoista vuotta lyseon tai kaupallisen tai agronomisen instituutin suorittaneille, jne. ja kaksi vuotta yliopisto-opiskelijoille.
Papit ovat vapautettuja asepalveluksesta; lääkärit ja koulunopettajat ovat asevelvollisia vain sodan aikana; kauppalaivaston merimiehet ja luotsit ovat tehtävässään vapautettuja asevelvollisuudesta rauhan aikana.
Vuoden vapaaehtoisia otetaan aktiiviväkeen rajoitetusti, sillä edellytyksellä, että nämä ovat täyttäneet 17 vuotta ja ovat suorittaneet lyseon tai muun ylemmän asteen koulun. Tämä vuoden palvelus vastaa pakollista aktiivipalvelusta. Vapaaehtoisten värväämistä voidaan tehdä myös tietyissä muissa tilanteissa.
79. Kutsuntajärjestelmä.
Senaatti jakaa maan läänit 15 000–50 000 asukkaan kutsuntapiireihin.
Joukko-osastojen värväyksen, arvanheiton, terveystarkastusten, asevelvollisuutta koskevien poikkeusten myöntämisen jne. osalta otetaan käyttöön kutsuntatoimistoja, joissa on puheenjohtajana toimiva sotakomissaari, upseeri ja oikeustieteellisen tutkinnon suorittanut henkilö. Kun|126| toimisto toimii kihlakunnissa, toimiston kokoonpanoon lisätään myös kolme kuntien jäsentä.
Terveystarkastus ja arvanheitto tehdään kihlakunnissa 15. huhtikuuta–24. kesäkuuta välisenä aikana; palvelukseen astuminen tapahtuu marraskuun 1. päivänä.
Jokaisessa läänissä on keskuslautakunta, jolle voidaan osoittaa valitukset; keskuslautakunnan päätöksistä voidaan valittaa senaatin oikeusosastoon.
80. Johtaminen; joukkojen muodostaminen.
Kenraalikuvernööri on Suomen armeijan ylipäällikkö. Hän päättää sotilasasioiden johtamisesta.
Kenraalikuvernööri esittelee keisarille sotaministerin välityksellä ehdokkaat upseerin virkoihin. Hän nimittää komppanianpäälliköt ja reservin piiritarkastajat reserviin sijoitetuista upseereista.
Kenraalikuvernöörin apuna on pääesikunnan päällikkö, joka johtaa kenraalikuvernöörin sotilasasioiden kansliaa.
Kenraalikuvernööri päättää yhdessä senaatin kanssa reservin 90 harjoituspäivän jakautumisesta määrätyn kolmen vuoden osalta, kuten myös aktiivisen sotaväen kokoamisesta harjoitusleireille maassa.
Kenraalimajuri vastaa joukkojen tarkastuksesta sekä sotilasasioiden yksityiskohtaisesta hallinnosta.|127| Myös häntä avustaa pääesikunnan päällikkö ja kanslia.
Suomen armeijaan pääsee vain Suomen kansalainen.
Jokaisen upseerin on rauhan aikana eläköidyttävä palveluksesta 50–60 vuoden iässä, jos hän on vielä tuossa iässä pataljoonan komentajaa alempiarvoisessa asemassa. Upseerien oikeudet vastaavat siviilivirkamiesten oikeuksia.
Rauhanajan aktiivijoukon määrä määritellään laissa.
Keisari ja suuriruhtinas päättää senaatin esityksestä joukkojen muodostuksesta, niiden jakautumisesta eri aselajien välille ja niiden sijoittelusta.
Laissa määritetään, miten reservi on kutsuttava sotatilan aikana täydentämään aktiivijoukkoja sekä muodostamaan varajoukkoja. – Suomen armeijan tarkoituksena on puolustaa valtaistuinta ja isänmaata ja osallistua tällä tavalla keisarikunnan puolustukseen.
Viitteet
3Venäjän perustuslain IV artiklassa säädetään Venäjän keisarikunnan laista koskien Suomen yhdistämistä Venäjään; se kuuluu seuraavasti: ”Kaikkien venäläisten keisarillisesta valtaistuimesta erottamattomia ovat: Puolan kuningaskunnan hallitsijavalta ja Suomen suuriruhtinaskunnan hallitsijavalta”.
4Tässä teksti, josta yllä esitetty sen pääasiallinen sisältö (Hallitusmuodon 2 §): Kuninkaan ja suuriruhtinaan tulee hallita Waltakuntaansa, niin kuin laki sanoo, hänen eikä kenenkään muun; oikeutta ja totuutta wahvistaa, rakastaa ja warjella; mutta nurjuutta ja vääryyttä kieltää, häwittää ja polkea; kenenkään henkeä ja kunniata, ruumista ja onnea turmelematta, jollei hän laillisesti ole syyn-alaiseksi todistettu ja tuomittu, ja keneltäkään mitään irtainta tahi kiinteätä omaisuutta ottamatta ilman laillista tuomiota ja tutkintoa, sekä hallita waltakuntaa Maanlain Kuninkaankaaren ja tämän Hallitusmuodon mukaan.
5Vuodesta 1826 kuolemanrangaistusta ei ole koskaan pantu täytäntöön.
6Suomen senaatin organisaatio, joka eroaa niistä instituutioista, joita tällä hetkellä valtioiden enemmistöllä on käytössään, perustuu vanhaan ruotsalaiseen valtioneuvostoon (Riksrådet), sellaisena kuin se oli vuodesta 1632 vuoteen 1789. Tässäkin organisaatiossa oli osasto, joka harjoitti ylintä tuomiovaltaa.
7Käytännöksi vakiintui se, että prokuraattori osallistuu kaikkiin senaatin täysistuntoihin sekä oikeusosaston pöytäkirjan lukemiseen.
8Lisäksi luotsi- ja majakkalaitoksesta annetussa asetuksessa todetaan, että kenraalikuvernööri lähettää suoraan keisarikunnan laivastoministeriöön tiedonannon tietyistä kyseisen viraston toimialaan kuuluvista toimenpiteistä.
9Kirkollislainsäädäntöön liittyy kuitenkin yksi ehto: evankelis-luterilaista kirkkoa koskevien lakialoitteiden on perustuttava kirkolliskokouksen ehdotukseen.
10Kirkolliskokousta on kuultava kaikista lainsäädännön alan kysymyksistä, jotka liittyvät tämän kirkon suhteisiin toisiin kirkkoihin tai valtioon, sekä niin sanotusti yhteisissä asioissa (avioliitot jne.).
11Kyseinen lakikokoelma ilmestyy myös venäjäksi.
12Budjettikausi voi siten kestää viisi vuotta. Mutta viimeisimmät kaudet ovat kestänet vain kolme vuotta, koska keisari päätti vuonna 1882 kutsua valtiopäivät koolle vuonna 1885, ja vuonna 1885 hän päätti kutsua valtiopäivät koolle jälleen vuonna 1888 (ks. nro 28 yllä, s. 47).
13Vanhan kirkkolain mukaan näiden kirjojen hyväksyminen oli riippuvainen hallituksesta.
14Suomalaisista noin 40 000 kuuluu kreikkalaisortodoksiseen kirkkoon, mikä on noin 2 % suuriruhtinaskunnan väestöstä.
15Anglikaaninen ja reformoitu kirkko on tunnustettu vuodesta 1741 maassa hyväksytyiksi uskontokunniksi.
16Metrijärjestelmä otettiin Suomessa käyttöön heinäkuun 16. päivänä 1886 annetulla lailla. Tämän järjestelmän käyttöönotto tapahtui vuodesta 1887 alkaen.
17Toukokuun 10. päivänä 1886 annettu pankkiasetus kumosi yhtiöiden pankkien setelinanto-oikeuden; ainoastaan yksi tällainen pankki oli käyttänyt oikeutta hyväkseen ja käytti sitä oikeuden päättymiseen asti.
18Suomen nykyinen rahajärjestelmä otettiin käyttöön elokuun 9. päivänä 1877 annetulla lailla. Suomen rahan perustana on kulta ainoana arvonmittana. Rahan laskuyksikkönä on markka, joka jaetaan sataan penniin. Kullasta lyödään kahden laatuisia rahoja, kymmenen ja kahdenkymmenen markan arvoisia, ja ne vastaavat painoltaan ja koostumukseltaan Ranskassa käytössä olevia kultarahoja. On olemassa myös yhden ja kahden markan hopearahoja sekä kuparirahoja. Kultarahoja on otettava vastaan maksuna missä määrin hyvänsä. Yksityisten ei tarvitse ottaa vastaan kuin enintään yhden- ja kahdenmarkan rahoja 10 markkaa, pienempiä hopearahoja 2 markkaa ja kuparirahoja 1 markka.
19Jo 50 vuoden ajan suuriruhtinaan kruununperijät ovat toimineet Keisarillisen Aleksanterin yliopiston kanslereina.
20Periaatetta ei sovelleta senaatin oikeusosaston jäseniin, koska heidän tehtävänsä on ensisijaisesti toimia hallitsijan neuvonantajana; he harjoittavat ainoastaan hallitsijalle kuuluvaa delegoitua tuomiovaltaa.