27.1.1885 Lantdagen

Vapaaherra R. A. Wrede: Minäkin pyydän saada kannattaa anomusmuistion lähettämistä lakivaliokuntaan. Tämän muistion avulla aloitteen tekijä on palauttanut päiväjärjestykseen yhden kaikkein tärkeimmistä perustuslaillisista kysymyksistä, ministerivastuun. On lyhyesti sanottuna suoranainen meidän aikojemme valtio-opin aksiooma, että hallituksen jäsenillä on ministerivastuu tai jonkinlainen velvollisuus selvittää kansan edustajistolle toimenpiteitään, ja vastaavasti edustajistolla on oikeus tarkastaa näitä toimenpiteitä ja lausua niistä arvionsa, ja että jotain vastaavaa on oltava jokaisessa pitemmälle kehittyneessä perustuslaissa seurauksena siitä perustuslaillisesta kehityksestä, joka on jatkunut oikealla ja viisaalla tavalla. Silti ovat vain poliittisessa mielessä pisimmälle ehtineet kansakunnat pystyneet tähän mennessä kaikin tavoin onnistuneesti toteuttamaan tämän ajatuksen. Useimmissa kansoissa on sen toimeenpano törmännyt suurempiin tai pienempiin vaikeuksiin, ja erityisesti meillä on sellaisen instituution luomisen oltava väkisinkin huomattavasti vaikeampaa, osittain siksi, että edustajistomme koostumus jakaantuu neljään eri säätyyn, osittain seurauksena siitä meidän hallitusinstituutiomme kummallisuudesta, ettei sen useimmilla jäsenillä ei ole tilaisuuttaa olla suoraan tekemisissä Hänen Majesteettinsa kanssa. Jo vuoden 1863 valtiopäivillä esitettiin tässä säädyssä anomus, joka kohdistui Hänen Majesteettinsa suomalaisten neuvonantajien vastuuseen. Tämä anomus hyväksyttiin kaikissa säädyissä, mutta se ei johtanut mihinkään jatkotoimenpiteisiin. Sen jälkeen kysymys on jäänyt lepäämään edellisiin valtiopäiviin saakka, jolloin se nostettiin taas tässä säädyssä esiin. Tällä kertaa se esitettiin kuitenkin sellaisessa muodossa, joka teki sen hyväksymisen mahdottomaksi, koska se herätti pelkoa seurauksista, jotka olisivat saattaneet iheuttaa varsin suurta vahinkoa johtamatta lähemmäksi tavoitetta, vaan päinvastoin vieneet sitä kauemmaksi. Kuten edellinen arvoisa puhuja pahoitellen lausui, oli silloin Ritarikunnan ja Aateliston mahdotonta ottaa tätä anomusta käsittelyyn.

Nyt esillä olevan anomusmuistion suureksi eduksi taas on mainittava, että se liittyy luonnollisella tavalla jo olemassa olevaan, tähän suuntaan johtavaan säädökseen, nimittäin Valtiopäiväjärjestyksen §:ään 27 siitä, ”että valtiovallan on suostuttava siihen, että säädyt saavat hankkia tiedon, miten kruunun tulot on käytetty maan hyödyksi ja parhaaksi”. Tämän ehdotuksen toinen ansio on mielestäni siinä, ettei mitään Hänen Majesteettinsa neuvonantajien juridista vastuuta aseteta kyseenalaiseksi. Yleisesti ottaen edustajiston kokoukset ovat osoittautuneet varsin sopimattomaksi foorumiksi lainrikkomuskysymysten ratkaisemiseen, ja nämä hallituksen jäsenten juridista vastuuta koskevat määräykset, joita on joissakin perustuslaeissa, ovat tavallisesti muodostuneet juuri siksi kompastuskiveksi, johon ministerivastuu on näissä valtiossa, kuten sanonta kuuluu, kompastunut ja taittanut niskansa. Aloitteen tekijä ehdottaa vain vastuuta, joka lähtee hallituksen suorittamien tärkeimpien toimenpiteiden tarkastuksesta, siis kuten perustelussa nimenomaan sanotaan, siinä ei tarkasteta henkilöä vaan sitä asiaa, johon pyritään, eikä myöskään erityisiä, merkitykseltään vähäpätöisempiä toimenpiteitä, vaan sellaisia, tärkeämpiä toimenpiteitä, jotka voivat painaa leimansa hallituksen politiikkaan. Edellinen puhuja huomautti, että tässä mielessä aloitteentekijän loppulausunnossa on tietty epäselvyys. Minun on tunnustettava, ettei minusta aloitteentekijän pyrkimys vaikuttanut arveluttavalta, vaan että tavoite oli se, jonka juuri mainitsin. Mahdollinen muotoilun epäselvyys näyttää minusta luonnolliselta seuraukselta aiheen arkaluontoisuudesta, jonka vuoksi on välttämätöntä käyttää jossain määrin häilyviä ilmauksia.

Minun on edelleen laskettava tämän anomusmuistion eduksi, että se viittaa tavoittelemassaan tarkoituksessa poikkeuksetta kaikkiin Hänen Majesteettinsa neuvonantajiin. Jos tässä suhteessa tehtäisiin poikkeuksia, olisi suhteellisen selvää, että ne henkilöt, jotka olisivat poikkeuksia, saisivat muihin nähden yliotteen, jos niin saan sanoa; he olisivat ainoita, jotka saisivat kertoa monarkille muiden asioista, ja se painaisi tällöin näiden muiden merkitystä alas oleellisessa määrin.

Edellinen arvoisa puhuja on ehdottanut, että aloitteentekijän vaatiman, laajan yleisen selvityksen sijaan pitäisi luovuttaa vain erityisiä Senaatin toimituskuntien kertomuksia. Itse uskon kuitenkin, ettei tällä tavoin päästäisi päämäärään, johon pyritään. Vaaditaan nimenomaan laajaa ja täydellistä selvitystä hallituksen tärkeimmistä toimenpiteistä. Näiden selvitysten avulla säädyillä olisi tilaisuus arvioida sen toiminnan laatu, jota hallituksessa on kehitetty edellisten valtiopäivien jälkeen.

Minun silmiini on tätä anomusmuistiota tarkastellessani osunut vain yksi sellainen mietityttävä asia, jolla on isompaa merkitystä, nimittäin, ettei hallituksen jäsenillä ole meidän nykyisen perustuslakimme mukaan tilaisuutta osallistua välittömästi edustajiston neuvonpitoihin. Täytyy nimittäin olla suuressa määrin vastenmielistä joutua huomautusten kohteeksi saamatta suoraa tilaisuutta puolustautua. Tätä seikkaa ei aloitteen tekijä ole kuitenkaan täysin ohittanut, päinvastoin. Perustelun lopussa viitataan siihen, että tässä suhteessa muutos olisi toivottavaa. Minun näkemykseni mukaan tämän toivomusaloitemuistion ehdoton seuraus on nimenomaan, jos se hyväksytään ja jos se johtaa johonkin toimenpiteeseen, että tässä suhteessa pitäisi tapahtua muutos, eli että Hänen Majesteettinsa neuvonantajille annetaan tilaisuus osallistua välittömästi säätyjen neuvonpitoihin. En kuitenkaan usko, että minulla on syytä lausua mielipidettäni siitä, miten tämä toteutetaan. Huomautan vain, että lakivaliokunta, jonka käsittelyyn tämä toivomusaloitemuistio oletettavasti tullaan lähettämään, varmaan löytää tähänkin jonkin sopivan ulospääsytien. Minusta on monesta syystä luonnollista, ettei aloitteen tekijä ole halunnut esittää tässä kohdin mitään tiettyä ehdotusta.

Mielestäni on siis aloitteen tekijän osoittaman suuntainen kysymyksen ratkaisu tällä hetkellä paras löydettävissä oleva. Sitä vastaan saatetaan kenties huomauttaa, että tarkastusoikeus, johon aloitteen tekijä pyrkii, on merkitykseltään varsin vähäinen, eli toisin sanoen tekijä pyytää aivan liian vähän. Omalta osaltani näen tässä päinvastoin anomusehdotuksen suuren ansion. Nykyisissä oloissa meidän ei nimittäin pidä perustuslain alueella yrittää edetä suurten ja laajojen perustuslaillisten muutosten avulla, vaan meidän on otettava edistysaskeleemme pääasiassa valtiopäivien käytännön työn kautta. Ei varmaankaan ole mitään epäilystä siitä, etteikö aloitteentekijän ehdottama toimenpide valmistelisi nyt tässä mielessä mahdollisuutta yhden käytänteen kehittämiseen. Olosuhteista riippuu, kehittyykö tämä mahdollisuus enemmän tai vähemmän johdonmukaisesti täydeksi todellisuudeksi, mutta mielestäni se onkin pääasia, johon nyt voidaan pyrkiä. Ainakin se on antanut lähtökohdan käytänteeseen, josta voi jotakin tämän suuntaista kehittyä. Toistan vaatimukseni, että anomusmuistio tulee lähettää lakivaliokuntaan.

Herra Rein: Täällä on jo muistutettu, ja sen on arvoisa aloitteentekijä itsekin tehnyt, että edellisillä valtiopäivillä esitettiin tässä salissa ehdotus, joka samalla tavoin tähtäsi monarkin neuvonantajien vastuun periaatteen lisäämiseen valtio-oikeuteemme. Tämä ehdotus, jonka silloin tein, ei kuitenkaan onnistunut saamaan korkea-arvoisen Aatelissäädyn suosiota, ei edes sen verran, että se olisi lähetetty valiokuntaan. Sen vuoksi tunsin erityistä tyydytystä, kun kuulin vapaaherra von Bornin lukevan toivomusaloitemuistiotaan. Minua kiehtoi, että hän oli taas herättänyt tämän kysymyksen eloon. Sillä vaikka hänen ehdotuksensa on tietenkin lukuisissa kohdin muokkautunut siitä, joka edellisillä valtiopäivillä esitettiin, niin minun käsitykseni on kuitenkin, että se on oleellisissa kohdissa yhdenmukainen edellisen kanssa. Sen tavoite on sama. Perusmääritykset ovat samat. Täällä on toki aivan äsken eräs arvoisa puhuja, vapaaherra Wrede lausunut päinvastaisen käsityksen, nimittäin että nämä kaksi ehdotusta olisivat niin erilaisia, että kun vapaaherra Wrede haluaa mitä lämpimimmin tukea vapaaherra von Bornin ehdotusta tai ainakin vaatia sen lähettämistä valiokuntaan, hän selittää, että olisi ollut Aatelissäädylle mahdotonta myöntää minun ehdotukselleni samaa etua. Sallinette minun tästä syystä, mutta myös muiden syiden pohjalta, lyhyesti käsitellä vapaaherra von Bornin ehdotuksen suhdetta siihen, jonka viime valtiopäivillä tein. En tietenkään tee sitä sen vuoksi, että katsoisin omistavani tällaisissa asioissa mitään patenttioikeutta, eikä sellaista pidä edes ottaa esiin, tai että: kellään ehdotuksen tekijällä olisi siihen oikeus jus primi occupantis -periaatteen pohjalta. Mutta jos korostan, miten olen käsittänyt suhteen näiden kahden ehdotuksen välillä, niin teen sen osittain historiallisen kiinnostuksen vuoksi, osittain siitä näkökulmasta, että siten pystyn tuomaan valaistusta vapaaherra von Bornin nyt viimeksi tekemän ehdotuksen laadusta. Vapaaherra von Born on sanonut, että kun hän oli tarkoin tutkinut niitä syitä ja seurauksia, joita viimeksi esitettiin tässä salissa ehdotuksestani keskusteltaessa, hän oli tullut muun muassa siihen tulokseen, että ehdotetun säätyjen tarkastusoikeuden ja siihen loogisesti liittyvän monarkin neuvonantajien moraalisen vastuun täytyy olla ensi sijassa yleinen ja samanlainen heille kaikille; se ei saa koskea vain Keisarillisen Senaatin jäseniä, vaan myös suomalaisen komitean jäseniä Pietarissa sekä kenraalikuvernöörin ja ministerivaltiosihteerin toiminnan julkista puolta. Minulla on syytä uskoa, että yksi jos toinenkin löytää tätä kohdasta oleellisen eron minun ehdotukseni ja vapaaherra von Bornin esittämän ehdotuksen välillä. En tiedä, onko vapaaherra von Born itse kanssani tästä samaa mieltä. On totta, että korostin ehdotuksessani ja sen nimenomaisessa loppurutistuksessa lähinnä sellaisen tarkastusoikeuden välttämättömyyttä, joka ulottuisi Keisarillisen Senaatin toimenpiteisiin. Mutta pyydän kuitenkin saada korostaa seuraavia seikkoja. Mitä ensinnäkin kenraalikuvernööriin tulee, niin koska kenraalikuvernööri on Keisarillisen Senaatin puheenjohtaja, se tarkastusoikeus, joka ehdotukseni mukaan koskisi säätyjä ja niiden oikeutta Senaatin toimien tarkastukseen, ulottuisi myös kenraalikuvernöörin virallisiin toimenpiteisiin, niihin, joista on olemassa julkisia dokumentteja. Vapaaherra von Bornin ehdotus ei tässä suhteessa ulotu pidemmälle. Siis tässä ei ole mitään eroa hänen ehdotuksensa ja minun ehdotukseni välillä. Mitä tulee Pietarin ministerivaltiosihteeriin ja komiteaan, niin on totta, etten ehdotuksessani katsonut muodollisista epäilyistä johtuen, joista painetut pöytäkirjat antavat tarkempaa tietoa, että minun pitäisi korostetusti anoa tarkastusoikeuden ulottamista näihinkin. Esitin kuitenkin painokkaasti, että käsitykseni mukaan säätyjen oikeutta Senaatin pöytäkirjojen tarkastamiseen pitää täydentää säätyjen hyväksymällä lailla, joka koskee niitä virkamiehiä ja toimihenkilöitä, joista muodostuu Hänen Majesteettinsa lähin neuvonantajakunta, sekä että tarkastusoikeus ulotetaan myös näiden neuvonantajien toimintaan. Olin kuitenkin ehdotukseni perusteluissa korostanut, että ehdotettu tarkastusvaliokunta, mikäli se perustettaisiin, voisi jo Valtiopäiväjärjestyksen §:n 40 mukaan saada tilaisuuden pyytää Pietarin komitean pöytäkirjoja tarkastettaviksi ja siten myös tarkastaa ministerivaltiosihteerin siinä esittämät lausunnot. Mitä ministerivaltiosihteerin toiminnan tärkeimpään puoleen tulee, toisin sanoen niihin suullisiin lausuntoihin, joita tämä Hänen Majesteetilleen antaa, ne eivät tietenkään ehdotukseni mukaan olisi kuuluneet säätyjen tarkastettaviksi, mutta tilanne olisi sama myös vapaaherra von Bornin mukaan. Siten ei tässäkään suhteessa ole mitään oleellista eroa sen ehdotuksen, joka minulla oli kunnia esittää, ja vapaaherra von Bornin ehdotuksen välillä. Myönnän kuitenkin mielelläni, että vapaaherra von Born on minua täsmällisemmin ja selvemmin korostanut, että tarkastusoikeuden pitää olla yleinen. En halua ollenkaan pitää kiinni niistä muodollisista epäilyistä, joita tässä suhteessa lausuin, ja jotka perustuivat pääasiassa siihen, ettei olisi oleellista, että Valtiopäiväjärjestyksessä määrättäisiin jotain Pietarin ministerivaltiosihteeriä ja komiteaa koskevaa, koska mikään säätyjä koskeva laki ei määrää, että näitä viranhaltijoita pitää olla olemassa. Haluan antaa, kuten sanottua, näiden muodollisten epäilyjen olla. Haluan tunnustaa, että vapaaherra von Bornin ehdotus on tältä osin paremmin muotoiltu kuin minun, ja pyydän saada tässä kohdin tukea ehdotusta sellaisena kuin hän on sen muotoillut. Vapaaherra von Born sanoo edelleen, että ”tarkastuksen on kohdistuttava asian ja järjestelmien selvittämiseen, siten siis hallituksen toimenpiteisiin, ei jonkun neuvonantajan myötävaikutukseen”. Olen täysin samaa mieltä, että tarkastuksen on kohdistuttava asiaan, eikä se saa olla kenenkään henkilön tarkastamista. En silti voi olla esittämättä sekä arvoisan ehdotuksen tekijää että herra Mecheliniä vastaan huomautusta siitä, että hallituksen jokaisen toimenpiteen taustalla on ihmisiä, että jokaisen hallituksen toimenpiteen tarkastuksen, jokaisen kehumisen, jokaisen moitteen täytyy kiistatta kuitenkin osua niihin henkilöihin, joiden aloitteesta ja neuvosta nämä hallituksen toimenpiteet ovat syntyneet. Siten jokainen kehu ja moite, jonka säädyt lausuvat hallituksen toiminnasta, osuu kiistatta ihmisiin. Se on jotain asian luonteeseen kuuluvaa, eikä sitä pystytä millään muotoa ennakoimaan. Mikäli käsitteellä vastuu on ylipäänsä oltava jotain merkitystä, niin sen on oltava ihmisten vastuuta. Mikään vastuu, oli se sitten poliittinen, juridinen tai moraalinen, ei voi koskea muita kuin ihmisiä. Jos siis neuvonantajan vastuun on oltava muuta kuin tyhjä sana, niin sen täytyy olla niiden ihmisten vastuuta, jotka ovat suorittaneet jonkin toimenpiteen. Herra Mechelin on korostanut tiettyä epäjohdonmukaisuutta toivomusaloitemuistiossa, koska perusteluissa sanotaan, että tarkastuksen pitää koskea vain asiaa, kun hän kuitenkin loppusanoissaan lausuu, että tarkastuksen pitää merkitä sitä, että säätyjen on saatava tietää, miten Hänen Majesteettinsa neuvonantajat ovat pyrkineet vaikuttamaan maan hyödyksi ja parhaaksi. En omalta osaltani ymmärrä, miten hallituksen toiminnan tarkastus voi tapahtua ja mitä se hyödyttää, ellei nimenomaan sitä, että säädyt saavat tietää, ovatko neuvonantajat toimineet maan hyödyksi ja parhaaksi vai eivät. Muuten olen vapaaherra von Bornin ja herra Mechelinin kanssa yhtä kaukana siitä mielipiteestä, että säätyjen tarkastusoikeutta pitää käyttää henkilökohtaisten antipatioiden tai henkilökohtaisten tunteiden purkamiseen. Säätyjen tarkastusoikeus ei voi eikä se saa tarkoittaa muuta, kuin että säädyille annetaan lisää vaikutusvaltaa hallituksen toimiin. Mutta kuten minulla jo oli kunnia esittää, asian luonteeseen kuuluu, ettei tätä vaikutusvaltaa voi harjoittaa vähemmällä kuin siten, että ihmiset joutuvat niin sanoakseni kiipeliin niistä toiminnoista, joita säädyt tarkastavat. Vapaaherra von Born mainitsi edelleen, ettei tarkastus saa mennä pikkuasioihin tai horjuttaa luottamusta monarkin ja hänen neuvonantajiensa välillä, vaan pikemminkin häivyttää väärinkäsityksiä ja vääriä arviointeja hallituksen toimenpiteistä ja hallituksen virkamiehistä ja muista toimijoista. Tässä suhteessa olen täysin samaa mieltä arvoisan aloitteentekijän kanssa. Säätyjen tarkastusoikeudella ei voi olla mitään muuta tavoitetta kuin saada aikaan yksimielinen yhteistyö edustajiston ja hallituksen välillä, mutta tämä tietenkin siten, että nimenomaan säätyjen tarkastus estää, ettei hallitusinstituutio, joka sotii säätyjen näkemystä vastaan siitä, mikä maalle on hyödyllistä, voi jatkuvasti pysyä vallassa. Omalta osaltani olen siten vapaaherra von Bornin kanssa samaa mieltä useasta oleellisesta kohdasta. Ennen muuta itse pääasiasta, säätyjen hallituksen toimenpiteitä koskevan tarkastusoikeuden hyödyllisyydestä, sen välttämättömyydestä, että osittaista tarkastusoikeutta, jonka Valtiopäiväjärjestyksen §§ 27 ja 36 jo antavat, pitää edelleen täydentää siten, että se taloudellisten asioiden tarkastusoikeus, joka säädyillä jo on, ulotetaan myös muihin asioihin. Olen edelleen yhtä mieltä vapaaherra von Bornin kanssa siitä, että meidän pitäisi toistaiseksi selvitä ilman neuvonantajille sälytettävää varsinaista juridista vastuuta. Myönnän kernaasti, että perustuslaissa säädetyn juridisen vastuun tulisi kuulua perustuslaillisen järjestelmän kokonaisuuteen, mutta haluan ehdotuksen esittäjän kanssa tyytyä toistaiseksi siihen, että saavutetaan pelkkä poliittinen vastuu tai moraalinen vastuu, kuten hän haluaa sitä kutsua. Olen lopuksi vapaaherra von Bornin kanssa yhtä mieltä siinä tärkeässä mielessä, että ministerivastuun ollessa kysymyksessä toimimme viisaimmin, kun aluksi tyydymme vain osittaiseen uudistukseen. Juuri tämä oli kuitenkin se, joka edellisten valtiopäivien keskustelussa muun muassa pantiin ehdotukseni taakaksi, eli ettei siinä vaadittu ennen kaikkea säädöstä siitä, ettei Hänen Majesteettinsa saisi koskaan ryhtyä toimenpiteisiin kuulematta ensin suomalaisia neuvonantajiaan; ja sitten ministerivastuu lankeaisi itsestään. Sanalla sanoen vaadittiin, että meidän olisi pitänyt viedä parlamentaarinen järjestelmä läpi kaikkine seurauksineen tämän sittemmin kyseenalaistetun uudistuksen yhteydessä. Meidän on epäilemättä pyrittävä luomaan meille parlamentaarisia instituutioita entistä päättäväisemmin, mutta pystymme etenemään siinä vain askel askeleelta. Sellaisessa maassa kuin meidän, jossa nykyhetkellä Yhdistys- ja vakuuskirja muodostaa voimassa olevan perustuslain, ei voi toivoa, että kaikki ne perustuslailliset takuut saataisiin ensi yrittämällä, jotka ovat tässä suhteessa voimassa pidemmälle ehtineissä maissa. Olen pitänyt esillä samankaltaisia kohtia vapaaherra von Bornin ehdotuksen ja sen ehdotuksen välillä, joka minulla oli kunnia esittää kolme vuotta sitten. Myös eroavuuksia on. Vapaaherra von Born ei halua, että hallituslaitosten pöytäkirjat olisi annettava täydellisinä säätyjen tarkastettaviksi, vaan että niille tulisi antaa ainoastaan selostuksia tai kertomuksia hallituksen toiminnasta. Tunnustan kernaasti, että sellaisista seikkaperäisistä selostuksista olisi suurta hyötyä, ja niistä säädyt saisivat paljon johdatusta hallituksen toiminnan arviointiin, nimittäin jos myös muut toimituskunnat luovuttaisivat samankaltaisia selostuksia, joita säädyt ovat jo saaneet taloustoimituskunnalta. Se olisi tietenkin askel eteenpäin. Voidaan kuitenkin muistuttaa siitä, että aina saattaa käydä niin, ettei yksi tai toinen hallituksen tärkeimmistä toimenpiteistä tulisikaan säätyjen tietoon. On kyseenalaistettu mahdollisuus pöytäkirjojen täydellisen tarkastuksen aikaansaamisesta, koska niiden läpikäyminen vaatisi aivan liian paljon työtä. Valtioneuvoston pöytäkirjat pystyttiin kuitenkin tarkastamaan Ruotsissa siihen aikaan, kun väliaika kaksien valtiopäivien välillä oli 5 vuotta. Tarkastus ehdittäisiin tehdä siten, että perustuslakivaliokunta jakaantuisi useisiin osastoihin. Tärkein ero vapaaherra von Bornin ja minun toivomusaloite-ehdotustemme välillä on, ettei vapaaherra von Born ole ottanut ehdotukseensa mitään kohtaa siitä, että säädyt voisivat tarkastuksen johdosta mennä Hänen Majesteettinsa puheille viemään esityksiä, joissa he ilmaisevat luottamuksensa tai epäluottamuksensa hänen neuvonantajiaan kohtaan. Vapaaherra von Born haluaa siis antaa asian riippua valiokuntamietinnön moraalisesta vaikutuksesta ja siitä keskustelusta, joka saattaa asian johdosta säädyissä kehkeytyä. Omasta puolestani uskon, että jonkin verran enemmän voisi toivoa. Uskon, että olisi periaatteessa oikeampaa ja olisi enemmän parlamentaarisen hengen mukaista, jos säädyt katsoisivat, että niille on nimenomaan tunnustettu oikeus ilmaista monarkille luottamuksensa tai epäluottamuksensa tämän neuvonantajia kohtaan, koska silloin säädyt rohkenisivat ottamaan näin tärkeän askeleen. On toki sanottu, että säädyt voivat vetoomusten kautta ilmaista mielipiteensä hallituksen toiminnasta, mutta uskoakseni joka kerta, kun tällainen tilanne tulee eteen, kiistetään, että niiden oikeus ulottuisi siihen, että ne saisivat ilmaista mielipiteensä sellaisista hallituksen toimenpiteistä, joista ihmiset voivat joutua hankaluuksiin, ellei sellaista oikeutta ole nimenomaan perustuslaissa säädyille myönnetty. Näyttää olevan erityisiä epäilyjä siitä, että säädyt käyttäisivät tällöin oikeuttaan ilmaista Hänen Majesteetilleen käsityksensä tämän neuvonantajien toiminnasta. En tiedä, miksi tällaista epäluuloa edelleen kohdistetaan Suomen edustajiin. Mitään muutahan tämä oikeus ei sisältäisi, kuin mitä jo on muissa perustuslaillisissa valtioissa, joissa edustajistolla sekä on oikeus antaa luottamuslause tai epäluottamuslause hallitusta kohtaan että saattaa tämän äänestyksen lopputulos monarkin tai valtionpäämiehen tietoon, ja he myös käyttävät tätä oikeutta. Vaikka vapaaherra von Bornin ehdotus eroaa minun esityksestäni tässä varsin tärkeässä kohdassa, niin haluan kuitenkin lämpimästi tukea hänen pyyntöään, että hänen ehdotuksensa lähetettäisiin valiokuntaan. Teen sen sitäkin mieluummin, koska minäkään en ole mitenkään vakuuttunut, että jo nyt saavutettaisiin kaikki, minkä minä omalta osaltani katsoisin toivottavaksi. Tunnustan, että tulin jo vapaaherra von Bornin lukiessa ehdotustaan vakuuttuneeksi siitä, että se kyllä kohtaisi suopeampia kannanottoja kuin minun, ja mielihyvällä näen, etten ole erehtynyt. Se keskustelu, jota täällä on jo käyty, on saanut minut siitä vakuuttuneeksi. En voi muuta kuin toivottaa ehdotuksen esittäjälle sen vuoksi onnea, ja yhtyä niihin, jotka vaativat, että hänen ehdotuksensa tulee lähettää lakivaliokuntaan.

Herra Pippingsköld: On kysymyksiä, suuria toiveita, joita ei tässä säädyssä kuitenkaan voida unohtaa, vaikka ne saisivatkin jonkin aikaa levätä. Ne on aina herätettävä uudelleen henkiin. Näihin toiveisiin kuuluvat uskonnonvapaus ja eriuskolaislaki, lehdistönvapaus ja lehdistölaki, kenties myös opetusvapaus, mutta tässä on nyt lähinnä kysymys ministerivastuusta, joskin vain sen lievässä muodossa, jossa vapaaherra von Born on sitä täällä esitellyt ja laatinut siitä toivomusaloitemuistion. Minusta näyttää, kuten kaikista edellisistä puhujistakin, että vapaaherra von Born on ratkaissut kysymyksen onnistuneella tavalla, – maltillisesti, oikeudenmukaisesti ja täysin puolueettomasti. Voisi sanoa, että hänen tavoitteenaan on sovittaa valtiomahtien väliset suhteet, jos ne joskus voisivat häiriintyä. Olen siksi pyytänyt puheenvuoron yhtyäkseni mitä lämpimimmin niihin, jotka ovat puoltaneet toivomusaloitemuistion lähettämistä lakivaliokuntaan. Eräs arvoisa puhuja, herra Mechelin, on tehnyt yhden huomautuksen, joka ei ole kovinkaan oleellinen. Tuota tekstikohtaa voitaisiin oikeastaan pitää kirjoitusvirheenä, sillä muistion loppuponnessa sanotaan: ”Miten Hänen Majesteettinsa neuvonantajat ovat yrittäneet toimia”, vaikka pitäisi olla: mitä Hänen Majesteettiinsa neuvonantajat ovat tehneet. Mutta erittäin tyytyväisenä kuulin saman arvoisan puhujan lisäysehdotuksen, että sen toimenpiteen, joka olisi seurausta tarkastusvaliokunnan säädyille antamasta huomautusmuistiosta, pitäisi olla vain ehdotus muutoksesta siihen osaan tai niihin osiin jotakin hallituksen toimintaa, joista valiokunta on huomauttanut. Toinen arvoisa puhuja, vapaaherra R. Wrede on huomauttanut puutteena, ettei toivomusaloitteessa ole mainittu tai otettu esiin vaikeuksia siitä, etteivät hallituksen jäsenet voi kussakin säädyssä puolustaa niitä toimia, joita he ovat puoltaneet. Uskallan arvella, että vaikkei sellaista selventävää puolustusta voitaisikaan toteuttaa erillisessä plena plenorumissa, niin hallitukselle olisi helppoa antaa tarkastusvaliokunnalta ilmoituksen saatuaan jonkun jäsenensä välityksellä suullisesti tai kirjallisesti tarkempia tietoja niistä perusteluista, jotka sillä on ollut sen selvityksen lisäksi, jonka valiokunta on pystynyt kokoamaan hallituksen kyseisen toimenpiteen perimmäisistä syistä. Tällöin kysymys olisi näin helposti ratkaistu. Esimerkiksi Ranskassa on erittäin tavallista, että joku ministeri antaa erikoistietoja tai puolustaa jotain toimenpidettään jossakin edustajakamarin valiokunnassa. Saanen lausua lämpimät onnitteluni vapaaherra von Bornille ja varman toivomukseni, että kunnianarvoisa Aatelissääty lähettää anomuksen lakivaliokuntaan.

Herra Kasten Antell: Illalla valmistavassa keskustelussa vapaaherra von Bornin anomusmuistiosta kohdistettiin useiden asiaa koskevien huomautusten lisäksi, joista on jo ollut puhe, ja jotka oletettavasti arvoisa aloitteentekijä itse vielä ottaa esiin, moitteita myös niitä Aatelissäädyn jäseniä kohtaan, joihin minäkin saan laskea kuuluvani, jotka edellisillä valtiopäivillä vastustivat silloin käsiteltäväksi jätettyä, samaan suuntaan menevää ehdotusta. Koska käsitykseni mukaan nyt edessämme oleva ehdotus sisältää täydellisen kritiikin edellistä aloite-ehdotusta kohtaan, eikä uusi ehdotus siten sisällä vain aiheen kehittämistä vaan myös oleellisia, periaatteellisia muutoksia edelliseen nähden, niin tunnontarkan vertailun molempien ehdotusten olisi välillä pitänyt ehkäistä sellaiset vihjailut, joita täällä illalla lausuttiin. On pidetty liiankin riittävästi esillä, että pelkästään Senaatin jäseniä koskeva lainmääräys vastuusta säätyjen tarkastusvaliokunnan edessä ja Senaatin ulkopuolella olevien, vaikutusvaltaisten viranomaisten jättäminen vastuun ulkopuolelle vaikuttaisi väkisinkin kotimaisen neuvostokamarin vaikutusvallan vähenemiseen hallituksen toimenpiteisiin nähden ja vahvistaisi sitäkin enemmän kenraalikuvernöörin, ministerivaltiosihteerin, hänen sijaisensa ja Pietarin komitean ylivaltaa kaikissa kysymyksissä. Vuoden 1882 valtiopäivillä tästä aiheesta tehty anomus-ehdotus sisälsi myös, kenties tahattomasti, sen mielipidesuunnan väriä, joka tuolloin muun muassa nousi esimerkiksi vastustamaan Senaatin tunnettua kouluehdotusta, mikä ilmeni pyrkimyksenä ohittaa kotimainen neuvostokamari ja vedota sen ulkopuolella oleviin viranomaisiin. Tämä seikka oli luonnollisesti omiaan vaikuttamaan myös siihen, että ehdotus sai pikemminkin yksipuolisuuden kuin todellisen edistyksen luonteen. Ainakin voitaisiin sanoa, että sellainen yksipuolinen vastuu ei edistäisi toivottua harmonista tasapainoa hallituselinten välillä, ja rohkenen kysyä: uskooko joku tässä arvoisassa kokouksessa, että maata tulee nykyhetkellä rakentaa sellaisen toivotun tasapainon varaan, joka vallitsee kotimaisen kollegiaalisen valtiokoneiston ja sen ulkopuolella olevien vaikutusvaltaisten virkamiesten välillä. Vastaus tähän ei voi olla muu kuin se, mitä miesten kesken on maassamme laajoissa piireissä saatu aikaan. Katson sen vuoksi voivani turvallisesti rajoittua näkemään, että sellaisessa puuttuvassa tasapainossa on selitysperusta sille, että Senaatin laatimat lakiehdotukset tai sen antamat julistukset joutuvat usein alttiiksi uusille vaikutuksille, josta seuraa ennalta arvaamattomia viivytyksiä. Nyt käsillä oleva ehdotus antaa samassa määrin vastuuta kaikille monarkin neuvonantajille. Tällä tavoin täytyy pystyä saamaan yhdenmukaisuutta järjestelmään siten, että se sitoo kaikkia monarkin neuvonantajia, joiden olisi kaikkien tultava samalla tavoin tietoisiksi objektiivisesta vastuusta. Tämän tietoisuuden olisi puolestaan kyettävä vastustamaan voimakkaasti yhden jos toisenkin viranomaisen ylivaltaa. Mitä tähän ehdotukseen tulee, niin en muuten voi tulla toisenlaiseen käsitykseen, kuin että vastuu tulisi näin sovellettuna ja sillä käytännöllisellä tavalla järjestettynä, kuin ehdotuksen tekijä on onnistunut sen esittämään, vahvasti edistämään luottamuksellista ja lojaalia yhteistyötä hallituksen ja edustajiston välillä, eikä se suinkaan heikentäisi hallitusmahtia, vaan tekisi sen vahvaksi ja suojelisi instituutioitamme, ja lopuksi uskon, että edustajistoa johdettaisiin näin arkaluontoisen tehtävän harjoittamisen kautta viisauteen ja maltillisuuteen. Pyydän saada kannattaa lähettämistä lakivaliokuntaan.

Vapaaherra von Born: Koska jotkut arvoisat puhujat eivät ole halunneet hillitä tyytymättömyyttään siihen, ettei edellisillä valtiopäivillä esiin nostettu vastaava toivomusaloite saanut kunnianarvoisalta Aatelissäädyltä kannatusta valiokuntaan lähettämiselle, niin samalla kun ilmoitan yhtyväni kysymyksen tässä osassa herra Antellin äsken esittämään lausuntoon, pyydän saada kiinnittää erityistä huomiota siihen seikkaan, johon on jo viitattu. Vuoden 1882 valtiopäivien toivomusaloitemuistio huokui jopa niin selvästi, että se tässä salissa pantiin silloin merkille, painostavaa tunnelmaa, katkeruutta, jotain sellaista, jota ei aivan varmasti pitäisi olla löydettävissä yhdestäkään tämän edessämme olevan toivomusaloitemuistioni sanasta. Vähän ennen vuoden 1882 valtiopäiviä vallitsi tietyissä yhteiskuntaryhmissä kielteistä suhtautumista Keisarillista Senaattia ja joitakin sen suorittamia toimenpiteitä vastaan. Ei kestänyt kuitenkaan kauan, ennen kuin tilanne muuttui; nähtiin auringon nousevan idästä, saatiin tuulta purjeisiin, eikä tätä painostavaa tunnelmaa liene enää olemassa. Sitä vastoin on tunnettua, ja siihen on tänään jo viitattukin, että painostavaa tunnelmaa on tunkeutunut yhteiskunnan muille tahoille, kenties merkityksellisempien yhteiskuntapiirien keskuuteen. En ole kuitenkaan, kuten sanottu, halunnut toivomusaloitemuistiossani sanallakaan vihjata siihen tunnelmaan, joka on luonnollinen seuraus siitä, että ylemmät hallitusvirkamiehet ovat katsoneet olevansa pakotettuja asennoitumaan neuvostokamaria vastaan.

Siirryn nyt tästä asian sivussa olevasta aiheesta käsittelemään mahdollisimman lyhyesti joitakin näistä nyt tehdyistä huomautuksista. Herra Mechelin on ollut löytävinään puutteen siinä, että olen kohdistanut monarkin neuvonantajille vain moraalisen vastuun. Olen kuitenkin viitannut ilmauksella ”ei mitään suoraa poliittista vastuuta näille neuvonantajille” siihen, että olen itse asiassa ajatellut tätä vastuuta myös epäsuorasti poliittisena. En pysty siten tunnistamaan sitä puutetta ilmauksen täsmällisyydessä, josta herra Mechelin on minua moittinut. Mitään suoraa poliittista vastuuta ei nimittäin voi olla, koska säätyjen suorittama tarkastus ei tulisi johtamaan mihinkään erityistoimenpiteisiin perustuslakivaliokuntaa, valtakunnanoikeutta tai muuta vastaavaa halventavassa muodossa. Herra Mechelin on erään toisen puhujan, herra Reinin tavoin eikä täysin ilman syytä ottanut esiin ilmausten epäjohdonmukaisuuden siinä, että toivomusaloitemuistion perusteluissa puhutaan, että tarkastuksen pitäisi olla täysin objektiivinen, mutta loppukaneetissa käytetään ilmausta: ”jossa säädyt voivat saada selville, ovatko Hänen Majesteettinsa neuvonantajat yrittäneet toimia maan parhaaksi”. Myönnän huomautuksen muodollisen aiheellisuuden ja pyydän saada selvittää, että koska olen tahallisesti syyllistynyt tähän epäjohdonmukaisuuteen, se on tapahtunut kahdesta syystä. Ensinnäkin, koska en halunnut kokonaan julistaa pannaan ajatusta yksittäisten hallituksen virkamiesten arvioinnista, koska kuten herra Reinkin korostaa, asian arviointi itse asiassa käsittää henkilön arvioinnin, vaikkei henkilöön sitä kohdistetakaan. Toiseksi, koska en voinut varta vasten käyttää tällaista ilmausta: että säädyt ottaisivat selvää, onko ”Hänen Majesteettinsa” yrittänyt toimia maan parhaaksi. Siksi minun oli pakko käyttää ilmausta: ”Hänen Majesteettinsa neuvonantajat”. Mutta tämän tunnustuksen myötä pyydän saada mainita, että mikäli näitä ilmoittamiani syitä ei pidetä sitovina, niin valiokunnan luulisi olevan helppoa käyttää ilmausta, jota siellä pidetään korrektimpana. Koska herra Mechelin mainitsi, että hänen käsityksensä mukaan tämän anomuksen käytännön lopputulos olisi täyttynyt jo sillä, että Senaatin toimituskuntien luovuttamat kertomukset laadittaisiin säännöllisesti ja luovutettaisiin säädyille, niin pyydän saada ilmoittaa, että minusta näyttää kuin Senaatissa ja yleensä hallituksessa tapahtuisi asioita – ja osittain varsin tärkeitä – jotka eivät suoraan sovi näiden toimituskuntien kertomusten raameihin. Kuitenkaan minulla ei ole, kuten luonnollista onkin, niin yksityiskohtaista tietoa aiheesta, että voisin tässä syventyä lähemmin asian kehitykseen; haluan vain mainita, että tähtään tietynlaiseen täysistuntoasiaan. Herra Mechelin on lopuksi osoittanut ehdotukseni erääksi puutteeksi, ettei se kulminoidu viittaukseen jostakin säätyjen toimenpiteestä, kun tarkastus on tapahtunut. Tässäkin suhteessa olen tahallisesti ollut lyhytsanainen tai jopa epäselvä. Koska viittaamani Valtiopäiväjärjestyksen §, jonka avulla säädyillä on oikeus saada tieto siitä, miten maan tuloja on hallittu maan hyödyksi ja parhaaksi, ei sisällä mitään viittausta siihen, millaisen vaikutuksen tämän selville saaminen toisi mukanaan, niin olen uskollisesti pitäytynyt pykälässä ja lähtökohdassa enkä katsonut sellaisen olevan tässä tarpeen, vaan päinvastoin todennut samasta syystä, johon arvoisa puhuja jo viittasi, että tässä epäselvyydessä on voimaa, kykyä rajoittamattomaan kehitykseen. Minun tarvitsee tässä kohdin muistuttaa siitä asioiden kulusta, jota osoittavat valtiopäiviemme käytänteet vuodesta 1863 vuoteen 1882 erityisesti kysymyksessä valtiokoneiston tilan tarkastamisesta. Se kulku oli tasaista ja varmaa etenemistä aina siihen saakka, että me ilman pienintäkään perustuslain muutosta faktisesti äänestimme täydellisestä valtion budjetista modernissa merkityksessä. – Sen puutteen johdosta, jonka vapaaherra Wrede oli löytävinään ehdotuksen loppukaneetista, eli ettei siihen sisälly mitään siitä välttämättömyydestä, että hallituksen jäsenten on vastedes oltava henkilökohtaisessa kosketuksessa säätyjen kanssa, pyydän saada ilmoittaa, etten ensinnäkään halunnut muodollisista syistä riskeerata tämän ajatuksen sotkemista toivomusaloitteen loppuun, ja että muuten olen itse asiassa sitä mieltä, että voisi olla asianmukaisempaa, jos tällaista uudistusta seuraisi jokin myöhempi, kun todellinen tarve on ilmaantunut tämän uudistuksen toteuttamisen pohjalta.

Minulla ei ole tällä kertaa syytä ottaa vastattaviksi mitään muita anomusmuistiota vastaan tehtyjä huomautuksia. Haluan vain vielä korostaa, että olen yrittänyt pitää sen lyhyenä ja, jos niin halutaan, epäselvänä siitä syystä, etten katsonut nykytilanteen sallivan yksityiskohtiin menemistä. Olen nimittäin, kuten perusteluistakin ilmenee, sillä tavoin yrittänyt lisätä ehdotuksen mahdollisuuksia saavuttaa toisen valtiomahdin hyväksyntä, ja minusta tuntuu kuin näitä mahdollisuuksia ei pitäisi jättää näkyvistä, kun laatii anomusmuistiota. Senhän tarkoitus ei ole ladella liberaaleja fraaseja tai keksiä niitä, vaan saada jotain aikaan. Minusta tuntuu kuin ehdotuksen mahdollisuuksien pitäisi olla aika hyviä. Edellisillä valtiopäivillä on eräs maan hallituksen arvoisa jäsen, joka ei nyt ole täällä paikalla, puhunut suotuisasti tämän suuntaisesta ehdotuksesta: Tänäänkin on kunnianarvoisa Aatelissääty saanut kuulla erään pääasiassa suotuisan lausunnon samalta taholta, ja voinemme varmaan toivoa ja edellyttää, että ne suomalaiset miehet, jotka istuvat Hänen Majesteettinsa neuvostokamarissa, eivät haluaisi vältellä säätyjen tarvitsemien selvityksien antamista toimenpiteistään. Mitä neuvostokamarin päällikköön, maan kenraalikuvernööriin tulee, niin voitaneen myös hänestä olettaa, että kun hän katsoo olevansa velvollinen kulkemaan suuntaan, joka on neuvostokamarin tai sen enemmistön vastainen, hänellä on oman käsityksensä mukaan sen vuoksi niin tärkeitä ja sitovia syitä tähän, että hänenkin kohdallaan tulee esiin miehinen julkisuuden tarve. Siis vaikka hallituksen virkamiehen käsitykset ovatkin enemmistön kanssa vastakkaiset, hänen täytyy neuvostokamarin päällikköasemansa vuoksi tuntea olevansa sitoutunut esittämään ja puolustamaan monarkkinsa edessä samalla lojaalisuudella sekä kollegion että omaa yksityistä mielipidettään. Olisi verrattavissa loukkaukseen, jos sellaiselta korkealta virkamieheltä edellytettäisiin puutteellista lojaalisuutta toimintansa motiivien ja niiden päivänvaloon tuomisen vuoksi. Koska residenssikaupungissa olevaa suomalaista komiteaa voidaan pitää neuvostokamarin vahvistettuna lähetystönä, sen osalta pätee pääasiassa sama motiivi kuin itse neuvostokamarin jäsenienkin osalta, eli että he antavat mielellään neuvonpitonsa pöytäkirjat säädyille julkisuuteen, ja pääasiassa täsmälleen sama asema kuin kenraalikuvernöörillä on suhteessa neuvostokamariin, on nähdäkseni Pietarin ministerivaltiosihteerillä suhteessa sikäläiseen kollegioon. Samaa kollegiaalista kunnianhimoa pitäisi saada edellyttää molemmilta puolilta. Mitä lopuksi tulee siihen osaan ministerivaltiosihteerin poliittista toimintaa, joka ei kulje komitean kautta, niin en ole löytänyt mitään säädöstä, joka määräisi hänen tehtäväkseen neuvojen antamisen. Hänen tehtävänsä on vain esittää asia sekä se, mitä neuvostokamari ja kenraalikuvernööri ovat lausuneet. Jos hän tällöin antaa joitakin neuvoja, niin ne jäävät koko tämän kysymyksen ulkopuolelle, Tällaisista neuvoista, ei edes kirjallisesti säilyneistä, hän vastaa vain omantuntonsa ja historian edessä.

Koska tämä ehdotus on otettu myönteisesti vastaan, en halua nyt enää pidempään viedä kunnianarvoisan Aatelissäädyn aikaa, vaan pidätän itselleni oikeuden saada puhua aiheesta enemmän, kun ehdotus tulee asianmukaisesti käsiteltynä takaisin asiantuntevasta valiokunnasta, jonne se oletettavasti lähetetään.

Herra Godenhjelm: Kun kysymys tarkastusvaliokunnasta oli käsiteltävänä edellisillä valtiopäivillä, minullakin oli tilaisuus esittää näkemykseni asiasta ja tuin silloin herra Reinin anomusmuistiota, jossa puollettiin tällaista tarkastusvaliokuntaa. Koska nyt kyseessä olevan anomuksen sisältö tähtää oleellisilta osin samaan kuin edellinenkin, joka toimitettiin edellisille valtiopäiville, niin haluan minäkin nyt yhtyä niihin puhujiin, jotka ovat puoltaneet tämän anomuksen lähettämistä lakivaliokuntaan. Olisin kernaasti nähnyt, että siihen olisi tehty yksi lisäys, joka mahdollistaisi jonkinlaisen säätyjen lausunnon antamisen monarkille itse tarkastuksen johdosta; mutta koska tämä voisi mahdollisesti kohdata vaikeuksia, niin en vaadi sitä. Ehkä on mahdotonta edes saada niin paljon. Mitään muuta lisättävää minulla ei ole, vaan puolustan lähettämistä valiokuntaan.

Herra Hackman: Useat arvoisat puhujat ovat nähneet edessämme olevassa anomusmuistiossa ehdotuksen ministerivastuun käyttöön ottamisesta. Arvoisa aloitteentekijä on korostanut, ettei hänen ehdotuksellaan ole tällaista tarkoitusta, vaan että se sisältää vain tarkastusoikeuden myöntämisen säädyille. Jos nyt kiinnitän muutamaksi hetkeksi Ritarikunnan ja Aateliston huomion, niin teen sen vain lausuakseni toivomuksen, että se valiokunta, jonne anomusmuistio lähetetään, käsittäisi kysymyksen yhtä käytännöllisesti kuin arvoisa aloitteentekijä. Vapaaherra von Bornin tavoin minäkin katson, ettemme saa antaa liberaalien fraasien sokaista meitä, vaan että näkisimme siinä mahdollisesti erittäin tärkeän kysymyksen ja antaisimme sen johtaa meidät käytännön hyötyyn, jonka tällaisen ehdotuksen toteuttaminen voi tuottaa meidän maallemme. Anomusmuistio vetää yhteen onnistuneesti sen, mitä on esitetty edellisten valtiopäivien keskustelussa, ja kiertää useimmat siinä esitetyt vaikeudet. Se on kuitenkin itse ehdotuksen esittelyssä varsin häilyvä ja epämääräinen. Valiokunnan tehtäväksi tulee yrittää löytää käytännön keinot järjestää tällainen tarkastus siten, että siitä todella tulee hyödyllinen. Mikäli minä voin ymmärtää, pitää itse tarkastus järjestää siten, ettei siitä tule kyseisten valtavien asiamäärien vuoksi pinnallista ja muodollista vaan niin laajaa ja perusteellista kuin mahdollista. Minusta näyttää, että koko tarkastuksen merkitys tai sen mahdollinen vaikutus hallitukseen tulee pääasiassa riippumaan siitä asiantuntemuksesta ja viisaudesta, jota säädyt mahdollisesti pystyvät sisällyttämään tarkastusmietintöihinsä. Onhan kunnianarvoisalle Aatelissäädylle varmaan tuttua, että ne tarkastukset, joita muissa maissa suoritetaan, ovat useimmiten luonteeltaan enemmän tai vähemmän merkityksettömiä, ja niiden mukanaan tuoma hyöty on osoittautunut ohimeneväksi. Siksi en ole omalta osaltani vielä vakuuttunut, että valiokunta löytää ratkaisun, joka saattaisi tuoda mukanaan odotetut edut tai vastata niihin toiveisiin, joita täällä on esitetty, mutta haluan kuitenkin mielelläni yhtyä vaatimukseen lähettämisestä valiokuntaan sen selvittämiseksi, voidaanko ehdotus käytännössä toteuttaa.

Herra Rein, joka lausui: Haluaisin vain pyytää saada kannattaa tämän mietinnön hyväksymistä.