Suomen tilanne
Synkkiä uutisia on viime aikoina kantautunut Suomesta. Ennen kaikkea se, mitä on pitkään uumoiltu ja nyt virallisesti vahvistettu, että maan uusi rikoslaki on nyt lykätty itsevaltiaan mahtikäskyllä.
Sellaisen joululahjan keisari Aleksanteri III antoi uskolliselle ja lainkuuliaiselle Suomen kansalleen, – sellaisen vääryyden hän teki nyt Suomelle, hänen laajan valtakuntansa ainoalle maalle, joka ei ole koskaan tuottanut hänelle huolta tai murhetta eikä koskaan antanut jalansijaa millekään niistä haitallisista liikkeistä, joita niin monissa Venäjän keisarikunnan osissa on esiintynyt osoituksena yhteiskuntaruumiissa kytevästä tyytymättömyydestä.
Luokaamme katsaus keskeisiin vaiheisiin tässä muuttuneessa politiikassa, jota tänä vuonna on ryhdytty harjoittamaan ikiaikaista, jokaiselle ruotsalaiselle niin rakasta veljesmaata kohtaan.
Tammikuussa keisari asetti kolme erityiskomiteaa, joiden tehtävänä oli laatia ehdotuksia Suomen postilaitoksen yhdistämiseksi Venäjän postilaitokseen, maiden valuuttajärjestelmien yhtenäistämiseksi sekä täydellisen tulliunionin muodostamiseksi Venäjän ja Suomen välille.
Suomen kenraalikuvernööri toimi kaikkien komiteoiden puheenjohtajana, ja niiden jäseniksi nimitettiin kaksi suomalaista ja kaksi venäläistä korkeaa virkamiestä.
Jo nämä valmistelut herättivät huolta Suomessa, osaksi sen takia, etteivät tällaiset yhdistämissuunnitelmat pohjautuneet mihinkään käytännön tarpeisiin vaan palvelivat ainoastaan poliittisia tarkoituksia, osaksi siksi, että oli aihetta pelätä, että suunnitelmat mahdollisesti toteutettaisiin muilla keinoin kuin laillisuusperiaatteesta tinkimättä.
Postikysymyksen käsittelystä päätettiin ensimmäiseksi. Suomen senaatti oli viimeiseksi saanut antaa asiasta lausuntonsa, ja siinä se osoitti, että komitean ehdotusta, jonka mukaan Suomen postilaitoksen johto keskitettäisiin keisarikunnan sisäministeriölle ja tähän ministeriöön kuuluvalle posti- ja lennätinylihallitukselle, ei voinut laillisesti toteuttaa ilman säätyjen hyväksyntää. Koska nimittäin Suomen perustuslakien mukaan kaikkien maan valtionhallinnon haarojen on toimittava Suomen viranomaisten alaisuudessa, kaavailtu muutos postilaitoksen asemaan rikkoi perustuslakia, ja monarkilla ei ollut laillisia valtuuksia määrätä tällaista perustuslain rikkomusta. Samanhenkisen lausunnon antoi myös prokuraattori (= oikeuskansleri) von Weissenberg erityisessä muistiossaan.
Venäläisten esittämät vaatimukset painoivat kuitenkin enemmän. Perustuslain vastaisesta toimesta määrättiin kesäkuussa keisarillisella manifestilla. Näin Venäjän hallintoviranomaiset ampuivat reiän Suomen valtionhallinnon riippumattomuuteen, jota oli kunnioitettu vuodesta 1809 saakka. Tämä onkin varsin merkillinen vallankaappaus. Monarkki teki omavaltaisen perustuslainmuutoksen, ei kuitenkaan lisätäkseen sillä valtaansa kansanedustuslaitokseen nähden, niin kuin muissa maissa toisinaan tapahtuu; ei, vaan Suomen suuriruhtinaana hän riisti itseltään ja Suomen senaatilta tärkeän osan valtuuksista, jotka perustuslain mukaan kuuluvat hänelle ja senaatille postilaitokseen nähden, ja läänitti nämä valtuudet – Venäjän sisäministerille.
Tämä manifesti herätti luonnollisesti suurta tyrmistystä ja surua kaikkialla Suomessa. Mutta kuulopuheiden mukaan uskolliset suomalaiset eivät ole halunneet uskoa, että heidän monarkkinsa olisi kyseisessä asiassa tarkoituksellisesti rikkonut perustuslakia; – he ovat mieluummin halunneet uskoa, että postikysymys on viimeisessä esittelyssä selvitetty sellaiseen tapaan, että keisarin käsitys asian laillisuudesta on johdettu harhaan.
Kun keisarille esitettiin myöhemmin kesällä valuuttakomitean esitys Suomen rahalakiin tehtävästä muutoksesta, jossa maan rahayksikkö, markka, korvattaisiin kultaruplalla, hän esitti senaatin lausunnon mukaisesti kysymyksen raukeamista toistaiseksi.
Tämän kysymyksen onnellinen ratkaisu on herättänyt Suomessa monilla tahoilla toiveita siitä, ettei n. s. yhdentämisohjelma tekisi mahdottomaksi Suomen asioiden rauhallista selvittämistä ja lainmukaista käsittelyä.
Huolta herätti kuitenkin se, että ne venäläislehdet, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen hyökätä Suomen instituutioita vastaan ja vääristellä Suomen oloja, ovat syksyn alusta saakka jatkaneet kasvaneella innolla kiivaita purkauksiaan. Sitäkin enemmän huomio kiinnittyy siihen, että jos kerran näitä venäläislehtiä julkaistaan sensuroimattomina myös Pietarissa ja Moskovassa, eivätkö ne sitten ole niin voimakkaasti riippuvaisia kyseisestä ministeristä ja lehdistön hallinnosta, ettei niiden olisi ollut mahdollista jatkaa Suomen vastaisia hyökkäyksiään, elleivät hallituspiirit hyväksyisi sellaista. Tämä oletus on nyt ikävä kyllä saanut selvän vahvistuksen Suomen uuteen rikoslakiin kohdistuneesta toimesta, josta lukijat ovatkin jo kuulleet sähkeitse aikoja sitten.
Mutta – kysytään – mitä poliittisia vaikeuksia slavofiileille olisi sitten voinut koitua Suomen rikoslainsäädännön uudistuksesta?
Jos on vähänkään kekseliäisyyttä, ei toki ole vaikeaa löytää suuresta lakiteoksesta kohtia, joista saa tekosyyn esittää kritiikkiä. Mutta koska Suomen rikoslakia on määrä soveltaa ainoastaan suuriruhtinaskunnassa, tuntuu arvoitukselta, miten tämä laki voisi aiheuttaa Venäjälle laillisia tai poliittisia ongelmia. Siksi näyttääkin kieltämättä siltä kuin kyseisen hyökkäyksen takana voisi olla kateus tai suuttumus siitä, että suuriruhtinaskunta on saanut aikaan uuden rikoslakinsa kaltaisen erinomaisen lakiteoksen, eikä Venäjän viranomaisilla ole asian kanssa mitään tekemistä. Koko Euroopassa ja sen lainoppineiden piirissä tämä ”Code pénal de Finlande” on kiistaton todiste Suomen itsenäisestä lainsäädäntövallasta. Ja Suomessa kerrotaan yleisesti uskottavan, että juuri tästä syystä maata on haluttu nöyryyttää lain lykkäämisellä.
Tämä tarina on itse asiassa hyvin merkillinen. Jo vuonna 1863 keisari-suuriruhtinas Aleksanteri II antoi Suomen säädyille esityksen uuden rikoslain perusteista. Tältä säätyjen tuella luodulta pohjalta tarkoitusta varten nimitetty komitea ryhtyi sitten laatimaan rikoslakia. Sen tekemälle ehdotukselle suoritettiin monipuolinen tarkastus, ja sitä muokattiin edelleen uudessa komiteassa, jonka ehdotuksen senaatin oikeusosasto lopulta tarkisti.
Nyttemmin edesmennyt ministerivaltiosihteeri paroni Bruun, joka oli toiminut pitkään lakimiehenä Venäjällä ja varsinkin myös Venäjän lainvalmistelussa, esitteli keisari Aleksanteri III:lle senaatin valtiopäiville tekemän esityksen, jonka keisari hyväksyi, minkä jälkeen se annettiin säädyille vuonna 1885. Asiaa ei kuitenkaan ehditty käsitellä loppuun näillä valtiopäivillä, mutta sama rikoslakiehdotus annettiin vuonna 1888 kokoontuneille säädyille, jotka hyväksyivät ehdotuksen eräisiin yksityiskohtiin tehdyin pienin muutoksin.
Sen jälkeen asiaa vielä tutkittiin, kunnes sille myönnettiin vahvistus, ja 19. joulukuuta 1889 annettu rikoslaki määrättiin astumaan voimaan 1. tammikuuta 1891.
Ja nyt maan yllättikin keisarillinen manifesti, joka ”uuden rikoslain soveltamisesta aiheutuvien epäkohtien estämiseksi” määrää, että laki ei astu voimaan, ennen kuin siihen tehdään välttämättömiä muutoksia, joista säädyille annetaan armollinen ehdotus.
On helppo kuvitella, että Suomen oikeusviranomaiset ovat jo suorittaneet laajoja valmisteluja uuden lain soveltamista varten, eivätkä nyt määrätystä lykkäyksestä aiheutuvat käytännön murheet jää suinkaan vähäisiksi.
Mutta se on silti verraten merkityksetöntä.
Huolestuttavinta asiassa on se, kuten jo aiemmin mainitsimme, että Suomen suuriruhtinas on selvästi ylittänyt perustuslakiin kirjatut valtuutensa lainsäädäntöasioissa lykättyään yleistä lakia, jonka säätämiseen säädyt ovat osallistuneet ja jonka säädöksiin lukeutuu myös määräys ajankohdasta, jolloin se astuu voimaan. Kuinka vaikea velvollisuuskonflikti siitä syntyykään maamme tuomareille, jotka lain mukaan eivät tietenkään voi noudattaa perustuslain vastaista käskyä.
Ja miten poikkeuksellista hallitusvallan oman arviointikyvyn kiistämistä, miten horjuvaa kantaa merkitseekään tämä päätös perua vahvistus, jonka se oli antanut niin pitkäaikaisen ja toistuvan koettelun jälkeen niin äärimmäisen tärkeälle lakiehdotukselle. Mitä Suomen kansa nyt ajattelee lakien kunnioittamisesta, kun se, jolla on päätösvalta käsissään, niin vähän kunnioittaa omaa valtaansa lakien vahvistajana? Ja millaista oikeudentajun puutetta osoittivatkaan ne venäläiset valtiomiehet ja suomalainen allekirjoituksen varmentaja, jotka tukivat monarkkia aikeessaan poiketa sillä tavoin kaikesta laillisesta järjestyksestä!
Myös tässä voi kysyä: no, jos Suomen säädyt eivät hyväksy ”välttämättömiä” muutoksia – kuinka kauan lykkäys mahtaa silloin kestääkään?
Suomea kadehtivat slavofiilit ovat kuitenkin saaneet tahtonsa mukaisesti tämän poikkeuksellisen toimenpiteen suoritetuksi. Ja ehkä sureva Suomi saa jonkinlaista lohtua siitä, että kaikkialla paitsi Venäjällä päädytään sille kannalle, ettei Suomi ole syyllinen näihin murheellisiin tapahtumiin; mutta tämä lohtu ei voi vaimentaa sitä huolta eikä hävittää niitä murheita, joita tällaiset tapahtumat pakostakin herättävät koko maassa.
Ställningen i Finland.
Dystra äro de nyheter som på senaste tiden ingått från Finland. Framför allt, hvad som länge förebådats och nu officielt bekräftats, att dess nya strafflag genom autokratiskt maktspråk suspenderats.
Sådan är den julgåfva, som kejsar Alexander III gifvit sitt trogna, laglydiga finska folk, – sådan den oförrätt han nu har tillfogat Finland, det enda land i hans vidsträckta rike, som aldrig beredt honom oro och bekymmer, aldrig lemnat insteg åt någon af de vådliga rörelser, hvilka i så många delar af det ryska kejsardömet framträdt såsom bevis på jäsande missnöje i samhällskroppen.
Låtom oss kasta återblick på de vigtigaste episoderna i den förändrade politik, som under detta år blifvit satt i gång emot vårt forna, för hvarje svensk så kära broderland.
I januari månad nedsatte kejsaren tre särskilda komitéer, hvilka skulle uppgöra förslag till det finska postverkets förening med det ryska, åvägabringande af enhet i båda ländernas myntsystem samt en fullständig tullförening mellan Ryssland och Finland.
Finlands generalguvernör var ordförande i samtliga komitéer, hvilkas ledamöter utgjordes af två finska och två ryska högre embetsmän.
Redan denna förberedande åtgärd väckte oro i Finland, dels emedan dylika enhetsplaner icke voro framkallade af något praktiskt behof, utan påtagligen tjenade politiska syften, dels emedan man måste befara att planernas genomförande möjligen komme att ske på annan väg än den stränga laglighetens.
Postfrågans behandling blef tidigast afslutad. Finlands senat hade i sista hand fått afgifva utlåtande i saken och dervid uppvisat, att det uppgjora förslaget, enligt hvilken ledningen af det finska postverket skulle koncentreras hos inrikesministeriet i kejsardömet och den till detta ministerium hörande post- och telegraföfverstyrelsen, icke lagligen kunde komma till stånd utan ständernas samtycke. Då nämligen enligt Finlands grundlagar alla grenar af statsförvaltningen i landet böra lyda under finsk myndighet, innebar den tillärnade förändringen i postverkets ställning ett afsteg från grundlag, och påbjudandet af ett sådant afsteg låg ej inom monarkens lagliga befogenhet. I samma anda uttalade sig prokuratorn (= justitiekanslern) von Weissenberg i ett särskildt memorandum.
Men de från rysk sida framstälda yrkandena vägde tyngre. Den grundlagsvidriga åtgärden påbjöds i juni genom ett kejserligt manifest. En bresch blef sålunda skjuten i den finska statsförvaltningens sedan år 1809 respekterade oberoende af de ryska styrelsemyndigheterna. Rätt egendomlig ter sig denna statskupp. Monarken har gjort en sjelfrådig grundlagsändring, icke för att derigenom öka sin makt i förhållande till folkrepresentationens, såsom i andra länder stundom förekommit; nej, han har såsom Finlands storfurste fråntagit sig sjelf och Finlands senat en vigtig del af den befogenhet, som enligt grundlag tillkommit honom och senaten med hänsyn till postväsendet, och förlänat denna befogenhet åt – den ryska inrikesministern.
Det var nar naturligt att detta manifest skulle öfverallt i Finland framkalla bestörtning och sorg. Men enligt hvad man erfarit, ha de lojala finnarne icke velat tro att deras monark i sagda angelägenhet afsigtligt kränkt grundlagen; – de hafva hellre antagit att postfrågans slutliga föredragning skett på sådant sätt att kejsarens uppfattning af sakens lagliga sida blifvit vilseledd.
Då senare på sommaren myntkomiténs förslag, angående ändring af den finska myntlagen derhän att myntenheten, mark, skulle ändras till rubel i guld, föredrogs för kejsaren, förordnade han i enlighet med senatens utlåtande, att denna fråga tillsvidare skulle förfalla.
Den lyckliga utgången af denna fråga lär ha på månget håll i Finland väckt den förhoppningen, att det s.k. unifikationsprogrammet icke uteslutit möjligheter af en lugn pröfning och lagenlig behandling af de finska ärendena.
Emellertid oroades man dock deraf att de ryska pressorgan, som gjort till sin uppgift att angripa Finlands institutioner och vanställa alla finska förhållanden, från höstens ingång med stegrad ifver åter vidtaga sina hetsiga anlopp. Man kunde så mycket mindre underlåta att härå fästa afseende, som de ryska tidningarna, om de också i Petersburg och Moskva utgifvas utan censur, stå i sådant beroende af vederbörande minister och pressförvaltning, att de ej hade kunnat fortsätta sina angrepp mot Finland, om detta betraktas med ogillande af de styrande kretsarna. Detta förhållande har nu, tyvärr, vunnit en tydlig bekräftelse genom den för våra läsare genom telegram längesedan bekanta åtgärden med den nya finska strafflagen.
Men – frågar man – hvilka politiska vådor kunna väl då slavofilerna såra uti en reform af Finlands strafflagstiftning?
Med något mått af fyndighet kan det visst ej vara svårt att i ett stort lagverk finna på ställen som erbjuda anledningar till kritik. Men då den finska strafflagen skall tillämpas blott inom storfurstendömet, förefaller det som en gåta, att denna lag skulle kunna medföra några vare sig rättsliga eller politiska olägenheter för Ryssland. Det ser derför onekligen ut, som om det ifågavarande angreppet kan ha framkallats af afund eller ovilja deröfver, att storfurstendömet åvägabragt ett så framstående lagverk, som dess nya strafflag, utan att ryska myndigheter haft något med denna sak att skaffa. Inför hela Europa och dess juridiska verld utgör denna ”Code pénal de Finlande” ett ojäfaktigt bevis på tillvaron af en sjelfständig finsk lagstiftningsmakt. Och den tron lär i Finland vara gängse, att man just på sådan grund velat bereda landet förödmjukelsen af lagens suspension.
Egendomlig är i sjelfva verket denna historia. Redan år 1863 aflät kejsaren-storfursten Alexander II till Finlands ständer en proposition angående grunderna för en ny brottmålslag. På den genom ständernas bifall härtill vunna grundvalen vidtog sedermera utarbetandet af strafflagen genom en för ändamålet nedsatt komité. Dess förslag underkastades mångsidig granskning och blef omarbetadt i en ny komité, hvars förslag slutligen reviderades i senatens justitiedepartement.
På föredragning af numera aflidne ministerstatssekreteraren baron Bruun, hvilken länge hade verkat såsom jurist i Ryssland, särskildt äfven i den ryska lagberedningen, godkände kejsar Alexander III den från senaten inkomna landtdagspropositionen, hvilken alltså förelades ständerna år 1885. Ärendet hann dock icke slutbehandlas vid denna landtdag, men samma strafflagsförslag afläts ånyo till de år 1888 församlade ständerna, som med smärre ändringar i en del detaljer antogo förslaget.
Följde så ytterligare pröfning af saken, innan sanktionen meddelades, och strafflagen den 19 december 1889 utfärdades att träda i gällande kraft den 1 januari 1891.
Och nu öfverraskas landet af ett kejserligt manifest, som ”i ändamål att förebygga de olägenheter som komma att uppstå genom den nya strafflagens tillämpning” föreskrifver att denna lag icke skall blifva gällande, innnan nödiga ändringar deri, om hvilka ständerna skola erhålla nådig proposition, blifvit vidtagna.
Man kan lätt föreställa sig att omfattande förberedelser blifvit af de judiciela myndigheterna i Finland gjorda för den nya lagens tillämpning, och att det nu påbjudna uppskofvet skall vålla icke så ringa bryderier af praktisk natur.
Men det är väl jämförelsevis mindre vigtigt.
Det mest betänkliga i saken är, som vi tillförene framhållit, att Finlands storfurste tydligen öfverskridit sin i grundlag stadgade befogenhet i lagstiftningsärenden, då han suspenderat en allmän lag, i hvars stiftande ständerna deltagit, och till hvars stadganden äfven tidsbestämningen för dess trädande i kraft hörer. Hvilken svår pligtkollision uppstår ej härigenom för domarena i landet, som rättsligen naturligtivs ej kunna tillämpa ett grundlagsvidrigt påbud.
Och hvilken ovanlig desavouering af regeringsmaktens egen omdömesförmåga, hvilket vacklande i hennes hållning innebär ej detta återkallande i hennes hållning innebär ej detta återkallande af en sanktion, som efter så långvarig och upprepad pröfning meddelats å ett högvigtigt lagförslag. Hvad skall folket i Finland tänka om lagarnes helgd, när den som har sanktionsmakten i sin hand sjelf så föga respekterar sin egen stadfästelsemakt? Och hvilken brist på rättskänsla ha de ej ådagalagt, de ryske statsmän och den finske kontrasignant, som tillstyrkt monarken att begå en dylik afvikelse från all laga ordning!
Man kan också här fråga: nå, om ej Finlands ständer godkänna de ”nödiga” ändringarna – huru länge skall då suspensionen gälla.
De mot Finland afundsamme slavofilerna ha emellertid enligt sin önskan fått denna utomordentliga åtgärd vidtagen. Och väl kan det vara en tröst för det sörjande Finland att öfverallt utom i Ryssland skall den domen fällas, att det icke är Finland som bär skulden för dessa sorgliga tilldragelser; men denna tröst kan icke nedtysta den oro, icke utplåna de bekymmer, som sådana tilldragelser måste framkalla i hela landet.