Kirjakaupassa
Johan Richard Danielson: ”Suomen yhdistäminen Venäjän valtakuntaan” – K. Ordinin teoksen ’Suomen valloitus’ johdosta, 196 s., 8:o, Porvoo 1890, Werner Söderström
Herra K. Ordinin nimi on iskostunut Suomessa mieliin osin hänen vääristelevien jatkohuomautusten seuraaman ”Précis du droit public du Grand-Duché de Finlande” -pamfletin venäjänkielisen käännöksensä vuoksi ja osin johtuen hänen innokkaasta osallistumisestaan Venäjän sanomalehtien palstoilla viime aikoina käytyyn sotaan maamme laitoksia vastaan. Ordin julkaisi edellä otsikossa mainitun raskaan teoksensa ”Suomen valloitus” vuoden 1889 loppupuolella. Osa kyseisen teoksen sisältämistä kaikkein karkeimmista erheellisyyksistä ilmiannettiin ja paljastettiin joissakin täkäläisissä sanoma- ja aikakauslehdissä jo kuluvan vuoden alussa. Ilmiantojen oikeellisuuden on voinut todeta jokainen, joka on allekirjoittaneen tavoin kyseisen kirjan vaivautunut lukemaan.
Herra Ordin ei ole kirjoittajana vissiä taidokkuutta vailla. Hänen kerrontansa on lennokasta ja hän muuntelee tosiasioita, maalaa valkoisen mustaksi ja sekoittaa toden ja epätoden sellaisella tavalla, että lukijalle jää silloin tällöin – joskaan ei alinomaa – vaikutelma siitä, että kirjoittaja on kenties itse jopa uskonut omien vääristelyidensä todenmukaisuuteen.
Tämä vaikutelma ei ole kuitenkaan jäävä pysyväiseksi, sillä lukija on pian aivan äimän käkenä lukuisista ristiriitaisuuksista, mielivaltaisista johtopäätöksistä ja häikäilemättömästä ponnistelusta sen eteen, että historiallisille tapahtumille annetaan juuri se merkitys, joka sopii kirjoittajan tarkoitusperiin.
Herra Ordinin on tunnustettava olevan erinomaisen johdonmukainen tässä yhdessä asiassa, eli taipumuksessaan arvioida henkilöitä ja tekoja sekä selostaa asiakirjojen sisältöjä tietyllä, määrätyllä tavalla. Kaikki ne merkkimiehet – eivätkä vain suomalaiset, vaan myös venäläiset – jotka myötävaikuttivat siihen, että Suomi vuonna 1809 sai tulevaisuutensa turvanneen aseman, leimataan ja maalaillaan Ordinin teoksessa tarvittaessa väkinäisestikin julkeiksi juonittelijoiksi, pahansuoviksi pettureiksi tai lievimmässä tapauksessa valtakunnalle vaarallisiksi taivaanrannanmaalareiksi. Koska moisella tavalla luonnehdittujen henkilöiden tekojen seurauksena syntynyttä rakennelmaa ei kuitenkaan pelkällä alullepanijoiden mustamaalaamisella käy hävittäminen, on pohjaa nakerrettava itse Suomen kansan valtiollisen olemassaolon perustoilta – olivat ne sitten keisarin suusta kuinka selväsanaisesti vahvistettuja hyvänsä. Sellainen on Ordinin taipumus, jonka alttarin edessä uhrataan niin totuus, oikeus kuin puolueeton tarkastelukulmakin täysin surutta, ikään kuin moiset olisivat historiankirjoittajalle täysin tarpeettomia ominaisuuksia.
On todella tyrmistyttävää, että tämän kaltaiselle teokselle on myönnetty Pietarin keisarillisen tiedeakatemian palkinto tunnustukseksi. Tapahtunut ei ole selitettävissä muutoin kuin siten, että asiantuntijan ominaisuudessa teoksen ensisijaisena lausunnonantajana toiminut muuan kenraali Dubrovin on suorittanut tehtävänsä tavalla, joka ei ole alkuunkaan ollut akatemian hänen päätelmiensä oikeellisuutta kohtaan nähtävästi osoittaman luottamuksen arvoinen. Edellä mainitun asiantuntijan tavoin kykenee Ordinin kirjaa arvioidessaan nostamaan esille ”kirjoittajan omaksuman viileän asiallisen ja puolueettoman tarkastelukulman tapahtumien erittelyssä” vain puolueettoman tarkastelukulman omaksumiseen itse täysin kykenemätön henkilö.
Herra Ordinin tapa kirjoittaa historiaa on saanut joissakin arvostetuissa venäläisissä aikakauslehdissä aiheellisesti osakseen ankaraa arvostelua. Se ei kuitenkaan todennäköisesti estä mainittua tuhtia, 958 ja XVI sivua kahdessa niteessä sekä massoittain liitteitä käsittävää, nimiölehdestään kirjoituksen ”keisarillisen tiedeakatemian metropoliitta Makarin palkinnolla kunnioittama” koristamaa teosta saavuttamasta suuren venäläisen lukijajoukon parissa luotettavan selostuksen Suomen asemasta suhteessa Venäjään antavan teoksen asemaa.
Herra Ordinilla ei suinkaan ole pulaa hengenheimolaisista, jotka silkasta periaatteesta vannovat hänen kirjansa nimeen ja toistelevat hänen väitteitään papukaijojen lailla, arvostellaan sitä miten hyvänsä. Riippumatta siitä, missä määrin tieteen on mahdollista saada äänensä kuulumaan tämän ajankohdan älämölön keskellä, oli tärkeää saattaa Ordinin teos pätevän ammattimiehen perusteellisen tarkastelun alle.
Tämän tehtävän on nyttemmin suorittanut herra professori J. R. Danielson kirjoituksessaan, jonka otsikkoon edellä viitattiin ja josta on julkaistu ei vain ruotsin- ja suomenkieliset, vaan myös venäjänkielinen käännös.
Koska herra Ordinin kirjaa ei ole käännetty kummallekaan maamme kielistä ja koska sitä ovat alkuperäiskielellä voineet ainoastaan verrattain harvat henkilöt lukea, oli sitä koskevan arvostelun kirjoittamisen yhteydessä niin ikään asianmukaisesti tutustutettava suomalaislukija tarkastelun kohteena olevaan teokseen. Tätä ei herra Danielson ole jättänyt ottamatta huomioon, vaan hän mukailee kirjoituksessaan herra Ordinin esitysjärjestystä kaikissa sen pääpiirteissä. Kattavampaa lyhennelmää ei kirjan sisällöstä olisi ollut mahdollista laatia venyttämättä turhan paljon itse arvostelun pituutta. Herra D. on kuitenkin tunnollisesti aina joko sanasta sanaan lainannut tai myös perusteellisesti selittänyt herra Ordinin teoksesta ne osat, joihin hän huomautuksensa kohdistaa. Lukija pidetään näin ollen koko ajan tietoisena siitä, minkälaisia väitteitä kumotaan ja minkälaisia virheellisyyksiä oiotaan. Kyse on kauttaaltaan avoimesta kritiikistä. Lukija voi vertailla ja arvioida, kumpi kahdesta herrasta on oikeassa: herra Ordin vai hänen opuksensa ankara tarkastaja.
Tarkastaja on ankara, mutta myös reilu. Hän osoittaa huomautustensa oikeellisuuden viittaamalla todisteisiin – vastaansanomattomiin sellaisiin – ja vaikka huomautuksia onkin riittämiin, ei esitys kuitenkaan millään muotoa osoittaudu miksikään pikkumaiseksi virheiden metsästelyksi. Herra D. on päinvastoin ollut tässä suhteessa hyvinkin pidättyväinen ja keskittynyt kritiikissään teoksen pääkohtiin, jättäen vähäpätöisemmät sivujuonteet sikseen. Hän ei myöskään jätä antamatta tunnustusta silloin, kun sille poikkeuksellisesti on aihetta.
Herra Danielsonin kirjoituksen ensimmäinen luku käsittää johdannon, joka on ensisijaisesti katsaus viime vuosien aikana suomalaisten ja venäläisten lehtimiesten välillä käytyyn polemiikkiin koskien Suomen valtiosääntöoikeuteen liittyviä kysymyksiä.
Toisen luvun otsikkona on ”Aika ennen 19. vuosisataa”. Luku liittyy herra Ordinin teoksen yhdeksään ensimmäiseen lukuun, joissa käsitellään seuraavia aiheita: Venäjä ja Suomi Pietari I:seen saakka, Viipurin läänin valloitus, vuosien 1788–1790 sota, Anjalan liitto, Värälän rauha ja vapaaherra Sprengtporten. Herra D. osoittaa herra Ordinin vanhinta aikakautta koskevasta esityksestä virheen ja erehdyksen toisensa jälkeen. Katariina II:n ja Kustaa III:n välisen sodan verrattain yksityiskohtaisen kuvauksen kohdalla antaa tarkastaja herra O:lle tunnustusta runsaasta, ulkoasiainministeriön arkistosta Moskovasta löytyvästä aiemmin julkaisemattomasta aineistosta ammentamisesta, mutta toteaa tämän ”ammentaneen erottelematta tärkeitä ja epäolennaisia lähteitä toisistaan ja jättäneen sitä paitsi paljon oleellisimmasta lähdeaineistosta täysin huomioimatta”. Herra D. todistaa kirjoituksensa sivuilla 30–50 edellä mainitun väitteensä oikeellisuutta ja sitä, että herra O. on laiminlyönyt saatavilla olleeseen tutkimuskirjallisuuteen perehtymisen. Tämä todistus antaa niin ikään tukea yleisluontoiselle huomiolle siitä, että herra Ordin usein ”kätkee asian kannalta oleellisia tosiseikkoja muodostaakseen lukijalle täysin todellisuuden kannassa yhteensopimattoman käsityksen.”
Ordinin teoksen vuosien 1808–1809 sotaa sekä siihen liittyneitä poliittisia tapahtumia ja eritoten Pietariin lähetettyä Suomen lähetyskuntaa käsittelevät luvut X XX on herra D. tarkastanut kirjoituksensa kolmannessa luvussa nimeltä ”Sotavuosi 1808”. Tarkastajan tässä yhteydessä havaitsemat virheet näyttäytyvät entistäkin arveluttavammilta ja tarkoitushakuisemmilta. Lukijalle kuin lukijalle käy selväksi, ettei herra O. ole vain tutkinut näitä aiheita koskevia lähteitä ja tutkimuskirjallisuutta puutteellisesti, vaan niin ikään – historiankirjoittajan velvollisuuden unohdellen – antanut vihantäyteisyyden ja pahansuopuuden sanella arvionsa suomalaisten asennoitumisesta sotavuoden aikana sekä Suomen lähetyskunnan esiintymisestä keisarillisessa kaupungissa. Hänen silmätikuikseen joutuvat kaikki suomalaiset ja hän kohdistaa mm. jopa kreivi R. H. Rehbinderin poliittiseen toimintaan parjauksia, jotka herra D. oikeutetun ärtymyksen kera kovin osuvalla tavalla torjuu.
Herra Danielson aloittaa lukunsa IV, ”Porvoon valtiopäivät”, selostamalla lyhyesti Suomen nykyisen valtiollisen aseman luomiseen liittyvistä varsinaisista tosiasioista, missä yhteydessä siteerataan lyhentämättöminä tärkeimmät asiakirjat, kuten muun muassa Aleksanteri I:n 15./27. maaliskuuta 1809 antama vakuutus maan uskonnon ja perustuslakien pitämisestä voimassa. Vaikka ymmärrämme hyvin sen ”syvän vastentahtoisuuden”, jonka vallassa herra D. siirtyy seuraavaksi ”torjumaan niitä sofismeja – viisastelevia virhepäätelmiä – joiden avulla herra Ordin pyrkii mitätöimään keisarillisen vakuutuksen merkityksen” sekä tämän todistelussaan tekemiä ”kuperkeikkoja, jotka lienevät vertaansa vailla minkä tahansa maan tietokirjallisuudessa”, koemme silti tarvetta nostaa esille herra D:n mestarillisesti paljastaneen ja jauhaneen nämä sofismit ja kuperkeikkaset kirjoituksensa sivuilla 117 150 tomuksi. Normaaleissa olosuhteissa saatettaisiin pitää tarpeettomana kiinnittää niinkin suurta huomiota väitteisiin, joiden perättömyys ja ala-arvoinen vinoutuneisuus pistävät väkisinkin jokaisella ajattelukykyisellä lukijalla silmään, mutta mepä tunnummekin elävän ajassa, jossa lain ja oikeuden tarkoituksellinen väärintulkinta on politiikanteon keinovalikoimaan tyrkyllä. Tästä syystä on herra D:lle luettava erityisansioksi se, että hän on perusteellisesti, linkki kerrallaan purkanut osiksi sen salakavaluuden ketjun, jota herra Ordin on yrittänyt takoa Suomen valtiosäännön hengiltä kuristaakseen. Niin ikään on huomioitava se varmuus ja selkeys, joilla herra D. – vaikkakin olematta itse juristi – on osannut selvittää ja valaista asianomaisten oikeudellisten asiakirjojen keskinäissuhteita ja oikeaa merkitystä.
Vastauksena herra Ordinin toistuviin syytöksiin siitä, että Aleksanteri I Suomen kohdalla omaksumallaan toimintatavalla sivuutti Venäjän edut osoittaa herra D. kirjoituksensa sivuilla 159–165 hyvin, ajankohdan poliittisista olosuhteista ammennetuin perustein oikeudenmukaisuuden hyveen edellyttävän itse asiassa päinvastaista arviota.
Herra Ordinin esitys päättyy lokakuun 1. päivänä 1809 (päiväys vanhaa tyyliä) annetun, Haminan rauhaa koskeneen manifestin siteeraamiseen, mitä ennen hän on selostanut Suomen hallituskonseljin perustamisesta ja käyttöönotosta. Herra D. ulottaa kuitenkin pamflettinsa viimeisen (V) luvun ”Porvoon valtiopäiviltä nykyaikaan”, päättäen näin ollen arvostelunsa ei kovin vähäpätöiseen huomioon koskien rauhanneuvotteluita käyneiden diplomaattien käsitystä Suomen tulevasta asemasta. Herra D. torjuu Ordinin teoksen henkeä ja taipumusta yleisestikin ottaen tuomalla muutamassa lyhyessä kommentaarissa esille eräiden merkittävien valtiollisten asiakirjojen sisällön. Nämä asiakirjat ovat peräisin Aleksanteri I:ltä ja jokaiselta hänen korkeista seuraajistaan valtaistuimella ja niissä osoitetaan keisareiden suilla selvästi Suomen valtiosäännön jatkuvasti olleen ja olevan edelleen voimassa sellaisena kuin se vuonna 1809 vahvistettiin ja että sitä on monarkkien aloitteesta tietyiltä osin ajan vaatimusten mukaisesti kehitetty. Herra D:llä on epäilemättä tässä yhteydessä erityisesti ollut tähtäimessä hänen kirjoituksensa julkaiseminen myös Venäjällä, jossa lukijakunnalla ei voida olettaa olevan tarvittavaa tietämystä kyseisistä valtiollisista asiakirjoista.
Herra Ordinin ja hänen hännystelijöidensä mitä tunnusomaisin piirre on sisäinen ristiriita, johon he säännöllisesti sortuvat yrittäessään yhtäältä väittää ja osoittaa Suomen olevan vain yksittäinen Venäjän keisarikuntaan liitetty maakunta ja moitiskellessaan toisaalta Aleksanteri I:stä ja hänen lähipiiriään heidän vuonna 1809 noudattamastaan, väitetysti Venäjän etujen vastaisesta liberaalista politiikasta, jonka seurauksena suuriruhtinaskunta yhdistettiin Venäjään sellaisin perustein, jotka takasivat Suomelle valtiollisen itsenäisyyden maan sisäisten asioiden osalta. Edelleen niin muodollisesti kuin käytännössäkin voimassa olevaan vuoden 1809 luomukseen liittyvä tyytymättömyys osoittautuukin varsin selvästi hellityn maakuntateorian aidon todistamisen mahdottomuuden poikimaksi. Tämä selittää edellä mainitun ristiriidan, joskaan ei poista sitä mihinkään ja voimistaa epäluotettavuuden ja puolueellisuuden vaikutelmaa herra Ordinin kirjan lukijan mielessä. Tästä kirjasta tai siihen kytkeytyvistä lehtiartikkeleista on niin ikään turhaa etsiä ainuttakaan varsinaista perustelua innokkaasti toistetulle lausahdukselle, jonka mukaan Suomen itsehallinnollinen asema olisi ollut ja olisi edelleen Venäjän etujen vastainen. Lausahdus onkin itse asiassa yksiselitteisen mieletön. Jokaiselle edes vähäisessä määrin kiihkokansallismielisyyden sumuverhon läpi näkemään kykeneväiselle poliitikolle luulisi näyttäytyvän itsestäänselvyytenä, että juuri Aleksanteri I:n uurtama ura johti Venäjälle edullisimpaan lopputulemaan: Suomen nopeaan ja pysyvään rauhoittamiseen. Suuriruhtinaskuntaa hallittiin rauhan ja järjestyksen hengessä vanhojen lakien pohjalta rasittamatta Venäjän hallintoelimiä jälleen muutamilla murheilla ja huolilla lisää, mutta se oli samalla ulkosuhteiden osalta täysin yhteisvastuullinen valtakunnankokonaisuuden muiden osien tavoin. Suomen kansa oli puolestaan sille suodun itsenäisen kansallisen kehittymisen mahdollisuuden myötä jatkuvasti uuteen asemaansa tyytyväisempi ja siten ehtymättömän uskollinen. Totisesti, jopa oman edun tavoittelun politiikan ainoaksi periaatteeksi kohottavan tulisi ymmärtää keisarin maaliskuun 15./27. päivänä vuonna 1809 antaman vakuutuksen sekä Suomen siihen perustuvien oikeuksien toteuttamisen ja kunnioittamisen vastanneen oleellisesti paremmin Venäjän etuja kuin maan aiemman oikeusjärjestyksen kumoaminen ja pyrkiminen sen erillisen kansakunnan olemassaolon tukahduttamiseen enemmän tai vähemmän tyytymättömän ”rajamaan” luomiseksi. Valtiomiehen suuruus ei ratkea sillä, että iskee kiinni ja tuhoaa aina itsensä vahvemmaksi tietäessään. Oikeudenloukkauksesta ei ole koskaan saatavissa pitkäkestoista hyötyä.
Palatkaamme kuitenkin lopuksi vielä herra Danielsonin kirjoitukseen painottaaksemme, ettei se millään muotoa rajoitu yksinomaan herra Ordinin teoksen arvostelemiseen. Ordinia kohtaan suunnattu kritiikki käsittää toki kirjoituksesta oleellisimman osan ja – kiitos herra D:n kattavan, aihepiirin merkittävimpien lähdeteosten ja painettujen asiakirjakokoelmien, kuin myös arkistossa saatavilla olevien lähteiden tuntemuksen – esitetty niin vakuuttavalla tavalla, että herra Ordinin teos hajoaa moisen arvioinnin edessä pirstaleiksi. Herra D. on kuitenkin vielä lisäksi hyödyntänyt keräämäänsä runsasta aineistoa esitelmöidäkseen Ordinin teoksen arvioinnin ohella rinnakkain myös 18. vuosisadan jälkipuolen aikana esiin putkahtaneista Suomen kohtalon uudelleenhahmottamissuunnitelmista, kuin myös vuosien 1808 ja 1809 tapahtumista koosteessa, joka valaisee kaikkia keskeisiä asiaintiloja Suomen Venäjään yhdistymisen yhteydessä perusteellisemmin ja tarkemmin kuin mikään aikaisempi teos. Tämä niin ikään mukaansatempaavaan esitystapaan yhdistyvän tyylillisen puhtautensa ja jaloutensa puolesta edukseen erottautuva teos on erityisen arvokas lisä maamme historialliseen ja poliittiseen kirjallisuuteen. Onnittelemme vilpittömästi herra Danielsonia hänen kirjoituksensa kautta pitämästään merkittävästä puheenvuorosta totuuden ja oikeuden puolesta käytävässä taistelussa.
L. M.
I Bokhandeln.
Joh. Rich. Danielson: Finlands förening med Ryska Riket; med anledning af K. Ordins arbete ”Finlands underkufvande”. 196 s. 8:o. Borgå 1890, Werner Söderström.
Herr K. Ordins namn har blifvit bekant i Finland dels genom hans af vanställande noter åtföljda öfversättning till ryskan af broskyren ”Précis du droit public du Grand-duché de Finlande”, dels genom hans ifriga deltagande i den senaste tidens ryska tidningskrig mot vårt lands institutioner. Sitt ofvan nämda digra värk ”Finlands underkufvande” utgaf han mot slutet af år 1889. Redan i början af innevarande år blef detsamma af några härstädes utkommande tidningar och tidskrifter gjordt till föremål för anmälningar, i hvilka en del af de gröfsta felen i arbetet blottades. Att anmälarena icke varit orättvisa har kunnat besannas af enhvar, som i likhet med ref. gjort sig mödan läsa ifrågavarande bok.
Hr Ordin är såsom skriftställare icke utan en viss talang. Han berättar med ledighet, han gör sina omställningar af fakta, sina färgläggningar från hvitt till svart, sina förväxlingar af rätt och orätt på ett sådant sätt, att läsaren stundom, om ock ej alltid, får det intrycket, att förf. kanhända själf trott på sanningen af sina vrångbilder.
Detta intryck blir dock ej beståndande. Läsaren frapperas snart af de talrika motsägelserna, de nyckfulla slutledningarna och det hänsynslösa bemödandet att gifva de historiska företeelserna just den betydelse, som lämpar sig för författarens syftemål.
I detta ena, det måste man erkänna, är hr Ordin utomordentligt konsekvent: i den tendens, som är bestämmande för hans omdömen om personer och handlingar, liksom för hans utläggning af urkundernas innehåll. Alla framstående män, ej blott finske, utan äfven ryske, hvilka medvärkat därtill, att Finland år 1809 erhöll en dess framtid betryggande ställning, måste stämplas och utmålas såsom fräcke intrigörer, illvillige bedragare, eller i lindrigaste fall riksskadlige fantaster. Och emedan det värk, som resulterat ur de sålunda bedömda personernas handlingar, icke kan förintas endast genom upphofsmännens förkättrande, så måste själfva grundvalarna för det finska folkets politiska existens, huru tydligt de än äro genom kejsarord befästade, söndergnagas. Sådan är tendensen. Åt denna offras sanning, rättvisa och opartiskhet helt obesväradt, såsom vore dylika egenskaper fullkomligt obehöfliga för en historieskrifvare.
|369|Att ett så beskaffadt arbete kunnat tillerkännas ett pris af Kejserliga Vetenskapsakademin i S:t Petersburg är i sanning häpnadsväckande. Det kan ej förklaras annorlunda än så, att den ledamot – en general Dubrovin – hvilken i egenskap af expert hade att i första hand utlåta sig om arbetet, fullgjort sitt uppdrag på ett sätt, som alldeles icke varit förtjänt af det förtroende, hvarmed akademin synes ha litat på riktigheten af hans konklusioner. När man, såsom bemälde expert, kunnat i sitt bedömande af Ordins bok framhålla ”den lugna och opartiska ståndpunkt författaren intar till de skildrade händelserna” så har man därmed ådagalagt sin fullkomliga oförmåga att själf intaga en opartisk ståndpunkt.
I några ansedda ryska tidskrifter har hr Ordins sätt att skrifva historia blifvit, såsom tillbörligt var, med skärpa klandradt. Men detta hindrar sannolikt ej att det vidlyftiga arbetet,omfattande i 2 band 958 o. XVI sidor, utom en massa bilagor, och prunkande på titelbladet med anteckningen ”Af Kejs. Vetenskapsakademin hedradt med Metropoliten Makarii pris” hos en mängd ryska läsare skall få gälla såsom ett värk, ur hvilket pålitlig utredning om Finlands ställning till Ryssland står att vinnas.
Hr Ordin saknar väl icke meningsfränder, som för tendensens skuld svära på hans bok och såsom eko repetera dess satser, hvad än kritiken därom må säga. Men oberoende däraf, huru långt vetenskapens röst förmår göra sig hörd genom tidens oljud, var det af vikt att arbetet skulle af kompetent fackman underkastas en genomgående granskning.
Denna uppgift har nu blifvit fullgjord af hr professor Joh. Rich. Danielson genom den skrift, hvars titel här ofvan är anförd och som utkommit ej blott på svenska och finska språken, utan ock i rysk öfversättning.
Då hr Ordins bok ej blifvit öfversatt till någotdera af vårt lands språk och på originalspråket blott af jämförelsevis få personer här kunnat läsas, gälde det att vid kritikens författande tillika göra läsaren i detta land erforderligen bekant med det granskade arbetet. Denna omständighet har hr Danielson icke underlåtit att beakta. Han följer gången af hr Ordins skildring i alla dess hufvudsakliga delar. Ett närmare referat af bokens innehåll hade icke varit möjligt utan att öfverhöfvan öka den granskande skriftens omfång. Men hr D. har med omsorg iakttagit att antingen ordagrant anföra eller ock fullständigt redogöra för innehållet af de ställen i hr Ordins arbete, mot hvilka han riktar sina anmärkningar. Läsaren göres sålunda städse förtrogen med beskaffenheten af de påståenden som vederläggas, de oriktigheter som korrigeras. Det är en altigenom objektiv kritik. Läsaren kan jämföra och pröfva hvem som har rätt af de båda, hr Ordin eller den stränge granskaren af hans opus.
|370|Granskaren är sträng, men han är rättvis tillika. Han anför bevis, ovedersägliga bevis till styrkande af sina anmärkningars riktighet. Och så talrika anmärkningarna än äro, röjer dock framställningen alldeles icke någon småaktig jakt efter fel. Hr D. har tvärtom varit mycket måttfull i detta hänseende, han kriticerar förnämligast sådana ställen, som höra till arbetets viktigare delar, lämnande likgiltigare episoder å sido. Och han underlåter ej att jämväl uttala ett erkännande, där ett sådant undantagsvis kan ha skäl för sig.
Det första kapitlet i hr Danielsons skrift utgöres af en inledning, som hufvudsakligen lämnar en öfversikt af den polemik rörande finska statsrättsliga frågor, hvilken under de senaste åren egt rum emellan finska och ryska publicister.
Kapitlet II har till öfverskrift: ”Tiden före nittonde århundradet” och hänför sig till de nio första kapitlen i hr Ordins arbete, som behandla följande ämnen: Ryssland och Finland intill Peter I, Wiborgs läns underkufvande, kriget 1788–1790, Anjalaförbundet, freden i Werälä och baron Sprengtporten. Hr D. påvisar fel på fel, misstag på misstag i hr Ordins framställning af den älsta tidsperioden. Beträffande den jämförelsevis i detalj gående skildringen af kriget mellan Katarina II och Gustaf III erkänner granskaren att hr O. öst ur ett rikhaltigt, förut opubliceradt material, förefintligt i utrikesministerii arkiv i Moskva; ”men han har öst utan urskiljning, viktigt och oviktigt om hvartannat, och dessutom så, att mycket af det väsentligaste lämnats fullkomligt obeaktadt”. För riktigheten af detta sitt påstående samt att hr O. försummat att hämta upplysningar ur tillgänglig literatur framlägger hr D. bevis på ss. 30–50 af sin skrift – en bevisning som jämväl lämnar stöd för den allmänna anmärkning, att hr Ordin ofta ”döljer viktiga, på saken invärkande fakta, hvarigenom han hos läsaren väcker en uppfattning, som alldeles icke öfverensstämmer med värkligheten”.
Kap. X–XX i hr Ordins arbete, handlande om kriget 1808–1809, jämte därtill hörande politiska företeelser och särskildt den finska deputationen till S:t Petersburg, äro af hr D. granskade i ett tredje kap. ”Krigsåret 1808”. Altmera betänkliga och tendentiösa framstå här de fel, som af granskaren uppdagas. Det blir för hvarje läsare klart, ej ”blott att hr O. bristfälligt forskat i källor och literatur rörande dessa ämnen, men ock att han, glömsk af historieskrifvarens plikt, låtit hatfullhet och illvilja diktera sina omdömen om finnarnes hållning under krigsåret och den finska deputationens uppträdande i kejsarstaden. Ingen finner nåd inför hans ögon; han riktar bl. a. äfven mot grefve R. H. Rehbinders politiska karaktär smädefulla utfall, hvilka hr D. med rättmätig förtrytelse på ett slående sätt tillbakavisar.
Hr Danielson begynner sitt IV kap. ”Landtdagen i Borgå” med en kort redogörelse för de värkliga fakta, som innesluta|371| grundläggandet af Finlands nuvarande politiska ställning; hvarvid de viktigaste urkunderna, däribland Alexander I:s försäkran af den 15/27; mars 1809 angående vidmakthållande af landets religion och grundlagar, in extenso återgifvas. Vi kunna fatta den ”djupa motvilja” hvarmed hr D. därefter ”öfvergår till att bemöta de sofismer, med hvilka hr Ordin söker bortförklara det kejserliga löftets betydelse” och de i O:s bevisföring använda ”volter, hvilka i hvarje lands allvarliga literatur torde söka sitt motstycke”. Men vi känna oss tillika manade att framhålla att dessa sofismer och volter blifvit af hr D. s. 117–150 med mästarehand blottade och krossade till stoft. Under normala förhållanden kunde man finna det öfverflödigt att egna så mycken uppmärksamhet åt påståenden, hvilkas haltlöshet och perfida skefhet måste falla hvarje tänkande läsare i ögonen. Men vi lefva i en tid då afsiktlig vantolkning af lag och rätt tyckes blifva anlitad såsom politiskt operationsmedel. Och därför bör det räknas hr D. särskildt till förtjänst att han grundligen plockat sönder hvarje länk i den försåtliga kedja hr Ordin sökt smida för strypande af Finlands statsförfattning. Beaktansvärd är ock den säkerhet och klarhet, hvarmed hr D., ehuru icke jurist, vetat utreda och belysa de till frågan hörande rättsurkundernas inbördes förhållande och rätta betydelse.
Med anledning af hr Ordins upprepade beskyllning, att Alexander I i sitt handlingssätt mot Finland förbisett Rysslands intressen, visar hr D. s. 159–165 med goda skäl, hämtade ur den tidens politiska förhållanden, att i själfva värket ett motsatt omdöme vore af rättvisan förestafvadt.
Hr Ordins skildring afslutas med anförande af manifestet af d. 1 okt. g. st.gamla stilen 1809 angående freden i Fredrikshamn, hvarförinnan han redogjort för den finska Regeringskonseljens inrättande och öppnande; men hr D. låter det sista (V:te) kapitlet i sin broskyr sträcka sig ”Från Borgå landtdag till innevarande tid”. Slutpunkten af kritiken utgöres här af en icke oviktig anmärkning beträffande den uppfattning de med fredsunderhandlingarna betrodda diplomaterna hyste om Finlands ställning för framtiden. – För öfrigt fullföljer hr D. sin bevisföring mot andan och tendensen i Ordins arbete genom att med några korta kommentarier införa texten af en del betydelsefulla statsakter, utgångna från Alexander I och en hvar af hans höge efterträdare på tronen, och hvilka med kejsarordets kraft och tydlighet ådagalägga att Finlands statsförfattning, sådan den år 1809 blef bekräftad, fortfarande varit och är beståndande jämte det densamma, på monarkernas initiativ, i särskilda delar blifvit enligt tidens kraf utvecklad. Utan tvifvel har hr D. härvid särskildt haft i sikte att hans skrift skulle utgå äfven till den ryska allmänheten, hos hvilken nödig kännedom om berörda statsakter ej kan påräknas.
Högst karaktäristisk för hr Ordin och hans satelliter är den inre motsägelse, hvari de ständigt röra sig då de å ena sidan|372| påstå och söka bevisa att Finland blott är en i kejsaredömet Ryssland inkorporerad provins, och å andra sidan likväl klandra Alexander I och hans omgifning för den liberala politik, som, till förment skada för Rysslands intressen, dikterade deras åtgöranden år 1809 och sålunda vållat att Storfurstendömet förenades med Ryssland enligt grunder som tillförsäkrat Finland statlig själfständighet i dess inre angelägenheter. Det röjer sig nog att förtrytelsen öfver 1809 års värk, hvilket de jure och de facto fortfarande står upprätt, framsprungit ur omöjligheten att värkligen bevisa den omhuldade provinsteorin. Detta förklarar, men upphäfver icke den antydda motsägelsen, hvilken hos läsaren af hr Ordins bok ökar intrycket af opålitlighet och bristande objektivitet. – Fåfängt söker man också, vare sig i denna bok eller i de därmed befryndade tidningsartiklarna, något enda skäl till stöd för den idkeligen framhållna satsen att Finlands autonoma ställning varit och är till skada för Rysslands intressen. Denna sats är ock i själfva värket intet annat än en absurditet. För hvarje politiker, som hälst något förmår höja sin blick öfver chauvinismens dimmor, bör det vara uppenbart att just den väg Alexander I inslog ledde till de för Ryssland förmånligaste resultat: snabb och definitiv pacifikation i Finland – Storfurstendömet styrdt med ordning och lugn, på de gamla lagarnas grund, utan att belasta de ryska regeringsorganerna med några nya bekymmer och omsorger, men därjämte i förhållandena till utlandet stäldt i full solidaritet med rikskomplexens öfriga delar – det finska folket genom möjligheten af själfständig nationell utveckling alt mera tillfredstäldt med sitt nya läge och aldrig svikande i trohet och lojalitet. I sanning, äfven den som uppställer den egoistiska beräkningen såsom enda princip i politiken, borde fatta att kejsarens försäkran af 15/27 mars 1809 samt förvärkligandet och respekterandet af Finlands därå grundade rättigheter i vida högre grad motsvarat Rysslands intressen, än om man hade upphäft landets förra rättsskick och sökt förkväfva tillvaran af ett särskildt folk i detta land för att förvandla detsamma till en mer eller mindre missnöjd ”gränsmark”. Statskonstens storhet består ej uti att slå till och förstöra hvarhälst man vet sig vara den starkare. Rättskränkning medför aldrig varaktig fördel.
Men vi böra återgå till hr Danielsons skrift för att slutligen ännu framhålla att densamma ingalunda uteslutande upptages af sin kritiska uppgift. Visserligen är kritiken det väsentliga, och den är, tack vare hr D.s omfattande kännedom af ej mindre literaturen i ämnet och de tryckta urkundssamlingarna, än ock hvad i arkiven står till buds, genomförd på ett så öfvertygande sätt, att hr Ordins värk inför denna granskning störtar samman i spillror. Men hr D. har därjämte begagnat det af honom samlade rika materialet till att hand i hand med granskningens fortgång framställa såväl de i 18:de seklets senare del uppdykande planerna till omgestaltning af Finlands öde, som ock 1808 och 1809|373| års händelser, i en teckning, hvilken fullständigare och mera noggrant än något tidigare arbete belyser alla väsentliga omständigheter vid Finlands förening med Ryssland. Sålunda skall detta arbete, som jämväl utmärker sig genom stilens renhet och adel i förening med ett fängslande framställningssätt, utgöra ett synnerligen värdefullt tillskott i vår historiska och politiska literatur. Uppriktigt lyckönska vi hr Danielson till det betydande inlägg han därmed gjort i striden för sanning och rätt.
L. M.