11.12.1890 Står Finlands rätt i strid med Rysslands fördel? Ett inlägg i tidens frågor

Ovatko suomen oikeudet ristiriidassa venäjän etujen kanssa?

Nykyajan asioista

kirjoitti

L. Mechelin.

suomensi Aatto S.

Helsingissä 1890.

G. W. Edlund.

Helsingissä,

Sanomalehden- ja Kirjapaino-Yhtiön kirjapainossa,

1890.

Esilause.

Seuraava kirjoitus on oikeastaan aiottu muille kuin suomalaisille lukijoille.

Aineen laatu on kuitenkin näyttänyt vaativan kirjoituksen julkaisemista omassakin maassa. Kirjoittaja pyytää lukijaa hyväntahtoisesti huomaamaan edellä mainittua asianhaaraa selitykseksi, minkä tähden esityksessä on minkä mitäkin sellaista, joka täällä jo on yleisesti tunnettua ja tunnustettua.

L. M.

Helsingissä 11 päivänä Joulukuuta 1890.

Ovatko Suomen oikeudet ristiriidassa Venäjän etujen kanssa?

Kahdeksankymmenen vuoden kokemus on todistanut tarkoituksen mukaiseksi sen tavan, jolla Keisari Aleksander I vuonna 1809 järjesti Suomen oikeudellisen aseman silloin, kuin tämä maa yhdistettiin Venäjän Keisarikuntaan.

Niin katsellaan asiaa Suomessa. Ja toiseksi – niin on täälla ajateltu niin kauan kuin mahdollista – ei pitäisi arvostelun voida muuttua Venäjänkään kannalta katsoessa.

Todella on Venäjan aikakaus-kirjallisuudessa ollut montakin lausuntoa, joissa näkyy suosiota Suomea kohtaan ja jotka tunnustavat sen nykyiset oikeudet eivätkä katso niiden olevan ristiriidassa Keisarikunnan etujen kanssa.

Mutta sen ohella on 1880-luvun alusta asti ruvennut muutamissa Venäjän sanomalehdissä näkymään|2| jyrkkää vastustusta Suomea ja sille vakuutettuja oikeuksia kohtaan. Viime aikoina on näiden sanomalehtien yllyttely Suomea vastaan kiihtynyt sellaiseksi kiukuksi ja sitä on harjoitettu niin vastoin kaikkea oikeudentuntoa, että sillä nähtävästi on tarkoituksena herättäa Venäjän yleisössä suurta vastenmielisyyttä ja epäluuloa Suomen kansaa ja niitä laitoksia kohtaan, jotka ovat tämän kansan olemassa olon ehtona.

Hyökkäykset ja syytökset on Suomen sanomalehdissä kumottu selvillä, sattuvilla todistuksilla. Mutta Venäjän yllyttelylehdet eivät ole katsoneet tarpeelliseksi ottaa näitä kumoamisia mihinkään huomioon, vielä vähemmin saattaa niitä lukijainsa tiedoksi. Sen tähden hyvin luultavasti suuri osa yleisöstä, jolle Moskovskia Vjädomosti ja sen hengenheimolaiset ovat ainoina Suomeen tutustumisen lähteinä, on vähitellen saatu mainittujen mielipiteen ohjaajain asettaman hävitysohjelman puolelle, heidän ihan aavistamattansa, että tuon ohjelman pohjana on vain verkko valheita,ja häväistyksiä sekä tosiasiain ja lain väärennyksiä.

On tavallinen ilmiö yhteiskunta-elämässä, että mielipiteet valtiollisista asioista heti, kuin ne ovat jonkin verran vahvenneet ja laajenneet, koettavat päästä vaikuttamaan niihinkin piireihin, joissa valtion johdon toimenpiteitä valmistellaan. Näissä piireissä ei kuitenkaan sysättäne syrjään sekä oikeuden että viisauden asettamaa sääntoa ”audiatur et altera pars”|3| (kuultakoon toistakin asianosaista). Ei saata olettaa, että se enemmän tai vähemmän pahaa suova mieliala, jonka sanomalehti-yllyttelyt ovat saaneet aikaan, ohjaisi neuvotteluja Keisarikunnan politiikista Suomea kohtaan. Sellaisessa kysymyksessä kuin siinä, vaatinevatkohan Keisarikunnan edut Suomen valtiollisen aseman muutosta, tunnustetaan kaikinpuolinen ja objektiivinen tarkastelu välttämättömäksi. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on antaa pieni lisä sellaiseen tarkastukseen.

|4|

I.

Niiden asianhaarain tähden, joiden vaikutuksesta tämä kirjoitus on syntynyt, ei ole voitu kokonaan välttaa väittelyä. Meidän täytyy ottaa turkastettavaksi tärkeimmät Suomea vastaan tehdyt hyökkäykset. Kun sanomalehti Moskovskia Vjädomosti pääkirjoituksessaan 10 (22) päivänä Marraskuuta tänä vuonna on suurta tehokkaisuutta tavoitellen uudistanut usein ennen lausumansa syytökset Suomen valtiopäiviä ja Suomen Senaattia vastaan uskollisuuden puutteesta Hallitsijaa kohtaan, katsomme olevan syytä vähän lähemmin tarkastella tätä kirjoitusta, joka myöskin soveltuu näytteeksi yllyttelijäin kirjailusta.

Lehti sanoo Suomen valtiopäivämiesten ja senaattorien lakkaamatta puuhanneen Venäjän Keisarin vallan laittomia rajoituksia ja viimeisten, vuonna 1888 pidettyjen valtiopäiväin olleen siinä kohden kaikkein edellisten kaltaiset.

Miten sitte todistetaan tätä ankaraa syytöstä?

Ensinnä yhä uusilla salaviittauksilla ja väärillä väitteillä. ”Sekä tärkeissä että vähäpätoisissä asioissa”, sanoo tuo lehti, ”on tarkoitus aina ollut sama: saattaa|5| ne valtiopäiville sillä tekosyyllä, että ne siten mukamasti tulisivat paremmin punnituiksi. Tuli siis siten ilmi, että asianomaiset selityksissään ennen asiain jättämistä valtiopäiville olivat näyttävinään, että valtiopäivillä, kuten asia todella onkin, on ainoastaan neuvonanto-luonne, joten ehdotuksen onnistuminen tuli helpommaksi. Mutta heti, kuin valtiopäivät antoivat mietintönsä tai lausuntonsa, muuttuivat ne ”päätöksiksi”, ainakin Suomen virallisten sanoma lehtien kielessä, ja itse valtiopäivät tulivat lakia säätäväksi parlamentiksi, jonka päätöksiin Korkeimmalla Vallalla muka ei ollut oikeutta tehdä kirjaimenkaan muutosta ilman asian uutta tarkastusta valtiopaivillä.”

Niin sanoo Moskovskia Vjädomsti, mutta asia onkin oikein näin:

”Säätyjen osallisuus lainsaatämis-vallassa on määrättynä perustuslaeissa.

1772 vuoden Hallitusmuodon 40:ssä §:ssä sanotaan:

”Kuningas*)Mitä vuonna 1809 Suomelle vahvistetuissa, Ruotsin aikaisissa perustuslaeissa on sanottu Kuninkaasta, tarkoittaa tietysti 1809 vuoden jälkeen Keisaria ja Suurruhtinasta. älköön Säätyjen tiedotta ja suostumuksetta tehkö uutta Lakia älköönkä vanhaa kumotko”; ja 41:ssä §:ssä:

”Valtakunnan Saadyt älkööt vanhaa Lakia ku|6|motko älköötkä uutta lakia tehkö Kuninkaan myöntymättä ja suostumatta.”

1789 vuoden Yhdistys- ja Vakuuskirjan 6:nen §:n kautta oli kuitenkin tehty se muutos, että Säädyt eivät saaneet tehdä lakiehdotuksia, vaan ainoastaan Hallitsija.

Nykyään on Säädyillä taas, vaikkapa ei rajatonkaan, alkuun panon oikeus sillä tavalla, kuin säädetään Hänen Keisarillisen Majesteettinsa Korkeimmanomakätisesti 25 (13) päivänä Kesäkuuta 1886 allekirjoittamassa armollisessa julistuksessa, joka on näin kuuluva:

”Me Aleksander III Jumalan Armosta, koko Venä janmaan Keisari ja Itsevaltias, Puolanmaan Tsaari, Suomen Suurruhtinas, y. m., y. m. Teemme tiettäväksi: Suomenmaan Valtiosäätyjen, 71:sen §:n mukaan Valtiopäivä-järjestyksessä 15 (3) päivältä Huhtikuuta 1869, antamalla suostumuksella ja myönnytyksellä tahdomme Me, kumoten 6:nen kohdan Yhdistys- ja Vakuuskirjassa 21 päivältä Helmikuuta ja 3 päivältä Huhtikuuta 1789, armossa säätää ja määrätä, että 51:nen ja 52:nen § sanotussa Valtiopäivä-järjestyksessä pitää, niihin tehdyn lisäyksen johdosta esitysoikeudesta Valtiosäädyille, muutettaman seuraavalla tavalla toisin kuuluviksi:

51 §. Paitsi sitä anomusoikeutta, jota Valtiosäädyt vanhastaan ovat nauttineet, on Valtiosäädyillä|7| myöskin oikeus valtiopäivillä tehdä esitys sellaisen yleisen lain säätämisestä, joka riippuu Keisarin ja Suurruhtinaan sekä Valtiosäätyjen yhtäpitäväisestä päätöksestä. Älköön kuitenkaan esitystä nostettako perustuslain, ei maa- eikä meripuolustuksen järjestämistä koskevan lain eikä myöskään painolain säätämisestä, muuttamisesta tai kumoamisesta; ja pitää kirkkolain säätämisestä olla voimassa, mitä siitä erittäin on määrätty.” j. n. e.

Mainituista lainkohdista näkyy kumoamattomasti,että valtiopäivät saavat lainsäätämis-asioissa tehdä päätoksiä eikä ainoastaan antaa mietintojä tai lausuntoja: lait syntyvät Keisarin ja Suurruhtinaan sekä Säätyjen yhtäpitäväisestä päatöksestä (katso edellä kursivoituja sanoja).

Sen tähden onkin edellä mainitussa julistuksessa edelleen sanottu:

”Jos Valtiosäädyt, nostetun esityksen johdosta, päättävät hyväksyä uuden taikka muuttaa tai kumota vanhan lain, antakoot ehdotuksen siitä Keisarille ja Suurruhtinaalle. Jos Keisari ja Suurruhtinas hyväksyy Valtiosäätyjen ehdotuksen, ulosannettakoon sen kanssa sanasta sanaan yhtäpitävä asetus. Jos ei Keisari ja Suurruhtinas saata ehdotusta muuttamatta hyväksyä, katsotaan se kokonaisuudessaan rauenneeksi, josta Keisari ja Suurruhtinas antaa Valtiosää|8|dyille tiedon viimeistään lähinnä seuraavilla valtiopäivillä.”

Tämä säännös on aivan yhden mukainen kuin Hallitusmuotoon perustuva sellaisten lakien käyttely, jotka Hänen Keisarillinen Majesteettinsa esittää Säädyille. Jos Säädyt tekevät ehdotukseen muutoksia, tulee siitä laki ainoastaan siinä tapauksessa, että se niin kuuluvana, kuin Säädyt hyväksyvät lain, saavuttaa armollisen vahvistuksen. Muuten asia raukeaa.

Moskovskia Vjädomostin äsken kerrotut väitteet ovat siis turhaa tuulen pieksämistä.

Asian enemmäksi valaistukseksi huomautamme, että Säätyjen edellä mainittu osallisuus lainsäätämisessä ei käsitä kaikkia sen aloja. Keisari ja Suur ruhtinas saa ilman Säätyjen myötävaiktustua antaa asetuksia talouden ja hallinnon alalla, paitsi sellaisista taloudellisista lainsäätäämis-asioista, jotka on yhdistetty yleiseen 1734 vuoden lakiin (Rak. K. ja K. K.). Hänen Keisarillinen Majesteettinsa voi kuitenkin, jos katsoo tarpeelliseksi, vaatia Säätyjen lausuntoa asioista, joissa niiden myötävaikutus ei perustuslain mukaan ole tarpeen. Ja sellaisissa tapauksissa juuri on niillä ainoastaan ”neuvonanto-ääni” eikä päätösvaltaa. Näissä asioissa ei ole välttämätön asetuksien antaminen valtiopäiväin lausuman mielipiteen mukaan.

1869 vuoden Valtiopäivä-järjestys, jossa on tarkemmat määräykset läinsaatämis-järjestyksestä, tekee|9| myöskin selvän erotuksen Säätyjen päätösten ja Säätyjen lausuntojen välillä.*)Venäläisen tekstin sanat vastaavat tässä täydelleen ruotsalaisen ja suomalaisen tekstin sanoja; joka huomautettakoon sen johdosta, että Moskovskia Vjädomsti viittaa siinä olevan jotakin erilaisuutta.

Enimmät hallinnolliset asetukset annetaan tietystivaatimatta Säätyjen lausuntoa. Suomen asetuskokoelmasta voidaan helposti nähdä, miten lavea se alueon, jonka sisällä Hallitsijan tahto, Säädyistä riippumatta, vaikuttaa lainsäätämis-toimissa.

Joskus saattaa taloudellisella alalla sattua epätietoisuutta, onko perustuslain mukaan Säätyjen myötävaikutus tarpeen vai eikö. Mutta Hallitsijan etuoikeuksiin vähänkin koskevissa asioissa on raja aina selvä.

Täten on kumottuna ensi osa Moskovskia Vjädomostin kavaloista yrityksistä saamaan aikaan edestodistuksen nimellistäkään syytökselle, että valtiopäivät koettavat rajoittaa Keisarin valtaa.

Toinen osa tuon lehden tähän kuuluvasta todistelusta on, jos mahdollista, vielä kompelömpi. Siinä väitetään, että 1772 ja 1789 vuosien konstitutsioni nimenomaan pidättää Hallitsijalle oikeuden, kruunun ”etuoikeutena” riippumatta kansan eduskunnasta määrätä viinan- ja oluenvalmistuksen, tupakan ja pelikorttien verotusta, – ja että Suomen valtiopäivä|10|miehet ovat Suomen senaattorien avulla ainoastaan viekkailla ja kavaloilla tempuilla saaneet itseverotuksen varjolla anastetuksi itselleen oikeuden verottaa näitä ”kruunun etuoikeuden” esineitä.

Kuitenkaan ei 1772 ja 1789 vuosien perustuslaeissa ole sanaakaan sellaisesta kruunulle pidätetystä verotusoikeudesta. 1772 vuoden Hallitusmuo dossa, 45:ssä §:ssä, sanotaan, että Kuningas ”älkoon määrätkö alammaisten suoritettavaksi mitäkään sota-apuja, uusia veroja, sotaväen ottoja eikä muita maksuja, ilman Valtakunnan Säätyjen tietoa, vapaata tahtoa ja suostumusta” (paitsi vihollisen hyökätessä maahan). Ja 1789 vuoden perustuslaki – joka laki monessa muussa kohden laajensi kuninkaan valtaa – vahvistaa mainitun saannöksen 5:llä §:llaan, joka kuuluu: ”Koska oikea vapaus on siinä, että Valtakunnan voimassa pitämiseksi vapaasti annetaan, mitä tarpeelliseksi nähdaan; niin on Ruotsin kansalla*)Lue: ”Suomen kansalla”, jota sekä verotus- että lainsäätämis-asioissa Suomen Säädyt edustavat. eittämätön oikeus sitä Kuninkaan kanssa tuumia, sovitella, kieltää ja myöntää.”

Näiden, vuodesta 1809 asti erittäin Suomessa voimassa olevien perustuslain kohtain mukaan on siis selvä sääntö se, että verojen myöntäminen kuuluu Säädyille.

Tästä säännöstä on kuitenkin yksi tärkeä poik|11|keus, se, että Hallitsijalle yksin kuuluu tullitaksanmäärääminen. Sitä paitsi saa Hallitsija Säädyistä riippumatta määrätä taksoja monenlaisista maksuista, jotka ovat joinkin määrin verojen kaltaiset, mutta joita entisen Ruotsin ja nykyisen Suomen valtio-oikeuden mukaan ei lueta verotukseksi, niin kuin postitaksan, lunastustaksan virastojen toimituksista ja julkisten laitosten avusta y. m.

Rahallisesta luonteestaan riippumatta ovat verot Suomessa muuten joko vakinaisia, s. o.se on sellaisia, jotka on myönnetty määrättömäksi ajaksi ja joiden käyttämisen varsinaisiin valtion tarpeihin Hänen Keisa rillinen Majesteettinsa yksin määraa, taikka määrä aikaisia, s. o.se on suostuntaveroja määrätyksi ajaksi sellaisiin valtion tarpeihin, joiden tutkimisessa Säädyt ovat olleet osallisina. Milloin tarpeelliseksi huomataan, uudistetaan tai jatketaan näitä suostuntaveroja; muuten ne lakkaavat, kuten kävi varsinaiselle tulosuostunnalle, jonka Säädyt myönyttivät 1863–64 vuoden valtiopäivillä, mutta joka sittemmin 1885 vuoden valtiopäivillä huomattiin joutavaksi lakkaamaan.

1888 vuoden valtiopäivillä päätettyjä suostuntaveroja vastaan se Moskovskia Vjädomosti lähimmitenkääntää tuomionsa.

Karttasuostunta-asetuksesta vuosiksi 1889–1891 huomauttaa se lehti, että siinä ei edes mainitakaan Keisaria, ”joka on tämän veron ainoa laillinen isäntä”.|12| Kuitenkin kuuluu sen asetuksen alku näin: ”Me Aleksander kolmas y. m. Teemme tiettäväksi: Sitte kuin Suomen Säädyt viime valtiopäivillä hyväksyivät karttapaperi-suostunnan maksettavaksi 1 päivästä Tammikuuta 1889 alkaen 1891 vuoden loppuun asti, tahdomme Me, Säätyjen hyväksymäin säännösten mukaan Armossa määrätä seuraavaa” j. n. e.

Tätä asiaa on, kuten näkyy, perustuslain mukaisessa jarjestyksessä käytetty siten, että Säädyt myön sivät karttapaperiveron niiden saannösten mukaan, jotka he armollisen esityksen pohjalla hyväksyivät, ja että Korkein Valta vahvisti ne säännökset ja annatti Senaatilla asiasta asetuksen. – Voisikohan rehellinen tarkastaja väittää Keisarin oikeutta loukatunverolailla, jonka Keisari on esittänyt, Säadyt hyväksyneet ja Keisari vahvistanut?

Moskovskia Vjädomosti mainitsee vielä kaksi esimerkkiä suomalaisten uskollisuuden puutteesta.

Toinen on se, että mallasjuomain valmistuksesta maksettavaa suostuntaa koskevassa asetuksessa säädetään, että tuotaessa olutta muista maista (Venäjältäkin) on kannettava tullimaksua vähintään asetuksessa ilmoitettu määrä.

Toinen, että 1888 vuoden valtiopäivät ovat päättäneet määräaikaisen veron tupakasta, joka myöskin koskee tulliverotus-etuoikeuteen, jota paitsi tämä vero loukkaa suorastaan Venäjän etuja, koska sitä on mak|13|settava myöskin Venäjän tupaksta, jota tuodaan Suomeen.

1888 vuoden valtiopäivät saattavat levollisesti ottaa vastaan nämä moitteet. Miten asia oikeastaan on, näkyy seuraavasta:

Suurruhtinaskunnalle vuonna 1878 vahvistetun Asevelvollisuuslain 122:sen §:n mukaan on Säätyjen velvollisuus osoittaa varoja maan sotalaitoksen kustannuksiin, mikäli ne ovat suuremmat sotilasrahaston tuloja (s. o.se on muutamia vanhastaan sotatarkoituksiinmäärättyjä maaveroja ja entisten sotilas-virkatalojen vouria).

Tämän johdosta esitettiin Säädyille 1882 vuoden valtiopäivillä muutamia uusien verojen ehdotuksia, niiden joukossa myöskin oluenpanimoiden ja tupakannautinnon verottamista. Näiden ehdotusten synnystä on huomattava seuraavaa:

Oluenpanimot olivat ennen maksaneet ainoastaan vähäistä varsinaista veroa. Kun nyt pantiin toimeen suostuntavero mallasjuomista, oli välttämätön panna myöskin itse suostuntalakiin määräys, että mallasjuomia ei saataisi tullitta tuoda maahan. Itsestään ymmärrettävästi ei käynyt tässä tehdä poikkeusta Keisarikuntaakaan varten, jonne ei Suomenkaan olutta saada tullittomasti kuljettaa, kohtuuttomasti kilpaile maan verotetun Venäjan oluen kanssa. Venäjän Raha-asiain ministeri, jonka lausunto asiasta vaadittiin, an|14|toi, selvästi tajuten tämän asian oikeuden, puolustuksensa ehdotetulle Venäjän mallasjuomain tulliverotukselle (joka ehdotuksen mukaan olikin ainoastaan ¹/₅ ulkomaisten mallasjuomain tullista). Sen jälkeen alistettiin asia Hänen Keisarillisen Majesteettinsa päätettäväksi, joka armossa hyväksyi valtiopäivä-esitykseksi tästä tehdyn ehdotuksen.

Säätyjen suostumusta siten Korkeimman Vallan esittämään verolakiin ei suinkaan pitäisi kohtuudella voitaman sanoa heidän koskemiseksensa Keisarin etuoikeuksiin.

Tupakka, kaikkialla tunnustettu soveliaaksi verotuksen esineeksi, oli verraten vähäisen tuontitullin alainen ja sen tähden katsottiin sen sietävän suurempaa verotusta. Siihen katsoen, että monopooli- ja aksiisi-järjestelmät tupakasta eivät ole järjelliset muissa maissa kuin niissä, jotka itse kasvattavat melkoisen osan tupakkatehtaiden raaka-aineesta, katsottiin yksinkertaisimmaksi verottaa sotaväen kustannuksiin tupakkaa lisämaksulla, jota on suoritettava maahan tuodusta tupakasta. Venäjan tupakka oli jo ennestään tuontitullin alainen erään lisäyksen kautta, joka oli tehty Venäjän ja Suomen kauppasuhteita koskevaan asetukseen. Raha-asiain ministeri ei katsonut olevan mitään muistuttamista siitä, että uusi lisämaksu määrättiin Venäjänkin tupakalle. Hän käsitti varsin hyvin, että tämä maksu, jonka mukaan sittekin Venä|15|jän tavaran tuonti oli kaikissa tapauksissa tuleva huokeammaksi kuin ulkomaisen tavaran tuonti, ei ollut lähtevä venäläisen valmistajan, vaan suomalaisen ostajan kukkarosta ja että se ei ollut vaikuttava mitään vähennystä Venäjän tupakan tuonnissa Suomeen, kuten kokemus sittemmin onkin näyttänyt. – Kuin asia siten oli valmistettu ja samalla saatu selville, että tupakkatullin korotus ei ollut varsinaisten kulunkitarpeiden vaatima, käski Hänen Keisarillinen Majesteettinsa antaa sen mukaan armollisen esityksen 1882 vuoden valtiopäiville. Samoin annettiin se myöskin 1885 ja 1888 vuoden valtiopäiville. Säädyt eivät ole siinä tehneet miääan muuta, kuin ihan yksinkertaisesti vain hyväksyneet armolliset esitykset.

Mutta Moskovskia Vjädmosti julistaa kaikelle kansalle, että 1888 vuoden valtiopäivät ovat tupakkasuostunnan päätöksellään anastaneet Keisarin oikeuksia ja vahingoittaneet Venäjän teollisuuden etuja!

Antaakseen vielä suurempaa pontta kirjoitukselleen, päättää lehti sen seuraavalla innottelulla:

”Kas siinä, mitä Suomen valtiopäivät merkitsevät! Onkohan samanlaista toimintaa kehittyvä myöskin, nyt tulossa olevilla valtiopäivillä ja mitä Korkeimman Vallan rajoituksia, mitä venäläisten loukkauksia siitä on koituva – se on kysymys, johon meidän on itsestään ymmärrettävästi vaikea vastata.”

|16|

Tuo lehti tietysti on kirjoituksessaan jättänyt ilmoittamatta, että ei ainoakaan valtiopäiväin päätös, ei lainsäätämis- eikä raha-asioissa, pääse lain voimaan, jos Keisari sitä ei hyväksy eikä sille anna vahvistustansa. Sillä se ilmoitus olisi vain heikontanut valtiopäiviä vastaan tehtyjen syytösten vaikutusta, vieläpä myöskin saattanut lukijan käsittämään, että se kirjoitus läpeensä sisältää salaista moitetta Korkeimpaa Valtaa vastaan, jonka vallassa on valtiopäiväin päätösten vahvistaminen tai hylkääminen.

Koska mainittu sanomalehti on tehnyt niin totuudesta perin poikkeavan esityksen sellaisista asioista, joista kuitenkin olisi ollut oikeita tietoja saatavissavirallisista lähteistä, niin eipä enää vähääkaan kummastuta se, että tuo lehti muillakin aloilla reippaasti vain muovaelee totuutta ja tosiasioita sen mukaan, kuin sen Suomea kohtaan vihamieliset tendenssit eli tarkoitukset vaativat.

II.

Mainitsimme tendenssi-sanan. Niin, Suomen olojen väärenteleminen tietysti ei ole lopputarkoituksena sanomakirjailijain sotaretkellä Suomea vastaan, vaan sinä näkyy olevan Suurruhtinaskunnan valtiollisten oikeuksien hävittäminen ja Suomen kansan seoittaminen Venäjan kansaan, – kaikki vain siitä tekosyystä, että se muka on välttämätöntä Venäjan eduille ja ”valtakunnan arvolle”.

Ennen kuin ryhdymme lausumaan ajatustamme tästä, enemmin tai vähemmin julkisesti esitetystä, valtiollisesta ohjelmasta, tulee meidän kuitenkin koettaa valaista erästä asiaa, joka siihen likeisesti liittyy, sitä näet, mitenkä onkaan suomalaisten luulotellun separatismin laita.

Separatismista on Venäjän sanomalehdissä niin usein syytetty suomalaisia, että sitä syytöstä kyllä ihan yleensä katsottaneen eittämättömän oikeaksi. Ja kuitenkin se on kerrassaan perusteeton.

Mitä merkitsee separatismi-sana? Se merkitsee irti kiskomista yhteydestä tai yhdistyksestä.

Koko sinä, enemmän kuin kahdeksankymmenen|18| vuoden aikana, jonka Suomi on ollut yhdistettynä Venäjän Keisarikuntaan, ei Suomessa ole ollut ainoatakaan tapahtumaa, jossa olisi näkynyt pyrintöä tämän yhteyden rikkomiseen. Niin kuin Keisari Aleksander I:sen vakuutus 15/27 päivältä Maaliskuuta 1809, jolla Suomen perustuslait vahvistettiin, kaikeksi tulevaisuudeksi määräsi, mikä valtio-oikeudellinen luonne oli oleva Suomen suhteella Keisarikuntaan, samoin oli Suomen Säätyjen 17/29 päivänä Maaliskuuta tekemä uskollisuusvala, jolla he tunnustivat Keisarin Suomen Suurruhtinaaksi, toimitus, joka oli sitovainen myöskin tuleville miespolville. Suomessa täydellisesti tajutaan, että uskollisuusvelvollisuuteen Hallitsijaa kohtaan kuuluu myöskin velvollisuus uskollisesti säilyttää yhteyttä Venäjan Keisarikunnan kanssa. Syytös separatismista on siis loukkaus, johon ei Suomessa ole annettu millaistakaan aihetta.

Jos tarkastellaan lähemmin, missä merkityksessä meidän vastustajamme ovat käyttäneet separatismisanaa, niin huomataankin sillä tavallisesti tarkoitetun jotakin toista, kuin sen sanan edellä selitetty varsinainen käsite sisältää.

Suomen kansan rakkautta omiin laitoksiin, sen halua sailyttää niitä ja niiden turvissa kehittyä edelleen – tätä mielialaa nuo venäläiset yllyttäjät ottavat sanoakseen separatismiksi.

Ja miksipä he eivät sitä tekisi? Käsittäähän joka|19| venäläinen, että nimitys ”separatisit” sisältää jotakin valtiollisesti moitittavaa, melkeinpä rikoksellista. Saatua tämä väärä sana tuollaiseksi tenhosanaksi, ei sitte ole vaikea saada aikaan närkästystä kaikesta, jota kirjoittelijat katsovat hyväksi panna kuulumaan separatismi-käsitteesen.

Tällä tenhosanalla on tosiaankin hosuttu ylen määrin. Kuin Suomen Senaatti, virkavelvollisuutensa mukaan, perustaa alammaiset lausuntonsa Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen Suomen lakiin ja siihen, mitä tämän maan edut vaativat, niin venäläiset sanomalehdet kiiruhtavat kuvaamaan sitä separatismiksi, jopa myöskin separatistiseksi ”vastustukseksi”. Lakeja, jotka Säädyt ovat armollisen esityksen mukaan hyväksyneet ja Korkein Valta sitte vahvistanut, mainitaan todistuksina Suomen valtiopäiväin ”separatismista”. Tieteellisiä teoksia, joissa on tyynesti, objektiivisesti tehty selkoa Suomen historiallisista vaiheista tai Suomen valtiollisesta oikeudesta, jollaisena Venäjan ja Suomen yhteiset Hallitsijat ovat sen vahvistaneet ja jollaiseksi sitä edelleen kehittäneet, mainitaan ainoastaan ”separatistien kiihkoisina häväistyskirjoituksina”, käytetäänpä sitä nimitystä myöskin julkisista, Korkeimman Vallan puolelta lähteneistä asiakirjoista, milloin ne ovat sen luontoiset, että haihduttavat kaikki epäilykset Suurruhtinaskunnan vuonna 1809 perustetuista oikeuksista. Kuin synnyltään ve|20|näläinen kauppias, joka on asettunut johonkin Suomen kaupunkiin, oppii liikkeensä eduksi puhumaan ostajien kieltä, ruotsia tai suomea, eikä pelkää tunnustaa viihtyvänsä hyvästi uusissa oloissaan, niin heitä ankarasti moititaan, että ovat antaneet itseensä tarttua tuota suomalaista separatismia j. n. e.

Turha on etsiä puheena olevista sanomalehdistä mitään sellaista tunnustusta tai edes ajatustakaan, että Suomen kansalla tosiaankin on laillinen oikeus elää ja kehittyä omien erityisten laitostensa ja kansallisen luonteensa mukaan ja että Suomen julkiset virastot eivät toimisi velvollisuutensa mukaan, jos neuvotteluissaan ja toimissaan eivät ottaisi varteen Suomen lakeja eikä tämän maan menestyksen edistämisehtoja. Venälaiset kiihkoilijat sen sijaan vaativat, että niiden päähän pälkähdysten, joita he, tuntematta vähänkaan tarkemmin Suomen oloja, latelevat, pitäisi olla ohjeena Suomen hallitukselle ja että sitä varten, että tuo olisi mahdollinen, Alexander I:sen työ ja kaikki, mitä sen pohjalle on kahdeksankymmenen vuoden aikana tehty lisää Suurruhtinaskunnan asioissa, kukistetaan kokonaan.

Vastauksemme noihin kummallisiin syytöksiin separatismista näyttää ehkä liian summittaiselta, jos emme erittäin koske sellaisiin muistutuksiin, joita on tehty oikeiksi todistuksiksi Suomen valtiomiesten ja lainsäätäjäin separatistisesta suunnasta.

|21|

Eräs näistä muistutuksista on koskenut Suomen erinäistä rahalaitosta. Vuosina 1865 ja 1877 tehdyt Suomen rahakannan muutokset ovat, sanotaan, separatistisen hengen tuotetta.

Tässä on jätetty huomaamatta, että Suomen rahalaitos ei ollut ennen näitä mainittuja muutoksiakaan yhteinen Keisarikunnan kanssa. Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 hyväksyivät Suomen Säädyt Venäjän hopearuplan maan päärahaksi ja Keisari Alexander Ivahvisti sen paatöksen 17 (29) päivänä Joulukuuta 1809 armollisella julistuksella. Rahan yhtäläisyys oli siten perustettu, mutta ei rahalaitoksen yhteisyys, jokahan olisi vaatinut, että Suomeen ei olisi ollut tuleva eri pankkia omine setelinanto-oikeuksineen. 1865 vuoden rahanmuutos ei ollut mitään muuta kuin rahaolojen palauttaminen säännölliselle pohjalle, s. o.se on että ainoastaan metallinen hopearaha (rupla ja vähän ennen käytäntöön otettu uusi rahayksikkö markka, joka oli = ¼ siitä) olivat olevat laillisina maksun välittiminä. Ennen kuin Hänen Keisarillinen Majesteettinsa käski panna tämän toimeen, oli erityinen, Venäjän valtiomiehistä asetettu komitea antanut puolustavan lausunnon asiasta. Ja koska hopean arvon aleneminen teki toivottavaksi siirtymisen kultakannalle, tapahtui se 1877 vuoden lailla, eikä suinkaan Keisarikunnan raha-asiain ministeristön tietämättä, joka oli puolustanut ehdotusta ennen, kuin esitys tästä asiasta|22| annettiin valtiopäiville. – Jos punnitaan vastakkain suunnatonta merkitystä, joka pysyväisellä rahan arvolla on Suomelle, ja niitä pikku hankaluuksia, joita muutamille pietarilaisille huvilain omistajille ja venäläisille matkailijoille saattaa tulla siitä, että heidän välistä täytyy vaihtaa itselleen Suomen rahaa, niinmyönnettäneenpä toki, että Korkeimman Vallan päätökset mainituista rahanmuutoksista – jotka eivät tuottaneet Keisarikunnan asioimismaailmalle niin mitään vahinkoa – ovat perustuneet oikeuteen ja kohtuuteen.

Suomen erinäistä sotalaitosta on sitäkin sanottu suomalaisen separatismin ilmaukseksi. Tämän väitöksen aiheettomuuden pitäisi olla selvä jokaiselle, joka tahtoo ottaa huomioon, että ruotulaitos, jolle pohjalle Suomen sotavoima oli 1772 vuoden Hallitusmuodon 18:nen §:n mukaan ollut ennen järjestetty, oli vallan toisenlainen kuin Venäjän sotalaitos ja että 1878 vuoden asevelvollisuuslaki ei suinkaan enentänyt tätä erilaisuutta, vaan päin vastoin teki Suomen puolustuslaitoksen perusteet hyvin yhtäpitäviksi sen kanssa, mitä Keisarikunnassa oli muutamaa vuotta ennen säädetty. Me kyllä tiedämme, että tämä ei riitä tyydyttämaan uus’aikaista seoituskiihkoa. Mutta me tiedämme myöskin, että siten perustettu yhdenmukaisuus, jota sekin edistää, että Keisarikunnan sotaministerille on asevelvollisuuslaissa annettu sama toimi Suomes|23|sakin, riittää vastaamaan kaikkia järjellisiä vaatimuksia ja todellisia, käytöllisiä tarpeita.

On myöskin sanottu, että valtiopäivät ovat asetelleet suuria vaikeuksia venäläisille, jotka tahtovat harjoittaa asioimisliikettä Suomessa. Oikeastaan onasia kuitenkin sellainen, että Säätyjen myötävaikutuksella syntynyt 1879 vuoden elinkeinolaki on poistanut ne monimutkaiset ehdot, jotka vanhempain asetusten mukaan olivat tästä voimassa, niin että nyt lieneevenäläiselle vähempi mutkia Suomessa kuin Keisarikunnassa avatessa asioimisliikettä. Muutenkaan eisen lainsäätämisen kautta, jota on vuodesta 1863 astitapahtunut Säätyjen myötävaikutuksella, ole ilmestynyt ainoatakaan sännöstä, joka olisi miilaan tavoinrajoittanut venälaisten oikeuksia Suomessa siitänsä, kuin ne on määrätty Keisari Alexander I:sen ja Keisari Nikolain aikaisissa asetuksissa.

Mutta tulliraja – eikö se sitte osoita separatistista luonnetta? – Venäjän ja Suomen välinen tullivalvonta asetettiin Keisarikunnan raha-asiain hallinnon alkutoimesta vuonna 1811 estämään ulkomaistentavarain tullitonta tuontia Suomesta Venäjälle – siis Venäjan raha-asiain eduksi. Vuonna 1816 järjestettiin asia siten, että Suomenkin raha-asiat tulisivat turvatuksi vahingolta, jota ulkomaisten tavarain vapaa tuonti tänne Keisarikunnasta saattoi tuottaa. Kotimaisia tuotteita saatiin sitä vastoin molemmin|24| puolin kuljettaa tullitta. Vähän muutettuna kesti tämä vastavuoroisuuteen perustuva järjestys aina vuoteen 1835 asti, jolloin kauppasuhteet järjestettiin jotenkinyksipuolisesti Venäjan eduksi, kun näet, ottamatta lukuun paloviinaa, tullittomuus tuonnissa Venäjältä Suomeen ulotettiin ulkomaisiinkin tavaroihin, jos niitä tuotiin maitse tai Laatokan järveä myöten, jota vastoin kaikki ulkomaiset tavarat, joita Suomesta lähetettiin Venäjälle, oli uudestaan tullattava ja Suomen teosten tullitonta vientiä sinne melkoisesti supistettiin. Tämä järjestelmä, joka oli Suomen taloudelle erittäin epäedullinen, viimein muutettiin vielä nytkin enimmäksi osaksi voimassa olevalla 1859 vuoden asetuksella kauppasuhteista, joka tarkoitti ainakin lähestymistä vastavuoroisuuden periaatteesen, vaikka ei sen täydellistä toimeen panoa. Ulkomaisten tavarain tuonti Venäjaltä Suomeen maitse ja Laatokan järveä myöten on siitä asti ollut ainoastaan osaksi tulliton. Venäläisen sokurin, tupakan, suolan ja viinien (sittemmin myöskin oluen) nautinto Suomessa ei ole sen jälkeenenää voinut tapahtua ihan ilman veron maksua valtion rahastoon. Kaikkia muita Venäjän tavaroita ja teoksia on sitä vastoin vielä 1859 vuoden jälkeenkin saatu tullitta tuoda Suomeen. Suomen tuotteiden vienti Keisarikuntaan vapautettiin mainittuna vuonna muutamista niistä rajoituksista, jotka 1835 vuoden asetuksen mukaan olivat sitä estäneet. Se osaltansa|25| virkisti maan kituvaa teollisuutta ja samalla enensi sen kykyä ostelemaan venäläisiä tavaroita. Vuonna1885 säädettiin Venäjan puolelta sen johdosta, että Keisarikunnan ulkomaan-taksaa oli korotettu, uusia rajoituksia muutamain Suomen teollisuustuotteiden tuonnille. Siitä on varsinkin Itä-Suomen rautatehdasten toiminta kärsinyt hidastusta. – Suomessa vallitsee yleensä se mielipide, että muutoksia tullijärjestelmään ja tavaranvaihdon ehtoihin Keisarikunnan ja Suomen välillä pitäisi tehdä hyvin varovasti, koska tyydyttäviä tuloksia voidaan saavuttaa jo osittaisillakin muutoksilla, jota vastoin perinpohjainen muodostus häiritsevästi koskisi kaikkiin taloudellisiin oloihin. Tämä vanhollinen käsitystapa on yhtä oikeutettu myöskin rahallisiin etuihin nähden, joille ei suinkaan saata olla suotava sen nykyisen yksinkertaisen ja selvän rajoituksen uhraaminen, joka on tulli- ja aksiisiverojen alalla. – Miten kohtuuton on sanoa, että kauppasuhteiden nykyiset ehdot ovat suomalaisten ”separatistien” suosimista Venäjän liikemaailman vahingoksi, näkyy seuraavista Keisarikunnan virallisen tilaston numeroista:

Venäjän Suomeen viennin arvo oli:

mutta sen Suomesta tuonnin arvo samoina vuosina ainoastaan 10 819 000 ja 11 428 000 ruplaa. Muuten|26| huomautettakoon, että, jos arvostellessa Keisarikunnan ja Suurruhtinaskunnan tullirajan ja kauppasuhteiden asiaa, jolla on taloudellinen ja rahallinen luonne, annetaan taloudellisille ja rahallisille eduille ainoastaan sivumerkitys, niin saatetaan johtua vaatimuksiin, joiden sisällys on kaikkea muuta, vaan ei hyödyllinen.

On vielä koetettu kiihdyttää yleistä mielipidettä sillä lausunnolla, että Suomen Senaatti on omavaltaisesti vetänyt allensa kreikkalais-oikeauskoisen kirkon asiat Suomessa ja joku aika sitte astunut taas uuden askeleen siihen separatistiseen suuntaan erään lakiehdotuksen kautta, joka riistäisi Pyhältä Synoodilta sille kuuluvan vallan sanotuissa asioissa. – Kaikki se on ihan olemattomia asioita. Sekä vanhemmat Suomessa annetut, kreikkalais-oikeauskoisia seurakuntia Suomessa koskevat asetukset että myöskin nyt puheena oleva lakiehdotus, rajoittuvat kokonaan näiden seurakuntain maallisten oikeusolojen järjestämiseen. Ainoastaan taloudellisia ja hallinnollisia asioita on, mikäli sitä on seurakuntain johtajien esityksistä huomattu välttämättömäksi, järjestetty suomalaisilla asetuksilla, jotka koskevat ainoastaan Suomen alammaisina olevia kreikkalais-oikeauskoisia. Edellä mainittu lakiehdotus, valmistettu komiteassa, jossa kreikkalais-oikeauskoisen papiston ja seurakuntain edustajilla oli enemmistö, sisältää samoin ainoastaan hallin|27|nollis-oikeudellisia asioita. Sitä ehdotusta ei jätetä Keisarin tutkittavaksi eikä vahvistettavaksi ennen, kuin Pyhä Synoodi siitä antaa lausuntonsa. Siispä on täysi takaus siitä, että mitään vähennystä ei tapahdu Pyhän Synoodin vallassa ohjata näiden seurakuntain kirkollista ja siveellistä hoitoa.

Me tiedämme varsin hyvin, että tässä tärkeihin asioihin katsahduksessa mainitut tosiasiat eivät vakuuta sanomalehdistössä olevia Suomen jyrkkiä vihollisia. Sillä he näyttävät katsovan voitavan tuomita separatismin teoksi jokaista julkista toimenpidettä Suomessa, jolla jokin asia täällä on järjestetty toisin kuin Keisarikunnassa. Mutta tämä kirjoitus ei olekaan tehty heitä varten. Tämän tarkoitus on kääntyä sellaisten henkilöiden puoleen Venäjällä, jotka tahtovat objektiiviselle pohjalle rakentaa itselleen mielipiteen siitä muutamilla tahoilla niin kiivaan yllyttelyn alaisesta asiasta, joka koskee Suomen suhdetta Keisari kuntaan ja sen yhteyteen kuuluvia Venäjan etuja. Ja heistä me luulemme voivamme odottaa ainakin sitä, että he, vaikkapa suosivatkin viime aikoina asetettuja vaatimuksia, että Suomen laitokset saatettaisiin yhtäläisemmiksi Venäjän laitosten kanssa, eivät siitä tee takaperoista mittapuikkoa, arvostellakseen sen mukaan Suomen lakeja ja hallitustoimia, jotka ovat syntyneet kauan ennen, kuin Keisarikunnassa oli ollut edes mitään sellaisten vaatimusten ajatustakaan.

|28|

Täten nyt siirrymme siihen aineemme osaan, joka on käytölliselle politiikille paljon tärkeämpi, kuin perusteettoman arvostelun ja vääräin syytösten torjuminen, nimittäin lyhyeen tutkimukseen, vaativatko Venäjan valtakunnan yleiset edut todellakin Suomen oikeudellisen aseman muutosta.

|28|

III.

Kaikki keskustelu on turha ja horjuva, jos sen pohjaksi ei voida panna mitään hyväksyttyjä oletuksia. Esim. sellaisen kanssa, joka kerran sanoo: Suomella ei ole mitään perustuslakeja, ja toiste: Itsevaltias-vallan pitää kumota Suomen perustuslait, ei ole mikään ajatusten vaihto mahdollinen, sillä hän liikuskelee alusta pitäin ilmeisessä ristiriidassa.

Meidän täytyy olettaa, että jokainen vakava valtiomies ja lakimies hyväksyy sellaiset oikeudet, jotka sekä de jure että de facto ovat olemassa, s. o.se on sellaiset oikeudet, jotka ovat voimassa ja joita käytetään nimenomaisen lain nojalla ja jotka siis eivät kuulu ”ainoastaan paperilla olevien oikeuksien” luokkaan eivätkä perustu ainoastaan käytäntöön, jonka oikeudellisuutta voitaisiin eittää. Ja me oletamme sitä paitsi tunnustettavan, että lain muutoksen tai kumoamisen pitää tapahtua laillisessa järjestyksessä.

Voimatta tässä ryhtyä historiallisesti tai tieteellisesti selittelemään valtio-oikeudellista asemaa, joka Suomella on vuodesta 1809 asti, koska se tekisi kirjoituksemme liian laveaksi, tahdomme, äsken esitet|30|tyä kysymystä tarkastellessamme, pohjaksi ainoastaan huomauttaa seuraavia tosiasioita, jotka jokainen, kuin tahtoo, voi saatavina olevista, painetuista asiakirjoista itse havaita oikeiksi.

a) Kuin Suomen valloitus vuonna 1808 oli saatettu päätökseen, mutta ennen, kuin mitään rauhan neuvotteluja Ruotsin kanssa vielä oli alkanut, antoi Keisari Aleksander I 20 päivänä Tammikuuta (1 päivänä Helmikuuta) 1809 armollisen käskyn, ”että, maan lakien mukaan, yleiset valtiopäivät on pidettävä Porvoon kaupungissa” 10 (22) päivänä Maaliskuuta samana vuonna.

b) 15/27 päivänä Maaliskuuta 1809 allekirjoitti Keisari armollisen vakuutuksen kaikille Suomen asujamille, jolla Hän vakuutti ja vahvisti maan uskonnon ja perustuslait.

c) 17/29 päivänä Maaliskuuta 1809 tapahtui tuomiokirkossa juhlallinen toimitus, jossa edellä mainittu armollinen vakuutus luettiin ja Suomen Säädyt vannoivat uskollisuusvalan ja tunnustivat Venäjän Keisarin Suomen Suurruhtinaaksi.

d) Perustuslait, jotka mainittuun aikaan asti olivat olleet voimassa Suomessa, sen ollessa osana Ruotsin valtiosta, ja jotka mainitulla Aleksander I:sen vakuutuksella pysytettiin Suurruhtinaskunnan perustus lakeina, sen yhdistämisen jälkeen Venäjään, olivat: 1772 vuoden Hallitusmuoto, 1789 vuoden Yhdistys-|31| ja Vakuuskirja, sekä erinäisiä asetuksia järjestyksestä valtiopäivillä (joita ennen ruotsiksi nimitettiin riksdagar, vaan nyt landtdagar).*)Eräs kirjailija, joka on nähnyt paljon vaivaa väärennellessään kaikkea, kuin koskee Suomen valtiollista asemaa, – hra. K. Ordin, – on, heikontaakseen sen Aleksander I:sen toimen merkitystä, että Hän vahvisti Suomen perustuslait, nähnyt hyväksi esittää, että ei Keisari eivätkä hänen venäläiset neuvonantajansa tienneet, mitä ruotsalais-suomalaiset perustuslait sisälsivät (Suomen valloitus II, siv. 300, 315). Asian oikea laita on kuitenkin se, että perustuslakien sisällyksestä oli varsinaiset piirteet esitetty Keisarille ennen, kuin hän vahvisti nämä lait, kolmessa eri kirjoituksessa, joita mainitaan hra Ordinin omassa kirjassakin. Tarkempi selvitys tästä on Joh. Rich. Danielsonin teoksessa: ”Suomen yhdistäminen Venäjan valtakuntaan”, Helsingissä 1890, siv. 120–125.

e) Suomen yleistä Hallitusta varten asetettiin Hallituskonselji (sittemmin nimitetty Keisarilliseksi Suomen Senaatiksi) 6/18 päivänä Elokuuta 1809 annetulla ohjesäännöllä, joka oli ollut Porvoossa Säätyjen käsiteltävänä ja jonka kautta tuli muutetuksi osa 1772 ja 1789 vuosien perustuslakien säännöksistä, jotka koskivat Hallituksen järjestämistä.

f) Suomen perustuslakeja – joiden voimassa pitämisestä on jokainen Keisari Aleksander I:sen Korkeista Seuraajista valtaistuimelle noustessaan antanut sisällykseltä samanlaisen vakuutuksen, kuin edellä mainittu vakuutus 15/27 päivältä Maaliskuuta oli – on|32| sittemmin lisätty Valtiopäivä-järjestyksellä 3/15 päivältä Huhtikuuta 1869, jota paitsi on tehty perustuslakeihin osittaisia muutoksia.

Suomen perustuslakien olemassa oloa ei siis voidamillään puheluilla saada olemattomaksi.

On sanottu, että Suomen oikeudet perustuvat ainoastaan Keisarin vapaatahtoiseen lupaukseen, ilmanmitään kansainvälistä takausta, ja että siis lahja, joka on jalomielisyydestä annettu, voidaan ottaa takaisinkin, milloin vain Valtakunnan edut sitä vaativat.

Suomessa ollaan sydämmestään kiitolliset ja pidetään arvossa hyvää työtä, jonka Aleksander I teki Suomen kansalle säilyttämällä sen perustuslait ja muun oikeusjärjestyksen. Eikä tätä tunnetta se tieto vähennä, että Keisarin käytös samalla johtui valtioviisaudesta ja Venäjän etujen valvonnasta. Mutta mitä me emme koskaan voi käsittää soveltuvaksi oikeuteen ja siveyteen, on se kummallinen oppi, että vapaasta tahdosta annettu lupaus on muka vähemmin sitova kuin välipuheiden tai muiden ulkonaisten asianhaarain pakosta annettu lupaus.

Muuten puhuvatkin perustuslait itse tässä asiassa selvää kieltä. Liittyen 1772 vuoden perustuslain 39:nen, 42:sen ja 57:nen §:n säännöksiin sanoo 71:nen § Keisari Aleksander II:sen vahvistamassa 1869 vuoden Valtiopäivä-järjestyksessä: ”Perustuslakia saatetaan säätää, muuttaa, selittää tai kumota ainoastansa|33| Keisarin ja Suurruhtinaan esityksestä ja kaikkein Säätyjen suostumuksella.”

Sitenpä on selvään viitottuna tie, jota on käytävä, milloin katsotaan tarpeelliseksi Suomen perustuslain muutosta. Eikä tässä ole mitaan ristiriitaisuutta Keisarikunnan perustuslakeja vastaan. Sillä mitä niissä on määrätty lainsäätämisestä, koskee ainoastaan Keisarikuntaa, samoin kuin Venäjän perustuslait eivät myöskään tunnusta Keisarikunnan hallitusvirastoille mitään valtaa Suurruhtinaskunnan hallintoon nähden.

Suomen autonomia eli, toisin sanoen, se valtiollinen itsenäisyys, joka Suomella on kaikissa sen sisällisissä asioissa, on rakennettu paraastaan seuraaville, maan perustuslaeissa määrätyille periaatteille:

että muut lait eivät ole Suomessa voimassa kuin ne, jotka Keisari ja Suurruhtinas on Suomen laeiksi vahvistanut ja jotka on Hänen määräyksensä mukaan Suurruhtinaskunnassa noudatettaviksi ulosannettu;

että Suurruhtinaskunnan hallitusta hoidetaan sen perustuslakien ja muiden lakien mukaan;

että Suomella on oma rahalaitoksensa;

että Suomen Säätyjen, jotka edustavat Suomen kansaa, tulee ottaa osaa lainsaatämiseen ja verotukseen;

että maan hallitusta ja hallintoa pitävät suomalaiset virastot;

että maan siviliasioita Suomen Valtiosihteeri esittää Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen.

|34|

Tämä itsenäisyys ei ollenkaan haittaa täydellistä yhteyttä Keisarikunnan kanssa kaikessa, kuin koskee Venäjan valtakunnan ulkopolitiikkiin. Se ei myöskään estä antamasta Suomessa sisällyn samanlaisia asetuksia kuin Keisarikunnassa asioista, joiden huomataan vaativan yhtäpitäväistä lainsäätämistä; kuten onkin monessa kohdassa tapahtunut. Järjestys, jota sellaisissa tapauksissa on noudatettava, on määrättynä Keisarikunnan perustuslaeissa, ministerejä koskevassa osastossa, III:ssa luvussa, 218:ssa art. muist., ja Suomen asetuksessa Valtiosihteerin-virastosta, II:ssa osast. 14:ssä §:ssä. Jos taas Suomen Senaatti puolestaan ehdottaa jotakin asetusta tai muuta toimenpidettä, joka millään tavoin saattaa koskea Venajän etuihin, tulee Ministeri-Valtiosihteerin hankkia asianomaisen Keisarikunnan viraston lausunto ennen, kuin asia jatetaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa ratkaistavaksi.

Kun tähän lisäksi vielä tulee, että Kenraalikuvernöörillä virkaan astuessaan on pitkällisessä valtion palveluksessa saavutettu tieto Venäjän oloista, niin luulisipa siten olevan olemassa kaikki tarpeelliset takaukset, että ei Suomen hallitusta eikä lainsaatämistä voida ohjata teille, jotka olisivat Keisarikunnalle vahingolliset.

Eikä päinvastaista tapausta todella voidakaan näyttää, huutakootpa Suomen vastustajat sitä kuinka kovaäänisesti hyvänsä.

|35|

Millä valtioelämän aloilla sitte Suomen kehittyminen olisi ollut vahingoksi Venajälle?

Katsahtakaamme, tätä kysymystä silmällä pitäen, pikimmiten siihen varsinaiseen uudistustyöhön, joka Suomessa on tapahtunut 1863 vuoden jälkeen, jolloin valtiopäiväin säännöllinen myötävaikutus lainsäätämisessä ja rahalaitoksen alalla jälleen alkoi.

Ensi sijassa on se perustuslain parannus, joka tapahtui 1869 vuoden valtiopäivä-järjestyksen kautta. Tämä parannus ei laajentanut Säätyjen valtaa, mutta paransi Säätyjen kokoonpanon ja valtiopäiväin työjärjestyksen sekä sääsi valtiopäiväin määräaikaisuuden, joten maan kehityksen säännöllinen jatkuminen tuli mahdolliseksi.

Sivililaki on pohjaa myöten parannettu sekä perhe-oikeuden että obligatsioni-oikeuden alalla. Nämä parannukset eivät koske Venäjän etuja muulla tavallakuin että venälaisilla, joilla on saamisia Suomesta, voi olla hyötyä yksinkertaisemmasta menettelystä vararikko-asioissa ja muussa pesänjaossa.

Maan vanhettunut rikoslaki oli usein, syystä kyllä, vetänyt puoleensa huomiota Venäjän puolelta, koskapa 1825 vuoden asetuksen ja sen periaatteen nojalla, että rikos on tuomittava siellä, jossa se on tehty, venäläinenkin saattoi joutua rangaistuksen alaiseksi Suomessa. Osittaisia parannuksia tehtiin 1866. Mutta heti, kuin uusi rikoslaki 19 päivältä Joulukuuta 1889,|36| jonka edellä on tapahtunut täydellinen vankeuslaitoksen parannus, tulee lailliseen voimaansa, on lakkaava kaikki aihe peljätä vanhettuneita rangaistuksia sellaisissa tapauksissa.

Kuin osa vanhettuneita säännöksiä lakkautettiin säätyjen etuoikeuksista, oli sillä merkitystä ainoastaan sisällisissä yhteiskunnallisissa oloissa.

Uusilla, maan omistusoikeudesta annetuilla laeilla, jotka myöntävät pitkälle menevää maan palstoittamista, on suuresti helpottunut maan hankkiminen, muun muassa kesähuvilain alaksi. Tätä etua ovatvenäläiset hyvin suurin joukoin käyttäneet hyväkseen.

Vanhan ammattilaitoksen lakkauttaminen ja vapaamman elinkeinolain toimeen paneminen ei suinkaan ole tullut vahingoksi venälaisille liikkeen harjoittajille, kuten jo edellä olemme osoittaneet. Yhteydessä tämän kanssa huomautettakoon, että pankkilaitos on kehittynyt niin pitkälle, että nykyään on melkein joka kaupungissa maalla yksi tai useampia pankin konttoreja, joten venäläisen liikemaailman kaupat suomalaisten ostajien kanssa ovat suuresti vilkastuneet ja helpottuneet.

Taloudellisella alalla on vielä huomattava rautatieverkon melkoinen laajeneminen, joka sekin on edistänyt Venäjän tavarain leviämistä ja kaupaksi menoa Suomessa. Eikä sota-asialliselta kannaltakaan katsoen voitane pitää ihan mitättömänä sitä, että rautateillä,|37| jos valtakunnan puolustus vaatii, on tilaisuus kuljettaa parissa päivässä sotavoimia Pietarista puolustuspaikkoihin maan joka taholle.

Merenkulun etuja on tyydytetty ja järjestetty uudella 1873 vuoden merilailla, merimiesten eläkerahaston perustamisella ja monella hallinnollisella asetuksella sekä laivanrakennus-lainain myöntämisellä. – Että suomalaiset laivat kantavat Venäjän kauppalippua kaikkiin maanosiin, ei ole ennen katsottu vahingolliseksi Keisarikunnalle. Ei pitäisi olla syytäpitää nytkään tästä toista mieltä.

Tähän liittyy nyt luotsi- ja majakkalaitoksen kohta. Tänä ajanjaksona, josta on puhe, on suurten majakkain luku tullut moninkertaiseksi ja sitä paitsi on noin 80 pikku majakkaa rakennettu, jonka lisäksi on joukottain turvallisuusmerkkejä asetettu sekä monta väylää tarkemmin mitattu ja viitotettu. Siinä on Venäjän sotalaivaston tarpeita aina, pidetty silmällä, muun muassa sitenkin, että luotsien kesken on edistetty Venäjän kielen taitoa. Kaikista uusien laitosten ehdotuksista on hankittu Meriministeristön lausunto, ja se on tuskin koskaan ollut hylkäävä.

Tärkeä parannus on tapahtunut 1860-luvulla alettujen ja nyt kohta päättyväin toimenpiteiden kautta, joilla on jarjestetty lampuotien oikeudellinen asema Viipurin läänin entisillä lahjoitusmailla. Tämän ehtona täytyi olla, että Suomen kruunu osti tilukset,|38| jotka suureksi osaksi olivat venäläisten hallussa, ja sitte, toimitettuaan jaon, möi ne takaisin talonpojille kuoletuslainoja vastaan. Tylyjä arvosteluja on tästä joskus kuulunut. Mutta kun tilusten myönti on tapahtunut ainoastaan vapaatahtoisen sopimuksen kautta ja sellaisesta hinnasta, joka hyvin usein on ollut suurempi niiden todellista arvoa, ei myöjillä liene ollut mitään tyytymättömyyden syytä.

Tämä katsaus tietysti ei voi tulla täydelliseksi. Mutta kun viittaamme siihen, mitä edellä, siv. 21–27, on esitetty rahalaitoksesta ja muutamista muistaasioista, niin tuskin lienee jaanyt huomioon ottamattamitään sellaista alaa, joka saattaa vetää puoleensahuomiota venäläistenkään kannalta katsellessa.

Että tänä ajanjaksona evankelis-luterilaista kirkkoa koskevat lait on tarkastettu, kunnallishallinto ajanmukaisesti järjestetty, vaivaishoito parannettu, maaverot ja henkiverot tehty yksinkertaisemmiksi ja lievennetty, paloviina-laki uudistettu toisten periaatteiden mukaan, jotka ovat suuresti vähentäneet juoppoutta, – että edelleen uusi metsälaki on annettu ja uusilla asetuksilla helpotettu vuorenviljelys-laitosten, sahain ja myllyjen perustamista, että lainsäätäminen on kääntänyt yhä suurempaa huomiota tehtaan-työväen menestykseen, – tämä kaikki ja paljo muuta, joka on ollut edistystä, ei tarvinne tässä tarkempaa selittelyä, koska ei ole mahdollinen ajatella, että sel|39|laiset parannukset saattaisivat antaa aihetta tyytymättömyyteen Keisarikunnassa. Samoin tässä ainoastaan ohimennen huomautettakoon, että tänä ajanjaksona on runsaasti tapahtunut parannuksia valtionhallinnon järjestyksessä siten, että useimmat keskusvirastot ovat saaneet uudet ohjesäännöt ja uusia tarpeellisia virastoja on tullut lisäksi. Varsinkin on postilaitos, sekä Senaatin antamien, tarkoituksen mukaisten ohjesääntöjen että myöskin uusien postilaitosten ja postiteiden avaamiseksi armollisimmasti myönnettyjen runsasten rahavarain kautta, viime vuosina kehittynyt sellaisella tavalla, joka on yleisössä herättänyt erikoista tyytyväisyyttä.

Ne valistuksen ystävät, jotka Venäjällä ovat seuranneet Suomen opetuslaitoksen kehittymistä, eivät voine olla tunnustamatta ponnistuksia, joita on tehty sillä alalla. Kansakoulu-laitoksen ohjelma, jonka Hänen Keisarillinen Majesteettinsa vahvisti armollisella 1866 vuoden asetuksella, on Säätyjen myönnyttämäin varojen ja kuntain vapaatahtoisten uhrausten avulla pantu toimeen, saavuttaen sellaisia tuloksia, että viimeksi kulunut vuosisadan neljännes on käännöskohtana Suomen kansansivistyksen aikakirjoissa. Sitä paitsi on korkeampi opetuslaitos kehitetty siihen määrään, että lyseoit ja tyttökoulujaon kaikissa osissa maata tarjona sivistystä hakevalle nuorisolle.

Käytöllisiin ammatteihin kehittymistä on edistetty|40| monilukuisilla maanviljelys- ja meijerikouluilla, merikouluilla, veistokouluilla, käsityö- ja teollisuuskouluilla sekä polyteknisellä opistolla.

Suuri yhteiskunnallinen merkitys on vihdoin ollut niillä toimenpiteillä, joilla on saatu aikaan molempien kotimaisten kielien tasa-arvoisuus julkisessa elämässä. Sitte kuin Suomen kieli pontevasta työstä tieteen ja kirjallisuuden alalla on tyydyttävästi kehittynyt, on se nyt käytännössä sekä lainsaatämisen, lainkäytön ja hallinnon aloilla että opetuslaitoksen kaikilla asteilla Ruotsin kielen rinnalla.

Jokainen, joka kääntyy kansan syvempien rivienpuoleen kysymään, mitä he arvelevat parannuksista, joita on tehty 1863 vuoden jälkeen, saa kyllä kuulla, että kansan miehetkin ylistävät maan edistystä ja parannusten hyviä hedelmiä, varsinkin myöskin maalaisväestön korottamisessa, sekä taloudelliseen että tiedolliseen puoleen katsoen. Tunnustetaan, että maan sivistyyt luokka ei suinkaan ole elänyt itsekkäitä tarkoituksia varten, vaan päin vastoin työskennellyt koko yhteiskunnan eikä vähimmin alempain yhteiskunta-luokkien vaurastukseksi. Totisesti vallitsee nyt Suomessa niin hyvä suhde yhteiskunnan eri luokkienkesken, että tuskinpa vain mikään muu Europan maa saattaa iloita suuremmasta yhteiskunnallisesta sovusta.

Tyytyväisyys, jota Suomessa tunnetaan katsellessaan sellaista kehitystä tässä maassa, jonka ilman|41|ala ja luonnolliset tulolähteet panevat melkoisia vaikeuksia kansan vaurastumiselle, ei tee meitä näkemättömiksi puutteita, joita on olemassa. Me kyllä käsitämme, että yhä jatkuvaa uutteraa työtä tarvitaan kaikilla julkisen elämän aloilla poistamaan niitä puutteita ja tekemään yhä uusia edistyksiä. Mutta tämän ajanjakson tulokset ovat kuitenkin meille kiitollisuuden ja ilon lähteinä: kiitollisuutta ne ovat herättäneet jaloja Hallitsijoita kohtaan, jotka ovat turvanneet ja edistäneet isänmaallista toimeliaisuutta – iloa niistä hedelmistä, joita tämä työ on kantanut, ja siitä, että nämä hedelmät on saavutettu maan omilla voimilla, ilman mitään uhrausta Venäjän puolelta.

Meitä älköön siitä moitittako, että nykyisenä ajankohtana erittäin huomautamme sitäkin tosiasiaa, että järjestys, rauha ja lainkuuliaisuus ovat sekä viimeksi mainittuna ajanjaksona että myöskin koko aikana, jonka Suomi on ollut Keisarikunnan yhteydessä, häiriytymättä vallinneet maassa. Valtiolliset ja yhteiskunnalliset yllyttelyt, jotka ovat järkytelleet useimpia muita yhteiskuntia Europassa, eivät ole päässeet alullekaan Suomessa. Täällä on varmoja suojelusvartioita sellaista pahaa vastaan: kansan syvälle juurtunut kunnioitus lakia kohtaan ja sen uskollinen rakkaus Keisaria kohtaan.

|41|

IV.

Mutta tämän taulun päälle tahtovat nyt uus’aikaiset venäläiset mielipiteen johtajat vetää mustan peitteen.

Osa heistä huutaa ihan jyrkästi Suomen valtiomuodon hävittämistä.

Toiset – tarkoitamme tässä sellaisia lausuntoja, kuin on muun muassa ollut Novoje Vremjan kirjoituksessa n:o 5 271 31 päivänä Lokakuuta (12 p. Marrask.) tänä vuonna, joka ihan ilmeisesti ei ole mikään vain yhden yksityisen sanomakirjailijan teelmä – tosin vakuuttavat, että eihän kellekään johdu mieleenkään tahtoa riistää Suomen kansalaisilta niitä oikeuksia eikä etuja, jotka konstitutsioni on heille antanut; eikä myöskään hävittää Suomen ”hallinnollista” autonomiaa, mutta he kuitenkin samaa päätä vaativat sellaisia muutoksia, jotka todella järkyttelisivät sekä itsenäisyyden että perustuslaillisten oikeuksien peruspylväitä.

Ja minkä tähden? Selitys annetaan tavallisesti vain ihan summittain: ”koska Suomen nykyinen asema ei sovellu yhteen Venäjän valtakunnan arvon eikä|43| Korkeimman Vallan oikeuksien kanssa;” – taikka: ”koska Suomen oikeudet ovat vahingoksi Venäjän eduille”.

Näistä selityksistä tuota ensimmäistä vastaan panemme vain muutamia lyhyitä huomautuksia. Ei mikään ole soveliaampaa suurvallan arvolle kuin käyttää valtaansa kohtuudella ja näyttää jaloa esimerkkiä, että se pitää kunniassa myöskin heikomman oikeutta. Venäjän hallitsijalle ei suinkaan voi olla alentavaista, että hänen valtikkansa alle kuuluu Keisarikunnan ulkopuolella myöskin siihen yhdistetty Suurruhtinaskunta, jonka väestö, jo erilaisen kansallisluonteensa tähden, tarvitsee olemassa oloansa ja kehittymistänsä varten erinäisiä laitoksia. Ja nämä laitokset, vaikka ovatkin toisenlaiset kuin Keisarikunnan laitokset myöskin siinä, että ne myöntävät kansan eduskunnalle osallisuutta lainsäätämisessä ja verotuksessa, eivät mitenkään estä hallitusvaltaa määräämästä mielensä mukaan sellaisissa asioissa, jotka todella ovat yhteisiä koko valtakunnalle. Hallitsijalle ei myöskään pitäisi olla ihan arvotonta, että Hän, olkootpa ajat kuinka rauhattomat hyvänsä muualla, voi lujasti luottaa kansan uskollisuuteen, hallinnon lailliseen menoon ja järjestyksen säilymiseen Suomessa, jos tämä maa saa eläa sellaisten lakien ja laitosten mukaan, jotka soveltuvat sen oloihin ja tarpeihin.

Toinen selitys, tai että Suomen oikeudet ovat|44| vahingoksi Venäjän eduille, on sen laatuinen, että se tarvitsisi itse tarkempaa selitystä.

Mitä etuja on vahingoitettu? Millä tavalla on vahingoitettu niitä?

Ilman selvää ja sitovaa vastausta näihin kysymyksiin ei puhetta etujen vahingoittamisesta voida tunnustaa perustukseksi sille vaatimukselle, että Suomen oikeudellista asemaa olisi muutettava. Vakava ja kiihkoton valtiomies ei voi katsoa vastaukseksi sanomakirjoituksia, jotka ovat vaarennelleet kaikkia Suomen oloja tai joilla ei ole käytettävänä muuta arvostelun perustetta kuin kiihkoa ja pahansuomusta.

”Venäjän edut” eivät ole aatteellinen korulause, niiden täytyy tulla näkyviin joinakuina määrättyinä puolina valtion toiminnasta ja kansakunnan elämästä. Todella ei ole mitään yleistä etua, jota ei joku ministeristö edustaisi. Katsahtakaamme tämän jaon kannalta tähän asiaan, jota olemme Suomen kannalta valaisseet jo sillä, mitä olemme siv. 35–40 esittäneet.

Kansainvälisillä eduilla ei varmaankaan ole ollut mitään haittaa Suomen itsenäisyydestä. Varsinaiselta merkitykseltään valtiollisissa suhteissa vieraihin valtoihin ei Venajän valtakunnan kokonaisuutta ole millään tavalla häirinnyt eikä heikontanut Suomen erinäisten laitosten olemassa olo, jotka samoin kuin Keisarikunnankin laitokset tunnustavat Hallitsijalle rajattoman päätösvallan ulkopolitiikissa. Oikeusasi|45|oita, kauppaa ja merenkulkua koskevia välipuheita tehdessä on välistä ollut tarpeellinen ottaa huomioon Suomen erilaiset lait ja taloudelliset olot ja tehdä sopimuksiin erikoisartikkeleja. Se ei kuitenkaan ole vaatinut mitään myönnytystä Keisarikunnan puolelta, vaan ollut ainoastaan koko Venäjan valtakunta-ryhmän erilaisten etujen silmällä pitämistä. – Muuten historiallinen tarkastaja tunnustaneekin, että juuri se tapa, jolla Aleksander I, voitettuaan Ruotsin, järjesti Suomen aseman, on paremmin kuin mikään muu ollut omansa saamaan aikaan Venäjän politiikin pohjoismaisen asian ratkaistuksi pysyväisesti rauhallisella tavalla.

Että Suomen laitokset eivät ole olleet esteenä linnoitusten perustamiselle, varastojen rakennukselle, Venäjan sotajoukkojen majoittamiselle Suomeen eikä muille sellaisille toimenpiteille, jotka saattavat olla tarpeen valtakunnan puolustukselle, on ilmeinen tosi. Ja yhteisellä sotaministerillä on tilaisuus vaikuttaa, että Suomen joukot kehittyvät saman järjestelmänmukaan kuin venälaiset.

Ei myöskään meriministeristö liene huomannut toimilleen haittaa Suomen itsenäisyydestä. Siitä palveluksesta, jota Suomen luotsilaitoksen tulee tehdä sotalaivastolle, viittaamme siihen, mitä edellä, siv. 37, on sanottu.

Jos siirrymme kansanvalistus-ministeristön alalle,|46| niin ei enää tarvittane mitään enempää selittelyä todistamaan, että tälle ministeristölle uskotut edut eivät missään suhteessa voi kärsiä haittaa Suomen sivistystyöstä.

Yhtä selvä on, että liikeneuvojen ja valtakunnantilusten ministeristöjä ei häiritse heidän aloillaan se, että Suomen hallitus voimainsa mukaan erikseen työskentelee liikeneuvojen kehittämistä sekä valtion omaisuuden hoitoa ja maanviljelyksen korottamista Suomessa.

Mitä oikeuslaitokseen tulee, niin, mikäli me olemme voineet saada selville, ei tätä ennen ole koskaan kuultu, että Suomen itsenäisyys olisi tällä alalla tuottanut mitään haittaa Venäjälle. Nyt on olemassa se tosiasia, että on katsottu Suomen uuden rikoslain antavan aihetta muistutuksiin tässä kohden. Tuntematta tarkemmin näitä muistutuksia emme siitä emmekä muistakaan syistä voi tässä ryhtyä punnitsemaan muistutusten todellista arvoa. Jos katsantokanta, jota ei koskaan ennen ole käytetty – että nimittäin Suomen rikoslaki on muka vain ”paikallinen laki” Keisarikunnan rikos-koodeksin*)Mitä Keisarikunnan perustuslaki-koodeksissa (osast. VIII laeista, art. 48) on sanottu paikallisista poikkeuslaeista, ei tarkoita Suurruhtinaskunnan lakeja. Koko tässä osastossa ei ole ainoatakaan säännöstä, joka olisi aiottu Suomen lainsäätämistä varten tai soveltuisi siihen. kehyksen si|47|sällä – asetetaan arvostelun ohjenuoraksi, niin on arvostelu kerrassaan joutunut suunnalle, joka voi viedä tämän lain arveluttavaan väärin käsitykseen. Mutta jos todellakin näytetään, että Suomen rikoslaissa olisi säännöksiä, jotka saattaisivat tuottaa ristiriitaa Keisarikunnan ja Suurruhtinaskunnan rikoslain käytön välillä, niin säännöllisessä järjestyksessä valtiopäiville annetun ehdotuksen tapeellisten muutosten tekemisestä Säädyt ihan varmaan hyväksyvät.

Raha-asiain ministeristöllä lienee enemmin kuin millään muulla ministeristöllä ollut kätiteltävänä sellaisia asioita, joissa Venäjan ja Suomen edut kohtaavat toisiansa. Sen lisäksi, mitä olemme edellä, siv. 23–26, lausuneet tullilaitoksesta ja kauppasuhteista, josta jo lienee selvinnyt, että Venäjan teollisuuden ja kaupan etuja ei näissä asioissa ole loukattu, näyttää meistä olevan tässä yhteydessä ainoastaan huomautettava, että Venäjän raha-asiain hallinnolla tiettävästi ei koskaan ole millään toimintansa alalla ollut hankaluuksia siitä, että Suomen raha-asiat ovat sen vallanpiirin ulkopuolella.

Mitä viimein tulee siihen laveaan etujen alaan, jota sisäasiain ministeristö hoitaa, pitänee toki ennen kaikkea tunnustaa, että kaikki, joka koskee läänienhallintoa, kunnallishallintoa ja poliisin säännöllisiä tehtäviä, jo luonnostaan on niin paikallisesti rajoitettua, että näihin asioihin koskevain Suurruhtinaskun|48|nan lakien erilaisuudet ovat arvottomat Keisarikunnan eduille. Mitä muihin tähän kuuluviin asioihin koskee, emme me tiedä asiallisia muistutuksia lausutun muuta vastaan kuin että Suomen lain mukaan oikeus hankkia maata Suomessa ei ole avoinna joka venäläiselle ja että Suomen valtionvirkaan pääsyn ehtona on Suomen kansalaisuus.

Tosiaan on armollisessa asetuksessa 25 päivältäHelmikuuta 1851 säädetty, että eivät muut kuin ne, joilla on Suomen kansalaisen oikeudet, ole oikeutetut hankkimaan eikä omistamaan Suomessa kiinteätä omaisuutta, jos eivät ole siihen saaneet Hänen Keisarillisen Majasteettinsa erityistä armollista lupaa; mutta että tästä riippumatta venäläiset aatelismiehet ovat oikeutetut, noudattamalla, mitä Suurruhtinaskunnan lait saatävät, hankkimaan ja omistamaan kiinteätä omaisuutta Suomessa. – Puheena olevan oikeuden rajoitus venäläisille aatelismiehille ei kuitenkaan ole syntynyt Suomen puolelta tehdystä ehdotuksesta, vaan Keisarikunnan asianomaisen viraston lausunnon mukaan. Muutos tässä lienee nyt tulossa, eikä Suomen puolesta panna sille mitään vastusta. Kuiten kin on aatelittomain venäläisten monilukuiset anomukset, että saisivat oikeuden omistaa maata Suomessa, aina hyväksytty.

Että Suomen kansalaisuus on ehtona Suomen valtionvirkaan pääsylle, siitä on ennen kaikkea huo|49|mattava, että se erotteleminen, jota on katsottu näkyvän tästä ehdosta, ei ole mikään viimeaikaisten valtiopäiväin keksintö. Se on ollut voimassa vuodesta 1809 asti, perustuslakien säännösten nojalla. Ei ole poikkeusta tästä säännöstä mitään muuta Suomen virkaa kuin kenraalikuvernöörin virkaa varten.

Kaikilta maan virkamiehiltä täytyy vaatia, että heillä on maassa oleskelemisen kautta saavutettu tieto kansan tavoista ja luonteesta, että he osaavat Suomen ja Ruotsin kieltä ja että he asianmukaisilla tutkinnoilla ovat osoittaneet erityistä kelvollisuutta, joka on valtionvirkojen eri haaroja varten asetuksissa määrätty.*)Venäjän sanomalehdissä on äskettäin uudistettu jo ennen julaistu satu, että Suomen lakimiehillä ei ole korkeampaa sivistystä. Sanotaan, ”oikeusministeristössä koottujen tietojen mukaan” (?!), että 250 tuomarista, jotka ovat Suomen alaoikeuksissa ja Hovioikeuksissa, ainoastaan 20 on saanut yliopisto-sivistystä. – Hämmästyttäisiin noin hävyttömistä valheista, jos ei jo olisi totuttu niihin. Ei ole Suomessa ainoatakaan tuomaria eikä muuta laki-virkamiestä, joka ei olisi suorittanut tuomarin tai yleistä oikeustutkintoa yliopistosa. Viimemainittu näistä tutkinnoista vastaa jotenkin juriskandidaatin tutkintoa Venäjän yliopistoissa. Tuomarin tutkinto, joka ei tuota ylennysoikeutta Senaattiin eikä Hovioikeuden jäseneksi, eroaa yleisestä oikeustutkinnosta siten, että sen kurssiin eivät kuulu valtiotieteet. Opintoaika yliopistossa näitä tutkintoja varten on tavallisesti neljä tai viisi vuotta.
Sellainen on asian oikea laita. Mutta tuon mainitun valeen nojalla esittää Mosk. Vjädom. olevan ihan välttämätöntä Venäjän lähettää sivistyneitä virkamiehiä Suomeen poistamaan pahoja vastuksia, joita väestön täytyy kärsiä siitä, että köyhällä maalla ei ole varaa kehittää korkeampia oppilaitoksiansa siihen määrään, että virkamiehet voisivat saada tarpeellista sivistystä!
Jos nämä Suomen olojen suurenmoiset parantelijat tietäisivät edes vähänkään Suomesta, niin he myöskin tietäisivät, että Helsingin yliopisto ja polyteknikumi ovat Venäjän vastaavien laitosten tasalla.
Lisäys. Se kirje Suomesta, joka on Mosk. Vjädomostissa 22 p. Marrask. (4 p. Jouluk.), on taaskin todistus, että sen lehden kirjoittelijat eivät tahdo nähdä asioita sellaisina, kuin ne ovat. Raha-asioita, liikeneuvo-laitosta, hallintoa, valtiollista ajatustapaa, kaikkea esitetään siinä väärenneltyinä. Vaikea on olettaa muiden kuin Suomen kansa|50|laisten vastaavan näitä vaatimuksia. Jos niin sattuu, että joku venäläinen on niin mieltynyt Suomeen ja sen laitoksiin, että hän tahtoo yhtyä tähän maahan, astua sen palvelukseen ja antautua siihen tarpeellisen valmistautumistyön alaiseksi, niin ei tuo yksinkertainen muotoasia: hakea Suomen kansalaisoikeudet, estäne häntä siitä.

Muuten ei olekaan asianmukaista sanoa Venäjän etujen kärsivän vanhinkoa mainitusta erottavaisuudesta Suomen perustuslaissa; enintään voidaan sanoa, että yksityiset venäläiset – ja arvatenkin hyvin harvalukuiset – saattavat katsoa sitä itselleen haitalliseksi.

Autautuen sen vaaran alaiseksi, että ehkä väsytämme lukijaa, olemme täten eri puolilta tutkiskelleet,|51| löytyisikö mitään kelvollista aihetta väitteelle, että Suomen autonomia on vanhingollinen Venäjän eduille; mutta loppupäätös ei voi tulla muuksi kuin että sellaista syytä ei lainkaan ole olemassa.

Me luulemme tuon väitteen alkua olevan etsittävä tunteiden maailmasta. Suuren kansallisen voiman tunne on antanut vauhtia kiihkolle panna toimeen kaikki käsittävä kansallinen yhtenäisyys. Meidän asia ei ole arvostella, miten suurta hyötyä Keisarikunnan kehitys on saava tämän suunnan vaikutuksesta valtion johtoon. Mutta sen sijaan meillä on oikeus peittelemättä lausua, että venäläisen kansallistunteen vaatimukset menevät yli oikeain ja luonnollisten rajojensa, kun ne yleiseen yhdistelypyrintöön tahtovat sulkea Suomenkin.

Erottamattomasti Keisarikuntaan yhdistetyllä ja siis osana Venäjän valtakunta-ryhmästä olevalla Suurruhtinaskunnalla on kuitenkin erityinen maa-alueensa, jossa asuu toinen kansa kuin venäläinen. Ei ollut tyhjä sana se Keisari Aleksander I:sen lausunto, että Suomen kansa oli siitä lähtein ”korotettu kansakuntain lukuun”; sillä ne valtiolliset laitokset, jotka hän vanhan oikeusjärjestyksen pohjalla antoi Suomelle, sisälsivät kumoamattoman oikeuden tälle kansalle saada sisällisessä piirissään elää omaa elämäänsä, kehittyä oman luonteensa mukaan, olla olemassa ja vaikuttaa suomalaisena kansakuntana mahtavan Venä|52|jän kansan ja Keisarikunnan sivulla, jonka ylivalta valtakunnan politiikissa ei voinut siitä kärsiä mitään haittaa.

Suomen kansa ei voi muodostua miksikään toiseksi, kuin se on. Vaikkapa sen valtiolliset laitokset typisteltäisiinkin tai hävitettäisiin tuon oikeutta loukkaavan ohjelman mukaan, joka moskovalaisilla yllyttelijoillä on – jonka tapauksen tosin ei pitäisi olla mahdollinenkaan niin kansallista yhteyttä sillä ei saavuteta. Venäläisten ja suomalaisten erilaisuus ei ole ainoastaan erilaisuus sellaisissa asioissa, jotka voidaan lailla tai mahtikäskyllä muuttaa, se tulee ilmi kaikessa: kielessä ja kansanluonteessa, tavoissa ja taipumuksissa, uskonnossa ja maailmankäsityksessä. Ei ole mitään keinoa, jolla voitaisiin vastoin luonnon lakeja muuttaa koivu tammeksi tai hongaksi. Yhtä vähän on mitään keinoa juurruttaa Suomen kansaan toista kansallisuutta, kuin se on, jonka ovat luonnon ja historiallisen kehityksen yhteiset voimat tässä kansassa kehittäneet ja väestön ruotsin- ja suomenkieliset ainekset yhdistäneet kokonaisuudeksi. Niiden laitosten häviö, jotka tähän asti ovat edistäneet elinvoimaista sivistystyötä tässä maassa, ei haihduttaisi Suomen kansan ominaisluonnetta, mutta kyllä vaivuttaisi sen toivottomuuteen ja suruun ja ehkäisisi kaiken edelleen edistymisen. Seoitus-yritys muodostuisi Suomessa hävitystyöksi, joka varmaan ei tuot|53|taisi Venäjälle mitään etujen, vallan eikä arvon lisäystä.

Mutta valtiotaidon tehtävä on säilyttäminen ja kehittäminen, ei typistäminen eikä hävittäminen. Sen toimitapa ei ole harhakuvien tavoitteleminen eikä luistaminen pitkin satunnaisia mielipiteen virtauksia epäselvien ja turmiollisten tarkoitusten perille päin; mutta se ottaa vaaria kaikista todellisista ilmioistä ja tyynesti punnitsee toiminnan seurauksia. Eikä ole valtiotaito koskaan saanut kunniata lähtemisestään julki tai kavalasti oikeuden loukkaamisen tielle.

Tämän tunnossa me täällä Suomessa emme voi emmekä tahdo uskoa, että puheena olevat sanomalehtiohjelmat saisivat pysyväistä sijaa niisä kiihkoja ylempänä olevissa neuvotteluissa, joissa valtiollisia toimenpiteitä valmistellaan.

Sen ohella täytyy meidän kuitenkin ottaa huomioon, että mielipiteet, jotka ovat saaneet paljon kannattajia, luultavasti vetävät puoleensa valtiomiesten huomiota; ja se pelko on lähellä, että sellaiset vaatimukset, joista tässä on puhe ja jotka Suomelle ovattärkeimpiä elinasioita, ehkä Venäjan maailmanhistoriallisen politiikin suurten tehtävien joukossa näyttävät vähemmin tärkeältä tapaukselta eivätkä sen tähden tule tutkituksi sillä monipuolisella tarkkuudella, joka yksin ohjaa asiain tilan objektiiviseen arvostelemiseen. Tästä syystä Suomen puolelta ei voida tyy|54|tyä toimettomaan odottamiseen, vaan koetetaan osaltansa selvitellä asioita ja vedota niiden varovaiseen tutkimiseen.

Jos niin tapahtuu, niin luulemme, että kumousaatteita ei hyväksytä eikä myöskään huomata tarpeelliseksi epäluuloista sekautumisjärjestelmää näissä asioissa, jotka aina paraiten voidaan järjestellä hyväntahtoisessa hengessä, yksinkertaisten ja kohtuullisten periaatteiden mukaan.

Me tiedämme varmaan, että Suomen hallitusvirastot aina ovat pitäneet ojennusnuoranaan, olla koettamatta hankkia Suomelle mitään etuja, jotka olisivat vastoin Venäjan etuja tai vaatisivat niin mitään uhrausta Keisarikunnan puolelta, ja, mikäli lait myöntävät ja muuten on mahdollinen, myöntyä toiveihin ja vaatimuksiin, joita Keisarikunnan virastot ovat esittäneet heidän hoidettavinaan olevissa asioissa. Tässä kuten kaikessa ihmistoiminnassa ovat erehdykset ja hairaukset mahdolliset. Milloin niitä tapahtuu, voidaan ojennus saada aikaan levossa ja sovussa, antamalla molemmin puolin selityksiä. Niin onkin tätä ennen tapahtunut. Jos tahdotaan saada jonkun kartanon sisustuksessa jokin yksityiskohta muutetuksi, ei siltä ole tarpeen horjutella perustusta.

Suomessa kyllä osataan huomata, että, jos jolloinkulloin Suurruhtinaskunnan edut eivät soveltuisi yhteen Keisarikunnan ja Valtakunnan etujen kanssa,|55| niin edellisten silloin täytyy väistyä. Mutta oikeutettu on epäilemättä se toivo, että toimintaa Suurruhtinaskunnan sisäpiirissä, vaikka se usein muodostuukin toisenlaiseksi kuin kehityksen meno Keisari kunnassa, älköön yksistänsä sen välttämättömän erilaisuuden tähden tuomittako vahingolliseksi Venäjälle. Ja yhtä suurella oikeudella ollaan Suomessa sitä mieltä, että tämän maan perustuslakien noudattaminen on välttämätön myöskin käsitellessä sellaisia asioita, jotka koskevat Keisarikunnan ja Suurruhtinas kunnan keskinäisia suhteita.

Viitteet

1. *)Mitä vuonna 1809 Suomelle vahvistetuissa, Ruotsin aikaisissa perustuslaeissa on sanottu Kuninkaasta, tarkoittaa tietysti 1809 vuoden jälkeen Keisaria ja Suurruhtinasta.

2. *)Venäläisen tekstin sanat vastaavat tässä täydelleen ruotsalaisen ja suomalaisen tekstin sanoja; joka huomautettakoon sen johdosta, että Moskovskia Vjädomsti viittaa siinä olevan jotakin erilaisuutta.

3. *)Lue: ”Suomen kansalla”, jota sekä verotus- että lainsäätämis-asioissa Suomen Säädyt edustavat.

4. *)Eräs kirjailija, joka on nähnyt paljon vaivaa väärennellessään kaikkea, kuin koskee Suomen valtiollista asemaa, – hra. K. Ordin, – on, heikontaakseen sen Aleksander I:sen toimen merkitystä, että Hän vahvisti Suomen perustuslait, nähnyt hyväksi esittää, että ei Keisari eivätkä hänen venäläiset neuvonantajansa tienneet, mitä ruotsalais-suomalaiset perustuslait sisälsivät (Suomen valloitus II, siv. 300, 315). Asian oikea laita on kuitenkin se, että perustuslakien sisällyksestä oli varsinaiset piirteet esitetty Keisarille ennen, kuin hän vahvisti nämä lait, kolmessa eri kirjoituksessa, joita mainitaan hra Ordinin omassa kirjassakin. Tarkempi selvitys tästä on Joh. Rich. Danielsonin teoksessa: ”Suomen yhdistäminen Venäjan valtakuntaan”, Helsingissä 1890, siv. 120–125.

5. *)Mitä Keisarikunnan perustuslaki-koodeksissa (osast. VIII laeista, art. 48) on sanottu paikallisista poikkeuslaeista, ei tarkoita Suurruhtinaskunnan lakeja. Koko tässä osastossa ei ole ainoatakaan säännöstä, joka olisi aiottu Suomen lainsäätämistä varten tai soveltuisi siihen.

6. *)Venäjän sanomalehdissä on äskettäin uudistettu jo ennen julaistu satu, että Suomen lakimiehillä ei ole korkeampaa sivistystä. Sanotaan, ”oikeusministeristössä koottujen tietojen mukaan” (?!), että 250 tuomarista, jotka ovat Suomen alaoikeuksissa ja Hovioikeuksissa, ainoastaan 20 on saanut yliopisto-sivistystä. – Hämmästyttäisiin noin hävyttömistä valheista, jos ei jo olisi totuttu niihin. Ei ole Suomessa ainoatakaan tuomaria eikä muuta laki-virkamiestä, joka ei olisi suorittanut tuomarin tai yleistä oikeustutkintoa yliopistosa. Viimemainittu näistä tutkinnoista vastaa jotenkin juriskandidaatin tutkintoa Venäjän yliopistoissa. Tuomarin tutkinto, joka ei tuota ylennysoikeutta Senaattiin eikä Hovioikeuden jäseneksi, eroaa yleisestä oikeustutkinnosta siten, että sen kurssiin eivät kuulu valtiotieteet. Opintoaika yliopistossa näitä tutkintoja varten on tavallisesti neljä tai viisi vuotta.
   Sellainen on asian oikea laita. Mutta tuon mainitun valeen nojalla esittää Mosk. Vjädom. olevan ihan välttämätöntä Venäjän lähettää sivistyneitä virkamiehiä Suomeen poistamaan pahoja vastuksia, joita väestön täytyy kärsiä siitä, että köyhällä maalla ei ole varaa kehittää korkeampia oppilaitoksiansa siihen määrään, että virkamiehet voisivat saada tarpeellista sivistystä!
   Jos nämä Suomen olojen suurenmoiset parantelijat tietäisivät edes vähänkään Suomesta, niin he myöskin tietäisivät, että Helsingin yliopisto ja polyteknikumi ovat Venäjän vastaavien laitosten tasalla.
   Lisäys. Se kirje Suomesta, joka on Mosk. Vjädomostissa 22 p. Marrask. (4 p. Jouluk.), on taaskin todistus, että sen lehden kirjoittelijat eivät tahdo nähdä asioita sellaisina, kuin ne ovat. Raha-asioita, liikeneuvo-laitosta, hallintoa, valtiollista ajatustapaa, kaikkea esitetään siinä väärenneltyinä.