28.3.1877 Valtiopäivät. Yleinen asevelvollisuus

28.3.1877 Valtiopäivät

Suomenkielinen teksti

Yleinen asevelvollisuustillagt av utgivaren

[Aatelissäädyn istunto 28.3.1877]tillagt av utgivaren

Tämän jälkeen herra Maamarsalkka otti taas käsittelyyn Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisesti antaman ja eilen pöydälle jätetyn esityksen yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisesta maassa.

Herra Montgomery pyysi saada puoltaa, että molemmat Majesteetin esitykset yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisesta, n:rot 40 ja 41, lähetettäisiin tähän tarkoitukseen perustetun erillisen valiokunnan lisäksi myös Valtiovarainvaliokuntaan. Ehdotetun lain hyväksyminen vaatisi myös erityistä rahoitusta, ja siitä Valtiovarainvaliokunnan kuului myös antaa lausuntonsa.

Herra Mechelin: Mitä tulee tämän majesteetillisen esityksen lähettämiseen eteenpäin, saanen omalta osaltani yhtyä herra Montgomeryn mielipiteeseen, kuitenkin siten, että sanamuotoa hiukan muutetaan, eli ainoastaan esityksen n:ro 41 täytyy katsoa olevan sellainen, josta on kaikkien muiden rahoitusta koskevien kysymysten tavoin pyydettävä Valtiovarainvaliokunnan lausunto, varsinkin kun tämä kyseinen majesteetillinen esitys koskee varojen ohjaamista yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen maallemme aiheuttamien kustannusten rahoittamiseen.

Herra Björkenheim: Näiden majesteetillisten esitysten lähettämisestä olen samaa mieltä herra Mechelinin kanssa sikäli, että esitys n:ro 40 tulisi lähettää Asevelvollisuuslautakuntaan ja n:ro 41 sekä Asevelvollisuus- että Valtiovarainvaliokuntaan.

Lukuisat muut puhujat lausuivat herra Maamarsalkalta saamassaan puheenvuorossa käsityksensä samasta asiasta, mutta koska he ilmenneestä syystä esittivät toivomuksen, ettei heidän puheenvuoroaan merkittäisi pöytäkirjaan, ja koska Aatelissääty kannatti tätä ehdotusta, on heidän lausuntonsa jätetty pois pöytäkirjasta.

Herra Maamarsalkan asiasta tekemän esityksen pohjalta Aatelissääty päätti lähettää yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamista Suomessa koskevan majesteetillisen esityksen n:ro 40 Asevelvollisuusvaliokuntaan.

[Aatelissäädyn istunto 10.12.1877]tillagt av utgivaren

Tässä istunnossa otettiin esiin Asevelvollisuusvaliokunnan mietintö, joka koskee Majesteetin esitystä yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamista Suomessa.

Ennen kuin lakiesityksen yksityiskohtia ryhdyttiin tarkastelemaan, herra Maamarsalkka siirsi tämän mietinnön Ritarikunnan ja Aateliston istunnoissa jo ennenkin olleen käytännön mukaan yleiseen keskusteluun kyseisen lakiehdotuksen periaatteista.

Vapaaherra V. von Born pyysi ensimmäisenä puheenvuoroa ja lausui:

Valitan syvästi, että säädyt joutuvat nykyisen kaltaisten olosuhteiden vallitessa ottamaan tarkasteltavakseen ehdotuksen yleisen asevelvollisuuden saattamisesta voimaan tässä maassa. Valitan sitä sen vuoksi, että elämme aikoja, jolloin käytännöllisesti katsoen jokainen päivä tuo meille tietoja uusista voitoista, uudesta sodan verisillä kentillä saavutetusta kunniasta, jotka voivat hämärtää monen arviointikykyä tästä kysymyksestä, huumata monen mielen – ajoista, joissa niin sanotusti yleinen aistien villiintyminen on tarttunut koko ihmiskuntaan. Ihminen nimittäin tottuu katsomaan välinpitämättömänä tai ainakin välinpitämättömyyden rajamailla olevin tuntein näytelmiä, kauheuksia, jotka arkielämässä saisivat hiukset nousemaan pystyyn meidän päästämme.

Pahoittelen myös, että säädyt joutuvat nyt pakon edessä ratkaisemaan tämän kysymyksen, koska se oli, kuten kaikki tiedämme, jo vuosia sitten vedetty pois julkisesta keskustelusta, eikä kansan mielipidettä asiasta ole saanut lausua julki; ja minua ihmetyttää, että tällaisissa olosuhteissa voisi sympatioita asevelvollisuutta kohtaan pulpahtaa esiin pimeydestä, jossa kysymystä on pidetty. Käsitykseni mukaan on tällaisissa olosuhteissa lakiehdotus otettava vastaan syvästi epäluuloisena ja mitä suurimmalla varovaisuudella. Mielestäni olisi tällaisissa olosuhteissa täysin paikallaan, että säädyt käyttäisivät valtiopäiväjärjestyksen § 71 tunnustamaa oikeutta ja jättäisivät kysymyksen lepäämään seuraaviin valtiopäiviin asti, jotta päätös voitaisiin silloin tehdä; mutta en voi vähäiseltä osaltani lojaalisti ehdottaa tai hyväksyä sellaista ulospääsytietä. En omalta osaltani voi vastata tähän esitykseen kuin ehdottomasti ei ja sen perään vielä tiukasti ei koskaan.

Koska näin uskallan lausua ehdottoman hylkäystuomion tälle lakiehdotukselle ja asevelvollisuudelle, niin velvollisuuteni on kai myös ilmoittaa siihen syyt, ja vahvat syyt. Pyydän saada tässä mielessä aluksi yhtyä herra Silfversvanin esittämän eriävän mielipiteen edelliseen osaan, josta olen löytänyt monta kaunista ja jaloa ajatusta ja ennen muuta tervejärkisen oikeudentunnon. Pahoittelen vain, ettei herra Silfversvan katsonut voivansa ehdottaa säädyille kaikkien esittämiensä hyvien syiden vääjäämättömäksi seuraukseksi voimakasta painostusta majesteetillisen esityksen torjumiseksi, ja tähän tärkeimpään painostuskeinoon hänen koko seuraava ehdotuksensa olisi toiminut vain toissijaisena vaihtoehtona. Pahoittelen, ettei näin tapahtunut, ja aion, mitä minuun tulee, yrittää hyvittää tämän laiminlyöntini eriävän mielipiteen esittäjälle. Pyydän näin ollen saada viitata useimpiin niistä perusteluista, jotka herra Silfversvan on eriävässä mielipiteessään esittänyt yleistä asevelvollisuutta vastaan; mutta pyydän saada tietyissä osin kehittää niitä edelleen ja lisätä niihin muita, yhtä tärkeitä, ehkä tärkeämpiäkin.

Uskallan väittää, ettei valtiovalloilla ole oikeuttaa määrätä yleistä asevelvollisuutta, ei missään maassa, ei missään olosuhteissa. Tiedän oikein hyvin, että on kansalaisten moraalinen velvollisuus puolustaa maataan, mutta tiedän myös, että kansalaiset ovat ominaisuuksiltaan, luonteenlaadultaan ja pyrkimyksiltään erilaisia. Jokainen saakoon puolustaa maataan vapaan tahtonsa mukaan, omalla tavallaan, ottakoon toinen miekan käteensä, jos niin haluaa, mutta saakoon toinen auran ääressä hankkia maallisilla voimillaan niitä varoja, joita vaaditaan maan armeijan kustantamiseen, ja saakoon kolmas kynän, ajatuksen, voimalla taistella saman korkean päämäärän hyväksi. Mutta älkööt valtiovallat sälyttäkö yksilöille velvollisuutta, joka täälläkin on viime aikoina julkisesti lausutulla tavalla omistettu yksilön koko persoonallisuuden tuhoamiseen, suuntaamaan häneen kammottavaa pakkoa, niin maallista kuin henkistäkin, vaatimaan häntä uhraamaan vakaumuksensa siitä, mikä on oikein. Tiedän hyvin, että filosofiassa on lause, jossa sanotaan, että ”valtion päämäärä on valtio”, mutta uskallan kiistää tämän synkän lauseen ja väittää, että valtion päämäärä on yksilö, hänen onnensa, hänen täydellisyytensä. Valtio on ihmiskunnan jatkuvan kehityksen oikeutettu muoto, mikäli se edistää yksilöiden ja nimenomaan sitä kautta koko ihmiskunnan onnea ja kehitystä. Mutta silloin ei valtio saa murskata yksilöä. Voi hyvin olla olemassa tapauksia, joissa valtio on vajonnut niin alas, ettei siellä yksikään nosta kättään vapaaehtoisesti sen, siis isänmaansa, puolustamiseen. Silloin yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamista voisi verrata valtion taholta harjoitetun hätävarjelun käyttämiseen. En usko, että nykyään on sellaisia olosuhteita missään Euroopan alueella. Saattaa olla muita tapauksia, jolloin valtio on tuhonsa partaalla, jolloin on todistettavissa, ettei mikään muu voi pelastaa valtiota kuin yleisesti kutsua aseisiin kaikki maan voimat; myös silloin voidaan sanoa, että valtiolla on oikeus käyttää yleistä asevelvollisuutta hätävarjeluun. Mutta sellaiset hätävarjeluolosuhteet eivät tarvitse lakeja, ne ottavat siihen itse oikeuden. Meidän päivinämme poistetaan kuolemanrangaistus kaikenlaisista rikoksista, kyllä vain, jopa rikoksista, jotka suuntautuvat suoraan valtion olemassaoloa vastaan, eikä silloinkaan ruveta miettimään, että kuolemanrangaistuksella, aivan niin, tai vieläkin pahemmalla, henkisellä ja maallisella kidutuksella rangaistaan kansalaisia, jotka eivät ole koskaan tehneet isänmaalleen mitään siihen viittaavaakaan, eivätkä pyydä muuta kuin saada toimia ja taistella isänmaansa puolesta vapaan tahtonsa mukaisesti, jokainen omalla tavallaan ja oman vakaumuksensa mukaan. Asevelvollisuudella langetetaan rangaistus vapaille kansalaisille, jotka eivät ole koskaan rikkoneet lakeja, ja tuo rangaistus on raskaampi kuin pelkkä maallinen pakko, johon elinkautisvanki alistetaan. – Pyydän yksinkertaisesti saada näiden syiden perusteella lausua juhlallisen protestin sitä vastaan, että valtiovalta langettaisi tässä maassa sen asukkaille yleisen asevelvollisuuden; en ole lausumassa tätä protestia yksin, en edes täällä, ja tämän salin ulkopuolella seisoo tuhansittain kansalaisia sen takana.

Mutta vaikka jossain ihannevaltiossakin katsottaisiin asevelvollisuus oikeutetuksi, niin ollaan kuitenkin kaukana siitä, että se olisi oikeutettu maassa, jolla ei ole edes itsenäistä ulkopolitiikkaa, maassa, joka on tässä suhteessa tiiviisti sidottu yhteen Euroopan suurvalloista ja tuomittu noudattamaan koko ajan sen komeettamaisen arvaamatonta rataa. En mitenkään voi katsoa olevan oikein, että sellaisessa maassa pannaan peliin koko maan 21 ja 40 ikävuoden välillä oleva nuoriso ja aikamiehet, vaarannetaan kaikkien näiden yksilöiden henki tuhottavaksi muutamalla ainoalla iskulla ja vieläpä sellaisten intressien vuoksi, jotka kenties eivät ole edes murto-osaltaan meidän omiamme. Luullaan, että voidaan auttaa tätä asiaa säädöksellä, ettei maan armeijan tulisi koskaan astua maan rajojen ulkopuolelle. Siitä on hyvin vähän apua: ajateltiinpa millaista sotaa tahansa Venäjän ja joidenkin muiden Euroopan maiden välillä, oli Venäjä sitten hyökkääjä tai puolustaja, niin se sota voidaan aivan hyvin käydä Suomen maaperällä.

Mutta vaikka Suomella olisikin erilainen asema ulkopolitiikassaan, ei yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisen pitäisi koskaan tulla kysymykseen maassa, jossa kansan edustajilla ei ole minkäänlaista oikeutta määrätä sodasta ja rauhasta, kyllä vain, jossa nämä edustajat eivät voi vähäisimmässäkään määrin edes vaikuttaa niiden neuvonantajien valintaan, jotka ovat monarkkia lähinnä, ja joiden tulee neuvoa häntä. Sellaisissa olosuhteissa tulee aina olemaan vaara, että sodista tulee ilmaus, ei kansan toiveista, vaan henkilökohtaisista tai dynastian intresseistä.

Mutta vaikka edustajilla olisikin tässä maassa sellainen oikeus, niin vastustaisin aivan yhtä paljon esitystä yleisestä asevelvollisuudesta. On tunnettua, että kansanedustajien istunnoissa voidaan hätäillä, kun päätetään sodasta tai rauhasta, ja juuri silloin on tarpeellista, että yksilöt lausuvat ääneen kritiikkinsä; ja se voi tapahtua vain siellä, missä sotilasorganisaatio perustuu vapaaehtoisuuteen. Ellei kansa hyväksy sotaa, joka on julistettu, joka on jo oven edessä, niin se ei lähde marssimaan lippujen perässä. Tämä sitoo niitä, jotka voivat julistaa sodan, suitsee heidän päätöksentekoaan. – Yleisen asevelvollisuuden avulla voitetaan vain se, että sodan henki tungetaan kaikkiin yhteiskuntaluokkiin; kansalaiset yllytetään toisiaan vastaan, nostetaan heissä kostonhalua ja muita kielteisiä tunteita. Tämän on historia viime aikoina näyttänyt.

Näiden kaikkien yleistä asevelvollisuutta vastustavien syiden lisäksi nousee erityisesti meillä vielä yksi. Se on tietenkin meidän monessa koeteltu, maan kaikkiin olosuhteisiin kasvanut ja yhtenäinen sotilaallinen järjestelmä, ruotulaitos.

Kun valiokunta on mietinnössään antanut lausuntonsa yleisen asevelvollisuuden puolesta ja ruotulaitosta vastaan, olisi kyllä odottanut lukuisia vahvoja syitä edellisen puolesta ja jälkimmäistä vastaan. Minun on myönnettävä, että näissä odotuksissa ainakin minä olen joutunut ilahduttavalla tavalla pettymään. – Pyydän saada ottaa esiin muutamia valiokunnan perusteluja ja tarkastella niitä. Saanen siinä mielessä viitata valiokunnan mietinnön sivuihin 2-4. Valiokunta sanoo muun muassa: ”lähtien siitä vakaumuksesta, että meidän on välttämätöntä koota itsenäinen, kansallinen armeija ja ylläpitää sitä tulevaisuuden varalle, on valiokunta katsonut, että tämän uudistuksen on perustuttava yleisen ja henkilökohtaisen palvelusvelvollisuuden periaatteelle”. Sanalla sanoen: siksi meillä pitää olla armeija, siksi meidän pitää saattaa voimaan yleinen asevelvollisuus; tällainen on johtopäätös. Pyydän saada nyt selvittää kerta kaikkiaan, ettei tule väärintulkintoja, että minäkin, kuten muut kanssani samaa mieltä olevat, toivon meille armeijaa ja vaadin, että maan tulee perustaa armeija; tällä ei kuitenkaan tarkoiteta sitä, että vaaditaan yleistä asevelvollisuutta tai hyväksytään se; emme saa sekoittaa asioita, kuten usein tehdään. – Seuraavassa kappaleessa sivuilla 2-3, on tiivistettynä valiokunnan todistus yleisen asevelvollisuuden puolesta. Saanen ottaa siitä esiin muutamia lauseita; siinä sanotaan: ”koska nimittäin kansakunnan on oman olemassaolonsa säilyttämisestä vastaavan sotilasorganisaation vuoksi suostuttava uhrauksiin ja monenlaisiin taakkoihin, näyttää siltä, että tähän päämäärään ei voida päästä kuin vähimmässä määrin, ellei tätä organisaatiota perusteta pääasiassa yhteensopivaksi niiden yleisten periaatteiden kanssa, jotka kaikkein useimmissa nykyaikaisissa valtioissa on asetettu armeijalaitoksen järjestämisen perustaksi”. Koska siis muut valtiot ovat saattaneet voimaan yleisen asevelvollisuuden, niin se pitää ottaa käyttöön myös täällä. Tämä on johtopäätös. En halua hetkeäkään uskoa, että tässä olisi mukana turhamaisuutta, että tässä halutaan tehdä kuten muissakin valtioissa, turhamaisuutta, joka ei toki ole kuitenkaan täysin tuntematonta maassamme muilla aloilla; pidän sitä vain unohduksena meidän erityisasemastamme, jolle ei ole nykyaikana, no, ehkei koko historiassakaan, ollenkaan vertaistaan. Uskon, että juuri tämän meidän erityisasemamme pitäisi taivuttaa meidät uskomaan, ettei meidän maassamme tule saattaa voimaan asevelvollisuutta, vaikka muut maat ovat niin tehneetkin; uskon myös, että meidän läntisessä naapurimaassamme, jossa tämä kysymys on jo kauan ollut päiväjärjestyksessä, ja jossa yleisellä asevelvollisuudella on niin monta ystävää, meidän asemamme nähdään kirkkaammassa valossa. – Valiokunta sanoo edelleen, ”että asevelvollisuus ei ole vain sotilaallisessa mielessä osoittautunut kaikkein täydellisemmäksi keinoksi vahvan kansallisen puolustuksen luomiseen, vaan se myös palvelee vahvana liikkeelle panevaa voimana kansakunnan siveellisessä kasvatuksessa”. Toki, en kiistä, etteikö se olisi kansallisen puolustuksen täydellinen muoto, se on raffinoitu kansallinen puolustus. Onko tämä kansakunnan tavoite, aseistautua niin, ettei se pysty varustelujensa painon alla työskentelemään rauhallisen kehityksensä hyväksi? Jos tämä on tavoite, silloin se varmaan saavutetaan asevelvollisuuden avulla. ”Vahva liikkeelle paneva voima kansakunnan siveellisessä kasvatuksessa”, on väite, jota en voi kyllin ihmetellä. Uskon tosiasiaksi, jonka jopa tilastot voivat vahvistaa, ettei armeija yleensä ole kansakunnan siveellisin osa.; tämä sanottakoon haluamatta loukata ketään, mutta on tosiasia, että sotilaselämä sisältää varsinkin vähemmän koulutetuille niin paljon kiusauksia laiskuuteen, siveettömyyteen, pinnalliseen käsitykseen elämästä, ettei sotilaselämän mitenkään voi perustellusti katsoa edistävän siveellisyyttä. Luullaan, että siveellisyyttä edistetään tunkemalla kaikki, niin hyvä kuin paha, yleisen asevelvollisuuden väylään tai samaan kasarmiin, ja tämä sitten pitkiksi ajoiksi, - kun sitä vastoin muilla aloilla, esimerkiksi vankilalaitoksessa, on tärkeää erottaa huolellisesti paremmat pahemmista, jottei pahuus tarttuisi edellisiin. Uskon, että jos yleinen asevelvollisuus saatettaisiin tässä maassa voimaan, moni toivorikas nuori mies palaisi tästä palvelusajasta ja tästä kasarmielämästä tulevaisuus ja sekä maalliset että hengelliset voimat murskana. – Valiokunta sanoo edelleen, että ”vasta tunne isänmaan hyväksi annetuista uhreista voi synnyttää todellisen ja aidon isänmaallisuuden”. Tämä on sofismi, jossa ensi näkemältä tuntuu olevan perusteita, mutta pitemmän päälle se ei kestä, sillä kun se viedään johtopäätökseensä asti, niin johtopäätöksenhän pitäisi olla, että meidän tulee ottaa harteillemme mahdollisimman suuria uhrauksia, jotta niistä syntyisi niin syvä isänmaallisuus kuin vain mahdollista. – Valiokunta myöntää kuitenkin, että tämä velvollisuus voi vaatia kansalaisen toimimaan oman vakaumuksensa vastaisesti, mutta katsoo, että valtion olemassaolo riippuu juuri tästä. Tätä väitettä ei ole todistettu oikeaksi, enkä usko, että valiokunta pystyy todistamaan, että meidän olemassaolomme riippuu asevelvollisuudesta, tuskin edes mistään muustakaan sotilaallisuudesta. – Seuraavassa kappaleessa sivulla 3 valiokunta sanoo: ”Mitä taas tulee armeijalaitoksen välttämättömiin kuluihin, jotka ovat kaikkialla tehneet sotabudjetista yhden valtion raskaimmista menoeristä, kokemus on paljastanut ne edut, joita asevelvollisuusjärjestelmä tarjoaa verrattuna mihinkään värväysten aiheuttamaan kustannukseen, sillä valtion uhraukset ovat värvätyn sotilaan osalta paljon korkeammat kuin mitä sen täytyy maksaa asevelvollisen ylläpitämisestä”. No niin no! Tässä seistään vanhan kysymyksen äärellä: ”mitä nähdään ja mitä ei nähdä”; nähdään toki, että valtiolle aiheutuu vähemmän kuluja asevelvollisesta sotilaasta kuin värvätystä; se nähdään esimerkiksi, jos käännetään esiin sivut 41, 42 ja 43 tämän mietinnön liitteestä. Sivulta 41 nähdään, että majesteetillisen esityksen ja valiokuntamietinnön mukaan yksi mies maksaisi 320 markkaa, ja sivulta 43 nähdään, että ruotulaitoksen mukaan sotilas maksaisi valtiolle 880 merkkaa, siis enemmän kuin kaksinkertaisesti. Voidaan myös nähdä ja huomata, että sivulla 41, otsikon ”tämän lisäksi tulee työvoimatappio” alla tämä on laskettu markaksi päivää kohti, tappio, joka ei vastaa edes alhaisinta työpalkkaa nykyoloissa maan syrjäisimmilläkään paikkakunnilla; ja kuitenkin tämän työvoimatappion on laskettu koskevan joitakin tuhansia sotilaita, joista iso osa on koulutettuja tai otettu yhteiskunnan teollisuutta palvelevista yhteiskuntaluokista. Uskon, että jos tämä tappio laskettaisiin viisinkertaisena, ei sittenkään päästäisi edes lähelle asevelvollisia koskevia suoria tappioita. Sellainen on tämä laskelma, ja tähän työvoimatappioon tulevat vielä edestakaiset matkat, joihin laskelmassa arvioidaan parhaassa tapauksessa kokonaisen 4 pennin korvaus virstaa kohden. – Mutta mitä ei nähdä – mikä tulee tämän kaiken lisäksi – ovat epäsuorat tappiot, niitä ei kukaan laske mukaan. Ehdotetaan, että vuosittain otettaisiin palvelukseen noin 2 000 vahvaa nuorukaista. Eikö tämä horjuta kaikkia yhteiskunnan olosuhteita, eikö se häiritse tuotantoa ja työtä, eikö se heittäisi sodan syttyessä kaikkea yli laidan, koska silloin vuosittaisiin 2 000 mieheen liitettäisiin useita kymmeniä tuhansia reserviläisiä ja nostomiehiä? Sanalla sanoen, uskon, että on todistettavissa, että yhteiskunnan taloudelliset uhraukset olisivat yhtä asevelvollista kohden suuremmat kuin ero valtiolle ruotusotilaasta tai värvätystä sotamiehestä aiheutuneissa ja vastaavasti asevelvollisen tuottamissa menoissa. Uskon, että kansantaloudellisten lakien mukaan on todistettavissa, että jos työläinen tai kokonainen yhteiskunnan työläisluokka joutuisi luopumaan työstään halvemmalla kuin työn arvo on, niin yhteiskunta ei siinä voita; yksi voittaa, toinen häviää, kansallisvarallisuus ei lisäänny vähimmässäkään määrin. Erityisesti Ranskan ja Saksan viimeisimmän sodan ja Saksan viime vuosien kokemuksen uskoisin vahvistavan väitteen. Valiokunta sanoo edelleen sivulla 4: ”erityisesti nykyisissä olosuhteissa maan ruotujoukkojen kokoamiseen entisessä muodossaan liittyisi rusthollareille ja ruotutilallisille niin merkittäviä uhrauksia, että valtio voisi vain vaivoin katsoa sellaista toimenpidettä aiheelliseksi ilman ehdotonta pakkoa”.Voi kyllä myöntää, että tämä olisi raskasta rusthollareille ja ruotutilallisille, mutta valiokunta tuntuu unohtaneen, että tässä tapauksessa kuten muissakin on valtiovallalla mahdollisuus tulla väliin subventoimalla toimenpidettä. Valiokunta lausuu tämän lisäksi tuskin sanaakaan itse ruotulaitosta tai värvätyn armeijan perustamista vastaan; ja kuitenkin on valiokunnan itsensä ollut monessa mielessä pakko luopua omasta asevelvollisuusjärjestelmästään ja säilyttää värväys- tai vapaaehtoisjärjestelmä. Tämä koskee valiokunnan ehdotusta vapaaehtoisista kuten myös erityisesti niitä mietinnön osia, jotka koskevat nykyistä kaartinpataljoonaa, ja jotka tähtäävät tulevaan niin kutsuttujen erikoisaseiden saamiseen. Näitä kaikkia varten valiokunnan on ollut ehkä pakostakin joka tapauksessa hyväksyttävä värväys- ja vapaaehtoisperiaate. – Sivulla 5 sanotaan edelleen, että ruotulaitoksen säilyttäminen on hyväksytty §:ssä 2; nimittäin sen tapauksen varalle, että uusi sotilasorganisaatio, jollaista ei ole täällä kokemuksen kautta vielä kokeiltu, osoittautuisi sopimattomaksi maassa vallitseville sosiaalisille ja taloudellisille olosuhteille. Silloin saavutettaisiin ruotulaitoksen vapaaehtoisella säilyttämisellä se oleellinen etu, että kansakunta voisi tarpeen mahdollisesti vaatiessa uudistaa armeijalaitoksensa käyttämällä lähtökohtana tätä vuosisatoja vanhaa, kansalliselle perustalle juurtunutta instituutiota. Tässä ainakin myönnetään, että koko tämä asevelvollisuus, jota nyt ehdotetaan, on kokeilu. Ei uskalleta täysin luopua siitä, mitä täällä on, halutaan yrittää kokeilua ja tehdä perääntyminen mahdolliseksi. On kuitenkin muistettava, että sitten kun säädyt ovat kertaalleen hyväksyneet yleisen asevelvollisuuden, ei sen poistaminen eikä ruotulaitoksen faktinen palauttaminen enää riipu pelkästään säädyistä. Uskotaan, että asevelvollisuus on jo käsissä, siksi että on saatu tilaisuus myöntää varoja sen käynnistämiseen; mutta unohdetaan, että kun säädyt kerran ovat hyväksyneet yleisen asevelvollisuuden, hallitus voi asettautua täysin riippumattomaksi kaikesta säätyjen oikeudesta varojen myöntämiseen, ja se kyllä löytää itse varat armeijalaitoksen ylläpitoon. Siten ei säädyillä siis ole edes varainmyöntämisoikeuden kautta tätä asevelvollisuutta käsissään. – Unohdetaan, tai ei ainakaan kiinnitetä tarpeellista huomiota siihen, ettei edes puolet armeijaa koskevasta rangaistuslainsäädännöstä ole meidän käsissämme. Valiokunta tosin sanoo sivulla 22, että valiokunta on tuntenut velvollisuudekseen ehdottaa, että säädyt tekisivät tahollaan sellaisen päätöksen, että ne edellyttäisivät asevelvollisuuslakiehdotuksen hyväksyessään, että suomalaista sotaväkeä koskevat rangaistuslait siirrettäisiin yleisen lainsäädännön alueelle, ja että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armollisesti katsoisi hyväksi tehdä tästä aiheesta esityksen seuraaville valtiopäiville. Tämä ei kuitenkaan ole ehto vaan ainoastaan edellytys, jota ei ehkä koskaan panna täytäntöön; eikä kuitenkaan epäröidä saattaa voimaan yleistä asevelvollisuutta ja asettaa kaikki nämä asevelvolliset sellaisen rangaistuslain alaisiksi, jota tuskin on edes tarkasteltu.

Pyydän saada vain esimerkinomaisesti esittää tästä rangaistuslaista pari säädöstä, joista ilmenee koko lain sisällön sävy. Pyydän saada aluksi viitata §:ään 27, joka sisältää määräyksen siitä, mitä viraltapanorangaistuksella ymmärretään: ”Viraltapanossa syyllinen menettää oikeuden astua uudelleen kruunun palvelukseen sekä osallistua vaaliin tai tulla valituksi tehtäviin, joihin sisältyy kansalaisluottamus”. Tämä toisen valtiovallan laatima rangaistuslaki sisältää siten määräyksen, joka on ristiriidassa maan perustuslakien ja sen yleisten siviililakien kanssa. Valtiopäiväjärjestyksen mukaan viraltapanossa sotilaspalveluksesta ei menetä oikeutta valita tai tulla valituksi. Tässä säädetään tällaisen oikeuden menettäminen. Mitään ankarampaa rangaistusta ei varmaankaan voi kansalaiselle olla, ei ainakaan sille, joka ajattelee asioita. – Haluan vielä viitata tämän lain §:ään 77. Se kuuluu näin: ”jos kaksi tai useampi miestä kokoontuu yhteen ja nousee vastustamaan annettua käskyä tai suorittaa teon, joka on palvelusvelvoitteen vastainen: jokainen rikollisista tuomitaan: rauhan aikana elinkautiseen kuritushuonevankeuteen”. Jos siis kaksi tai useampi näistä nuorista asevelvollisista tekisi yhdessä jonkun teon, joka on ristiriidassa heidän palvelusvelvollisuutensa kanssa – ei ole lähemmin sanottu, millaisen – olisi rangaistuksena elinkautinen kuritushuonevankeus, ja tämä vieläpä rauhan aikana; tämä on suorastaan julmaa. – Lopuksi en voi välttää kiinnittämästä huomiota myös tämän lain §:ään 197: ”joka taistelussa tai vihollisen nähden lähtee pakoon ja aiheuttaa esimerkillään epäjärjestystä riveissä tai houkuttelee toisenkin pakenemaan, rangaistaan: sotilaskunnian menetyksellä ja teloittamalla”. Siis pelkästään pakeneminen, oli tilanne miten vaikea tahansa, ja siten madollinen levottomuuden herättäminen riveissä – teloitus. Yleisellä asevelvollisuudella kansalaiset pakotetaan sotapalvelukseen, ja kun he silloin voivat äärimmäisen hädän hetkellä yrittää etsiä siitä luonnollista ulospääsyä pelastuakseen, heidät ammutaan kuin järjettömät eläimet! Saattaa olla, että sellainen on sodan näkökulmasta välttämätöntä; sitä en rupea tutkimaan; mutta lainsäädäntöön ei pitäisi sisältyä tällaista, vaan jättää sen varaan, mikä kulloisessakin tilanteessa on oikeudenmukaista. En pitäydy tähän rangaistuslakiin enää pidempään. Näiden esimerkkien pitäisi jo puhua puolestaan.

Kun katsoo tätä kaikkea, on todellakin vaikea ymmärtää, miten voidaan bona fide haluta ottaa asevelvollisuus käyttöön tässä maassa. Katsotaanko, että meidän pitää näytellä osaa Euroopan kohtaloissa? Pitääkö meidän luopua rauhallisesta kehityskulustamme, jossa me olemme tähän mennessä saaneet paljon hyvää aikaan ja ottaneet monta edistysaskelta? Pitääkö meidän luopua siitä ja heittäytyä poliittisten laskelmointien pyörteisiin? Pitääkö meidän lopulta antaa aihetta yhteenkään vaikka miten perusteettomaan epäluuloon joistakin salaisista laskelmoinneista?

Euroopan muihin maihin verrattuna meiltä puuttuu paljon, meiltä puuttuu vapaa perustuslaki; meiltä puuttuu monia niistä oikeuksista, jotka ovat jo vuosisatojen ajan juurtuneet tiiviisti Euroopan muihin kansoihin; olen tänään jo viitannut yhteen – meillä ei ole edes sanaa vapaus; muita en halua mainita, sillä miksi repiä auki vanhoja haavoja? Meidän osamme on monessa suhteessa huono, ilmastomme on ankaraa, maaperä hedelmätöntä ja vaikeasti muokattavaa, ja maassa on suhteellisen vähän asukkaita; ja kuitenkin rakastamme tätä maata emmekä suunnittele lähtevämme täältä. Emmekö voisi silloin säästyä edes siltä onnettomuudelta (bravo, bravo!), joka yleiseen asevelvollisuuteen sisältyy! (bravo, bravo!) Emmekö voisi saada välttää tämän kohtalon, jota emme tietääkseni ole millään tavalla ansainneet: en usko, että sivistys on täällä alhaisemmalla tasolla kuin muissa Euroopan valtioissa, en mitenkään usko, että siveellisyys olisi täällä alhaisempaa. Uskon lopulta, että yleisen asevelvollisuuden ottaminen käyttöön tuottaa tänne pahuuden, josta olemme onneksi tähän saakka säästyneet – maastamuuton. Mitä sellaisessa tapauksessa merkitsee tämä sotilasorganisaatio maalle, jossa on vajaat kaksi miljoonaa asukasta? Kyllä vain, se merkitsee sitä, että kun olemme lopulta niin pitkällä, että meillä on erinomainen puolustuslaitos, mutta ei mitään muuta kuin erämaita puolustettavina! (hyvä!)

Olen täten tällä kertaa päättänyt aiheen asevelvollisuuden yleisestä tai periaatteellisesta puolesta. En voi kuitenkaan välttää joidenkin valiokuntamietinnön väittämien esiin ottamista mietittäviksi jo nyt. Niiden mukaan voidaan päätellä, että yleisellä asevelvollisuudella on jo nyt oikeudellinen pohja perustuslaeissamme. Minun on pakko ottaa tämä monimutkainen aihe esiin siksi, että eräs tulkinta näistä epäselvistä perustuslaeista on niin äärettömän tärkeä meidän kaikissa olosuhteissamme. Valiokunta sanoo mietintönsä sivulla 7 ylimpänä: ” samoin säätää kohta 10 vuoden 1723 aatelisten etuoikeuksista tämän valtiosäädyn velvollisuudeksi, jonka kuitenkin on myös silloin katsottava, kun osa sen tiloista on renkisopimuksen alaisia, eli jos suuri hätä niin pakottaisi, että olisi lähdettävä liikkeelle, että kaikki ovat siihen valmiita”. Tässä laissa on todellakin tällainen sanamuoto, mutta sanat on tässä irrotettu yhteydestään. Täydellisesti kohta kuuluisi: ”muutoin ei aateliston tarvitse rauhattomina aikoina olla vastuussa muista apumiehistä kuin mihin maatila voi välttämättömään käyttöönsä vaatia, ja köyhäinhoidon säädös sallii. Mutta jos suuri hätä niin pakottaisi, että olisi lähdettävä ulos talosta, silloin pitää kaikkien olla siihen valmiita”. Juuri tämä yhteys on aivan välttämätön, jotta tämä säädös voitaisiin ymmärtää. Se ei sisällä henkilökohtaista asevelvollisuutta tai sotapalvelusvelvollisuutta aateliston jäsenille, koska siitä on säädetty toisaalla ja toisenlaisin ehdoin. Se sisältää heille vain pakon antaa kaikkien niiden apumiesten, joita heillä on tiloillaan, ”jos suuri hätä niin pakottaisi”, lähtemään sotaan. Jos muistetaan, että jo vanhempina aikoina oli kiellettyä pitää maatalossa enemmän väkeä kuin maatilan käyttöön tarvittiin eli siten pitää ylimääräistä väkeä; jos pidetään muistissa, että tavalla, jolla valiokunta myös on mietinnön jossain kohdassa maininnut, selitettiin jo Juhana III:n aikana, että ylimääräisten palvelijoiden ja työttömien tulisi olla valmiina sotapalvelukseen; ja jos lopulta muistetaan, että aateli oli jo vuoden 1617 etuoikeuksien mukaan vapautettu niistä rajoituksista, miten paljon väkeä sai rauhanaikana pitää maatilalla; jos tämä kaikki muistetaan: silloin pitäisi olla selvää, ettei tämä vuoden 1723 etuoikeuksien säädös sisällä valiokunnan lausumalla tavalla tämän valtiosäädyn, Ritarihuoneen ja Aateliston, velvollisuutta suorittaa itse sotapalvelusta, vaan vain velvollisuuden, että he eivät saisi ”suuren hädän” aikana pidätellä palveluskuntaansa maatiloillaan lähtemästä sotaan tai estämästä heidän ottamistaan sotapalvelukseen. On paljon luonnollisempaa, että tämä säädös on tulkittava niin että oli siihen aikaan joka tapauksessa suuri etu aatelistolle, että he saivat pitää tiloillaan kohtuullista määrää työmiehiä ilman valvontaa, ja sitäkin luonnollisempaa, koska kruunulle oli varsin suurta haittaa siitä, ettei se voinut ottaa näitä työmiehiä sotapalvelukseen värväämällä pääluvun mukaan tai ylimääräpalkollisina tai työttöminä tai loppujen lopuksi vapaaehtoisella värväyksellä. Tämä aateliston etu ja kruunun haitta tarvitsi toki vastavoiman, ja vastavoima oli siinä, että jos suuri hätä niin vaati, silloin nämä palkolliset olivat velvollisia lähtemään sotaan. – Valiokunta sanoo edelleen, että vielä melkein lopussa vuoden 1789 säädös sisältää yhä voimassa olevan vakuutuksen Ruotsin ja Suomen rahvaan vapauksista ja oikeuksista 7. kohdassaan: ”Kaikki väkivaltainen värväys on tämän jälkeen kuten tähänkin asti ankarasti kielletty. Älköön kuitenkaan kukaan hätätapauksessa tai sota-aikoina vetäytykö valtakunnan puolustamisesta”. Myös tässä on sama asiaintila: säädös on revitty irti oikeasta yhteydestään, enkä oi olla lukematta sitä kokonaisuudessaan: ”jokainen tilallinen ottakoon tilan ylläpitoon ja saakoon hyötyä niin monista omien lastensa ja palvelusväen työpanoksesta kuin hän katsoo tarpeelliseksi. Mutta hänen ei ole lupa suojella ylimääräistä väkeä, jota hän ei voi työllistää”, ja sitten seuraa: ”kaikki väkivaltainen värväys olkoon tämän jälkeen kuten tähänkin asti ankarasti kiellettyä. Kukaan älköön kuitenkaan hätätapauksessa tai sota-aikoina vetäytykö puolustamasta valtakuntaa, kun sitä vaaditaan ja siihen pakotetaan”. On selvää, että myös tässä tapauksessa ajatus on aivan sama ja syy säädökseen täysin yhteneväinen, koska rahvas sai tämän vuoden 1789 vakuutuksen kautta oikeuden pitää palvelusväkeä ja työläisiä omilla tiloillaan ja siten suunnilleen saman vapauden kuin aatelistolla oli vuosien 1617 ja 1723 etuoikeuksien mukaan. Olen tarttunut tähän asiaintilaan erityisesti sen vuoksi, että valiokunta painottaa mietinnön sivulla 44 vieläkin selvemmin käsitystään tästä säädöksestä. Sen ensimmäisessä kappaleessa sanotaan näin: ”siinä suhteessa voidaan korostaa sitä, että asevelvollisuuden oikeudellista perustaa ei ole ilmoitettu vain ehdotuksen §:ssä 1 sellaisena kuin valiokunta on sen sanoiksi lausunut, vaan myös jo yllä, sivulla 7, jossa viitataan vuoden 1789 vakuutuksen kohtaan 7. Sen perusteella valtio on pidättänyt oikeuden yleiseen värväykseen vain silloin, kun maan puolustaminen hätätapauksessa tai sodan aikana niin vaatii”. Tämän säädöksen avulla, joka tässä yhteydessä sisältyy vakuutukseen rahvaan vapauksista ja oikeuksista, valiokunta on halunnut löytää jo olemassa olevan oikeudellisen perustan maan kaikkia asukkaita koskevalle yleiselle asevelvollisuudelle. Tätä en millään voi pitää oikeana tulkintana. Mutta vaikka tätä tulkintaa voitaisiinkin puolustaa, niin pitää tarkoin muistaa hallitusmuodon § 45 sisältö: ”Hänen Kuninkaallisella Majesteetillaan on vapaus ja oikeus pelastaa valtakunta erityisesti ulkovaltojen ja vihollisten vallasta, mutta Hän ei saa vastoin lakia, kuninkaanvalaa ja vakuutusta sälyttää alamaisten kuormaksi avustamista sodassa, uusia veroja, värväyksiä ja muita maksuja valtakunnan säätyjen tietämättä, ilman niiden vapaata tahtoa ja suostumista; poikkeuksena kuitenkin sellainen onneton tapahtuma, että valtakuntaa vastaan hyökättäisiin sotavoimin”. Vaikka viimeiset sanat kohdistuvat selvästi vain sotatoimiin, kuten myös pykälän loppu osoittaa, on tästä säädöksestä haluttu johtaa hallitsijan oikeus panna toimeen sotaväenottoja myös säätyjä kuulematta; mutta on huomattava, että tämä kaikki koskee vain tilannetta, ”jos valtakuntaa vastaan hyökättäisiin sotavoimin”, siis vain puolustussotia. Ja ennen muuta kaikissa näissä säädöksissä on kuitenkin yksilölle, asevelvolliselle varattu tietty harkintavalta. Nämä säädökset eivät sisällä kansalaisen ehdotonta sitoutumista lähteä sotaan heti, kun käsky käy; ne kaikki sisältävät tiettyjä ehtoja. Ehdot ovat: ”jos suuri hätä niin pakottaisi”, sanotaan ensiksi mainitussa laissa, ”kun on pakko” rahvaalle annetussa vakuutuksessa, ja kohdassa, johon viimeksi viitattiin, sanotaan: ”kun Hänen kuninkaallinen Majesteettinsa ottaa käyttöön ne keinot ja askeleet, jotka käyvät yksiin valtakunnan turvallisuuden ja alamaisten hurskaan suostumuksen kanssa”. Siten kyseessä on yksilö, jota kutsutaan sotaan, ja joka tutkii, ovatko ehdot tähän olemassa. Elleivät ole, hän ei lähde. Sellaisen harkintaoikeuden tai ainakin viittauksen siihen tämä uusi laki asevelvollisuudesta hävittäisi. Tästä käyttämästäni puheenvuorosta käy toivoakseni selvästi ilmi, etten voi omalta vähäiseltä osaltani hyväksyä valiokunnan mietintöä. Minun on omasta puolestani, koska en voi enkä halua kerskua millään sotilaallisten yksityiskohtien tuntemuksella, tukeuduttava maan vanhaan ruotulaitokseen ja joko siihen lisättäviin värvättyihin joukkoihin tai ilman niitä; sen saavat asiantuntijat ratkaista. Odotan väittelyä kustannuksista. Pyydän saada ohimennen huomauttaa: meillä ei ole nyt ratkaistavana kysymystä rahoituksesta, nyt ovat moninkertaisesti arvokkaammat oikeudet vaarassa. Saanen sitä paitsi muistuttaa, että meillä on vallassamme kaksi tekijää, joiden avulla me voimme säädellä kustannuksia omien varojemme mukaan. Toinen on sotilaiden lukumäärä; toinen on heidän enemmän tai vähemmän loppuun suoritettu koulutuksensa. Näiden kummankin tekijän avulla, erityisesti edellisen, armeijan koon avulla uskon voivamme pystyä välttämään kustannuksia, jotka voisivat musertaa meidät taloudellisesti. Jos ruotuarmeija otettaisiin uudelleen käyttöön suurempana kuin viimeksi, ja siten ruotutilallisten kuorma olisi painavampi kuin aikaisemmin, toisin sanoen enemmän kuin yksi sotilas kahdesta ruodusta, niin silloinhan on säätyjen, valtiomahdin intressissä ja vallassa keventää tätä taakkaa tavalla, johon olen jo aikaisemmin viitannut, nimittäin subventoimalla ruotutilallisia. Jos taas valtiolla ei olisi varaa kustantaa sille tulevia kuluja ruotuarmeijasta tai värvätyistä joukoista, jotka hallitus mahdollisesti voisi lisäksi katsoa tarpeellisiksi, niin toivon, etteivät säädyt tässä tapauksessa, kuten muissakaan vastaavissa, kieltäytyisi myöntämästä varoja näiden kulujen kattamiseen mahdollisimman hyvin. Minulla ei ole mitään lukuja enkä pysty esittämään mitään numeroita, yhden ihmisen asia ei ole niitä selvittää tällaisissa kysymyksissä, ne on laskettava muulla tavoin, ja kysymys pitää tuoda ja se voi tuonnempana tullakin säätyjen ratkaistavaksi.

Koska nyt näin ollen vastustan jyrkästi valiokunnan mietinnön hyväksymistä, pyydän saada aivan lyhyesti ja tiivistäen toistaa ne oleelliset syyt, miksi en voi hyväksyä yleisen asevelvollisuuden ottamista käyttöön maassamme. Nämä syyt ovat, ettei valtiovallalla ole oikeutta asettaa yksilöä ehdottomaan pakkoon, joka vaatii koko hänen persoonallisuutensa ja hänen vakaumuksensa uhraamista, kun on kyse oikeasta ja väärästä; - että meidän maallamme ei ole vähimmässäkään määrin itsenäistä ulkopolitiikkaa; - että maan edustajilla ei ole missään määrin mahdollisuutta vaikuttaa sotaan tai rauhaan tai edes niiden neuvonantajien valintaan, jotka toimivat hallitsijan lähipiirissä; - että maamme omalaatuinen asema vaatii ehdottomasti yksilöille vapauden hyväksyä sotapalvelus tai olla sitä hyväksymättä; - että meillä on ruotulaitoksessa hyväksi koettu ja meidän erikoisiin olosuhteisiimme sopiva kansallinen puolustus; - ja lopuksi, ettei sotilaita koskeva rangaistuslainsäädäntö riipu säätyjen myötävaikutuksesta.

Edellä käyttämäni puheenvuoron perusteella saanen nyt kunnioittavasti ehdottaa Ritarikunnalle ja aatelistolle: että Aatelissäädyn tekisi tässä kysymyksessä torjuvan päätöksen sekä majesteetillisesta esityksestä että asevelvollisuusvaliokunnan mietinnöstä yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamiseksi maassamme, samoin kuin ilmoittaisi Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen alamaisen kirjelmän muodossa: että säädyt pitävät omalta osaltaan ruotulaitosta edelleen sopivimpana perustana maan kansallisen puolustuksen organisointiin; että säädyt odottavat sen vuoksi maan ruotuarmeijan pikaista uudelleenjärjestelyä sellaiseen kokoon, jonka Hänen Keisarillinen Majesteettinsa katsoo vastaavan sekä rusthollarien että ruotutilallisten voimia ja maan rahavaroja; että mikäli enemmän kuin yksi mies kahdesta sotilasruodusta tullaan värväämään tai jos rusthollia rasitetaan ylenpalttisesti, säädyt toivovat erityistä määrärahaa, josta Hänen Majesteettinsa näkisi hyväksi antaa säädyille armollisen esityksensä ylimääräisillä tai varsinaisilla valtiopäivillä helpottamaan rusthollien ja ruotutilallisten taakkaa; että säädyt ovat lisäksi halukkaita samoin osoittamaan tähän varoja, mikäli sotilasrahaston varat eivät riittäisi ruotuarmeijan tai Hänen Majesteettinsa mahdollisesti tarpeellisiksi katsomien värvättyjen joukkojen menojen kattamiseen. Säätyjen osuus olisi niin suuri kuin säädyt katsoisivat aihetta koskevan majesteetillisen esityksen vastaanotettuaan, että maa pystyy rahoituksen kattamaan sen talouden romahtamatta; - sekä edelleen päättää palauttaa asevelvollisuusvaliokunnalle sen mietintö varojen osoittamisesta yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisen aiheuttamiin kuluihin maassamme. Samalla säädyt pyytävät, että valiokunta ottaisi harkittavakseen ja esittäisi säädyille ehdotuksen voisiko ja missä määrin säädyiltä anottujen ja asevelvollisuuden voimaan saattamiseen tarkoitettujen varojen katsoa tulevan sellaisen sotilasorganisaation kuin joko ruotuväen tai osittain ruotuväen, osittain värvätyn sotajoukon hyväksi seuraaviin varsinaisiin valtiopäiviin asti. – (Hyvä, hyvä.)

Herra Rafaël von Haartman: Koska en millään tavoin voi olla samaa mieltä niistä näkemyksistä ja periaatteista, joita kunnioitettu edellinen puhuja niin kaunopuheisesti esitti, ja koska voi olla syytä toimia kuten kollegiaalisissa kokouksissa tavallista on, eli että nuorimmat saavat ensin lausua sanottavansa, niin olen nyt pyytänyt puheenvuoroa. En ole tehnyt sitä siksi, että uskoisin voivani saada vakuuttuneiksi ne kunnianarvoiset säädyn jäsenet, joilla mahdollisesti ei ole samaa käsitystä kuin minulla. Ei, kaukana siitä; olen vakuuttunut, että jokainen Aatelissäädyn jäsen on majesteetillisen ehdotuksen antamisen jälkeen kuluneiden 10 kuukauden aikana tehdyn työn ja kypsän harkinnan kautta tehnyt vakaan johtopäätöksensä ja pudottaa nyt äänestyslippunsa uurnaan täysin ja varmasti vakuuttuneena siitä, mikä on oikein, ja mikä on hänen velvollisuutensa rehellisenä valtiopäiväedustajana.

Omalta osaltani haluan avoimesti esittää myönteisen mielipiteeni, kun minulta kysytään, haluanko ottaa kannettavakseni raskaimman taakan, jonka maalla on oikeus sälyttää poikiensa kannettavaksi: yleisen asevelvollisuuden. Yhtä avoimesti haluan ilmaista kielteisen kantani, kun minulta kysytään, haluanko ottaa vastaan tämän asevelvollisuuden puolustaakseni valtakuntaa, puolustaakseni muiden kansojen kotiseutuja ja muiden maiden poliittisia intressejä.

Tätä näkemystä kannatan ja puolustan koko sieluni lämmöllä. Ja samalla kun osoitan lämpimän ja vilpittömimmän kiitollisuuteni jalolle ja ylevämieliselle monarkillemme siitä neuvokkaasta esityksestä, jonka kautta saa täyden merkityksensä hänen yhtä jalon setänsä, keisari Aleksanteri I:n Suomelle antama, myös muistamisen arvoinen asiakirja, jolla Suomi nostettiin kansakuntien joukkoon, ja minun on myös mitä vilpittömämmin lausuttava kiitollisuuteni valiokunnalle, joka on vaivojaan säästämättä laatinut mietinnön, joka nyt on tarkastettavanamme.

Jos kerran on itsensä kanssa täysin yhtä mieltä siitä, että meillä täytyy olla armeija, aseellinen voima, joka kykenee turvaamaan kansallisuutemme, maamme, tajuaa pian, että valiokunnan ehdottama tapa on ainoa mahdollinen. Jos kerran olen vakuuttunut siitä, että niiden puolustajien, jotka meillä on oltava, on oltava sotilaita, joilla on moraaliset periaatteet, lämmin isänmaanrakkaus ja tarpeellinen taito aseenkäytössä, asetan itselleni toisen kysymyksen: miten monta sotilasta meillä täytyy olla käytettävissä rauhan aikana ja miten monta sodan aikana. Kolmas kysymys on sitten taloudellinen, jota myös on tarkasteltava huolellisesti.

Aktiiviselle armeijalle rauhan aikana asetettavia vaatimuksia ovat kantahenkilöstön palkkaaminen ja sellaisen harjoitusjoukon muodostaminen, josta voi lähteä riittävä määrä opettajia reserviin, ja kun tarve ilmenee, he astuvat varuskuntapalvelukseen. Jos nyt verrataan numeroiden kautta näitä molempia tarkoituksia, joista on huolehdittava, niin voidaan todeta, että sekä majesteetillinen esitys että valiokunnan mietintö ovat yhtäpitävästi esittäneet oikeat luvut. Varuskuntapalvelusta suoritetaan maan eteläisissä osissa, joissa kruunu omistaa varastoja, venäläisessä jalkaväkidivisioonassa sekä linnoituskasarmeissa, joihin on sijoitettu joitakin linnoitusrykmenttejä. Näistä neljästä rykmentistä lähtee ulos päivittäin divisioonan esikunnalta saamani tiedon mukaan 845 miestä palvelemaan varuskunnassa ja vartiopalveluksessa etupäässä Helsingin, Turun, Viipurin, Hämeenlinnan, Lappeenrannan ja Haminan kaupungeissa. Tämän lisäksi tulee 150 miestä, jotka tekevät päivittäin puhtaasti taloudellisia töitä komppanioissa. Minun on siksi katsottava, että varuskuntapalvelusten suorittamiseen ja joukoissa tehtäviin taloudellisiin töihin vaaditaan päivittäin tuhat miestä. Jotta tämä varuskuntapalvelus ei olisi liian rankkaa, ja jotta joukko saisi tarvittavan taidon aseenkäytössä, sotilas saa olla näissä tehtävissä vain joka neljäs päivä. Jos nyt koko ehdotetusta armeijasta, 4 975 miehestä, 10 % on poissaolevia ja vielä seuraavat 10 % lomalla tai sairaina, jää todella aktiivisessa palveluksessa olevien määrä 4 000 mieheen, eli se on neljä kertaa suurempi kuin se määrä, joka päivittäin vaaditaan varuskuntapalveluksen suorittamiseen.

Toinen tarkoitus eli riittävän reservin opettajien määrän saavuttaminen määritellään myös tämän eli ehdotetun lukumäärän avulla, jolloin vähän yli 10 % aktiivisesta armeijasta tulisi siirtymään reserviin. On tietenkin mahdotonta määritellä tarkoin, miten suuri reservin pitäisi olla, mutta kun otetaan huomioon Suomen nykyiset puutteelliset kulkuväylät sekä strategiset syyt, joista mainittakoon pitkä rantaviiva, jossa vihollinen voi nousta maihin monin paikoin ja aiheuttaa suuria vahinkoja, uskon, ettei reservin pidä olla aivan liian vähäinen tai sen tulee vastata suunnilleen sitä määrää, jonka sekä suomalaiset että venäläiset joukot olivat viimeisen itämaisen sodan aikana sijoittaneet Suomeen. Tämä vastaa suunnilleen valiokunnan ja majesteetillisessa esityksessä ehdotettua määrää, joka käsittäisi sekä aktiiviarmeijan että reservin. Meillä on sitä paitsi oltava täysin pystyvä joukko-osasto, joka pystyy toimimaan erillisenä armeijaryhmänään. Miten me voisimme muuten edes ajatella sen pyytämistä, että saamme jäädä maahan, kun vihollinen uhkaa rannikkoamme tai kun sota kutsuu monarkin alamaisia seuraamaan lippuja? Meillä täytyy olla täysin taitava upseerikunta, meillä täytyy olla hyviä ja täysin harjoitettuja sotilaita eikä niitä solttupoikia, jotka ovat oppineet sotilaan ammatin kesäleikkinä; meillä täytyy olla jalkaväen vahvin tuki, tykistö, meillä täytyy sanalla sanoen olla täysin koulutettu armeijakunta. Vasta silloin voimme astua Majesteetin eteen ja sanoa: me pystymme puolustamaan maatamme ja haluamme pysyä kotimaassamme emmekä lähteä sieltä pois.

Heti kun tarvittavista luvuista on saanut selvää, huomaa helposti, että on mahdotonta saavuttaa niitä muulla tavoin kuin yleisen asevelvollisuuden kautta. Jos jälleen valitaan keskitie ja pidetään värvättyjä joukkoja varusmiespalvelusta suorittamassa ja vain kesäkuukausina epätäydellisen opetuksen saaneesta nostoväestä muodostetun reservin harjoittamisessa, on niin turhaa, niin epäviisasta ja väärin, niin ja epäkäytännöllistä, että sellainen ehdotus täytyy hylätä puhtaasti sotilaallisista syistä, vaikka myös meidän taloudellinen tilanteemme sallisi sellaisen, on pakko sanoa, ylellisyyden. Minun tarvitsee vain mainita, että 4 000 miehen värvätyt joukot, jotka tarvitaan varusmiespalveluksen suorittamiseen, vaatisi 3/2 miljoonan markan vuotuiset menot sen laskelman mukaan, jonka herrat eriävän mielipiteen esittäjät ovat laatineet.

Mutta paljon tärkeämmät syyt kuin nämä taloudelliset saavat isänmaallisen tarkastelijan perääntymään vaatimasta tämän Sveitsiä lukuun ottamatta kaikkien kansakuntien hylkäämän armeijajärjestelmän hyväksymistä. Ohitan puhtaasti sotilaalliset syyt ja toivon, että joku muu puhuja kuin minä pystyy puhumaan niistä paremmin, ja vaikka minulla itselläni on omakohtaista kokemusta Puolasta, mihin sellaiset, puoliksi harjoittamattomat, yhteen haalitut nostomiehet taistelukentällä kelpaavat, ja vaikka voisin esittää monta todistusta siitä, miten lukuisa joukko harjoitettuja nostomiehiä kärsi henkilökohtaisesta urheudestaan huolimatta tappion pienelle joukolla harjoitettuja sotilaita, haluan vain korostaa kokemusta, jonka olen saavuttanut varsin pitkänä palvelusaikanani suomalaisessa värvättyjen joukko-osastossa, ja niitä moraaliselta kannalta suuria vahinkoja, joita minun mielestäni aiheutetaan armeijalle, jos siihen sekoitetaan värvättyjä joukkoja. Voi ajatella, mitä seurauksia on siitä, että nuoria nostomiehiä johtaa ja opettaa epämääräinen ryhmä värvättyjä sotilaita, jotka ovat kasarmeissa oppineet tuntemaan kepin oppimestarinaan, näissä kasarmeissa, joihin paheet ovat pesiytyneet, ja joissa tapetaan kansan tuorein kukka, rakkaus kotiseutuun; sillä miten usein näemmekään näitä onnettomia miehiä, jotka ovat palvelleet 10-20 vuotta värvätyssä joukossa ja jotka erotetaan tuosta vain paheellisuuden tai kelvottomuuden vuoksi, ja samalla heidät luokitellaan yhteiskunnan kovaosaisten joukkoon. Olen itse elänyt kaksi vuotta maamme värvättyjen sotilaiden joukossa ja nähnyt läheltä, minkälaisia kasvatusmenetelmiä on ollut pakko käyttää tähän yhteen haalittuun väkeen. Olen myös Tanskassa ja Venäjällä nähnyt menetelmiä, joita käytetään kasarmeissa, joissa nostoväki saa ensimmäisen sotilaallisen koulutuksensa; nyt en toivo mitään muuta hartaammin, kuin että ne miehet, jotka haluavat ottaa meillä käyttöön värvättyjä joukkoja yhdessä varusmiesten kanssa, olisivat nähneet ja itse oppineet tuntemaan tässä suhteessa sen haitat. Silloin he eivät nyt huutaisi: ”työmies on palkkansa ansainnut”, varjelkoon meitä palkkasotilaista puolustamasta maatamme. Eikö silloin työläistä voisi palkita muulla kuin rahalla, eikö voi tahrata paitansa vereen maansa puolesta ilman, että siitä maksetaan! Eikö tuolloin haluta ymmärtää, että isänmaanystävän arvokkain velvollisuus ja oikeus on puolustaa omaa maataan omin käsin. Tästä ja muista valiokunnan esittämistä syistä en voi muuta kuin lämpimästi hyväksyä valiokunnan ehdotuksen ja pyydän kunnioittavimmin, että Aatelissääty siirtyisi tarkastelemaan ehdotusta yksityiskohtaisesti.

Vapaaherra Hisinger: Asevelvollisuudesta on viime vuosina kirjoitettu ja puhuttu niin paljon, että voi turvallisesti katsoa, että tätä kysymystä on tarkastellut ja tutkinut riittävän monipuolisesti ja perusteellisesti jokainen, jolla on siitä sanottavaa. Minulla on siis siitä vain vähän lisättävää; pyydän kuitenkin saada muistuttaa, että Saksan valtakunta on syyllinen nykyiseen onnettomaan yleiseen aseelliseen tilanteeseen, joka päättyy, kun sen ainoa syy joskus päättyy, että asevelvollisuus on lähtöisin Preussista, kaikista Euroopan kunnianhimoisista maista kaikkein kunnianhimoisimmasta valtiosta, jossa tämä järjestelmä on saavuttanut korkeimman kehitysasteensa, mutta jossa myös ovat ilmenneet kaikkein selvimmällä tavalla sen moraaliset ja materiaaliset, turmiolliset vaikutukset, nimittäin että Ranskasta saaduista sotaveroista huolimatta tämä sama Preussi, jolla oli ollut suuria ylijäämiä, nyt lähestyy pitkin harppauksin valtion kassan huutavaa vajetta, ja että siellä nyt kaikki taantuu, jopa kirjallinen tuotteliaisuuskin osoittaa arveluttavia laman, etten sanoisi näivettymisen, oireita.

Jokaisen kansan on voitava puolustaa itseään ja omaa maataan; me olemme myös tähän halukkaita. Jos kimppuumme hyökätään, voisi varmaan yleinen asevelvollisuus aina tulla ilman muuta todeksi; mutta en voi myöntää, että armeijamme muodostamisen pitää perustua asevelvollisuudelle, joka perustuu arvontaan, joka puolestaan tekee sotilaita vastoin omaa tahtoa niistä, joiden kutsumus on aivan joku muu, asevelvollisuudelle, joka pakottaa kaikki suorastaan omistamaan parhaat vuotensa pelkästään sotilasammatille, ikään kuin ihmisellä ei olisi muuta ja korkeampaa tavoitetta kuin etupäässä oppia tietämään, että liipaisin sijoitetaan meidän aikamme erinomaisen kiväärin männän taakse; - mihin vielä täytyy lisätä, että sotilaaksi otetaan kaikkein parhaimmat miehet. En halua olla auttamassa siinä, – kuten kaikki valtiot näyttävät nykyään haluavan – että isänmaamme palaa takaisin keskiajan tapoihin ja tottumukseen, jolloin jokainen vapaa mies oli sotilas, ja sotalaitos nieli kaikki valtion tulot ja kaikki muut intressit. En myöskään uskalla ottaa itselleni jälkimaailman edessä sitä painavaa vastuuta, että olen ollut mukana tekemässä sellaista päätöstä, jonka kautta meidän jälkeläisemme vihitään osaksi turmelusta tuottavaa instituutiota, joka tekee tulevista kansalaisista täysin kykenemättömiä kaikkeen todella hyödyttävään toimintaan ja tekee sen jopa vastoin heidän omaa, parempaa tietoaan, tai jos näin ei aina myöhemmin olisikaan, ainakin maalle kokonaisuudessaan aiheutuisi syvä taantuma sen nykyisessä onnellisessa ja tasaisessa kehityksessä.

Minun on sen vuoksi tukeuduttava vuoden 1772 hallitusmuodon §:ään 18 ja lausua mietinnön sekä majesteetillisen esityksen hylkäämistä ja puoltaa tarpeellisten värvättyjen joukkojen kokoamisen lisäksi nykyajan vaatimuksia parhaiten vastaavalla tavalla ruotulaitoksen ottamista uudelleen käyttöön mutta ilman torppia sotilaille ja puustelleja upseereille, koska kaikki ne suuret, pitkän harjoitusajan vaatimukset, joita nyt tarvitaan, eivät salli sotilaille aikaa hoitaa torppaansa kuten ennen.

Mutta ellei tämä ehdotus pysty saavuttamaan Aatelissäädyn suosiota, haluan kaikin osin puoltaa herra Silfversvanin varauksellista kannanottoa, jossa luullakseni kansakunnan todelliset ajatukset ja käsitykset ovat saaneet tässä asiassa oikean ja rehellisen ilmaisunsa. Joka tapauksessa näyttää olevan viisasta, ettei pidetä kiirettä, vaan odotetaan mieluummin, jos vain mahdollista, sitä aikaa, jonka ilmeisesti täytyy tulla, ehkä piankin, jolloin Saksa on ajautunut niin ahtaalle, että sen on pakko ryhtyä aseistuksensa vähentämiseen tai ainakin rajoittamiseen, jolloin myös kaikki muut valtiot varmaan kiiruhtavat noudattamaan niin järkevää esimerkkiä. Ja lopuksi haluan vielä muistuttaa meidän valtiopäiväjärjestyksemme §:stä 71, joka sallii koko kysymyksen siirtämisen seuraaville valtiopäiville, jolloin voidaan saavuttaa myös se etu, että uusi kaaderiarmeijaehdotus ehditään muokata sen pohjalta, mitä herra Silfversvan ehdottaa.

Herra Emil af Forselles: Yli puoli vuosisataa on kulunut, jona aikana Suomi on joitakin harvoja vuosia lukuun ottamatta ollut vapautettu sotavoimiensa ylläpidosta. Tänä ajanjaksona olosuhteet ovat muuttuneet; maa on nähnyt sekä pilvisiä että valoisia päiviä. Kiitollisina meidän on kuitenkin muistettava, että kaikissa tämän ajanjakson olosuhteissa on raskaamman suomalaisen sotilasorganisaation puuttuminen vaikuttanut myönteisesti, ei vain maan taloudelliseen edistymiseen vaan myös meidän muuhun kulttuurityöhömme, sillä sehän etenee käsi kädessä taloudellisten intressien kanssa.

Tänä aikana on kuitenkin totuttu tähän asiaintilaan. On sanalla sanoen melkein unohdettu, että tällaisten olosuhteiden täytyy olla ohimeneviä, ja että sinä aikana Euroopan muissa kulttuurimaissa kysymys armeijajärjestyksistä ja sotilasorganisaatioista on ollut päiväjärjestyksessä yksi tärkeimmistä. Suomi ei voisi enää kovin pitkään, eikä sen enää edes pitäisi, tulla toimeen ilman omia sotavoimia.

Käsillä oleva majesteetillinen esitys ei ole vain muistuttanut meitä siitä, vaan se myös ehdottaa meille nykyajan mallin mukaista sotilaslakia, joskin se on meidän perinteillemme ja kansallisille instituutioillemme vieras.

Sen vuoksi ei pitäisi näissä olosuhteissa herättää hämmästystä, että tätä esitystä odotettiin sekä Suomen kansan että sen edustajien keskuudessa todella jännittyneinä ja epätietoisina. Tiedettiin, että alkuperäisen ehdotuksen yleisen asevelvollisuuden saattamisesta Suomessa voimaan olivat esittäneet suomalaiset miehet, ja sen vuoksi myönteiset odotukset olivat huipussaan.

Käsittelyssä on nyt asevelvollisuusvaliokunnan tästä Majesteetin esityksestä laatima mietintö, ja tämän mietinnön pohjalta Suomen säädyt käyvät parhaillaan neuvonpitoa tästä isänmaallemme niin syvältä luotaavasta ja erittäin tärkeästä asiasta.

Tunnustan avoimesti, että tämä mietintö on kiehtonut minua suuressa määrin. Asiasta voidaan olla mitä mieltä tahansa, mutta ei voida kieltää, että Asevelvollisuusvaliokunta on todella ansiokkaalla tavalla pyrkinyt täyttämään tämän monessa suhteessa melkoisen vaikean tehtävän. Sekä valiokunnan perustelut, joista voi havaita lämmintä isänmaanrakkautta, että mietintöön liitetyt asiakirjat todistavat siitä, ettei Asevelvollisuusvaliokunta ole todellakaan säästänyt vaivojaan, kun se on verrattain lyhyessä ajassa pystynyt tuottamaan huolellisen selvityksen pohjaksi säätyjen harkinnalle.

Vaikken voikaan olla samaa mieltä valiokunnan kaikista näkökohdista, olen kuitenkin suureksi tyytyväisyydekseni huomannut, että mietintö poikkeaa oleellisilta osin Majesteetin ehdotuksesta, jota en ole voinut monessakaan mielessä hyväksyä, ja että mietinnössä esitetyt ehdotukset asevelvollisuuslaiksi ovat monessa suhteessa vastanneet toiveitani ja ainakin osittain hälventäneet epäilyksiäni.

Omalta osaltani minun täytyy kannattaa valiokunnan motivointia lakiehdotuksen hyväksymisestä, sillä se etabloi Suomen tulevan armeijalaitoksen perustaksi yleisen asevelvollisuuden periaatteen.

Oma kannatukseni tätä periaatetta kohtaan on muodostunut vasta monenlaisen epäröinnin ja erittäin vakavan harkinnan jälkeen. Olen kyllä tarkoin kiinnittänyt huomiota niihin syihin, jotka mielestäni näyttivät puhuvan tällaisen järjestelmän ottamista vastaan Suomen olosuhteisiin, mutta toisaalta en ole voinut olla tunnustamatta vastakkaisten syiden suurta painoarvoa.

Suomi ei voi enää kauemmin olla vailla ajanmukaista armeijaorganisaatiota, eikä sen pidäkään olla. Monarkki vaatii sitä; Suomen omanarvontunto vaatii sitä monissa suhteissa; nykyhetkestä johtuvat seikat, sekä sisäiset että ulkoiset poliittiset olosuhteet vaativat sitä. Tuntui tämä taakka sitten miten painavalta tahansa, me joudumme näiden seikkojen vuoksi alistumaan siihen ja meidän on se toki kannettava, jos Suomen kansa haluaa edelleen säilyttää asemansa kansakuntien joukossa.

Samalla kun yleisen asevelvollisuuden periaate sovelluksineen tarjoaa monissa suhteissa vahvan välineen kansamme siveellisen kasvatuksen edistämiseen, minusta näyttää siltä, että se on muita sotilasjärjestelmiä sopivampi tarjoamaan kaikki tarvittavat keinot hyvin organisoidulle armeijalaitokselle. Mutta kaikkein suurin paino on sillä, että tämä meidän tuleva suomalainen sotilasjärjestyksemme saatetaan voimaan siten, että se toteuttaa mahdollisimman hyvin Suomen vahvan kansallisen puolustuksen eikä mitään muuta. Siinä määrin kuin yleisen asevelvollisuuden periaatetta meillä vastedes sovelletaan tämän päämäärän saavuttamiseksi ja kaikki muut tarkoitukset jätetään sen ulkopuolelle, niin samassa määrin tunnen voivani kannattaa tätä periaatetta.

Koska on tärkeää, että jokainen selvittää nyt kantansa tähän kysymykseen, olen halunnut saada tämän sanotuksi, mutta pidätän itselleni oikeuden saada tehdä omat huomautukseni lakiehdotusta vastaan, kun sitä ryhdytään yksityiskohtaisesti tarkastelemaan.

Herra J.V. Snellman: Jokainen, joka on lukenut tämän käsillä olevan Asevelvollisuusvaliokunnan lausunnon, lienee pannut tyytyväisyydellä ja kiitollisuudella merkille ja tunnustanut sen omantunnontarkan huolellisuuden, jolla valiokunta on suorittanut tämän vastuullisen tehtävänsä. En siksi epäile, etteikö ehdotus saavuttaisi sotilaallisesta näkökulmastakin asiantuntijoiden kannatusta; mutta minun on myös sanottava, että valiokunta on tarkoin pitänyt huolta siitä, että oikeus puolustaa isämaata ja saada tarjota sille sen puolustamisen vaatima uhri, voi tulla kaikkien Suomen poikien osaksi niin tasavertaisesti kuin mahdollista.

Annettakoon minulle anteeksi, jos iloitsen erityisesti siitä, että käsitykseni mukaan toisessa tilanteessa esittämäni toiveet ovat ehdotuksessa täyttyneet, ja että tämä osa ehdotuksesta ilahduttaa minua, koska sen painoarvo on niin suuri. Siten valiokunta on löytänyt keinon vähentää majesteetillisessa esityksessä ehdotettu pitkä reserviaika niin lyhyeksi, että tuskin kukaan olisi uskaltanut sellaista toivoa; eikä valiokunta ole myöskään unohtanut, että suomalaisille sotajoukoille on myös oma tykistö välttämätön. Myöskin ehdotetut pataljoonat ovat lakanneet olemasta tarkkampujapataljoonia. Varmaan olisi monien ajatuksissa ollut toivottavaa, jos ehdotuskin olisi voinut aktiivisen palveluksen osalta olla jonkin verran erilainen, jos myös tässä olisi voinut määrätä ajan lyhyemmäksi. Mutta se lienee ollut mahdotonta; ja tässä yhteydessä pitää myös muistaa, minkä monet huolestuneet isät unohtavat, etteivät joukko-osaston kuri ja harjoitukset ole välttämättömiä pelkästään sotilaalliselta kannalta, vaan ne suojaavat myös yksilöä, antavat nimittäin niin hyvän suojan kuin sodan epävarmoissa oloissa yleensä voidaan antaa.

Ehdotuksesta puuttuu kuitenkin minun mielestäni säädös suomalaisten joukkojen järjestäytymisestä sodan aikana, miten ne nimittäin pidetään yhdessä. Olisi ollut hyvä, että ehdotuksessa olisi ollut määräys siitä, että ne on sijoitettava joukko-osastoon, jota voidaan nimittää prikaatiksi tai joksikin muuksi, ja jota johtaa suomalainen upseeristo, niin etteivät ne voi lähteä sotaan erillisinä pataljoonina. Mutta näistä erityismääräyksistä ei ole mitään syytä puhua tässä yhteydessä, koska ehdotuksen yksityiskohtien tarkastelussa voidaan tehdä tällaisia huomautuksia. Omalta osaltani uskallan myös korostaa, että sellaisia huomautuksia joistakin erityisistä säädöksistä pitäisi mahdollisuuksien mukaan välttää. Sillä jos onnistutaankin yhdessä tai toisessa muutosehdotuksessa, niin muodostuu uhka, että kokonaisuudesta tulee löysä erilaisten näkemysten kooste, ja että tuhotaan se, mikä mietinnössä on nyt erityisen ansiokasta, nimittäin että ehdotus on niin tiivis ja yhtenäinen.

Haluan erityisesti kiittää omalta osaltani valiokuntaa niistä juhlallisista, miehekkäistä ja niin harkituista sanoista, joilla valiokunta on ehdotuksensa alussa perustellut omaa motivointiaan. Nykyään ei ole mitään syytä jättää isänmaan puolustamista yhteiskunnan köyhemmän väestön tehtäväksi ja antaa varakkaimmille mahdollisuus maksaa, jotta voisi itse välttää tämän sekä oikeuden että velvollisuuden. On ollut aikoja, jolloin tälläkin on ollut historiallinen oikeutuksensa. Sääty, joka aikaisemmin sälytti taakan muiden kannettavaksi, oli itse sotilassääty ja suoritti vapaaehtoisesti sotilaan velvollisuutensa. Tuolloin oli aristokraattinen perustuslaki enemmän tai vähemmän vallalla kaikissa maissa. Tätä pakkoa vastaan ruotsalainen ja suomalainen talonpoikaissääty vaati suojaa. Ruotulaitoksesta tuli myös yksi sen turvavarustus ja siten keino pelastaa se vapaus, joka on molemmissa maissa muodostanut kansalaisten vapauden perustan. Meidän aikamme puolestaan kulkee enemmän tai vähemmän etäälle näistä olosuhteista. Ei tarvitse kovinkaan paljon katsella ympärilleen, kun jo huomaa ja tulee vakuuttuneeksi, että yhä enemmän vaaditaan tasa-arvoa oikeuksissa ja velvollisuuksissa, ja yhä enemmän se myös tulee nousemaan näkyviin. Tätä vastaan asettuvat eivät siten puhu meidän aikamme hengen eivätkä niiden periaatteiden kieltä, joista myös tulee tulevaisuuden periaatteita. En myöskään voi puolustaa sitä isänmaallisuutta, joka nähdessään poliittisessa järjestelmässämme vaaroja niille joukko-osastoille, jotka täällä perustetaan, ja joita vaaroja ei olisi, jos itsenäisyytemme olisi täydellinen, niin sanon, etten voi puolustaa tätä isänmaallisuutta, joka silloin sanoo ruotuväelle tai värvätyille: Menkää kohtaamaan kaikki nämä vaarat, en voi lähettää sinne isänmaan poikia niille alttiiksi. Älkää kuunnelko heidän puheitaan!Jätän tässä sivuun esitetyt valtiotieteelliset teoriat, ne eivät ole tässä paikallaan; riittäköön, jos sanon: luonnonoikeus ei tunne yhteiskuntaa ja valtiota. Yhteiskunta ja valtio ovat syntyneet kaiken luonnonoikeuden vaatimusten lisäksi; ja ensi kädessä yhteiskunnalla ja valtiolla on velvollisuus ja oikeus olla todella olemassa, tulla tunnetuksi ja päteä.

Niin kiitollinen kuin olenkin niistä sanoista, jotka valiokunta on lausunut motivoidessaan mietinnön §:ä 1, minun on kuitenkin sitä vastoin lausuttava eriävä mielipide valiokunnan lausunnon §:n 2 sisältöä vastaan. Kysymyksessä rusthollarien ja ruotutilallisten asemasta sotilasvakanssikulujen maksajina valiokunta on oikeutetusti kieltäytynyt hyväksymästä sitä päättelyä, joka on majesteetillisen esityksen johdannossa. Sillä onhan selvää, ettei sotilasvakanssimaksuja voida pitää verona, joka pitäisi rinnastaa maasta perittävään veroon. Se on sellainen vero, jota joskus kerättiin aikoina ennen vuotta 1809, toisinaan taas ei, myös täällä Suomessa. Kun täältä lähti esimerkiksi ratsuväkiosastoja, niin rusthollivelvollinen maksoi sotilasvakanssimaksua; kun rykmentti taas asettui paikalleen, myös vakanssimaksu lakkasi olemasta voimassa. Nyt on jo vakanssimaksua yleisesti maksettu, mutta ei edes jatkuvasti näiden 70 vuoden aikana. Vakanssimaksu ei nykyään ole vielä edes 10 vuoden ikäinen. Sellaisesta maksusta ei voi puhua maaverona. On siksi hyvä, ettei valiokunta ole tässä kohdin noudattanut esitystä. Mutta valiokunnalle on sattunut virhe toisessa perustelussa, joka ei ole sen kestävämpi. Lopputulema siitä on, että vaikka valiokunta myöntää, että vakanssimaksu on maksu vapautumisesta henkilökohtaisesta sotapalveluksesta, valiokunta kuitenkin sanoo: aivan niin, ruotuvelvollinen on ollut vapautettu henkilökohtaisesta varusmiespalveluksesta, sekä hän itse että hänen lapsensa ja palvelusväkensä, mutta heille on kuitenkin jäänyt jäljelle velvollisuus suorittaa sotapalvelus perustuslaillisten säädösten mukaan. No, sellainen velvollisuus on jäänyt jäljelle, joka kaikissa maissa on joko laissa säädetty tai laista riippuvainen. Kun vihollinen on maassa, eikä ole enää mitään puolustusta jäljellä, niin on lähdettävä itse, se on myös vanha ruotsalainen laki ja tapa. Mutta on aivan yksinkertaisesti kohtuutonta samaistaa tätä velvollisuutta siihen, jonka asevelvollisuuslakiehdotus nyt määrää, eli velvollisuuteen suorittaa rauhan aikana kolmevuotinen aktiivipalvelus, olla reservissä sodan varalle ja lähteä sotaan heti eturivissä. Kaikki tämä on jotain aivan muuta; mutta valiokunnan perustelussa sekoitetaan nämä molemmat eri asiat. Omasta puolestani minulla ei kuitenkaan ole mitään pykälän sanamuotoa vastaan, kun siinä myös ehdotetaan, että vakanssimaksu säilytetään toistaiseksi. Mutta tällöin on tunnustettava, että jos vakanssimaksua peritään riippumatta sitoutumisesta asevelvollisuuteen, se ei ole muuta kuin suostuntavero, maksajan vapaaehtoinen sitoumus. Tämän avoin tunnustaminen olisi minun mielestäni auttanut paremmin pykälän hyväksymiseen. Sillä uskon, ettei sääty, joka luovuttaa suurimman määrän asevelvollisia, lähinnä rusthollarit ja ruotutilalliset, ole mitenkään haluton suorittamaan toistaiseksi tuota maksua, mutta sitä vastoin nyt esitetty motivoinnin perustelu on herättänyt monissa levottomuutta.

Tämän §:n 2 johdosta uskallan myös pyytää saada kosketella toista, erittäin tärkeää valiokunnan ehdotuksesta esiin nousevaa kysymystä, koska valiokunta nimittäin ehdottaa, että joitakin pykäliä tulisi hyväksyä pätemään perustuslakina. Tunnustan avoimesti, etten kykene päättelemään, että tällainen tapa laatia perustuslakeja olisi oikea. Niin voidaan kyllä päättää lausumastani huolimatta. Mutta en myöskään kykene näkemään, että sellaisen ehdotuksen hyväksyminen, vaikka se voisikin olla mahdollista, ei itse asiassa tuottaisi säädyille ja maalle mitään hyötyä. Kukaan ei ole tietämätön siitä, ettei asevelvollisuusjärjestelmä voi pysyä pystyssä, elleivät säädyt myönnä sille varoja jokaisilla valtiopäivillä. Nyt laskelmat on tehty siltä pohjalta, että varat myönnetään joukko-osaston palvelukseen vain vähän yli kahden vuoden ajalle; seuraavilla valtiopäivillä ne myönnetään viiden vuoden ajaksi. Säätyjen taholta määrärahan tarve tulee silloin suuremmaksi, eikä tämä tarve epäilemättä tule vastaisuudessa vähenemään vaan kasvamaan. Koska asevelvollisuuslaissa on tietyn määrän lakeja tarkoitus toimia perustuslakikysymyksinä, säädyt ovat niihin vääjäämättömästi sidottuja. Kysymys riippuu silloin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa aloitteesta. Jos sitä paitsi Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armollisesti ehdottaa muutoksia, säädyt eivät voi myöskään hyväksyä niitä muuten kuin vain kaikkien säätyjen suostumuksella. Jos niillä ei ole tätä perustuslain kaltaista statusta, niin en näe, etteivätkö säädyt voisi varoja myöntäessään tehdä sitä tietyin ehdoin, jotka sisältävät muutoksen asevelvollisuuslakeihin. Toistan vielä, että tunnustan epäröiväni, onko minun käsitykseni tässä asiassa oikea, samoin kuin minun pitää nöyrästi tunnustaa tämän kaltaisen näin tärkeän kysymyksen edessä, etten voi suhtautua omien mielipiteideni oikeellisuuteen niin luottavaisesti, etten olisi valmis luopumaan niistä ja myöntämään erehtyneeni.

Herra Antell: Voidakseen puolustaa asemaansa valtiona Suomella on vastaansanomaton puolustusorganisaation tarve. Tämän kiistattoman tosiasian tunnustamisella olen halunnut käyttää puheenvuoron tästä maallemme niin merkityksellisestä kysymyksestä, jonka ratkaisua Suomen kansa on jo jonkin aikaa odottanut velvollisuudentuntoisena, uhrivalmiina ja kiistattoman isänmaallisena sekä uskollisella luottamuksella edustajiaan kohtaan. Olemme oppineet uskomaan, ettei mikään uhri ole liian suuri, jos isänmaa tarvitsee puolustusta, ja sen vuoksi on jokainen Suomen poika ilomielin valmis uhraamaan elämänsä ja henkensä isänmaan puolesta, jos sitä vastaan hyökätään.

Näin ollen asevelvollisuusajatus ei ole meille mitään uutta. Ja koska esi-isämme ovat taistelujen ja vihollisen tuottaman tuhon vuosisatojen kuluessa osoittaneet tunnustavansa tämän moraalisen velvoitteen, saattoi myöhemmän ajan lainsäädäntö nähdä sen päivän, jolloin yleisen määräyksen kautta saatiin ilmaisu tälle käsitykselle. Mutta uskallan väittää, että sotataidon kehitys johtaa asevelvollisuuden harhateille. Tarpeellinen ammattitaito, jota tämä kehitys vaati, tuotti vakinaiset sotajoukot, joiden ylläpito nieli entistä suuremman osan verotuloista; menestys sodassa lisäsi sotilasvaltaa, ja sillä tavoin laajentuneen valtion hallitsemiseen tarvittiin yhä enemmän vahvistuksia näille vakituisille joukoille. Kansan herääminen poliittiseen vapauteen, perustuslaillisen elämän muodostuminen ja kehitys asettivat vähitellen esteitä samaan suuntaan jatkuvan etenemisen tielle. Veroja vakinaisten joukkojen ylläpitoon ei enää voinut rajoittamattomasti langettaa maksettaviksi. Silloin tiedettiin, että järkevän organisaation avulla voitiin saada etuja asevelvollisuusajatuksesta, ja nykyaikainen asevelvollisuus taas mahdollisti vakinaiset armeijat. Olemme nähneet modernin asevelvollisuuden soveltuvan valloitussotaretkiin, olemme nähneet sen johtavan Saksan aavistamattoman suureen sotilasvaltaan, olemme nähneet useiden muiden Euroopan valtioiden perustavan omia vakituisia joukkojaan tämän isänmaallisten jaloimpien tunteiden kehittämän idean avulla. Pelkästään näiden joukkojen olemassaolon on synnytettävä keskinäinen asevarustelu, ne soveltuvat parhaiten mahdollisiin rauhan rikkomisiin, ja siten ne synnyttävät sotia. Oli itsestään selvää, että modernia asevelvollisuutta käyttäisivät rajummin hyväkseen valtiot, joilla on merkittävää valtaa. Saksa, Ranska, Itävalta, Italia ja viimeksi Venäjä ovat siitä todisteita. Toisenlaisia sotavoimia omistavat valtiotkin noudattivat esimerkkiä enemmän tai vähemmän, ja se johtui siitä enemmän tai vähemmän varmasta poliittisesta asemasta, jonka nämä valtiot olivat onnistuneet saavuttamaan. Mutta lievimmin ja kevyemmin tätä ideaa on sovellettu valtioissa, joiden maantieteellinen asema tai topografiset ominaisuudet vahvistavat puolustusta, tai joissa poliittiset tai muut syyt ja mahtavat naapurit takaavat puolueettoman aseman. Yksi sellainen asevelvollisuuden lievennetty muoto on miliisi. Se on säilynyt organisaatiossa, joka vastaa pelkästään asevelvollisuuden oikeaa tarkoitusta eli puolustusta eikä siinä rauhan aikana tunneta mitään jatkuvaa sotilaspalvelusta asevelvollisuuden pohjalta; se ei myöskään tunne arpomista tai vapaaksi ostamista. – Majesteetin esitys ehdottaa Suomelle yleistä asevelvollisuutta, johon kuuluu kansalaisille sotilaan aktiivipalvelus rauhan aikana halun ja taipumusten sekä arvonnan kautta. Asevelvollisuusvaliokunta on nyt saanut valmiiksi sen vaikean tehtävän, jonka se itselleen asetti, ja työ on ollut vaivalloista. Koska en ole valiokuntaan valittuna varajäsenenä saanut tilaisuutta osallistua sen työhön, sallittakoon minun vahvistaa, että valiokunta on omistautunut tämän kysymyksen tarkasteluun todella vakavasti ja huolella. Mutta vaikka myönnänkin, että työn täydellisyys todistaa näkemyksestä ja kokemuksesta, en kuitenkaan voi ikinä hyväksyä sitä perustaa, jolle tämä vaivalloinen työ on rakennettu, eikä minulla siis ole muuta mahdollisuutta kuin vain kipeä velvollisuus ilmoittaa, että omalta osaltani hylkään valiokunnan ehdotuksen. Tämä vastustus koskee lähinnä valiokunnan pysyttäytymistä edelleen asevelvollisuuden pohjalla, kun on kyse rauhanajan sotilaspalveluksesta, kuten myös sitä arpomista ja kasarmeissa olemista, jotka valiokunta on säilyttänyt, ja edelleen myös sitä, että valiokunta on kaikissa tapauksissa lähtenyt henkilökohtaisen palvelusvelvollisuuden käsitteestä, kun se on antanut erityisten säädösten avulla tiettyjä myönnytyksiä koulutuksen tai omaisuuden tuottamina etuoikeuksina säilyttäessään peitellyn värväyksen, jonka säädökset vapaaehtoisista ja heidän sitomisestaan pysyviin pataljooniin mielestäni selvästi osoittavat, kuten myös säädökset siitä, millainen arpomistilaisuuksien kulun tulee olla. Edelleen en ole voinut hyväksyä säädösten epätäydellisyyttä, kun on kyse reserviharjoituksista, sillä niistä voisi tehdä sen johtopäätöksen, että harjoitusvelvollisuus tosin koskee kaikkiin reserviluokkiin kuuluvia yksilöitä, mutta että hallituksen asia on kutsua sellaiseen harjoitukseen. Minun täytyy tunnustaa, että minulle on nyt huomautettu, että kyse on ollut painovirheestä. En tietenkään voi epäillä, ettei niin olisi, mutta voisin kysyä, onko myös kyse painovirheestä, ettei §:ä 11, josta tässä on kyse, ehdoteta perustuslaiksi, kuten nostoväkeä koskevaa säädöstä on ehdotettu. Koska en siis voi näistä syistä hyväksyä valiokunnan mietintöä, minun täytyy vähäisellä äänelläni tukea tämän ehdotuksen hylkäämistä, sillä se sisältää arpomalla suoritettavan sotaväenoton käynnistämistä Suomessa. Onko silloin Suomen poliittisessa asemassa tapahtunut sellainen muutos, että Suomen täytyy astua pois oman historiansa pohjalta tapahtuvan kehityksen tieltä ja astua vieraalle tielle, sanon vieraalle siksi, että valiokunnan esittämä ehdotus on vieras sille asevelvollisuusajatukselle, josta ilmauksena on vuoden 1789 §:n 7 kuninkaallinen vakuutus rahvaan vapauksista ja oikeuksista. Vaikka voitaisiinkin sanoa, että ne ovat saman kehdon lapsia, on kuitenkin joka tapauksessa kiinnitettävä huomio siihen, että ensiksi mainittu on käynyt läpi niin täydellisen uudelleenjärjestelyn, että se on ainakin meidän maallemme vieras, ja vieraana sen täytyy pysyäkin. Koska en nyt voi, kuten minulla jo oli kunnia lausua, hyväksyä valiokunnan ehdotusta, pyydän saada kiinnittää kunnianarvoisan säädyn huomion eriävään mielipiteeseen, joka on liitetty mietintöön, tarkoitan sillä herra Silfversvanin eriävää kannanottoa. Siinä nähdään peruspiirteitä miliisijärjestelmästä, jonka avulla yleinen kansallinen puolustaminen yhdessä värvättyjen kantajoukkojen kanssa muodostaisi Suomen armeijalaitoksen. Vältetään arpominen, vältetään asuttaminen kasarmeissa, ja käytössä on puolustamisessa palvelevan kansan aseistaminen. Siten maassa on värvättyjä joukko-osastoja, jotka voidaan ottaa varuskuntapalvelukseen, mikä puolestaan ei voi olla asevelvollisuuden tarkoitus. Uskon, ettei hetki ole vielä otollinen valiokunnan mietinnön ja eriävän mielipiteen yksityiskohtien vertailuun; tämä yleinen keskustelu ei kenties ole siihen omiaan, ja vaikka eräs kunnioitettu puhuja onkin yrittänyt torjua eriävän ehdotuksen omasta näkökulmastaan katsoen, minun täytynee kuitenkin säästää siihen vastaaminen, kunnes siihen useammin viitataan. Haluan tässä vain lisätä, etten tule vetäytymään puolustamasta lähemmin väitettä, että miliisijärjestelmä vastaa täysin sitä tarkoitusta, jota varten asevelvollisuus voidaan ottaa Suomessa käyttöön tai pitää ottaa käyttöön. Jos on kyse meidän joukkojemme viemisestä maamme ulkopuolelle, silloin valiokunnan ehdotus on parempi. (Hyvä, hyvä!) Tässä ei voi olla kyse jommankumman järjestelmän kustannuksista, mutta sallinette minun huomauttaa, että jos Suomeen perustettaisiin miliisi herra Silversvanin eriävässä mielipiteessään esittämin perustein, niin siitä tulisi halvempi kuin mikään muu Suomen armeijajärjestelmä, joka on tähän mennessä mainittu tai jota on ehdotettu. Sen lisäksi ei tarvitse ajatella niin monen ja niin suuren kasarmin rakentamista. Samalla kun pyydän saada ilmoittaa kunnianarvoisalle säädylle, että aion omalla vaatimattomalla äänelläni puoltaa sellaista säädyn lausuntoa, joka tekee ehdotuksensa herra Silfversvanin eriävän mielipiteen tarkoittamalla tavalla, pyydän saada lisätä muutaman sanan. Se syvä kunnioitus, joka tämän kunnianarvoisan säädyn jäsenillä on toisiaan kohtaan, ei voi antaa tilaa muille edellytyksille kuin sille, jonka tarkoitukset ovat oikeudenmukaisia ja motiivit mitä jaloimpia, kun kohteena on kysymys, johon maan kaikkinainen hyvinvointi perustuu. Tästä ei voi olla kuin yksi vakaumus, yksi ajatus – mutta erilaisia käsityksiä voi olla siitä varovaisuuspolitiikan määrästä, jota unioniasemamme Keisarikunnassa voisi vaatia. Jos minun sallitaan esittää tässä mielessä kunnioittava kantani, niin puolustan, nyt kuten aina, Suomen edustajiston avointa, rehellistä ja harkittua lausuntoa. (Hyvä, bravo!)

Herra Taube: Hetkellä, joka on kansan olemassaololle niin läpitunkevan merkitsevä, kuin nykyhetki on Suomen kansalle, vähäisinkin yksilö unohtaa helposti merkityksettömyytensä, antaa vaikuttavien voimien pyörteen viedä mukanaan ja uskoo olevansa velvollinen antamaan sanansa vaakakuppiin, jossa se ei kenties mitään edes paina. Toivon, että tämä kelpaa anteeksipyynnöksi siihen, että minäkin olen pyytänyt saada lausua jotain tässä keskustelussa, jota nyt käydään Aatelissäädyn keskuudessa. Vuosien 1863–1864 valtiopäivillä säädyillä oli tilaisuus antaa lausuntonsa meidän tähän asti voimassa olleesta armeijalaitoksestamme, ruotuväkilaitoksesta; monta lämmintä sanaa lausuttiin silloin tämän ruotuväen säilyttämisen puolesta, ja nämä sanat perustuivat epäilemättä meitä vielä lähellä oleviin muistoihin vuoden 1808 sodasta ja siitä, mitä sai aikaan ruotuväki, jonka joukoissa isämme palvelivat. Sittemmin vain joitakin vuosia myöhemmin ruotuväkiarmeija lakkautettiin; ajat ovat muuttuneet, käsitykset niiden mukana, ja ne perustukset, joille tämä armeijalaitos oli rakennettu, eivät enää tyydytä armeijalle asetettavia nykyajan vaatimuksia, ja näillä valtiopäivillä säädyt ovat saaneet vastaanottaa esityksen uuden yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan armeijalaitoksen organisoimisesta Suomeen. Kun Majesteetin esitys tuotiin kunnianarvoisan säätymme eteen, useat säädyn jäsenet tervehtivät sitä lämmöllä. Minä yhdyn heihin, ja toivotan ilomielin maamme sotilasorganisaation periaatteeksi sen, joka ilmenee majesteetillisesta esityksestä ja valiokunnan mietinnöstä. Niin kauan kuin utopiat ikuisesta rauhasta eivät ole toteutuneet, niin kauan on jokaisen kansan, suuren tai pienen, heikon tai vahvan, oltava valmiina puolustautumaan, ainakin auttamaan maan puolustamisessa oman kykynsä mukaan, olla valmiina suojelemaan rajojaan, maansa aluetta. Suomen kansan on siksi myös seurattava aikaansa. Emme voi olla ilman asevoimia, niin kauan kuin muut kansat, muut valtiot eivät vain säilytä vaan valitettavasti myös koko ajan kasvattavat armeijoitaan. Tämä kyky puolustautua on välttämätön kansan itsetietoisuuden säilyttämiseksi. Jos kansalla ei tätä kykyä ole, se vajoaa pian uneliaisuuteen eikä sillä ole edes oikeutta valittaa, jos uneliaisuus johtaa epäoikeudenmukaiseen kohtaloon; meidän on tästä syystä ajateltava puolustusorganisaatiota, ja lisäksi Suomen kansalla on aivan liian suuria ja korkeita isiemme perinteitä sotiemme ajoilta, jotta me, näiden sotureiden jälkeläiset, unohtaisimme, mitä olemme heille velkaa. Suomalaiset soturit ovat sadoilla taistelukentillä osoittaneet, että he ansaitsevat ne kauniit kuvat, joita historia on heistä piirtänyt, he ovat aina osoittaneet uskollisuutta hallitsijalleen, uskollisuutta ja velvollisuudentuntoa isänmaataan kohtaan. Olemme nähneet Klaus Flemingin aikana, että suomalaiset puolustivat laillista hallitsijaansa, kun tämä oli jo menettänyt Ruotsin kruunun, ja lukemattomia kertoja suomalaiset soturit ovat muodostaneet Ruotsin sotajoukoissa, elleivät parhaan, niin ainakin arvokkaan osuuden. Mainitsin tämän todisteena vain niistä suurista isiemme perinnöistä, joita meidän on kunnioitettava. Meille nyt ehdotettu järjestelmä noudatettavaksi armeijalaitoksen organisoinnissa eli yleinen asevelvollisuus lienee ainoa, joka on jäljellä valittavanamme, kun ruotulaitosta ei enää voi ottaa huomioon. Puollan näitä periaatteita, mutta pyydän myös saada lausua muutaman sanan päinvastaisesta sotaväen organisoinnista, jonka erään eriävän mielipiteen esittäjän ehdotus sisältää, ja joka on liitetty mietinnön liitteeksi; se on herra Silfversvanin eriävä mielipide. Avoimesti myönnän, ettei se olisi voinut tyydyttää vaatimuksiani Suomen armeijalaitoksesta, ei, jos tarkastelen sitä suomalaisesta näkökulmasta, eikä myöskään, jos tarkastelen sitä puhtaasti sotilaallisesta näkökulmasta. – Tämä ehdotus kokoaa värvätyt joukot yhteen asevelvollisen miliisin kanssa; siinä on siis kaksi järjestelmää, ja sellainen on aina hylättävä. Asevelvollinen miliisi, kuten herra Silfversvanin ehdotus sitä nimittää, on ollut Ruotsissa jo puoli vuosisataa, mutta kuten tiedämme, Ruotsissa on jo useita vuosia pyritty organisoimaan armeijalaitos toisella tavalla. Siihen kuuluu Ruotsissa tämän miliisin eli asevelvollisten varusmiesten joukkojen lakkauttaminen. Herra Silfversvanin eriävä mielipide tuo siten yhteen pienen värvättyjen ytimen ja asevelvolliset varusmiehet Ruotsin mallin mukaan. Muistot menneestä ajasta ovat tässä palautuneet erillisen mielipiteen esittäjän mieleen. Syynä asevelvollisen varuskuntapalveluksen säilyttämiseen edelleen Ruotsissa on ainoastaan, ettei ole vielä pystytty pääsemään yhteisymmärrykseen siitä, mitä sen tilalle tulisi asettaa, koska sen tavoin myös ruotuarmeija on tarkoitus lakkauttaa. Epäilen suuresti, hyväksyttäisiinkö Ruotsissa herra Silfversvanin ehdotus armeijan organisoinnista. Jos täällä tukeuduttaisiin niihin poliittisiin olosuhteisiin, jotka maassamme vallitsevat, siis että olemme vain pieni tahra maan pinnalla yhdistettynä suureen keisarikuntaan, ja sanoisimme, että meille sopii sellainen järjestelmä, mutta Ruotsille itsenäisenä poliittisena valtiona se ei sovi, niin uskoakseni silloin erehdytään, koska poliittisten olosuhteiden ei pidä vaikuttaa maan olosuhteiden mukaisen puolustuksen organisoimiseen. Torjun siten ehdottomasti sen ehdotuksen, jonka herra Silfversvanin eriävä mielipide on tuotu liitteenä Aatelissäädyn käsiteltäväksi; en voi muuta kuin valittaa, ettei sitä ole laadittu täydellisemmin, yksityiskohtaisemmin; silloin olisi ollut tilaisuus ottaa siihen kantaa, nyt se on vain kehittymätön keskonen, jonka elinkelpoisuutta kukaan ei voi määritellä. Kun minulla nyt on puheenvuoro, pyydän saada myös vastata muutamaan huomautukseen, joita vapaaherra von Born on tehnyt Suomessa voimaansaatettavaksi esitettyä asevelvollisuutta vastaan. Vapaaherra von Born on huomauttanut, että olisi toivottavaa, että Suomen kansa saisi häiritsemättä jatkaa rauhanomaista kehitystään. Mutta kun katson takautuvasti kuluneita kuutta ja puolta vuosisataa, jolloin Suomi oli osa Ruotsia, en todellakaan pysty ajattelemaan Suomen tietä rauhanomaiseksi. Suomen pojat saivat osallistua jatkuviin sotiin, ja usein Suomen osuus Ruotsin joukkoihin koottiin mahtikäskyllä: ”mies joka talosta”. Sellaista meillä silloin oli, ja Kaarle XII:n loistava valtakausi päättyi siihen, että Suomi oli erämaa, jossa oli tuskin 150 000 asukasta. Jos tätä kutsutaan rauhanomaiseksi tieksi, jota kansa on kulkenut, niin silloin en tiedä, miten sotaa pitäisi nimittää. Vapaaherra von Born on edelleen asettanut meidät synkän tulevaisuudennäkymän eteen, jossa meidän maamme muuttuisi autiomaaksi asevelvollisuuden aiheuttaman emigraation vuoksi. En voi uskoa, että Suomen pojat olisivat mieleltään niin vähän isänmaallisia ja niin surkeita patriootteja, että kun on välttämätöntä osallistua maansa, perheensä puolustamiseen, he jättäisivät maansa ja sallisivat sen autioitua. Paljon parempaa on silloin jäädä puolustamaan viimeiseen mieheen maataan, kotiliettään ja perhettään. (Hyvä, bravo!).

Herra Molander: Vaikka sekä Majesteetin ehdotuksessa että valiokunnan lausunnossa on esitelty ne maallemme koituvat edut, joita yleiseen asevelvollisuuteen perustuvalla armeijalaitoksella on kaikkiin muihin sotilasjärjestelmiin verrattuna, olen kuitenkin asian painavuuden tähden arvellut velvollisuudekseni käyttää puheenvuoron tästä edessämme olevasta Suomen tulevaan kehitykseen syvästi vaikuttavasta kysymyksestä.

Maan materiaalisen kehityksen kannalta Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on katsonut ajan olevan kypsä siihen, että Suomeen pitäisi perustaa suurempi sotilaallinen voima kuin mitä meillä nyt on, ja koska maan puolustamiseen turvaamisessa ei olemassa oleva ruotulaitos enää vastaa sotimistaidolle asetettuja vaatimuksia, Hänen Majesteettinsa on lisäksi katsonut yleisen asevelvollisuuden sopivaksi Suomen puolustusvoimien järjestämiskeinoksi.

Suomen joukkojen rauhanaikainen vahvuus on tällä hetkellä, kuten tunnettua, noin 800 miestä. On helppoa huomata, ettei tällainen sotilasvahvuus vastaa niitä vaatimuksia, joita maallemme voidaan asettaa. Meidän ei ole myöskään sallittua unohtaa maan tehtävää eli huolehtia myös rauhan aikana varuskuntapalveluksesta omien sotavoimien avulla, mihin jo sinänsä vaaditaan merkittävä joukkojen vahvuus. Jo rauhan aikana näihin vaadittavien joukkojen hankkiminen värväämisen avulla olisi taloudellisesti raskasta ja sodan aikana se menisi yli varojemme, minkä lisäksi kannattaa muistaa, että reservien puuttuminen sodan aikana tekee harjoitetun miehistön täydentämisen vastaavilla sotilailla vaikeaksi. – Jos meillä taas esiin nostetun ehdotuksen mukaan olisi vain harvalukuinen värvättyjen kaaderiosasto, johon liittyisi vajavaisesti koulutettu nostoväki tai miliisi, niin tämä ei silloin vastaisi armeijalaitoksen vaatimuksia. Sitä paitsi sellaiseen sotilasorganisaatioon liittyisi useita tässäkin yhteydessä korostettuja hankaluuksia, niiden joukossa vaikkapa värvätyn miehistön yhdistäminen nostomiehiin tai miliisiin.

Sitä vastoin yleiseen asevelvollisuuteen perustuva armeijalaitos tarjoaa hyvin harjoitetun miesvahvuuden, joka vastaa niitä vähäisiä vaatimuksia, joita maallemme voidaan asettaa, sekä mahdollistaa vahvan puolustuksen vaaran hetkellä – ja vaatii rauhan aikana mahdollisimman vähän sekä rahallisia että työvoimaa vaativia uhrauksia. Tämä instituutio – käyttääkseni valiokunnan termiä – kehittää tottumusta järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen ja sen kautta tulee myös monelle herätys hankkia intellektuellia sivistystä, ja se vaikuttaa yhteisten velvollisuuksien ja oikeuksien tunteen avulla kansalaishenkeä vahvistavasti. Eräs edellinen puhuja, nimittäin herra J.V. Snellman, on myös lausunut paljon ajatuksia herättäviä sanoja yleisen asevelvollisuuden puolesta.

En ole tässä tärkeässä kysymyksessä unohtanut niitä suuria yksilön kalleimpien oikeuksien uhrauksia, joita asevelvollisuus vaatii, mutta uskon, että meidän maamme voi vaatia näitä uhrauksia. Esitettyjen syiden perusteella ja koska Hänen Keisarillinen Majesteettinsa on nyt armollisesti suvainnut antaa esityksen maamme yleisestä asevelvollisuudesta, johon kuuluvat meidän olosuhteisiimme sovellettu puolustuslaitos samoin kuin materiaaliselta kannalta katsoen kohtuulliset uhraukset, jotka eivät ylitä maan voimavaroja, pyydän saada omalta osaltani puoltaa sitä, että Aatelissääty tahtoisi tämän sotilasjärjestelmän hyväksymällä päättää yleisen asevelvollisuuden ja siihen pohjautuvan armeijalaitoksen ottamisesta käyttöön Suomessa.

Herra R. Björkenheim: Jokaiselle tässä asiassa puheenvuoroa pyytävälle merkitsee kaikkein tärkein, meidän maamme tulevia kohtaloita syvemmin kuin mikään muu valtiopäivillämme koskaan esillä ollut kysymys, raskaan vastuun ottamista äänestettäessä kannastamme tässä asiassa. Omalta osaltani olen onnellinen siitä, että tämä istunto on käynnistynyt puheenvuorolla, joka on kunniaksi tämän säädyn istuntoon kokoontuneille, ratkaistiin tämä kysymys miten tahansa. Puollan ehdottomasti sitä perusmotiivia, jonka vapaaherra von Born lausui, ja uskon pystyväni osoittamaan, etteivät näkemyksemme edes yksityiskohdissa ole kovin etäällä toisistaan. Omasta puolestani en voi nyt enkä koskaan muulloinkaan hyväksyä mitään ehdotusta, en minkäänlaista, joka saattaa arvonnan voimaan asevelvollisuuden suorittamisen perusteeksi. Meidän maamme on pystynyt vaikeina aikoina välttämään sotaväenoton, tämän käsitteen, joka puuttuu kaikkein pahiten henkilökohtaisen vapauden pyhin periaatteisiin. Meidät on kiskaistu pois siltä paikalta, jossa me olimme aikaisemmin vuosisatojen ajan; meidät on liitetty yhteen valtioon, Euroopan suurvaltaan, ja kuitenkin ainakin tähän asti yksilön oikeudet on tässä tapauksessa turvattu, ja nyt pitäisi tänne kansan oikeuksia puolustamaan kutsuttujen Suomen edustajien itse olla mukana loukkaamassa tätä pyhintä kaikista niistä oikeuksista, joita meidän tulee täällä puolustaa. (Hyvä! Hyvä!) Maassa on kuultu tietyiltä tahoilta kielteistä puhetta valtiopäivien työstä. Kenties maassa on ihmisiä, vaikka heitä on harvakseen, jotka eivät ehdottomasti myönnä, että valtiopäivistä on ollut maassa vain etua. Mitä he sanoisivat silloin, ja mitä sanoisivat ne, jotka epäröimättä ovat heidän kanssaan samaa mieltä, jos me täällä hyväksyisimme yksilön itsemääräämisoikeuden poistamisen, tekisimme hänestä orjan kaltaisen. Edellisen kunnioitettavan puhujan tavoin olen vakuuttunut siitä, että vain isänmaallisimmat ja jaloimmat motiivit ovat ohjanneet valiokuntaa tässä sen työssä, mutta valiokunnan esittämät todisteet eivät ole tehneet minuun vähäisintäkään vaikutusta.

Valiokunnan mietintöön on liitteeksi pantu eriävä mielipide, josta valiokunta ei ole halunnut ottaa itselleen vastuuta. Sen on esittänyt vain yksi valiokunnan jäsenistä. Kun ihminen on täysin vakuuttunut tietystä ideasta, niin on luonnollista, että hän vastoin omaa tahtoaan etsii ja uskoo löytävänsä todisteita, jotka osoittavat sen oikeaksi, etsii jopa tahoilta, joilla esitetään vain vastakkaisia todisteita. On luonnollista, että kun haluaa laskelmien avulla osoittaa jonkin järjestelmän edullisuuden, voi löytää lukuja, jotka näyttävät todistavan sen. Haluan jo etukäteen ja painokkaasti lisätä, että tässä tapauksessa minun käsityksessäni korostuu, kuten myös tietääkseni kaikkien muidenkin säätymme jäsenien mielipiteissä, rahaan liittyvä osa tätä kysymystä vain vähän, etten sanoisi ollenkaan, verrattuna siihen sydämiemme syvyyksiä koskettavaan periaatteeseen, jota ensiksi käsittelin. Mutta en halua jättää paikoilleen vielä tarkistamattomia lukuja, jotka, vaikkakin vain materiaalisella alueella, tukevat sitä ehdotusta, jonka valiokunta on esittänyt, kun meille on haluttu todistaa, miten paljon kalliimmaksi tulisi ruotuväkilaitoksen käynnistäminen uudelleen asevelvollisten armeijaan verrattuna, joka halutaan maamme säätyjen hyväksyvän. Laskelmat aloitetaan ottamalla maan viimeksi koottujen ruotuväen 9 pataljoonan efektiiviset kustannukset ja asetetaan tämän sotavoiman kustannukset asemiestä kohden jaettuina pohjaksi sille, mitä jokainen mies maksaisi, kun koko sotavoima kutsutaan kokoon. Unohdetaan, että pataljoona käsitti silloin 320 miestä, mutta kun täysilukuinen upseeristo liitetään siihen mukaan, unohdetaan, vaikka se selviää tosin jo heti ensi silmäyksellä eriävään mielipiteeseen liitetystä taulukosta, että näiden pataljoonien kustannuksissa on niin valtavia epäjohdonmukaisuuksia, etteivät ne ole voineet muodostua muusta kuin organisaatiokustannuksista, aseiden ostoista ym., jotka eivät kaikkina vuosina ole yhtä raskaita vakituiselle armeijalle kuin silloin, kun joukot kootaan; unohdetaan, että nämä joukot koottiin niin kiireesti, niin valmistautumattomina, että kustannus, josta rusthollarin oli vastattava, muodostui joissakin osin maata niin suhteettoman suureksi, eli että samana vuonna rusthollarit joutuivat yhdessä läänissä todistettavasti maksamaan yli kaksi kertaa suuremman summan kuin toisessa siihen rajoittuvassa läänissä. Edelleen unohdetaan, että yhden sotilaan ruodulle aiheuttamat kustannukset on laskettu suuremmiksi kuin Ruotsissa, ja silti sanotaan, että tämäkin on liian alhainen määrä, kun kuitenkin kaikki tietävät oikein hyvin, että erityisesti viimeksi kuluneina aikoina palkat ovat olleet Ruotsissa huomattavasti korkeampia kuin meillä täällä, koska työvoimasta on ollut pulaa. Mutta tähän kaikkeen ei olla tyytyväisiä, sillä vaikka on päädytty suurempiin summiin kuin ruotuarmeija voi koskaan tulla maksamaan, on kustannuksiin vielä lisätty 20 % ”hintojennousu” -otsikon alle, jotta hinta saataisiin vieläkin korkeammaksi, ja kun silläkään tavoin ei ole päädytty enempään kuin 9 miljoonaan, niin silloin lisätään siihen vielä korvaus hukatuista päivistä à 2 markkaa päivä. Ei haluta muistaa, että tämä korvaus on jo laskettu mukaan ruodusta sotilaalle tulevaan palkkaan, siis jo etukäteen otettu mukaan laskelmiin. Siten päästään 10 miljoonaan markkaan. Mutta luku on vieläkin liian alhainen, joten siihen lisätään vielä reservien kustannus, ja päästäänkin silloin 14 miljoonaan. Huolimatta siitä, että edellisellä sivulla puhuttaessa ruotujärjestelmän mukaan käytettävissä olevista joukoista ruotuväen reservi on mainittu kouluttamattomana, ei edes puoliksi harjoitettuna, ja sitten sille annetaan kuitenkin kustannuslaskelmassa sama palkka kuin vakituisille sotilaille! Tämä vain osoittaakseni, miten kestävä tämä laskelma on. Se on laskelma, joka voisi näyttää pelottavalta niiden mielestä, jotka eivät kenties muuten puoltaisi jotakin esitetyistä ehdotuksista sen vuoksi, että kustannukset ruotuarmeijan kokoamisesta, jota Hänen Majesteetillaan on oikeus vaatia maaltamme, olisivat maalle aivan liian raskaat. Monella taholla on puhuttu värvätyn ja asevelvollisen armeijan kustannuseroista. Niin kauan kuin ei haluta väittää, että asevelvollisarmeijaa, sillä sellaisestahan tässä on kysymys, ruokittaisiin kehnommin ja puettaisiin huonommin kuin värvättyjä, niin hinnassa ei voi kohtuullisesti katsoen olla muuta eroa kuin se palkka, jonka värvätyt sotilaat vaativat liittyäkseen armeijaan ja pysyäkseen siellä. Yksi edellisistä puhujista onkin jo korostanut, ettei kukaan voi olla eri mieltä siitä, ettei tätä tappiota de facto olisi olemassa. Toisessa tapauksessa tappio koituu koko yhteiskunnan katettavaksi, toisessa se sälytetään muutaman harvan kannettavaksi. Vapaaherra von Born myönsi, että kun hätä on lähellä, silloin on myös nyt jokainen mies velvollinen astumaan riviin ja puolustamaan maata. Tältä pohjalta yhdyn herra Silfversvanin ilmoittamaan eriävään mielipiteeseen, jota tosin on nyttemmin jossain määrin muokattu, kuten kunnianarvoisan säädyn jäsenet ovat olleet tilaisuudessa näkemään päivän istunnon aikana jaetuista ”Suomen sotavoiman organisoinnin peruspiirteistä”. Olemme valmiita puolustamaan maatamme, jos sitä uhataan, mutta meidän täytyy kuitenkin alistua koulutukseen, jotta voisimme puolustaa sitä nykyajan vaatimusten mukaan. Nämä harjoitukset eivät silti saa ulottua pitemmälle kuin sellaisen tietomäärän saavuttamiseen, joka on maan puolustamiseen ja miliisijärjestelmän mukaisesti välttämätöntä, ja näiden harjoitusten on ulotuttava kaikkiin; ei vain muutamiin harvoihin. On sanottu, että värvätyt joukot eivät soveltuisi muodostamaan ydintä sille miliisille, jonka herra Silfversvan ja hänen kanssaan samalla tavalla ajattelevat haluavat muodostaa; on korostettu, että asevelvolliset joukot sopisivat tähän paremmin, koska niissä on enemmän sivistyneitä elementtejä; mutta koska juuri nämä sivistyneet elementit poistuvat riveistä kaikkein lyhyimmän ajan kuluttua, silloin jäljelle eivät tietenkään jää kouluttajiksi ne, jotka ovat palvelleet lyhyimmän ajan riveissä ja jotka tarvitsevat kaiken tämän ajan oppiakseen itse, vaan kouluttajia tulee niistä, jotka ovat palvelleet kauimmin, ja siksi heillä voi olla vain vähän aikaa jäljellä omasta oppiajastaan muiden kouluttamiseen. Kouluttajia otetaan siten joka tapauksessa ylipäänsä samoista yhteiskuntaluokista, sillä erotuksella, että he ovat yhdessä tapauksessa itse harjoitelleet pari kolme vuotta, toisessa heillä on ollut pitempi aika saavuttaa tarpeellinen valmius. Koska oletan, ettei tämä keskustelu ole mitenkään vielä päättynyt, en halua tällä kertaa viedä säädyn aikaa puhumalla tästä enempää. Yhdyn pääasiassa herra Silfversvanin eriävään mielipiteeseen.

Herra Bergenstråle: Vaikka oletettavasti useimmat ovat samaa mieltä siitä, että maamme aika on kypsä poistua siitä poikkeusasemasta, jossa maamme puolustusvoimien osalta on, on toki myös niitä, jotka katsovat, että tämä kysymys voidaan ratkaista sopivammin jollakin muulla tavalla kuin yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisella.

Sellaista käsitystä edustavat eivät pysty mitenkään ehdottamaan tulevan sotilasorganisaatiomme perustaksi muuta kuin jo vanhastaan meille tuttua värväysjärjestelmää.

Pyydän saada ottaa tämän johdosta, ja koska niin suurella lämmöllä ja kiinnostuksella asiasta laadittu mietintö ei sen perusteellisemmin käsittele sotilasinstituutiota, joka meillä tällä hetkellä voimassa olevan perustuslain mukaan on, lyhyesti esiin joitakin asioita, jotka voivat osaltaan auttaa mietinnön arvioinnissa, varsinkin kun olen jo useita vuosia ollut varsin läheisessä kosketuksessa sekä värvättyjen että ruotuväen joukkojen kanssa. – Edellisille, eli sellaisille joukoille, joiden värväystä hoitaa valtio, tuo osin etua ainoastaan se syy, että miehistö astuu palvelukseen vapaaehtoisesti ja ilman pakkoa. On myös kiistatonta, että sotilaan ammattiin, kuten kaikkiin muihinkin, haluavat vain henkilöt, joilla on halu omistautua sille omasta vapaasta tahdostaan. Asia ei kuitenkaan ole aina niin, että rakkaus ammattia kohtaan houkuttelisi rauhan aikoina tulevaa sotilasta värväytymään. On monia muita syitä, jotka johtavat hänet siihen, niiden joukossa kiusaus saada palkkakillingeillä tyydytetyksi vastustamaton himo väkijuomiin. Sellaisissa tapauksissa hiipuu varsin pian pelkkä into uutta kutsumusta kohtaan, ja se muuttuu ratkaisevaksi vastenmielisyydeksi. Ja koska luonteenlujuus alistua sellaisissa olosuhteissa kärsivällisesti kuriin ja ankaraan pakkoon, puuttuu sen luokan enemmistöltä, josta värvätty miehistö kootaan, seurauksena on usein, että mies yrittää lyhentää värväyssopimukseen merkittyä aikaa ja joko karkaa (karkaamista myös tapahtuu värvätyssä armeijassa enemmän kuin muunlaisissa joukoissa) tai sitten sortuu johonkin paheeseen, joka tekee hänestä sotapalvelukseen kelvottoman. Joskus jopa tapahtuu, että hän vaihtaa kasarmin mieluummin vankilaan ja tekee tahallaan rikoksen.

Tarkoitukseni ei ole ollut kumota kaikkia värvättyä miehistöä koskevia vapaaehtoisuuden periaatteita esittämällä tällaisia varjopuolia värvättyjen sotilaiden elämästä rauhan aikana, vaan vain esittää mitalin toinenkin puoli niille, jotka vain tätä periaatetta koskevan pieteetin vuoksi pitävät kiinni värvätystä armeijasta.

Melkein kaikki Euroopan maat Englantia lukuun ottamatta ovat luopuneet värvätyistä joukoista, joskaan eivät ole tehneet sitä asian moraaliseen puoleen liittyvästä näkökulmasta. Varsinainen syy tähän on, että tällaiset joukot eivät taloudelliselta eivätkä sotilaalliselta kannalta katsottuina täytä järjestäytyneen puolustuslaitoksen tärkeintä ehtoa, eli että rauhan aikana olemassa oleva asevoima, niin kutsuttu vakituinen armeija, voidaan sodan syttyessä helposti ja viivyttelemättä koota sen suuruiseksi, kuin kussakin erillisessä tapauksessa katsotaan tarpeelliseksi. Mutta ei tässä vielä kaikki; täydennykseksi katsotun miehistön on myös oltava taitava aseenkäytössä, - se on nykyaikaisen sodankäyntitavan vuoksi varsin tärkeä asia. Jos tarvittaessa on progressiivisesti nostettava lukumääriä tai pidettävä yllä niin kutsuttua reservijärjestelmää, tätä menetelmää ei voi soveltaa värvättyyn armeijaan, koska siitä puuttuvat kaikenlaiset reservit, ja sitä on jatkuvasti pidettävä täysilukuisena eli yhtä tehokkaana kuin sodan syttyessä. Ja jos jopa oletetaan, että se onnistuisi aina värväämällä saamaan vahvistusmiehistöä, kun sitä tarvitaan, niin tämä kiintiö, joka ei ole saanut mitään sotilaallista koulutusta, on useimmissa tapauksissa joukoille enemmän haitaksi kuin hyödyksi.

Mitä ruotuväkeen tulee, niin siinäkin sotilas astuu vapaaehtoisesti palvelukseen. Hän on nimittäin myös värvätty, joskaan ei kruunun värväämä kuten edellisessä tapauksessa tietyiksi vuosiksi, vaan ruodun, määräämättömäksi ajaksi. Voisi sen vuoksi luulla, ettei ruotusotilaan tilanne ole moraalin kannalta parempi kuin värväyssopimuksella värvätyn; mutta toki ero on heidän välillään yhtä suuri kuin maata omistavan väen ja irtolaisten välillä. Syytä tähän ei pidä kuitenkaan etsiä erilaisista värväystavoista, vaan ruotusotilaalle annetun palkkion laadusta. Ruotusotamiehelle kuuluu nimittäin ruotulaitoksen määrittelemän palkkaustavan perusteella oma asumus ja siihen kuuluva maa; ja juuri tämä seikka määrittelee hänen asemansa mainitusta näkökulmasta. Se auttaa valmentamaan häntä hyödylliseen toimintaan, kiinnittää hänet kotitilaan ja omaan maahan sekä mahdollistaa ruotuväkijoukko-osaston rekrytoinnin moraaliselta kannalta paremmasta yhteiskuntaluokasta kuin siitä, josta värvätty sotilas joukkoon liittyy. – Mutta suuri osa ruodun maasta ei meidän päivinämme kattaisi sotilastorpan perustamiseen liittyviä kustannuksia ilman tuntuvia uhrauksia, minkä lisäksi ruotujaon epätasaisuus, josta jo nyt yleisesti valitetaan, tulisi sitä kautta vieläkin painostavammaksi. Ja koska palkanmaksutavan muutos joko siten, että torpan omistuksesta luovutaan tai, kuten yhä useammin ehdotetaan, sen perustaminen tehdään riippuvaiseksi keskinäisestä sopimuksesta ruodun ja ruotusotilaan välillä, sotisi täydellisesti sitä ideaa vastaan, joka on ruotulaitoksen perusta, olisi jo tästä syystä erittäin arveluttavaa herättää henkiin sotilasorganisaatio, jota olisi mahdoton edes muilta osin sovittaa yhteen maan taloudellisten varojen kanssa.

Samoin on paljon muutakin toivomisen varaa, mitä ruotuväen sotakelpoisuuteen tulee. Sellainen on esimerkiksi se seikka, ettei harjoitettua miehistöä ole saatavissa, kun joukko-osastoa kootaan sotaan lähtemistä varten. Tässä kohdin ongelma on vieläkin suurempi kuin värvätyillä sotilailla, koska rauhanaikaisella joukolla ei myöskään ole riittävästi sotilaan ammatin tuntemusta, jotta se voisi täyttää ne vaatimukset, joita asetetaan käynnistyvässä liikekannallepanossa ydinjoukoksi tarkoitetulle joukko-osastolle. – Juuri järjestelmässä tiedostetut puutteet eikä vain maan taloudellinen ahdinko lienevät johtaneen vuonna 1868 ajatukseen suomalaisen ruotuväen tarkkampujapataljoonien lakkauttamisesta. Ja sen vuoksi on enemmän kuin luultavaa, että jos sellaisia taas koottaisiin, ne joutuisivat jo varsin pian kokemaan saman kohtalon kuin edellä mainitut pataljoonat.

Jos meidän siis olisi yllättäen, ilman mitään valmistautumisaikaa, koottava sotaväki, voisi turvautuminen värväysjärjestelmään, muodossa tai toisessa, olla hätäratkaisuna oikeutettu. Mutta nykytilanteessa, kun on kyse kypsästä harkinnasta taata maalle pysyvä armeijaorganisaatio, jonka pitää tarkoitustaan vastatakseen olla myös rauhan aikana olemassa, ei vain pelkästään paperilla, ei voida käsitykseni mukaan muuta kuin hartaasti toivoa, että soveltumaton tapa koota miehistöä astumaan palvelukseen värväyksen avulla vaihdettaisiin ajanmukaisempaan. – Siirtymä parempaan on nyttemmin tehty myös mahdolliseksi, kun Hänen Majesteettinsa on antanut esityksensä yleisen asevelvollisuuden saattamisesta voimaan maassamme.

Kun on kyse koko kansakunnan sosiaalista elämää näin syvään luotaavalla tavalla koskettavan kysymyksen läpiviennistä, on luonnollista, että on ihmisiä, jotka korottavat äänensä sitä vastaan. Vaikken kuulu heidän joukkoonsa, katson kuitenkin, että tässä on asia, joka voi johtaa vastaisuudessa siihen, että tätä uudistusta katsotaan varsin epäsuopeasti, jos se jätetään huomiotta. Tähtään nimittäin tässä sellaisen armeijan onnettomiin seurauksiin, joka ei olisi vain heikko koostumukseltaan vaan myös huonosti sotilaan ammattiin harjoitettu; ja jälkimmäinen voisi meillä olla totta, jos hyväksyttäisiin muuttamattomana valiokunnan majesteetillisesta esityksestä poikkeava ehdotus, joka koskee asevelvollisten palvelusajan pituutta reservissä. Mutta ettei menetettäisi muita oleellisia etuja, joita valiokunta on kyseiseen tarkoitukseen ehdottanut eli koko ehdotukseen vaikuttavia muutoksia, olisin omalta osaltani taipuvainen hyväksymään sellaisen reserviorganisaation, jota valiokunta on puoltanut, kuitenkin siten, että siihen astuvat asevelvolliset, jotka eivät ole aikaisemmin palvelleet vakituisessa armeijassa, koottaisiin harjoituksiin kaikkina viitenä vuonna, vaikkapa neljäksi viikoksi joka vuosi. – Sitä vastoin en voi itse yhtyä Asevelvollisuusvaliokunnan kunnioitetun jäsenen, herra Silfversvanin esittämään ehdotukseen miliisijärjestelmän käyttöönotosta värvättyine kaadereineen. – Mielestäni kyseeseen ei voi tulla muuta kuin sellainen sotilasjärjestelmä, joka perustuu jokaisen kansalaisen henkilökohtaiseen sitoutumiseen sotapalvelukseen, mikäli siten organisoitu armeija saa siihen ehdottomasti vaadittavan sotilaallisen koulutuksen. Omalta osaltani puollan nyt ehdotetun uudistuksen käynnistämistä edellä mainituin edellytyksin ja myös siksi, että tunteet, jotka ovat elävöittäneet kansakuntia, kun ne ovat organisoineet puolustuslaitostaan, ovat myös saaneet vastakaikua Suomen paikkakunnilla.

Koska aika oli jo rientänyt, keskeytettiin kysymyksen käsittely tähän jatkettavaksi iltapäivällä, ja täysistuntoa päätettiin jatkaa klo kolme iltapäivällä.

[Aatelissäädyn istunto 10.12.1877]tillagt av utgivaren

Kun herra Maamarsalkka oli täten kiinnittänyt huomiota siihen, että Asevelvollisuusvaliokunta oli jättänyt Aatelissäädylle yleisen asevelvollisuuden käyttöönottoa koskevaan mietintöönsä lisälehden, joka sisältää mietinnössä olevien painovirheiden oikaisun, herra Maamarsalkka avasi keskustelun jatkettavaksi tästä mietinnöstä; ja antoi täten puheenvuoron

Herra Mechelinille, joka oli puheenvuoropyyntöjen luettelossa sitä seuraavaksi pyytänyt ja joka lausui: Tähän nyt säätyjen käsiteltävänä olevaan, tärkeään ja monessa mielessä ongelmalliseen kysymykseen liittyvät pohdinnat aloitettiin tänään mitä kaunopuheisimmin sanoin. Niiden tarkoituksena oli, että Suomen säätyjen tulisi torjua asevelvollisuusperiaate nyt ja ikuisiksi ajoiksi. Tämän käsityksen tueksi arvoisa puhuja esitti pääasiassa sen, ettei valtiovallalla ole oikeutta määrätä asevelvollisuutta; ja hän selitti, että valtiovallalta puuttuu tämä oikeus, koska asevelvollisuuden täytyy loukata yksilönvapautta, ja se voi johtaa johonkin vielä pahempaan, yksilön tuhoon.

Mitä valtiovallan oikeuteen tässä kysymyksessä tulee, niin voitaisiin syystä palauttaa mieliin, mitä useimpien sivistysvaltioiden lainsäädäntö siitä todistaa; mutta haluan vain muistuttaa, että yksilönvapaus, ihmisen mahdollisuus sivistyneeseen olemassaoloon ja monipuoliseen kehitykseen, riippuu valtiosta ja siitä, onko valtiolla mahdollisuus säilyttää olemassaolonsa ja puolustautua. Yksilön tuho kuuluu ilman muuta kaikkein kauheimpiin seurauksiin, joihin valtion pakkovalta voi johtaa, mutta itse valtion tuho olisi vieläkin surullisempi seuraus, ja siihen voisivat valtioiden väliset konfliktit johtaa maan, joka pystyy huonosti puolustautumaan. Ellei rajallinen joukko palkkasotureita, joiden määrä on vähäinen, ja joilla ei ole isänmaallisuuden tuottamaa sankarin mieltä, pysty puolustamaan valtiota, kun sitä uhataan, ja jos sen seurauksena olisivat tuhotut pellot, poltetut talot, vuosisatojen ikäisten instituutioiden murskaaminen säpäleiksi, niin en usko, että vapaa yksilö silloin katsoisi ylpeänä tätä tuhoa ja julistaisi edelleen yksilönvapauden nimissä, ettei asevelvollisuutta voi olla olemassa. Sanon tämän osoittaakseni mahdollisimman lyhyesti, ettei asevelvollisuus loukkaa oikeutta.

Arvoisa puhuja korosti sitten muitakin erilaisia asioita, joihin sisältyy tunnustus, että valtio saa hätätapauksessa käyttää pakkovaltaa. Vapaaehtoinen järjestelmä ei yksinään anna takeita, että saadaan joka tapauksessa riittävästi käsiä maan puolustamiseen. Äärimmäisenä hätäkeinona, tämän vapaaherra von Born myönsi, - ovatkin tuolloin yleiset kutsunnat, mihin on myös viitattu nykyisessä laissa, vaikkakaan sitä ei ole siihen tarkemmin kirjattu. Niinpä, itse asiassa meidän nykyinen lainsäädäntömme on ajatellut mahdollisuutta rivien täydentämiseen pakolla. Myös ruotulaitos edustaa sitä ajatusta, ettei sen kaltaisen sotilasorganisaation avulla ole varmistettu vapaaehtoisuuden periaatetta, siis ettei pakkoon ole tarvetta turvautua. Niinpä esimerkiksi Turun läänin rykmentin ruotusopimuksen §:n 3 säädös sanoo:

”Jos joku päästäkseen sotapalveluksesta, päättää lähteä maasta ilman Maaherran passia ja asettua joihinkin toisiin paikkoihin, niin sellainen on, kun hänet tavataan, heti palautettava takaisin ja pantava sotilaaksi johonkin sen paikkakunnan korpraalikunnan vapaaseen ruotuun, josta sellainen pakolainen on kotoisin, ilman palkkaa ja asuntoa. Sallitaan myös, että läänissä oleskelevat ja majoitetut suomalaiset miehet, jotka eivät halua ottaa vastaan tilaa, sekä irtolaiset, joilla ei ole mitään puolusteltavaa, tai jotka ovat eivät ole ilmoittautuneet henkikirjoittajalle, otetaan sotilaiksi; jolloin heidät ottavalla ruodulla on oikeus käyttää heitä parhaalla mahdollisella tavalla” jne.

Tämä on seuraus siitä, että ruodut on ruotusopimusten kautta julistettu velvollisiksi ehdottomasti kokoamaan sotilaiksi sen miehistön, jota organisaatio edellyttää. On totta, että tämä pakko koskee vain yhteiskunnan pieniä, merkityksettömiä jäseniä. Mutta tukeutuminen pakkoon ei siten kuitenkaan ole ollut poissa ruotujärjestelmästäkään, puhumattakaan siitä velvoitteesta, jonka itse ruotulaitos sisältää. Massakutsunnat, jotka saattavat olla seurausta määräyksestä, että ”hätätilassa kukaan ei saa vetäytyä puolustamasta valtakuntaa”, vapaaherra von Born on sitä paitsi muistanut. Aivan toinen kysymys on, mitä hyötyä sellaisista kutsunnoista on. Olemme vastikään nähneet suurvallan tarttuvan tällaiseen toimenpiteeseen, se oli Ranska vuosien 1870–1871 sodassa. Siellä suoritettiin sellaisten kansalaisten joukkokutsunnat, jotka eivät kuuluneet sotilasorganisaatioon. He tulivat, he taistelivat mutta kulkivat kuolemaan, eivät voittoon, sillä he eivät olleet valmistautuneita puolustamaan maata. On valtion taholta yhtä oikeudenmukaista julistaa sellainen pakkoperiaate hätätapauksen varalle suorittamatta sitä varten valmistavaa organisointia, kuin jos lähetettäisiin ihmisiä purjehtimaan myrskyävälle merelle, vaikkeivät he olisi koskaan oppineet purjehtimisen taitoa. Se on ihmiselämän turhaa uhraamista.

Valiokunta on saanut käsiteltäväkseen esityksen, josta puuttuu, kuten uskoakseni jokainen on kauhukseen huomannut, ehto, jonka perusteella kansalaiset velvoitetaan astumaan aseisiin. Siihen on kirjoitettu, että nostoväen nuorimmat ikäluokat voitaisiin kutsua palvelukseen täydentämään vakinaisia pataljoonia, mutta siinä ei missään säädetä, että näiden asevelvollisten tulisi saada rauhan aikana harjoitusta tähän tehtävään. Valiokunta on poistanut sellaisen arveluttavan puutteen laista.

Vapaaherra von Born on ajatellut, että ihanteellisessa valtiossa voisi asevelvollisuusjärjestelmä

olla paikallaan, siellä olisi enemmän vapauksia ja oikeuksia puolustettavana kuin valtiossa, joka ei ole vielä ehtinyt kehityksessään yhtä pitkälle. Vapaaherra on toki myös ilmoittanut pitävänsä herra Silfversvanin eriävän mielipiteen edellisestä osasta, jossa puolestaan sanotaan, ettei meidän pidä ottaa käyttöön asevelvollisuutta, koska se sotisi meidän rauhantahtoisia instituutioitamme vastaan; kaipaan näiden viittausten yhteensopivuutta. Ihanteellista valtiota ei kai liene olemassa, ennen kuin ihanteellinen ikuisen rauhan tila on saavutettu. Mitä pitempi matka meillä on jäljellä tämän ihanteellisen valtion tason saavuttamiseen, sitä vähemmän voitaneen odottaa, että ilman voimakasta ponnistelua kyettäisiin mitenkään etenemään tiellä kohti korkeampaa valtiollisen olemassaolon tasoa.

Vapaaherra von Born on myös esittänyt, että asevelvollisuus voi johtaa siihen, että yksilö joutuu taistelemaan omaa vakaumustaan vastaan, kun on kysymys siitä, mikä on oikein konfliktissa, joka on ollut taistelun syynä. Ei voi kieltää, etteikö näin voisi käydä, mutta niin voi tapahtua kaikkialla. Se ei ole mikään vain meidän maatamme koskeva erityinen tilanne. Sillä ulkopolitiikka voi useimmissa parlamentaarisesti kehittyneissä valtioissa toki usein johtaa siihen, että sota puhkeaa, vaikkei se kaikkien kansalaisten mielestä ole täysin oikeutettua; eivätkä he kuitenkaan saa itse julistaa: nyt emme halua suorittaa asevelvollisuuttamme.

Uskon myös, että vapaaherra on erehtynyt, kun hän on katsonut, että tuollainen omituinen velvollisuustilanne voidaan johtaa vuoden 1789 vakuutuksen §:stä 7 ja saman vakuutuksen §:stä 45, joista viimemainittuun pitää tässä yhteydessä vedota, nimittäin että yksilöillä pitäisi jokaisella olla valta koetella, ovatko he velvollisia tottelemaan kutsuntoja. En usko, että näin voidaan sanottua lakia tulkita. Koskettelin tätä vuoden 1789 vakuutuksen §:ä 7. Vapaaherra on huomauttanut valiokunnan tavasta tulkita tätä pykälää. Pyydän sitä vastoin saada muistuttaa, että kun valiokunta viittaa siihen, se ei ole käyttänyt siitä mitään muuta tulkintaa kuin etsinyt siitä tukea lausunnolleen velvollisuudesta, jonka tämä pykälä sälyttää kansalaisille, eli ettei se voi koskea muuta kuin isänmaan puolustamista. Tämä on valiokunnan todistelussa tukemassa lausetta, että asevelvollisuus ja isänmaan puolustaminen ovat rinnakkaisia käsitteitä, jotka valiokunta on liittänyt tähän pykälään. Laajan tulkinnan pykälä on saanut herra Silfversvanin eriävän mielipiteen ensimmäisessä ehdotuskohdassa, jos nimittäin tarkastellaan tätä sanotun eriävän mielipiteen ensimmäistä kohtaa pykälän tulkintana, kuten sanamuoto viittaa. Omasta puolestani en usko, että säädyt toimisivat harkitusti, jos ne omalta osaltaan valmistelisivat sellaisen lausunnon kuin tämä mainittu eriävään mielipiteeseen sisältyvä on. Niin pitkälle ulottuva ei lakiehdotuksen tarkoitus ole.

Viittasin jo arveluttavaan puutteeseen hallituksen esityksessä. En voi olla viittaamatta tässä yhteydessä toiseen, jonka valiokunta on myöskin yrittänyt korjata. Valiokunta on tehnyt korjauksen laatiessaan ehdotuksensa viimeisen pykälän. En voi uskoa muuta, kuin että maalle olisi ollut oleellista merkitystä, jos Hänen Majesteettinsa suomalaiset neuvonantajat olisivat valmistelleet tämän tärkeän asian siten, että jo majesteetillisessa esityksessä olisi ollut sen kiistattoman totuuden tunnustaminen, että yleinen asevelvollisuus voidaan asettaa vain isänmaan puolustamiseen, sen intressien turvaamiseen.

Kenties ei ole mikään salaisuus, ainakin se on ollut valiokunnan jäsenten tiedossa, että Senaatti on lausunut monta merkityksellistä, patrioottista sanaa tämän kysymyksen valmistelevassa käsittelyssä. Minun on valitettava, että äsken nimettyjä tärkeitä asioita ei ole tehty tiettäviksi jo siinä kirjeenvaihdossa, jota lakiehdotuksen laatimisen tiimoilta on käyty.

Vapaaherra von Born on ilmoittanut, että hänen asevelvollisuuslakia vastustavan protestinsa takana on tuhansia, jotka ovat siitä samaa mieltä. Uskon myös, että toki voi olla niin nyt kuin vastakin tuhansia ja taas tuhansia, joiden sydämessä kaikuvat sanat: ”Koskaan ei väkivallan voima saa riistää isänmaatamme sellaisten pataljoonien sylistä, jotka eivät ole verta vuodattaneet”, ja jotka eivät sen vuoksi tarkastele nyt edessämme olevaa kysymystä vain siitä näkökulmasta, jota vapaaherra on halunnut pitää esillä, vaan myös siitä näkökulmasta, että jokaisen valtion, joka haluaa, että sitä kunnioitetaan, on kunnolla järjestettävä puolustuksensa. En jätä huomiotta sitä, minkä arvoisa puhuja on nimenomaan selittänyt, että hänkin haluaa armeijaorganisaation, mutta en myöskään sitä, että jokaisen sotilasorganisaation, joka haluaa täyttää tarkoituksensa, on tukeuduttava periaatteeseen, että maan puolustaminen on yleinen kansalaisvelvollisuus. Jos katsotaan, että tämä velvollisuus on voimassa vain äärimmäisenä keinona hädän hetkellä, niin ei päästä kestävään ratkaisuun, sillä milloin tämä äärimmäinen keino on tarpeen, milloin syntyy tällainen hätätapaus? Vihollisen hyökkäyksessä isänmaahan on aina sellainen tarkoitus, että se haluaa syöstä maan hätään ja pakottaa sen vastarintaan.

Vapaaherra on puhunut erittäin myönteisesti ruotuväkilaitoksesta ja saanut siinä tukea vapaaherra Hisingeriltä. Jälkimmäinen arvoisa puhuja esitti kuitenkin sellaisen näkemyksen ruotuväkilaitoksesta, että se sisältäisi tämän järjestelmän omintakeisen laadun täydellisen lakkauttamisen, sillä hän näyttää ajatelleen ruotuarmeijaa ilman upseerien puustelleja ja sotilaiden torppia ja sen myötä ruotuarmeijalle vierasta velvollisuutta suorittaa varuskuntapalvelusta. Siten se siis olisi värvätty armeija, vain sillä erotuksella, että värväystehtävä on sälytetty maanomistajien niskaan sitovan pakon avulla.

Herra Antell on ilmoittanut, että hänen on torjuttava valiokunnan ehdotus, koska se merkitsee, että myös vakinainen osa armeijaa, sen kaadereita, olisi koottu asevelvollisista ja toisi sen vuoksi mukanaan arvonnan välttämättömyyden. Arvonnan kimppuun on erityisen jyrkästi hyökännyt toinen arvoisa puhuja, herra Björkenheim. Herra Björkenheim selittää, ettei tämä ole muuta kuin sotaväenottoa eli konskriptiota, jolta olemme jo kauan säästyneet. Mutta sotaväenotto oli niin täysin erilainen järjestelmä kuin asevelvollisuus, koska silloin poimittiin mielivaltaisesti ne yksilöt, jotka katsottiin sopiviksi sotapalvelukseen ja joita pidettiin palveluksessa kauan, niin kauan, että voitiin katsoa heidän olevan täysin irti siviilikansalaisen ammatistaan. Parannetussa muodossa käytettiin tämän järjestelmän mukaisesti arvontaa mielivaltaisen oton sijasta, mutta joka tapauksessa unohdettiin kaikkien ihmisten tasa-arvo lain edessä eikä lyhennetty palvelusaikaa. Asevelvollisuusjärjestelmän mukaan ei sitä vastoin ole kyse siitä, että arvonnan kautta ilmoitetaan, että jotkut yksilöt on riistetty pois siviilikansalaisen ammatistaan tullakseen pelkästään sotilaiksi. On kyse vain heidän pitämisestään rajoitetun, suhteellisen lyhyen ajan varusmiespalveluksessa, jonka perusteella he kykenevät muodostamaan täysin harjoitetun ytimen, jonka ympärille muut asevelvolliset voivat ryhmittyä. Mikään muu keino ei voisi vähemmässä määrin kuin arvonta loukata oikeudenmukaisuuden periaatetta. Sattuma ei ole samaa kuin hyväksyntä, jonka hallintoviranomainen tai armeijan upseeri kykenisi suorittamaan; muuten voitaisiin olla sitä mieltä, että olisi jo epäoikeudenmukainen sattuma, että esimerkiksi 24-vuotias voitaisiin ikänsä perusteella kutsua sotaan, ja hän joutuu noudattamaan tätä kutsua, vaikkei hänellä olisi siihen halua, kun taas hänen vuotta vanhempi ystävänsä sattuu kuulumaan ikäluokkaan, jota ei kutsuta sotaan. Kun sellaista voi ja täytyy tapahtua myös miliisijärjestelmässä, niin myös siitä puuttuu täydellinen oikeudenmukaisuus, jos sillä ymmärretään jokaisen eri yksilön taipumusten ja muiden olosuhteiden huomioonottamista.

Herra Antell on esittänyt huomautuksen asevelvollisten joukko-osastojen kasarmielämää ja varuskuntapalvelusta vastaan. Jos varuskuntiin sijoitetut joukot, jotka ovat kaiken aikaa koossa, ovat liian pitkän aikaa samassa paikassa kokonaan asevelvollisuusorganisaation ulkopuolella olevien, värvättyjen miehistöjen kanssa, niin niiden ja muiden kansalaisten kesken ei ole sitä yhteyttä, kuin jos vakinaiset joukko-osastot olisivat lähtöisin asevelvollisten kansalaisten riveistä. Viimeksi mainitussa tapauksessa sitä vastoin tämä läheisempi suhde säilyy sotilaiden ja asevoimien ulkopuolella olevien kansalaisten välillä, ja se on erittäin tärkeää erityisesti perustuslaillisissa valtioissa.

Sama arvoisa puhuja on vertaillessaan keskenään valiokunnan ja herra Silfversvanin ehdotuksia tullut siihen näkemykseen, että tämä armeija, joka muodostuisi valiokunnan ehdotuksen pohjalta, olisi kyllä parempi kuin herra Sifversvanin hahmottelema, kun olisi kyse joukkojen viemisestä taisteluun pois maasta, mutta se ei olisi parempi puolustamaan omaa maata. Olen ehkä ymmärtänyt arvoisan puhujan väärin, sillä tämä tuntuu minusta todella jotenkin arvoitukselliselta; haluan muuten erityisesti muistuttaa, että valiokunnan ehdotus todellakin koskee isänmaan puolustamiseen perustettavaa sotilasorganisaatiota. Epäilemättä on taistelua kaukana kotoa vieraissa olosuhteissa pidettävä vaikeampana tehtävänä. Kuitenkin organisaation, joka olisi parempi tuollaisiin tehtäviin, on oltava parempi myös puolustamaan isänmaata. Näistä herra Antellin sanoista huokuu siten kuitenkin kenties tahaton tunnustus, että valiokunnan ehdottamalla organisaatiolla on etulyöntiasema herra Silfversvanin ehdotukseen nähden.

Herra Silfversvanin eriävä mielipide on saanut arvoisien eri puhujien tuen, ja sitä on ehdotettu hyväksyttäväksi vastauksena majesteetilliseen esitykseen valiokunnan mietinnön sijasta. On siksi tärkeää tarkastella huolellisesti tätä eriävää mielipidettä kokonaisuudessaan. Herra Silfversvan aloittaa esityksensä muistuttamalla sen taloudellisen järjestyksen tärkeydestä, jota nimitetään työnjaoksi, ja toteaa, miten tämä työnjako käsittää muun muassa sen, että jokaisen yksityiseen tai julkiseen palvelukseen palkatun henkilön on saatava palkkansa kokonaisena, sillä ”työmies on palkkansa ansainnut”. Nyt on kuitenkin niin, että jokaisessa yhteiskunnassa, ainakin jokaisessa pitemmälle kehittyneessä, valtio ottaa vastuulleen koko joukon palveluita yleiseksi hyväksi ilman vastaavaa palkkiota. Tämä ei ole kuitenkaan työnjaon periaatteen rikkomista; se on yksinkertaisesti seurausta siitä, että joka yhteiskunnassa on kansalaisvelvollisuuksia aivan kuten kansalaisoikeuksiakin. Arvoisa erillisen mielipiteen esittäjä on itse erinomainen ja arvostettu ei vain virkamiehenä vaan myös kansalaisena, eikä hän varmaankaan ole ollut sokea tälle tosiasialle; mutta minun näkemykseni mukaan hän unohti viitata mainittuun tosiasiaan, kun hän halusi korostaa, että jokaisen pitää saada omistautua ammatilleen. Ei riitä, että valtiossa on palkattuja virkamiehiä ja kauppiaita, maanviljelijöitä, käsityöläisiä. Heidän on oltava myös kansalaisia. Enkä ole tähän saakka löytänyt mistään todistetta siitä, ettei kansalaisen velvollisuuksiin voisi tietyissä olosuhteissa lukea kuuluvaksi isänmaan puolustamisen. Eriävän mielipiteen lausuja jatkaa: ”Meidän päivinämme on eri puolilla opittu käsittämään oikein ja arvostamaan tätä työnjaon suurta merkitystä, ja ihmiskunta on siitä saanut parhaan sadon; mutta kun sitä ei ole otettu huomioon, on sotilaallisessa mielessä lähdetty päinvastaiseen suuntaan”. – Omituinen harhakäsitys, joka on johtanut kaikki eturivin kansakunnat olemaan noudattamatta työnjakoa ja järjestämään puolustusvoimansa siten, että vain ne, jotka haluavat harjoittaa sotilasammattia työnään, voivat ottaa tämän osan työstä kantaakseen: muita se ei koske! ”Niin kauan kuin tämä poikkeus on voimassa, ei mikään työn ja kilpailun vapaus voi olla täysin voimassa”, eriävän mielipiteen esittäjä jatkaa: siksi ei tätä periaatetta voi soveltaa, kunnes ikuinen rauha laskeutuu. Sitten lisätään: ”Sotaväenoton tai pakkorekrytoinnin kautta tapahtuva vakinaisten joukkojen ylläpitämisjärjestelmä pakottaa työtätekevän väestön luopumaan suuresta osasta palkastaan pitääkseen yllä muita kansalaisia”. Kysyn, eikö tämä sama välttämättömyys luopua osasta omaa palkkaansa muiden elättämiseksi koske myös värvättyä armeijaa, kuten myös muuta kuin sotilaiden palkkaamista. Jokainen työläinen saa luopua palkastaan myös moniin muihin tarkoituksiin, jopa rikollisten ruokkimiseen vankiloissa; myöskin tämä viimeksi mainittu tapahtuu jokaisen oman turvallisuuden tähden, nimittäin ettei joudu vapaassa työssään rikollisten häiritsemäksi. Erillisen mielipiteen esittäjä jatkaa: ”On kuitenkin myönnettävä, että tietty välttämättömyys on pakottanut hallitukset ja kansat sellaiseen menettelyyn”. On hyvä, että ainakin myönnetään, että tietty välttämättömyys on olemassa; mutta kyseessä on kuitenkin absoluuttinen välttämättömyys, ellei olla valmiita ja varautuneita kaikkiin hyökkäyksiin, jotka voivat kohdistua kansakunnan elämään ja tuhota myöskin tuottavan työn ja sen jaon.

Eriävän mielipiteen esittäjä jatkaa muun muassa: ”Kokemus on jo osoittanut, että Saksassa voimaan saatettu yleinen asevelvollisuus kaikkein laajimmassa ja jäykimmässä muodossaan ei ole tuottanut hyviä hedelmiä vaan päinvastoin lamaannuttanut maan toimeliaisuuden”. Olen tässä kohdassa melkein samaa mieltä eriävän mielipiteen esittäjän kanssa. En kuitenkaan voi mennä niin pitkälle, että julistaisin saksalaisen järjestelmän lamaannuttaneen maan toimeliaisuuden; mutta epäilemättä se on jättänyt tuntuvia jälkiä maahan, kun on liioiteltu yleistä asevelvollisuutta ja järjestetty se siten, että siitä on tullut työkalu hallituksen kansainväliselle politiikalle, joka valitettavasti vallitsee ja on vallinnut koko pyhän allianssin voimassaolon alusta saakka suurvaltapolitiikaksi nimitettynä hallintomallina. Niin kauan kuin tällainen väärä suuntaus on vallalla eri kansojen välisissä suhteissa, eli osa uskoo voivansa tarttua muiden kohtaloon ja ikään kuin näyttelevänsä kohtalon roolia, niin kauan voidaan suurvaltojen yleistä asevelvollisuutta tietenkin käyttää väärin, ja siitä voi tulla lamaannuttava instituutio; mutta meidän tulee muistaa, että nimenomaan suuri rauhanaikaisten sotilaiden määrä on herättänyt eniten tyytymättömyyttä; säätyjen käsittelyssä nyt oleva ei edellytä suurta rauhanaikaista lukumäärää; se edellyttää rauhanaikaisten joukkojen määrää, joka on maan asukaslukuun verrattuna pienempi kuin missään muussa Euroopan maassa. Eriävän mielipiteen esittäjä sanoo Saksasta hiljattain annetun lausunnon mukaan: Jos näin on siellä asiain laita, miten paljon enemmän täytyy epäröidä, kun on kyse sanotun periaatteen soveltamisesta maahan, jossa työ ja terve työnjako ovat ehdoton edellytys mahdollisuudelle viettää sivistynyttä elämää”. Näyttää kuin mielipiteen esittäjän mielestä tämä olisi jotain Suomelle ominaista; sehän koskee kuitenkin kaikkia maita, sillä ilman työtä sivilisaatio katoaisi, ja korkeinkin kulttuurivaltio vajoaisi barbariaan. Tämä ei siten ole mikään argumentti. Eriävän mielipiteen esittäjä lausuu edelleen, että pakkopalvelus, jonka sotilaslaki saattaa voimaan, ”on ehdottomassa ristiriidassa meidän muiden lakiemme kanssa, mitä tulee siihen kansalaisvapauteen, jonka ne meille varmistavat”. Meillä on kuitenkin kokonainen joukko lakeja velvollisuuksista, jotka sitovat kansalaisia, ja joista ei voi vapautua. Sen vuoksi ei ole juuri niin, että tämä pakko olisi ristiriidassa meidän lakiemme muita elämänalueita koskevien säädösten kanssa.

Sivun 94 alussa arvoisa eriävän mielipiteen esittäjä korostaa, että on paljon parempaa, jos valtion ja kansakunnan kunniaa pitävät yllä sen siveellisyys ja oikeudenmukaisuudentunto, sen sivistys ja työteliäisyys, kuin jos arvonanto ja kunnioitus riippuvat kanuunojen ja pistimien määrästä. Epäilemättä näin on; kuka sen haluaa kiistää. Ei kuitenkaan voida väittää, että nykyajan valtiot etsisivät omaa kunniaansa viimeksi mainituista varoista. Mutta ei toisaalta saa myöskään unohtaa, että jokainen valtio pitää puolustustaan välttämättömänä, jotta se voi täyttää nämä korkeammat, rauhanomaiset tavoitteet, joiden kautta valtio toteuttaa tarkoitustaan.

Eriävä mielipide luettelee eri kohtia osittain majesteetillisen esityksen, osittain valiokunnan ehdotuksen tiimoilta. Ensimmäisessä kohdassa esittäjä katsoo kestämättömänä lausetta, että jokainen kansalainen on voitava pakolla sitouttaa ase kädessä puolustamaan isänmaataan, kun uhkaava hätä ei sellaista vaadi. Varsinaisen ehdotuksensa kohdassa 1 eriävän mielipiteen esittäjä kuitenkin selittää: Jokainen asekuntoinen suomalainen mies on vuoden 1789 kuninkaallisen vakuutuksen §:n 7 mukaan velvollinen osallistumaan maa puolustamiseen. Tämähän on selvä ristiriitainen perustelu. Kolmannessa kohdassa esittäjä lausuu näkemyksen, jota on jo mietinnössä lähemmin kehitelty ja sovellettu. Yleensäkään ei ole katsottu tarpeelliseksi esittää vastalauseita sellaisista mietinnön osista, joista ollaan yhtä mieltä. Neljännessä kohdassa eriävän mielipiteen esittäjä selittää, että ajatus asevelvollisuudesta valiokunnan ehdotuksen mukaan on torjuttu myös siksi, että arvonta kuormittaa enemmän köyhiä kuin varakkaita kuntia. Valiokunnan ehdotuksesta ei voida mistään kohtaa tehdä sitä johtopäätöstä, että sitä kautta meidän kuntamme oikeutettaisiin värväyksen järjestämiseen; niiltä puuttuvat siihen varat. Ellei laki niitä siihen oikeuta, ne eivät voi käyttää kuntien varoja sellaiseen tarkoitukseen. Ja tässä yhteydessä minun on eriävän mielipiteen esittäjää vastaan muistutettava, ettei valiokunnan ehdotuksesta käy mistään kohtaa ilmi, että asevelvollinen yksilö oikeutettaisiin asettamaan joku muu hänen itsensä tilalle.

Sivulla 96 mielipiteen esittäjä myöhemmin selittää kannattavansa vain vapaaehtoisjärjestelmää mutta katsoo kuitenkin aiheelliseksi ehdottaa asevelvollisuusjärjestelmää. Se tapahtuu tosin jossakin ehdollisessa muodossa eli: ”Jos säädyt siten haluavat suostua Hallitsijan toiveeseen ja saattaa voimaan kansalliseen asevelvollisuusajatukseen perustuvat puolustusvoimat, on mielestäni noudatettava edellä mainittua järjestelmää”. Herra Silfversvan on siten esittänyt ehdotuksen sellaisesta järjestelmästä, jota hän ei itse toivo toteutettavan. Mitä ehdotetun miliisin harjoitukseen tulee, katsoo eriävän mielipiteen esittäjä, että pätevän upseeriston alaisena on sen armeijajärjestyksen, joka velvoittaa kaikille saman koulutuksen antamiseen, epäilemättä edustettava paljon suurempaa puolustusvoimaa kuin sellaisen, jonka mukaan vain vähäinen osa sotapalvelusvelvollisista on käynyt läpi niin kutsutun aktiivikoulutuksen ja on sitä kautta täysin harjoitettu, kun taas kaikki muut ovat saaneet vain pinnallisen koulutuksen. Tämä pinnalliseksi määritelty koulutus lienee se, jota valiokunta on ehdottanut annettavaksi reserville, ja jonka pituus on yhteensä 90 päivää. Herra Silfversvanin esiin nostamalle miliisille on myös laskettu harjoitusajaksi kaikkiaan 90 päivää. Mutta ehkä nämä 90 päivää tuottavat perusteellisempaa harjoitusta siksi, että vain neljä tai viisi pataljoonaa varusmiesten joukko-osastoista olisi mukana harjoituksissa, kun taas valiokunnan ehdotuksen mukaan harjoituksiin osallistuisi vahvuudeltaan ja määrältään kaksinkertainen kaaderi.

Mitä sitten eriävässä mielipiteessä esitettyihin ehdotuskohtiin tulee, niin ne sisältävät miliisiä muuten koskevia samanlaisia säädöksiä, kuin valiokunta on reserville ehdottanut, vain sillä erotuksella, että 90 päivän harjoitukset järjestettäisiin kahden vuoden välein valiokunnan ehdottamien kolmen vuoden sijasta. Ehdotus nostoväestä on samoin yhdenmukainen valiokunnan ehdotuksen kanssa. On puhtaasti sotilaallinen kysymys, ovatko puolletut ammattikaaderit riittävän suuria. Arvoisan eriävän mielipiteen esittäjän on täytynyt esityksensä mukaan ruveta epäilemään sen riittävyyttä, koska tänään jaetun ”Suomen sotavoiman organisoinnin perusperiaatteet” -lisäselvityksen mukaan neljä pataljoonaa, on nostettu viiteen, minkä lisäksi on otettu vielä yksi kohta valiokunnan mietinnöstä, nimittäin että myös miliisipataljooniin on hankittava reservipäällystö.

Huomaan, että tänään jaettujen ”perusperiaatteiden” kohdassa 4 on eriävän mielipiteen kohdassa 6 esitetty säädös, että miliisin 3. ja 4. ikäluokka otettaisiin kutsuntoihin sota-aikana, tai kuten nyt sanotaan, kun on pelättävissä vihollisen hyökkäävän maahan. Kahden ikäluokan miesmäärä lienee 13 000, kenties 14 000 miestä; niiden johtamiseen ja harjoittamiseen voidaan ottaa upseereita vain 5 pataljoonakaaderista, kun taas valiokunnan ehdotuksen mukaan mittasuhteista tulee aivan toisenlaisia. Ensin kutsutaan vain yksi ikäluokka; toinen vain, jos se osoittautuu tarpeelliseksi. Tämä yksi ikäluokka, jonka määrä on 6 000 ja 7 000 välillä, käsittäisi riveissään noin 1 200 miestä, jotka ovat suorittaneet aktiivipalveluksen ja ovat siten täysin harjoitettuja, ja sen tulisi toimia yhdessä noin 5 000 miestä käsittävän vakinaisen armeijan kanssa. Pitäisi olla itsestään selvää, että sillä tavoin asevelvolliset saisivat valiokunnan ehdotuksen mukaan vahvempaa turvaa vaaran kohtaamiseen, kuin jos kaaderien määrä olisi niin vähäinen kuin eriävä esitys ehdottaa. Eriävän mielipiteen esittäjä selittää edelleen, että arvonta, joka hänen ehdotuksensa mukaan ei olisi tarpeen, on myös ”taloudellisestä näkökulmasta katsoen hylättävä, koska sitä ei voida toteuttaa ilman monia arvontakertoja eikä ajanhukkaa tai merkittäviä kuluja, jotka syntyvät asevelvollisten matkoista sekä kaikista tarkoitukseen tarvittavien komiteoiden ja toimitsijoiden töistä”. Tässä arvoisa eriävän mielipiteen esittäjä lienee erehtynyt. Arvontaan ei näitä komissioita tai toimikuntia tarvittaisi; se voitaisiin suorittaa esimerkiksi tuomarien edessä. Heitä tarvitaan katselmukseen, todistusten tarkistamiseen, sen selvittämiseen, missä tapauksessa vapautus tai lykkäys voi tapahtua, siten siis sellaisiin toimituksiin, joita ilman ei voitaisi olla myöskään silloin, jos eriävässä mielipiteessä ehdotettu miliisi otettaisiin käyttöön. Kahteen muuhun eriävän mielipiteen esittäjän ehdotukseen sisältyy kustannuslaskelma järjestelmästä, joka olisi tämän kanssa yhdenmukainen. Siihen on otettu 10 000 markkaa kutsuntakuluihin. En ota tässä kantaa siihen, voisivatko nyt nämä kutsunnat korvata yksilön oikeutta niin tärkeään, huolelliseen tarkastukseen, joka on komissioiden tehtävä.

Pyydän saada ehdottaa niiden tarkastelujen tuella, jotka olen katsonut välttämättömiksi omistaa tälle eriävälle mielipiteelle, koska sitä on kannatettu, olisiko maan säädyille mahdollista, että se toimittaisi tämän eriävän mielipiteen mukainen vastauskirjelmän, jossa olisi ristiriitaisuuksia, huomiotta jättämisiä ja virheitä. Olkoonkin, että tätä eriävää mielipidettä on tänään ilmoitettujen muokkausten avulla paranneltu siten, että sen päätöskohdat ovat selkeämpiä, minusta näyttää kuitenkin siltä, että vaikka vain torjuttaisiin majesteetillinen esitys ja pyydettäisiin siitä uutta ehdotusta tiettyjen, samalla tavoin esitettyjen perusperiaatteiden mukaan, olisi tämä toimenpide perusteltava kunnolla, esitettävä säätyjen edustajien käsitys asiasta. Minusta näyttää, ettei tämä eriävä mielipide sovellu erityisesti motivoinnin osalta kansan edustajien käsityksen ilmaisemiseen tästä tärkeästä kysymyksestä. Mitä sitten tulee itse ehdotettuun organisaatioon, niin on jo keskustelun aikana esitetty, että se epäonnistuu halutessaan liittää kaksi toisilleen vierasta järjestelmää, värväysjärjestelmän ja asevelvollisuuden. Se epäonnistuu, koska siitä ei muodostu mitään yhtenäistä kokonaisuutta. Suomen armeijan tulisi tämän ehdotuksen mukaan käsittää muutamia värvättyjä pataljoonia ja niiden takana lukuisa määrä asevelvollisia nuoria, jotka eivät pystyisi vaaran hetkellä liittymään yhtenäiseksi toverien kaaderiksi, joka olisi yhdenmukainen heidän porvarillisen elämäntapansa kanssa, vaan heidän olisi tukeuduttava vain näihin värvättyihin, jotka ovat olleet jo kauan poissa tavallisesta arkielämästä ja valinneet sotaväkilaitoksen omaksi ammatikseen yhteiskunnassa. Sotilasuran pitää olla asevelvollisuusjärjestelmän tultua voimaan erityinen ammatti vain niille, jotka muodostavat upseeriston ja aliupseeriston, mutta ei tavalliselle sotilaalle. Hänet on harjoitettava puolustamaan maata, mutta hänestä ei yleensä voi tulla johtajaa tai kouluttajaa harjoittamaan muita. Mutta olen jo liian kauan koetellut kunnianarvoisan Aatelissäädyn kärsivällisyyttä. Minulla ei ole vähäisintäkään epäilystä siitä, että vaikka eriävä mielipide ei omasta näkökulmastaan käsin tähtääkään muuhun kuin tämän kysymyksen parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, olen esittämistäni syistä pakotettu pysyttäytymään siinä käsityksessä, ettei kysymystä voida ratkaista eriävän mielipiteen ehdotuksen mukaan.

Herra Godenhjelm: Minäkin yhdyn niihin puhujiin, jotka ovat puoltaneet yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamista siinä muodossa kuin valiokunta esittää, ja perusteluni on, että jos haluaa nauttia jostakin edusta, on myös alistuttava niihin velvollisuuksiin, jotka siihen liittyvät. Jos haluamme nauttia itsenäisen valtiomuodon eduista ja kansallisesta olemassaolosta, emme saa väistellä niitä taakkoja, joita ne samalla meiltä vaativat. Täällä on tätä vastaan muun muassa väitetty, ettei päätös sodasta ja rauhasta riipu meistä itsestämme, ja että meidän sotilaamme joutuvat usein taistelemaan sellaisten intressien puolesta, jotka eivät ole meidän omiamme vaan jonkin vieraan kansan. Tällöin on kuitenkin muistettava, että meillä on oma itsenäinen asemamme ja se poliittinen turvallisuus, joka meillä on sen mahtavan valtakunnan suojassa, johon meidät on liitetty, ja ovatko sitten tämä itsenäisyys ja turvallisuus liian kalliilla hinnalla ostettuja, jos otamme kannettavaksemme ne taakat, jotka voivat johtua niistä konflikteista, joihin tämän valtakunnan poliittinen asema voi sen johtaa? Meille ei olisi mitenkään kunniakasta, jos vain ottaisimme vastaan, emmekä antaisi mitään tilalle, ja sellainen tilanne voisi myös tehdä itsenäisen asemamme varsin epävarmaksi. Eräs arvoisa puhuja on juuri viitannut menneisiin aikoihin, meidän murheidemme, voittojemme ja kunniamme kultaiseen aikaan; hän puhui siitä, miten kansamme on taistellut Saksan ja Puolan tasangoilla. Se sodan taakka, joka meidän kansallemme silloin sälytettiin, oli paljon suurempi kuin se, jota meiltä nyt vaaditaan, ja kuitenkin maamme pojat taistelivat silloin sellaisten intressien puolesta, jotka eivät olleet heidän omiaan, toisen kansan poliittisen suuruuden kasvattamisen ja sen mahdin ja vallan kohottamisen puolesta. Mutta se oli hinta siitä, että me pääsimme Ruotsin vallan kautta kosketuksiin länsieurooppalaisen kulttuuri-ilmapiirin kanssa; se oli hinta siitä vapaasta valtioinstituutiosta, jonka me siten saimme; siksi olimme mekin valmiita alistumaan niihin vaikeuksiin, jotka näihin liittyivät. Mutta siltikään meidän maallamme ei ollut silloin mitään itsenäistä asemaa siinä laajassa valtakunnassa, johon se oli liitetty, vaan maamme oli ainoastaan sen yksi maakunta. Nyt on sitä vastoin poliittinen olemassaolomme kehittynyt; olemme saaneet oman poliittisen aseman suuren Venäjän valtion vieressä. Maassamme on noussut tämän uuden aseman ansiosta uusi elämä. Olemmeko silloin sitä mieltä, että on liikaa vaadittu, jos suostumme uhrauksiin tämän aseman säilyttämiseksi? Eikö meidän tulisi päinvastoin pitää sitä sellaisena kuin oma arvomme kansakuntana vaatii, ja myös poliittinen viisaus meiltä edellyttää, eli että meidän on itse yritettävä vaalia tätä asemaa. Mutta jos on selvää, että meidän siis pitää itse ylläpitää sotavoimaa, on kaiketi selvää, että meidän pitää yrittää tehdä siitä niin hyvä kuin suinkin, mahdollisimman hyvin yhteensopivaksi sotataidon uuden koulutuksen ja myös muissa maissa tässä asiassa hyödyllisiksi katsottavien seikkojen mukaiseksi. Sen vuoksi uskon myös, että valiokunnan antama ehdotus on parempi kuin se eriävä mielipide, jonka herra Silfversvan on esittänyt, ja jonka juuri äsken herra Mechelin on niin perusteellisesti osoittanut vääräksi. Ei olisi järkevää vaan todistus pelkuruudesta, jos me haluaisimme tässä tilanteessa sulkea silmämme niiltä eri vaikeuksilta ja hankaluuksilta, jotka voisivat erityisesti yksilöiden kannalta liittyä asevelvollisuuden saattamiseen voimaan. Jos sotalainsäädännössä onkin suuremmassa määrin kuin muissa instituutioissa kyse pääasiassa organisaatiosta, niin kyllä tällaisella lainsäädännöllä lienee kuitenkin yhteistä muiden instituutioiden kanssa, siis että se henki, joka sitä elävöittää, tekee sen hyödylliseksi tai vahingolliseksi, edulliseksi tai epäedulliseksi. Tämän asevelvollisuuslain hyväksyminen aiheuttaa epäilemättä suuria muutoksia kaikissa meidän elämänolosuhteissamme, erityisesti sosiaalisissa seikoissa, ja on vaikeaa etukäteen sanoa, mihin suuntaan se vaikuttaa. Se riippuu kokonaan siitä hengestä, joka armeijaan luodaan. Mutta luotan siinä määrin kansakuntamme moraaliseen henkeen, että uskon sillä olevan riittävästi voimaa luoda tähän instituutioon sellaista elämää, joka voi olla ainoastaan hyödyksi kansallemme ja auttaa sitä kohtaamaan onnellinen tulevaisuus sekä poliittisessa että sosiaalisessa mielessä.

Herra Michael von Haartman: Jos olisin huomannut, että herra Mechelin oli pyytänyt puheenvuoroa, olisin peruuttanut oman pyyntöni, mutta kun minulla nyt se on, niin haluan käyttää sen joiltakin osin herra Silfversvanin jättämän eriävän mielipiteen tarkasteluun. Sehän on herättänyt tiettyä huomiota, ja myös tässä salissa sen puolesta on lausuttu yleviä sanoja. Herra Silfversvan on ottanut tunnuslauseekseen: ”työmies on palkkansa ansainnut”. Hän on torjunut valiokunnan koko mietinnön tukeutumalla tähän käyttämäänsä lauseeseen, että kansalaisen on saatava täysi palkkansa jokaisesta yksityisestä ja julkisesta palveluksesta ja hylkäämällä valiokunnan ehdotuksen asevelvollisuudesta. Tämä talonpoikaispuolueen Ruotsissa hyväksymä ajattelutapa on kuitenkin arveluttava. Isänmaan palveluksessa oleva työläinen on voitava palkita muulla tavalla kuin jossain verstaassa työskentelevä työläinen. Kysyn eriävän mielipiteen esittäjältä itseltään, miten hän katsoo tulleensa palkituksi niistä vaivoista ja siitä työstä, jonka hän on uhrannut isänmaan alttarille valtiopäivämiehenä. Ei varmaankaan muuten kuin saamalla tyydytyksen velvollisuutensa täyttämisestä. Samalla tavoin kansakuntakin saa korvauksen uhrauksistaan nyt edessämme olevassa asiassa, vaikkei jokainen yksityinen kansalainen saakaan täyttä korvausta, suoranaista korvausta suorittamistaan palveluksista. Valtio voi ja sen täytyykin voida vaatia vastaavia uhrauksia kansalaisiltaan. Toinen tukipilari arvoisan eriävän mielipiteen esittäjän motiiviin on sen työjärjestyksen tuottama ja tunnustettu etu, jota kutsutaan työnjaoksi. Sen periaatteita ei ole sovellettu eikä edes voitu soveltaa valiokunnan mietinnön sisältöön. Mielipiteen esittäjä järkeilee näin: kuten minulla täytyy olla yksi osa kansakunnasta pelkästään käsityöammattien harjoittajia, suutareita, räätäleitä jne., niin minulla on myös oltava siitä toinen osa, joka toimii pelkästään kansan puolustajina, vaikka se sitten tarkoittaisi kuolemista sen puolesta. Vuokraan itselleni rengin, vuokraan itselleni samalla tavoin sotilaita. Menetelmä on kätevä, mutta hylättävä nimenomaan en vuoksi, että se on liian kätevä. Kansakunnan täytyy tuntea olevansa valmis puolustamaan pyhimpiä intressejään, seistä selkä suorana kuin mies ja puolustaa näitä intressejä asein, joita hän pystyy kantamaan ja huoltamaan. Tätä itseluottamusta ei saavuteta näiden ostettujen vuokrarenkien avulla, jotka jonain kauniina päivänä voivat ryhtyä palvelemaan täysin vieraita intressejä. Kohtuullisen asevelvollisuuden on minun näkemykseni mukaan annettava kansakunnalle tämä itseluottamus, jota ilman kansakunnan täytyy matkata omaan tuhoonsa. Kansalaisen täytyy tuntea, että hän on valmis, jos niin tarvitaan, mutta sitä hän ei ole eriävän mielipiteen esittäjän ehdottamalla tavalla. Sillä nämä voimisteluharjoitukset, parempaa nimitystä en pysty niille antamaan, joihin asevelvollinen antautuu pariksi kuukaudeksi, eivät anna kansakunnalle tätä luottamusta; mahdollisesti se voi antaa tälle henkilölle sellaisen opetuksen, että hän huomaa, ettei osaa mitään eikä pysty mihinkään, mutta tuskin edes sitäkään. Sillä kun on tullut niin pitkälle, että kokee, ettei tiedä mitään eikä osaa mitään, on jo ehtinyt varsin pitkälle. Pelkästään taloudelliset syyt saavat arvoisan eriävän mielipiteen esittäjän lopulta poikkeamaan näistä vapausperiaatteista, kun hän haluaa pakottaa kansakunnan kuukaudeksi leikkimään sotaa. Olisi silloin parempi lausua vapaaherra von Bornin tavoin pahoitteleva ei, kuin ehdottaa instituutiota, joka on aivan mahdoton. Minun mielipiteeni on lopuksi, että puollan valiokunnan mietintöä periaatteessa, vaikka mahdollisesti voisi mielestäni olla syytä tehdä muutoksia valiokunnan ehdotuksen tiettyihin säädöksiin.

Vapaaherra Nordenstam: Kaksi edellistä arvoisaa puhujaa, herrat Taube ja Molander ovat arvokkaissa puheenvuoroissaan lausuneet näkemyksensä siitä, miten toivottavaa ja välttämätöntä on asevelvollisuuden saattaminen Suomessa voimaan. Heidän näkemyksensä käyvät pääasiassa yksiin minun käsitysteni kanssa. Siksi en halua viedä kunnianarvoisan säädyn arvokasta aikaa ja toistaa, mitä he jo ovat sanoneet, vaan yhdyn pääasiassa heidän lausuntoihinsa, vetoan mitä kunnioittavammin Ritarikuntaan ja Aatelistoon ja kehotan mitä lämpimämmin Aatelissäätyä hyväksymään asevelvollisuusjärjestelmän, jotta meille voidaan luoda vakinaiset ja säännölliset asevoimat.

Kreivi Aminoff: Pyysin puheenvuoron sanoakseni, että olen täysin samaa mieltä siitä, mitä herra Taube niin väkevästi ja kauniisti lausui aamupäivän istunnossa, ja että samoin yhdyn niihin näkemyksiin, joita herra Bergenstråle erittäin asiantuntevasti kehitteli. Muuten olen vakuuttunut juuri siitä, mitä paroni Nordenstam hetki sitten lausui.

Vapaaherra Indrenius: Kun pyysin puheenvuoroa, tarkoitukseni oli esittää tukeni Hänen Majesteettinsa esitykselle; mutta koska jotkut arvoisat puhujat ovat jo lausuneet sille kannatuksensa, ei minulla ole siihen mitään lisättävää, vaan toivon vain, että Aatelissääty päättää kannattaa tätä majesteetillista esitystä.

Vapaaherra Rabbe Wrede: Vaikka uskon, että useimmat tämän kunnianarvoisan säädyn jäsenet, kenties kaikki, ovat jo muodostaneet oman vankan mielipiteensä tästä tärkeästä asiasta, enkä toivo, että heiveröiset sanani sitä horjuttavat, uskon kuitenkin, että minun on avoimesti ilmaistava käsitykseni ja ilmoitettava ne syyt, joihin olen sen perustanut, vaikkakin se poikkeaa oleellisesti suuren enemmistön käsityksestä.

Heti aluksi haluan mainita, että luin ilolla valiokunnan esityksen meidän äärimmäisen puutteellisen armeijalaitoksemme parantamisen välttämättömyydestä, ja että toivon hartaasti omien asevoimien luomista. Mutta niiden kokoamisen tavasta ovat ajatukseni aivan toiset kuin valiokunnalla.

Aikamme, joka on hylännyt sekä orjuuden että kastilaitoksen, on nostanut esiin lauseen, että yhteiskunnan erilaisista tehtävistä huolehditaan parhaiten, jos jokainen sen jäsen saa vapaasti noudattaa taipumuksiaan elämäntehtäväänsä valitessaan. Yksi näistä tehtävistä on, tai sen katsotaan olevan, sotiminen muita yhteiskuntia tai valtioita vastaan, ja luonnollisinta silloin kai olisi, kuten aikoinaan oli tapana, jättää tämän tehtävän suorittaminen henkilöille, jotka omistautuvat vapaaehtoisesti sotilaan ammatille, mutta koska tällä tavoin ei ole pystytty kokoamaan niin suuria armeijoita kuin on katsottu tarvittavan, on keksitty niin kutsuttu yleinen asevelvollisuus. On tapahtunut sellainen kummallisuus, että vaikka pitäisi katsoa suureksi väkivallaksi pakottaa joku johonkin ammattiin, joka on kaikissa olosuhteissa hänen mielestään täysin kunniallinen, ei kuitenkaan epäröidä pakottaa kansalaisia hyväksymään ryhtymisen elämänsä parhaina vuosina sellaiseen ammattiin, jonka harjoittaminen, sotiminen, ei ehkä suuresta osasta tunnu oikeutetulta sinänsä, vaan vain tietyin ehdoin. Kun niitä ei sitten olekaan käsillä, heidät pakotetaan toimimaan vastoin sitä, minkä he kokevat oikeaksi. En mitenkään voi myöntää, että valtio on oikeutettu sellaiseen väkivaltaan kansalaisiaan kohtaan. Herra Snellman lausui tosin aamupäivän istunnossa, ettei luonnonoikeuden tarvitse sitoa valtio-oikeutta. Mutta onko parempi, kuten usein tapahtuu, että se rajoittuu sanktioimaan sitä, mitä valta (ts.) väkivalta on saanut aikaan. Olen herra Snellmanin kanssa samaa mieltä siitä, että yksilö saa oikeuksia vain yhteiskunnassa, mutta siitä ei seuraa, ettei hänelle ei olisi olemassa vieläkin korkeampaa lakia kuin valtion laki.

Herra Mechelin puolustaa tässä suhteessa valtion oikeutta sillä, että useimmat valtiot ovat ottaneet itselleen tämän oikeuden, mutta jos jokin asiaintila on oikeudenmukainen siksi, että se on faktisesti olemassa, niin myös orjuutta olisi voitu aikanaan puolustaa sillä tavoin, koska sitä oli olemassa kaikissa, myös kaikkein sivistyneimmissä yhteiskunnissa. Sekin aika saattaa myös tulla, jolloin asevelvollisuus on vain historiallinen muisto. Katson sen vuoksi, että asevelvollisuusjärjestelmä on oikeudellisesta näkökulmasta täysin hylättävä, ja jokainen armeijaorganisaatio on perustettava vapaaehtoisuuden pohjalle.

Kysymystä asevelvollisuuden lainmukaisuudesta, josta olisi voinut odottaa jotakin tyhjentävää perustelua valiokunnalta, joka varmaan tiesi, että mielipiteet tästä olivat jakautuneet, valiokunta koskettelee varsin pinnallisesti mietintönsä joissakin kohdissa ja perustelee tätä lainmukaisuutta sillä, että valtio voi olemassaolonsa säilyttämiseksi vaatia kansalaisiaan uhraamaan henkensä ja verensä, mikä siis on menettelytapa, joka on ristiriidassa heidän käsityksensä kanssa siitä, mikä on oikein. Tämä päättely sisältää ilmeisesti sofismin, sillä olettamus, että jokainen kansalainen on velvollinen vaaran hetkellä uhrautumaan isänmaan pelastamiseksi. Se on velvoite, jonka tunnustan vain moraalisesti mutten juridisesti päteväksi, joten tämä merkitsisi, kuten myös mietintö tunnustaa, asevelvollisuuden oikeutusta ainoastaan puolustussotiin, kun on kyse valtion olemassaolosta, muttei hyökkäyssotiin. Nyt historia kuitenkin osoittaa, että asevelvollisarmeijaa on yhtä usein käytetty sellaisiin epäoikeudenmukaisiin hankkeisiin kuin isänmaan puolustamiseenkin, ja näin on tehty alkaen uuden ajan ensimmäisestä asevelvollisarmeijasta eli Ranskan vallankumouksesta lähtien, kun Napoleon käytti sitä polkeakseen maahan muiden kansakuntien vapauden ja pyhimmät oikeudet, ja päättyen viimeiseen saksalais-ranskalaiseen sotaan, kun Preussi aloitti kolmannen valloitussotansa vajaata vuosikymmentä myöhemmin ja käytti siihen jopa nostoväkeään. Näemme, ettei edellytys, jonka myös valiokunta itse myöntää asevelvollisuusjärjestelmän oikeutuksen ehdoksi, ole tuskin missään voinut käytännössä toteutua. Tälle hairahdukselle on kuitenkin myös herra Mechelin nyt illan istunnossa perustanut asevelvollisuuden puolustuksensa ja siten yrittänyt kumota herra Silfversvanin eriävässä mielipiteessä lausutun perustelun.

Jos siis asevelvollisuus on instituutio, jota ei voi missään olosuhteissa oikeudelliselta kannalta katsoen puolustaa, niin siitä johtuva epäoikeudenmukaisuus on kuitenkin vähäisempää suvereeneissa valtioissa kuin sellaisissa, jotka eivät voi itse päättää sodasta ja rauhasta, vaan ovat politiikassaan riippuvaisia toisesta mahdista. Edellisessä tapauksessa sotilas voi siinäkin tapauksessa, ettei sota ole välitön puolustussota, lohduttautua sillä, että se kuitenkin saattaa tuottaa isänmaalle jotakin etua, jälkimmäisessä hän taistelee toisen valtion tai sen kunnian ja etujen puolustamiseksi, jotka voivat olla hänen omalle maalleen täysin vieraita. Jos hän on ammatiltaan sotilas, niin hän suorittaa velvollisuutensa ilolla, mutta jos hänet on pakotettu sotapalvelukseen, niin se on hänelle raskasta, ja koko pakkojärjestelmän epäoikeudenmukaisuus toteutuu jyrkimmässä muodossaan. Valiokunta lausuu sivulla 48: ”Suomessa voidaan aina ottaa kantaa, ettei päätökseen keisarikunnan intressien vaatiman sodan julistamisesta tai hyväksymisestä voi mikään erityinen Suuriruhtinaskunnan olosuhteiden huomioonottaminen ylipäätään mitenkään vaikuttaa”. Luonnollinen johtopäätös tästä olisi kai, että nimenomaan Suomessa pakkojärjestelmä on erityisen sopimaton, ja ainoa mahdollisesti kysymykseen tuleva periaate armeijajärjestyksestä on vapaaehtoisuus. Mutta valiokunta ei suinkaan tunnusta tätä vaan päinvastoin soveltaa pakkojärjestelmää tavalla, joka tekee sen vieläkin katkerammaksi, ja joka lisäksi kuohuttaa väkisinkin ainakin kansan suuren osan oikeudentuntoa, nimittäin arpomalla. Ja tällä tavoin koottua armeijaa valiokunta kohtelee niin ankarasti, että se joidenkin epämääräisten fraasien avulla sivuuttaa kysymyksen, pitäisikö Suomen armeijan puolustaa Keisarikuntaa oman maan rajojen sisällä tai niiden ulkopuolella. Avoimemmin ja miehekkäämmin säädyt lausuivat mielipiteensä Porvoon valtiopäivillä. Olen sanonut, etten voi oikeudellisista näkökulmista katsoen koskaan hyväksyä Suomeen sellaista asevelvollisuuslakia. Vaikka katsonkin asian tämän puolen niin tärkeäksi, etteivät sitä tasapainota edes ne suurimmat edut, joita voitaisiin muista näkökulmista mahdollisesti yhdistää asevelvollisuusjärjestelmään, niin siirryn nyt kuitenkin käsittelemään myös muita näkökulmia.

Mitä tulee väitteeseen, että asevelvollisarmeija olisi sotakelpoisempi kuin ammattiarmeija, en halua maallikkona lausua tästä mitään, mutta en kuitenkaan voi olla pitämättä kummallisena, miksi tässä ainoassa tapauksessa jonkun ammatin harjoittaja olisi vastoin kaikkia yleisiä sääntöjä kykenemättömämpi suorittamaan siihen kuuluvia tehtäviä kuin henkilö, joka taipumuksistaan riippumatta pakotettaisiin lyhyeksi aikaa omistautumaan kyseiselle ammatille.

Sen sijaan tarkastelemme erästä toista valiokunnan väitettä, koska se osoittaa meille valiokunnan perustelujen laadun, ja koska ainakin kaksi puhujaa on korostanut sitä vahvaksi syyksi asevelvollisuuden kannattamiseen. Mietinnön kolmannella sivulla valiokunta sanoo, että asevelvollisuus palvelee ”väkevänä vipuvartena kansakunnan eettisessä kasvatuksessa”, ja seuraavassa virkkeessä, että se edistää muun muassa muita hyviä ominaisuuksia kuten lainkuuliaisuutta. Tämän päämäärän saavuttamiseksi pitäisi armeijassa yleensä vallita suurempi siveellisyys ja lainkuuliaisuus kuin siviiliväestön keskuudessa; mutta nyt rikostilastot osoittavat kuitenkin juuri päinvastaista. Niinpä Ranskan asevelvollisarmeijassa tapahtuu 18 kertaa enemmän rikoksia kuin yhtä suuressa joukossa siviiliväestön samanikäisiä miehiä, Alankomaissa on rikollisuus 8 ja Itävallassa 4 kertaa suurempi armeijassa kuin siviiliväestön miesten keskuudessa. Keskiarvoksi tulee kymmenen kertaa suurempi rikollisuus armeijan piirissä kuin siviiliväestön keskuudessa, ja tässä on muistettava, että kaikki puhtaasti sotilasrikkomukset on jätetty tämän laskelman ulkopuolelle. Koska itsemurhaa ei tavallisesti lasketa varsinaisiin rikoksiin kuuluvaksi, vaikka se kuitenkin todistaa moraalisesta voimattomuudesta, otan sen tähän erikseen mukaan. Saksissa, Preussissa, Württembergissä, Ranskassa ja Ruotsissa tilastot osoittavat, että yhtä aikuisen siviiliväestön tekemää itsemurhaa kohti armeijassa tehdään 6–7 itsemurhaa. Tässä suhteessa ei tilanne ole mitenkään lohdullisempi Preussin armeijassa (tavallisesti vähän alle 6–7, mutta yhtenä vuonna 10 kertaa enemmän kuin siviilien keskuudessa). Itsemurhan motiiveista kertoo otsikko ”rikos ja rangaistuksen pelko” armeijassa 24 kertaa useammin kuin siviilien keskuudessa. Eräs eturivin saksalainen, eettisen alan tilastomies sanoo: ”Ja kuitenkin on kiistatonta, että kansan moraalittomuuden oireet ikään kuin kasaantuvat juuri armeijaan. Sieltä löydämme suhteellisesti pahimman rikollisuuden, suuren määrän aviottomina syntyneitä lapsia, kammottavimman sukupuolitautien leviämisen ja melkein useimmat itsemurhatapaukset”.

Siis juuri tämän koulun kolmivuotisella kurssillako meidän nuorisollemme on tarkoitus antaa siveyskasvatusta ja totuttaa se lainkuuliaisuuteen.

Mitä tulee asian taloudelliseen puoleen, jonka katson kuitenkin painoarvoltaan suhteellisen vähäiseksi, on kustannusten laskeminen erilaisten armeijaorganisaatioiden aiheuttamista menoista niin puutteellista, että siinä on jopa yhteenlaskuvirheitä; valiokunta ei ole myöskään ottanut huomioon, että jos asevelvollinen maksaa valtiolle vähemmän kuin ruotusotilas tai värvätty, tämä voitto on tullut niiden yksilöiden kustannuksella, jotka on pakotettu sotapalvelukseen, eikä lopulta valiokunta ole ottanut huomioon niitä suuria välillisiä kustannuksia, joita asevelvollisuusjärjestelmä väkisinkin tuottaa paljon suuremmassa määrin kuin mikään muu. Muutamalla sanalla lausuttuna nämä johtuvat siitä, että kaikkien yhteiskuntaluokkien miesten on jätettävä tavalliset elinkeinonsa, ammattinsa ja toimensa, eikä silloin voi soveltaa työnjaon periaatetta, kun kaikki rauhallinen toiminta on uhrattava sodalle. Asevelvollisuuden taloudellinen puoli muodostuu itse asiassa siten, että kun vuosittainen sotilasbudjetti on Euroopassa yli 3 000 miljoonaa verrattuna koululaitoksen 150 miljoonaan, niin silloin on toki kyse paljon suuremmista ja täysin arvaamattomista epäsuorista kuluista, jotka tekevät sen niin kalliiksi, ettei sitä ole voitu täydellisen romahduksen uhan vuoksi missään viedä johdonmukaisesti läpi, vaan on ollut annettava tilaa arvonnalle, jonka soveltuvuutta oikeudenmukaisuuteen ja kohtuuteen en usko terävimmänkään dialektiikan pystyvän osoittamaan. Sillä keinoin voidaan myös meillä tuottaa vähän lievennystä rauhan aikana, mutta lisääntyneet kulut sodan aikana olisivat silloin suhteettoman suuret mihinkään muuhun järjestelmään verrattuina. Vielä yksi huomautus. Koska kansalaisten vapaus, josta saamme nauttia suuremmassa määrin kuin useimmat muut kansat, on kasvanut yhteen meidän ikivanhojen yhteiskuntainstituutioidemme kanssa ja on niistä riippuvainen, ja koska asevelvollisuus kouraisee niitä rajusti, niin minun on pakko pelätä, että se saattaa selvästi horjuttaa tätä vapautta. Valiokunta yrittää kai historiallisessa katsauksessaan osoittaa, että asevelvollisuuden saattaminen voimaan on ennen muuta yhteydessä kehitykseen kohti vapaampia instituutioita, mutta historiasta voi löytää myös muita oppeja.

Se osoittaa muun muassa, että yleinen asevelvollisuus on ollut käytössä kaikissa barbaarisissa kansoissa, että vakinaisten armeijoiden muodostaminen on Euroopassa yhteydessä uuden ajan sivistyksen ensimmäiseen valkenemiseen, ja että kun edellä mainittu instituutio otettiin uudelleen käyttöön, se tapahtui erittäin poikkeuksellisissa ja epätoivoisissa olosuhteissa, nimittäin Ranskassa hirmuhallinnon aikakaudella ja Preussissa ranskalaismiehityksen aikana. Opimme myös, että kaksi Euroopan maata, Englanti ja Ruotsi, jotka ovat vapauden ikivanhoja vaalijoita, eivät vielä ole soveltaneet asevelvollisuuden periaatetta, vaikkeivät ne ole Manner-Euroopan suunnasta tulleen painostuksen hengen vuoksi voineet välttyä harkitsemasta sitä jonkin verran edes teoriassa. Näiden maiden kansat tuntevat varmasti vaistomaisesti, että asevelvollisuuden kautta uhkaa jokin vaara heidän vapaata yhteiskuntamuotoaan. Suomen poliittinen asema on hyvin erilainen kuin näiden valtioiden. Onko tämä asiaintila kenties omiaan, että meillä voitaisiin tehdä kokeilu vähän kevyemmin? Sanotaan, että asevelvollisuus on vahvin armeijaorganisaatio, jota ajatella saattaa. Olkoon niin. Pitääkö silloin kansan uhrata kaikki muut intressit voidakseen kehittää mahdollisimman vahvan asemahdin? Meitä pyydetään saattamaan voimaan instituution, joka on jyrkässä ristiriidassa oikeudentuntoamme kanssa, joka tarttuu arveluttavalla tavalla kansalaisvapauteemme ja uhkaa sitä tulevaisuudessa vieläkin suuremmilla onnettomuuksilla, instituution, joka jo rauhan ajalla aiheuttaa rikkaimmillekin maille taloudellisia paineita; meidän on pakotettava nuorisomme ottamaan hoitaakseen ammatin, joka riistää heidät pois rauhanomaisista toimista, ja jonka sekä fyysisesti että moraalisesti tärvelevä vaikutus on todettu; niin, meidän on saatettava sama nuoriso, joka muodostaa viisi ikäluokkaa miespuolisesta väestöstämme, sellaisen mahdollisuuden alaiseksi, että se voi joutua uhrattavaksi yhdessä ainoassa taistelussa, ja miksi tämä kaikki? Isänmaan puolustamiseksi, sanotaan. Mutta tiedämme, että muiden maiden asevelvolliset on uhrattu aivan muihin tarkoituksiin, emmekä myöskään saa tuudittautua siihen luottavaisuuteen, että muodostaisimme poikkeuksen. Uskon, että kun on kyse kansakunnan olemassaolosta, kaikki sen pojat haluavat vapaaehtoisesti, eivät minkään asevelvollisuuden tai jonkin muun sotaväenottojärjestelmän pakottamina, miehissä kiiruhtaa sitä puolustamaan. Kansakunta, jossa näin ei tapahdu, saakin kernaasti tuhoutua, se ei ansaitsekaan pysymistä hengissä.

Tämän nyt esittämäni perusteella minun on ilmoitettava hylkääväni sekä majesteetillisen esityksen että valiokunnan mietinnön. Mitä tulee herra Silfversvanin eriävään mielipiteeseen, olen ilolla ja mielisuosiolla lukenut sen perustelut, mutta joudun kuitenkin valitettavasti toteamaan, että sen loppulausunto ei sovellu yhteen perustelujen kanssa. En myöskään voi hyväksyä sitä pitkälle venytettyä tulkintaa, jonka eriävän mielipiteen esittäjä on tehnyt vuoden 1789 kuninkaallisen vakuutuksen §:stä 7. Teen sen niillä perusteilla, jotka vapaaherra von Born on esittänyt. Koska myös tämä ehdotus on laadittu yleisen asevelvollisuuden periaatteen pohjalle, en voi yhtyä siihen huolimatta niistä suurista eduista, joita sillä mielestäni valiokunnan mietintöön verrattuna on. Pyydän kunnioittavasti saada esittää kunnianarvoisalle Ritarikunnalle ja Aatelistolle, että säädyt alamaisessa vastauksessaan pyytäisivät, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa suvaitsisi antaa työstettäväksi ja armollisesti seuraavaksi kokoontuville säädyille esitettäväksi ehdotuksen armeijajärjestyksestä, joka perustuu yksinomaan vapaaehtoisuusperiaatteeseen. Ellei tämä kunnioittava ehdotus saa tukea, yhdyn mahdollisesti vapaaherra von Bornin tekemään loppulausuntoon. Ruotulaitos sisältää kyllä epäoikeudenmukaisuuden maata omistavaa väestöä kohtaan, mutta koska se voidaan poistaa valtion myöntämän subventoinnin avulla, katson että se värväykseen perustuvana on asetettava kaiken muun nyt ehdotetun edelle.

Herra von Alfthan: Jokainen näillä valtiopäivillä läsnä oleva Suomen kansan edustaja on varmaan useita kertoja kysynyt itseltään, mikä asenne hänen tulisi ottaa tässä suuressa ja yhteiskunnan kannalta tärkeässä asiassa, joka nyt on huolellisen valmistelun jälkeen annettu säätyjen ratkaistavaksi. Myös minä olen esittänyt tämän kysymyksen itselleni ja tullut kypsän harkinnan jälkeen seuraavaan yksinkertaiseen tarkastelutapaan, jonka pyydän saada nöyrästi esittää kunnianarvoisalle säädylle ja samalla esittää lähemmin erään näkökulman, jota ei ole käynnissä olevan keskustelun aikana näkemykseni mukaan riittävästi huomioitu. Kun lähden siitä näkemyksestä, että maan kaikkinainen hyvinvointi vaatii ehdottomasti, että Suomi mahdollisimman pian kokoaa ja ylläpitää omaa kelvollista armeijaa, ja ettei tilaisuus, joka nyt tarjoutuu sellaisen saamiseksi kohtuullisin ja hyväksyttävin ehdoin, ehkä koskaan enää toistu, niin minusta näyttää, etteivät säädyt toimisi yhtä harkitusti, jos ne nyt hukkaisivat tämän tilaisuuden eivätkä hyväksyisi jossain muodossa majesteetillisen esityksen periaatteita yleisen asevelvollisuuden saattamisesta voimaan. Vapaaherra von Born on aamupäivän puheenvuorossaan esittänyt huomautuksen Asevelvollisuusvaliokunnan perustelua vastaan siltä osin, että valiokunta olisi järkeillyt suunnilleen näin: Suomi tarvitsee armeijan, siis saatetaan voimaan yleinen asevelvollisuus. Kyllä vain; mutta on lisättävä, että jos Suomi ylipäänsä haluaa oman armeijan, niin yleinen asevelvollisuus on saatettava voimaan, ja jos Suomi haluaa kunnollisen armeijan, niin sen on myös tehtävä myönteinen päätös tästä samasta instituutiosta. Vapaaherra von Born on edelleen puhunut uhasta, että jos Suomi kokoaa armeijan yleisen asevelvollisuuden pohjalta, tämä armeija voisi joutua Suomen sidonnaisuuden vuoksi rintamalle yhdessä Venäjän armeijan kanssa. Koska minulla oli lähinnä myös tarkoitus yrittää mahdollisimman hyvin valaista sitä asemaa, joka Suomella on keisarikunnan puolustusvoimissa, niin tämä vapaaherra von Bornin huomautus antaa minulle lisäsyitä käsitellä tätä aihetta. Suomen aseman merkitys keisarikunnassa on käsitykseni mukaan viimeksi mainitulle siinä, että Venäjän pääkaupunki, Pietari, joka sijaitsee noin 13 000 virstan matkan päässä suunnattoman suuren valtakunnan vastakkaisesta päästä eli Tyynen meren rannasta, on vain päivän marssin päässä Suomen rajasta, ja Suomi siten suojaa maantieteellisen asemansa vuoksi Pietaria maasta käsin aloitetulta yllätyshyökkäykseltä ja vahvistaa samoin meripuolustusta satamiensa avulla. On välttämätöntä pitää kiinni tästä näkökulmasta, jos todella halutaan ymmärtää suhteemme keisarikuntaan siltä kannalta katsoen, josta nyt on kysymys; sillä tämä asiantila eli että Suomi suojelee Pietaria, on ja tulee aina olemaan pääasia, ja siihen verrattuna kaikki muu on merkitykseltään vähäpätöistä. Erityisesti Suomea on pidetty viime aikoihin asti niin köyhänä väestä ja rahasta, ettei siltä ole odotettu tai vaadittu mitään vahvistusta keisarikunnalle, saanen sanoa, vahvistusta elävien puolustusvoimien kautta. Tätä puolta asiassa on tarkasteltu, sivumennen sanoen, suurella välinpitämättömyydellä, josta sattuvana ja myös varoittavana todistuksena se asiaintila, että värvätyt tai ruotuväen joukko-osastot, joita aina välillä on koottu ja pian taas hajotettu, niin että maa on Venäjään liittämisen jälkeen ja erityisesti viimeisten kymmenen vuoden ajan ollut käytännössä kokonaan vailla minkäänlaista armeijaa. Seuraus siitä on välillä ollut muun muassa, että maan sisäiseen varuskuntapalvelukseen, jopa vahdinpitoon vankiloissamme ja kruunun kassoilla on jouduttu käyttämään venäläisiä sotilaita. Kukaan isänmaan arvoa omien tai muiden silmissä vaaliva ei kieltäne, etteikö tässä olisi ollut ja edelleen on jotain Suomea syvästi nöyryyttävää. Majesteetin esitystä yleisen asevelvollisuuden saattamista voimaan Suomessa pitäisi näin ollen jokaisen tervehtiä mitä suurimmalla tyytyväisyydellä. Samalla tämä keisarillinen esitys tarjoaa maalle mahdollisuuden saada kelvolliset sotavoimat, ja sitä kautta tunnustetaan, että alamainen poikkeustila, jossa maa on tähän saakka ollut, on katsottu voitavan lakkauttaa. Suomi voi tämän jälkeen, jos tämä laki hyväksytään, oleellisessa määrin puolustaa itse itseään ja samalla osallistua keisarikunnan ja erityisesti sen pääkaupungin puolustamiseen, ei enää pelkästään kompleksisen maansa ja sotasatamiensa kautta, vaan myös ihmisvoimin siten, että se pystyy asettamaan isänmaahan hyökkäävää vihollista vastaan nuorukaistensa rintaman. Majesteetin esityksessä tarjottuja ehtoja ei voi pitää millään tavoin kohtuuttomina, koska ne kevyempiä kuin se taakka, jonka useimmat muut maat joutuvat puolustusvoimiensa järjestämisen vuoksi itselleen sälyttämään. Sen vuoksi katson, että Asevelvollisuusvaliokunta on toiminut oikein ja isänmaallisesti, kun se on ehdottanut, että säädyt käyttäisivät nyt tarjoutunutta tilaisuutta hyväkseen. Se on tilaisuus, joka ei ehkä kovinkaan pian, kenties koskaan enää toistu. Sellaisten vakavien mahdollisuuksien vallitessa on säätyjen harteille pantu vastuu todella raskas. Maa on epäilemättä kohtalonsa käännekohdassa, ja sen onni ja onnettomuus riippuvat nykytilanteen oikeasta ymmärtämisestä ja siitä, mitä tulevaisuus voi tuoda tullessaan. On toivottava, että maan edustajilla tai ainakin heidän tärkeimmillä edustajillaan jokaisessa säädyssä olisi sellainen valtiomiehen ominaisuus, joka pystyy lukemaan tulevaisuuden salaisuuksia ja tulkitsemaan nykyhetken merkkejä. Valtiomiehen ominaisuudet ovat toki yleensä harvinaisia ja erityisen harvinaisia pienissä kansoissa kuten meidän kansassamme. Mutta ellemme siis voi toivoa pystyvämme nostamaan edes pientä kulmaa siitä verhosta, joka kätkee meiltä tulevaisuuden, niin me voimme ja meidän pitääkin sen sijaan tutkia mennyttä ja oppia siitä, mitä historia voi meille opettaa. Huomaamme silloin, ettei mikään kansa, suuri tai pieni, ole ollut oikeutettu itsenäiseen kansalliseen elämään, ellei se ole kyennyt puolustautumaan tai ymmärtänyt puolustaa itseään, ja jos palaamme omaan maahamme ja kysymme itseltämme, mikä herätti uudelleen henkiin sen kauan uinuneen suomalaisen kansallistietoisuuden, niin vastaus on, että sen teki Suomen jaloin poika, sen suuri, kuolematon runoilija, jonka avoimen haudan äärellä koko maa äskettäin seisoi syvästi surren. Hän sai aikaan tämän ihmeen palauttamalla maanmiestensä mieliin muinaisen suomalaisen armeijan urotyöt; laulamalla, miten tämä sotajoukko ymmärsi taistella ja kuolla ruhtinaan, isänmaan ja kunnian puolesta. Tämä sama urhea ja uskollinen armeija ymmärsi jopa osoittaa arvotusta jalomieliselle voittajalleen kuten myös itselleen ja sille kansalle, jonka piiristä se oli lähtenyt. Tällä oli varmasti suuri ja ansiokas osuus sen onnellisen osan valmistamiseen maalle, joka oli tullut sen osaksi, kun se oli liitetty keisarikuntaan, Suomen kansan nostamiseen kansakuntien joukkoon. Sellaisia ovat historiasta saatavat opetukset.

Ne osoittavat, millainen merkitys on järjestetyllä armeijalaitoksella maan maineelle ja kansakunnan olemassaololle. Nämä opit vaativat suureen ääneen, ettei nyt saa antaa niiden uhrausten pelotella, jotka täytyy tehdä, tai niiden ennakkoluulojen, jotka on murskattava! En myöskään usko, että maassa on yhtään ajattelevaa miestä, joka ei näkisi, miten välttämätöntä on, että Suomessa on oltava kunnollinen armeija. Ja jos olenkin edellä viipynyt niin kauan tässä aiheessa, niin olen tehnyt sen korostaakseni erityisesti, että maan säätyjen tulisi nyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ja hyväksyä ehdotettu pohja yleisen asevelvollisuuden saattamiseksi voimaan, koska oletettavasti mitään muuta ei voi saavuttaa. Monet arvostetut kansalaiset, tämän ja muiden säätyjen kunnioitetut jäsenet, ovat eri lailla vakuuttuneita Suomelle sopivimmasta armeijajärjestelmästä. En epäile hetkeäkään, etteivätkö nämä herrat ole vakuuttuneita ehdottamansa järjestelmän sopivuudesta. En myöskään epäile hetkeäkään, etteivätkö nämä herrat rakastaisi suomalaista isänmaata samalla lämmöllä, joka elävöittää meitä kaikkia, mutta pahoittelen sitä harhakäsitystä, jonka vallassa he tuntuvat olevan. Heidän ehdotuksensa nousee heti itseään vastaan, koska sen ei voida millään lailla katsoa antavan vastausta majesteetilliseen esitykseen, ja koska se on siten omiaan herättämään selkkauksia, joiden herättäminen ei mielestäni ole loppuun asti harkittua. Epäilen myös, kestääkö tämä ehdotus sotilaallisten auktoriteettien taholta tulevan kritiikin. Pyydän saada muistuttaa mieliin, mitä olen jo lausunut aikaisemmin kootuista ja taas lakkautetuista värvättyjen ja ruotuväen pataljoonista. Maan ei pidä riskeerata, että sen korkeilla kustannuksilla perustettu armeija taas lakkautettaisiin, mutta niin voi käydä, ellei sillä ole vahvempaa pohjaa kuin värvääminen. Mutta eniten minulla on huomauttamista armeijalaitoksesta eriävän mielipiteen esittäneiden kanssa siitä, ettei heidän ehdottamansa armeija herätä luottamusta voimiinsa, ja että siten menetettäisiin yksi niistä pääasiallisista tarkoituksista, joihin Suomen nyt pitäisi pyrkiä. Edes kooltaan jossain määrin kunnioitusta herättävät värvätyt joukot kävisivät niin kalliiksi, ettei maksa vaivaa edes ajatella niitä. Puolestaan arveluttavalta näyttää kyllä myös Suomen sotalaitoksen perustaminen miliisijärjestelmän pohjalle. Euroopan sivistysvaltioiden joukossa on miliisijärjestelmä viety tiukasti läpi vain Sveitsissä, jonka puolueettomuuden ovat toki suurvallat taanneet, ja jonka maa-alue on täynnä korkeita vuoria ja syviä rotkoja, joiden takana ja joissa myös miliisin voi katsoa pystyvän puolustautumaan kohtuullisen hyvin. Myös kaukasialaisilla vuoristokansoilla on miliisejä, mutta ne ovatkin puolivillejä heimoja.Myös Turkki on perustanut sellaisia joukkoja, mutta niitä nimitetään bascbi-bozukeiksi. Koska myös ruotuväkiarmeijaa on nykyään pidettävä jo puoliksi ajastaan jälkeen jääneenä, niin minusta näyttää, ettei Suomelle jää muuta vaihtoehtoa kuin omaksua se järjestelmä, joka on hyväksytty useimmissa Euroopan valtioissa, ja joka perustuu siihen, että rauhan aikana ylläpidetään mahdollisimman vähän joukko-osastoja, mutta sitä vastoin sodan aikana voidaan koota aseisiin mahdollisimman suuri määrä koulutettua miehistöä. Tarkoitukseni ei ole ruveta nyt käsittelemään järjestelmän yksityiskohtia. Sen hyvistä puolista ja haitoista on keskusteltu jo aamupäivällä, ja niitä on sitä paitsi esitetty seikkaperäisesti valiokunnan mietinnössä. Haluan vain lisätä muutaman sanan itse tästä mietinnöstä. Jokainen on varmaan odottanut sitä mitä suurimmalla kärsimättömyydellä, ja tunnustan, että yllätyin tämän työn perusajatuksen ja muodon viimeistelyn rohkeudesta, jota tämän nyt säätyjen käsittelyssä olevan työn toimittamisessa on osoitettu. Oli tämän mietinnön kohtalo mikä tahansa, jokaisen on myönnettävä, kuten jo monelta taholta on lausuttukin, se valtava vaiva ja omantunnontarkkuus ja ennen muuta kaikki se lämmin isänmaanrakkaus, joka siihen on sisään kirjoitettu sekä se, että erityisesti perusteluille on leimaa-antavana epätavallisen selkeä esitys ja johdonmukaisuus. Samalla kun valiokunta on yrittänyt säilyttää majesteetillisen esityksen pääperiaatteet, se on yrittänyt laatia ehdotuksen, jonka säädyt voisivat hyväksyä, ja josta mahdollisesti jopa hallitus pitäisi. Sanon mahdollisesti, sillä tällä ehdotuksellakin on, sikäli kuin osaan sitä arvioida, omat puutteensa, eikä niitä kenties ole kovinkaan vähän. Ohimennen haluan muun muassa mainita, että joitakin heikkoja kohtia on vapaaehtoisia koskevassa luvussa, ja jos se hyväksyttäisiin muuttamattomana, sen perusteella tuleva Suomen armeija saisi joukon varsin nuoria upseereita. Valiokunta on myös ahtanut mietintönsä täyteen joukolla epäkoherentteja, vailla välttämätöntä yhteyttä kokonaisuuteen olevia toiveita, jotka luultavasti johtuvat niistä riidoista, joita valiokunnan sisällä on käyty. Mutta erityisesti vastustan valiokunnan mietinnöstä sitä, että se sisältää niin monia ja niin oleellisia poikkeamia majesteetillisesta esityksestä. Olisi ehkä ollut järkevämpää olla tekemättä niin suuria muutoksia, olla ottamatta ehdotukseen sellaista, mikä siihen ei ehdottomasti kuulu, vaan esittää mieluummin näitä vaatimuksia toivomusten muodossa. On luultavaa, että tässä tapauksessa olisi ollut suurempi mahdollisuus saada nähdä näiden toiveiden jonain kauniina päivänä todella toteutuneen. Vaikken siten voi yhtyä kaikin osin valiokunnan mietintöön, niin voin kannattaa sitä oleellisilta osin, ja niin minun on tehtäväkin, ja siksi saan kunnioittavimmin puoltaa yksityiskohtien tarkasteluun ryhtymistä. Näkemykseni asiassa on siis kaikessa lyhykäisyydessään, että maan arvokkuus ja hyvinvointi vaativat sitä kokoamaan oman, kelvollisen armeijan. Tähän tarjotaan nyt tilaisuutta, jota ei mielestäni pidä hukata. Uskallan toivoa, että kun meillä nyt on edessämme Majesteetin esitys elämämme ja omaisuutemme uhraamisesta isänmaan alttarille, tämä kunnianarvoisa sääty antaisi siihen sellaisen vastauksen, jota Hänen Keisarillinen Majesteettinsa Suomen Ritarikunnalta ja Aatelistolta odottaa. Herra Björkenheimin puheenvuorossaan esittämää lausuntoa vastaan, jonka mukaan tämä ehdotus tunkeutuisi väkisin ihmisen pyhimpiin oikeuksiin, haluan vain huomauttaa, että vapaan kansalaisen pyhin oikeus ja velvollisuus on oltava isänmaan puolustaminen. (Hyvä, hyvä).

Herra Jägerhorn: Asevelvollisuusajatuksen hylänneet ovat sanoneet, ettei se oli kestävä, mikäli se tarkoittaa jokaisen kansalaisen velvollisuutta puolustaa isänmaataan ase kädessä, kun uhkaava hätä ei sellaista vaadi. On kuitenkin vaikeaa, ellei suorastaan mahdotonta määritellä, missä raja eri tilanteiden välillä kulkee: silloin kun on uhkaava hätä vaiko silloin, kun kaikkein todellisin tarve isänmaan puolustamisesta ilmenee, koska kumpikin näistä tilanteista kuitenkin ilman muuta vaatii maan puolustamista.

Kummassakin mainitussa tapauksessa on sitä paitsi ehdottoman välttämätöntä, että varusmiehet on jo sitä ennen harjoitettu aseenkäyttöön, mikä siis edellyttää sellaisen armeijajärjestyksen välttämättömyyttä, joka käsittää maan kaikki asekykyiset miehet. Ellei ole tehty laajoja päätelmiä siitä, missä kulkee valtion vallan raja yksilöihin nähden, päädytään lopulta kuitenkin toteamukseen, että yksilön velvollisuus on tässä tapauksessa, oli hän armeijalaitoksen puolesta tai sitä vastaan, alistaa henkilökohtaiset lahjansa ja taipumuksensa sen yleisen velvollisuuden alaisiksi, että hän pystyy hetkellä, jolloin valtion intressit sitä vaativat, asettumaan puolustamaan sitä parhaan kykynsä mukaan. Sellaisen hetken, jolloin tämän velvollisuuden on astuttava voimaan, määrittää perustuslakimme mukaan vain valtion ylin johto.

En voi pitää asevelvollisuusajatusta hylättävänä, vaan katson, että se on päinvastoin periaatteessa oikeampi kuin värväysjärjestelmä, joka de facto poistaa sen, että valtion jokaisen jäsenen on noustava sitä puolustamaan, tai ruotulaitos, joka samaan järjestelmään luottamalla vaatii vielä lisäksi maanomistukseen perustuvan rahoitustaakan. Eräs aamupäivän puhuja, herra Bergenstråle, jolla sitä paitsi on kokemusta, jota hän on kartuttanut upseerina kaikenlaisten suomalaisten joukkojen komentajana, selvitti todella asiallisella ja iskevällä tavalla sekä värväysjärjestelmän että ruotulaitoksen sopimattomuuden nykyaikaisen sodankäynnin olosuhteisiin. Tämän ja muiden syiden pohjalta, joita asiantuntijaherrat ovat tänään esittäneet, ei näytä olevan mitään epäilystä siitä, ettei meidän ole sota-aikana pakko hylätä äsken mainittuja kahta järjestelmää. Minulle ei siis jää muuta kuin hyväksyä se järjestelmä, jonka Euroopan eturivin sivistysmaat ovat tässä asiassa omaksuneet, ja joka on ominaisuuksiltaan sellainen, että meidän on juuri sen vuoksi lähdettävä samalle tielle. Meidän poliittinen tilanteemme edellyttää meiltä sitä paitsi välttämättä, ettemme tässä suhteessa saa periaatteessa poiketa mainitusta sotilasjärjestelmästä, varsinkin kun se on saatettu voimaan myös siinä valtiossa, jonka kanssa olemme yhdistyneet saman valtikan alle. On kylläkin totta, ettei meillä ole mitään sananvaltaa, kun tehdään sodan ja rauhan kysymyksistä ratkaisevia päätöksiä, jotka oikeastaan ovat niiden uhrauksien vastapainona, joita kansan elämään niin syvästi vaikuttava armeijalaitos vaatii. Mutta kuin valiokunnan mietintö merkitsee sellaisen asevelvollisarmeijan kokoamista, jonka päätarkoitus on oman maan puolustaminen ja sen toteuttaminen, uhkasi onnettomuus siis miltä suunnalta tahansa, minkä olen yrittänyt osoittaa olevan kansalaisten oma asia, täytyy tämä kohtalo kantaa sellaisena, maksoi mitä hyvänsä. Meidän osamme ei myöskään ole tällä hetkellä sen parempi. Ehdotettu uusi yleisen asevelvollisuuden järjestelmä ei pahenna meidän olosuhteitamme; päinvastoin. Mikäli hallitsija ja säädyt hyväksyvät valiokunnan mietinnön, se tuottaa tietoisuuden siitä, että armeijamme tulee puolustamaan pelkästään kruunua ja isänmaata sekä sitä kautta auttamaan myös keisarikunnan puolustamisessa, kuten mietinnön sivulla 124 sanotaan.

Minun on kuitenkin tunnustettava, että olen erityisen suurella mielenkiinnolla kuunnellut niitä puhujia, jotka ovat tänään korottaneet äänensä päinvastaiseen suuntaan, ja kun sen jälkeen olen tarkoin tutkinut heidän esittämiään syitä sekä mietintöön liitetyssä eriävässä mielipiteessä esitettyjä perusteluita, en ole tullut niistä vakuuttuneeksi, että meillä asevelvollisuuden voimaan saattamiseen liittyisi sellaisia onnettomuuksia tai oikeuden loukkauksia, joita sitä vastaan on esitetty. Ajatus asevelvollisuudesta sellaisena kuin valiokunta on sitä mietinnön sivuilla 1 ja 3 niin lämpimästi ja totuudenmukaisesti perustellut, saattaa olla syntynyt syistä, jotka eivät ole yhteneviä kansan todellisten intressien kanssa, kuten jotkut puhujat ovat tänään maininneet. On epäilemättä jalo aate, että ajatus yhteisen isänmaan puolustamisesta, johon osallistuvat kaikki sen pojat, ylhäiset tai alhaiset, rikkaat tai köyhät, samojen lakien mukaan ja samoin oikeuksin vailla mitään poikkeuksia yksilön itsensä vuoksi, ja sen edessä kumarran mielelläni pääni. Jätän kuitenkin sikseen, miten valiokunta on löytänyt ehdotukseensa tästä parhaan ratkaisun. Mutta kun valiokunta sanoo mietintönsä sivulla 89, että säätyjen tulisi alamaisessa vastauksessaan esitykseen tästä asiasta pyytää, että: ”Hänen Keisarillinen Majesteettinsa suvaitsisi, sen jälkeen kun asevelvollisuuslakia on sovellettu kymmenen vuotta, tai jo sitä ennen, mikäli Hänen Majesteettinsa katsoisi sen tarpeelliseksi, antaa säädyille keisarillisen esityksen, jonka tarkoitus on ryhtyä niihin muutoksiin, joita kyseiseen lakiin kenties voidaan tehdä, ja joiden voidaan maassa saadun kokemuksen perusteella osoittaa olevan muutoksen tarpeessa”, haluan myös omalla äänelläni pääasiassa kannattaa mainittua ehdotusta.

Herra Silfversvan: Kun Ritarikunnan ja Aateliston herrat valitsijat kunnioittivat minua viime keväänä valitsemalla minut osallistumaan Asevelvollisuusvaliokunnan työhön sen jäsenenä, ymmärsin paremmin kuin hyvin, että edessäni oli varsin vaikea tehtävä; isänmaanrakkaus pakotti minut kuitenkin lähtemään mukaan tähän valiokuntaan, vaikka olin jo ennestään kolmen valiokunnan varsinainen jäsen. Heti valiokunnan aloitettua työnsä minun on ollut pakko esiintyä opponenttina ja vastustaa niitä periaatteita, jotka valiokunnassa on yritetty saada kuuluviin. Kauan olin opponenttina yksin, mutta vähitellen yksi ja toinenkin valiokunnan jäsenistä yhtyi käsityksiini tästä kysymyksestä. Periaatteet, joita vastustin, ovat nähtävissä eriävän mielipiteeni perusteluissa. Nämä perustelut on eräs arvoisa puhuja yrittänyt tänään repiä riekaleiksi tavalla, joka ei täysin vastaa totuutta. Hän on pätkinyt niitä eikä ole siteerannut niitä kokonaisuudessaan. Minun olisi helppoa tehdä samoin valiokunnan perusteluille, sillä jokaiselta sivulta löydän syytä siihen, mutta hienotunteisuuteni sekä edelleen jatkuva valiokunnan jäsenyys kieltävät sen minulta. En myöskää tekisi oikeutta kahdelle arvoisalle puhujalle, vapaaherroille von Born ja Wrede. Jälkimmäinen on myös päästänyt minut puuttumasta enää useimpiin niistä väitteistä, joita herrat Mechelin ja von Haartman ovat kohdistaneet eriävään mielipiteeseeni ja siihen liitettyyn ehdotukseen. Olen kuitenkin velvollinen kertomaan Aatelissäädylle tämän ehdotuksen synnystä tai pikemminkin eriävän mielipiteeni jälkimmäisestä osasta, jota en Aatelissäädyn mielestä ole millään tavoin perustellut. Olen nimittäin itse vapaaehtoisuuden kannalla, minkä olen selvästi ilmoittanut perusteluissani. Mutta koska tiesin, että maan säätyjen keskuudessa on monia, ehkä suurempi osa, jotka kannattavat asevelvollisuusperiaatetta, josta tässä yhteydessä käyty keskustelukin on todistanut, ja koska valiokunta ei ole esittänyt mitään muuta ehdotusta kuin sen, jonka valiokunta on tehnyt majesteetillisen esityksen pohjalta, niin katsoin, että minun velvollisuuteni on tehdä vastaehdotus. Tätä ei kuitenkaan saa katsoa täydelliseksi ehdotukseksi. Tässä on vain näkökohtia, joiden pohjalta arvelin, että olisi mahdollisuus tehdä ehdotus asevelvollisuuden saattamiseksi voimaan Suomessa. Olen eriävässä mielipiteessäni korostanut sitä näkökulmaa, että sellaisen ehdotuksen työstäminen pitäisi jättää asiantuntijoille, ainakin pitäisi voida edellyttää tällaista työtä valiokunnalta, joka on koostettu siten kuin Asevelvollisuusvaliokunta on ollut eikä vain yhdeltä ainoalta eriävän mielipiteen esittäneeltä. Moni on kuitenkin puoltanut ehdotustani; en kuitenkaan tiedä, saavuttaako se mitään suurempaa vastakaikua, mutta varmasti tiedän, että se on joka tapauksessa hyödyttänyt tätä asiaa, se on nostanut keskustelun, josta seuraa, ettei ratkaisun hetkellä, kun äänestys majesteetillisesta ehdotuksesta ja valiokunnan mietinnöstä käydään, kukaan mene ja pudota äänestyslippuaan uurnaan kysymystä sen enempää pohtimatta. Herra Mechelin on syyttänyt minua vuoden 1789 vakuutuksen uuden pykälän venytetystä tulkinnasta. En ole antanut pykälän nykyisen sanamuodon pohjalta tätä tulkintaa, vaan olen ehdottanut sitä pohjaksi uudelle sitoumukselle ja siten lisännyt sen niiden näkökohtien joukkoon, joita olen esittänyt säätyjen hyväksyttäviksi, joskin myös muutoksin. Edelleen täällä on moitittu, että olen esittänyt värväysjärjestelmän ottamista käyttöön asevelvollisuuden edellyttämän niin kutsutun ytimen muodostamisessa. Haluan nyt kysyä: eivätkö sekä upseerit että muutkin komentajat ole tavallaan värvättyjä? Mitä muuta kuin värvättyjä ovat ne, jotka omistautuvat tälle työlle palkkiota vastaan, vaikkakin he tuntisivatkin kutsumusta sotapalvelukseen? Jos tehdään johtopäätöksiä herra Mechelinin väitteestä, kun hän rinnastaa asepalveluksen muihin kansalaisten tehtäviin, osoittaakseen siten vääräksi lausuntoni, että työmies on palkkansa ansainnut, niin eikö siltä pohjalta voida lopulta edellyttää, että maan virkamiehien ja muiden valtion palvelijoiden myös tulisi palvella palkatta. Väitetään myös, että ero värväyksen ja tässä ehdotetuilla arpomisen sisältävillä sotaväenotoilla on siinä, että jälkimmäisen kustannukset ovat pienemmät, tai että värvätty tulee kalliimmaksi kuin sotaväenotossa valittu. En voi nähdä asiaa siten. Edellisessä tapauksessa valtio antaa ehdollisen korvauksen niistä uhrauksista, joihin sotilas joutuu alistumaan, jälkimmäisessä taas valtio pakottaa sotaväenotossa valitun myöntämään tätä korvausta vastaavan tappion. Edelleen täällä on korostettu asevelvollisen ja muun yhteiskunnan yhteyden välttämättömyyttä. Halutaanko silloin väittää, ettei värvätty sotilas ole yhteiskunnan jäsen. Hänethän on myös otettu kansan lasten parista, myös hänellä on koti. Eräs puhujista, herra Taube, on täällä korostanut, että tein ehdotuksellani sellaisen esityksen, jota voitaisiin verrata sikiöön, joka ei ole valmiiksi kehittynyt, haamuun siltä ajalta, jolloin minäkin olin palveluksessa. Tiedän myös, että tätä keinoa on käytetty vaikuttamaan eräässä muussa säädyssä eri lailla ajatteleviin. Uskon olevani yhtä oikeutettu siinä kuin täällä joku muukin katsottavaksi suomalaiseksi ja Suomen kansalaiseksi. Suomessa keinui isieni kehto, Suomessa keinui aikoinaan myös minun kehtoni; lähes 40 vuotta olen nyt palvellut tätä maata niin hyvin kuin vain olen voinut. En usko, että olen toiminnallani millään tavoin vahingoittanut maata tai että olen jollain tavoin laistanut kansalaisvelvollisuuksistani. Väitetään, että arpomalla kootusta ytimestä, jos saan kutsua sitä sillä tavoin, tulisi parempi kuin otannalla valitusta. Tämä kuulostaa minusta uskomattomalta, varsinkin jos sen kokoaminen tapahtuu tavalla, jota valiokunta on ehdottanut. Tässä kohdin myös valiokunnan asevelvollisuusperiaate joutuu yhteentörmäykseen vapaaehtoisuusperiaatteen kanssa. Jos valiokunnan ehdotusta lukee huolella, löytää yhden jos toisenkin ulospääsytien asevelvollisuuslain ohittamiseksi ja keinoksi välttää aktiivipalvelus. Saanen viitata joihinkin näistä ulospääsykeinoista. Ensiksikin on sellaisia asevelvollisia, jotka eivät saavu arvontaan, toisin sanoen sellaisia, jotka ovat joko uneliaisuuttaan tai hitauttaan jääneet matkanvarrelle tai päätyneet johonkin kapakkaan. Sellainen hairahdus rangaistaan seuraavana vuonna pakottamalla nämä astumaan aktiivipalvelukseen. Edelleen on, jos niin saan sanoa, naamioimalla hivutettu värväys itse arvontaan. Herra Mechelin on väittänyt, että olen eriävällä mielipiteelläni määrännyt kunnille uuden vastuun, kun olen esittänyt, että tämä värvääminen kohdistuisi ankarammin köyhiin kuin varakkaisiin. Jos ilmaus on puutteellinen, mitä en nyt pysty palauttamaan mieleeni, niin merkityksestä pitäisi kuitenkin selvitä, että olen tarkoittanut taloudellisessa mielessä epätasa-arvoisiin kuntiin kuuluvia jäseniä, en kuntaa kokonaisuudessaan. Yhteen kootuilla varoilla voidaan löytää henkilöitä, jotka niissä ensisijaisesti tarjoutuvat astumaan aktiiviseen palvelukseen. – Tätä kutsun yksinkertaisesti värväykseksi ja väitän, että se tekee koko arvonnasta naamiaiset. Pidän tästä tavasta sikäli, että se perustuu vapaaehtoisuusperiaatteeseen, ja että voi olla asevelvollisia, joita ei arvonnan tuloksesta huolimatta kuitenkaan voitaisi katsoa kelvollisiksi sotapalvelukseen. Tällaista herra Bergenstråle esitti aamupäivällä värvätyistä sotilaista. Aivan niin, tiedämme kyllä, että on ollut esimerkkejä, ettei värvättyä sotilasta ole voitu minkään rangaistuksen avulla saada vannomaan niin kutsuttua lippuvalaa. Ollaanko silloin sitä mieltä, että tällaista tapahtuisi arvonnan kautta. Valiokunta ottaa vielä mukaan yhden vapaaehtoisten luokan, sellaiset, jotka ovat täysinpalvelleita aktiivipalveluksessa, mutta haluaisivat vielä jäädä armeijaan. Heistä olisi vielä jonkin verran hyötyä, jos heidän palkkionsa olisi korkeampi, mutta ei mitenkään voi uskoa, että kukaan pätevä mies jäisi joukko-osastoonsa 36 markan vuosipalkalla, ei vaikka hänellä olisi erityinen into sotilaselämään; ei, ei varmaankaan, erityisesti kun on muistettava, että hän on sotilaslakien alainen yleisen siviililain sijasta. Jos luullaan, että sellaisissa olosuhteissa tämä ydin pysyisi kelvollisena, ja että onnistuttaisiin muodostamaan armeija, jossa älykkyydellä on edes jonkinlaista suurempaa merkitystä, niin silloin erehdytään. Herra Mechelin korosti myös, että minun eriävästä mielipiteeni perusteluista ja tietyistä pykälistä voi löytää monia yhtäläisyyksiä valiokunnan ehdotuksen kanssa. Tämän pitäisi ihmetyttää minua vielä enemmän kuin se voi ihmetyttää herra Mecheliniä, koska herra Mechelinille pitäisi olla tuttua, että ehdotukseni esitettiin valiokunnalle jo viime keväänä. Tein siihen sitten useita muutoksia, vaikka lopulta palasin alkuperäiseen vain sen vuoksi, että olisin saanut muutosten kautta valiokunnan tekemään yhteistyötä paremman ehdotuksen tekemiseksi. Tähän liittyy vielä se seikka, että eriävä mielipiteeni esitettiin jo ennen kuin valiokuntamietintö oli laadittu tai edes esitelty valiokunnassa. Minulla ei ole koskaan ollut osuutta valiokunnan perusteluihin, muta sitä vastoin valiokunnalla on ollut osuus minun eriävään mielipiteeseeni. Herra Mechelin huomautti, että jopa tänään on jaettu oikaisuja, jotka sisältävät muutoksen ehdotukseeni. Koska tämä muutos on syntynyt säätyjen keskuudessa 40–50 henkilön yhteisvoimin, niin minua ei pidä syyttää sellaisen muutoksen syntymisestä. En ole myöskään esittänyt näkemyksiäni täydellisenä ehdotuksena. Sitä minulla on jo ollut kunnia korostaa kunnianarvoiselle Aatelissäädylle. Vaikkakin olisin sallinut itselleni sellaisen muutoksen tekemisen kuin ehdottaa viittä neljän pataljoonan sijasta, niin tämä on pikkuasia sen muutoksen rinnalla, jonka valiokunta on rohjennut tehdä §:ään 11, joka on koostettu samalla tavalla. En vie Ritarikunnan ja Aateliston aikaa enää tämän pidempään.

Herra Taube: Kun minulla oli aamupäivän istunnossa kunnia nauttia kunnianarvoisan Aatelissäädyn huomiosta ja lausuin muutaman sanan asevelvollisuuskysymyksestä, en luullut, että herra Silfvesvanin eriävä mielipide alistettaisiin niin perusteelliseen tarkasteluun. Mutta kun niin tapahtui, ja erityisesti herra Mechelin kohdisti tähän eriävään mielipiteeseen niin hyvin ajateltuja, hyvin perusteltuja, hyvin esitettyjä huomautuksia, pyydän myös minä saada huomauttaa joistakin herra Silfversvanin esittämien perustelujen kohdista. Herra Silfversvan sanoo sivulla 92, ettei ”mikään lakiesitys voi kohdistua niin syvälle yhteiskunnan sisäisessä elämässä kuin se, joka velvoittaa jokaisen asekelpoisen nuorukaisen ryhtymään sotilaaksi joko omasta tahdostaan tai sen vastaisesti ottamatta huomioon hänen henkilökohtaisia ominaisuuksiaan”, ja jatkaa sitten, ”sellainen lakiehdotus voi meillä helposti kaivaa maata sen perintötalonpoikaissäädyn alta, jonka vapauteen ja itsenäisyyteen yhteiskuntarakenteemme perustuu”. Tätä vastaan pyydän saada esittää kysymyksen, eikö ruotulaitos, joka pohjautui yksinomaan maata omistaviin ja suomalaiseen talonpoikaissäätyyn, ollut vieläkin enemmän omiaan kaivamaan maata talonpoikaissäädyn jalkojen alta, kuin mitä asevelvollisuus voi tehdä, koska asevelvollisuus koskee samalla tavoin kaikkia yhteiskuntaluokkia. Mutta näin ei ole kuitenkaan ollut asian laita; talonpoikaissääty nauttii tänä päivänä asemasta, jota koskevat samat säädökset yhteiskunnassa kuin silloin, kun käsite talonpoikaissääty syntyi. Se ei siis muodosta mitään vaaraa asevelvollisuuden hyväksymiselle. – Edelleen eriävän mielipiteen esittäjä sanoo sivulla 95, että ”velvollisuus aseharjoituksiin ja sotapalvelukseen ei koske kaikkia samalla tavalla, minkä vuoksi asevelvollisuuden todellinen ajatus on jäänyt niin selvästi sivuun, että ehdotettua rekrytointia pitää oikeastaan katsoa arpomisen pohjalta rakennetuksi sotilaanotoksi”. Mikä vaara tässä arpomisessa on, on toinen kysymykseni. Kun emme kerran voi joka vuosi määrätä koko vuosiluokkaa varuskuntapalvelukseen, niin täytyyhän kuitenkin siihen ottaa tarvittava kiintiö. Kaikki arvontaan menevät joutuvat ottamaan saman riskin; toinen astuu aktiivipalvelukseen, toinen osallistuu jollain muulla tavalla asevelvollisuuden suorittamiseen, mutta kaikki ovat samanarvoisia, eikä arvonnassa saa olla mitään vastenmielistä. Lopuksi, sivulla 96, herra Silfversvan katsoo, että neljän pataljoonan tulisi riittää varuskuntapalveluun ja varusmiesten kanssa suoritettaviin aseharjoituksiin. Jokaisen pitäisi käsittää, että niin monta pataljoonaa tarvitaan jo varuskuntapalvelukseen, ellemme halua jatkuvasti antaa julkisten kassojemme ja vankiloittemme vartiointia vieraiden sotilaiden tehtäväksi. Mitä meille silloin jää varusmiesten kouluttamiseen? Rajoitan puheenvuoroni niihin huomautuksiin, jotka minulla on nyt ollut kunnia esitellä Aatelissäädylle, ja uskon, että tällä eriävällä mielipiteellä on kuitenkin, vaikka se esittäytyykin vain joidenkin näkemysten välittäjänä, jotka otettaisiin täydennettävän ehdotuksen pohjaksi, niin monia puutteita, alkaen tunnuslauseesta ”työmies on palkkansa ansainnut” ja päättyen varusmieheen ja nostoväkeen 40 vuoden ikään saakka, ettei sitä voi hyväksyä.

Vapaaherra Hisinger: Jos olen kuullut oikein, niin herra Mechelin on väittänyt, että minun ehdotukseni ruotulaitoksen palauttamisesta torppia lukuun ottamatta, sisältää jo itsessään oman kuolemansa siemenen, koska ruotulaitos ilman torppia on kohtuuttomuus. Tämän kiistän jyrkästi ja kummastelen suuresti tämän arvoisan puhujan tietämättömyyttä siitä, että Ruotsissa vallitsee yleisesti tunnettu tilanne, että ruotuja ilman torppia on olemassa, eikä esimerkiksi koko Taalainrykmentissä ja Westmanlandin rykmentin yhdessä, Taalainmaalle sijoitetussa komppaniassa, ei ole koskaan ollut ruotuja, joihin torppa kuuluu; mikä perustuu Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa armolliseen asetukseen ja järjestelyyn rahvaan ja sotilaiden välillä Kopparbergin läänissä vuodelta 1728, § 5. Tämän vuoksi pitäisi herra Mechelininkin voida myöntää, että ruotulaitos ilman torppia on todellakin ollut olemassa, on nytkin olemassa ja voi edelleen olla olemassa, sekä että siten sellainen armeijaorganisaatio on hyvinkin ajateltavissa.

Herra Oker-Blom: Useat arvoisat puhujat, ennen muuta herrat Mechelin ja Snellman ovat käsitelleet pääasiallisimpia huomautuksia, jotka on tehty valiokunnan mietintöä vastaan. Minun ei siten tarvitse enää lausua asiassa mitään, vaan pyydän vain saada tarkastella joitakin huomautuksia, jotka vapaaherra von Born on tehnyt valiokunnan nyt tarkasteltavanamme olevaa mietintöä vastaan. Mutta ennen kuin menen siihen, haluan kuitenkin muutamalla sanalla lyhyesti ottaa esiin ne moninaiset ja suuret vaikeudet, joita valiokunta on kohdannut käsitellessään tätä vaikeasti ratkaistavissa olevaa kysymystä. Nämä vaikeudet on helpompi käsittää kuin määritellä sanoin, ja myös tänään täällä lausutut toisistaan eroavat mielipiteet todistavat liiankin hyvin, miten vaikeasti ratkaistavissa tämä kysymys on. Mutta valiokunta on uskonut voivansa ratkaista vaikean tehtävänsä parhaalla mahdollisella tavalla, kun se on yrittänyt, mikäli suinkin on ollut mahdollista, asettautua sellaiseen näkökulmaan, että oikeudenmukaisuus ja kohtuullisuus otettaisiin huomioon; ja valiokunnalla oli täysi luottamus siihen, että maan kunnianarvoisat säädyt näkisivät valiokunnan nyt edessämme olevassa mietinnössä ilmauksen totisesta vaivannäöstä yrittää ratkaista kysymys niin tyydyttävällä tavalla kuin vain suinkin mahdollista ottamalla huomioon avoimuus ja järkkymätön lojaalisuus, jotka ovat aina olleet Suomen kansalle leimaa-antavia. Aion nyt lyhyesti ilmaista näkemykseni yleisen asevelvollisuuden välttämättömyydestä nyky-yhteiskunnalle. Pyydän kuitenkin saada aluksi lukea joitakinvarteenotettavia sanoja mietinnöstä, jonka ovat julkaisseet vuonna 1867 Ruotsissa istuneet komiteat, joiden tarkoitus oli löytää ratkaisu ruotulaitoksen ja ratsupalveluvelvollisuuden poistamista koskevaan kysymykseen. Nämä komiteat oli muodostettu hallituksen luottomiehistä ja asiantuntijoista, ja he korostivat muun muassa seuraavaa: ”Sotalaki eli se laki, jonka mukaan valtion puolustusvoimat järjestetään, niitä ylläpidetään ja kehitetään, on maailmanhistorian saatossa osoittanut olevansa todenmukaisin ilmaus valtiossa eri aikakausina vallitsevista moraalisista voimista yhdistyneenä sen kulttuurin ja sen isänmaanrakkauden jatkumiseen. Jo vanhimmista ajoista lähtien ovat erilaiset puolustusorganisaatiot – palkkasoturit tai vakinaiset armeijat ja kansalaisten asevelvollisuus tai kansan aseistaminen vaihdelleet keskenään sen mukaan, miten suotuisia valtioiden sisäiset yhteiskunnalliset olosuhteet ovat olleet sivilisaation jatkuvalle kehitykselle. Vakinaisten armeijoiden juuret juontavat vanhimpiin historian tuntemiin kansoihin. Intialaiset ja egyptiläiset, joissa kastilaitos loi mahdollisimman täydellisen kansalaisten keskinäisen erottelun; Kiina, jossa vakinaiset sotajoukot muodostettiin vahvistamaan suurta muuria, joka ei olisi voinut yksin suojella maata tataareja ja mongoleja vastaan; Karthago, joka luotti pelkästään palkkasotureihinsa, ja jolla oli palkkalistoillaan kahden maanosan kansoja; Makedonian valtakunta taistelemaan tottuneine sotajoukkoineen; ja lopuksi Rooman keisarikunta, joka Augustuksen aikana kehitti huippuunsa tämän sotalaitoksen järjestelmän. Tämä osoittaa selvästi, ettei vakinaisten armeijoiden olemassaolo ole mikään uudemman Euroopan keksintö, vaan se on syntynyt vanhimpien aikojen sivilisaatioista. Kaikkien aikojen kokemus osoittaa kuitenkin, että kun maan puolustuslaitos on yksinomaan perustunut sellaiseen kansalaisten keskinäiseen erotteluun, jonka avulla erityinen yhteiskuntaluokka saa aseenkäytöstä ainoan elantonsa, ja joka koulutetaan ja kasvatetaan soturin ammattiin, kun taas muut yhteiskuntaluokat ovat aivan vieraita sotapalvelukselle, ja omistautuvat vain rauhanomaisille ammateilleen – se on onnistunut täyttämään tehtävänsä vain tietyn aikaa, mutta on sitä vastoin sisässään kantanut oman loppunsa siemenen, joka on sitten viimein johtanut yhteiskunnan poliittiseen tuhoon; pääasiassa siitä syystä, että sellainen täydellinen sotilasammatin erottaminen on yhteiskunnan sisällä luonnotonta, kun taas todellinen sotilaallinen henki voi kukoistaa vain kansalaisten arkielämän hoivissa ja saada ravintonsa niistä moraalisista voimista, jotka eivät elävöitä vain yhteiskuntaa vaan myös ihmiskuntaa.

Niin tuhoutui lopulta Karthago palkkasotureineen antiikin historiassa, ja Makedonian valtakunta, joka syntyi Aleksanteri Suuren hajonneesta monarkiasta, sortui vakinaisine sotajoukkoineen ja sotimaan tottuneine joukkoineen Rooman tasavallan legioonien hyökkäykseen; Persian monarkian ylivalta murtui taistelussa Ateenan aseistettuja kansalaisia vastaan, valtion, joka ei suurimman loistonsa päivinä Rooman tavoin tuntenut muita sotilaita kuin omat kansalaisensa ja säilytti Temistokleen ja Perikleen aikana saavutetun poliittisen suuruutensa niin kauan kuin isänmaanrakkaus johti valtion jokaisen kansalaisen aseisiin, mutta menetti sen, kun sodasta tuli käsityöläisammatti, ja syntyi suuria ihmisjoukkoja, jotka tarjosivat palveluksiaan eniten tarjoavalle. Keskiajalla Italian kaupungit puolustautuivat seitsemää suurta armeijaa vastaan, jotka Fredrik Barbarossa johti toinen toisensa perään Saksasta Italiaan, ja kun hän oli lyönyt sankarillisen Milanon maan tasalle, mutta sen asukkaat olivat taas rakentaneet kaupungin muurit, nämä löivät hänen joukkonsa Lignanossa vuonna 1176. Kun sittemmin näiden vapaiden kaupunkien yhteishenki loppui, ja palkkasotureista tuli nk. condottierien aikana tärkein perusta heidän puolustusvoimilleen kansalaisten asevelvollisuuden sijaan, niin he lopulta menettivät poliittisen vapautensa ja joutuivat vieraiden maahantunkeutujien uhreiksi. 1100-luvun kuluessa pienen italialaisen tasavaltalaisryhmän keskuudessa henkiin herännyt vapaudenkaipuu on loistava esimerkki totuudesta, jonka mukaan kaitselmus on varustanut kaikki olemassaolonsa, vapautensa ja omaisuutensa puolustamiseen tarvittavilla voimilla ja keinoilla, ja että kyky siihen riippuu vain yksilöissä ja yhteiskunnassa olevista moraalisista voimista. Kaikki tämä sai uuden ajan historian alussa yhtä suurenmoisen seuraajan yhdistyneiden Alankomaiden taistelusta Espanjan Filip II:n kanssa. – Edelleen on valiokunnan mietintöön liitetyssä, historiallisessa yleiskatsauksessa lyhyt esitys siitä, miten tämä sama ajatus kehittyi Ranskan vallankumouksen aikana ja siirtyi sieltä Preussiin, ja miten sitä kaikkialla sovellettiin vaaran hetkellä. Preussista se kulkeutui vähitellen muihin Euroopan maihin, ja vuoden 1866 jälkeen on nyttemmin yleinen asevelvollisuus otettu käyttöön melkein kaikissa Euroopan valtioissa. Kaikki mannermaan mahdit ovat rakentaneet armeijaorganisaationsa asevelvollisuuden pohjalle, poikkeuksina vain ne valtiot, joilla on kaukaisia siirtomaita epäterveessä ilmastossa, ja jotka ovat vielä säilyttäneet värvättyjä joukko-osastoja; mutta myös nämä valtiot ovat omaa puolustustaan varten yrittäneet ottaa käyttöön enemmän tai vähemmän harjoitetun miliisin. Näin ollen näemme, että tällä hetkellä yleinen asevelvollisuus vallitsee melkein koko Euroopassa. Ei ole yhtään maata eikä yhtään valtiota, joka olisi niin riippumaton, ettei sen olisi pakko ottaa toisten kansojen instituutioita huomioon; kaikkein vähiten pienelle valtiolle sopii, että se yrittäisi tehdä poikkeuksen ja joutuisi siten ristiriitatilanteeseen muiden kanssa sen vuoksi, että sen instituutiot poikkeavat muista huomattavalla tavalla. Tämä johtaa väkisinkin aina ennemmin tai myöhemmin vaikeuksiin ja konflikteihin, eikä kenelläkään ole oikeutta hankkia silmät avoinna vaikeuksia omalle kansalleen. Toistan, että meidän on omasta puolestamme, Suomen puolesta, mahdotonta erottautua tässä suhteessa kaikista muista maista ja kaikista niistä laeista, jotka sääntelevät armeijalaitosta muussa Euroopassa. Mutta sellainen ei ole sen valiokunnan arvoisan jäsenen tarkoitus ollutkaan, joka on lausunut eriävän mielipiteensä kyseisestä pyrkimyksestä. Hän toivoisi toisenlaista armeijalaitosta, miliisijärjestelmään perustuva armeijalaitosta, jossa olisi värvättyjä kaadereita. Herra Mechelin on jo torjunut tämän ajatuksen. Minun ei siten tarvitse enää ryhtyä sitä lähemmin tarkastelemaan, vaan haluan vain vastaukseksi ottaa esiin joitakin huomautuksia, jotka on tehty mietintöön liitettyjä laskelmia vastaan, sekä puuttua muutamaan muuhun esitettyyn väitteeseen. On sanottu, että asevelvollisuuden voimaan saattamisen jälkeen olisi Saksasta pois muuttavien määrä kasvanut huomattavasti. Mutta ei ole luultavaa, että asevelvollisuus olisi aiheuttanut Saksassa tällaisia seurauksia, koska niin ei ole käynyt muissakaan maissa, joissa sama on otettu käytäntöön. Maastamuuttoa ei siten ole tapahtunut Ranskasta eikä myöskään Italiasta; en tosin tunne tilannetta, miten on käynyt Turkissa ja muissa maissa, joissa asevelvollisuus on astunut voimaan. Jos siis muutto pois Saksasta on ollut suurta, sillä on oltava pääasiallinen syynsä jossain muualla kuin asevelvollisuudessa. Edelleen on väitetty, että Saksassa ollaan aikeissa luopua yleisestä asevelvollisuusjärjestelmästä. Tämä on tosin oletus, luulo, mutta se ei perustu mihinkään, joten jokainen voi siis olla päinvastaista mieltä, uskoa jotain vastakkaista, ja minä olen niitä, joilla on täysin vastakkainen käsitys; sillä uskon, ettei armeijajärjestelmää, oli se mikä tahansa, saateta voimaan hetken mielijohteesta, sattuman oikusta, vaan että sen määrää nimenomaan pakottava välttämättömyys. Ja asevelvollisuusjärjestelmä on nykyään pakottava välttämättömyys Euroopan valtioissa, ei vain monien sosiaalisten syiden vuoksi, vaan pääasiassa suunnattomasti helpottuneiden kommunikaatioyhteyksien ansiosta. Kun nykyään on mahdollisuus kuljettaa suuria armeijakuntia pitkiä matkoja kaikkine tarvikkeineen joidenkin viikkojen ja päivien, aivan, jopa joidenkin tuntien aikana, niin valtioille, jotka ajattelevat olemassaoloaan ja puolustustaan, ei ole vaaran uhatessa mikään ongelma ryhtyä valmistautumaan. On pakko ryhtyä toimenpiteisiin ja harjoittaa suuri joukko kansasta, jotta näiden voimat olisivat tarvittaessa käytössä vaaran hetkellä, joka voi tulla äkkiä ja ilman ennakkoaavistustakaan. Tästä syystä on mahdotonta jättää puolustusta sivuun, kunnes vaara on käsillä, ja olen vankkumattomasti vakuuttunut siitä, että mitä täydellisemmiksi kommunikaatiovälineet tulevat, sitä välttämättömämpää se on, ja että siten yleisen asevelvollisuuden tarve lähitulevaisuudessa pikemminkin kasvaa kuin vähenee. Jotkut arvoisat puhujat ovat korostaneet, että jokainen kiiruhtaisi ilolla puolustamaan maata vaaran hetkellä, mutta sellainen ei ole toteutettavissa, sillä puolustus täytyy jo aikaisemmin järjestää ja siihen on valmistauduttava; vain siten siitä on hyötyä ja se voi tuottaa tuloksia; muutoin se johtaa vain tarpeettomaan ihmishenkien menetykseen. On edelleen huomautettu, että asevelvollisen armeijan kustannuslaskelma olisi virheellinen ja liian alhainen erityisesti ansionmenetysten osalta. Minulla ei kylläkään ole nyt käsilläni mitään parempaa lähdettä, johon voisin vedota, kuin esite, jonka julkaisin joitakin vuosia sitten, mutta koska laskelmat ja tiedot lukumääristä perustuvat siinä miliisin ja muiden järjestelmien kustannuslaskelmista kirjoittaneiden tutkijoiden teoksiin, ensi sijassa Rüstow’n yleisesti tunnettuun teokseen, niin ne ovat luotettavia. Edellä mainittu kirjoittaja ottaa esiin muun muassa, että palkka-, vaatetus- ja ylläpitokustannukset sekä ansionmenetysten aiheuttamat kulut ovat Sveitsissä 2 frangia per päivä, josta noin puolet lasketaan ylläpitoon ja palkkaan, toinen puoli sitä vastoin ansionmenetyksen kuluiksi; ja tämä siis Sveitsissä, jossa työstä maksettavat palkat ovat luultavasti korkeammat kuin meillä. Valiokunta on olettanut ansionmenetyksen kuluiksi yhtä suuren summan, nimittäin sille osuudelle kaaderijoukoista kohdistettavaksi, jotka ovat palveluksessa ympäri vuoden. Markka päivässä merkitsee yhteensä 365 markkaa vuodessa, jonka vakituinen sotilas saa tililleen ansionmenetyksensä korvaukseksi. Mitä reserviläisten ansionmenetykseen tulee, niin tämä menetys on laskettu 2 markaksi päivältä kiireisten kesän työaikojen osalta, jolloin nämä harjoitukset järjestetään, riippumatta siitä, ovatko reserviläiset ruotuväkeä vai asevelvollisia, sillä voidaan olettaa, että kesäpäivät ovat ainakin puolta kalliimpia kuin talvipäivät; mutta siinäkin tapauksessa, että tämä luku olisi liian matala tai liian korkea, se ei vaikuta lopputulokseen, kun lukuja verrataan järjestelmien kesken, koska sama kustannus on laskettu molempiin tapauksiin. Suhde pysyy joka tapauksessa samana. On myös huomautettu, että ruotuväkiarmeijan kustannukset on laskettu liian korkeiksi, mutta sitä en voisi uskoa. Todisteeksi tästä haluan sanoa, että Ruotsin maanpuolustuskomitea laski vuonna 1865 yhden ruotusotilaan kuluiksi 128 riikintaaleria, 21 äyriä; mutta tässä täytyy huomauttaa, että Ruotsissa ei ole tehty vain yhtä, vaan useita yrityksiä laskea ruotusotilaasta aiheutuvat kustannukset; nämä laskelmat ovat kaikki antaneet erilaisia tuloksia, niin että esimerkiksi rykmenttien ja kaartien antamien tietojen mukaan kulujen on määritelty nousseen 150 riikintaaleriin 32 äyriin, rusthollien ja ruotukuntien kulujen lieventämisen mukaan sitouduttiin 126 riikintaaleriin, 32 äyriin, ruotuarmeijassa maksettujen käteisten palkkojen mukaan 112 riikintaaleriin, 91 äyriin, vakanssimaksun mukaan 109 riikintaaleriin, 42 äyriin, ja markkinoiden keskiarvon mukaan 93 riikintaaleriin, 75 äyriin. Tässä on viisi tai kuusi erilaista laskelmaa, jotka on tehty eri perustein, ja siten on tietenkin saatu erilaiset lopputulokset. Ero niiden kesken, siis ero korkeimman ja alhaisimman summan välillä nousee jopa 60 riikintaaleriin. Valiokunnan mietintöön otettu luku on se rahamäärä, jonka vuoden 1867 komitea on ilmoittanut, ja joka on suunnilleen keskiarvo korkeimman ja matalimman summan välillä. En siis katsoisi sitä harhaanjohtavaksi, mutta myönnän kyllä kernaasti, että eri laskelmat ovat osittain hankalia; ne pohjautuvat lähinnä niihin eri perusteisiin, joista on lähdetty. Voin taata ainoastaan sen, että tiedot on kerätty niin omantunnontarkasti kuin suinkin. – Siksi en näin ollen voi yhtyä siihen ehdotukseen armeijaorganisaatiosta, jota arvoisa eriävän mielipiteen esittäjä on tarjonnut, vaan kaiken kaikkiaan pidän parempana sotajoukkojen organisoimista yleisen asevelvollisuuden pohjalta, ja siksi pyydän, että kunnianarvoisa Ritarikunta ja Aatelisto hylkäisi eriävän mielipiteen ja hyväksyisi sitä vastoin Hänen Keisarillisen Korkeutensa esityksen ja valiokunnan mietinnön, joissa ehdotetaan meidän sotalaitoksemme järjestämisen pohjaksi yleistä asevelvollisuutta, johon kuuluvat liikkuvat asevelvollisten kaaderit.

Vapaaherra V. von Born: Tässä Suomen säätyjen käsittelemistä kysymyksistä kaikkien aikojen tärkeimmässä katsoin aiheekseni pyytää vielä kerran puheenvuoroa, jotta voisin ottaa kantaa joihinkin väitteisiin, jotka on tehty sitä näkemystä vastaan, jonka tulkkina olen ollut; ja täten valitan, etten voi olla niin lyhytsanainen, kuin myöhäinen ajankohta vaatisi. Minun täytyy ensiksi kääntyä vastustamaan herra Snellmania, joka tänään aamupäivällä selitti, etteivät valtio-oikeudelliset teoriat ole täällä paikallaan, että niiltä puuttuu todistusvälineen arvo. Minua hämmästyttää, suorastaan satuttaa kuulla sellainen lausunto mieheltä, joka on tehnyt valtio-oikeuden ja valtio-oikeudellisten teorioiden hyväksi kenties enemmän kuin kukaan muu tässä maassa. Koska hän ei enää näytä antavan arvoa tälle omalle työlleen, suokoon hän anteeksi nuoremmalle polvelle, että se ottaa kiitollisena vastaan ne lahjat, jotka hän on tällä tärkeällä alueella lahjoittanut maalleen. Uskon, että valtio-oikeudelliset teoriat ovat tässä paikallaan, kuten kaikessa muussakin. Tiedän, että niiden on katsottu kautta aikojen kuuluviksi todistuskeinoina todistusvoiman tykistöön: juuri niillä ammutaan tohjoksi ennakkoluulot ja väärinkäyttö. Johtotähtenä toimintoihimme on meillä kyllä oltava teoria, meillä on oltava perusta, jolla seisomme, tavoite, jota kohti suuntaamme katseemme, jotta voimme kulkea eteenpäin horjumatta ja suuntaamme kadottamatta.

Toinen aamupäivän puhuja, herra Taube, on erityisesti takertunut vähän epäselvemmin esittämääni lausumaan, kun sanoin, että Suomi on tähän saakka kulkenut rauhallisen kehityksen tietä. En nyt pysty varmasti toistamaan sanojani niiden alkuperäisessä muodossa, mutta tarkoitin luonnollisesti sitä, että Suomen kehityskaari on jo 68 vuoden ajan ollut rauhanomainen, eikä kukaan varmaankaan voi väittää tätä toteamusta vääräksi. Tämän ainakin suhteellisen rauhanajan kuluessa Suomi on tehnyt tavattoman paljon hyvää valtio-oikeudelliselle olemassaololleen; ja vaikkakin kunnia esityöstä kuuluu sitä edeltäneelle aikakaudelle, niin kukaan ei kuitenkaan voi kieltää, että useimmat sen ajan hedelmät ovat kypsyneet juuri tänä aikana vuoden 1809 jälkeen. En mitenkään aliarvioi sitä, mistä meidän on ollut kiittäminen menneitä aikoja, mutta minun täytyy myös arvostaa korkealle sitä vaikeaa työtä, jota on tehty viimeksi kuluneina 68 vuotena. Herra Taube on edelleen lausunut muutamia sydämellisiä ja lämpimiä sanoja pelostani, että tämän maan asevelvollisuus synnyttäisi maastamuuttoa. Haluan muistuttaa, että tämän lakiehdotuksen mukaan ei ole mitään keinoa välttää asevelvollisuutta, siinä on rangaistus sille, joka yrittää välttää tämän velvollisuuden itsetypistyksen avulla, ja rangaistus tulee pääasiassa siitä, että hän juuri sillä, arpomatta, tekee itsestään kelvottoman sotapalvelukseen. En moiti tällaisen lain määräystä, haluan vain tuoda esiin, että sen ansioista ei ole muuta keinoa välttää asevelvollisuutta kuin tehdä häpeällinen rikos tai antautua alttiiksi kuritushuonerangaistukselle. Sellainen on tämän lakiehdotuksen seuraus. Jos vastaavissa olosuhteissa tapahtuisi maastamuuttoa, ei sitä pidä turhaan liikaa ihmetellä. Olen aamupäivällä viitannut Saksan esimerkkiin. Kukaan ei voi kieltää, etteikö saksalaisissa olisi paljon siveellisyyttä ja vakavamielisyyttä, ehkä enemmän kuin useimmissa eurooppalaisissa; ja kuitenkin sieltä on tapahtunut viime aikoina suuressa määrin muuttamista pois maasta, ja useimmat Saksan valtiomiehet ja ajattelijat ovat nykyään yksimielisiä siitä, että asevelvollisuus on suurin syyllinen tähän asiaintilaan. Vaikken tämän ja muiden näkyvissä olevien esimerkkien avulla uskallakaan toivoa, ettei meillä maastamuuttoa tapahtuisi, niin tämä mahdollisuus lienee perusteltavissa. Jos yksilö tuntee yhteiskunnan lakien loukkaavan hänen pyhimpiä oikeuksiaan, katsoo ihmisyytensä tällä tavoin tuhotuksi, jos hän sellaisissa olosuhteissa lähtee pois maasta haluamatta, että onnettomien määrä kasvaa maassa, joka sitten heidän vuokseen vain edelleen heikkenee, jos hän siis yrittää kerätä pirstoutuneen onnensa sirpaleet toisen valtion ulko- tai sisäpuolella, niin annettakoon se hänelle ainakin anteeksi.

Tämä on yksi aikamme tärkeimmistä kysymyksistä, tämä kysymys valtion vallan rajoista. Tähän kysymykseen ei ehkä pystytä yksityiskohtaisesti vastaamaan, mutta uskon esittäneeni aamupäivällä syitä siihen käsitykseen, että valtio ylittää oman valtansa oikeat rajat määräämällä yleisen asevelvollisuuden. Uskon esittäneeni syitä, jotka oikeuttavat minut väittämään, että tämä asevelvollisuus on, kuten muukin, mitä tässä salissa on aikaisemmin lausuttu muistakin kysymyksistä eli yksi aikamme huijauksista.

Eräs arvoisa aamupäivän puhuja, herra Antell, on sanonut: asevelvollisuus on pohjolassa jo vanhaa. Kyllä vain, tavallaan; mutta ei henkilökohtaisen sotapalvelusvelvollisuuden ajatus ehdottomana velvollisuutena; sellaista ei ole aikaisemmin ollut. Kyseessä on ollut vanha, hyvä tapa, ja on ollut alamaisten moraalinen velvollisuus sodan hätätapauksessa lähteä sotaretkelle vihollista vastaan, mutta pakko se ei ole ollut, ei mikään henkilökohtainen sotapalvelusvelvollisuus. Päinvastoin, juuri tekemällä tämä pakkovelvollisuudeksi tehtäisiin mahdottomaksi harjoittaa tätä korkeaa kansalaishyvettä, jota kutsutaan vapaaehtoiseksi henkensä uhraamiseksi isänmaan puolesta.

Eräs toinen arvoisa puhuja, herra Mechelin, on iltapäivällä perusteellisessa esityksessään vastustanut lausumiani mielipiteitä ja erityisesti niitä mielipiteitä, jotka esitetään herra Silfversvanin eriävässä mielipiteessä. Herra Silfversvan on jo tyydyttävästi torjunut nämä minunkin nähdäkseni varsin tahdittomassa muodossa esitetyt huomautukset hänen eriävää mielipidettään vastaan; mutta silti minäkin tunnen tarvetta sanoa sanani tästä kiistasta, siksi että olen ilmoittanut pitäväni pääasiassa eriävän mielipiteen edellisestä osasta. On haluttu löytää ristiriita eräästä eriävän mielipiteen ilmaisusta, josta siis olisin pitänyt, ja toisesta lausumasta, väitteestä, jonka itsekin olisin esittänyt. En kiistä sellaisten ristiriitaisuuksien mahdollisuutta, mutta haluan muistuttaa, etten ole koskaan ilmoittanut hyväksyväni tämän eriävän mielipiteen jokaista sanaa. Sanoin selvästi, että olen löytänyt siitä monia hyviä ja jaloja ajatuksia, jotka allekirjoitan, mutta myös, että minun täytyy tehdä siihen muutoksia ja tärkeitä lisäyksiä. Tämä huomautus, oli se sitten kohdistettu minua tai puolustamaani näkökantaa vastaan, ei osu maaliinsa; se menee ohi. – Katson myös, että minulla on aihetta ottaa vastatakseni useihin muihin herra Mechelinin väitteisiin. Herra Mechelin sanoi muun muassa, että olen hyväksynyt asevelvollisuuden oikeutetuksi hätätilassa. Kyllä vain, olen puhunut hätätilasta; olen muistuttanut, että voi olla tilanteita, jolloin valtion tuho on käsillä, ellei yleinen apu riennä hätiin, mutta olen painokkaasti sanonut, etteivät sen kaltaiset hätätilanteet vaadi mitään lakia, ne sisältävät jo itsessään enemmän kuin laki, ne sisältävät moraalisen velvoituksen; ja sellainen valtio kuolee, jonka kansalaiset eivät ymmärrä tätä moraalista velvollisuutta, ja on tuhonsa ansainnut, kuten eräs edellinen puhuja korostikin. Emme siis tarvitse lakeja hätätilanteen varalta. Ei yhteiskunnassa myöskään säädetä lakeja, jotka oikeuttavat minut ampumaan sen, joka asettuu väijymään henkeäni. Mutta se oikeus minulla on, eikä sitä voida minulta kieltää; käsitteeseen hätä kuuluu se, ettei lakia tarvita, sillä – ”hätä ei lue lakia”. Tämä siis vastauksena väitettyyn epäjohdonmukaisuuteen aamupäivän esityksessäni. Perustuslakimme viittaavat kai hätätilanteeseen: ”kun tilanne niin vaatii”, ”kun ehdottomat välttämättömyydet niin vaativat”, on kyllä totta, että ne viittaavat tällä tavoin tähän moraaliseen velvollisuuteen, mutta eivät määrittele sitä mitenkään missään säädöksissä, missään tietyissä lain määräyksissä. Emme myöskään kulje aseistettuina läpi koko elämämme, siksi että voimme mahdollisesti kohdata matkallamme jonkun, joka tahtoo meille pahaa. Siksi ei myöskään kansakuntien ole välttämätöntä elää hampaisiin asti aseistettuina, jos vaikka joskus niille voisi tapahtua jotain; ja uskon kuitenkin, etteivät yhteenotot kansakuntien välillä tapahdu suhteellisesti useammin kuin konfliktit, veriset konfliktit, yksilöiden kesken. Jos ihmiset kulkisivat tällaisten konfliktien varalta aseistettuina koko elämänsä, niin uskon, että vasta silloin myös yhteiskunnan sisäiset suhteet kulkisivat kohti hajoamistaan ja valtiot kohti tuhoaan. – Herra Mechelinin esityksestä pääsin erityisen tyytyväisenä selville, ettei valiokunta ole halunnut antaa, kuten joistakin sen mietinnön epäselvistä ilmauksista on voinut päätellä, minun aamupäivällä olettamaani laajaa tulkintaa vuoden 1789 rahvasta koskevan vakuutuksen §:ään 7. Panen tämän erityisen tyytyväisenä merkille ja pyydän saada lisätä, että huomautukseni oli tässä kohdin suunnattu vähintään yhtä paljon herra Silfversvanin eriävää mielipidettä kuin valiokunnan mietintöäkin vastaan. Pidän siksi tätä herra Mechelinin myönteistä lausumaa vahvistuksena erään perustuslakimme tulkinnalle, jota olen yrittänyt tehdä tiettäväksi, ja joka on ylivoimaisen tärkeä tämän kysymyksen oikeudelliselta kannalta katsoen.

Herra Mechelin ja monet muut ovat hänen kanssaan kerta toisensa jälkeen käyttäneet värvätyistä sotilaista todella halveksivasti nimitystä ”vuokrarengit”. En voi olla lausumatta protestiani tätä ilmausta ja erityisesti sitä asiayhteyttä vastaan, jossa sitä on käytetty. Puhumalla sillä tavoin värvätyistä sotilaista tuomitaan esi-isämme ja tuomitaan myös koko joukko meidän päiviemme ihmisiä; tuomitaan vuosien 1808–1809 miehet, tuomitaan 30-vuotisen sodan sankarit, tuomitaan koko mennyt historiamme! On väärin käyttää sillä tavalla tätä nimitystä, vuokrarenki. Yritettäköön todistaa puolueettomasti, että asevelvollinen taistelee korkeamman isänmaallisen tunteen vallassa kuin palkattu, värvätty sotilas; mutta älköön halveksittako miehiä, jotka makaavat haudoissaan, älköön halveksittako tämän arvoisan kokouksen arvoisia jäseniä, jotka hekin kuuluvat saman otsikon alle, jos asia oikein perin pohjin tarkastellaan.

Vielä yhden lausuman herra Mechelinin puheenvuorossa olen pannut tyytyväisenä muistiin. Herra Mechelin on painokkaasti ilmoittanut, että hänen oikein ja niin kaunopuheisesti kuvailemansa ja tuomitsemansa suurvaltapolitiikka sisältää todellakin suuren vaaran asevelvollisuutta noudattaville kansakunnille, ja että asevelvollisuus voi sen talutusnuorassa vahingoittaa kansakuntia. Herra Mechelin mainitsi tässä vain suurvaltakansakunnat. Mutta jos suurvaltapolitiikka voi vahingoittaa suuria valtioita, suurvaltoja itseään, niin se voi vielä paljon enemmän vahingoittaa pieniä, jotka ovat heidän saalistuksensa kohteita. Tämän tulisi herra Mechelininkin painaa muistiinsa; ja tästä hänen myönteisestä suhtautumisestaan pitäisi tulla tässä kysymyksessä painoarvoltaan ratkaiseva moneen asiaan. Tämä on nimenomaan yksi niistä keskeisistä kohdista, joita olen yrittänyt pitää esillä, koska kysymys on asevelvollisuuden saattamisesta meidän päivinämme voimaan tässä pienessä maassa.

Minulla oli jo aamupäivällä tilaisuus kosketella joitakin niistä toivomuksista, joita valiokunta oli liittänyt asevelvollisuusehdotukseensa, ja jotka valiokunta oli hyväksynyt; nämä kaikki, jotka on otettu valiokuntamietinnön loppuun sivuille 87 ja 88, ovat toivomuksia, kauniita asevelvollisuuslain aiheuttamia seurauksia; mutta ne ovat vain toivomuksia. Mihin valiokunta ja säädyt olisivat johtaneet meidät, ellei näihin toivomuksiin kiinnitettäisi mitään huomiota, sillä ne eivät ole ehtoja? Mihin maa olisi johdettu, elleivät säädyt saisi vastaisuudessakin osallistua sotaväkeä koskevaan rangaistuslainsäädäntöön, ja ellei Hänen Keisarillinen Majesteettinsa halua kuunnella tätä maan taholta esitettyä pyyntöä, että saisimme perustaa kaikenlaiset tarpeelliset erikoisasevoimat? Niinpä, silloin jokainen kansalainen siirrettäisiin pitkäksi aikaa elämästään lain ulkopuolelle, ja tänne perustettaisiin armeija, joka jo alastomuudessaan, yksipuolisuudessaan, on omiaan aivan yksinkertaisesti muodostamaan yhden osan suurta Venäjän valtion armeijaa, ja jolta puuttuisivat erikoisasevoimat, eikä se pystyisi puolustamaan isänmaata niin kuin sen tulisi. Juuri näitä seurauksia ei ole ajateltu. On helppoa lausua toivomuksia, mutta ei pidä unohtaa, ettei ole ainakaan meidän olosuhteissamme yhtä helppoa saada ne täytetyiksi.

Eräs arvoisa aamupäivän puhuja, herra von Alfthan, on hänkin lämpimässä puheenvuorossaan erityisesti viitannut vuosien 1808 ja 109 sotaan ja siihen kaikkeen, mistä meidän on oltava kiitollisia tämän sodan sankareille, meidän silloiselle armeijallemme. Siitä olemme kaikki yksimielisiä; mutta jos sen tulee olla todiste yleisen asevelvollisuuden puolesta, niin huonosti olen lukenut logiikkani. – Tässä kysymyksessä on vedottu muinaisten aikojen sotilaallisiin oloihin, on kovin usein pidetty esillä muinaisaikojen ahdistavaa sotaväenottoa. Tästä saan syyn vedota hetkeksi lyhyeen asiakirjan kappaleeseen, joka ehkä saattaisi jossain määrin valaista tätä asiaa. Pyydän saada viitata 1. marraskuuta 1789 – tänä maamme historiassa niin monessa mielessä muistorikkaana vuonna – Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa Länsipohjan ja Pohjanmaan sekä Turun ja Porin läänin rakentajille antamaan julistukseen uuden kevyen jalkaväen rykmentin perustamisesta kuninkaan omiin nimiin; se alkaa tavalliseen tapaan ja jatkuu: ”koska Meidän ja Valtakuntamme ikivanha arkkivihollinen ei ylimielisyydessään halua taipua varmaan, kunniakkaaseen ja edulliseen rauhaan ilman että se siihen aseella pakotetaan, olemme Me --- ajatelleet kasvattaa sotavoimiamme hyvistä ampujista muodostetulla kevyen Jalkaväen Rykmentillä: ---niin olemme Me myös halunneet, että tämä Rykmentti, joka koottaisiin suuremmaksi osaksi Suomessa syntyneistä miehistä vapaaehtoisesti” jne. Pyydän saada muistuttaa tilanteesta, joka vallitsi 1. marraskuuta 1789, jolta tämä asiakirja on peräisin. Tiedämme, että Suomi oli tuolloin Ruotsin kanssa uponnut vaikeaan sotaan, joka enemmän kuin moni muu asetti näiden molempien maiden valtiollisen olemassaolon vaakalaudalle. Me muistamme myös, että 1789 oli vuosi, jolloin Ruotsin kuningas onnistui saattamaan, saanen sanoa pakolla, voimaan meidän nykyisen Yhdistys- ja vakuuskirjamme. Juuri sellaisena aikana, olosuhteissa, jolloin maa oli ilmiselvässä hädässä sodan keskellä, pidettiin niin painokkaasti kiinni vapaaehtoisuuden periaatteesta sotilaanotossa, ei käytetty sotaväenotto-oikeutta, jota on täällä tänään korostettu yhtenä perustuslakiemme piirteenä, ja vähän sitä ennen, 12. heinäkuuta, sivulla 8, oli terävin sanamuodoin uudistettu väkivaltaisen värväyksen kielto. Näiden tosiasioiden pitäisi puhua puolestaan.

Kun olen omalta osaltani turvautunut ruotulaitokseen, olen tehnyt sen pääasiassa sen vuoksi, että se on vanha ja koeteltu. Kaipaan – ja on selvää, että minun täytyy kaivata monien muiden tämän säädyn jäsenten kanssa, joiden pitää kuitenkin lausua mielipiteensä tästä aiheesta, erityisiä kannanottoja asian sotilaallisen puolen arvioimiseksi, mutta se ei ole läheskään tärkeintä. Millaisia huomautuksia on tehty ruotulaitosta vastaan? Valiokunnassa erittäin vähän, paitsi ehkä asian taloudelliselta kannalta; Aatelissäädyssä tänään, mikäli olen oikein käsittänyt, tuskin sen enempää. Pyydän saada vedota tässä ruotulaitoksen sopivuutta maallemme koskevassa kysymyksessä lausuntoon, joka on kuitenkin tässä salissa todella merkityksellinen, vaikkei sen voidakaan katsoa olevan peräisin ehdottomalta auktoriteetilta, lausuntoon, joka voi oikeuttaa minut ja muut osoittamaan edes jossain määrin luottamusta ruotulaitokseen. Vetoan tässä mielessä vuosien 1863–64 valtiopäiviin, jolloin ruotulaitosta koskeva kysymys kuului päiväjärjestykseen. Eräs maassamme korkeassa asemassa oleva upseeri ja edelleen tämän säädyn suuresti arvostettu jäsen esiintyi tuolloin ja lausui muun muassa seuraavaa: ”Hyvät herrat! Ei johdu salaisesta rakkaudestani ruotuväkeä kohtaan, että olen puoltanut sotilaille annettavan torpan välttämättömyyttä, ei suinkaan, vaan kun olen nähnyt niitä monin paikoin asuttuina ja viljeltyinä, kun olen nähnyt, miten hyvin sotilas nauttii perheenisänä hyvin hoidetusta kodistaan, ja todennut keskinäisen tyytyväisyyden vallitsevan hänen ja rusthollarin välillä, on toivoni ja vakuuttuneisuuteni vahvistunut siitä, että ruotujärjestelmä on kokonaisuudessaan oleva hyödyksi meidän maallemme”. Ei kai sellaista, jonka silloin katsottiin tulevan hyödyksi maallemme, voi 13 vuotta myöhemmin pitää maallemme vahingollisena. – Kun otetaan huomioon tämän asian erityisesti muuten vähemmälle jäänyt taloudellinen puoli, ruotulaitoksen palauttaminen voimaan, pyydän saada kiittää herra Björkenheimia huomautuksista, joita hän on paremmalla asiantuntemuksella tehnyt niitä laskelmia vastaan, jotka valiokuntamietintöön on liitetty.

On muun muassa esitetty, niin on tehnyt erityisesti edellinen arvoisa puhuja, että meitä pakottaisi se asiaintila, että kaikki Euroopan valtiot, ainakin useimmat, ovat siirtyneet asevelvollisuusjärjestelmään. Olen jo aikaisemmin ilmoittanut vastustavani sellaista käsitystä. Pyydän saada lisätä, että tämä näkemys johtaisi seurauksiin, joita en usko edes herra Oker-Blomin haluavan allekirjoittaa. Jos kävisi niin, että yksi tai useampi Euroopan valtio ryhtyisi pitämään tiettyjä osia tuottavasta työstä käynnissä orjien avulla, niin on selvää, ettei mikään muu valtio pystyisi kilpailemaan samalla tuotannon alalla; mutta en usko, että muut valtiot katsoisivat olevansa sen vuoksi velvoitettuja ottamaan käyttöön orjatyövoimaa, koska niiden tuotanto ei voisi muuten olla vertailukelpoinen orjatyövoimalla teetetyn kanssa. Tämä vain rinnastuksena. Mihinkähän sellaisilla käsityksillä lopulta päädyttäisiin? Missä olisi raja, jos kerran ryhdytään asettamaan yhteiskunnan tavoitteeksi, että ollaan mahdollisimman aseistautuneita kaikkia ajateltavissa olevia hyökkäyksiä vastaan, missä olisi silloin sotilaallisten ponnistelujen raja? Ei ole mitään rajoja, ellei sitten yhteiskuntien täydellisessä tajuttomuuden tilassa.

Eräs aamupäivän arvoisapuhuja, herra Antell, on selittänyt olevansa vakuuttunut siitä, että maan asukkaat odottavat luottavaisella mielellä maan säädyiltä tämän kysymyksen ratkaisua. Kyllä vain, minäkin uskon, että ihmiset luottavat maan säätyihin; uskon, että moni toivoo hylkäämistä, toinen taas hyväksymistä, mutta sen tiedän, että maassa vallitsee huoli tämän kysymyksen vuoksi, huoli siitä, että meidät on asetettu jokin uuden eteen, jota emme tunne, jota meidän on kaikki syy pelätä. Eiköhän silloin näissä olosuhteissa pitäisi hylätä tämä uusi, pitäytyä vanhaan; ja uskon, että maan kaikki kasvot kirkastuisivat ja paino putoaisi jokaisen rinnasta. Tästä kysymyksestä on lausuttu niin monia erilaisia näkemyksiä, että jo tämä yksinkertainen tosiasia osoittanee paremmin kuin hyvin ettemme mitenkään ainakaan vielä ole kypsiä saattamaan voimaan tätä uutta yhteiskunnallista velvollisuutta. Aina voidaan syystä hylätä asia, vaikka sitä pelättäisiin vain sen vuoksi, ettei sitä kovin tarkkaan tunneta; ja koska näkemykset ovat niin vaihtelevia kuin tässä tapauksessa jopa asiantuntijoiden keskuudessa, juuri silloin pitäisi harkita monta kertaa, ennen kuin tehty ehdotus hyväksytään. – Tässä kysymyksessä olen valmistautunut jokaiseen ajateltavissa olevaan lopputulokseen, johon tässä kunnianarvoisessa säädyssä päädytään. Haluaisin kuitenkin lausua toivomuksen, ettei täällä sattumalta oleva, asevelvollisuutta puolustava enemmistö tekisi päätöstä, jonka täytyy selvästi loukata vähemmistön pyhimpiä oikeuksia, ettei enemmistö sellaisessa tilanteessa käyttäisi vain kylmästi valtaansa; uskon että sellaisen satunnaisen ylivoiman käyttö tuottaa monta kertaa katkeria seurauksia ja liian myöhäisen katumuksen.

Vapaaherra S. W. von Troil: Vaikka olen omalta osaltani lämmin asevelvollisuusajatuksen kannattaja, sikäli kuin se sisältää jokaisen kansalaisen velvollisuuden puolustaa isänmaataan hyökkäyssodassa säätyyn tai edellytyksiin katsomatta, niin en voi kuitenkaan hyväksyä, että yhteiskunnan oikeudet yksilöä kohtaan ulottuisivat sitä pidemmälle, tai että ihminen pakotettaisiin vastoin tahtoaan suorittamaan rauhan aikana varuskuntapalvelusta, oli sitten kyse yhdestä tai useammasta vuodesta. Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esitys ja valiokunnan siitä antama mietintö ehdottavat kuitenkin valtiolle oikeutta tuomita arvonnan kautta viidesosa maan asevelvollisesta nuorisosta varuskuntapalvelukseen ja kasarmielämään väittämällä, että se olisi heille suurin mahdollinen herätys älylliseen kehitykseen. Jätän nyt sivuun tämän heikon kohdan nyt edessämme olevasta ehdotuksesta, joka muistuttaa minua vahvasti siitä tutusta sanonnasta, ettei nuorelle miehelle mikään ole niin kasvattavaa kuin sulkeisharjoitus, ja pyydän vain saada ottaa esiin joitakin syitä, jotka oikeuttaisivat vastaavaan tunkeutumiseen yksilönvapauden alueelle ja joita ei käsitykseni mukaan ole täällä käsitelty, jos jätän taloudelliset syyt huomiotta, joista on kuitenkin oltu sitä mieltä, että niiden on oltava merkitykseltään vähäisiä tämän kysymyksen ratkaisemisessa. Sotilaallisesta näkökulmasta on kai varuskuntapalveluksen tueksi huomautettu, ettei harjoittamaton reservi vastaa puolustusvoimien tarvetta, mutta eikö harjoittamaton kantahenkilökunta, jolla on valiokunnan ehdotuksen mukaan vain kahden vuoden palvelusvelvollisuus, vastaa vieläkin vähemmän niitä vaatimuksia, joita voidaan syystä asettaa järjestetylle maanpuolustukselle. Tiedän kyllä, että esimerkin voimalla yritetään korostaa, miten kokemus juuri nyt käynnissä olevasta sodasta osoittaa, että kaartinpataljoonan harjoittamattomat, vastikään värvätyt miehistöt ovat suostuneet ammuttaviksi yhtä hyvällä maulla kuin vanhemmat joukko-osastot, mutta tämän esimerkin perusteella on yhtä suuri tai vieläkin suurempi syy puhua eriävän mielipiteen esittäneen herra Silfversvanin mainitseman miliisijärjestelmän puolesta, jossa vain harjoitettu kantahenkilökunta seisoo miliisin rinnalla. Ja koska tällainen tilanne voi tulla kohdalle, kun taistellaan vieraalla maaperällä ja vieraiden intressien puolesta, miten sellainen ei siis voisi tapahtua sodassa, joka koskee omaa isänmaata? Koska en siten voi hyväksyä periaatetta, että arpapelin avulla ratkaistaan vuosittain, miten suuri osa maan nuorisoa tuomitaan varuskuntapalvelun tai kasarmielämän orjuuteen, eivätkä muutamat muut edellisistä puhujistakaan ole pystyneet tätä periaatetta tyydyttävällä tavalla puolustamaan, ei taida löytyä muuta ulospääsytietä tyydyttävän ratkaisun saamiseen tähän kysymykseen, kuin että yritetään miliisijärjestelmän avulla hankkia harjaantunut kantahenkilökunta, joka perustuu joko värväykseen tai ruotuväkeen. Sillä tavoin, mutta myös ainoastaan sillä tavoin, voidaan samanaikaisesti vastata kaikkiin niihin vaatimuksiin, joita voidaan syystä asettaa puolustuslaitoksen järjestämiselle maassa, jonka poliittinen asema on sellainen kuin meidän. Kaikki kunnioitus valiokunnan patrioottiselle vaivannäölle esittää tämä asema kuin olisimme täysin itsenäisiä, mutta uskon kuitenkin, että lukuisat tänään täällä esitetyt puheenvuorot osoittavat, että tämä valiokunnan käsitys ei ainakaan ole yleinen. En myöskään voi jakaa valiokunnan näkemystä meidän nyt puutteellisen sotilasorganisaatiomme jatkumisen vahingollisuudesta. Olemme dynastian kautta yhdistettyjä mahtavaan valtakuntaan, jonka pääkaupungin luonnollinen suojamuuri Suomi on, ja olemme saaneet tämän yhdistämisen kautta nauttia rauhan ajan siunauksista jo melkein 70 vuoden ajan. Sen vuoksi meidän on, mikäli meistä riippuu, tehtävä tämä suojamuuri Venäjän pääkaupungin turvaksi niin vahvaksi kuin mahdollista, mutta sen vuoksi ei mahtikäskyllä saa loukata eikä asettaa arpapelin kohteeksi yksilön persoonallisuutta tai hänen vakaumustaan siitä, mikä on oikein. Tässä on mielestäni kyseessä paljon suurempi onnettomuus kuin siinä, että joudumme vielä joitakin vuosia olemaan ilman järjestettyä puolustuslaitosta, sillä käänteli asiaa miten päin tahansa, niin eihän asevelvollisten joukossa suoritettu arvonta ole mitään muuta kuin peiteltyä sotaväenottoa, joka ei voi koskaan yhdistyä kansamme oikeustajun kanssa, eikä se siten myöskään pysty täyttämään niitä tavoitteita, joihin asevelvollisuudessa pyritään. Täällä esitetyistä lausunnoista näkyy selvästi, että Suomen asevelvollisuusjärjestelmän etabloinnilla ei osittain olekaan tarkoituksena vain kruunun ja oman isänmaamme suojeleminen, vaan pikemminkin Venäjän sotilasmahdin lisääminen sitä kautta. Sen vuoksi myös Keisarikunnan sotaministerin mielivallalle tulisi esityksen mukaan alistaa oikeus hallita koko Suomen asevelvollista väestöä 21-vuotiaasta 40-vuotiaaseen. Valiokunta on tosin yrittänyt kykynsä mukaan ja varsin ansiokkaalla tavalla kumota sellaiset lausunnot ja näkökulmat mutta innoissaan säädyille myönnetystä oikeudesta osallistua armeijalaitoksen järjestämiseen Suomeen valiokunta on tehnyt lukuisia perusvirheitä, jotka myös tekevät mietinnön hyväksymisen mahdottomaksi. Äsken mainitsemistani syistä on nimittäin 1) arpomalla varuskuntapalveluun valitun yksilön oikeutta saada vapaasti päättää elämänsä kulusta mitä pahimmin loukattu, ja lisäksi hänet on siten kenties pakotettu omistautumaan ammatille, jolla ei ole mitään yhteistä asevelvollisuuden kanssa eli velvollisuuden puolustaa omaa maataan vihollisen hyökkäystä vastaan; 2) mietinnössä ei ole missään kohtaa takuita hyvin harjoitettujen kantajoukkojen saamisesta, varsinkin kun valiokunnan ehdottama lyhyt palvelusaika tekee niiden kunnollisen kouluttamisen mahdottomaksi, ja 3) tässä on käsitykseni mukaan maailman kaikkein pahin perustuslain vastainen ehdotus, varsinkin kun säädyt velvoitetaan mietinnön §:n 123 mukaan, jota vastaa majesteetillisen ehdotuksen §:ä 130, vastaamaan yksinään, mikäli Sotilasrahaston varat eivät riitä, sellaisen sotilasorganisaation kustannuksista, jonka varustuksesta ja ylläpidosta eli palkkausjärjestelmästä ja budjetista määrää toinen valtiomahti yksinään. Nämä kustannukset nousevat kuitenkin vuosittain kolmeen ja puoleen miljoonaan markkaan keisarillisen ehdotuksen mukaan, 4 140 000 markkaan valiokunnan mietinnön mukaan, kun sitä vastoin Sotilasrahaston tulot, kaartinpataljoonan menot mukaanlukien, jotka kuitenkin on ehdotettu sijoitettaviksi vastedes asevelvollisuuskuluihin, ylittävät vain 1 450 000 markalla rahaston nykyiset menot, mistä syntyy joka vuonna vastaavasti 2 050 000–2 690 000 markan vaje. Toivottavasti säädyt pystyvät muuttamaan kyseisen § 123 siten, että armeijalaitoksen kulut tulisivat säätyjen maksettaviksi vain siinä tapauksessa, etteivät Sotilasrahaston ja valtiovarainvaliokunnan siihen osoittamat varsinaiset varat riittäisi; olkoonkin, että Aatelissäädyn arvoisa jäsen, herra raha-asiainjohtaja Molander, ehdotti aamupäivällä, että maahan saatettaisiin voimaan yleinen asevelvollisuus, joka ei ylitä maan varoja ja resursseja – lausunto, jonka panin erityisen tyytyväisenä merkille, - niin uskon, ettei edes herra Molander olisi halukas osoittamaan valtiovarainvaliokunnan varsinaisista varoista 2–3 miljoonaa markkaa vuosittain armeijalaitoksen tarpeisiin, ja mitä säätyihin tulee, niin meillä on jo näiltä valtiopäiviltä surullinen kokemus siitä, miten vaikeaa on saada jostain haalituksi edes miljoonaa markkaa, vaikka niiden hankkiminen pitää jakaa niinkin pitkälle ajalle kuin viidelle vuodelle. Tästä syystä kuten myös niistä, joita edelliset puhujat, vapaaherra von Born, herrat Antell ja Björkenheim sekä muut ovat osoittaneet, olen sitä mieltä, etteivät säädyt voi meillä nyt käsiteltävänämme olevaa asevelvollisuuslakia hyväksyä, ja siksi pyydän saada mitä kunnioittavimmin ehdottaa Ritarikunnalle ja Aatelistolle, ettei siirryttäisi Majesteetin esityksen ja valiokunnan siitä antaman mietinnön yksityiskohtaiseen tarkasteluun, vaan että Aatelissääty ilmoittaisi vastauksessaan samaan majesteetilliseen esitykseen alamaisesti, etteivät säädyt ole voineet hyväksyä asevelvollisuuslakia, joka perustuu varuskuntapalvelukseen joutuvien arpomisesta, minkä vuoksi säädyt, jotka katsovat maan puolustamisen velvollisuuden kuuluvan kaikille sen kansalaisille ja heidän rinnallaan seisovalle armeijalle, joka perustuu ruotuväkeen tai värvättyihin sotilaisiin, odottavat että seuraavaksi kokoontuville säädyille voitaisiin antaa uusi esitys, joka ei niinkään koskisi kaikkien asevelvollisten harjoittamista sotapalvelukseen, vaan pikemminkin hyvin organisoitujen kantajoukkojen kokoamista, joiden tarkoitus on asevelvollisten kouluttaminen.

Kreivi August Armfelt: En halua viedä Aatelissäädyn kallista aikaa lausumalla omia mielipiteitäni, jotka jo ovat mietinnön kautta tulleet säädyllemme hyvin tutuiksi; olen pyytänyt puheenvuoroa vain siksi, että haluan osoittaa sanani yhdelle sen valiokunnan arvoisalle jäsenelle, johon olen kuulunut. Herra Silfversvan on syyttänyt valiokuntaa siitä, että se on muuttanut §:n 11. Valiokunta on kokoontunut päivittäin, ja herra Silfversvan on ollut sen varsinaisena jäsenenä kutsuttuna näihin kokouksiin. Valiokunta on yrittänyt vain parilla sanalla selittää, mikä sen tarkoitus on pykälien käsittelyssä ollut. Edelleen herra Silfversvan on syyttänyt valiokuntaa, että se on tukeutunut perustelussaan herra Silfversvanin ehdotukseen. Mielestäni ei ole mitään syytä moittia valiokuntaa siitä, että se on ottanut huomioon, mitä joku sen jäsenistä on esittänyt. Herra Silfversvan valittaa sitä raskasta painolastia, joka hänelle on sälytetty valiokunnan neuvotteluistuntojen vuoksi, vaikka hän olisi jo ennestään useiden muiden valiokuntien jäsenenä voinut sanoutua irti tehtävästä. Saanen kuitenkin valiokunnan puolesta kiittää herra Silfversvania, että hän on ottanut osaa neuvotteluihin ja eriävillä käsityksillään edelleen vahvistanut valiokunnan vakaumusta.

Herra Mechelin: Myöhäinen ajankohta vaatii minua ottamaan vain lyhyesti esiin joitakin kohtia. Pyysin puheenvuoroa erityisesti siitä syytä, että olin herra Silfversvanin mielestä kritisoinut hänen eriävää mielipidettään aivan liian ylimalkaisesti. Kritiikkini koski meille esitettyä dokumenttia, joka oli laadittu säädyissä vaihtoehtoisena esityksinä vastaukseksi tähän asevelvollisuuskysymykseen, ja kun vertasin näitä kahta, katsoin, että velvollisuuteni on korostaa, missä suhteissa tämä dokumentti oli puutteellinen, mitään hyökkäystä herra Silfversvanin persoonaa kohtaan en ole tällä tarkoittanut. Mitä erityisesti siihen tulee, että olen korostanut, että meille on tänään annettu tiedoksi uusia perusasioita tästä ehdotetusta organisaatiosta, niin en sanonut sitä moittiakseni vaan mainitakseni, että tällä tavoin eriävässä mielipiteessä esitetty ehdotus oli muokattu ja läheni valiokunnan ehdotusta enemmän kuin aikaisemmin. Vapaaherra von Born otti uudelleen esiin useita aamupäivällä selostamistaan näkökulmista tähän asiaan. Vapaaherra von Born on nyt muun muassa entistä selvemmin selittänyt tai väittänyt vapaaherra Wreden tavoin, että kun todellinen vaara on uhkaamassa, silloin kyllä vapaaehtoiset nousevat esiin ja järjestävät puolustuksen. Jos katsotaan realiteettien kannalta, niin tuskin voitaisiin luottaa siihen, että näissä isänmaan puolustamisen tarvetta tuntevissa vapaaehtoisissa tuolloin herää tunne, että asevelvollisuus on kansalaisvelvollisuus, ja että heidät voitaisiin silmänräpäyksessä tai hyvin lyhyessä ajassa muuttaa todellisiksi, kunnollisiksi maanpuolustajiksi. Maata ei voi puolustaa pelkällä tahdolla; siihen on myös valmentauduttava, se vaihe ei saa puuttua. Vapaaherra von Born ei ole kosketellut sitä, mitä omasta puolestani olen korostanut, eli valmentautumisen vakavaa merkitystä. – Vapaaherra on pitänyt sopimattomana, että vanha, usein käytetty nimitys ”vuokrarenki” on noussut esiin tässä keskustelussa, ja hän on pitänyt sitä jopa herjauksena esi-isiemme kunnioitettua muistoa kohtaan. Se on kyllä vahva ja ilkeä vihjaus; väärinymmärrykseen ei tässä pitäisi kuitenkaan olla mahdollisuutta. Kun käytin tätä nimitystä, saatoin vielä paljon vähemmän tarkoittaa ruotuarmeijaa kuin mietinnössä selvästi esitetyssä erossa ruotusotilaiden ja tavallisten värvättyjen sotilaiden välillä on tehty. Jos ruotusotilaskin tekee pitkän kontrahdin, hän sen päättyessä siirtyy elämään, joka on pääasiassa samanlaista kuin muiden rauhallisten kansalaisten. Värvätty sotilas kiskaistaan tavallaan irti siviilielämästä. Tästä asiasta ei myöskään ole nyt puhuttu.

Herra Silfversvanille minulla on erityistä syytä korostaa, että komentajat ovat ammattisotilaita; tavallinen sotilas, jonka koulutus ei vaadi niin pitkää aikaa, joutuu luonnottomaan asemaan, jos hänen palveluksensa tapahtuu sotilaspalkkaa vastaan tehtynä sitovana pitkäaikaissopimuksena.

Mitä rangaistuslainsäädäntöön tulee, niin vapaaherra von Born näyttää ymmärtäneen valiokunnan esityksen väärin, kun hän sanoo, että mietinnön lopussa pitäisi siellä esitettyjen toivomusten joukossa olla myös, että säätyjen pitää osallistua sotilaita koskevan rangaistuslain laatimiseen. Tämä lausunto sisältyy mietintöön jo ingressissä ja on asetettu ehdoksi lain hyväksymiseen.

Voisin myös puhua hienovaraisuudesta, jota arvoisa vastapuoli ei ole aina noudattanut, kun nimityksiä orjuus ja maaorjuus on reilusti käytetty rinnakkaisina termeinä, vaikka ne ovat kuitenkin täysin yhteensopimattomia. – Vapaaherra von Troil on antanut meille raskaalla kädellä kritiikkiä koko ehdotuksesta ja jopa halunnut poistaa säätyjen harkintaoikeuden, kun on kyse armeijalaitoksen rahoittamisesta. Tämä 123 riikintaalerin summa näyttää minusta varsin selvästi, että kun armeijalle tarvitaan enemmän kuin Sotilasrahasto voi antaa, niin seuraus siitä ei ole, että hallitsija siirtäisi vajauksen yleiselle Valtiorahastolle katettavaksi, vaan että hallitsija saa tehdä siitä esityksen säädyille. Sellainen esitys tutkitaan, hyväksytään kokonaan tai osittain tai jopa hylätään. Rajoitan puheenvuoroni nyt tähän esittämääni, vaikka keskustelu antaisi syytä vielä moneen lausuntoon.

Herra Antell: Esillä olevasta aiheesta käydyssä keskustelussa ovat useat tämän kunnianarvoisan säädyn jäsenet ilman muuta sekoittaneet toisiinsa asevelvollisuuden perusperiaatteen ja sovelletun asevelvollisuuden käsitteet. On kuitenkin käynyt selväksi, että nämä ovat kaksi täysin erilaista, voitaisiin jopa sanoa vastakkaista käsitettä. Yhden arvoisista puhujista, vapaaherra von Troilin, herra Silfversvanin eriävälle mielipiteelle antama tuki antaa minulle kuitenkin vapauden olla enää lähemmin käsittelemättä tätä oleellista eroa, jota jo aamupäivän istunnossa korostin. Siirryn sen vuoksi koskettelemaan joitakin lausuntoja, jotka antavat minulle aiheen palauttaa ne mieleen. Herra Bergenstråle on jopa mennyt niin pitkälle, että hän on yrittänyt osoittaa kunnianarvoisalle Aatelissäädylle, miten moraalisesti kelvoton on värvätyn miehistön aina oltava, kuvannut, miten onneton näiden värvättyjen asema on, ja selittänyt siten kunnianarvoisalle säädylle, että on ollut useita tapauksia, joissa värvätty sotilas on mieluummin mennyt vankilaan päästäkseen piinallisesta asemastaan kasarmilla! Voisi kysyä – millaiset seuraukset koituvat tässä tapauksessa niiden osaksi, jotka pakotetaan kasarmielämään arvonnan kautta? Vai koskeeko herra Bergenstrålen väite näin ollen vain värvättyä sotilasta? Eräs arvoisa puhuja, vapaaherra Wrede, on erittäin täydellisellä tavalla viihdyttänyt Aatelissäätyä esittelemällä faktoja eri maiden rikostilastoista. En voi olla tässä tilanteessa täydentämättä näitä tietoja uutisella, joka on julkaistu maan virallisessa lehdessä. Se ilmestyi nimittäin jossakin tämän vuoden numerossa, en muista, missä, ja siinä mainittiin, että itsemurhien määrä kohosi Preussin armeijassa viime vuoden joulukuussa kahteenkymmeneenyhteen. Tämä siis vain yhden kuukauden aikana. Herra Mechelin on yrittänyt tehdä kunnianarvoisalle säädylle täysin selväksi, että erillisessä mielipiteessä esitetyn ehdotuksen täytyy olla huonompi kuin valiokunnan tekemä ehdotus Suomen armeijasta, ja pyrkinyt sen todistaakseen tekemään tiettyjä johtopäätöksiä ensimmäisestä lausunnostani, jossa olin sanonut, että valiokunnan ehdottama armeija kelpaisi vietäväksi pois maasta, kun taas erillisessä mielipiteessä ehdotettu ei siihen kelpaisi. Minun on kernaasti myönnettävä, etten odottanut kuulevani herra Mecheliniltä sellaista päättelyä. Jos sanoin, että valiokunnan ehdottaman kaltainen armeija voidaan viedä maan rajojen ulkopuolelle, niin tarkoitin sitä kai selvästi vain siksi, että valiokunta oli ehdottanut vakinaista asevelvollisten armeijaa.Abstrahoin nyt siitä turvasta, jonka meidän lakimme voi antaa kaikenlaiselle armeijalle, sehän riippuu luonnollisesti lähinnä armeijan lainmukaisesta tehtävästä; mutta vakinaiselle armeijalle voidaan antaa käsky: ”käännös oikeaan päin, junaan!” ja se lähtee. Olisi rikos armeijakuria vastaan, jos joku epäröisi. Yleinen väestön suojeleminen sitä vastoin on siviililain alainen, ja täytyy olla hyviä syitä tällaisten varusmiesten kokoamiseen. Siinä olen halunnut nähdä eron, ja siksi sanoin, ettei eriävässä mielipiteessä ehdotettu armeija voi tulla kysymykseen, jos sotilaat pitäisi viedä pois maasta. Herra Taube on ainoa Aatelissäädyn arvoisista jäsenistä, joka on varsinaisesti selittänyt, ettei värvätty kaaderi riitä harjoituksiin. Jos ajatellaan, että vain yksi ikäluokka harjoitetaan samanaikaisesti, ei eri ikäluokkia kerralla, on erittäin helppoa huomata, ettei tämä ikäluokka pataljooniin jaettuna voi muodostaa enempää kuin korkeintaan 16 tällaista yksikköä. Silloin on oletettu varuskuntapataljoonan kooksi 500 miestä; nämä 16 pataljoonaa koostuisivat siis kaaderipataljoonien 16 komppaniasta. Herra Taube on toki sanonut, että jos nyt nämä värvätyt pataljoonat suorittaisivat varuskuntapalvelusta, miten ne silloin voisivat samanaikaisesti kouluttaa varusmiehiä. En tiedä, onko varuskuntapalveluksen tarve niin suuri, ettei sitä voisi täyttää vähäisellä osalla näistä kaadereista. Valitan, ettei minulla juuri nyt ole esittää Helsingissä tarvittavien vartiomiesten tarkkaa päivittäistä määrää, mutta eiköhän pari komppaniaa riitä tähän tarkoitukseen, edellyttäen tietenkin, että pitäydytään välttämättömimmässä tarpeessa. Turussa ei enää ole ollenkaan sotilaita vartiomiehinä; Viipurin tilannetta en tunne. Osa kaupungeista on jo alkanut palkata erityisiä vanginvartijoita, jottei sotilaita tarvitse käyttää vankien vartiointiin. Uskallan sen vuoksi pitää kiinni siitä, että eriävässä mielipiteessä ehdotettuun kaaderiin, joka kooksi voidaan laskea neljä pataljoona, ja joka määrä sittemmin on nostettu viiteen, koska on ajateltu mahdollisuutta, että vielä nykyisin olemassa oleva kaartinpataljoona voitaisiin kutsua harjoitusleireille tai koota johonkin maan ulkopuolella sijaitsevaan paikkaan, riittäisivät hyvin nämä neljä pataljoonaa vastaamaan tarkoitustaan osallistumalla muun luokan kenttäharjoituksiin. Olen kyllä tässä kohdin kiinnittänyt huomioni siihen, että vaikka kunnianarvoisalla Aatelissäädyllä on onni saada pitää keskuudessaan tällä hetkellä jopa erityisen monta korkea-arvoistakin upseeria, ei kukaan näistä herroista ole käyttänyt auktoriteettiaan tyrmätäkseen eriävässä mielipiteessä esitetyn ehdotuksen täysin. Jos sellainen armeijaorganisaatio todellakin olisi niin kelvoton siihen tarkoitukseen, johon sitä ehdotetaan eli puolustukseen, niin minua hämmästyttää, ettei sitä ole äänekkäämmin osoitettu. Tässä en voi unohtaa, ettei herra Oker-Blom tänään esitellessään säädylle erilaisia opettavaisia tilanteita ollenkaan kosketellut sitä, mitä minulla oli aamupäivällä kunnia lausua miliisijärjestelmästä. Kysymykseen, voidaanko olettaa, että Saksa siirtyy johonkin kevyempään järjestelmään vai pysyykö se asevelvollisuusjärjestelmässä, joka siellä on nyt saatettu voimaan, herra Oker-Blom lausui käsityksenään, ettei se mitenkään voi luopua nykyisestä. Olisi ollut houkuttelevaa kysyä, jääkö tämä vallitseva järjestelmä ikuisesti voimaan, mutta minusta näyttää, että tässä on kyse vain ylimenokaudesta kuten useimmista muistakin yhteiskunnan vaiheista odottaa saattaa, ja luonnollisinta olisi kai, että tällaiseen asevelvollisuuden käyttöönoton taakan aiheuttamaan tilanteeseen myönnettäisiin helpotusta koulutusajan lyhentämisellä. Mutta miten tämä lyhennys voitaisiin toteuttaa? No, hankkimalla hyvin harjoitettuja ammattimiehiä, joiden myötävaikutus mahdollistaisi varusmiesten lyhytaikaisemman koulutuksen. Olen pannut erityisen tyytyväisenä merkille herra Oker-Blomin lausunnon, nimittäin sen, jonka kuuluisa sotakirjailija Rüstow on myös lausunut miliisijärjestelmästä. En voi olla muistuttamatta tyytyväisyydellä toisesta, ei tosin sotakirjailijasta, mutta tällä hetkellä varsin tunnetusta sotilaasta, kenraali Skobeleffista. Helsingfors Dagblad, joka tosin ei ole yleensä näyttänyt kannattavan miliisijärjestelmää, on joka tapauksessa maininnut tämän kenraalin lausunnon, jossa hän oli sanonut ulkomaiselle kirjeenvaihtajalle, että nyt käynnissä olevassa sodassa on selvästi käynyt ilmi, että miliisejä voidaan todella hyvin käyttää vakinaisia mannermaisia armeijoita vastaan, kun on kyse omien asemien puolustamisesta. Mikä maa tarjoaa helpompaa mahdollisuutta puolustusasemien valitsemiseen kuin Suomi, ja mihin tarkoitukseen Suomen asevelvollisuuslailla pyritään kuin vain maan puolustamiseen. Tässä voi varmaan huomauttaa, että puolustus voidaan strategisesti toteuttaa hyökkäyksen kautta. Tätä on kyllä useissa tapauksissa oikeus soveltaa, mutta uskon, että olisi vaarallista, jos Suomessa ryhdyttäisiin tällaiseen puolustukseen; on päinvastoin paljonkin syytä kiinnittää huomiota siihen taktiikkaan, jota on viime aikoina pidetty Preussissa yleensä ainoana oikeana, nimittäin yksityiskohtien hoitamiseen hyökkäyssodankin aikana kuten puolustusoperaatiossa. Saksalainen kirjailija Berneck, joka ei liene aivan tuntematon, on erittäin selvällä tavalla osoittanut, miten uutta taktiikkaa voidaan noudattaa strategisessa hyökkäyssodassakin puolustuksellisella tavalla. Silloinkin voidaan soveltaa kaikkia niitä etuja, joita asemien puolustaminen antaa, riittää, kun vain komentajat ymmärtävät sen. Asevelvollisuuttaan suorittavan yksilön ei tarvitse sitä ymmärtää. Kun olen joskus antanut itselleni luvan mainita joitakin tapauksia sodasta, jota parhaillaan käydään, olen väkisinkin muistanut, miten vähän yksityisen sotilaan koulutusaste merkitsee tapauksissa, joissa uusien kiväärien murhaava teho kohdistuu tuhoavasti suuriin joukkoihin niissä taistelevia koulutettuja tai kouluttamattomia miehiä mitenkään erottelematta. Yhden ainoan redutin hyökkäyksessä venäläinen 3 200 miestä käsittävä prikaati menetti kahdessa tunnissa 2 000 miestä; he olivat kaikki hyvin harjoitettuja. En tiedä, olisiko ero ollut niin suuri, jos näiden joukossa olisi ollut vähemmän harjoitettua väkeä. – Nyt minun on omistettava muutama sana niille laskelmille sivulta 41, joita jotkut eriävän mielipiteen esittäjät ovat liittäneet esitykseen ja joita herra Mechelin on kosketellut. Minäkin myönnän, etteivät ne ole täsmällisiä. Omasta puolestani katson, että eriävän mielipiteen esittäjät ovat katsoneet summat liian alhaisiksi, kun he ovat laskeneet värvätyn armeijan kustannuksia. Ero ei missään tapauksessa voi muodostua kovin suureksi. Jos lisätään satatuhatta markkaa jokaiseen pataljoonaan, niin se vastannee todellista tilannetta ja täydellisesti sitä, miten paljon kaartinpataljoona on tähän mennessä tullut maksamaan. Mitä taas laskelmiin varusmiesten kouluttamisen kustannuksista tulee, niin nekään eivät ole tarkkoja, mutta juuri virheittensä kautta ne ovat täsmälleen yhtä hyviä kuin valiokunnan laskelmat, jotka reservien harjoitusten kohdalla johtavat samoihin lukuihin.

Aika oli kuitenkin jo edennyt illalla puoli yhteentoista, ja koska vielä niin moni Aatelissäädyn jäsen oli pyytänyt puheenvuoroa, ettei yleistä keskustelua kysymyksestä voinut kohtuudella saattaa päätökseen tässä täysistunnossa, keskustelu keskeytettiin tähän, ja sitä jatkettaisiin huomispäivän istunnossa; ja istunto päätettiin.

[Aatelissäädyn istunto 11.12.1877]tillagt av utgivaren

Otettiin jatkokäsittelyyn Asevelvollisuusvaliokunnan mietintö, joka koskee Hänen Keisarillisen Korkeutensa esitystä yleisen asevelvollisuuden saattamisesta voimaan, josta eilispäivän istunnossa aloitettu keskustelu nyt jatkui siten, että puheenvuoro annettiin sille Aatelissäädyn jäsenelle, joka oli ensimmäisinä vuorossa saamaan sen, nimittäin

herra Silfversvanille, joka lausui: Kun eilen otin vapauden pyytää puheenvuoroa, se tapahtui oikeastaan siksi, että halusin vastata Asevelvollisuusvaliokunnan puheenjohtajalle, kreivi Armfeltille, joka oli esittänyt minulle huomautuksen, etten ollut kutsusta huolimatta saapunut siihen istuntoon, joka järjestettiin, jos muistan oikein, lauantai-iltapäivällä. Pyydän saada valistaa herra puheenjohtajaa ja niitä, jotka mahdollisesti olivat kiinnittäneet huomiota tähän huomautukseen, että tämä kutsu oli tuotu majapaikkaani kello neljä iltapäivällä, jolloin en ollut paikalla, ja kun sittemmin palasin iltapäivällä kotiini osallistuttuani palkkainjärjestelykomitean työhön, löysin kutsun pöydältäni, mutta silloin oli jo myöhäistä ilmaantua Asevelvollisuusvaliokuntaan. Kun minulla nyt kerran on puheenvuoro, niin pyydän saada vastata herra Mechelinille, joka on kritisoinut minua ja huomauttanut, että olen halunnut sälyttää kunnille uuden tehtävän. Epäilin eilen, että eriävässä mielipiteessäni on virheellinen stilisointi, mutta kun asiaa lähemmin tutkittiin, niin siten ei ole asian laita. Pyydän Ritarikuntaa ja Aatelistoa kääntämään esiin valiokunnan mietinnön sivun 95 ja ottamaan huomioon eriävän mielipiteeni neljännen kohdan, josta selvästi käy ilmi, ettei tarkoitukseni ole mitenkään sälyttää kunnille mitään värväysvelvollisuutta mahdollisesti arpomisessa asepalveluksen ulkopuolelle jäävien aseman helpottamiseksi. Herra Mechelin oli ottanut tästä kohdasta vain puoli lausetta ja perustanut huomautuksensa sille. Edelleen herra Mechelin huomautti, että eilen jaettu ehdotus Suomen sotavoimien organisoinnin peruspiirteistä oli muovautunut lähemmäksi valiokunnan ehdotusta. Tämän pitäisi olla allekirjoittanutta imartelevaa; mutta valitan, etteivät näiden peruspiirteiden esittäjät liene yhtä imarreltuja tästä vertailusta tai halua vähimmässäkään määrin kannattaa herra Mechelinin näkemystä. Eilen otin itselleni vapauden lausua, että ellei eriävä mielipiteeni ole vaikuttanut mihinkään muuhun, niin ainakin se on herättänyt kysymyksestä vilkkaan keskustelun. Asia voi varmuudella ainakin saada sen kautta paremman selvityksen, ja luotan siihen, että tämä kysymys voidaan vielä ratkaista tyydyttävällä tavalla, ennen kuin se on Aatelissäädyssä loppuun käsitelty. Tässä säädyssä pidän itsestään selvänä, että asevelvollisuus viedään läpi joko keisarillisen esityksen tai valiokunnan mietinnön mukaan. Ritarikunta ja Aatelisto eivät voi vanhoihin perinteisiinsä nojautuen muuta kuin puoltaa tämän ajan sotilaallisia näkemyksiä. Kuitenkin haluan myöntää, että olen myös monta kertaa todennut, että Ritarikunta ja Aatelisto ovat ottaneet huomioon maan yleisen mielipiteen, joten kenties Ritarikunta ja Aatelisto nytkin tekevät niin. En siis menetä toivoani Ritarikunnan ja Aateliston suosiolliseen myötävaikutukseen tämän kysymyksen tyydyttäväksi ratkaisuksi, enkä myöskään alempien säätyjen päätökseen, ja viime hetkellä luotan vielä siihen, että jalo hallitsija, jolla on kädessään tämän kysymyksen viimeinen ratkaisuvalta, antaa suomalaisten neuvonantajiensa selonteon jälkeen sellaisen ratkaisun, että Suomen kansa voi olla siihen tyytyväinen.

Herra von Alfthan: Olen pyytänyt puheenvuoroa torjuakseni erään vapaaherra S. W. von Troilin esittämän ilmauksen. Vapaaherra on näkemykseni mukaan ilmeisen ylimielisellä tavalla lausunut mielipiteensä armeijasta yleensä ja erityisesti siitä seikasta, että sotilaskuri vaatii ehdottoman tiukasti tottelevaisuutta alaisilta esimiehiä kohtaan. Tottelemisen tarvetta ilmenee kuitenkin myös muilla aloilla kuin sotilaallisella; kansalaisten on toteltava maan lakeja ja valtiopäivämiesten velvollisuus on noudattaa valtiopäiväjärjestystä ja muun muassa sen §:ä 46. Vapaaherra voin Troil on nyt puhuessaan varuskuntapalveluksesta ja kasarmielämästä maininnut samassa yhteydessä sanan orjuus. Vapaaherra ei ilmeisesti ole kiinnittänyt huomiota siihen seikkaan, että tässä säädyssä on varsin paljon vanhoja sotilaita, jotka ovat olleet mukana sekä kasarmielämässä että varuskuntapalveluksessa, mutta jotka eivät katso itseään huonommiksi kansalaisiksi sen vuoksi, että heidän osansa olisi voinut olla kaatuminen isänmaan palveluksessa. Nämä kansalaiset, vaikka olisivatkin oikeutetusti harmissaan, kun kuulevat, että heidän entinen tai vielä nykyinenkin ammattinsa liitetään käsitteeseen orjuus, nämä kansalaiset, sanon minä, eivät mitenkään masennu vapaaherran jyrkkyydestä, vaan ovat päinvastoin ylpeitä siitä, että heitä nimitetään sotilaiksi ja pitävät sitä kunnia-asianaan, siitä olen vakuuttunut. Vapaaherra ei näytä olevan kovinkaan tuttu sotilaselämän kanssa. Pyydän saada valistaa häntä, etteivät orjat voita vihollista, ja kun kruunu ja isänmaa ovat vaarassa, eivät orjia ole myöskään ne, jotka ilolla uhraavat henkensä ja verensä. Se on parempaa kuin suuret sanat. Vapaaherra on myös puhunut sotilaskoulutuksesta ja, varmaan pikemminkin leikillään, käyttänyt tuttua sanontaa, että sulkeisharjoitukset olisivat paras koulutuskeino. Monille armeijaan kuulumattomille ei ehkä ole niin tuttua, että tämän ammatin vaatimukset edellyttävät meidän päivinämme huomattavasti enemmän tietämystä jo pelkästään harjoitustemposta. Haluan tässä korostaa erästä tunnettua tosiasiaa. Sen arvostetun kansanluokan joukossa, jotka harjoittavat tässä maassa maataloutta ja ovat sen lisäksi etupäässä suurtilallisia, on monta entistä sotilasta, jotka ovat saaneet tässä yhteiskuntaluokassa arvostetun aseman siirtämällä tähän uuteen työhönsä jotain siitä ahkeruudesta, järjestyskyvystä ja täsmällisyydestä, joihin ovat edellisessä elämässään tottuneet. – Yleisesti ottaen on sotilashenkilöparka saanut Aatelissäädyssä käydyn keskustelun aikana istua kuin tulisilla hiilillä. Useat puhujat ovat muun muassa puhuneet pahemmasta siveettömyydestä, joka muka tässä yhteiskuntaluokassa vallitsisi. Pyydän saada kääntää näiden arvoisien puhujien katseen Euroopan suuriin teollisuusalueisiin, joihin on kasautunut massoittain molempien sukupuolien työläisiä, ja joissa on laadittu tilastollisia laskelmia näiden siveellisyydestä. Silloinkin kun on kyse värvätyistä joukko-osastoista, suomalainen kaartinkasarmi kestänee vertailun – Uudenmaankadulla sijaitsevan Antipoffin kivitalon kanssa.

Vapaaherra von Born lausui puheenvuorossaan, ettei kellään puhujista ole ollut sotilaallisten seikkojen kannalta mitään erityistä ruotulaitosta vastaan, ja hän viittasi jopa minun omaan lausuntooni, kun tosin aivan toisessa käsiteyhteydessä ylistin vanhaa ruotuväkiarmeijaa, vaikka pyrin sillä osoittamaan sen suuren merkityksen, joka järjestetyllä armeijalaitoksella on valtiolle. Vapaaherra von Born näyttää jättäneen huomiotta, että eräs toinen arvoisa puhuja, herra Bergenstråhle, oli jo esittänyt varsin asiapitoisia selvityksiä ruotuarmeijan sopivuudesta meidän päivinämme. Pyydä saada lisältä omalta osaltani tähän vielä muutaman sanan. Oli aika, jolloin katsottiin, että kun ruotusotilaita määrättäisiin pitämään parempaa huolta torpastaan, voitiin tehokkaalla tavalla edistää maanviljelyksen kehittymistä ja parantamista maassa. Luulen, että meidän päivinämme ollaan melko yksimielisiä siitä, että sellainen ajattelutapa on jo aikansa elänyt; ja yhtä vähän kuin joku haluaisi meidän päivinämme vakavissaan ehdottaa ruotulaitoksen säilyttämistä, jotta maanviljelystä voitaisiin sitä kautta järkevöittää, yhtä vähän voi sotilashenkilö olla tyytyväinen siihen vähäiseen peruskoulutukseen ja opetukseen, jonka ruotusotilas saa, ja joka ei vastaa ajan vaatimuksia. Toinen keskeinen asia on reservien, sotilaskoulutuksen saaneiden puute riveihin tulleiden aukkojen täyttämisessä. Näistä syistä ei ruotuväkijärjestelmä, kaikki kunnia sen suurille ja loistaville perinteille, voi enää nykyään saada muita kansoja kunnioittamaan sotalaitostamme, ja mielestäni tämä tilanne on yksi niistä, jotka on ennen muuta otettava huomioon. Lopuksi tulevat vielä kustannukset; niistä on jo puhuttu, mutta niissä on vielä eräs erityinen seikka, jota ei ole otettu esiin, en ainakaan minä ole kuullut, mitä siitä on sanottu; tarkoitan ruotusotilaiden torppien varustamista ja mitä siihen kuuluu. Kun joitakin vuosia sitten ruotuarmeija otettiin taas käyttöön, osoittivat maan maanviljelijät, ja luullakseni etupäässä juuri suuremmat maanomistajat, aika vähän halukkuutta näiden sotilastorppien pystyttämiseen. Sitä ei myöskään pidä ihmetellä. Köyhässä Oulun läänissä rakennettiin ja varustettiin kaikki torpat vaikeimman nälänhädän aikana; niiden kustannukset nousivat keskimäärin lähes 2 000 markkaan torppaa kohti. Jos nyt otetaan huomioon kaikki ne ruodut, jotka voisivat tulla kysymykseen, ja joiden määrä kohoaa 12 000:een, niin mikäli koko ruotuarmeija koottaisiin, mikä Hänen Keisarillisella Majesteetillaan on oikeus käskeä, jos Hän sen hyväksi katsoo – niin pelkästään sotilastorppien perustaminen maksaisi 24 miljoonaa markkaa!

Herra von Kraemer: Koska olen epäillyt vähäistä kykyäni pystyä keskusteluun osaa ottamalla saattamaan sitä tehokkaalla tavalla onnelliseen loppuun tai sellaiseen, jota itse toivon, olen vasta nyt, kirjaimellisesti voi kai sanoa, yhdennellätoista hetkellä pyytänyt puheenvuoroa. Tämän vain ilmoittaakseni mahdollisimman lyhyesti Aatelissäädylle, minkä katson tässä tilanteessa velvollisuudekseni, mille puolelle asiassa asetun ja mille näkökannalle tulen antamaan ääneni. Nyt otan kuitenkin itselleni vapauden lisätä muutaman sanan, nekin aivan lyhyitä. Ensiksi pyydän kuitenkin saada selittää, että hyväksyn ehdottomasti Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esityksen perusperiaatteen sellaisena kuin valiokunta on sen laatinut, sekä tulen äänestämään sen puolesta pidättäen itselleni useiden muiden Aatelissäädyn jäsenten tavoin oikeuden tehdä tähän vielä mahdollisesti esiin tulevissa tapauksissa ne muutokset, jotka katson tarpeellisiksi, joko silloin, kun katson, että valiokunta on parantanut majesteetillista esitystä tai jättänyt siitä pois jotain, jonka olisin halunnut pysyvän siinä. Pyydän saada huomauttaa tähän, koska näyttää, että osa Ritarikunnan ja Aateliston jäsenistä on keskustelun aikana osoittanut, että he luulevat voivansa toimia ja edellyttää, että meillä olisi täällä nyt sama vapaus pystyttää rakennus, kuten esimerkiksi vanhoissa Kreikan tasavalloissa oli laita, kun Solon ja Lykurgus laativat lakeja vastalauseitta ja ilman kaikkia sidonnaisuuksia, oman, kylläkin suureksi osoittautuneen viisautensa mukaan. En usko, että nykymaailma on enää tällaisella kannalla. Teorioita on tietenkin oltava, ja niiden on oltava kaikilla aloilla pohjana siihen, mitä tehdään ja mitä ajatellaan. Sen vuoksi yhdyn täysin vapaaherra von Bornin puheenvuoroon. Ilman teorioita ei pystytä pääsemään minnekään, mutta ne on jokaisen, joka haluaa ja kykenee ajattelemaan, muodostettava itse itselleen; mutta on toinen asia omistaa teoria ja tietää, minkä katsoo parhaaksi, ja toinen asia pystyä toteuttamaan se, mutta maailmassa käynee harvoin niin, että pystyy toteuttamaan kaiken, minkä katsoo parhaaksi. Ollaan siis aina teorian ja käytännön, periaatteiden ja tosiasioiden törmäyskurssilla. Minulla ei ole kykyä eikä tahtoa toteuttaa näitä lauseiden sisältämiä ajatuksia, haluan vain mainita, että olemme, kuten jo yleisesti sanoin, sekä maailmassa että erityisesti meillä Suomessa sellaisessa tilanteessa, ettemme pysty vain pelkkien periaatteiden avulla pääsemään ratkaisuun; tosiasioiden täytyy vaikuttaa päätöksiin. Tosiasia on, että edessämme on Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esitys järjestettyjen sotavoimien perustamisesta maahan yleisen asevelvollisuuden pohjalta, että tämä idea on nykyään hallitsevin maailmassa, ja että siten on katsottava, että teoria on yhteneväinen lähinnä sen kanssa. Tosiasia on nyt, että se on myös ainoa ehdotettu ulospääsytie. Maan säätyjen on joko hyväksyttävä tai hylättävä se. Jos esitys hyväksytään niiden muutosten kera tai ilman niitä, joihin valiokunta on jo antanut avaimen säilyttäen asevelvollisuuden perusperiaatteen, josta ei voi eikä saa poiketa, niin voi toivoa ja odottaa luottavaisesti, että meidän armollinen Keisarimme ja Suuriruhtinaamme, joka on aina osoittanut maalle rajatonta rakkautta, ottaa huomioon ne muutokset, joita hänelle alamaisesti ehdotetaan. Mutta tälle mahtavalle monarkille on eri asia haluta kuin voida. Hän ei myöskään ole kaikkivoipa; Hänen tahtoaan meidän ei tarvitse epäillä, mutta niin monen miljoonan, niin monen maan ja kansan hallitsijana Hän on myös riippuvainen muista olosuhteista kuin Suomen kansansa erityisasemasta. On mahdollista, ettei Hän voi ottaa huomioon kaikkia vaatimuksia, joita hänelle esitetään. Ellei sitä vastoin keisarillista esitystä hyväksytä, vaan se torjutaan kokonaan, niin meillä on varmasti täällä muita järjestelmiä valmiina asetettaviksi sen tilalle. Vapaaherra von Bornilla on omansa, herra Silfversvanilla omansa; luulen, että herra Antellilla on myös jotain; mutta tällä ei ole sanottu, että Hänen Majesteettinsa haluaisi valita jonkin näistä. Silloin syntyy tapaus, josta vapaaherra von Born eilen puhui, jos muistan oikein, kun vapaaherra sanoi, että syöksyisimme tuntemattomaan, ennestään tietämättömään, jos hyväksyisimme käsiteltävänämme olevan asevelvollisuusehdotuksen, tarkoitan toki aivan vastakkaisessa merkityksessä. Tunnemme tämän ehdotuksen, emme voi sanoa, että se on vain yritys, se on edessämme avoimena päivänvalossa kaikkine seurauksineen, kaikkine ehtoineen. Tuntematon astuu esiin vain silloin, jos tämä esitys torjutaan, ja mikä tahansa toinen järjestelmä asetetaan sen tilalle. Silloin ei tiedetä, mitä eteemme asetetaan; silloin on oltava valmiina mahdollisiin seurauksiin. En maalaa tahallani piruja seinälle; toivon, uskallan jopa toivoa, että seuraukset olisivat kaikissa tapauksissa valoisia; mutta ne ovat joka tapauksessa tuntemattomia, ja tämä on kaikki, mitä halusin ottaa esiin.

Tarkoitukseni oli kuitenkin ennen kuin asetun takaisin paikalleni, muutamin sanoin asettua erästä säädyn arvoisaa jäsentä, vapaaherra von Troilia vastaan. Herra von Alfthan ehti osittain edelleni, mutta hän ei ole sanonut kaikkea. Vapaaherra von Troil esiintyi sanoin ja elkein kuin Jupiter konsanaan, kohdistaen sanansa vähän sinne ja tänne, muun muassa yhtä näiden valtiopäivien valiokuntaa ja sen toimintaa vastaan. Pyydän saada lukea pari kolme riviä mietinnöstä, jossa valiokunta perusteluidensa sivulla 3 sanoo: ”on otettava huomioon, ettei asevelvollisuus ole vain puhtaasti sotilaalliselta kannalta katsoen osoittautunut täydellisimmäksi vahvan kansallisen puolustuksen luomisen muodoksi, vaan se palvelee samoin vahvana vipuna kansakunnan moraalisessa kasvatuksessa. Kehittäessään tottumista järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen tästä instituutiosta tulee samalla myös monelle herätys älylliseen koulutukseen ja se vaikuttaa vahvasti kansalaisten yhteishenkeen velvollisuuden- ja oikeudentunnon välityksellä”. Tämän on vapaaherra von Troil nyt kääntänyt naurettavuudeksi. Hän on sanonut, kuten herra von Alfthan jo siteerasi, että nyt halutaan tehdä sulkeisharjoituksista ja kasarmeista asevelvollisen sukupolven kasvatuslaitoksia. Haluan vain kysyä, missä niin sanotaan, että kasarmeista ja sulkeisharjoituksista tulisi kasvatuslaitoksia? Vaikkei vapaaherra von Troil kenties tiedäkään mitään sotilaselämästä, sen ehdoista ja seurauksista, joskaan en usko, ettei hänellä siitä kokemusta olisi, hän voisi kuitenkin myöntää, että yhteenkuuluvaisuudentunne vahvistuu samanlaisten ainesten yhdessäolon kautta. Nyt kasarmeille tulevat eivät ole yhteen haalittua kansaa maan kaikilta kulmilta, niin kuin värväyksen tulos suurelta osalta aina on. En siksi väitä, että nämä viimeksi mainitut ovat epäsiveellisiä, vaan että heillä vain on tavallisesti sivistysvajetta; ja jos sellaisten kanssa jouduttaisiin sijoittamaan kasarmeihin ja yhdessä harjoittamaan sitä nuorisoa, joka on asevelvollisuuden kautta määrätty astumaan riviin, niin vapaaherra von Troil olisi oikeassa esittäessään mielipiteen, että asevelvollisuus on arveluttavaa. Mutta sellaisesta ei ole kyse; ehdotus sisältää riittävästi pidäkkeitä niille, jotka tulevat hyväksymään ja ottamaan sotilaat vastaan, jottei sellainen aines voi päästä sisälle armeijaan. Ja jos tulee joku, oli hän sitten kreivi tai vapaaherra, samaan kasarmiin talollisen tai torpparin pojan kanssa, niin ei sen vuoksi leviä mitään moraalitonta henkeä, vaan päinvastoin kukin osapuoli hyötyy keskinäisestä yhdessäolosta. Halusin oikeastaan tulla siihen, ettei vapaaherra von Troil joko halunnut tai kyennyt ymmärtämään yhdessä valiokunnan ehdotuksen pykälässä ja perustelussa ollutta esitystä. Ne lähtevät selvästi siitä, että asevelvollisuudesta tulee vipu uusien koulujen perustamiseen ja koulunkäyntiin jo ovat olemassa olevissa. Juuri tätä kautta asevelvollisuus auttaa sivistyksen lisääntymiseen ja leviämiseen maassa. On ilmeistä ja selvää, että moni nuori yrittää lyhentää palvelusaikaansa hankkimalla ne tiedot, jotka edellytetään tämän lyhennyksen saamiseksi, eikä mitään pahaa voi olla siinä, jos heidän määränsä kasvaa. En pysty ymmärtämään muuta kuin että tämä on valiokunnan tarkoitus, ja pyydän anteeksi, jos olen siinä erehtynyt.

Herra Rafaël von Haartman: Eilisessä aamupäiväistunnossa eräs arvoisa puhuja, herra Antell, ilmoitti ottaneensa tehtäväkseen todistaa kunnianarvoisalle säädylle, että herra Silfversvanin ehdottama järjestelmä olisi maallemme paras ratkaisu. Iloitsin siitä ja toivoin saavani eilisen iltapäiväistunnon aikana kuulla näitä todisteita, vakuuttua itse siitä, että olin väärässä, koska olisin kernaasti kuullut, että meidän maallemme olisi tarjolla vähän kevyempi järjestelmä kuin asevelvollisuusjärjestelmä. Petyin toiveissani; kaikki todistelut ja vastatodistelut jäivät tulematta. Kuulin kyllä, miten arvoisa puhuja suuntasi moitteensa niitä Aatelissäädyn jäseniä kohtaan, jotka olivat sotilaita ammatiltaan, koska he eivät yrittäneet teilata hänen puoltamaansa miliisijärjestelmää. Todellisuudessa erittäin kummallinen todistelu, josta tulin siihen johtopäätökseen, että arvoisa puhuja oli samalla tavalla tullut vakuuttuneeksi miliisijärjestelmän erinomaisuudesta. Kuten minulla oli jo eilispäivän istunnossa kunnia mainita, en ruvennut esittelemään miliisijärjestelmän puutteita, koska toivoin, että joku muu Aatelissäädyn arvoisista jäsenistä pystyisi siihen paremmin kuin minä, sitten kun arvoisa eriävän mielipiteen esittäjä oli itse esitellyt järjestelmän ansioita; mutta mitään sellaisia ei arvoisa puhuja ole ainakaan vielä esittänyt. Nimitin näitä miliisin sotilasharjoituksia ”miliisilasten kesäleikeiksi”; toistan sen vielä. Muuksi niitä ei ainakaan voi nimittää, kun tiedetään, miten niitä Ruotsissa järjestetään; Sveitsissä, jossa järjestelmää myös sovelletaan, en ole koskaan ollut. Ruotsissa nuoret miehet kokoontuvat yhteen; heitä harjoitetaan voimistelussa, marssimaan rivissä, tekemään kunniaa kiväärillä, harjoittelemaan maaliin ammuntaa, sanalla sanoen leikkimään sotilasta parin viikon ajan. Sen jälkeen he marssivat muutamaksi päiväksi kenttäharjoitukseen hyvin varustetut eväsreput selässään ja palaavat vitsaillen ja iloisesti hälisten kohtaamispaikalle; sitten seuraa suuri juhla, jossa tanssitaan kuin viimeistä päivää ja juodaan paljon punssia. Siihen se leikki sitten loppuu. Niin siellä toimitaan! Jos nämä ovat sellaisten sotilaiden pataljoonia, jotka halutaan kohtaamaan vihollinen Suomen rannoilla, niin sääliksi käy maatamme. Ei, meillä on oltava sotilaita, todellisia sotilaita, sotilaita, jotka ovat oppineet sietämään kieltäymyksiä, oppineet tottelemaan rivissä ja joita itseään on sen jälkeen toteltu, ei sotilaita, jotka vartiopaikalla sateessa seisoessaan avaavat sateenvarjonsa tai työntävät talviyön pakkasessa kätensä muhveihin. Ei, vaan sanon, että meillä on oltava sotilaita, jotka pystyvät tarpeen tullen luopumaan, jotka pystyvät taistelun tuoksinassa katsomaan vihollista silmiin. Joku puhujista, muistaakseni vapaaherra voin Troil, hylkäsi valiokunnan mietinnön muun muassa siitä syystä, että hän katsoi 2–3 vuoden palvelusajan riittämättömäksi hyvien sotilaiden kouluttamiseen. Minä olen toista mieltä. Minun mielestäni nimittäin kaksi vuotta riittää, jos talvi käytetään varuskuntapalvelukseen; puhun kokemuksesta, sillä olen itse ollut kaksi vuotta suomalaisena sotilaana. Herra Antell sanoi edelleen, että kaartin tarkkampujaprikaati menetti Plevnassa kahden tunnin aikana 2 000 miestä ja totesi edelleen, että jos nämä olisivat olleet miliisisotilaita, olisi menetys ollut sama. Se on paljon mahdollista, ja on myös mahdollista, että se olisi ollut pienempi, sillä voi ajatella, että jos urhea prikaati olisi koostunut miliiseistä, he olisivat ensimmäisessä kuularyöpyssä kääntyneet oikeaan päin, perääntyneet, marssineet, jota ilmausta eräs arvoisa puhuja eilen käytti. Herra Antell sanoi edelleen haluavansa kernaasti tietää, miten monta miestä suorittaa päivittäin varuskuntapalvelusta Helsingissä. En tosin ole valmistautunut esittelemään säädyille uutta, Suomea varten laadittua armeijajärjestyssysteemiä, enkä myöskään ole laskenut, montako pataljoonaa vaadittaisiin varuskuntapalvelukseen, mutta minulla on kuitenkin tilaisuus kertoa arvoisalle puhujalle, että Helsingissä suorittaa varuskuntapalvelusta täällä olevasta venäläisestä rykmentistä 132 miestä. Pahoittelen, että eilispäivän istuntopulpettien siirrossa virallinen dokumentti katosi. Minulla olisi muuten ollut mahdollisuus kertoa, montako heitä on Turussa, Hämeenlinnassa jne. – Minulla oli eilen edelleen kunnia mainita, että virallisten tietojen mukaan maan eteläosassa, pääasiassa rannikkokaupungeissa osallistuu päivittäin 845 miestä varuskuntapalvelukseen. Arvoisa eriävän mielipiteen esittäjä, herra Silfversvan, ei taida tietää tätä, siltä minusta näyttää, eikä hän myöskään ole vaivautunut sitä tietoa hankkimaan. Odotin siksi, että löytäisin taas pulpetistani kiertokirjeen, vai miksi näitä nyt nimitetäänkään – Hufvudstadsbladetin kirjapaino ilmoittaa lähteen – haluan sen vuoksi kutsua niitä Hufvudstadsbladetin liitteiksi. Siinä kerrotaan, että Suomessa tarvitaan nyt kuusi pataljoonaa. Sellaisia ehdotuksia siis tarjotaan! Ja halutaan, että Suomen säädyt yhtyvät sellaiseen ehdotukseen. On kyllä varsin uhkarohkeaa, jos halutaan ehdottaa, että säädyt lähestyisivät Hänen Keisarillista Majesteettiaan ja alamaisesti anoisivat, että esitetään uusi ehdotus, joka perustuu sellaisiin näkökohtiin, jotka vaihtelevat päivä päivältä. Ei sitä toden totta pysty käsittämään.

Herra Robert Björkenheim: Aluksi pyydän saada vastata erääseen herra von Alftanin väitteeseen, joka oli kohdistettu yhteen sanaan, jonka minä ja muutama muu eilen tyrmäsimme. Herra von Alfthan oli halunnut viitata tällä sanalla myös värvättyyn armeijaan, ja juuri siinä hän on erehtynyt. Vapaaehtoisesti sotilaspalvelukseen menevä ei ole orja, oli hänen arvonsa mikä tahansa; päinvastoin, palvelukseen mennään vapaasta tahdosta ammattiin, kutsumukseen, joka on yhtä välttämätön valtion pysyvyydelle kuin mikä tahansa muukin; mutta jos pakotetaan vastoin vakaumusta astumaan tähän palvelukseen, kun pakotetaan jättämään oma työnsä vuosikausiksi, jossa miehen oli tarkoitus saavuttaa se inhimillisen toiminnan taso, jolla hän uskoi hyödyttävänsä ihmiskuntaa ja isänmaata ja edetä itse yhä korkeampaan henkilökohtaiseen sivistykseen, silloin yksilöä voi verrata orjaan. Sanasta en paljoa perusta, jos se tuntuu vastenmieliseltä, ja jos sen tilalle voidaan ottaa toinen täydellinen synonyymi, mutta tässä sanassa olevasta ajatuksesta haluan pitää kiinni. Eilisen istunnon aikana haluttiin korostaa, ettei asevelvollisuus yhdessä aktiivipalvelukseen johtavan arvonnan kanssa kiskoisi ihmistä irti hänen muusta toiminnastaan, päinvastoin kuin aikaisemmin käytössä ollut sotaväenotto, mutta jos ajatellaan, että nuori mies pakotetaan kahdeksi tai viideksi tai kahdeksaksi vuodeksi pois siitä kutsumuksesta, jonka hän on valinnut, että häntä siten estetään kouluttautumasta pystyäkseen koko elämänsä ajan palvelemaan maataan, silloin uskon, että hänet on monessa tapauksessa, ehkä useimmissa, riistetty pois kutsumuksestaan, tehty hänet vastedes kelvottomaksi kaikkeen toimintaan. On sanottu, että herra Silfversvanin eriävä mielipide, jota useat valtiopäivämiehet ovat monessa suhteessa muokanneet ja kannattaneet, ei olisi mikään vastaus majesteetilliseen esitykseen, ja miksei? Keisarillisessa esityksessä pyydetään asevelvollisuutta, no niin no, myönnetään, että kansakunta on asevelvollinen, jotta se voisi hädän uhatessa puolustaa maataan, ja jotta tämä voisi tapahtua, jotta kansakunta voisi olla valmis puolustautumaan hädän hetkellä, niin kootaan harjoituspataljoonia ja vahvistetaan periaate yleisestä harjoitusvelvollisuudesta. Eikö tämä ole vastaus Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esitykseen? On sanottu, että maa on nyt käännekohdassa, ja tästä on eräs Aatelissäädyn arvoisa jäsen halunnut muistuttaa meitä, ettemme ole täällä säätämässä lakeja yhtä vapaasti kuin Kreikan tasavalloissa. Muistutus oli valitettavasti tarpeeton, mutta maamme edustajia me olemme; totta meidän on puhuttava; meidän on puhuttava julki kansan tuntemukset. Meidän maatamme ja sen lisäksi koko suurta Venäjän valtakuntaa nyt hallitseva monarkki on antanut meille vakuutuksen siitä, että totuuden sana ja isänmaanrakkaus voivat aina luottaa Hänen armolliseen suojelukseensa. Eräs arvoisa eilinen puhuja, joka on monin sanoin lausunut kiitollisuutensa valiokunnalta tulleesta ehdotuksesta, on myös halunnut korostaa niitä merkittäviä eroja, joita on tämän ehdotuksen ja hallituksen esityksen välillä. Myös minä tunnustan kernaasti, että eroja on, tärkeitä eroja, mutta kolme asiaa on kuitenkin jäljellä, sotaväenotto, pitäydyn tässä sanassa, vaikka eilen haluttiin järkeillä se pois, - sotaväenotto pysyy ja sen mukana kaikki siinä meidän sisintä oikeudentuntoamme loukkaava; kasarmielämä pysyy kansamme nuorisolla, ja mitä kasarmielämä on Suomessa ja muualla, sitä on eräs arvoisa säätymme jäsen, herra Bergenstråle, eilen voimakkaasti korostanut; ja lopuksi pysyy myös se tosiasia, vaikka se on yritetty ohittaa, ainakin olen siitä vakuuttunut, että sotaväenotossa armeijaan joutuneita, jotka kaikki tulevat kuulumaan yhteen ainoaan aselajiin, tullaan käyttämään meille täysin vieraiden intressien puolustamiseen suuren valtakunnan joutuessa sotaan. Herra Taube mainitsi eilispäivän istunnossa, että herra Silfversvanin ehdotus olisi sikiö, jolla ei olisi pitkää ikää, ja tuki lausumansa siihen, että siinä oli yhdistetty kaksi periaatetta, jotka eivät voisi tulla keskenään toimeen. Missä siis on ristiriita näiden periaatteiden välillä? Maalla on asevelvollinen armeija, jota harjoitetaan jonkin verran, jotta se voisi hädän hetkellä puolustaa maata, ja sitten on näistä samoista asevelvollisten riveistä lähtöisin olevia joukko-osastoja heidän harjoittamistaan varten, mutta ne ovat valikoituneet siten, että on otettu vain ne, jotka tuntevat halua ja kutsumusta sotilaan ammattiin, ja joista voi tulla päteviä kouluttajia; missä on ristiriita näiden kahden ehdotuksen välillä? Viimeksi mainittu arvoisa puhuja ja monet muut ovat päättäneet puheenvuoronsa sanomalla, että ihmisen jaloin oikeus ja velvollisuus on puolustaa isänmaataan. Niinpä, kuka sen kieltäisi; ja tässä tapauksessa molemmat ehdotukset, valiokunnan ja muokatun eriävän mielipiteen, eroavat periaatteessa, mutta eivät toisistaan. Me eroamme periaatteessa toisistamme tässä mielessä vain yhdessä asiassa, ja se on, ettemme voi hyväksyä sotaväenottoa, jota valiokunta haluaa, sillä ihmisen pyhimpiin oikeuksiin ei voida mielestäni lukea sotaväkeen ottamista, mutta kylläkin pysymistä vapaana, vapaana kuten hän on pohjoisessa Skandinaviassa ollutkin.

Herra Ernst Palmén: Tämän keskustelun alussa on pahoiteltu, että Suomen säädyt joutuvat juuri nykyaikana ottamaan tutkittavaksi ehdotusta yleisen asevelvollisuuden toimeenpanosta. On pelätty, että tämän seurauksena olisi tietynlainen sokeutuminen, asian tutkimisesta johtuva voitonhuuma, ja että Suomen edustajat olisivat siitä syystä luvattoman taipuvaisia hyväksymään keisarillisen esityksen. Omasta puolestani en usko, että sellaiseen pelkoon olisi vähäisintäkään syytä. Koska jo sadoittain maanmiehiämme on vuodattanut vertaan Bulgarian taistelukentillä, koska vielä kenties tuhannet maanmiehemme verensä siellä vuodattavat, ennen kuin kaivattu rauha solmitaan; - siksi ei ketään edustajaa tarvinne todellakaan muistuttaa pudottamaan jaa- tai ei-äänensä uurnaan mitä omantunnontarkimman harkinnan jälkeen, koska useimmilla meistä on joku tuttu, joku sukulainen sotatantereella alttiina kaikille sodan kauhuille. Uskallan siksi omalta osaltani uskoa, että on onnellista, että asevelvollisuuskysymys on noussut esiin juuri nykyisellä hetkellä. On toki totta, että kysymys on siitä syystä ongelmallisempi, paljon ongelmallisempi tällä hetkellä käsiteltäväksi; mutta edessä oleva päätös, joka vaikuttaa kansamme kohtaloon kauas tulevaisuuteen, voidaan myös siksi tehdä mahdollisimman kypsällä harkinnalla, jota näin mittaamattoman tärkeässä asiassa vaaditaan. Eikä tämä kansamme edustajien tarkka harkinta ole ainoa näkökohta, jonka perusteella meidän on katsottava onneksemme, että kysymys on juuri tällä hetkellä tullut tarkasteltavaksi. Juuri nykyisen kaltaisina, verisinä aikoina on myös muiden kansojen parasta tietää ja käsittää, millaisella lämmöllä, millaisella kiinnostuksella Suomen kansa suhtautuu itsenäisyyteensä; juuri tällaisissa tilanteissa muiden kansojen tulee erityisesti nähdä, että kansamme on todella täyden itsenäisyytensä arvoinen, koska se osoittaa olevansa valmis ottamaan kantaakseen raskaimmankin uhrin, mikä on johdonmukainen seuraus nykyisestä valtiomuodostamme.

Tähän mennessä käsiteltävänämme olevaa mietintöä vastustaneet puhujat ovat minun nähdäkseni erehtyneet koko järkeilynsä kahdessa pääasiallisessa kohdassa. He ovat lähteneet määrätystä väärästä sodan laatua ja olemusta koskevasta peruskäsityksestä ja tehneet johtopäätöksiä tästä lähtökohdastaan, esittäneet asevelvollisuusperiaatetta vastaan koko joukon syytöksiä, jotka eivät kuitenkaan millään tavoin oikein kohdistu tähän ajatukseen, vaan koskevat yleensä sotaa sinänsä sekä koskevat erityisesti kaikkia muita tunnettuja armeijaorganisaatioita paljon suuremmassa määrin kuin yleisen asevelvollisuuden periaatetta. Pyydän sen vuoksi saada esittää todisteita tälle väitteelleni.

Olen sanonut, että useat arvoisat puhujat ovat täällä käsittäneet perin pohjin väärin sen, mitä sota sinänsä on, ja miten se tulee historiallisesti ymmärtää. Tajuan täysin, miten äärettömän kiitollinen ja suosittu sen tavallisen käsityksen täytyy olla, nyt vielä enemmän kuin muulloin, että sota on vain jättiläismäinen rikos tavallista siviili- ja rikoslakia vastaan. Tämä käsitys tarjoaa kuulijalle kieltämättä houkuttelevan kajastuksen ikuisesta rauhasta, täydellisen häiriintymättömästä ja verettömästä kehityksestä pyrittäessä ihmiskunnan onneen. Kaikessa tässä on kieltämättä varteenotettavia, uskomattoman varteenotettavia näkökohtia, se minun on ensimmäisenä tunnustettava; mutta samalla kertaa joudun myös väittämään, etteivät nämä mainitut näkökohdat kuitenkaan ole ainoita, jotka tässä on otettava huomioon, eivät millään lailla. Ensimmäinen tästä kysymyksestä puhunut korosti suurella lämmöllä sitä kovuutta, jota sotakuriin liittyvät käskyt merkitsevät; hän nosti esiin yksilön tuhoon johtavan, kammottavan näkymän, joka on sodan äärimmäinen ja vavahduttavin seuraus. En kuitenkaan voi myöntää, että olisi täysin oikeutettua ottaa vain näitä näkökulmia huomioon. Uskon, että pelkkä johdonmukaisuus vaatii, ettei tässä, kuten ei muissakaan vastaavissa kysymyksissä, pidä perustaa mielipidettään pelkän tunteen varaan, vaan on myös pitäydyttävä realiteetin ja realismin lavealla pohjalla, jos halutaan täysin oikein arvioida ihmiskunnan koko elämään niin syvästi vaikuttavaa ilmiötä, kuin sota kaikkine seurauksineen on ollut ja edelleen on. Ja erityisesti pienelle kansalle ei liene mahdollista halveksia tässä asiassa todellisuutta ja sen sanomaa, sillä yhtä vähän voi Suomen kansa käskeä sotaa loppumaan kuin vesipisara voi nousta meren herran eteen ja sanoa: Älä enää myrskyä! On kiistaton tosiasia, että sota on olemassa, ja että se on olemassa vielä erittäin kaukaisessa tulevaisuudessa, ja tähän tosiasiaan meidän on kerta kaikkiaan alistuttava, ei siinä mikään auta; ja tällöin on lähinnä pohdittava, miten paha päivä on otettava vastaan. Mutta on historialliselta kannalta sitä paitsi aivan väärin katsoa joidenkin puhujien kanssa sotaa yhtenä ainoana jättiläismäisenä rikoksena, rikkomuksena, joka on kaikilta näkökulmilta polttomerkittävä; sillä siten tekisimme väkivaltaa todellisuuden tuottamille opeille. Monet miljoonat ihmiselämät ovat jo tärveltyneet sodan vuoksi, nielaistu Molokin kitaan; se on totta; mutta nämä lukemattomat miljoonat eivät kyllä ole useinkaan menneet hurman vallassa kohti voittoa vaan kohti varmaa kuolemaa. Uskotaanko siis, että sellainen tosiasia olisi yleensä mahdollinen tai ajateltavissa, jos sota olisi vain rikos? Uskotaanko, että nämä miljoonat olisivat näin pyrkineet kohti omaa kauhistuttavaa tuhoutumistaan, elleivät he olisi kulkeneet sitä kohti sen varman vakaumuksen vallassa, että he toimivat velvollisuutensa mukaisesti. Uskotaanko, että he siis olisivat kulkeneet kohti tätä tuhoa vailla vakaata tietämystä, että myös tämän kammottavan pinnan alla oikeus raivaa kuitenkin itselleen tietä, sellaista nähdään, oli se miten selittämätöntä tahansa! Sota voi olla ja on usein ollutkin väline moraalisten intressien palveluksessa, mikä useilla tahoilla aivan liian usein jätetään huomiotta. Sota ei ole kohottava, jalostava elementti pelkästään silloin, kun kansa taistelee ulkoisen tai sisäisen vapautensa puolesta, vaan sitä se oli myös niin kauan sitten elettyinä aikoina, että tieteen tai tutkimuksen katse sinne tuskin ulottuu. Jo silloin sota oli inhimillisen kehityksen välttämätön momentti. Voimme valittaa tätä tosiasiaa tai iloita siitä, mutta emme saa missään tapauksessa koskaan unohtaa sitä, jos me muutoin haluamme pitäytyä tässä asiassa historiallisella pohjalla. Jo historian alkuhämärissä on yksilön välttämättömyys puolustaa olemassaoloaan ollut yhteisöllisen elämän perusta: tämä välttämättömyys on oleellisesti auttanut muovaamaan yhteisöä, antanut yhteiskunnan organisaatiolle leimansa. Nimenomaan sota on oleellisimmin nostanut esiin näitä instituutioita, jotka ovat sittemmin onnellisempina aikoina saaneet palvella rauhallisempia tarkoituksia, vaikuttaa sivilisaation ja koulutuksen palveluksessa. Näiden syiden pohjalta uskallan väittää, että jos täällä halutaan selittää sota kaikessa suhteessa torjuttavaksi, joksikin vääräksi, niin ei mitenkään asetuta seisomaan siten kuin väitetään, eli kaikinpuolisen humaanisuuden perustalle, - sillä humaanisuus vaatisi myös, että pyritään ottamaan huomioon, miten sota voi todellakin palvella inhimillisiä ja jaloja tarkoituksia, vaan asetutaan yksipuolisen sentimentaalisuuden jalustalle. Mutta tämä tarkastelutapa, joka on ihmiskunnan heikommalle sukupuolelle täysin luonnollista ja on selvää myös niille, jotka ovat yksipuolisessa, älyllisessä työssään niin syventyneet joihinkin tiettyihin näkökohtiin, että ovat hukanneet näkemyksen todellisuuden ja elämän asettamiin vaatimuksiin. Siis tämä sentimentaalinen tarkastelutapa ei missään nimessä saa olla yksin määräävänä tällaisessa kokouksessa, poliittisen elämän omaksi alakseen valinneiden miesten keskuudessa.

Jos täällä siis useat puhujat ovat käsitykseni mukaan valinneen jo itse lähtökohdan virheellisesti, niin väitän edelleen, että heidän johtopäätöksensäkin ovat saaneet vaikutteensa tästä virheellisestä lähtökohdasta. Kuten jo mainitsin, täällä on esitetty asevelvollisuusperiaatetta vastaan koko joukko syitä, jotka koskevat joko sinänsä sotaa, tai jos ne yhdistettäisiin johonkin tiettyyn armeijaorganisaation, niin ne varmasti koskisivat jokaista tunnettua armeijajärjestelmää suuremmassa määrin kuin periaatetta jokaisen kansalaisen oikeudesta tai velvollisuudesta puolustaa maataan. Sekä moraalisista että taloudellista näkökulmista on korostettu, ettei asevelvollisuusajatus olisi tyydyttävä. Tällöin on ensi sijassa huomattava, ettei tämän keskustelun aikana, mikäli minä olen voinut panna merkille, - kukaan puhuja ole sanonut, että mitä tahansa sotaorganisaatiota voidaan ehdottomasti pitää etuna moraalisessa tai taloudellisessa mielessä. Useat puhujat oivat kuitenkin keskustelun aikana asettuneet asevelvollisuuden puolustajia vastaan sellaisella tavalla, kuin joku olisi katsonut sodan ja sotaorganisaatioiden olevan sivistyksen ja kehityksen todellinen lähde. Mitään sellaista ei kukaan ole tietenkään halunnut väittää, eikä sitä siis tarvitse kumota; mutta on kyllä sanottu, ja voitaneen täydellä syyllä sanoa, että asevelvollisuusperiaate tarjoaa sekä moraalisessa että taloudellisessa mielessä suuria etuja muihin puolustusjärjestelmiin verrattuna. Tämä on suhteellinen, ei absoluuttinen etulyöntiasema, ja tästä on täällä siis ollut kysymys, ja sen myötä raukeaa koko joukko huomautuksia, jotka on esitetty asevelvollisuusperiaatetta vastaan ja pyritty ajamaan sillä tavoin tämä periaate in absurdum. Pyydän saada antaa esimerkin tästä virheellisestä todistustavasta. Mikään ei ole helpompaa kuin täyttää kokonaisia nidoksia tilastollisilla luvuilla osoittamaan, miten sotilaan elämään liittyy monenlaisia kiusauksia, ja se voi johtaa myös rikoksiin; - ei meidän todellakaan tarvitse mennä kaukaiseen Ranskaan saadaksemme sellaisia lukuja. Jos tällä tavoin onnistuttaisiin lopettamaan sodat tai eliminoimaan niiden huonot seuraukset, no niin, olisin ensimmäinen kannattamaan kyseisiä puhujia. Mutta minun on pakko mitä tiukimmin kiistää, että samanlaiset syyt koskisivat itse asevelvollisuusperiaatetta, jos haluamme pitäytyä tiukasti loogisella linjalla. Uskallan vertailuna tähän kertoa, että nuorison elämässä houkutukset ovat yleensäkin erittäin suuria, eivätkä ne erityisesti yliopistossa opiskelevalle nuorisolle ole yhtään sen pienempiä. Tämän voi todistaa tilastollisten lukujen sijaan pikemminkin sillä kokemuksella, joka monella täällä olevalla lienee ollut, että monet lupaavat kyvyt ovat opiskeluvuosinaan joutuneet hunningolle ja langenneet kurjuuteen ja rikoksiin. Kysyn nyt: voisiko joku sellaiselta pohjalta pystyä sanomaan, että yliopisto-opinnot ovat ehdottoman turmiollisia, ja ne pitäisi lakkauttaa? Ei kukaan. Ja tämä vertailu pätenee myös varsin hyvin siihen, mikä koskee armeijaorganisaatioita yleensä, mutta erityisesti sitä organisaatiota, jota nyt ehdotetaan Suomeen voimaan saatettavaksi. Jos halutaan tilastollisin luvuin torjua ne syyt, jotka puhuvat asevelvollisuuden puolesta, niin silloin on esitettävä sellaisia tilastollisia lukuja, jotka osoittavat, että rikoksia olisi asevelvollisten armeijassa paljon enemmän, että siellä houkutukset olisivat suurempia kuin vakinaisessa ammattiarmeijassa; yritettäköön todistaa, että värvättyjen joukko-osastojen keskuudessa siveellisyys on huipussaan. Uskon omalta osaltani, että omantunnontarkan tutkimuksen avulla voitaisiin tulla täysin päinvastaiseen tulokseen, ja lisään vielä, että täällä monet muutkin asevelvollisuutta vastaan esitetyt syyt ovat yhtä huteria kuin tämä.

Jos jo tässä selostettu tuntuu kiistatta puhuvan asevelvollisuusperiaatteen puolesta, niin saamme vieläkin vahvempia syitä puolustaa kyseistä mietintöä, jos tarkastelemme niitä vastaehdotuksia, joita täällä on esitetty; - edellytän nimittäin, ettei riitä vain pelkkä asevelvollisuusperiaatteen kritisointi; on myös esitettävä sille jotain muuta tilalle, kunhan vain tunnustetaan perimmäiseksi asiaksi tämän kysymyksen käsittelyssä, ettei Suomen kansa voi eikä saa seistä vailla puolustusvoimia, jos on kyse siitä itsenäisestä asemasta kiinni pitämisestä, joka kansakunnallamme tällä hetkellä on sivistyksensä ja perustuslakinsa ansiosta. Omistakaamme hetkeksi huomio näille vastaehdotuksille. En tiedä, että mitään muita ehdotuksia olisi tästä asiasta tehty kuin toisaalta julki tuotu vaatimus ruotulaitoksen, vanhan puolustusorganisaatiomme säilyttämisestä ja toisaalta eriävän mielipiteen esittäneen herra Silfversvanin tekemä ehdotus puolustusjärjestelmäksi. Ruotulaitoksen puolustukseksi on sanottu, että se on maassamme kansallinen instituutio. Niin kai se on, ja haluan olla ensimmäisenä toivomassa, että kaikki kansalliset instituutiomme, kaikki meidän isänmaallisella pohjalla seisovat instituutiomme voitaisiin säilyttää mahdollisimman kauan, ja niitä voitaisiin kehittää niin pitkään, kuin vain on mahdollista, niin kauan kuin sellainen ei johda konservatismiin, jota ei voi puolustaa. Haluan nytkin jättää sivuun kaikki ne puhtaasti sotilaallisesta näkökulmasta tehdyt, vahvat huomautukset, joita asiantuntijat ovat esittäneet ruotulaitosta vastaan; ei ole minun asiani arvioida niitä, sillä minulta puuttuu siihen tarvittava asiantuntemus. Mutta kaiketi voin huomauttaa, että se puhuja, vapaaherra Hisinger, joka suurimmalla lämmöllä puhui ruotulaitoksen puolesta, on itse ehdottanut, että siihen pitäisi kuitenkin saada sellainen muutos, että sotilastorpat ja puustellit tulisi lakkauttaa. Mutta juuri tämä muutos, jota ilman eivät siis ruotulaitoksen puoltajat katso instituution säilyttämisen olevan mahdollista, horjuttaa mielestäni tätä instituutiota täysin sen perustaa ja olemusta myöten, etten tiedä, mikä sitten jäisi jäljelle värväystä ja kasarmielämää lukuun ottamatta. Juuri tämä ajatus teki Kaarle XI:n muistosta kuolemattoman, hänhän pystyi yhdistämään ajatuksen vakinaisesta armeijasta ajatukseen säännöllisestä, yhteiskuntaa hyödyttävästä toiminnasta. Ruotulaitoksen perusidea olikin, että sekä sotilas että upseeri olisivat sidoksissa siviilityöhön rauhan aikana, eivätkä he silti tulisi sotaan kelpaamattomiksi; jos tämä perusidea otetaan pois, ei mitään kansallisesta tai arvokkaasta jää jäljelle. Herra Silfversvanin ehdotuksesta taas on keskustelun aikana jo sanottu niin paljon, että esitän asiani aivan lyhyesti. Tyydyn toteamaan, että kyse oli puutteellisesta, etten sanoisi täysin virheellisestä tulkinnasta vuoden 1789 Kuninkaallisen Majesteetin avoimen, armollisen vakuutuksen §:stä 7, joka vahvisti Ruotsin ja Suomen rahvaan vapauden ja oikeudet. Ehdotuksen tekijä oli luullut voivansa johtaa siitä yleisen, jo nyt voimassa olevan asevelvollisuuden, jonka lain kirjaimen mukaan piti koskea vain rahvasta, mutta jonka herra Silversvan on ajatellut ulottuvan kaikkiin miespuolisiin kansalaisiin. Mutta tämä merkittävä perusvirhe ei vielä riitä; tämä eriävä mielipide on lisäksi muotoiltu niin epämääräisesti, ettei sille voitaisi lopullista ehdotusta rakentaa; ainakin on kaikkea muuta kuin varmaa, että sellainen ehdotus, jos mahdollisuus kuitenkin avautuisi, voisi tulevaisuudessa saavuttaa maan säätyjen puollon tai asiantuntijoiden hyväksynnän.

Mitä sitten on oikeastaan ollut huomautettavaa Asevelvollisuusvaliokunnan mietintöä vastaan? Niinpä, tässä kaikessa, niin suurella lämmöllä ja niin monilta tahoilta esitetyissä moitteissa mainittua mietintöä ja asevelvollisuusperiaatetta vastaan on yksi lausuma, oka näyttää olevan perustavaa laatua ja esitetty kuin se olisi asianomaisen puhujan piéce de resistance, nimittäin arvanheitto. Tämän toimenpiteen kammottavat seuraukset ovat useat puhujat tuoneet esiin sellaisella lämmöllä, joka todistaa hyvin syvästä vakuuttuneisuudesta; ja jokainen on tietenkin valmis täysin kunnioittamaan tätä lämmintä ja elävää vakaumusta; mutta sillä ei ole sanottu, että meidän on kaikki jaettava tämä sama vakaumus. Arvanheittoa vastaan on muun muassa osoitettu, että se on jo yleisen lain kautta kielletty. En olisi edes ottanut tätä huomautusta esille, ellei samaa olisi esittänyt useampi kuin yksi puhuja, mutta koska niin on tapahtunut, sallinette minun ohimennen muistuttaa, että itse valtiopäiväsääntö hyväksyy tietyissä tapauksissa arvanheiton, sallii tämän sattumanvaraisen päätöksen, joka täällä maalataan niin voimakkain värein. Hylätyn lipukkeen tekemä ratkaisu on lainsäätäjän viimeinen oljenkorsi, silloin kun lain säätämää enemmistöä ei voida muuten saavuttaa. Näin vedotaan siis sattumaan, olkoon niin, mutta on ollut välttämätöntä ottaa käyttöön tällainen määräys, enkä usko, että oikeuskäsityksemme ovat siitä tuhoutuneet tai edes häiriintyneet; meidän kunnioituksemme lakia kohtaan voi olla aivan yhtä suurta, vaikka tietäisimmekin, että päätös jostakin säädöksestä, vaikka se olisi kaikkein tärkeinkin, on syntynyt lanttia heittämällä. Tämä tästä, ja kysyn edelleen: miten sitten valittaisiin nämä aktiiviset asevelvolliset, jos muuten pidetään kiinni yleisen asevelvollisuuden periaatteesta? Myös herra Silfversvan on perustanut ehdotuksensa yleisen asevelvollisuuden idealle, mutta miten aktiiviset sotavoimat valitaan? Tässä suhteessa voidaan käyttää valitsemiseen erilaisia menetelmiä, ellei haluta velvoittaa kaikkia aktiiviseen sotapalvelukseen. Yksinkertaisin tapa, jolla on syvät juuret maamme historiassa, on valinta asianomaisen hallintovirkamiehen tekemän testauksen mukaan. Mutta tätä metodia, joka on aikojen kuluessa johtanut niin moneen puolueellisuuteen, niin moniin oikeuden loukkauksiin, ei varmaan kukaan halunne nyt enää ottaa käyttöön, ja tuskin taitaisi enää löytyä sellaista virkailijaakaan, joka meidän päivinämme haluaisi tai pystyisi ottamaan harteilleen sellaisen sentnerien painoisen vastuun kuten määräämisen testauksen jälkeen in casu, että useiden nuorukaisten joukosta juuri joittenkin tiettyjen on astuttava aktiiviseen palvelukseen. Muut tavat, jotka tässä kohtaa sitten voisivat tulla kysymykseen, olisivat silloin värväys, karsinta suuremman tai vähäisemmän koulutuksen määrän perusteella tai lopulta ratkaisukeinona kaikkien lähettäminen aktiiviseen asevelvollisuuteen. Mutta silloin rajoitettaisiin palvelusaikaa niin paljon kuin mahdollista ja lisättäisiin ikäluokkien määrää. Mainitsen ensin värväyksen. Värväys on se, johon varsinaisesti pyritään, kun on puhuttu kaunein ja lämpimin sanoin vapaaehtoisuuden periaatteesta, kun on puhuttu siitä, että jokaisen pitää saada noudattaa kutsumustaan lähteä sotaan. Mitä nyt tähän puheeseen kutsumuksesta tai taipumuksesta tulee, haluan muistuttaa, että kutsumus lähteä sotaan ei itse asiassa ole mitenkään niin suurta ja merkittävää, kuten monet puhujat ovat halunneet osoittaa. Jos ajattelemme koulutettujen asemaa, niin meille lienee tarkoin selvillä, että useimmat niistä, jotka ovat nyt lähteneet aktiiviseen sotapalvelukseen, on jo nuorella iällä lapsellisen halun tai kenties vanhempien köyhyyden vuoksi, kenties myös muista toki satunnaisista syistä, lähetetty tulevia upseereita kouluttavaan sisäoppilaitokseen. Ei kai haluta väittää, että nimenomaan kutsumus on etupäässä sellaisissa tapauksissa houkutellut asianomaista astumaan sodan kunniakkaalle ja veriselle tielle; päinvastoin usein on puhdas sattuma ollut ratkaiseva seikka, ja kasvatus on sitten tehnyt oman osuutensa ja muokannut katsomustapaa, velvollisuudentuntoa, joka on pitänyt kyseiset ihmiset valitussa ammatissa. Muistakaamme edelleen niitä sotilaita, jotka eivät kuulu koulutettuihin, ja jotka ovat astuneet riviin yksinkertaisina sotilaina. Onko heillä aina ollut kutsumus, todellinen halu sodan verisiin leikkeihin, ovatko he omaksuneet tämän velvollisuuden? No, sota-aikana kuten nyt, niin on voinut käydä, että joitakin kymmeniä tai satoja sotatoimiin todellisen taipumuksen omaavia ovat tehneet värväyssopimuksen. Mutta sota kuuluu poikkeuksiin ja rauhanaika sääntöön, ja oikeastaan asia on niin, että kun jonkun tilallisen pojan värväys hyväksytään, hänen motiivinsa onkin usein ollut vain taipumus hankkia hyvät tulot. On myös muita motiiveja, surullisia, syvästi valitettavia motiiveja, joita jo useat tämän säädyn puhujat ovat esittäneet asiantuntemuksella ja kokemuksellaan. On väitetty, eikä koskaan voida kiistaakaan, etteikö monissa tapauksissa miehen ovat saaneet värväytymään houkutus, yli-innostus, mahdollisesti jopa humalapäissään tehty päätös, joka on tehnyt miehestä taipuvaisemman, omistautuneemman toimimaan maansa hyväksi. Voiko tätä nimittää vapaaehtoisuudeksi? Kutsuisin sitä mieluummin verhotuksi pakoksi; ja lisään: juuri tällä tavoin kokoon haalitulle laumalleko halutaan uskoa tehtävä puolustaa maamme kansan asemaa kansakuntien joukossa? Voidaan sanoa, ja arpomista vastaan on jo sanottukin, että onnetar on sokea, ja että sattuma voi määrätä sotilaaksi juuri sen, joka on siihen kaikkein sopimattomin. Mutta onnetar on valitettavasti sokea monessakin suhteessa, kenties kaikissa, eikä erityisesti varmaan edes tarvitse mainita, että se onnetar, joka antaa nuorten miesten arpaonneksi rikkauden tai köyhyyden, on kaikkein sokein. Ei olisi mitenkään kehuttavaa, jos säätyläiset onnellisemman taloudellisen asemansa vuoksi, sen edun vuoksi, että voivat toisella tapaa hankkia elantonsa, että säätyläiset, sanon minä, heittäisivät sellaisesta syystä suuren osan maansa puolustamisen painolastista köyhille kansanluokille. – Toinen peruste asevelvollisten erotteluun voisi olla, jos koulutuksen tasosta tehtäisiin normi ja määrättäisiin, että koulutettujen, jotka voisivat jollain muulla tavoin paremmin hyödyttää maataan, pitäisi saada pysyä vapaina, kun taas kouluttamattomat joutuisivat puolestaan raahaamaan taakkaa kokonaan tai suurimmaksi osaksi. Tätä voisi puoltaa yhdellä jos toisellakin näkemyksellä muttei kaikilla; ja minä kyselen, olisiko koulutetuille arvokasta, etteivät he isänmaan puolustamisen kriittisellä hetkellä halua kantaa veljellistä osaansa taakasta niin kunniassa kuin onnettomuudessa. Viimeinen jäljellä oleva keino määrätä aktiivisten asevelvollisten lukumäärä olisi silloin sälyttää poikkeuksetta kaikille nuorille miehille velvollisuus tarvittaessa kantaa veristä paitaa maansa puolesta, ja on sanottu, että tähän sisältyisi ehdoton, täydellinen oikeudenmukaisuus. Uskallan kuitenkin myös tässä kohdin ilmaista epäilykseni, sillä jokin raja olisi joka tapauksessa ollut pakko vetää, ikäraja. Sellaisessa tapauksessa miespuolinen nuoriso täytyy jakaa asevelvollisten eri ikäluokkiin, enemmän tai vähemmän. No niin, mitä sitten on muita kuin meistä itsestämme johtuvia syitä, jotka myös sellaisessa tapauksessa ratkaisevat, että juuri tietty ikäluokka joutuu taistelemaan sodassa? Myös tässä pelaa sattuma peliään, ja jos 23-vuotiaat joutuvat taistelemaan ja kaatumaan maansa puolesta, joutuvat käymään yksilöinä kauhistuttavaa kuolemaa vastaan, kun taas 25-vuotiaat säästyvät, niin minusta tämä epätasa-arvo, tämä epäoikeudenmukaisuus on yhtä valitettavaa kuin jos puolet niistä, jotka ovat 23–25 vuoden ikäisiä, on arvottu aktiiviseen palvelukseen, ja muut saavat jäädä reserviin. Joka tapauksessa sodat kuuluvat poikkeuksiin, ja on pelkkä sattuma, joutuuko asevelvollinen taisteluun vai ei; aivan niin, sattuman täytyy tietyssä määrin astua peliin heti, kun asevelvollisuusjärjestelmä on hyväksytty, tai ylipäänsä niin pian kuin jokin sellainen järjestelmä on hyväksytty, josta voi tulla maamme puolustuksen takaaja.

Kaikista näistä erilaisista vaihtoehdoista, joiden hataruus on helppoa tuoda päivänvaloon, on todella ilo kääntää katseensa siihen läpikotaisin harkittuun ehdotukseen, jonka Asevelvollisuusvaliokunta on esittänyt. Tätä merkittävää kysymystä valiokunnassa käsitelleet ovat isänmaallisen velvollisuutensa mukaisesti yrittäneet tehdä kansamme kannettavaksi tulevasta, painavasta taakasta vaivannäköä säästämättä ja niin pitkälle mennyttä nöyryyttä osoittaen, kuin vain on voinut vaatia, niin oikeudenmukaisen, niin tasaisesti jaetun, kuin olosuhteet vain voivat antaa myöten. Valiokunnan ehdotuksesta löydämme kaikkien niiden näkökohtien yhdistelmän, jotka on tässä yhteydessä myönnettävä oikeutetuiksi. Näemme, että koulutukselle on annettu se etuoikeus, jota se voi oikeutetusti edellyttää, mutta koulutusta ei ole kuitenkaan tehty oikeudeksi poiketa ylevästä velvollisuudesta puolustaa omaa maataan. Näemme, ettei omaisuudesta ole tässä ehdotuksessa tehty normia, ja se on varmaan jokaisen tunnustettava suureksi ja kauniiksi ajatukseksi. Näemme, että pakottavat perheolosuhteet on otettu huomioon niin hyvin kuin suinkin; näemme myös, että vapaaehtoisuus on saanut tilaa suunnitellussa puolustusjärjestelmässä, vaikka, kummallista kyllä, juuri ne puhujat, jotka ovat eniten puolustaneet värväysjärjestelmän säilyttämistä yleensä, ovat olleet löytävinään tässä kohdin mietinnöstä haavoittuvan kohdan ja innolla korostaneet: ”Katsokaa, tässä valiokunta on saattamassa voimaan peitellyn värväysjärjestelmän!” Mutta jos ei hyväksy peiteltyä värväystä tai värväysjärjestelmää yleensäkään, niin torjuttakoon ja moitittakoon sitä, ei vain sellaisena, erittäin rajoitettuna, kuin se voidaan johtaa valiokunnan mietinnöstä, vaan vastustettakoon ennen muuta ehdotuksia, joissa suunnitellaan samaa, moraaliltaan heikkoa periaatetta koko armeijaorganisaation yleiseksi perustaksi. Ja tullakseni yleiseen johtopäätökseen siitä, mitä se ylipäänsä on taloudellisessa ja moraalisessa mielessä, juuri ne kaksi näkökohtaa, joiden on tässä oltava määräävimpiä, mikä voi tässä suhteessa olla turmiollisempaa, kuin että osa kansasta irrotetaan joukosta harjoitettavaksi kaikesta rauhallisesta toiminnasta riippumatta vain sodan veriseen käsityöhön, harjoitetaan johonkin, jota äärimmäisen harvoin tarvitaan, ja joka meidän kaikkien on tunnustettava onnettomuudeksi eikä suinkaan rakkaaksi velvollisuudeksi? Omanlaisensa suuren vaikutuksen silloin tekee, että on kuitenkin asevelvollisuuden vastustajia, jotka lausuvat kauniita sanoja sodan turmiollisuudesta ja samalla kertaa katsovat voivansa sisällyttää sotilaan kutsumuksen mukaan muiden ammattien luokitteluun; niinpä, näissä järkeilyissä on täysin käsittämätön ristiriita, kun he sotilaan ammattiinkin soveltavat fraasia työnjaosta, ja periaatetta, että työmies on palkkansa ansainnut, ynnä muuta vastaavaa. Ja entä mihin näillä kauniilla ilmauksilla sitten pyritään palaamaan, ellei valloituspolitiikkaan eikä mihinkään muuhun perusajatukseen! Sillä mitä muuta on kuin valloituspolitiikkaa, suurvaltapolitiikkaa, kun luodaan ja ylläpidetään vakinaisia armeijoita, ja mitä olisi valloituspolitiikka ilman vakinaisia armeijoita? Jos valloituspolitiikka joskus käy mahdottomaksi, jos kansat hitaasti mutta varmasti saisivat tarvittavan voiman pystyäkseen itse päättämään kohtalostaan, jos he haluavat nähdä, että heidän toiveillaan on jotain merkitystä kabinettien neuvonpidossa, niin sellainen kenties tulee mahdolliseksi silloin, kun kansakunnat ovat saaneet asevelvollisuuden kautta asemansa vahvistetuksi niin paljon, että ne voivat täysimääräisesti seisoa sanansa takana kuin mies. Juuri siksi asevelvollisuusperiaate ja sen mahdollisimman yleinen laajuus ei vahvista vain kansalaisten vaan koko kansan voimaa. Juuri siksi Asevelvollisuusvaliokunnan esittämässä ehdotuksessa on niin suuria etuja suuntaan tai toiseen esitettyihin vastakkaisiin lausuntoihin verrattuna. Asevelvollisuusperiaatetta sovellettaessa ei yhden osan kansasta tarvitse tehdä työtä ylläpitääkseen vakinaisia joukkoja, joilta on viety pois mahdollisuus osallistua rauhanomaiseen työhön, ja jotka ovat erityisen suuressa määrin alttiita houkutuksille, vaarassa työttömyyden aiheuttamalta moraalin rappeutumiselta; ja juuri sen vuoksi tämä sama järjestelmä pystyy sisältämään varmimman takuun sille, että kansamme kykenee tasaisesti ja suhteellisen häiriöttä jatkamaan työtä rauhallisen kehityksensä hyväksi. Sen vuoksi myös asevelvollisuusjärjestelmä täytyy mielestäni tunnustaa sekä moraalisessa että taloudellisessa mielessä paremmaksi, asetetaan se sitten äänestyksessä herra Silfversvanin ehdottamaa organisaatioyhdistelmää vastaan tai ajateltaisiinko vanhan, ruotuarmeijan sisältävän järjestelmämme säilyttämistä.

Loppujen lopuksi ennen kuin päätän puheenvuoroni, haluaisin tarttua miehekkääseen sanaan, jonka eräs tämän säädyn arvoisa jäsen eilen esitti näitä selityksiä vastaan, nimittäin ettei maan nuorisoa pitäisi asettaa alttiiksi tuntemattomille kohtaloille ja sodan kauhuille, vaan että sitä varten täytyisi ylläpitää värvättyä armeijaa; haluan, sanon minä, tällaisten esitysten vuoksi muistuttaa herra Snellmanin jalosta lausunnosta, kun hän eilen sanoi, että hänelle jokainen Suomen poika on samanarvoinen, otettiin tämä sotapalvelukseen millä tavoin tahansa. Joka tapauksessa meidän on toki tunnustettava, että jokaiselle Suomen pojalle, joka on laillisesti velvollinen puolustamaan maatamme, varjelemaan sivistystämme ja itsenäisyyttämme, jokaiselle sellaiselle kansalaiselle ovat Suomen edustajat vastuussa huolehtimaan niin omantunnontarkasti kuin suinkin, ettei häntä syöstäisi kohti tuntemattomia vaaroja ja kovia kohtaloita. (Hyvä!)

Herra Robert Lagerborg: Muistan vielä vuoden 1863 valtiopäiviltä, millaisen vaikutelman teki jokaiseen, kun jo ensimmäisessä säätyjen kokoontumisessa tässä säädyssä tuli puheeksi kysymys yleisestä asevelvollisuudesta. Se oli heijastus uskosta tulevaisuuteen, joka tuolloin vallitsi kansakunnassamme, ja joka tuli julki täällä tässä säädyssä. On tosin totta, että silloin ei ollut kyse muusta kuin asevelvollisuudesta, joka perustui vähäiseen sotaharjoitukseen, tavalla, joka Ruotsissa oli saatettu voimaan eli nk. yleiseen sotataidon säilyttämiseen, mutta tuon ajan katsantotapaan ja sotahistorialliseen kehitykseen nähden oli jo suuri askel eteenpäin, että alettiin katsoa ajan olevan kypsä vahvemman perustuksen luomiseen maan armeijalaitokselle. Sittemmin on mainittujen valtiopäivien jälkeen maailmassa jo ollut sotia, jotka ovat osoittaneet osan järjestelmistä olevan kestämättömiä, muiden taas vahvoja ja ylivoimaisia. Vuodet 1866 ja 1870 ovat taas todistetusti osoittaneet asevelvollisuusajatuksen uskomattoman painoarvon ja merkityksen kansalle, joka haluaa olla valmis millä hetkellä hyvänsä puolustamaan maataan. Eräs seuraus tästä on myös ollut, että viime aikoina tätä järjestelmää on ryhdytty soveltamaan yhä useammissa maissa. Voidaan syystä väittää, että on kiiruhdettu jopa yrittämään aseistautua yli tarpeen vain pelosta, ettei toinen olisi toista heikompi. Olisi lohdutonta, jos olisi ajateltava, että asevelvollisuusidea johtaisi tulokseen, jossa kansa olisi jatkuvasti aseissa. Mutta uskon, että voidaan olla varmoja siitä, ettei minkään kansan tarvitse kestää enemmän kuin yksi tai kaksi sellaista verenhukkaa kuin sotaa yleisen asevelvollisuuden vallitessa harkitakseen toisella kertaa sotahalujensa hillitsemistä. ellei sitten sovinismi ota ylivaltaa kansakuntien keskinäisessä kilpailussa.

Emme kuitenkaan voi tässä maassa odottaa, kunnes tullaan toteamaan, että sotaa pitää välttää niin paljon kuin mahdollista. Täällä on eilispäivän kuluessa lausuttu ikuisen rauhan säilyttämisestä ja sodan hävittämisestä sanoja, jotka olisivat kaikuneet kauniilta missä maailmankongressissa tahansa. On todella vahinko, että niitä on saanut kuulla vain niin pieni piiri kuin Suomen Ritarikunta ja Aatelisto, ja tässä mielessä niin voimaton piiri, kuin Suomen säädyt ovat, kun on kyse maailmansotaa tai maailmanrauhaa koskevasta ratkaisusta. Emme nimittäin voi julistamalla, ettemme kannata sotaa, että haluamme rauhaa, varautua siihen, että saamme kaikissa olosuhteissa pysytellä ulkopuolella; meidän on ajateltava elämistä ja huolehdittava siitä, että voimme elää. Minä päivänä hyvänsä voivat raskaat pilvet kerääntyä myös meidän maamme ylle, ja voimme joutua puolustamaan meidän kaikkien pyhimpiä oikeuksiamme. Emme voi kääntyä hallitusten ja kansojen puoleen ja esittää pyyntöä, että lähdettäisiin selvittämään asioita kansainvälisiin tuomioistuimiin eikä selvitettäisi riitoja ase kädessä. Meillä olisi siihen yhtä vähän mahdollisuuksia kuin joitakin vuosia sitten tavalliselle ruotsalaiselle ja hänen valtiopäiville tekemälleen esitykselle, että Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa tekisi aloittaan sotien lopettamisesta. Tällä hetkellä meidän on ensisijaisesti käsiteltävä kysymystä vahvan, voimakkaan kulmakiven saamisesta valtiomuodollemme, ja meidän tehtävämme on yrittää jättää sellainen tulevalle sukupolvelle, tarttua ohikiitävään hetkeen. Omalta osaltani katson, ettei tärkeää ole vain ajatus tulevasta, että Suomen säätyjen pitää nyt käyttää tilaisuutta hyväkseen ja luoda niin vahva ja kelvollinen puolustuslaitos kuin mahdollista, vaan kyse on myös menneisyyden ajattelemisesta, sen muistamisesta, mitä Suomen valtiomuodolla on ollut kiittäminen armeijastaan. Eilen kysyttiin, onko tämä seikka osoitus siitä, että yleistä asevelvollisuutta tarvittiin. Sanon: on, se on todistus siitä, mitä Suomen armeija voi saada aikaan, ja koska nykyaikana se sotilasjärjestelmä ei enää ole sopiva, joka silloin oli mahdollinen, niin meidän täytyy nyt käyttää meidän päiviemme armeijalaitosta. Täällä on lausuttu epäilyksiä siitä, onko valtiolla oikeutta käyttää kansalaistensa henkeä maan puolustamiseen. Jätän valtiofilosofiset järkeilyt sikseen. Yksi on pysyvää ja varmaa, se että asevelvollisuus on ollut maailmassa siitä saakka, kun on ollut ihmisiä, ja asevelvollisuus myös pysyy, niin kauan kuin ihmisiä on. Sen varsinainen soveltaminen voi vaihdella, mutta itse periaatteen on aina oltava sama; yhden jos toisenkin kansan keskuudessa ja eri aikoina se on ollut enemmän tai vähemmän selvästi kirjoitettuna tai painettuna lakitekstiin, mutta joka tapauksessa se on aina tulikirjaimin jokaiseen sydämeen piirretty. Tätä velvollisuutta puolustaa maataan ei tule pitää vain velvollisuutena vaan arvokkaana oikeutena, kun ajatellaan, että tämä maa voi joutua tilanteeseen, jossa nähdään tuhottuja koteja, maatiloja ja kaupunkeja tai isänmaan vajonneen häväistykseen. On kysytty, voiko ja saako valtio määrätä kansalaisten pyhimmästä ja kalleimmasta oikeudesta, oikeudesta olla vapaa? Haluan kysyä: onko valtiolla oikeus tukahduttaa kansalaisen kallein ja pyhin vaatimus, että valtion on ollut huolehdittava siitä, että hän voi harjoitella pystyäkseen puolustamaan maataan? Nuorilla, täysi-ikäisiksi tulevilla miehillä on oikeus vaatia valtiovallalta, että pidetään huolta siitä, että he saavat rauhan aikana riittävästi harjoitusta, jotta he olisivat valmiita käyttämään tätä oikeutta. Valtio on minun nähdäkseni velvollinen ottamaan huomioon, että koska tämän oikeuden ja asevelvollisuuden on oltava yleisiä, valtion on myös huolehdittava siitä, että kaikkien harjoittelusta tulee niin hyvää kuin mahdollista. Mutta sota maksaa; meidän aikoinamme vaatimukset ovat sellaisia, ettei voitaisi ajatella koko kansakunnan pitämistä riveissä niin pitkään kuin vaaditaan, jotta se olisi täysin ja sotaan kelvollisesti harjoitettu. Valtion velvollisuuden täytyy myös olla kansalaisten muihin vaatimuksiin vastaaminen, ja ne voivat kuitenkin asettua toisten edelle, nimittäin vaatimus saada hoitaa rauhanaikaista elinkeinoaan, ettei liikaa riistetä pois ammatin harjoittamisesta. Valtio sanoo sen vuoksi näille täysi-ikäisiksi tulleille nuorille miehille: emme voi ottaa teitä kaikkia pitempään harjoitukseen: meidän täytyy antaa teidän ennen muuta hoitaa rauhallisia tehtäviänne, meidän täytyy rakentaa puolustuksemme siten, että jotkut teistä jäävät pitemmäksi aikaa koulutettaviksi ja ennen muuta sotatoimiin kelvollisiksi; he eivät sen vuoksi ole orjia, vaan heidät on valittu olemaan etummaisia ja parhaita teidän samanikäisten joukosta, ja heidän ympärilleen teidät voidaan koota kerran vaaran hetkellä. Siksi varmaan päädytään arvontaan, mutta tämä on sellainen arvonnan muoto, johon on päädytty jostain muusta näkökulmasta kuin monet muut arvonnat. Se ei ehkä ole niin näyttävä mutta ainakin se on mieltäylentävä. Arvonta on käytössä kaikkien niiden kansojen keskuudessa, jotka ovat saattaneet yleisen asevelvollisuuden voimaan; sitä ei voi valitettavasti välttää. Täällä arvonnan kautta orjuuteen johtavista kansalaisista puhuneiden ei pidä kuitenkaan täysin unohtaa, että kun he puhuvat kansalaisen vapaasta valinnasta joko puolustaa maataan, jos niin haluaa, tai olla puolustamatta ja ostaa joku tekemään sen hänen puolestaan, niin sillä on, sanon minä, enemmän tekemistä orjuuden kanssa, köyhyyden orjuuden, proletariaatin orjuuden sen alaisena, joka maksaa; sillä näin asetetaan proletaari, jolla ei ole varaa ostaa itseään vapaaksi, pakkotilanteeseen, jossa hänen on elääkseen otettava sotilaan pesti toisen sijasta, joka pystyy hänelle maksamaan.

Asevelvollisuuteen on lastattu kaikenlaista, jota ei pitäisi olla siihen ollenkaan tarpeen kohdistaa. Haluan erityisesti vain kiinnittää huomiota puheeseen suuresta maastamuuton määrästä. Nythän on niin, että maastamuutto tapahtuu Saksasta, jossa asevelvollisuus on voimassa, ja siten on unohdettu, että emigraatio on kuitenkin ajoittain ollut erittäin voimakasta Ruotsista, jossa ei ole asevelvollisuutta. Mitä tämä silloin puhuu asevelvollisuuden puolesta tai sitä vastaan? Täällä on puhuttu kasarmielämän moraalia heikentävästä vaikutuksesta. Ei voida kieltää, etteikö suuren joukon nuoria miehiä kokoaminen yhteen paikkaan voi aina enemmän tai vähemmän herättää yhdessä jos toisessakin huonoja mielijohteita, mitkä myöhemmin voivat johtaa heidän palauttamiseensa kotiin ja rauhallisiin toimintoihin; eikä hänelle ehkä muutoin olisi näitä päähänpistoja mieleen tullutkaan. Mutta kun puhutaan kasarmielämästä ja pelotellaan sillä, niin otetaan tavallisesti esiin sellainen kasarmielämä, jota elävät sellaiset sotilaat, joita on täällä tässä salissa kuitenkin niin lämpimästi puollettu nuorten asevelvollisten miliisien kantajoukkona. Mitä värvättyihin sotilaisiin tulee, arvostan heitä kyllä kovasti, mutta en kuitenkaan voi kieltää, että siinä joukossa on lukuisia, arveluttavia puutteita, jos nimittäin halutaan velvoittaa heidät Suomen nuorison oppimestareiksi sotilaan ammattiin harjoittelemisessa. Pyydän saada tässä vain viitata tämän suuntaiseen, varsin läheiseen kokemukseen. 14 tai 13 vuotta sitten koottiin suhteellisen kiireesti reservikomppania maan ainoasta värvätystä joukko-osastosta, ja muutaman kuukauden lyhyen yhdessäolon jälkeen saatiin käsky, että tämä oli taas lakkautettava. Komentajat ajattelivat silloin, että olisi ehkä mahdollisuus ottaa tästä vahvasta joukosta pieni kantajoukko kelvollisia korpraaleja ja aliupseereita vahvistamaan varsinaisen pataljoonan alipäällystöä. Tämän suuntaisia ponnisteluja tehtiin, ja tuloksena oli, että koko komppaniasta katsottiin neljä tai viisi kelvollisiksi tähän tarkoitukseen. Nämä ovat tosiasioita, ja toivon, että ne painaisivat vähän enemmän kuin se, mistä moni on kuullut puhuttavan ja minkä hän uskoo soveltuvan tulevaan armeijaorganisaatioon.

Valiokunnan mietintöä, jonka etuja monet ovat pitäneet esillä, kannatan pääasiassa, kunhan valiokunta on muuttanut majesteetillista esitystä sikäli, että valiokunta on nostanut esiin periaatteen kaikkien osallisuudesta aseharjoitukseen. En voi kuitenkaan olla pahoittelematta, että valiokunta on jotenkin niukasti mitoitellut sen ajan, joka on haluttu antaa harjoitteluun sille asevelvolliselle nuorisolle, joka tulisi jäämään reserviin, sillä 90 päivää on meidän aikanamme enemmän kuin vähän, jotta voitaisiin antaa edes vähän enemmän kuin pelkkä aavistus sotilasammatista. 90 päivässä ei ole aikaa pystyä kehittämään mitenkään merkittävästi sotilaallista arviointikykyä ja ymmärrystä, varsinkin kun se vielä jaetaan kolmelle vuodelle, jolloin täytyy osa ajasta käyttää sen kertaamiseen, mitä on jo opittu. Ei myöskään pystytä kehittämään lahjomatonta velvollisuudentuntoa eikä myöskään ampumataitoa, kykyä käsitellä asettaan, arvioida etäisyyksiä, kun operoidaan hajaantuneina, tai opetella ensimmäisiä käsitteitä kenttälinnoitustaidosta, ymmärtää jotakin vartiopalveluksesta; puhumattakaan monista muista, joita tässä voisi vielä mainita, kuten ennen muuta yhtä pitämisestä, jota joka joukko-osastolta vaaditaan. Uskon siksi, että olisi ollut hyödyllisempää, jos valiokunta olisi voinut ehdottaa vähän pitempää harjoitusaikaa, ehkä 150 päivää. Mutta vaikka tämä harjoitteluaika on nyt lyhyt, niin puute ei ole kuitenkaan niin tuntuva, koska asevelvollinen nuoriso, joka kutsutaan sota-aikana riveihin, voi tukeutua vahvaan sisäiseen ytimeensä, ytimeen, joka on käynyt läpi vakavamman, monipuolisemman sotilaskoulutuksen; ja tämän osan valiokunnan mietintö on hoitanut erityisen hyvin, voisi jopa sanoa aivan liian hyvin, sillä voidaan asettaa kyseenalaiseksi, miksi tähän tarvittaisiin kolmen vuoden aktiivipalvelus. Mutta oletan, että valiokunta on siinä kohdassa halunnut koskea mahdollisimman vähän sellaisiin keisarillisen esityksen perusmääräyksiin, jotka voisivat aiheuttaa sen, ettei sillä sitten muutetussa muodossaan olisi mahdollisuutta hyväksymiseen; tällaisesta syystä saan yhtyä valiokunnan mietintöön, vaikken pidäkään sitä kaikilta osin tyydyttävänä. Valiokunnan esittämä järjestelmä on kuitenkin aseistautumisjärjestelmä, joka on läpikäynyt kiirastulen lukuisia kertoja, ja joka nauttii yleistä, jakamatonta hyväksyntää kaikkien armeijalaitokseen perehtyneiden parissa. On parempi seisoa vankalla pohjalla ja tukeutua sellaiseen järjestelmään kuin täysin kokeilemattomaan, jollainen se organisaatio on, jota osa eriävän mielipiteen esittäjistä on ehdottanut. En halunnut väittää, että viimeksi mainittu järjestelmä olisi täysin hylättävä, mutta keskenään verrattuina ensiksi mainittu on niin selvästi parempi, ettei pitäisi syntyä mitään epäilystä valinnasta, jos nimittäin lähdetään siitä näkökulmasta, että halutaan yleensä jättää meidän jälkeemme tuleville sukupolville vahvat puolustusvoimat. Valiokunnan mietinnössä liitteenä olevan eriävän mielipiteen ehdotus sisältää sitä paitsi jo perusteissaan niin oleellisia poikkeamia Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esityksestä, että pelkään, että se otettaisiin vastaan samalla tavalla kuin kuningas ja kamarineuvosto suhtautuivat vastaavanlaiseen ehdotukseen Ruotsissa, nimittäin että se katsottiin aseistakieltäytymiseksi. En halua väittää, että tämän ehdotuksen esittäjät olisivat edes tarkoittaneet sellaista, mutta en voi olla epäilemättä, etteikö niin voisi käydä. Jokainen lykkäys armeijalaitoksemme vankan perustan saamisessa voi sisältää riskin, että tämä tärkeä asia voidaan mahdollisesti siirtää epämääräiseen ja kaukaiseen tulevaisuuteen. Monta kertaa ennenkin olemme olleet tässä maassa tilanteessa, että olemme joutuneet tarttumaan ohikiitävään hetkeen. Käsitykseni mukaan tässä ei ole kysymys parhaasta järjestelmästä siihen armeijajärjestykseen, joka voisi olla maalle toivottava, vaan kyse on siitä, ettemme saa hylätä sitä, joka on selvästi hyväksyttävissä, jonkun paremman tai parhaimman vuoksi, jota emme ehkä voi saada, ja juuri tästä näkökulmasta on tärkeää, etteivät maan säädyt jätä tätä hetkeä käyttämättä. Voimme yhtä vähän varautua siihen, että saamme äänestää itsellemme hyvän sotalain mielemme mukaan, kuin että voisimme äänestää itsellemme toiveemme mukaisen valtakunnan perustuslain.

Tässä salissa on käsillä olevassa kysymyksessä kaksi näkemystä taistelemassa toisiaan vastaan. Toinen puoli on antanut eilen varoituksen, ettei pidä yhtyä niihin, jotka kannattavat valiokunnan mietintöä, että on pidettävä huoli siitä, ettei katumus tule liian myöhään. Haluan vastata siihen, että olemme tässä suhteessa täsmälleen samassa tilanteessa. Voisin kääntää vastauksen takaisin ja sanoa, että toisaalta on syytä katsoa, ettei sielläkään puolella katumus tule liian myöhään. Mutta emme ole täällä moittiaksemme toisiamme, vaan päästäksemme parhaan vakaumuksemme mukaan siihen tulokseen, jonka katsomme maalle hyödyllisimmäksi, sillä nimenomaan Suomen kansa on eräänä päivänä tuomarimme. Oletan, että Aatelissäädyn pöytäkirjat tulevat vastaisuudessa olemaan todistusaineistona siitä, että kaikki ovat käyneet vaaliuurnalla toivottaen maalle kaikkein parasta, oli täällä ollut minkälaisia erimielisyyksiä tahansa.

Herra J. V. Snellman: Jo sen kunnioituksen, jota tunnen herra Silfversvania kohtaan, olisi pitänyt estää minua puheenvuoroni aikana ohittamasta herra Silfversvanin eriävää mielipidettä pelkällä vaikenemisella. Mutta minulla oli tähän muita syitä, muun muassa se, etten halunnut koetella liian kauan kunnianarvoisan Ritarikunnan ja Aateliston kärsivällisyyttä. Kun sittemmin olen kuitenkin kuullut, että tätä ehdotusta on monilla tahoilla kannatettu, pyydän kunnioittavasti saada sanoa siitä jotain.

Ehdotus on sikäli selvä, että asevelvollisuus hyväksytään asevelvollisuudeksi ilman arvontaa. Jokainen asevelvollisten ikäluokka saa sotilaskoulutusta ensimmäisenä vuonna kahden kuukauden ajan, ja sitä seuraavana vuonna kuukauden ajan. Eriävän mielipiteen arvoisa esittäjä katsoo aivan oikein, että sellainen joukko ei sinänsä olisi kelvollinen lähetettäväksi sotakentälle, eikä sanottua harjoitusta ole katsottava harjoitukseksi tätä tarkoitusta varten. – Sillä esimerkiksi kuukauden kestävä pataljoonakoulutus ja kenttämanööveri eivät voisi kouluttaa joukko-osastoa kykenemään pitämään itsestään huolta taistelukentällä tai pitämään millään lailla yhtä, vielä vähemmän sellainen, joka luotisateessa tottelee käskyjä. Siksi ehdotetaan, että niin ikään koottaisiin 4 värvättyä pataljoonaa, joiden miehistö olisi asevelvollisten oppimestari rauhan aikana, heidän kaaderinsa ja tukensa sodassa. En halua viipyä tässä asiassa; siitä lienee jo puhuttu riittävästi. Kaikilla mailla on ollut riittävästi kokemusta siitä, millainen värvätty joukko-osasto on. Englanti on tätä nykyä ainoa maa, jossa on pelkästään värvättyjä joukkoja, ja se on ainoa Euroopan maa, joka sallii näitä joukkoja rangaistavan mitä halveksittavimmin tavoin sekä maalla että merellä. Ruotsissa on vielä jatkuvasti varsin huonoja kokemuksia värvätyistä joukko-osastoista, joita siellä on. Meillä tämä menneen ajan kokemus on yleensä jo unohdettu. Meillä on kai sodassa sillä tavoin koottu pataljoona, jonka kohtaloa jokaisen ihmisen sydän tässä maassa myötätunnolla seuraa. Uskon, että enemmistö tämän pataljoonan miehistöstä on kunniallisia, rehellisiä miehiä, jotka ansaitsevat muiden kansalaisten arvostuksen. Mutta sen kokoamisen tapa tuottaa vaikeuksia, on löydettävä monenlaisia poikkeuksia. Helsingin poliisikamarin julkaisut ovat antaneet siitä riittävästi ja enemmän kuin riittävästi tietoa. Ei olisi hyvä ajatus asettaa näihin riveihin maan nuorisoa kaikista yhteiskuntaluokista. Sitä paitsi parhaimmissakin joukko-osastoissa, jotka suorittavat varuskuntapalvelusta suurehkossa kaupungissa vuodesta toiseen useiden vuosien ajan, muodostuu väkisinkin tapoja, oikeastaan tavattomuuksia, joiden kanssa kosketuksiin ei ole syytä asettaa maan muuta nuorisoa. Jätän sanomiseni tästä aiheesta tähän.

Kaikki tämä on nyt eriävässä mielipiteessä selvää. Mikä sitä vastoin sitten on eriävässä mielipiteessä epäselvää; onko se vastaus kysymykseen: Mihin tarkoitukseen tällainen armeija kootaan? Kootaanko se rauhan vai sodan varalle? Eriävä mielipide ottaa lähtökohdakseen §:n 7 vuoden 1789 etuoikeuksista Talonpoikaissäädylle. Tämä on nyt varmasti epäolennaista; sillä pykälä ei käsittele tätä asevelvollisuusperiaatetta. Siinä varmistetaan Talonpoikaissäädylle vapautus väkivaltaisesta värväyksestä, mutta tämä vapautus perutaan taas sillä, että sen on lähdettävä sotaan, kun vihollinen on maassa. – Tämän pykälän noudattaminen voisi siis mahdollisesti tukeutua vain samaan velvollisuuteen, joka on maan jokaisella asekelpoisella kansalaisella, mutta ei mitään velvollisuutta osallistua harjoituksiin tai palvelukseen rauhan aikana. Mutta kuten minulla oli kunnia viitata, säädöstä ei kai voi varsinaisesti soveltaa muuhun yhteiskuntaluokkaan kuin Talonpoikaissäätyyn, jolle tämä etuoikeus on tarkoitettu. Eriävässä mielipiteessä nyt epäselvää kohtaa selitetään erikseen jaetussa paperissa, ja siitä eriävän mielipiteen esittäjä ystävällisesti kertoi minulle, siis että se sisältää tarkemman selityksen hänen ehdotukseensa. Tässä paperissa sanotaan selvästi: ”jos on pelättävissä, että vihollinen hyökkää maahan, on maan puolustukseen kutsuttava kolmas ja neljäs ikäluokka” jne. Siis vasta kun on pelättävissä, että vihollinen hyökkää maahan, tulee kyse siitä, että tätä asevelvollisuusarmeijaa käytetään. Ajatukseni tulkitsee asian näin: olemme vakuuttuneita siitä, että Suomi on Venäjän suurvalta-aseman ansiosta niin suojattu, että kai harvoin voi tapahtua, toivomme ettei koskaan, että vihollinen hyökkää maahamme, ja siksi kokoamme armeijan, josta toivomme, ettei sitä koskaan komenneta taistelukentälle; siksi katsomme, että sille riittää vähäinen harjoitus, sillä suuremmat vaivannäöt ja rahan uhraaminen olisivat hukkaan heitettyjä asioita. On sitä vastoin sanottava: meillä on kuitenkin näinä 70 vuotena ollut esimerkki siitä, että vihollinen on tullut maahamme, aivan, meillä on ollut tämä esimerkki, tämä vihollinen oli Englanti, joka yhdessä Ranskan kanssa tuli rannoillemme, otti laivamme ja tyypilliseen englantilaiseen tapaan poltti puutavara- ja tervavarastomme väittäen niitä sotatarpeiksi. Tämä kokemus meillä on ollut. Pystyykö ehdotettu armeija vai pystyykö joku suomalainen asevelvollisuusarmeija estämään sellaisen? Ei! Englannin suuria ja pieniä panssaroituja laivoja vastaan meidän luotimme ovat yhtä tyhjän kanssa. He voivat purjehtia jokaiseen satamaan ja ryöstää, mitä haluavat, ja tämä armeija voi vain seistä sitä töllöttämässä. Se ei myöskään kykene suojaamaan varastoja palamasta poroksi, sillä nykyajan tykistö pystyy sytyttämään nämä varastot tuleen puolen peninkulman päästä. Siinä emme siis voi mitään tehdä; meidän täytyy toivoa, että Hänen Majesteettinsa on niin armollinen ja lähettää tänne järeämpää tykistöä ampujineen ja kaiken muun, mitä siihen kuuluu, että hän lähettää tänne torpedoveneitä ja armollisesti ottaa ainakin suuremmat satamat puolustettavikseen, sillä muuten ei niitä voida suojata. Tätä voi kai varsinaisesti nimittää tapaukseksi, jossa vihollisen hyökkäys maahan oli pelättävissä, ja silloin olisi ehkä sallittua, että sellaiseen sotaan lähtöön koottaisiin eriävässä mielipiteessä ehdotettuja asevelvollisia. Olkoon niin! Jos näin vielä joskus kävisi, mikä kai kuuluu mahdollisuuksiin, mutta toki vain vähäisiin todennäköisyyksiin, että vihollisen armeija nousisi täällä maihin; silloin sellainen suomalainen armeija olisi vieläkin kykenemättömämpi puolustamaan maata. Jos vihollisia nousee täällä maihin 50 000 miestä, joka on minimimäärä, ja sitä lisätään myöhemmin 100 000 mieheen, jotka ovat hyvin harjoitettuja ja nykyaikaisesti varustettuja, mitä silloin eriävän mielipiteen mukaiset asevelvolliset voisivat tehdä? Heidän olisi myös silloin pakko toivoa, että Hänen Majesteettinsa on niin armollinen, että lähettää tänne kaksin- tai kolminkertaisen määrän venäläisiä joukkoja puolustamaan meidän maatamme. Myös tähän mahdollisuuteen, joka varmasti on tulevaisuudessa enemmän ja enemmän epätodennäköinen, eriävä mielipide tarjoaa siis hyödyttömän armeijan tähän selostettuun rajalliseen tarkoitukseen. Vastaus viitteelliseen kysymykseen lienee siksi edelleen, ettei tätä armeijaa edes ole tarkoitettu sotaan vaan pelkästään rauhaan – toisin sanoen näön vuoksi. Vain jos tämä hyväksytään lopullisesti, sillä voitaisiin saada jotain aikaan.

Epäselvää eriävässä mielipiteessä myös on, mitä tarkoitetaan värvätyillä pataljoonilla. Ovatko ne mukana laskelmissa ”sotavoima” -otsikon alla? Voiko Hänen Majesteettinsa komentaa värvätyt joukot lähtemään, käskeä heidät sinne, missä heitä tarvitaan? Tätä ei ole kirjaimellisesti ehdotuksessa sanottu, mutta mikäli oikein ymmärsin, niin on tarkoitus, että ne lähtisivät liikkeelle Hänen Majesteettinsa käskystä ja komennosta, koska ne ovat jatkuvasti koossa. Jos tarkoitus on tämä, silloin tällä sanotaan: nämä värvätyt ovat sopivia käytettäviksi mihin sotatarkoitukseen tahansa; mutta me Suomen todelliset pojat, me vetäydymme siitä. Eriävä mielipide kannattaa siis silloin sitä näkemystä, että täällä Suomessa on yhteiskuntaluokka, joka ei ansaitse tulla luetuksi Suomen poikiin kuuluviin? Onko tarkoitus taas se, ettei Hänen Majesteettinsa edes voi käskeä näitä pataljoonia muussa tapauksessa kuin siinä, että maata uhkaa vihollisen hyökkäys tai kun hyökkäys omaan maahan on jo tapahtunut, silloinhan tilanne on jo toinen. Mutta silloin asia on niin, että meidän pitäisi sanoa: Me luotamme puolustuksessamme joka tapauksessa Hänen Majesteettinsa armollisuuden, Venäjän apuun. Emmehän sitä vastoin kykene omasta puolestamme tekemään mitään pitääksemme yllä Venäjän mahtia, joka on meidän varsinainen turvamme. Toivon tietenkin, ja Suomen saama kohtelu antaa perustelun tähän toivoon, että Hänen Majesteettinsa näkisi myös todellisen asevelvollisuusarmeijan osalta meidän tilanteemme eikä asettaisi meille suurempia taakkoja kuin pystymme kantamaan. Mutta voivatko maan säädyt mennä Hänen Majesteettinsa puheille tekemään sellaisen ehdotuksen, kuin eriävä mielipide esittää, ja sanoa: Me odotamme Teidän Majesteetiltanne, että se puolustus, jota me maallemme valmistelemme, saa kuulua yksin maallemme; ettei yhtään ainoa miestä saa viedä taistelukentälle, mikäli vihollinen ei seiso maamme rajalla? Jos näin kävisi, niin pahoittelisin sitä suuresti. Voiko kukaan uskoa, että sellainen ehdotus ikinä hyväksyttäisiin? En usko sitä. Ehkä joku on vakuuttunut ”eikä siitä liene mitään epäilystä”, että sanottu ehdotus olisi riittävä maan velvollisuuden täyttämiseen. En ole tästä samaa mieltä; ja mitä en ole oikeutettu sanomaan siitä, niin kauan kuin se on vain yksittäinen mielipide, niin sen olisin oikeutettu sanomaan heti, kun ehdotuksesta tulisi valtiopäiväpäätös, ja puhuttaisiin Suomen puolesta, nimittäin että se todistus, jonka se antaisi Suomen kansan ajattelutavasta siitä, mikä on oikeus ja velvollisuus, koituisi tälle kansalle, en uskalla sanoa häpeäksi, sanon vain, ettei se koituisi sille kunniaksi.

Kysymys ei voi olla siitä, että sellaiseen ehdotukseen, jota eriävä mielipide puoltaa, voisi sisältyä jotain kansallistietoisuutta kohottavaa. Sillä ei kai pelkällä tietoisuudella, että osallistumisella kahden tai kolmen kuukauden sotilasharjoituksiin ja tuudittautumisella toivoon, ettei koskaan tarvitse osallistua sotaan, voi olla mitään muuta kuin huonoja ja vääristyneitä vaikutuksia kansallistietoisuuteen. Kun tähän vielä liittyy, että osallistuminen harjoituksiin tapahtuu yhdessä värvättyjen sotilaiden kanssa, mistä voi koitua epävarmuutta, ja kun suuri joukko koulutettavia alkaisi harjoitusten välillä inhota oppimestareitaan, ei palveluksen vaikutus yhteishenkeenkään voisi olla kovin myönteinen. Aivan toinen on tilanne, kun suoritetaan todellista asevelvollisuutta keisarillisen esityksen ja erityisesti Asevelvollisuusvaliokunnan ehdotuksen mukaan, oli siinä sitten enemmän tai vähemmän muutoksia. Se vaatii suurelle osalle asevelvollisia ainakin kokonaiseen vuoteen venytettyä palvelusaikaa; se vaatii tässä suhteessa samanarvoisuutta, että kaikki ovat alttiita samalle kohtalolle, pyrkivät samaan tavoitteeseen. Silloin astuu vauraan isän poika varattoman rinnalle, paremmin koulutetun isän poika kouluttamattoman, ja hän sanoo toiselle tietäen, että tässä voi tavalla tai toisella olla vielä tosi kysymyksessä: oikeus puolustaa isänmaata on myös minun, velvollisuus on myös minun. ”Kokemus on osoittanut, ja harkinta opettaa”, että sellainen puhuttelu ja sellainen teko kohottaa sen itsetuntoa, jota puhutellaan; hän tunnistaa paremmin ihmisarvonsa. Ja sellaisen velvollisuuden täyttäminen kohottaa puolestaan sen itsetuntoa, joka voi tällä tavoin puhutella rivissä häntä lähinnä olevaa miestä. On siksi syystä sanottu, että asevelvollisuus kohottaa kansakunnan itsetietoisuutta. Tunnustan, näin iäkäs kuin olenkin, että tuntisin itseni onnelliseksi, jos minulla olisi tällainen muisto nuoruudestani ja olisin voinut tällä tavoin esiintyä. En halua myöntää, että sydämeni on kova; mutta tiedän, että olisin katsonut toisenlaisin tuntein niitä, jotka olivat tovereitani rivissä, olisivat he kuuluneet mihin yhteiskuntaluokkiin tahansa; olisin tarkastellut näitä yhteiskuntaluokkia erilaisin tuntein; ja olen vakuuttunut siitä, että tämä tunne ja tämä tietoisuus olisivat tehneet elämästäni onnellisemman kuin se on nyt ollut. Olisin jättänyt tekemättä paljon sellaista, joka olisi pitänyt jättää tekemättä; olisin varmasti tehnyt paljon sellaista, joka on jäänyt tekemättä. Mitä en itse ole saanut kokea, toivon, että Suomen tulevat sukupolvet saisivat kokea ja oppia sekä omaksi onnekseen että maamme onneksi, sillä se johtaisi varmasti kansan kansallista itsetuntoa eteenpäin. Juuri siksi uskon voivani hyvällä omallatunnolla äänestää sellaisen asevelvollisuusehdotuksen puolesta, joka valmistelee Suomelle sellaisen tulevaisuuden. Teen tämän myös sen vuoksi, että sellainen ehdotus, jos säädyt sen hyväksyvät, sisältäisi jo todistuksen Suomen kansan tietoisuudesta, että sillä on kuitenkin historiallisen asemansa kautta velkaa ja velvollisuutta täytettävänään. (Hyvä!)

Kreivi Aminoff: Olen pyytänyt puheenvuoroa kommentoidakseni osaa vapaaherra von Bornin eilisiltaisesta esitelmästä. Vapaaherra näyttää hämmästelevän sitä, etten ollut pysynyt samalla kannalla ruotuarmeijasta kuin vuoden 1863 valtiopäivillä, ja vapaaherra toisti muutaman sanan mainituilla valtiopäivillä pitämästäni puheenvuorosta. Koska minulla oli kunnia seistä ruotuarmeijan kärjessä ja tarkastaa sen pataljoonia, minulla oli kaikki syy olla mitä suurimmassa määrin tyytyväinen sotilaiden saavuttamiin taitoihin, vaikka heidät oli koottu harjoitukseen vasta vähän aikaa sitten, ja erityisen hyvänä näin varsinkin joissakin Pohjanmaan pitäjissä sotilastorpat täysin kunnossa, niitä asuttavat onnelliset perheet ja tätä kaikkea elättävä maa hyvin muokattuna ja viljeltynä. Toivoin, että sama tilanne vallitsisi torpissa kaikkialla, ja että ruotusotilaat olisivat suureksi hyödyksi maalle myös taitavina maanviljelijöinä. Toiveeni eivät toteutuneet. Maan monissa osissa, joihin meidän sotilaitamme oli sijoitettu, rusthollarit olivat jopa vastahakoisia antamaan heille omaa tupaa asuttavaksi, mitään maata he eivät saaneet viljeltäväksi, mutta sen sijaan heille maksettiin varsin hyvin. He saivat sekä hyviä palkkoja että luontaisetuja, ja niin se, jolla ei ollut omaa halua tehdä työtä, pystyi oikein hyvin viettämään päivänsä toimettomana. Tästä tulikin myöhemmin valituksen aihe, sillä kun sotilaat olivat kovin hajaantuneina, upseerien oli vaikea valvoa heidän käyttäytymistään kuten olisi pitänyt. Tätä ruotuarmeijaorganisaatiota ei myöskään yleinen mielipide kannattanut, ja monesta muustakin syystä se sitten lakkautettiin. Olen nykyään vahvasti vakuuttunut siitä, ettei tämä organisaatio ole enää ajanmukainen.

Vapaaherra S. W. von Troil: Olen ollut melkoisen hämmästynyt saatuani kuulla, miten herra von Alfthan ja vielä toinen tämän säädyn puhuja ovat käsittäneet eilisen puheenvuoroni, kuin se olisi sisältänyt vähätteleviä lausuntoja sotilassäädystä, säädystä, jota päinvastoin arvostan hyvin paljon. Olen pyytänyt puheenvuoroa kumotakseni tämän väitteen ja suon itselleni oikeuden viitata luottavaisesti pikakirjoitettuun pöytäkirjaan, joka osoittaa selvästi, että ainoa, joka on voinut antaa herra von Alfthanille aihetta sellaiseen väitteeseen, oli lausuntoni, että vapaan miehen sulkeminen kasarmiin ja pakottaminen varuskuntapalvelukseen ilman hänen omaa tahtoaan on orjuutta, ja se on mielipide, josta minun on edelleen pidettävä kiinni. Mitä sitten tulee kasarmielämän kykyyn antaa siveellistä kasvatusta ja herättää älylliseen koulutukseen, niin minulle lienee myös sallittua pitää oma, vakuuttunut käsitykseni, jota ei valiokunnan vähättely tai herra von Kraemerin puheenvuoro ole millään tavoin horjuttaneet.

Herra von Ammondt: Koska jo niin monet arvoisat puhujat ovat pitäneet puheenvuoron käsillä olevasta kysymyksestä, ja monet heistä lausuneet mielipiteitä, joita puollan, en halua venyttää keskustelua pidemmällä esityksellä. Pyydän sen vuoksi vain saada mitä lämpimimmin puoltaa asevelvollisuusperiaatteen hyväksymistä, kun on kyse maamme puolustusvoimien järjestämisestä. Teen sen sekä sotilaana että isänmaanystävänä mitä vilpittömimmin asiasta vakuuttuneena.

Herra B. O. Schauman: Kun keisarillinen esitys yleisen asevelvollisuuden saattamisesta voimaan maassamme esiteltiin Aatelissäädylle ensi kertaa 28. maaliskuuta lähetettäväksi erityisesti tätä tarkoitusta varten perustettuun valiokuntaan, toivotin sen muutamalla sanalla tervetulleeksi, koska se avasi maallemme mahdollisuuden saada jälleen itse puolustaa itseään; sillä kuten sanoin, jokaiselle kansalle täytyy olla rankkaa, jopa alentavaa, oli se miten pieni tahansa, ettei se voi puolustaa omaa ja isiensä maata. Nämä sanat poistettiin silloin pöytäkirjasta yleisen sopimuksen perusteella, jota itsekin kannatin, en siksi, että olisin ollut vakuuttunut siitä, että lakia koskeva ilmaisuvapauden rajoitus oli tässä tapauksessa paikallaan, vaan pelkästään noudattaakseni muiden esimerkkiä ja ollakseni panematta mitään erityistä painoa sanoilleni. Nyt kun tämä äärettömän tärkeä kysymys on palannut säädyn käsittelyyn valiokuntamietinnön muodossa, olen hyvin epäröiden pyytänyt puheenvuoroa, mutta olen kuitenkin halunnut lausua julki sen patrioottisen ilon, jota olen tuntenut lukiessani tätä mietintöä, koska se käsitykseni mukaan sisältäisi Suomen poliittisessa olemassaolossa suuren edistysaskeleen epävarmasta varmaan, mikäli sen ehdotuksesta tulisi totta. Vaikka minua edeltäneet puhujat ovat suureksi osaksi jo sanoneet samaa, ennen muuta tänään herrat Ernst Palmén ja Robert Lagerborg, niin haluan kuitenkin sanoa jo hyväksi ja selväksi aluksi, että olen täysin Asevelvollisuusvaliokunnan näkökannan takana, aivan, on jopa käynyt niin, että olen lukiessani valiokunnan esittämiä perusteluja luullut niitä itse kirjoittamikseni. Tarkoitan perusteluja, joita valiokunta on esittänyt lakiehdotuksesta yleensä sivuilla 1-3, ja erityisesti perusteluja viimeiseen §:ään valiokuntamietinnön sivuilla 43-49 sekä vielä monia muita paikkoja, joissa korostetaan Suomen velvollisuutta kantaa asetta ja puolustautua, mikäli se haluaa säilyttää nykyisen poliittisen asemansa, ja samalla kertaa puolustaa korkeaa monarkkia ja hänen maataan vihollisen hyökkäykseltä olematta sen vuoksi velvollinen lähtemään sotaretkelle vieraita, kaukaisia maita ja kansoja vastaan. Suhtaudun tähän sotilaskysymykseen erittäin lämpimästi ja myönteisesti, koska katson, että se on poliittisessa mielessä todella erittäin tärkeä, ja koska katson, että Suomen poikien oikeus on tai ainakin sen pitää olla, että he saavat valvoa järjestystä omassa maassaan samoin kuin, etteivät he saa pelkästään elää vaan myös kuolla tämän maan ja, mikäli tarve vaatii, myös ihmiskunnan asian puolesta. Suhtaudun tähän kysymykseen niin suurella lämmöllä, koska en todellakaan voi odottaa tai vaatia muilta kunnioitusta maatani kohtaan, ellei se ole omaksunut tätä kaikkien kansojen velvollisuutta kantaa asetta, ja tuskin sellainen, jota ei kunnioiteta, voi tarpeen vaatiessa edellyttää muilta oikeudenmukaisuutta.

Nyt sanomani perusteella moni voisi luulla, että rakastan sotaa ja sotalaitosta par preference, mutta pyydän saada huomauttaa, että olen ollut yksi kaikkein innokkaimmista niiden rauhanomaisten ajatusten kannattajista, joita on esitetty monissa rauhankonferensseissa, ja olen myös unelmoinut Euroopassa ja kaikissa sivistysvaltioissa vallitsevasta ikuisesta rauhasta. Se oli pari vuosikymmentä sitten; sen jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon, ja käsitykseni on saatu horjumaan. En usko enää sellaiseen, sillä mitä olenkaan saanut meidän päivinämme nähdä. Niinpä, olen nähnyt viimeksi kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana kauniin Italian syntyvän uudelleen ja sulautuvan kokonaisuudeksi sekä ulkomaisen että maan sisäisen sodan kautta; olen nähnyt Amerikan vapaiden, yhdistyneiden osavaltioiden puhdistautuvan viisivuotisessa, verisessä sisällissodassa siitä orjuusinstituution aiheuttamasta ikeestä, joka niihin oli pesiytynyt; olen nähnyt Saksan pystyvän avaamaan vain lyhyellä, mutta verisellä veljessodalla sen Gordonin solmun, jonka Frankfurtin liittoneuvosto oli solminut poliittisen suuruutensa ja yhtenäisyytensä vuoksi, ja joka esti sen kaiken kehityksen; olen nähnyt Ranskassa sen häpeällisen hallinnon, joka tunnetaan toisena keisarikuntana, antavan periksi vasta melkein kaikkien Euroopan sivistyneimpien kansakuntien kanssa käytyjen onnettomien sotien kautta. Sellaiset tosiasiat kuten esimerkiksi viimeksi mainitun sodan viimeiset päivät Sadowassa ja Sédanissa, pystyvät horjuttamaan ihmisen vakaumusta sodan asiaankuuluvuudesta, ja eräs kirjailija onkin Amerikan sisällissodan vuoksi viitannut Uuden testamentin sanaan, että ”ilman verenvuodatusta ei ole syntien anteeksiantamusta”, ja tehnyt sen syystä. Tätä aihetta koskien voidaan kuitenkin kysyä, onko kansalle vain rauhallinen kehitys oikeutettua, vai onko sen myös oltava oikeutettu niittämään laakereita taistelukentällä, kun käsitykset ovat niin jakaantuneita meidän pienessä maassammekin; mutta uskon, että meillä nyt tästä kysymyksestä lausutut mielipiteet juontavat juurensa siitä erilaisesta näkökohdasta, mistä poliittista asemaamme tarkastellaan. Siitä melkein kaikki riippuu.

Selvittääkseni näkökulmien suurta erilaisuutta otan vapauden tuoda esiin esimerkin tämän päivän poliittisesta historiasta. Englannin pääministeri, lordi Beaconsfield piti hiljattain eräillä juhlapäivällisillä yhden tavallisista pöytäpuheistaan, jossa hän ilmaisi toivovansa pikaista rauhaa molempien vastapuolien, Venäjän ja Turkin välille, sillä perusteella, että ne voisivat nyt kunnialla lopettaa sotimisen, kun kumpikin oli osoittanut niin paljon urheutta, ja vakuuttuneena siitä, että ne pitäisivät antamansa lupaukset, toinen, ettei enää jatkaisi valloituksia, toinen, että parantaisi kristittyjen alamaistensa sosiaalista asemaa. Pääministeri sanoi, että oli yksi asia, joka kuitenkin lohdutti häntä tässä onnettomassa sodassa, jota vastaan hän oli yrittänyt kaikin tavoin toimia, ja se oli, että hän nyttemmin piti itsestään selvänä, ettei Eurooppa voisi epäillä Turkin elinvoimaisuutta, ja että sen koskemattomuus olisi tästä lähtien varmistettu, tämän Turkin koskemattomuus, jota vastaan Englanti yhdessä Ranskan kanssa kohotti miekkansa noin 20 vuotta sitten, minkä myös Suomi sai karvaasti tuta, kuten varmaan muistamme. Mutta myös Englannissa on niitä, jotka näkevät asian aivan eri näkökulmasta ja ovat sitä mieltä, että juuri tämä sota osoittaa mahdottomaksi, että Turkilla edes olisi oikeus ottaa paikka Euroopan sivistyneiden kansakuntien joukossa turkkilaisten osoittaman parantumattomuuden ja heidän kaikkea ihmisyyttä halveksivan sodankäyntitapansa vuoksi. Näiden joukkoon kuulun myös minä. Käsitykseni on, että Turkin viime hetki on lyönyt, puhumattakaan sen koskemattomuudesta, ja että Lähi-idän kysymyksen on kerran saatava lopullinen ratkaisunsa.

Nyt sanomani ei ole niin täysin vierasta sille kysymykselle, joka meillä on nyt käsiteltävänämme, vaikka siltä näyttääkin. Sillä kuten en näe, että Eurooppa pääsee mihinkään todelliseen hyvinvointiin ennen kuin Lähi-idän kysymys on ratkaistu, niin katson, ettei Suomellakaan voi olla mitään oikeaa lepoa ja rauhaa, ennen kuin sen sotilaskysymys on ratkaistu tavalla tai toisella, sillä niin kauan kuin se leijuu ilmassa, niin täällä vallitsee epäluulo, joka saa tulevaisuuden näyttämään epävarmalta. Minusta on aivan välttämätöntä, että Suomi katsoo tulevaisuuttaan suoraan silmiin eikä lapsen tavoin vetäydy sen asian selän taakse, että maa luottaa täysin nykyiseen asemaansa, ja sen pitää myös samalla luottamuksella tarkastella mahtavaa naapurimaataan. Pidän sitä ehdotusta vakituisista sotavoimista, joka nyt on Suomen säädyillä keskusteltavana, kuten sanottu, suurena edistysaskeleena tämän armeijakysymyksen ratkaisemiseksi tyydyttävällä tavalla. Mitä muihin armeijan perustamiskeinoihin tulee, niin haluan esittää kantani aivan lyhyesti. Yleisen asevelvollisuuden suhteen olen, kuten jo mainitsin, samaa mieltä kuin valiokuntamietinnössä on sanottu, ja joka on täällä moneen kertaan tuotu esille. Uskon sen kykyyn kohottaa kansan siveellistä voimaa ja pyydän saada tässä mielessä lukea ruotsalaisesta ”Framtiden” -lehdestä kappaleen, joka käsittelee Venäjän asevelvollisuutta. Siinä sanotaan näin: ”Alusta saakka Venäjän armeija oli ’parannus-, pakko- ja köyhäinhoitolaitos, mutta yleinen asevelvollisuus on muuttanut sen aseman, muuttanut sen ’kunniapalvelukseksi’. Yleisen asevelvollisuuden voimaansaattaminen Venäjällä 1. tammikuuta 1874 voimaantulleen määräyksen kautta on läheisessä yhteydessä koko merkittävään uudistusliikkeeseen, jonka nimekkäin tulos on talonpoikien vapauttamislaki vuodelta 1861. Tässä uudestisyntymistyössä on Venäjän armeija ollut koulu, joka opettaa massat lukemaan ja kirjoittamaan, joka opettaa ihmiselle järjestystä ja puhtautta ja taistelee juoppouden kansantautia vastaan”. Haluaisin toivoa, että asevelvollisuudella ei olisi mitään erilaisia seurauksia Suomessa.

Mitä nyt edellisten puhujien esityksiin tulee, niin minun ei tarvitse niitä kommentoida. Sen ovat jo niin monet tätä ennen tehneet, mutta pyydän erityisesti saada kuitenkin ottaa esiin muutaman finanssijohtaja herra Molanderin eilen lausuman sanan. Hän toivoi, että Suomella olisi varaa pitää armeija, joka voisi suorittaa ainakin varuskuntapalvelusta maassa. Ruotulaitosta vastaan minulla ei olisi mitään, jos voisin todella uskoa, että niin tekisivät vakavissaan myös ne, jotka ovat sitä puoltaneet, koska on näyttänyt siltä, että tämä instituutio, vaikka se onkin peräisin vanhoilta ajoilta, on tullut maassamme epäsuosituksi ja käytännössä jo kuopattu. Voisi tietenkin käydä niin, että jos se otettaisiin uudelleen käyttöön, voisi käydä samalla tavoin kuin meidän nelijakoiselle valtiopäiväedustajistollemme, että jäisimme siinä suhteessa yksin, sillä on aivan varmaa, että Ruotsi luopuu pian tästä armeijaorganisaatiosta. Herra Silfversvanin ehdotusta en rupea arvioimaan, en ymmärrä kovin tarkkaan, miten hyvä se olisi, mutta haluan kuitenkin ilmoittaa olevani vakuuttunut siitä, että se rakentuu mitä puhtaimpien motiivien varaan. Sekä arvoisa eriävän mielipiteen esittäjä että ne, jotka ovat puoltaneet hänen esitystään, ovat luullakseni vakuuttuneita sen ansioista. Vapaaherra von Troilin eilistä puheenvuoroa on jo kommentoitu. Haluan vain huomauttaa yhdestä hänen käyttämästään iskusanasta. Se oli sana ”arpapeli”, joka tuntui saavan paljon suosiota. Minun täytyy sanoa, että niin vähän kuin arpajaisten ystävä olenkin, en silti voi käsittää, että tässä Suomen asevelvollisia poikia koskevassa arvonnassa olisi jotain vaarallista. Vapaaherra von Troilin pitäisi kuitenkin muistaa, että on toinen arvonta, johon olemme kaikki joutuneet, ja se on kohtalo, sillä kohtalon arvat lankeavat myöskin eri tavalla. Vapaaherra R. A. Wrede on lausunut joitakin ajattelemisen arvoisia sanoja moraalittomuudesta, joka asevelvollisuusinstituutiossa vallitsisi, ja esittänyt sitä varten tilastollisia lukuja muista maista. On mahdollista, että niin voi käydä, ja se olisi valitettavaa, mutten usko, että se olisi oikeastaan varsinaisesti sovellettavissa meidän maahamme, sillä kunhan Lähi-idän kysymys on ratkaistu, meillä tuskin lienee kovinkaan pian pelättävissä uutta sotaa tai vihollisia uhkaamassa maatamme. Suurin asevelvollisuusajatuksen vastustaja oli vapaaherra von Born, ja hän aloitti puheenvuoronsa pahoittelemalla, että tämä asevelvollisuusehdotus esitettiin sellaisena aikana kuin tämä nykyinen, jolloin viestit sotatantereilla saavutetuista voitoista voisivat sekoittaa monen mielen. Minun on päinvastoin uskottava, että tämä ei ole erityisen otollinen aika tälle ehdotukselle, sillä sodan kauhut ja pelko, että Suomen armeija viedään kauas pois omasta maasta, vaikuttanevat paljon mielipiteeseen tästä asiasta. Vapaaherra von Born on myös uhannut, että hänen tukenaan maassa olisi tässä kysymyksessä useita tuhansia ääniä; se on mahdollista; mutta pitäydyn tässä tapauksessa yhteen lausuntoon, joka mielestäni ilmaisee syvemmin Suomen kansan ajatuksen tästä asiasta, ja pyydän saada lukea kappaleen kirjasta, jonka ehkä Asevelvollisuusvaliokunnan työteliäin jäsen, herra Oker-Blom on julkaissut puolustusvoimien organisaatiosta. Hän sanoo kirjan lopussa: ”Ei näytä siten mahdottomalta, etteikö myös Suomi muiden maiden tavoin voi täyttää luonnollista velvollisuuttaan yhteiskunnan yhteisessä puolustuksessa. Tämän velvollisuuden täyttämistä ei sitä paitsi saa jättää riippumaan pelkästään taloudellisista laskelmista tai vieläkin vähemmän siirtää syrjään joidenkin vähäisempien ongelmien vuoksi, jotka useimmiten tuntuvat kuvitelmissa pelottavammilta kuin todellisuudessa. Itseään kunnioittavan yhteiskunnan ei pitäisi missään tapauksessa vaatia, että muut sitä jatkuvasti suojelisivat. Tehkäämme siis velvollisuutemme ja antakaamme sallimuksen hoitaa loput”. Juuri tässä luottamuksessa sallimukseen tulen pudottamaan uurnaan jaa-ääneni, vaikka näenkin ne häiriöt, joita tämä asevelvollisuus tuottaa maan kaikille yhteiskunnallisille olosuhteille.

Vielä kuusi Aatelissäädyn jäsentä oli pyytänyt puheenvuoroa, mutta koska aika oli edennyt jo kello kolmeen iltapäivällä, eikä siten myöskään nyt ollut mitään mahdollisuutta saada kysymyksestä yleistä keskustelua päätökseen, istunto ja keskustelu keskeytettiin jatkettavaksi myöhemmin huomispäivän istunnossa.

[Aatelissäädyn istunto 12.12.1877]tillagt av utgivaren

Otettiin jatkokäsittelyyn Asevelvollisuusvaliokunnan mietintö, joka koskee keisarillista esitystä yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamisesta, missä asiassa eilisessä istunnossa keskeytetty yleinen keskustelu lähti uudelleen käyntiin, ja puheenvuoro annettiin

Herra Montgomerylle, joka lausui: En käytä oikeuttani puheenvuoroon mistään turhamaisesta halusta saada pitää tästä suuresta ja vakavasta kysymyksestä kauniita puheita tässä keskustelun myöhäisessä vaiheessa, jolloin varmasti monet kunnianarvoisan säädyn jäsenet jo toivovat saavansa asian loppuun käsitellyksi; enkä myöskään siksi, että uskoisin kykeneväni saamaan jonkun toisin ajattelevan tämän säädyn jäsenen siirtymään oman vakaumukseni taakse, enkä myöskään tuodakseni asian arviointiin mitään varsinaisesti uusia näkökohtia. Mutta minusta näyttää kuin tätä kysymystä koskeva keskustelu olisi yhä enemmän muuttunut luonteeltaan avoimeksi äänestykseksi, ja koska jokaista tässä kysymyksessä Suomen kansan puolesta päättävää painaa raskas vastuu, niin on aivan luonnollista, että jokainen yrittää selittää oman toimintatapansa perusteluja, niin että ne olisivat maassa täysin selviä. Omasta puolestani minulla on myös erityinen syy siihen, koska olen tuskallisesti pannut merkille, että useat tämän säädyn arvoisat jäsenet, joiden kanssa muuten olen tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä samaa mieltä, ajattelevat tässä asiassa hyvin eri tavalla kuin minä. Olen ensi sijassa yrittänyt koota keskustelusta näkökohtia kommenteista, jotka koskevat herra Silfversvanin tekemää ehdotusta asevelvollisuuden järjestämisestä. Koska kunnioitan arvoisaa eriävän mielipiteen esittäjää, hänen lämmintä isänmaanrakkauttaan, hänen rikasta elämänkokemustaan, joka muun muassa kattaa myös nyt esillä olevan aihepiirin, minun on omalta osaltani pantava hänen näkemykseensä tässä asiassa varsin paljon painoa. Koska tässä säädyssä on niin paljon asiantuntevia jäseniä, olen sen vuoksi halunnut saada kuulla, mitä tällaisen ehdotuksen sisältämistä puolustusvoimista voidaan sotilaalliselta kannalta sanoa, koska minulta itseltäni puuttuu luonnollisesti kaikki käsitys sotilasasioista. Olkoon sitten minun virheeni, tai olkoon virhe siinä, ettei ehdotusta oli viimeiseen asti hiottu, mutta olen omalta osaltani tullut vakuuttuneeksi siitä, ettei säätyjen pitäisi hyväksyä sitä ehdotusta, jonka herra Silfversvanin eriävä mielipide sisältää. On pääasiassa kaksi syytä, jotka ovat olleet ratkaisevia päätymiseeni tähän käsitykseeni. Mikäli olen oikein ymmärtänyt, herra Silfversvanin ehdotus ei sisällä asevelvollisen ja siten Suomen tulevan armeijan suurimman osan kannalta riittävästi takuita täydellisistä sotaharjoituksista. Ymmärrän kyllä tähän liittyvät perusteet. Herra Silfversvan on halunnut saada itse organisaatioon ylipääsemättömän esteen sille, ettei Suomen armeijaa voitaisi käyttää mihinkään muuhun kuin oman maan puolustamiseen. Kunnioitan tätä motiivia, mutta minusta näyttää, kuin herra Silfversvan olisi sovelluksessaan ja pyrkimyksessään estää kiusaus käyttää Suomen asevoimia väärin, päätynytkin päinvastaiseen ja vaarallisempaan äärimmäisyyteen eli samalla myös heikentämään asevoimien toimintakykyä juuri puolustuksessa. Sellainen menetelmä näyttää minusta, jos vertaus sallitaan, sisältävän suunnilleen saman kuin jos sotilas silpoo itsensä, ettei joutuisi sotaan.

Toinen syy, joka saa minut vastustamaan tätä ehdotusta on, että se perustuu vain osittain asevelvollisuusperiaatteeseen, ettei tärkeintä osaa tulevasta armeijasta tulla organisoimaan tämän periaatteen mukaan. Minulle nimittäin käsitys yleisestä asevelvollisuudesta armeijalaitoksen organisoinnin periaatteena ei ole vain suhteellisen hyvä ja oikea periaate, vaan se on ainoa oikea, ja vakaumukseni on siten jyrkässä ristiriidassa niiden useiden erilaisten väitteiden kanssa, joita tässä salissa on lausuttu, ja ennen muuta luonnollisesti sen suurella varmuudella esitetyn periaatteen kanssa, ettei valtiolla pitäisi olla oikeutta kutsua yleiseen asevelvollisuuteen tai oikeutta liittää lakiin kansalaisen velvollisuutta osallistua kansalliseen puolustukseen hänen omaa haluaan huomioon ottamatta. Tätä periaatetta kehiteltiin jo keskustelun alussa. Minusta näytti ensin melkein kuin se olisi esitetty pikemminkin hyvänä ja käyttökelpoisena kulmakivenä kohoavan retorisen rakennuksen kivijalkana, mutta sitä on sittemmin toistettu, jotta siitä tulisi keskustelun ja todistelun kohde, ja sitä on kehitelty lähestulkoon valtio-oikeudelliseksi aksioomaksi; sitä on tietenkin kommentoitu eri tahoilta, toisilta tahoilta puolestaan varovasti kierretty. Omalta osaltani minun täytyy tunnustaa tietämättömyyteni; mutta tuollaista valtio-oikeudellista periaatetta, oli se sitten aksiooma tai ongelma, en ole koskaan kuullut täysin vakavasti tuotavan esille. Kun on kyse valtion suhteesta yksilöön, ei todellakaan puutu ehdotuksia. Pikemminkin tästä aiheesta on lausuttu toisistaan enemmän poikkeavia periaatteita kuin monesta muusta. On siten haluttu rajoittaa valtion toimivaltaa yksilöön nähden pelkästään oikeuslaitokseen; on sen lisäksi tunnustettu valtion oikeutus kulttuurivaltiona, kaikenlaisten kulttuuritavoitteiden edistäjänä. Valtion oikeutta vastaan on nostettu yksilön oikeus saada vapaasti toimia ja puuhata kärsimättä millään tavoin siitä, että valtio tunkeutuisi hänen toimintaansa, jossa hän ei joudu riitaan yleisten tai muiden yksilöiden oikeutettujen etujen kanssa; mutta mikäli minä tiedän, ei vielä ole asetettu kyseenalaiseksi, ettei valtiolla olisi puolustuksekseen, olemassaolonsa oikeutukseksi muita valtioita vastaan tai järjestyksen ylläpitämiseksi sen omalla alueella ehdotonta oikeutta ei vain kansalaisten omaisuuteen, vaan myös heidän työhönsä ja henkeensä. Katson, ettei kukaan edes vakavissaan – en puhu nyt vain utopistisista unelmista sodan oikeutuksen kieltämiseksi – olisi voinut esittää sellaista periaatetta kieltämättä samalla itse valtiota. Periaate, ettei valtio saisi pakottaa tai laissa määrätä velvollisuuteen puolustaa ja ylläpitää valtiota, olisi kaksiteräinen miekka, joka yhdellä kertaa tuhoaisi valtion ja yksilön. Asia on nimittäin niin, että yksilön ja valtion olemassaolot ovat niin tiiviisti yhteen nivotut, ettei niitä voi erottaa toisistaan. Ilman valtiota yksilöltä ei puutu vain kaikki mahdollisuus oikeutensa puolustamiseen, vaan myös kaikki takuut olemassaolostaan; yksilö ei voi elää ilman valtiota. Ensimmäisten motiivien joukossa, miksi ihmiset liittyivät yhteen yhteiskunnaksi, on juuri tarve puolustautua. Periaate, että jokainen on velvollinen puolustamaan yhteiskuntaa, on siksi samalta ajalta kuin käsite yhteiskunta. Ennen kuin mitään lakeja olikaan, tunnettiin tämä periaate. Se on sittemmin kirjoitettu kaikkien kansojen lakeihin, tietenkin eri tavoin eri vaiheissa niiden kehitystä. Tämä periaate sisältää luonnollisesti myös valtion oikeuden järjestää puolustuskeinot; tässä periaatteessa ei siten voi olla minkäänlaisia rajoituksia yhteiskunnan laillisille elimille yhteiskunnan puolustamisen järjestämiseksi siten, että paras vastaa tarkoitustaan. Kun yksittäinen kansalainen alistuu sellaisen lain alaisuuteen, niin hän ei tuomitse itseään orjuuteen, hän on pikemminkin lainkuuliaisuutensa kautta vapaa, hän on moraalisesti vapaa kansalainen, kun hän noudattaa sellaista lakia, kuten myös silloin, kun hän noudattaa kaikkia muitakin lakeja. Mutta valtion ei ole mahdollista puolustaa olemassaoloaan turvautumalla tämän velvollisuuden vapaaehtoiseen täyttämiseen yhtä vähän kuin valtio voi muilta osin turvata siihen, että näitä lakeja noudatetaan pelkästään ja ainoastaan vapaasta, eettisestä halusta. Valtio luottaa kai edellä mainitussa asiassa kansalaistensa moraaliseen tahtoon täyttää velvollisuutensa, kuten se luottaa heidän eettiseen tahtoonsa muiden lain määräysten noudattamisessa; mutta koska tämä halu puuttuu joltakin yksilöltä, on valtion pakotettava häntä. Armeijalaitoksen perustaminen tämän velvollisuuden varaan on siksi huomattavasti oikeampaa kuin perustaa se jollekin toiselle periaatteelle. Sillä moraaliselta näkökannalta katsoen ei kai suurempaa arvoa voi antaa seikkailunhalulle, joka valitsee sotilaan ammatin, kun mikään muu toiminta ei kiinnosta, tai kun ihmiseltä puuttuvat muut tulevaisuudennäkymät, mikä johtaa samaan valintaan. Tässä kohdin on annettu etuoikeus nk. vapaaehtoisuusperiaatteelle ja sen pohjalta puollettu värväysjärjestelmää. Arvoisa puhuja, herra Bergenstråle, on kosketellut puheenvuorossaan vapaaehtoisuuden roolia värväysjärjestelmässä. On tunnettua, että useat kansat ovat eri vaiheissa omaksuneet vain ja ainoastaan tämän järjestelmän. Olemme nähneet sitä sovellettavan enemmän tai vähemmän pöyristyttävillä tavoilla, kuten esimerkiksi Englannissa aikoinaan puristamalla, olemme nähneet sitä vaikka minkälaisissa vastenmielisissä muodoissa. Tämän nk. vapaaehtoisuusperiaatteen, värväyksen ovat siksi tuominneet myös ajattelijat, jotka ovat pohtineet valtion ja yksilön suhdetta toisiinsa. Tunnettu filosofi Stahl sanoo: ”Värväyssopimuksessa on jotain moraalitonta, koska se tekee ihmiselämän uhraamisesta kauppatavaraa”. En kylläkään voi täysin kannattaa tätä näkemystä, mutta kyllä siinä kuitenkin totta toinen puoli on, totuus ainakin verrattuna siihen periaatteeseen, jota täällä on yritetty esittää. Asevelvollisuusjärjestelmästä on huomautettu, sellaisena kuin se valiokunnan ehdotuksessa on nähtävissä, että sitä ei voi soveltaa ilman arvontaa, ja tämä on tunnustettu yhdeksi ehdotuksen heikoimmista kohdista. Valiokunta on kuitenkin päätynyt tekemiensä muutosten kautta siihen, että arvonta ratkaisee vähemmän kuin sen pitäisi keisarillisen esityksen mukaan tehdä, että arvonta siten esiintyy niin lievässä muodossa kuin vain voidaan saavuttaa. Sen lisäksi, että muita osin kannatan tässä kysymyksessä sitä, mitä herrat Lagerborg ja Palmén ovat esittäneet, haluaisin lisätä siihen vielä yhden näkökulman, miltä kannalta mielestäni arvontaa voidaan puolustaa. Kun arvonta ratkaisee, missä muodossa henkilö astuu nk. aktiiviseen armeijaan tai reserviin, on kyllä totta, että raskaampi sotavelvollisuus lankeaa niille, jotka vetävät arvan, mutta toisaalta pitää tällöin muistaa, että siinä mielessä huonompi arpa tuottaa merkittävästi mahdollisuudet tasaavan edun, nimittäin sen edun, että jos tosipaikka tulee, on paremmin varustettu taisteluun kuin ne, jotka arvonnan tuloksen pohjalta saavat vähemmän sotaharjoitusta. Edelleen on yleisen asevelvollisuuden periaatetta vastaan esitetty erilaisia taloudellisia näkökohtia, jotta osoitettaisiin sen vahingollisuus yleiselle hyvinvoinnille kuitenkin sillä varauksella, ettei näillä taloudellisilla näkökohdilla olisi mitään erityistä merkitystä, koska kysymys koskee paljon tärkeämpiä intressejä kuin valtion suurempaa tai pienempää taloudellista uhrausta. Omalta osaltani uskon yhdessä jonkun edellisen puhujan kanssa, ettei yleisestä asevelvollisuudesta siinä lievennetyssä muodossa sovellettuna, kuin täällä on ollut kyse, tule ollenkaan tappiollista sotilasinstituutiota verrattuna nk. vapaaehtoisjärjestelmään perustuvaan. Sotalaitoksen menojen kohdalla on puhuttu siitä, mitä nähdään ja mitä ei nähdä. Uskon ettei ole silmät täysin avoinna nähty niitä taloudellisia seurauksia, joita värväyslaitos aiheuttaa, koska katse on ollut siinä työn menetyksessä, jonka asevelvollisuus aiheuttaa. Värväys eli vakituisten ammattisotilaiden joukon kokoaminen poistaa lopullisesti siviilityöstä sen määrän miehiä, joka tarkoitukseen tarvitaan, suuremman tai pienemmän; se aiheuttaa sen, koska värvätty omistautuu luonnollisesti pitkäksi ajaksi kokonaan sotilaan ammatille ja menettää sillä tavoin taipumuksen ja kenties kyvynkin palata tuottaviin ammatteihin. Näin ei ole niiden nuorten kansalaisten laita, jotka astuvat aktiivipalvelukseen yleisen asevelvollisuuden pohjalta. Heidät on vain lyhyehköksi ajaksi siirretty harjoituksiinsa sotilaan ammatissa, ja sen jälkeen he voivat palata tuottavaan työhönsä niille yhteiskunnan eri aloille, joihin heidän vain mielensä tekee. He ovat tosin menettäneet sotapalveluksessa pari vuotta, sitä ei voi kiistää, mutta siinä iässä, jolloin taipumukset ja toimintakyky ovat säilyttäneet täyden vireytensä ja joustavuutensa, heitä ei siten ole ainiaaksi menetetty kansalaisten muiden alojen työtehtävistä. Voi olla vaikeaa punnita yhtä työn menetystä verrattuna toiseen; varmaa näyttää kuitenkin olevan, että ihmisyksilö uhrataan näin vähäisemmässä määrin kyseessä olevaan tarkoitukseen tavalla, joka sallii paluun ajoissa rauhanomaisiin ammatteihin kuin muulla tavalla. Sosiaalisessa suhteessa katson myös, että asevelvollisuudella on suuret etunsa. Niitä on ehkä yksi ja toinenkin jo yliarvioinut, mutta minusta näyttää kiistattomalta, että yleisen asevelvollisuuden etu nykyisessä muodossa on, että se lähentää kansanluokkia toisiinsa, luo sitä solidaarisuutta, joka on vastoinkäymisissä aina kansakunnan vahvuus.

Otan sitten käsittelyyn asevelvollisuuden vaikutukset sotilaallisena organisointiperiaatteena poliittiselta kannalta katsottuina. Tämä kysymys voidaan luonnollisesti esittää yleisesti eikä erityisesti meidän oman maamme kannalta, mutta se voidaan myös esittää erityisesti meidän maamme osalta. Kun on kysymys asevelvollisuudesta sotilaallisena organisaatioperiaatteena, ei voine kieltää, etteikö yksi sen arvokkaimmista ansioista ole, että se on auttanut oleellisesti kansan samanaikaiseen heräämiseen vapauteen ja itsehallintoon sekä muodostanut kansoille mahtavan aseen vapautua muiden kansojen sortovallasta. Myönnän, että se on ollut myös väärinkäytetty ase, ei kuitenkaan koskaan kansan omien instituutioiden tuho; mutta ei ole mitään hyvää, jota ei voida käyttää väärin, ja mitä yleinen asevelvollisuus on saanut aikaan Euroopassa, niin huomaamme, jos ajattelemme, että se on palauttanut omalle paikalleen kansakuntien joukossa Saksan, jonka valloituksia en puolusta, mutta jonka vapaustaistelua jokaisen täytyy ihailla: että se on antanut pienelle Tanskalle voimaa irrottautua itsenäisyytensä säilyttämisen voimalla kahden suurvallan rajusta syleilystä; että se on antanut ja vielä tälläkin hetkellä antaa uudelleenyhdistyneelle Italialle vapauttavaa voimaa ja turvaa, sellaista turvaa, jota vuosituhansien aikana ei mikään muu armeijaorganisaatio ole pystynyt antamaan tälle eurooppalaisen politiikan niin pitkään pahoinpidelleelle maalle. Sotilaallinen organisaatioperiaate, jolla on näitä kokemusten vahvistamia ansioita, näyttää minusta jo tältä näkökannalta hyväksymisemme arvoiselta. Mitä Suomen tilanteeseen tulee, niin on sanottu, ettei sellainen periaate sovi meidän poliittiseen asemaamme, että ne uhraukset, joita se vaatii, eivät voi tulla kysymykseen kansalle, joka ei itse saa päättää sodasta ja rauhasta, ja jonka ulkopolitiikka on yhdistetty toisen maan ulkopolitiikkaan. En halua pysytellä tässä aiheessa pitkään, mutta pyydän saada korostaa, että oli kansa millaisessa poliittisessa tilanteessa tahansa, sille ei voi olla yhdentekevää, onko sillä kyky puolustaa itse itseään vai ei. Kuka kieltää, ettei meidän perustuslaissamme, ettei meidän poliittisessa asemassamme olisi niin suuria puutteita, ettei meidän poliittinen toimintavapautemme olisi monissa suhteissa sidottu? Mutta jos meillä näistä puutteista huolimatta on oikeuslaitos ylläpidettävänämme, isänmaa, joka on meille rakas ja kallis, niin meillä on myös jotain puolustettavaa. Mitä meidän maamme poliittiseen asemaan tällä hetkellä tulee, niin minusta näyttää armeijalaitoksen tehokas järjestäminen tärkeältä jo pelkästään siitä syystä, että muuten emme pysty vastustamaan moitetta, joka kohdistetaan meihin ilman syytä, nimittäin sitä, että haluamme ottaa puolustuksemme toiselta kansalta, että me ulkomailta tuleva hyökkäystä vastaan samoin kuin sisäisen järjestyksemme ylläpitämiseksi luotamme toisen maan asevelvollisiin poikiin. On sanottu, että meitä on kunnioitettu ja arvostettu yhdistyneinä keisarikuntaan myös meidän nykyisessä aseettomassa olotilassamme, että olemme tämän olotilan aikana menneet eteenpäin, emmekä saisi antaa sotilashuolien ja taakkojen häiritä rauhallista kehitystyötämme, mutta minusta näyttää, että olemme unohtaneet, että olemme tähän saakka pystyneet puolustautumaan mainittua moitetta vastaan vastaamalla, ettei meille ole vuoden 1809 jälkeen tällä tavoin kuten nyt asetettu todella vakavasti kysymystä, haluammeko todella järjestää puolustusvoimamme tehokkaalla tavalla. Tämä kysymys on nyt, hyvät herrat esitetty meille. En voi omalta osaltani antaa vastaukseksi enemmän tai vähemmän naamioitua ”non possumus”.Omalta osaltani en voisi kestää sitä itsensä kieltämistä, sitä lohduttomuutta tulevaisuudesta, mitä sellainen vastaus käsittäisi. Otan mieluummin sen riskin ja mahdollisuuden, että kansamme veri voitaisiin vuodattaa jonkun intressin vuoksi, joka ei olisi välittömästi sama kuin meidän omamme. Sellaista on historian saatossa tapahtunut ja tapahtuu jokaiselle kansalle. Mutta mitä muuten tähän puoleen asiasta tulee, niin mehän kirjoitamme omaan lakiimme, että järjestämme oman armeijalaitoksemme kruunun ja isänmaan puolustamiseksi ja voimme, kuten minusta näyttää luottaa tämän lain lojaaliin soveltamiseen ja kunnioittamiseen, kuten olemme voineet tehdä muidenkin meidän poliittista asemaamme määrittelevien lakien kohdalla. Minä kannatan näistä syistä omalta osaltani yleisen asevelvollisuuden käyttöönottoa siinä muodossa, joka valiokuntamietintöön sisältyy.

Herra Rein: Kun pyysin puheenvuoroa, tein sen pääasiallisesti kommentoidakseni tiettyjä väitteitä, joita on esitetty tämän keskustelun aikana itse yleisen asevelvollisuuden periaatetta vastaan. Olen epävarma, onko minun nyt käytettävä tätä puheenvuoroa, koska äskeinen arvoisa puhuja on niin selvästi, sattuvasti ja vakuuttavalla tavalla esittänyt sellaisia näkökohtia, jotka ovat täysin yhtäpitäviä niiden kanssa, joita olin aikonut mainita. Pyydän kuitenkin saada lisätä joitakin syitä, jotka voivat ehkä tietyssä määrin antaa lisätukea sille mielipiteelle, jota herra Montgomery on niin erinomaisella tavalla kehitellyt.

Jokainen myöntää, että valtio vaatii vastineita niille hyville töille, joita se kohdistaa jäsenilleen, ja se on oikeutettu vaatimaan vastapalvelusta näille uhrauksille. Olemme vain erimieltä siitä, miten suuria ne uhraukset ovat, joita valtio saa vaatia kansalaisilta. Jotkut arvoisat puhujat ovat täällä sanoneet, ettei valtio ole oikeutettu vaatimaan kansalaisiaan uhraamaan henkeään ja vakaumustaan. En voi olla samaa mieltä tämän mielipiteen kanssa. Yleisenä periaatteena voidaan esittää, että niiden uhrien, joita valtio saa vaatia jäseniltään, on oltava oikeassa suhteessa niihin hyviin tekoihin, joita se puolestaan heihin kohdistaa. Valtio ei saa vaatia enemmän kuin se antaa. Tämän periaatteen pitäisi niidenkin voida hyväksyä, jotka ovat samaa mieltä yleisen asevelvollisuuden periaatteen kiistämistä tässä salissa yrittäneiden arvoisien puhujien kanssa. Jos lähdetään tästä edellytyksestä, niin voidaanko todella väittää, että valtio vaatii enemmän kuin mihin se on oikeutettu, vaatii enemmän kuin se antaa, kun se joissakin tapauksissa vaatii yksilöltä hänen henkensä uhraamista?

Omalta osaltani en usko sitä. Valtio ei tietenkään voi kevytmielisesti, ilman riittäviä ja vahvoja syitä vaatia kansalaisiltaan sellaista uhria kuin henkensä uhraamista. Sillä valtiohan on olemassa, jotta se puolustaisi kansalaistensa oikeuksia, ja näistä oikeuksistahan elämä on se kaikkein suurin. Mutta kun toisaalta itse valtion olemassaolo on vaakalaudalla, silloin sen täytyy saada vaatia kansalaisiltaan jopa tätä kaikkein suurinta uhrausta. Sillä ei tarvitse paljonkaan ajatella, kun jo huomaa, että itse asiassa juuri valtio on antanut ihmiselle fyysisen olemassaolon. Valtio on sukupolvi toisensa jälkeen vaalinut perhe-elämän pyhyyttä ja lakien avulla säädellyt avioliittoa ja siten samalla väestön olosuhteita. Kukaan ei voi olla niin uskalias, että väittäisi olevansa yksilönä olemassa ilman näitä lakeja, ilman sitä yhteiskuntajärjestystä, jossa nämä lait ovat yhtenä tekijänä. Valtio on siten tehnyt ylläpitämänsä yhteiskuntajärjestyksen avulla yksilön olemassaolon mahdolliseksi. Koska nyt on valtion oma olemassaolo pelissä, valtio vaatii lahjalleen vastinetta. Tämä on kovaa; mutta mitä vääryyttä sillä olisi silti tehty? Ymmärrykseni mukaan ei mitään.

Sanotaan kuitenkin, että se uhri, jonka ihminen antaa uhraamalla henkensä, on silti niin suuri, että hän riistää sillä tavoin itseltään kaikki häntä vielä odottamassa olleet yhteiskuntaelämän edut. Hänelle itselleen on myöhemmin täydellisen yhdentekevää, onko yhteiskunta, jonka säilymisen pelastamiseen hän on mahdollisesti osallistunut, edelleen olemassa vai ei. Niin kai, mutta valtion muodostavien yksilöiden kesken on olemassa solidaarisuus, joka kieltää heitä toimimasta itsekkäästi vain omien etujensa ajajina ja sen sijaan edellyttää heidän elävän toisilleen, sen yhteisön hyväksi, johon he kuuluvat, ja jos niin vaaditaan, myös kuolevan yhteisön puolesta. Edut, jotka ihminen riistää itseltään kaatuessaan taistelussa isänmaan puolesta, tulevat hänen lastensa, hänen jälkeläistensä, hänen samaan yhteiskuntaan kuuluvien kumppaniensa hyväksi.

Ne arvoisat puhujat, jotka ovat esittäneet teorian, ettei valtio saa vaatia kansalaisiltaan asevelvollisuutta, ovat lisänneet, ettei valtio myöskään voi vaatia heitä toimimaan vakaumustaan vastaan, eikä siis kansalaisia voida oikeudellisesti pakottaa suorittamaan sotapalvelusta, jos se on heidän vakaumuksensa vastaista. Herra Montgomery on jo kommentoinut tätä teoriaa. Yksilöllä on tietenkin yleisesti oikeus vaatia, että valtio kunnioittaa hänen vakaumuksiaan ja sallii hänen järjestää elämänsä niiden mukaan. Mutta tällä oikeudella on rajansa. Mikään valtio, mikään laillinen järjestys ei säilyisi, jos sanotut oikeudet olisivat rajoittamattomia. Jokainen rikos jäisi rankaisematta vain siksi, että rikoksentekijä toimi vakaumuksensa mukaan. Nykyajan valtio antaa kansalaisilleen oikeuden muuttaa maasta, Mutta niin kauan kuin hän ei muuta, niin kauan hän siten vaatii valtion suojelua, hänen on alistuttava siihen järjestykseen, jonka valtio katsoo tarpeelliseksi olemassaololleen ja voidakseen täyttää tehtävänsä, vaikka yksilö sitä kautta joutuisikin enemmän tai vähemmän poikkeamaan vakaumuksistaan. Jos ihminen kieltäytyy alistumasta tähän, siihen sisältyy itse asiassa vaatimus, että ihmiskunnan on palattava takaisin metsään eli alkuperäiseen, eläimelliseen olemassaoloon. Menkööt ihminen silloin metsään vakaumuksineen. Mutta aivan varmasti hän löytää sieltä paljon vähemmän mahdollisuuksia kuin yhteiskunnasta toteuttaa käsityksiään siitä, mikä on oikein, niin painostavilta kuin ne siteet välillä tuntuvatkin, joilla yhteiskunta häntä sitoo. Voidaan sanoa, että yksilön vakaumus ja varsinainen kyky luoda itselleen tällainen vakaumus on sen sivistyksen hedelmä, jonka hän on saanut osakseen, kun hän on kasvanut sivistyneessä yhteiskunnassa. Hän vaatii siis aivan liikoja, jos hän yrittää saada vakaumuksensa pätemään tavalla, joka kaivaa maata juuri sen yhteiskunnan jalkojen alta, jota hän saa, ainakin suureksi osaksi, kiittää koko älyllisestä suhtautumistavastaan.

Kun arvoisa Aatelissäädyn jäsen, vapaaherra von Born, puheenvuoroissaan ja tämän pitkän keskustelun alussa ja sitten sen aikana kehitteli käsitystään, ettei valtiolla ole oikeutta vaatia yksilöltä näitä uhrauksia, hän kuitenkin modifioi, jos ymmärsin hänet oikein, vähän myöhemmin väitettään siten, että valtio voi vaatia kansalaisiltaan sotapalvelusta hätätapauksessa tai jos sota on puhkeamassa, vaikkei sillä ole rauhan aikana oikeutta vaatia häntä lähtemään armeijan palvelukseen. Tähän käsitykseen vapaaherra von Born sai tukea toiselta säätymme jäseneltä, vapaaherra S. W. von Troililta. En voi muuta kuin olla sitä mieltä, että tämä käsitys on suuressa määrin epäjohdonmukainen. Jos valtiolla on sodan puhjetessa oikeus vaatia kansalaisilta tätä palvelusta, niin sen täytyy myös olla oikeutettu vaatimaan, että he jo etukäteen valmistautuvat tämän sotatilanteessa heille sälytettävän velvollisuuden täyttämiseen. Jos valtio voi vaatia suurempaa uhrausta, henkensä uhraamista, eikö se saisi vaatia pienempää uhrausta, joidenkin vuosien työtä? Jos kerran hyväksytään, että valtiolla on oikeus vaatia kansalaisiltaan maan puolustamista, niin on selvää, että valtio voi vaatia, että tästä puolustuksesta tulee riittävää ja tarkoituksenmukaista. Sitä vastoin valtio ei ole oikeutettu vaatimaan harjoittamattomien massojen lähettämistä tuleen vain ammuttaviksi. On sekä valtion oikeus että velvollisuus pitää huolta siitä, että kansalaiset harjoittelevat rauhan aikana niin paljon kuin on tarpeen, jotta he sodan sattuessa pystyisivät vahvaan puolustukseen. Tällöin tosin rajoitetaan jonkin verran yksilön oikeutta tehdä sen kaltaista työtä, johon hänen taipumuksensa ja kutsumuksensa viittaavat. Mutta kun kansalainen puolustaa valtiota, niin hän puolustaa itse asiassa omaa oikeuttaan työhön. Kun ihminen uhraa kolme vuotta työajastaan aktiivisten joukkojen riveissä, hän auttaa siten yhteiskuntaa antamaan mahdollisuuden sekä loppuelämän ajaksi hänelle itselleen että koko sille ihmisyhteisölle, jonka jäsen hän on, tehdä työtä itse kunkin taipumuksen ja kutsumuksen mukaisesti.

Sanotaan kuitenkin, että nämä taakat sälytetään epätasaisesti, ne kohdistuvat toiseen painavammin kuin toiseen. Se on totta; mutta miten muuten voitaisiin menetellä? On varmaa, että valtiolla on oikeus vaatia kaikkia kansalaisiaan asepalvelukseen ja samoin edellyttää heiltä harjoitusvelvollisuutta rauhan aikana. Kootaanko armeija, joka todellakin käsittää kaikki asekelpoiset miehet ja antaa riittävästi harjoitusta kaikille? Silloin saadaan aivan liian kallis armeija. Vai annetaanko kaikille yhtä riittämätön harjoitus? Silloin saadaan huono armeija. Ainoa käytännössä mahdollinen keino on ottaa vain osa asevelvollisista ja antaa heille perusteellinen sotakoulutus.

Mutta pelkään, että nämä pohdinnat ovat jo riittävästi koetelleet kunnianarvoisan Aatelissäädyn kärsivällisyyttä. itse asiassa ne syyt, joita voidaan esittää itse asevelvollisuusajatusta vastaan, ovat niin heikkoja, ettei ehkä ole edes ollut tarpeellista yrittää kuvata niitä näin perusteellisesti. Paljon tärkeämpi on epäilemättä se väite, joka myös on esitetty, että vaikkakin asevelvollisuusperiaate on yleisesti oikein, sitä ei kuitenkaan voi soveltaa meidän maassamme, koska ei voida vaatia ihmistä uhrautumaan muiden maiden vuoksi, vaikkakin häntä voidaan vaatia uhrautumaan oman maansa puolesta. Lisäisin tähän väitteeseen sen erityismerkityksen, ettei valiokunta ole ehdotuksen ensimmäiseen ja toiseen pykälään tekemällään muotoilulla oikeastaan kumonnut mainittua epäilyä. Me tarvitsemme armeijan ja niin kelvollisen kuin mahdollista; me tarvitsemme sen puolustaaksemme isänmaata ja kruunua; me tarvitsemme sen torjuaksemme, mikäli suinkin kykenemme, jokaisen hyökkäyksen, joka suunnataan meidän maatamme vastaan. Olemme velvollisia itsellemme pitämään vihollisena jokaista, joka rikkoo alueemme rauhan. Suotakoon meille, ettei meitä voida viedä mukaan sotaan, joka johtuu meille vieraista intresseistä; tämä on kuitenkin asia, jolle emme voi mitään, ja välttämätön seuraus poliittisesta asemastamme, siitä asemasta, jonka Suomen kansa edustajiensa kautta hyväksyi Porvoossa vuonna 1809.

Eräs eilispäivän istunnon arvoisa puhuja, herra Snellman, jonka useimmista käsityksistä voin onnekseni olla samaa mieltä, lausui mielipiteen, että maamme tuskin tarvitsee pelätä muiden kuin mahdollisesti Englannin laivastojen hyökkäyksiä, jotka voisivat tuhota eri kohteita rannikoillamme; ja hän lisäsi, ettei Suomen armeija pystyisi hänen mielipiteensä mukaan estämään näitä tuhoja. En voi tässä kohdin olla asiasta aivan yhtä vakuuttunut kuin korkeasti kunnioitettu puhuja. Pyydän saada muistuttaa siitä, että vajaat seitsemän vuotta on kulunut Pariisin rauhasta. Se lopetti sodan, josta meidän maallammekin oli varsin paljon tietoa, jo ennen kuin Suomea uhkasi uudelleen kohtalo joutua sotatantereeksi. Se tapahtui vuonna 1863, jolloin länsivallat näyttivät valmistautuvan ottamaan Puolan asian omakseen, eikä sota ollut kaukana. Euroopan lehdistössä levisi silloin huhu, että Ranska oli päättänyt valita maamme lähimmäksi hyökkäyskohteeksi Pietaria kohti suunnatun hyökkäyksen ensi vaiheessa. Kerrotaan, en tiedä, miten luotettava tieto on, että Ranskan yleisesikunnan arkistossa säilytetään suunnitelmaa mahdollisesta tulevasta sodasta Venäjää vastaan, jossa nimenomaan Suomi on suunniteltu siksi kohteeksi, johon hyökkäys ensimmäiseksi suunnataan. Oli tämän laita miten tahansa, niin selvää ainakin on, että niin kauan kuin Venäjän pääkaupunki on Suomen rajan tuntumassa ja maantieteellisesti meidän maamme suojassa, ei ole mahdollisuuksien tai todennäköisyyksien ulkopuolella, ettei hyökkäystä Venäjää vastaan voitaisi ensin suunnata meihin. Sanalla sanoen emme voi olla varmoja, ettei meihin koskaan suunnata muunlaista hyökkäystä kuin harhautuksenomaisia näytöksiä rannikkojamme vastaan. Jos vaikkapa Ranskan armeija nousee täällä maihin marssiakseen Pietariin, kyseessä ei ole pelkästään rannikkohyökkäys. Ja koska siis maamme rauha rikotaan, me tarvitsemme armeijan, joka on niin pystyvä, että maamme selviää tuotannollisten voimiensa lamaantumatta.

Vaikka kernaasti tunnustan, ettei minulla ole läheskään kaikki niitä tietoja, joita vaadittaisiin tämän kysymyksen kaikinpuoliseen kommentointiin, kaikkein vähiten sen sotilaallisen puolen arviointiin, olen kuitenkin tullut tämän keskustelun kuluessa yhä enemmän ja enemmän vakuuttuneeksi siitä, että kaikista armeijajärjestelmistä, jotka voisivat tulle meille kysymykseen, yleinen asevelvollisuus valiokunnan ehdottamassa muodossa antaisi meille armeijaorganisaation, joka yhdistää mahdollisimman hyvän kelpoisuuden mahdollisimman edullisiin kustannuksiin. Voimme sitä kautta saada pystyvämmän ja halvemman armeijan kuin palaamalla vanhentuneeseen ruotulaitokseen tai värvättyjen joukko-osastojen järjestelmään, joka parhaassakin tapauksessa tuottaisi vain erittäin heikot ja harvalukuiset sotavoimat, tai lopulta valitsemalla sen järjestelmän, jota herra Silfversvan puoltaa, toisin sanoen heikon värvättyjen sotajoukon ja harjoittamattoman nostoväen yhdistelmäarmeijan. Olen herra Montgomeryn ja monien muiden arvoisien puhujien kanssa samaa mieltä, että meidän pitää käyttää hyväksemme tämä tilanne, joka ei kenties enää koskaan toistu, ja hankkia maallemme sen olosuhteisiin sopiva, mahdollisimman vahva armeija. Aseistettu kansa voi rauhallisemmin kulkea tulevaisuuttaan kohti kuin kansa, joka on aseistamaton tai huonosti aseistettu. Kohtalojen vaihdellessa ja vuosisatojen kuluessa voi tulla hetki, jolloin Suomen kohtalo, jolloin koko meidän poliittinen asemamme riippuu siitä, että olemme aseistettu kansa. Jos sellaisessa tilanteessa kansamme on aseeton, ja se johtuu päätöksestä, jota nämä valtiopäivät ovat nyt tekemässä, niin raskas vastuu langetetaan historian saatossa varmasti vuoden 1877 valtiopäiville. Toistan vielä kerran: kukaan ei pysty ennustamaan tulevaisuutta; mutta jokaisen kansakunnan velvollisuus on yrittää varmistaa tulevaisuutensa parhaan kykynsä mukaan. Sattui millaisia kohtaloniskuja tahansa, niin olemme ainakin tehneet voitavamme ja täyttäneet tässä suhteessa velvollisuutemme, jos olemme perustaneet armeijalaitoksemme yleisen asevelvollisuuden pohjalle. Sekä kansaa että yksilöitä koskee sanonta, että Jumala auttaa vain sitä, joka yrittää auttaa itseään voimiensa mukaan, mutta ei sitä, joka istuu kädet sylissä ja ottaa päivän sellaisena kuin se tulee.

Kreivi Cronhjelm: Kun kaksi Aatelissäädyn parasta puhujaa ovat juuri edellä niin mielekkäästi ja selvästi puolustaneet asevelvollisuutta, olisi minulta kenties uhkarohkeaa yrittää lisätä siihen jotain. En myöskään tee sitä. Yhdyn niihin näkemyksiin, joita herrat Montgomery ja Rein äsken puolustivat. Tätä kohtalokasta kysymystä koskeneen keskustelun kuluessa ovat useat arvoisat puhujat ottaneet täällä esiin opetuksia historiasta ja tehneet sen saadakseen tukea varsin vastakkaisille mielipiteille. Historia suokoon minulle anteeksi, jos nyt mahdollisesti annan sen lausua väärän todistuksen. Kun Ruotsi oli vähitellen sotavoimin lyönyt meidän suomalaisen kansamme, se teki Suomesta maakuntansa, joka tulisi kaikessa jakamaan emämaan kohtalon niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin. Sotiin suomalaisetkin saivat marssia ruotsalaisten rinnalla, ja sekä historia että laulut tietävät kertoa yhteisistä urotöistä ja sankariteoista Lützenin kummuilla ja Leipzigin tasangoilla. Sitten tuli ero vanhoista aseveljistä ja Suomi kohotettiin kansakuntien joukkoon; pelkästä provinssista se nousi valtioksi. On merkillinen olosuhteiden yhteensattuma, että samaan aikaan, kun Suomi valmistautuu juhlimaan kiitollisena Aleksanteri I:n muistoa, täällä Suomessa on ylimmästä säädystä noussut kuuluville ääniä, jotka puhuvat vieraista intresseistä, kun on kyse Venäjän käymästä sodasta, ääniä, sanon minä, jotka julistautuvat vapaaksi kaikesta solidaarisuudesta sitä valtakuntaa kohtaan, joka on yli puoli vuosisataa varjellut Suomea kaikilta vierailta hyökkäyksiltä. Siinä näen hyvin vähän analogiaa maan entiseen asemaan Ruotsiin nähden, ja olisiko se mies mahtanut erityisesti iloita, joka on korottanut meidät kansakuntien joukkoon, jos hän olisi kuullut herra Björkenheimin ja tämän sielunveljien puheen vieraista intresseistä. Arvelen kyllä, että hänestä olisi tuntunut kuin äidistä, joka on ottanut hoivatakseen lapsen, hoitanut sitä ja huolehtinut siitä kaikin mahdollisin tavoin ja joutunut lopuksi näkemään, miten kylmästi ja itsekkäästi se kääntyy pois hänestä eikä halua jakaa hänen intressejään. Niin kauan kuin Suomi oli Ruotsin vallan alla, kukaan suomalainen ei epäröinyt seurata Ruotsin lippua, mihin tahansa Ruotsin urhoolliset kuninkaan halusivat sitä viedä; kukaan ei kysynyt, olivatko Suomen erityiset intressit kysymyksessä. Ehkä juuri siitä syystä Ruotsi kyllä osasi pitää itsenäisyystunteen ja kansallistietoisuuden kurissa. Nykyään Suomi nauttii edusta saada kehittyä omalta kansalliselta pohjaltaan kenenkään estämättä. Aikooko Suomen kansa kiitokseksi siitä alkaa harjoittaa erityistä suomalaista politiikkaa edustajiensa ja tämän ylimmän säätynsä avulla, kieltää valtakunnan politiikan olevan myös Suomen politiikkaa, julistautua puolueettomaksi valtioksi? Kenties me haluamme ryhtyä unelmoimaan suvereenista Suomesta, joka Englannin lailla ja aidolla englantilaisella häikäilemättömyydellä julistaa intressinsä, asettaa ne jopa korkeammalle kuin yleisen ihmisyyden, jopa korkeammalle kuin kristinuskon intressit; meidän maamme kohtalon tulisi toki saada parhaassa tapauksessa aina säilyä yhdistyneenä persoonaunionin muodossa mahtavaan valtakuntaan, joka antaa meille sen turvan ja sen arvonannon, jota itse emme pienuutemme vuoksi voi saavuttaa. Länsinaapuristamme pääsimme Suomen kansan onneksi vapaiksi ajoissa, ennen kuin meidät ehdittiin täysin ruotsalaistaa. Me olemme nyt yhdistyneinä itäiseen naapuriimme, ja koska meillä ei muita ole, olemme sen varassa. Venäjän kanssa me seisomme, Venäjän kanssa me kaadumme; kuka takaa meille vapaan kehityksen kansalliseen suuntaan? Venäjän olemassaolosta, mahdista ja arvonannosta riippuu myös meidän kehityksemme. Meidän omien etujemme mukaisia ovat siis Venäjän voitto tai tappio, sen mahdin lisääntyminen tai vähentyminen. Ellei Venäjä kykene puolustamaan meitä hyökkäykseltä, niin joudumme taas aikaisemman eli Ruotsin vallan alle, josta olemme tyytyväisinä päässeet irti. Meidät otettaisiin Ruotsin kulttuuripyrkimysten hinaukseen, ja hyvästi kaikki pyrkimykset kansalliseen suomalaiseen suuntaan! Hyvästi silloin kaikki itsenäiset edistysaskeleet kulttuurihistoriallisessa kehityksessä! Nämä ovat niitä seurauksia, joihin puhe vieraista intresseistä voi meidät johtaa, ellemme näe olevamme solidaarisesti sidoksissa Suuriruhtinaaseemme ja Hänen ulkopolitiikkaansa, ellemme kiiruhda Hänen kutsustaan kruunua ja isänmaata puolustamaan. Ja voimme olla varmoja, ettei tämä kutsu vaadi kuin hätätapauksessa, että suomalaiset poikamme kutsutaan Turkestaniin tai muihin yhtä kaukaisiin paikkoihin, koska meidän suomalaisistamme ei olisi siellä mitään hyötyä, sillä he sairastuisivat, kuten vuonna 1863 jo nähtiin, ja tämä nykyinen sotaretki vielä vahvistaa, ettei niin sairastumisalttiita joukko-osastoja voi viedä sotimaan terveyden kannalta mahdottomille seuduille.

Sodassa väistämätöntä ihmisyksilön tuhoa ovat monet puhujat täällä kuvanneet jonakin hirveänä asiana, mutta mielestäni lajin tuho on paljon hirveämpää, ja lajin tuho on joka kerta väistämätön ja tapahtuu aina, kun ihmisen itsekkyys on ehtinyt kehittyä viimeiseen vaiheeseensa. Se on oman rakkaan minänsä asettaminen kaiken muun yläpuolelle ja sen ottaminen lähtökohdaksi kaikkeen laskelmointiin.

En voi olla siteeraamatta tässä suuren runoilija Goethen sanoja: ”Mikään ei ole sietämättömämpää kuin monta hyvää päivää peräkkäin”. Tämä pitkä rauhanaika, joka meillä on ollut, ei ole tainnut olla kaikille hyödyksi; ihmisen itsekkyys on lisääntynyt, ja moni tuntuu unohtaneen, miten suloista on kuolla isänmaan puolesta, moni tuntuu jopa yhtyvän runoilija Heineen, joka on pannut puolalaisen sankarinsa Waschlappskyn suuhun sanat: ”Upeaa on kuolla isänmaan puolesta, mutta vielä upeampaa on jäädä eloon!”

Haluttomuus antaa kallista ruumistaan alttiiksi luodeille ja pistimille on saanut jotkut jopa vetoamaan Jumalan sanaan ja kietoutuneet siihen kuin suojavarustukseen. Eräs kunnianarvoisan säädyn jäsen ja jopa osa lehdistöstä soveltaa sotaan viidettä käskyä ”älä tapa”, ja katsoo sen olevan kiellettyä. Jos sanomalehdentoimittaja tuntee vain vähäkatekismuksen piittaamatta muuten pyhästä kirjasta, se annettakoon hänelle anteeksi; mutta kuinka kukaan teologi on lukenut Raamattunsa niin hullusti, se jääköön psykologiseksi arvoitukseksi; sillä kuten voimme Vanhasta testamentista lukea, niin Jumala itse käskee valitun kansansa sotimaan pakanoita vastaan. 1. Samuelin kirjan luvussa 15, jakeissa 2 ja 3 sanotaan nimittäin: ”Näin sanoo Herra Sebaot: … Mene siis ja voita amalekilaiset, ja vihkikää tuhon omaksi kaikki, mitä heillä on; äläkä säästä heitä, vaan surmaa miehet ja naiset, lapset ja imeväiset, raavaat ja lampaat, kamelit ja aasit”. Tämähän on varsin kammottavaa säälimättömyyttä, jota ei meidän aikanamme pitäisi enää esiintyä. Sen todistavat sitä paitsi juutalaisten lukemattomat sodat, joita he kävivät osittain teräasein, jopa puhallinsoittimin. Kun sotaisa henki hävisi juutalaiselta kansalta, heistä tuli mitä he ovat tänäkin päivänä, rahaa rakastava ja ruutia pelkäävä, kaupusteleva joukkio.

Herra Pippingsköld: Minulla tuskin on epäilystä siitä, että useimmat kunnianarvoisan Aatelissäädyn jäsenet olivat jo ennen tähän saliin astumistaan mielessään päättäneet ja olleet vakuuttuneita siitä, minkä he näistä ristiriitaisista käsityksistä hyväksyisivät. Kuitenkin on minun ja varmasti kanssani monen muunkin osoitettava kiitollisuutta niitä Aatelissäädyn herroja kohtaan, jotka ovat asiantuntevasti ja selvin sanoin pitäneet puheenvuoronsa tästä asiasta. Uskon kuitenkin, että moni on minun laillani edelleen epävarma siitä, miten äänestyksessä käy. Ne selitykset, joita olemme tässä keskustelussa saaneet, ovat ainakin minun kohdallani vaikuttaneet siihen, että olen asiasta entistä vakuuttuneempi. Keskustelulle on ollut omiaan lämpö, jopa monta kertaa runollinen hämy, joka on antanut sille kiinnostavuutta ja kohottanut jo muutenkin lämmintä tunnelmaa; niin, olisi ehkä ollut toivottavaa, että jotain käytetyistä painotuksista olisi voitu välttää. Mielipiteenvaihto tällä tavoin on ehkä kuitenkin ollut hyödyllistä siten, että eri näkemykset ovat leimautuneet tarkemmin. Aluksi uskallan väittää, kuten tässä mielipiteenvaihdossa on täysin todettukin, ettei kukaan ole puoltanut puolustuksetonta tilannetta, yksikään ääni ei ole noussut keisarillisen esityksen täydellistä hylkäämistä vastaan! Mielestäni on ollut tarpeetonta todistaa täällä kaikkien ja yksilön velvollisuudesta puolustaa kansaansa, valtiota ja itseään, samoin on minusta ollut yhtä tarpeetonta puhua abstraktin valtio-oikeuden ja historiallisen filosofian kannalta sotien merkityksestä aatteiden kehittymiseen, sillä niin opettavaisia tällaiset voisivatkin olla, niin jokainen tietää jo nuoruudestaan saakka, jopa ulkomuistista, että Keisarille pitää antaa, mitä Keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mitä Jumalalle kuuluu. Järjestyksestä ja valtion ylläpitämisestä ei kukaan voi eikä halua vetäytyä; aatteet, korkeimmat hengelliset liikkeet on jokaisen asetettava ylemmäksi kuin tavalliset puutteelliset, inhimilliset pohdinnat. Täällä on esitetty puheenvuoro, joka ammensi jopa luonnonhistoriasta oikeutuksen yleiseen asevelvollisuuteen. Luonnonhistoria voi kyllä viittauksenomaisesti antaa paljonkin valaistusta, kun on kyse poliittisista tai valtio-oikeudellisista kysymyksistä, mutta kuitenkin sellaiset syyt ja perustelut ovat kyllä kaukaa haettuja ja todisteiksi hyödyttömiä. Omalta vähäiseltä osaltani en voi syventyä moisiin enemmän tai vähemmän abstrakteihin tutkimuksiin; ja pyydän saada siirtyä konkreettisempiin asioihin. – Täällä on ensiksi herätetty kysymys ruotuarmeijasta. Tässä suhteessa minusta näyttää selvitetyn, että ruotuarmeijan voisi hyvinkin ottaa taas käyttöön ilman että maan uhraukset siihen muodostuisivat liian suuriksi. Muiden kansalaisten vastaantulon avulla voitaisiin ruotutorppareiden ja rusthollareiden vaivannäköä lievittää siten, ettei heidän tarvitsisi pelätä taloudellista ahdinkoa tämän armeijan uudelleen käyttöön ottamisen vuoksi. Edellisen tähän suuntaan tehdyn yrityksen virhe oli siinä, että kokoaminen tapahtui sota-aikaan ja kovalla kiireellä. Ruotulaitos oli tarvinnut kehitykseensä enemmän kuin yhden vuosisadan, vaikka se olikin jo aikaisemmin ollut olemassa in nuce, ja nyt haluttiin ottaa ruotuarmeija taas käyttöön 50 vuoden uinumisen jälkeen lyhyessä ajassa, parissa vuodessa; ja juuri siksi uhraukset kävivät niin suuriksi. Vaikka ruotulaitos ja ruotusotilaan muisto olivatkin vielä maassa elävinä mielessä, tämä yllättäen käyttöön otettu vanha armeija ei ollutkaan tervetullut; sillä oheismenoina vaadittiin yhdellä kertaa liian paljon, kun esimerkiksi maan äärissä kuten Pohjanmaalla, johon täälläkin on aikaisemmin viitattu, sotilastorppien kunnostaminen maksoi keskimäärin 2 000–3 000 markkaa! Mitä muuta tämä oli kuin suurta tuhlausta; näistä torpista tuli väkisinkin kalliita, kun ne oli lyhyessä ajassa pystytettävä ja rakennettava piirustusten mukaan siten, että jokaisesta torpasta tuli lisärakennuksineen paremmin varustettu kuin keskisuuri maatila. Mitä minä ihmisiä tunnen, niin olen vakuuttunut siitä, että jos olisi annettu 10 vuotta aikaa, no, ehkä vain 5–6 vuotta, ja lisäksi vakuutettu ihmisille, että tämä olisi pysyvää, niin kansa olisi mielellään rakentanut torppia ja voinut rakentaa niitä paljon halvemmallakin, kuin mitä nyt tapahtui; ruotusotilas ei olisi myöskään sellaisissa olosuhteissa tullut kuluiltaan niin kalliiksi kuin mietintöön liitetty yleiskatsaus osoittaa. Kun on korostettu ruotuarmeijan kalleutta, on täysin unohdettu, että kun saamme asevelvollisuusjärjestelmän käyntiin siinä laajuudessa kuin valiokunta on ehdottanut; jos leirikoulutukseen tarpeelliset upseerit palkitaan asianmukaisesti, ja jos on joka 5.–joka 10. vuosi hankittava sotatieteen kehityksen vaatimusten mukaan uusia aseita asevelvolliselle armeijalle ynnä muuta, ynnä muuta, niin sotabudjetti tulee kyllä nousemaan siitä, mitä ruotuarmeijan hinnaksi lasketaan. Jos tähän vielä lisätään erikoisaseet, kuten oletetaan ja toivotaan, niin budjetti paisuu edelleen. Muuten uskon vielä tällä hetkellä, että ruotuarmeija ajan vaatimine parannuksineen olisi puolustustarpeeseemme täysin riittävä ja vastaisi hyvin sitä asemaa, joka Suomella on, sen syrjäistä sijaintia ja topografisia olosuhteita. Ja jos vihollinen hyökkäisi tähän maahan, niin ruotuarmeija tekisi lukumääränsä puolesta, käyttääkseni puolivilliä sankarillista sanontaa, vihollisen tiestä kyllin verisen sillä paikalla, jossa se sen kohtaisi. Jokaiselle pitäisi kuitenkin olla selvää, ettei tämä armeija, kuten ei mikään muukaan tähän maahan koottu sotajoukko, pystyisi koskaan tarjoamaan vastusta niille voimille, jotka mahdollisesti joskus hyökkäisivät Suomen yli käydäkseen suuren Keisarikunnan kimppuun. Tässä mielessä minulla on täysin sama näkemys kuin herra Snellmanilla. Mutta tällä kaikella en kuitenkaan asetu puoltamaan ruotuarmeijaa, sillä minulla ei ole kyllin varmoja tietoja voidakseni kiistää asiantuntijoiden käsityksen siitä, että tämä armeija on monilta osin vanhentunut, eikä se instituutiona enää vastaisi tarvetta. Taivun nyt käsillä olevassa tapauksessa uskomaan asiasta saatuja todistuksia, enkä voi käsittää muuta kuin että niin on käytävä, erityisesti sillä perusteella, että kaikki mannermaiset valtiot ja myös meidän lähimmät naapurimme ovat saattaneet enemmän tai vähemmän täydellisessä muodossa voimaan yleisen asevelvollisuuden; niinpä se on voimassa jopa Ruotsissa, joskin epätäydellisenä, joten emme voi vähäisyydessämme asettua poikkiteloin suurten kansojen mahtavia virtauksia vastaan. Meidän on siis valmistauduttava toisenlaiseen puolustusjärjestelmään. En kuitenkaan ole yhtä rajattoman luottavainen yleiseen asevelvollisuuteen kuin suurin osa täällä puheenvuoron käyttäneistä; enkä ole omalta osaltani vakuuttunut siitä, että yleinen asevelvollisuus olisi ratkaissut viimeisten suurten sotien lopputuloksen; sillä jos tullaan viime aikojen historiaan, niin ei Itävalta vetänyt sodassa Preussia vastaan lyhyempää kortta siksi, ettei se ollut voimaansaattanut yleistä asevelvollisuutta, vaan virhe oli strategiassa ja sytytysneulakiväärien puutteessa. Sadowan luona saavutettu voitto oli hiuskarvan varassa, ja oli lähellä, etteivät itävaltalaiset olisi voittaneet. Mitä Ranskaan tulee, niin Saksan voitot olisivat ehkä olleet mahdottomia tai ainakin paljon kalliimpia, elleivät kevytmielinen valtionvarojen käyttö ja niin huikenteleva politiikka kuin mitä Ranskan viimeisessä keisarikunnassa harjoitettiin, olisi käyttäneet väärin maan varoja ja vastuuttomasti laiminlyönyt sen puolustusvoimat. Ei kuitenkaan voida kieltää, etteikö tämä asevelvollisuus olisi saanut paljon hämmästyttävää aikaan: siksi on kai meidänkin jossain määrin kumarrettava päämme tämän kokemuksen edessä. Valiokunta on mietinnössään tehnyt paljon ja arvokasta työtä, kuten on jo myönnetty. Se on erityisen taitavasti käsitellyt asian poliittista puolta, mutta on silti syyllistynyt mietinnössä erehdyksiin, joista useat ovat jo huomauttaneet. Vain yhtä ainoaa esiin otettua mietinnön erehdystä tai virhettä on kuitenkin tähän mennessä riittävästi moitittu, nimittäin kysymystä sotaväen rangaistuslaista; mutta mitään muuta ei ole tähän saakka ainakaan valiokunnan puoltajien taholta kunnolla käsitelty ja puolustettu. Huomautetuista kohdista haluan nyt lähinnä ottaa mietinnön §:n 23, jonka valiokunta mielestäni varsin taidokkaalla tavalla sanoittanut kansan varakkaan osan ja erityisesti tavallisen kansan omistavan, varakkaamman osan hyväksi. Toisessa pykälässä on taas korkeampi koulutus täysin oikeutetusti asetettu tiettyjen asevelvollisuuteen liittyvien helpotusten perustaksi. Mutta mitä tähän §:ään 23 tulee, niin virheet ovat siinä mielestäni merkittäviä huolimatta taidokkaasta järjestelystä. En niinkään kiinnitä huomiotani arvontaan; sillä arvonta on siinä, vaikkakin vastenmielisenä, niin kuitenkin vain hätäkeinona. Kuitenkin sillä on tämän mietinnön mukaisessa sovelluksessa aivan toinen merkitys kuin esimerkiksi Preussissa tai Saksan valtakunnassa. Saksan valtakunnassa arvonnassa vapautetaan aktiivisesta palveluksesta suhteessa 1/7 tai ⅓ kootuista asevelvollisista; meillä vapautetaan noin 4/5 kunkin vuoden asevelvollisista. Mikä Saksassa koituu joidenkin helpotukseksi, koska arvonnan kautta vapautetaan vain vähäinen osa, on täällä Suomessa raskas ja suhteellisen kohtuuton taakka sille viidesosalle, jonka arpa määrää aktiivipalvelukseen. Ehkä pitäisi sanoa, ettei se ole taakka, vaan että on kunnia tulla valituksi aktiiviksi ja niiden joukkoon, joiden on lähinnä vastattava isänmaan puolustamisesta. Huomautus olisi oikea, jos tämä kaikki koskisi vain sota-aikaa, sillä silloin ei kukaan epäröi! Mutta kun meillä on suurempi sota noin joka 20. vuosi, jolloin voi todella olla kyse isänmaan puolustamisesta, niin kansan edessä ei tähän voi mitenkään vedota näissä vuosittain järjestettävissä tavallisissa arpajaisissa.

Päinvastoin, ja mikä vieläkin pahempaa, on se määräys, että ennen varsinaista arvontaa voivat vapaaehtoiset ilmoittautua, sillä katson, että kansan moraalia alentaa suuressa määrin, ei arvonta sinänsä, vaan että arvonta voidaan nimenomaan tätä kautta välttää tai kiertää ja samalla välttää koko aktiivisen asevelvollisuus. Kun kutsunta-alue käsittää noin 50 000 henkeä, heidän joukossaan 200 asevelvollista, joista noin 40 on tarkoitus ottaa palvelukseen, niin kysyn vain, kuka varakkaaseen rahvaaseen kuuluva viisas ja laskelmoiva mies ei ymmärtäisi liittyä yhteen varakkaiden naapuriensa kanssa, jos heillä on 21 vuoden ikään tulleita poikia, ja antaa 50 tai 100 markan ”kädenpuristusta” yhtä monelle eli 40–50 köyhemmälle mutta täydet mitat täyttävälle nuorelle miehelle, joista moraalisesti katsoen yksi jos toinenkin voisi olla erittäin epäilyttävä mutta kuitenkin kyllin hyvä ilmoittautumaan ennen arvontaa asevelvollisena vapaaehtoisiksi. Silloinhan heidät otettaisiin aktiivipalvelukseen 50 000 asukkaan joukosta nimittäin harvoin puuttuu 40 tilallista, varakasta torpparia tai käsityöläistä, joilla on 21-vuotiaita poikia, ja heille on siten helppoa kutsua kokoon riittävä määrä vapaaehtoisia edellä selostetulla tavalla. Jos nyt kerran sotaväen joukko-otot arvonnan kautta tulevat kysymykseen, ja tähän liittyy mainittu vapaaehtoistäydennys, niin en ainakaan minä voi koskaan hyväksyä keisarillisen esityksen tätä kohtaa enkä myöskään valiokunnan mietintöä. En ollenkaan epäile sitä, mitä täällä on puhuttu asevelvollisuuden toimimisesta yleistä kansalaistietoisuutta kohottavasti, mikäli asevelvollisuus pysyy puhtaana ja väärentämättömänä; mutta asevelvollisuus on tässä §:ssä 23 ehdotetun mukaisesti toteutettuna epäoikeudenmukainen ja moraalia alentava. Aktiivisotajoukko olisi vain vähän parempi kuin värvätty, eikä asevelvollisuutta arvosteta korkeammalle, kun se voidaan kiertää ja korvata muutaman markan maksulla. Jos valiokunnan mietinnöstä sen sijaan poistuisi tällainen vapaaehtoisuusehdotus, silloin olen puolestani vakuuttunut siitä, että varakkaampikin osa rahvasta suhtautuisi yleiseen asevelvollisuuteen erittäin epäselvin tuntein sellaisena kuin se sitten arvonnan kautta kohdistettaisiin; sen aiheuttama painolasti, epätasa-arvo, oikullisuus ja arvaamattomuus osuisivat samaan rahvaaseen erittäin kipeästi, ja vain sota-aikana maata puolustettaessa se voisi kokea edes vähän lämpimiä tunteita. Jäljellä on siis taas vapaaehtoisuusjärjestely, ja mitä mahtaisivat silloin nämä köyhät asevelvolliset keskenään kummastella jo tavallisten sotaharjoitusten rasituksissa, saatikka jos heidät vietäisiin sotaan. Kyllä vain, he voivat sanoa: sinä ja minä olemme sitä köyhää porukkaa, meidän pitää puolustaa rikkaita ja lähteä sotaan kuolemaan, mutta talollisten pojat ne vain istuvat kotona lämpimässä kammarissa jne. Niitä etuja vastaan, joita koulutetummille myönnetään, ei ole mitään oleellista huomautettavaa, sillä koulutuksen mahdin tunnustaa yleensä jokainen; mutta rahan vallan katsoo köyhä paljon vähemmän oikeutetuksi: uskallan silti toivoa, ettei kunnianarvoisa Aatelissääty myöskään liioittele sitä, vaan antaa köyhillekin täyden ja kiistattoman oikeuden tapahtua. – Valiokunta on ehdotuksessaan saanut maan puolustusvoimien korkeimmaksi lukumääräksi 93 000 miestä. Se on 5 % väestöstä. Myönnän tietämättömyyteni, mutta uskon, että tuskin mikään muu maa Euroopassa, jossa on asevelvollisuus saatettu voimaan niin tiukoissa puitteissa kuin suinkin, vaatii suurempaa prosenttimäärää väestöstään aseisiin. Minäkin olen puolestani siksi sitä mieltä, että valiokunta on tässä mennyt aivan liian pitkälle. Kun Hänen Majesteettinsa ei ole vaatinut enempää kuin suunnilleen 20 000 harjoitettua sotilasta tai vähän sitä enemmän, niin mietinnössä ehdotetaan yli 90 000! Miten laskelma sitten arvioidaankaan, miten kevyeltä asevelvollisuus näyttääkään tällä hetkellä ja lähitulevaisuudessa, niin kun nämä massat on joskus mahdollisesti pantava liikkeelle, niin viimeistään silloin on nähtävä, ellei jo aikaisemmin, että sen vaikutus on taloudellisesti lähestulkoon murskaava. Valtion oikeus yksilöä kohtaan on suuri, mutta vaikka sillä onkin oikeus vaatia ihmistä uhraamaan henkensä, niin sillä ei kuitenkaan ole oikeutta musertaa häntä! Kun kerran valiokunta on päätynyt näin korkeaan lukuun ja todellakin halunnut päästä siihen, niin se on lisäksi tehnyt poliittisen virheen. En kylläkään usko, että sitä kautta mikään vaara maatamme uhkaisi. Kansamme on niin harkitsevaa, viisasta ja totista, mutta luonteeltaan vilkkaampi kansakunta havahtuisi näin valtavan sotavoiman edessä vaikka minkälaisiin kuvitelmiin, jotka meidän asemassamme tuottaisivat onnettomuutta. Erityisesti juuri tämä sama korkea luku saa minut vastustamaan herra Silfversvanin eriävässä mielipiteessään tekemää ehdotusta, mutta hänen ehdotuksensa kattaa kuitenkin vain 5 000 täysin harjoitettua miestä ja loput ovat vain miliisejä; kun taas valiokunnan 93 000 miestä joutuvat tukeutumaan runsaaseen 20 000 hyvin harjoitettuun sotilaaseen. Meillä Suomen kansan pojilla, jotka olemme menneinä vuosisatoina vuodattaneet vertamme niin monilla taistelukentillä ja tehneet sitä ehkä paljon enemmän kuin mikään muu kansa maan päällä, on enemmän syytä kuin muilla miettiä kahteen kertaan, ennen kuin kutsumme, saanen sanoa, taistelukentälle ja taistelumahdollisuuksiin sellaisia massoja.Kuluneen vuosisadan aikana lienee ruotuarmeijan ja värvättyjen joukko-osastojen määrä joskus noussut noin 3 %:iin väestöstä. Tämä oli jo valtava luku; minusta näyttää, että saman prosenttimäärän pitäisi muodostaa yläraja ja se olisi enemmän kuin riittävä; jos me siten kerran saatamme voimaan yleisen asevelvollisuuden valiokunnan mallin mukaan, meidän ei pitäisi nostaa asevelvollisten määrää suuremmaksi kuin noin 40 000–60 000 miestä. Omalta osaltani olen täällä lausumieni sanojen kautta yrittänyt myös tunnustaa, että minäkin olen katsonut velvollisuudekseni hyväksyä asevelvollisuusjärjestelmän, ja tältä osin hyväksyn täysin keisarillisen esityksen, erityisesti sen kohtuullisen asevelvollisten määrän vuoksi, jonka se maan pojilta vaatii. Olen kuitenkin myös maininnut, että tunnen varsin suurtakin taipumusta omasta puolestani tukea herra Silfversvanin esittämää ehdotusta, koska se on kaikkiin muihin verrattuna selkeä, se on kohtuullinen ja se jakaa taakan kerralla tasaisesti. Tässä kohdin on viimeksi mainittua seikkaa vastaan tehty monta huomautusta, ja tärkein on se, etteivät miliisit olisi sotaan kelvollisia. He eivät tietenkään ole niin helposti liikekannalle pantavissa kuin ankarasti harjoitetut, jatkuvasti sulkeisharjoituksissa olleet vakinaiset sotilaat tai pitkän aikaa aktiivipalveluksessa olevat joukko-osastot. Mutta jos ajattelemme syrjäistä sijaintiamme ja niitä olosuhteita, jotka Euroopassa vallitsevat, niin tapahtuu äärimmäisen harvoin, että nykyään syttyy sota, johon politiikka ei olisi ollut valmistautunut jo pari vuotta sitä ennen, kenties kauemminkin. Sellaisissa tilanteissa täytyy kaukaa viisaan hallituksen tietää, milloin sota on lähellä, ja silloin on myös mahdollista antaa asevelvollisillekin se taito, jonka miliisit ovat täydellisemmän harjoituksen avulla tällaista tilannetta varten saavuttaneet. Näin oli laita siinä sodassa, joka suoremmin kosketti Suomea viisi ja kaksikymmentä vuotta sitten; eikä kukaan epäille, etteikö politiikka olisi aavistanut nykyistäkin sotaa ja varautunut siihen enemmänkin kuin riittävän kauan. Miliisi voidaan siten uhkaavan sotatilanteen sattuessa ehtiä hyvin harjoittaa sotaan kelvolliseksi, jos vain maalla on luottamusta hallintoonsa ja tajuaa, että tietty määrä ponnistelua sen hyväksi on terveellistä jo ennen kuin isompi taistelu puhkeaa. On myös pelätty kovastikin maan nuorison puolesta, ja että värvätty armeija vaikuttaisi moraalisessa mielessä nuoriin sotilaisiimme epäedullisesti. Omalta osaltani luotan riittävästi näiden nuorten sotilaiden moraaliseen voimaan, ja olen siten vakuuttunut siitä, että vaikka yhtä jos toistakin likaista peliä ilmenisi, se olisi kuitenkin helposti pestävissä pois, kun nuoret miliisit palaisivat kotiin 30–60 päivän manööveristä. Vaara on tässä suhteessa hyvin vähäinen!

Jos sitä paitsi värvättyjä sotilaita, herra Silfversvanin kaadereita, ei tehtäisikään värvätyiksi siinä merkityksessä kuin sanalla on tähän saakka ollut, vaan jokainen sotilas saa kelvollisen vuosipalkan; olkoon se vaikka 80–150 markkaa, niin joukko-osasto käsittäisi jo alusta saakka kunnollista ja luotettavaa väkeä. Joidenkin satojen tuhansien markkojen uhraus riittäisi tekemään tästä kantajoukosta moraalisessakin mielessä niin erinomaisen, ettei mitään vastaavaa pelkoa tarvitsisi edes tuntea. Minusta ei siksi olisi mitenkään arveluttavaa tukea herra Silfversvanin ehdotusta ennen kaikkia muita. Tässä ehdotuksessa on sitä paitsi se etu, että se voi kehittyä. Mikään ei estä, ettei 10 tai 15 vuoden kuluttua, kun kokemusta on kertynyt, sitä voisi muuttaa ja siirtyä, jos niin halutaan, täydellisempään asevelvollisuusjärjestelmään, mutta meidän puolustuslaitoksemme ylimenoajan muotona se on, mikäli minä pystyn näkemään, muita ehdotuksia parempi, ja varsinkin parempi kuin valiokunnan ehdotus. Ja jos näin sekaannun tavallaan asioihin, jotka koskevat asioita paremmin tuntevia, olen kuitenkin halunnut saada sanotuksi, että palkattu kantajoukko voisi taitavalla järjestelyllä helposti jo itsessään muodostaa reservin, jos vain riittävä määrä miehistöä kotiutettaisiin vuosittain ennen värväytymissopimuksen tai palvelusajan päättymistä sillä ehdolla, että he tarpeen vaatiessa palaisivat taas riveihin. Tunnustan, että nämä hahmotelmani eivät kuulu varsinaiseen kompetenssiini, mutta olen kuitenkin halunnut täällä korostaa ja esimerkein osoittaa, miten herra Silfversvanin tekemä ehdotus todellakin on joka tavalla täydellinen. Tämän vuoksi saanen siten lausua ehdotuksenani, että mietintö palautetaan valiokuntaan, jotta se tekisi uuden, täydellisen ehdotuksen, sellaisen kuin herra Silfversvanin ehdotus on, joskin muutamin tarpeellisin muutoksin, joka voitaisiin asettaa päätöksenteon pohjaksi, ja vielä näiden valtiopäivien aikana säädyt järjestäisivät maan puolustamisen ainakin siten, että kantajoukko voitaisiin koota viiden lähimmän vuoden aikana.

Herra August Schauman: Kun nyt olen saanut puheenvuoron tästä tärkeästä kysymyksestä, minulla on etua siitä, että minulla on ollut kokonainen joukko edeltäjiä, jotka ovat keskustelun aikana käsitelleet tyhjentävästi monia eri puolia asiasta. Haluan siksi mahdollisimman lyhyesti ja avoimesti lausua mielipiteeni tästä kysymyksestä, koska katson, että se on minun velvollisuuteni tämän säädyn edustajana.

Jos Suomen asema Venäjään nähden olisi sellainen, ettei meidän tarvitsisi muuta kuin koota tietty kiintiö Venäjän sotavoimiin, ei silloin voisi myöskään millään olla kysymys mistään muunlaisesta sotilasorganisaatiosta kuin samasta, jonka pohjalta Venäjän armeijalaitos on järjestetty. Mutta nyt Suomella on oikeutettu vaatimus saada itselleen oma armeijalaitos. Poliittisen asemamme seuraus on, ettei Suomella ole mitään omaa ulkopolitiikkaa, mutta siten Suomella on korvaamattoman arvokas onni, jos niin halutaan nähdä – ettei meillä voi koskaan olla omia vihollisiakaan. Mikään mahti maailmassa ei voi hyökätä kimppuumme meidän itsemme vuoksi, me voimme joutua taistelemaan vain Venäjän vihollisia vastaan. Mutta omaa armeijalaitosta varten on kuitenkin oltava oma tavoite, ja Suomen sotilasorganisaatiolle ei kai voi olla muuta tavoitetta kuin oman maan puolustaminen. Ja jos Suomen kansa puolustaa omaa maataan, se puolustaa itsestään selvästi sitä kautta myös oleellisessa määrin keisarikuntaa ja lähinnä sen pääkaupunkia, eikä siitä sen erityisempää selvitystä tarvitse antaa.

Suomella on lisäksi se maantieteellinen etu, ettei sillä tällä hetkellä ole mitään maarajaa vieraita valtoja vasten, ei mitään muuta kuin ylhäällä napapiirin tuntumassa. Jos viholliset lähestyvät maatamme, sen on tapahduttava laivaston avulla meriteitse; silloin meitä koskee rannikkopuolustus tai puolustus rannalta käsin, sillä meripuolustuksesta ei ole ollenkaan ollut kyse. Ja sellaisessa rannalta käsin tapahtuvassa puolustuksessa maamme rannikko tarjoaa maantieteellisen muotonsa vuoksi niin paljon luonnollisia apukeinoja, että Suomelle pitäisi kevyemmän ja höllemmän sotilasorganisaation riittää verrattuna niihin valtioihin, joilla on avoimia maarajoja. Edelliset arvoisat puhujat ovat jo maininneet, etteivät useat muut maat, pienemmät maat, joilla on samanlaisia maantieteellisiä etuja kuin meillä, esim. Sveitsi, Norja ja Ruotsi, eivät ole toistaiseksi katsoneet tarvitsevansa asevelvollisuusjärjestelmää, saanen sanoa preussilaista asevelvollisuusjärjestelmää, sen koko ankaruudessa, sen koko laajuudessa. Tästä syystä olen ehdottomasti ryhtynyt kannattamaan herra Silfversvanin ehdottamaa Suomen puolustamisen järjestelmää, ja epäröin sitä nyt vielä paljon vähemmän, kun tämän salin upeilla tuoliriveillä istuvat monet erinomaiset ammattisotilaat eivät ole ilmoittaneet mitään vakuuttavia syitä sen ehdotuksen kestävyyttä vastaan, josta nyt puhun.

Mainitsin, että vähän kevyemmän asevelvollisuusjärjestelmän pitäisi olla riittävä Suomen puolustamiseen, - riittävä siis suhteellisesti, sillä ehdottoman riittävä ei kai mikään puolustus voi tässä maailmassa olla. Kuulimme eilen juhlitun ja kunnioitetun puhujan, joka on jo aikaisemmin useita kertoja lausunut tässä salissa toivovansa Suomelle mahdollisimman vahvaa puolustusta, puhujan, joka on tämän puolustuksen pääasiana pitänyt erityisesti omaa tykistöä, ja nimenomaan vaatinut, että Suomen sotavoimat muodostaisivat erillisen prikaatin, julistavan eilen tässä salissa, ettei tämä oma kansallisarmeija pystyisi missään tapauksessa Suomea puolustamaan. Hän sanoi suunnilleen näin: Jos englantilaiset tulevat rannoillemme ja haluavat polttaa ja tuhota mitä tahansa, niin emme voisi tehdä mitään, kokosimme sitten minkälaisen puolustuksen tahansa, - heidän täytyy saada polttaa; jos siis tänne tulee muutaman kymmenentuhannen miehen armeija mistä Euroopan valtiosta tahansa ja nousee maihin meidän rannikollamme, niin emme pysty tekemään mitään. Jos armeija kootaan ja lähdetään taisteluun tällaisella mielellä, niin ei pitäisi ikinä puhua armeijan kokoamisesta tai sotaan lähtemisestä. Sellaisella moraalilla sotaan lähtevälle on hänen pataljoonansa jo etukäteen kärsinyt tappion. Ja kuten sama puhuja eilen halusi, niin olen ainakin hänen tarkoituksensa käsittänyt, että jos Suomi samalla kertaa kun se kokoaisi vahvan armeijan, prikaatin, jos niin halutaan, niin vahvan kuin mahdollista, se samalla kertaa nöyrästi niiaten ilmoittaisi kaikkein nöyrimmästi monarkillemme, että koska vihollinen lähestyy rannikkojamme, niin toivottaisiin, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa lähettäisi sotilaita joukoistaan puolustamaan meidän maatamme ja ehkä turvaamaan meidän armeijaamme. Jos näin ajatellaan, niin en tiedä, millaista kansallistietoisuuden, itsenäisyystunteen kohottamista oman armeijan perustaminen voisi merkitä. Paremmin ymmärrän silloin sitä patriotismia, jota esim. valiokunnan mietintö edustaa, niitä isänmaallisia tunteita, jotka ajatus vahvasta kansallisesta puolustuksesta saa nousemaan, siksi että tätä puolustusta katsotaan lämpimämmin mielin kuin se puhuja, josta äsken mainitsin. Niinpä, jos voisin todella uskoa vahvaan ja itsenäiseen puolustukseen, omaan suomalaiseen armeijaan, omaan prikaatiin, puolustukseen, johon kuuluu oma tykistö, - oma tykistö ja suomalaisia kouluja, valiokunnan mietinnön perusteella voisin sanoa – puolustukseen, jolla on kaikenlaisia aseita, oma laivasto jne., ja jos minulle sen lisäksi voitaisiin vakuuttaa, ettei sellaisessa tapauksessa yhdenkään vieraan sotilaan koskaan tarvitsisi puolustaa maatamme, silloin minäkin ehkä vaatisin, että hyväksytään vaikka miten ankara asevelvollisuusjärjestelmä, silloin ehkä voisin suostua, että maalle sälytettäisiin ne raskaat uhraukset ja yhteiskunnalliset onnettomuudet, joita hallituksen ja valiokunnan ehdottamassa muodossa toteutettavan asevelvollisuusjärjestelmän on pakko tuoda mukanaan. Mutta sanon vilpittömästi, etten voi uskoa siihen, ja yhtä vilpittömästi sanon uskovani, että tuskin kukaan tässä salissa voi täysin vakavissaan uskoa siihen, enkä voi harhakuvan vuoksi ottaa omalletunnolleni sitä, että olen ollut osallisena langettamassa maallemme instituutiota, joka niin perusteellisesti horjuttaa meidän yhteiskunnallisia olosuhteitamme, instituutiota, jonka mukaan maamme kukoistavan nuorison joukosta arpa ratkaisee, ketkä tuomitaan kolmivuotiseen kasarmielämään ja ketkä alistetaan sotilaallisen rangaistuslain alle, jonka laadusta meillä ei ole vielä mitään takeita, ja jotka mahdollisesti tuomittaisiin kaatumaan luotisateessa kaukana jossain Aasian rajoilla maassa, jonka nimeä heidän kotona olevat omaisensa ovat tuskin kuulleet edes mainittavan. En voi ottaa omalletunnolleni äänestämistä sellaisen instituution puolesta, joka sitoisi turpeeseen koko maan miespuolisen nuorison sen parhaiksi vuosiksi ja estäisi sitä liikkumasta vapaasti tällä maapallolla, joka kuitenkin kuuluu samalla lailla kaikille ihmisille, enkä voi äänestää sellaisen instituution puolesta, joka kaikkien muiden tuottamiensa taloudellisten onnettomuuksien lisäksi riistäisi teollisuudeltamme sen parhaat käsivarret.

Nyt sanomani lisäksi pyydän saada vielä tehdä muutaman huomautuksen. Täällä on pari puhujaa väittänyt, että ehdotus, jota puollan, on ominaisuuksiltaan sellainen, etteivät säädyt voi hyväksyä sitä sellaisista syistä, joita siinä määritellään meidän armeijalaitoksemme järjestämiseksi, ja ettei hyväksyminen käy siksi, koska sellainen ratkaisu ei muka sisällä minkäänlaista vastausta keisarilliseen esitykseen, koska Hänen Majesteettinsa on armollisesti vaatinut asevelvollisuutta, eikä tämä järjestelmä, kuten on sanottu, ole mikään asevelvollisuusjärjestelmä. Pyydän saada kysyä näiltä herroilta, jotka tämän ovat lausuneet, ovatko he nähneet sen vaivan, että ovat lukeneet läpi Hänen Majesteettinsa tästä kysymyksestä Suomen säädyille tekemän esityksen. Tämän esityksen johdannossa mainitaan ne erilaiset armeijajärjestelmät, jotka ovat tällä hetkellä Euroopassa käytössä, ja sivun 3 alusta voidaan lukea Hänen Keisarillisen Majesteettinsa seuraavat sanat: ”Puolustuslaitoksen organisoinnin yhteydessä voidaan niissä maissa, joissa yleinen asevelvollisuus on saatettu voimaan, millaisesta armeijajärjestyksestä on sitten yksityiskohtaisesti päätettykin, erottaa kaksi pääjärjestelmää. Toisen järjestelmän mukaan on jokaisen asekelpoisen miehen palveltava armeijassa tietyn lyhyen ajan, jota ei jatketa pitempään kuin mikä näyttää tarpeelliselta, jotta asevelvollinen olisi riveihin kelvollinen, ja ettei aiheutettaisi olemassa oleville yhteiskunnallisille olosuhteille tuntuvaa häiriötä. Toinen järjestelmä – jne.” – Nyt tulee preussilaisen asevelvollisuusjärjestelmän esittely, ja seuraavassa kappaleessa ei kerrota muuta syytä siihen, miksi hallitus katsoisi tämän preussilaisen järjestelmän sopivammaksi Suomeen kuin edellisen, kuin vain, että sama on otettu käyttöön keisarikunnassa. Siksi ei voi mitenkään väittää, ettei eriävän mielipiteen esittäjien ehdottama järjestelmä olisi asevelvollisuutta. Hallitus on itse tunnustanut sen asevelvollisuudeksi. Hallitus on itse korostanut tätä järjestelmää säädyille antamassaan esityksessä. Sen vuoksi ei ole mitään epäilystä siitä, etteivätkö säädyt voisi perustaa vastaustaan esitykseen eriävän mielipiteen esittäjien ehdottamien periaatteiden pohjalle.

Pyydän saada tehdä vielä yhden huomautuksen. Ainakin yksi puhuja on esittänyt valiokunnalle kysymyksen, joka koskee valiokunnan mietinnön §:ä 11. Kysymykseen eivät ole ainakaan minun kuulemani mukaan valiokunnan jäsenet vielä vastanneet. Kysymys on tärkeä. § 11 koskee reserviharjoituksia. Valiokunta on rakentanut tämän pykälän varaan koko esityksensä suuremmasta, voimakkaammasta, yleisemmästä kansallisesta puolustuksesta kuin mitä keisarillinen esitys on tarkoittanut. Juuri tähän pykälään sisältyvän säädöksen avulla valiokunta on yrittänyt tasoittaa arvonnan aiheuttamaa epäoikeudenmukaisuutta nimittäin siten, että nuorukaisten, jotka arpa vapauttaa, pitäisi heti astua reservin riveihin, ja heidät tulisi alistaa sotaharjoituksiin. Tämä pykälä on siten valiokunnan mietinnön pääkohta, koska se eroaa hallituksen esityksestä. Ja kuten on jo huomautettu, tämän valiokunnan pykälän sanamuodot ovat niin hämäriä, että se täytyy voida tulkita niin, että kenraalikuvernöörillä on vapaus koota reservi harjoituksiin tai olla kokoamatta. Valiokunta on kai nyt yhdennellätoista tai kolmannellatoista hetkellä, kun toisin sanoen mietintö oli jo jaettu, yrittänyt parantaa tätä heikkoutta tekemällä muutaman sanan lisäyksen tähän pykälään erikseen julkaisemassaan erillisessä painovirheitä ja oikaisuja koskevassa muistiossaan. Nämä lisätyt sanat näyttävät tosin tehneet pykälän jossain määrin yksiselitteisemmäksi, mutta eivät ole itse asiassa muuttaneet mitään, sillä siinä sanotaan edelleen, mikäli minä pystyn lakipykäliä lukemaan, myös tämän muutoksen jälkeen, että kenraalikuvernöörillä on vapaus kutsua reservi kokoon tai olla kutsumatta. Edelleen on valiokunnalle esitetty myös se kysymys, miksi on mahdollista, ettei tähän pääpykälään ole viitattu niiden joukossa, joille valiokunta on halunnut antaa perustuslakistatuksen. Aktiivista palvelusaikaa koskeva § 10 on otettu mukaan näihin perustuslakipykäliin. – Reserviä koskevaa § 11 ei. Joukkojen kokoamista sotatarpeeseen käsittelevä § 14 puolestaan on perustuslakipykälä, ja vielä § 20, jossa puhutaan nostoväestä, on mukana myös. – Kysyn valiokunnalta edelleen: mitä tämä tahtoo sanoa? Onko valiokunta katsonut tarpeelliseksi osoittaa, etteivät ne esitykseen tehtävät muutokset, joita valiokunta on katsonut olevan syytä ehdottaa, ole yhtä loukkaamattomia kuin muut säädökset? Mutta jos tämä on pelkkä valiokunnan huomaamattomuus, kuten haluan uskoa, niin se mielestäni todistaa paremmin kuin mikään muu, miten riittämättömästi aikaa jopa Asevelvollisuusvaliokunnalla on ollut ajatella tätä suurta kysymystä. Miten paljon vähemmän silloin maan säädyillä on siihen ollut ja vielä miten paljon vähemmän aikaa onkaan suomalaisella yleisöllä ollut ajatella tätä asiaa, kun siltä oli vielä pari kuukautta sitten kielletty julkinen keskustelu asevelvollisuuskysymyksestä. Siksi haluan kysyä, eikö Suomen kansa syyllistyisi siihen, että sitä voidaan aiheesta pitää, saanen sanoa, kaikkein kevytmielisimmäksi kansakuntien joukossa, jos sen säädyt tällaisen valmistelun jälkeen ottaisivat vastuulleen asevelvollisuusjärjestelmän hyväksymisen siinä muodossa, kuin tässä on ehdotettu. (Ei, hyvä, kättentaputuksia). Sanotaan: meidän on päätettävä jotain, koska Hänen Majesteettinsa odottaa siihen vastausta, mutta uskon todella, ettei Hänen Majesteettinsa, meidän Monarkkimme, aseta niin suuria vaatimuksia Suomen kansalle, sekä sen päälle että sen sydämelle, että hän haluaisi pakottaa meidät vastaamaan tällaisen valmistelun jälkeen. (Hyvä! hyvä!) Katson lisäksi, että Venäjä tämän sodan jälkeen, jonka pikaista päättymistä meidän on tällä hetkellä enemmän kuin koskaan toivottava, että Venäjä kaipaa ja tarvitsee pitkän, hyvin pitkän rauhan ajan, ja ettei siksi Hänen Majesteetillaan ole mitään erityistä kiirettä vaatia meiltä ehdottomasti pikaista ratkaisua tähän kysymykseen. Olen yhtynyt herra Silfversvanin eriävään mielipiteeseen tästä ehdotuksesta. Mutta tämä ehdotus ei olekaan niin viimeistelty, että se sisältäisi jotain lopullista; se edellyttää vielä paljon lähempää valmistelua, ja nimenomaan pidempää valmisteluaikaa tämän tärkeän kysymyksen ratkaisemiseksi minä loppujen lopuksi tässä salissa vaadin. (Bravo-huutoja).

Vapaaherra V. von Born: Pidettyäni edellisen puheenvuoroni tästä tärkeästä kysymyksestä, ovat varsin monet puhujat esiintyneet, ja sitä näkemystä vastaan, jota olen puolustanut ja jota myös muut Aatelissäädyn jäsenet ovat kannattaneet, on suunnattu niin monta hyökkäystä, että minulle annettaneen anteeksi, etten voi olla vastaamatta, tai että katson velvollisuudekseni vastata niihin kaikkiin. Pyydän sen vuoksi myös lähinnä saada selittää, että olen mieleni pahoittaen ja sydän kivistäen kuullut sellaisen puheenvuoron, jonka hetki sitten piti täällä läsnä oleva, Suomen kreivikunnan eturivin edustaja. En mainitse kommentissani yhtään ainoaa sanaa tästä puheenvuorosta, valitan, että sellaisia näkemyksiä on olemassa, mutta jos niitä nousee esiin, niin ne saisivat nousta esiin täällä, sillä täällä ne eivät voi aiheuttaa vahinkoa. – Haluan sen sijaan puuttua joihinkin lausuntoihin, joita eilispäivän keskustelussa esitettiin, koska pyysin silloin puheenvuoroa, mutten ehtinyt sitä saada. Erityisesti haluan ottaa esiin pari huomautusta, joita tehtiin niitä teorioita vastaan, joita osin esitin, osin on pantu suuhuni. Niinpä eräs arvoisa eilinen puhuja, herra von Kraemer, väitti, että koko minun käsitykseni tästä kysymyksestä perustui abstraktiin teoriaan; hän turvasi itse oman näkemyksensä tosiasiaan, ja tätä tosiasiaa hän kutsui Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esitykseksi. En ole pohjannut mitään näkemystä vain teoriaan; olen korostanut teorian omaamisen välttämättömyyttä, mutta minäkin olen ennen kaikkea turvautunut tosiasiaan, ruotulaitokseen, ja tämä tosiasia on vanhempi tosiasia kuin herra von Kraemerin, ja ylevämpien perinteiden tosiasia. Eräs toinen arvoisa puhuja, herra Lagerborg, valitti eilen puheenvuorossaan kiistattoman pilkallisesti, ettei näitä monia kauniita asioita, joita täällä on tästä kysymyksestä sanottu, ole lausuttu maailmankongressissa, jossa ratkaistiin kysymys ikuisesta rauhasta, ja valitti, että ne olivat kaikuneet niin vähäiselle ja voimattomalle kuulijakunnalle kuin Suomen Ritarikunnalle ja Aatelistolle. Jätän ritarillisuuden omaan arvoonsa tavassa, jolla vastustaja kohdataan; haluan vain muistuttaa herra Lagerborgia, ettei tämä ole mikään arkipäivän kysymys, ja jos täällä lausutaan sanoja, jotka eivät ole täysin vailla niiden alla väreilevää tunnetta, niin annettakoon se anteeksi (Hyvä!). Herra Lagerborg mainitsi sanan maailmanrauha, enkä ole tätä kysymystä koskevissa puheenvuoroissani aikaisemmin maininnut tätä sanaa, ikuista rauhaa; se ei ole kuulunut todistusketjuuni edes vähäisimpänä lenkkinä. Kaikki mitä hän tähän oletettuun teoriaan tukeutuen esitti minun puheenvuoroani vastaan, ei osu minun todistusketjuuni vaan menee sen ohi. Olen tästä ikuisen rauhan ajatuksesta riippumatta, jonka minunkin on tunnustettava olevan toistaiseksi utopiaa, puhunut yleistä asevelvollisuutta vastaan.

Vielä eräs toinenkin arvoisa puhuja ryhtyi eilen vastustamaan tätä minun lausumakseni väitettyä teoriaa ikuisesta rauhasta; hän ryhtyi vastustamaan sitä ja teki siten itsestään sodan puolustajan, niin, todellisen sodan apostolin. Osan hänen väitteistään hyväksyn ja uskon, että minun on pidettävä niistä, mutta koko hänen todistelunsa etenee asian vierestä. Olen tarkastellut asevelvollisuutta niin sanoakseni kahdessa kategoriassa; siihen olen oikeutettu. Nämä kategoriat ovat: asevelvollisuus rauhan aikana, asevelvollisuus sodassa; olen sanonut ja uskallan vielä toistaa, että asevelvollisuus on rauhan aikana, kun ei monia muita hankaluuksia oteta huomioon, myös kallein armeijaorganisaatio, joka valtiolla voi olla; tämä kuulostaa paradoksilta, mutta pyydän vain saada muistuttaa niistä epäsuorista tappioista, joita ei nähdä, ja joita ei siksi ole otettu huomioon. Olen sanonut, että varsinaisesti sodassa asevelvollisuus näyttää kaikkein vahingollisimmat vaikutuksensa, sillä sodista ei enää tule enemmän tai vähemmän vaikeita häiriöitä kuten menneinä aikoina, kun yleinen asevelvollisuus on voimassa, vaan niistä kehkeytyy suoranaisia halvauksia, joista kansat vain äärimmäisellä vaivalla pystyvät nousemaan seuraavien vuosien aikana. Tämä ei ole sodan ehdoton seuraus, se on seuraus asevelvollisuudesta. Minun todistusketjuni tästä kysymyksestä ei ole vähimmässäkään määrin horjunut näiden kummankaan puhujan esiintymisten vuoksi. Viimeksi mainittu puhuja, herra Palmén, on jopa väittänyt, että lausumani näkemykset ovat pääasiassa tunnepohjaisia. Niin kai, kenties niin on, jos niin halutaan, ja tunnepohja, sen nimi on yksinkertaisesti oikeudentunto; enkä ainakaan siitä tunteesta halua luopua. (Hyvä! hyvä!).

Mainitsin sanan oikeudentunto; siitä saan syyn siirtyä tämän päivän kahteen kummalliseen puheenvuoroon, herrojen Montgomery ja Rein. Nämä herrat ovat halunneet todistaa oikeudellisin perustein valtion oikeuden vaatia yksilöiltä asevelvollisuutta. Tämä aihe on abstrakti, ja voidaan katsoa, ettei se kuulu asiaan; mutta sillä alueella, jossa minua vastaan on hyökätty, minulla lienee myös oikeus ja velvollisuus puolustautua. Pyydän siinä mielessä saada lähinnä kohdistaa kommenttini herra Reinin lausuntoa vastaan. Herra Rein uskalsi muun muassa esittää väitteen, että mitä valtio on antanut, valtio voi myös ottaa takaisin, ja herra Rein selitti, että valtio on antanut yksilölle elämän ja kaiken muun. Tätä väitettä en taida oikein tajuta: eihän valtio anna ihmiselle elämää; senhän antaa luonto. Luontohan sen on antanut ja yksin sillä on oikeus vaatia sitä takaisin; (Bravo!) ei valtiolla. On helppoa todistaa, ettei valtio anna yksilölle elämää; sillä kukaan ei voi kieltää, etteikö olisi miljoonia ihmisiä, jotka elävät elämänsä kuulumatta mihinkään valtioon; tiedän aivan liiankin hyvin, millaista sellainen elämä on, mutta se on kuitenkin elämää. Herra Rein on sanonut, että yksilön velvollisuus on taipua valtion valtaan. Niin varmaan, mutta on ero yksilön absoluuttisissa horjumattomissa oikeuksissa, jotka ovat ehdottomasti yhteydessä hänen ihmisyyteensä, sekä oikeuksissa, jotka ovat toisarvoisia ja verrattain satunnaisia. Oikeus omaisuuteen ei ole sellainen absoluuttinen oikeus, sillä se ei ole kiistatta sidoksissa yksilön persoonallisuuteen, ja valtio tunnustaa omaisuuden ja suojaa sitä mutta oikeus elämään ja vapauteen, jotka ovat olemassa ilman valtiota ja siitä riippumatta, nämä oikeudet ovat absoluuttisia; niitä ei valtio saa loukata. Minun täytyy vielä kerran toistaa, että minusta näyttää siltä, kuin tässä asiassa sekoitettaisi keskenään moraalinen velvollisuus ja laillinen pakko. Asevelvollisuus on moraalinen velvollisuus, sitä ei voi edes asettaa kyseenalaiseksi, niin, ja tätä moraalista velvollisuutta voidaan venyttää niin pitkälle, että se sisältää lisäksi yksilön velvollisuuden harjoitella rauhan aikana, jotta voisi olla sodan aikana todella hyödyksi; mutta se ei saa olla oikeudellisesti katsoen mikään pakko, yhtä vähän kuin laki voi käskeä auttamaan hädänalaisia, köyhiä. Tämäkin on moraalinen velvollisuus; yhteiskunnassa yliotteen saava pauperismi olisi kuolinisku valtiolle, eikä kuitenkaan laissa ole säädetty jokaisen kansalaisen velvollisuudeksi auttaa köyhää. Moraalinen velvollisuus on auttaa, ja yhteiskunnalle on suuri vaara, jos köyhälistö pääsee niskanpäälle; mutta laki ei ole määrännyt mitään yleistä velvollisuutta auttaa köyhiä; tämä siis vain esimerkkinä. Olen muistavinani, että herra Rein painotti erityisesti kansallistietoisuuden kohoamista asevelvollisuudessa. On välttämätöntä ja on kohottavaa kansakunnan tietoisuudelle pystyä puolustautumaan; sitä ei kukaan ole kiistänyt; mutta puolustautua voi myös muilla tavoin kuin asevelvollisuuden kautta.

Siirryn nyt aivan lyhyesti joihin herra Montgomeryn puheenvuoron kohtiin. Herra Montgomery korosti kaunopuheisesti oppia valtion absoluuttisesta oikeudesta yksilöön. Jos väkivalta on oikein, jos valta on oikein, silloin minun on myönnettävä tämän väitteen oikeellisuus. Valtio, tai oikeammin sanottuna valtiossa oleva enemmistö, voi tehdä mitä se haluaa ja voi pakottaa vähemmistön mihin vain. Ei ole mitään ajateltavissa olevaa oikeutta, jota enemmistö ei voi ottaa pois vähemmistöltä väkivallan keinoin. (Hyvä!) Voidaan ajatella valtiota, ja sellaisia on ollut, jotka määräävät, että tietyt kansalaiset on otettava hengiltä; maailmaan voimiltaan heikkoina syntyneitä lapsia on laillisesti surmattu; tämä on todistus valtion oikeudesta tai oikeimmin ilmaistuna sen mahdista. Voitaisiin ajatella – ja historiassa saattaa olla tästäkin esimerkkejä – valtioita, joissa enemmistö määrää vähemmistön orjuuteen, vähemmistön on niin ja niin pitkän ajan tehtävä työtä enemmistön intressien vuoksi. Vanha Rooma tarjosi jotain tämän suuntaista ennen kuin se luhistui. Valtio voi siten myös pakottaa, muilla keinoin kuin arpomalla, jotkut kansalaiset uhraamaan henkensä, kun taas toiset on vapautettu tästä pakosta. Kaikki tämä on todiste valtion vallasta; mutta valta ei ole oikeutta, on lause, jonka uskon pätevän aikakaudesta toiseen. – Jos voitaisiin ajatella ihannevaltiota, ja jos eläisimme sellaisessa, silloin voisi yleistä asevelvollisuutta mahdollisesti pitää oikeutettuna, tai käyttäisin mieluummin ilmausta anteeksiannettavana; mutta olemme siitä vielä hyvin etäällä; ja kun maan edustajien pitää ratkaista sellainen elintärkeä kysymys, he eivät kai voi olla ottamatta huomioon, millainen valtio on, miten suuren tunnustuksen kansan suvereenisuus, kansan oikeudet ovat saaneet, miten paljon vielä monarkin, yhden ainoan sana merkitsee kansan tahtoa vastaan. Yksilön oikeus elämään ja vapauteen on myös eri maiden lainsäädännössä, vaikkakin kyllä harvoin, saanut selkeän tunnustuksen. Euroopassa on yksi monissa suhteissa mallikelpoinen maa, tarkoitan Englantia, jolla on jo vuosisatojen ajan ollut lainsäädännöllinen asiakirja, jota nimitetään habeas corpus -asiakirjaksi, ja joka selvin sanoin ilmaisee tämän yksilön oikeuksien tunnustuksen. Uskon, ettei ole pelkkä sattuma, ettei Englannissa ole tähän päivään mennessä otettu käyttöön yleistä asevelvollisuutta; uskon, että se on välitön seuraus tästä habeas corpus -asiakirjasta ja johtuu ennen muuta siitä, että tunne, josta tämä asiakirja on laillinen ilmaus, on vuosisatojen kuluessa juurtunut Englannin kansaan. Myös meillä on viittaus erääseen habeas corpus -asiakirjan pykälään Kuninkaallisen vakuutuksen §:ssä 2, jossa sanotaan: ”kuninkaalla ei ole oikeutta tuhota henkeä ja kunniaa, raajoja ja hyvinvointia, vaan hänet siitä laillisesti tutkittakoon ja tuomittakoon” jne. Tämä koskee sanojen mukaan kuningasta, ainoaa valtiomahtia, mutta sitä on myös pidettävä kumpaakin valtiomahtia yhteisesti sitovana. Herra Montgomery kosketteli puheenvuorossaan myös yksilön velvollisuutta muissa tapauksissa kuin maanpuolustuksessa asettautua noudattamaan yleisiä vaatimuksia ja viittasi erityisesti osallistumiseen kansalaistehtäviin kuten esim. valtiopäivien edustajaksi; mutta tämä velvollisuus riippuu vaaleista, ei arvonnasta. Jos teemme tästä johtopäätöksiä, niin valitkaamme maan puolustajat sotaan samoin kuin valitsemme sen puolustajat valtiopäiville. Kun valitsemme heidät tänne, kun on kyse korkeimpien oikeuksiemme puolustamisesta, niin voimme myös valita heidät sinne, missä on kyse maamme korkeimman vallan puolustamisesta. Tämä on johdonmukainen seuraus, johon ei vielä ole haluttu päätyä.

Jätän nyt kuitenkin nämä varsin teoreettiset puolet asiasta. Ja siirtyäkseni lähemmäksi itse kysymystä haluan muistuttaa, että lainsäädännössä on vanha sääntö, että jos joku haluaa kumota jotain voimassa olevaa ja tuoda sen sijaan jotain uutta, hänen on ensin osoitettava, että voimassa oleva on kelvoton ja sen jälkeen todistaa, että uusi on parempi. Tämä sääntö silmissämme lienemme kaikki yksimielisiä siitä, että on todistettava, että ruotulaitos, joka on lain mukaan voimassa maan perustuslain mukaisena puolustuslaitoksena, on kelvoton, ja että yleinen asevelvollisuus olisi parempi. On sanottu – ja erityisesti siltä taholta, joka edustaa asiantuntemusta tässä asiassa, että ruotuarmeija on kelpaamaton. Tämä koskee lähinnä ruotuarmeijaa vuosilta 1855–1867. On jo selitetty, miten ruotuarmeija silloin koottiin, miten erikoiset olosuhteet olivat, joissa se palautettiin henkiin, puuttui upseereja, ei ollut aikaa organisoida näitä uusia joukkoja kunnolla. Siihen vaikutti myös se tärkeä tilanne, ettei maa ollut silloin enää tottunut ylläpitämään ruotuarmeijaa; kaiken tämän oli luonnollisesti pakko vaikuttaa ruotuarmeijaan, ja siihen, millaiseksi se osoittautui noiden 12 vuoden aikana. Se oli myös jatkuvien muutosten alainen, ja lopulta se lakkautettiin sen jälkeen kun se oli kuitenkin, kuten valiokunnan mietinnön historialiite sivulla 28 ilmoittaa, saanut vastaanottaa Hänen Keisarillisen Korkeutensa kiitokset keisarillisessa manifestissa ollein sanoin: ”kiinnittänyt armollisen huomionsa siihen todelliseen sotilaalliseen henkeen, jonka elävöittämiä ruotupataljoonat ovat osoittaneet olevansa, ja joka on ansainnut heille meidän korkean suosiomme, - sekä myös niin suureen hyötyyn maalle yleensä, jota vain voi kotimaiselta ruotuarmeijan organisaation mukaan toimivalta joukko-osastolta odottaa levittämällä järjestyksen ja hyvien tapojen mallia”. Tällaisen kaikkein pätevimmältä taholta tulleet ylistyksen, joka oli kahdentoista vuoden aikana sellaisissa olosuhteissa ansaittu, pitäisi kyllä olla ruotuarmeijainstituutiolle kunniaksi. – Katson että minulla on tässä yhteydessä aihetta kosketella erään eilisen arvoisan puhujan väitettä, joka lähti siitä, että velvollisuus hankkia torppia ruotusotilaille merkitsisi ennenkuulumattoman raskasta taakkaa. Haluan muistuttaa, ellei nimittäin herra Alfthanin puheenvuorosta käynyt kyllin selvästi ilmi, että nämä torpat ovat suurimmaksi osaksi jo olemassa, ja että ne ovat nyt ainakin osaksi tyhjillään.

Haluan kuitenkin kernaasti myös minä myöntää, että asevelvollisuuteen perustuva armeijaorganisaatio tarjoaa sotilaalliselta kannalta katsoen melkoisia etuja ruotuarmeijaan verrattuna, lähinnä lukumääräisessä ylivoimaisuudessaan, mutta sillä on muitakin etuja, luonnollisia seurauksia siitä, että sotilaan palvelukseen valitsemiseen käytetään yhteiskunnan parhaita voimia. Sellaisen täytyy varmaan olla armeijalle edullista, joskaan ei yhteiskunnalle. Mutta jos nyt myöskin tämä asevelvollinen armeija olisi parempi, niin ei kuitenkaan ole sanottu, että me niin suurin uhrauksin, joista joitakin on jo esitettykin, hankkisimme itsellemme maailman mainioimman armeijaorganisaation, ei ainakaan, kun on kyse instituutiosta, joka voi helposti ruveta palvelemaan intressejä, jotka eivät ainakaan oleellisilta osin ole meidän omiamme. On niin paljon vähemmän syitä yrittää suurin uhrauksin saavuttaa tämä etu sotilaallisella alueella kuin lukuisissa maan rauhanomaisissa instituutioissa, jotka palvelevat vain meitä itseämme ja jättävät niin suurta toivomisen varaa verrattuna muihin Euroopan sivistysvaltioihin. Tähän on myös paljon vähemmän syitä, koska sodat ovat poikkeuksia ja rauha sääntö, kuten eräs arvoisa eilinen puhuja, herra Palmén, niin hyvin osoitti. Poikkeuksen tähden haluamme uhrata säännön, uhrata kaiken. Se ei voi olla viisasta.

Asevelvollisuuden puolustukseksi on esitetty monenlaista, josta osa on oikeinkin. Muun muassa herra Montgomery sanoi tänään verratessaan asevelvollisuutta ja muunlaista armeijaa, miten värvätty sotilas kiskaistaan pois toiminnastaan kansalaisena, kun taas asevelvollinen palaa kansalaisten joukkoon. Pyydän saada muistuttaa, ettei ruotusotilasta kiskaista pois siviilityöstä, että juuri siinä on ruotulaitoksen vahvuus. Herra Lagerborg lausui eilen kommenttina sitä väitettä vastaan, ettei valtiovalloilla ole oikeutta saattaa voimaan asevelvollisuutta, ettei valtiolla ole oikeutta tukahduttaa yksilön oikeutta puolustaa isänmaataan ja valmistautua tähän puolustukseen. Kuka on halunnut tukahduttaa tämän yksilön oikeuden? Tätä oikeutta on korostettu moraalisena velvollisuutena, mutta kukaan ei ole halunnut tukahduttaa tätä yksilön oikeutta, esim. oikeutta perustaa kaikkialla maassa vapaaehtoisia yhdistyksiä, joissa koulutetaan ihmisiä maanpuolustustaidoissa, kutsuttakoon niitä sitten tarkkampujayhdistyksiksi tai jollain muulla nimellä. Meillä on täällä jo ennestään samantapaisia yhdistyksiä. Haluan vain mainita kaupunkien vapaaehtoiset palokunnat, jotka nekin lähtevät vapaasta tahdosta puolustamaan meitä raivoavaa tulta vastaan. Kukaan ei ole siten halunnut tukahduttaa tätä oikeutta puolustusharjoituksiin; valtiovaltojen olisi jopa syytä rohkaista niitä. Tiedämme, että Ruotsissa, Englannissa, Saksassa ja muissakin maissa sellaisten vapaaehtoisten tarkkampujayhdistysten määrä on kasvanut suureksi, ja ne ovat saaneet aikaan paljon hyvää. Siksi minusta näyttää tämän kysymyksen kohdalla kuin herra Lagerborg ja muut hänen kanssaan tunnustautuisivat sen teorian kannattajiksi, että valtion pitää tehdä kaikki; luulin kuitenkin, että meillä olisi jo ollut voitolla käsitys siitä, ettei valtion pidä tehdä kaikkea, ja että yksilön omasta toiminnasta riippuva työ tehdään paljon paremmin.

Keisarillinen esitys ja valiokunnan mietintö asevelvollisuudesta tunnustavat tiettyjä perusteita asevelvollisuudesta vapautumiseen kuten jotkut puhujat ovat jo lohduttaneetkin. Näitä syitä ovat kuitenkin suurimmaksi osaksi tilapäiset ja epäoleelliset olosuhteet; niitä ovat: painavat taloudelliset intressit, erilaiset liikuttavat perhetilanteet ja myös tietyt fyysiset syyt. Kun nyt on katsottu, että näitä vapautusperusteita on käytettävä erityisesti fyysisiin esteisiin, miksi ei ole johdonmukaisesti myönnetty vapautusta myös moraalisten esteiden, esim. sotimista kohtaan tunnetun ehdottoman vastenmielisyyden vuoksi. Näiden pitäisi kuitenkin myös armeijassa olla paljon tärkeämpiä. Mies voi hyvin taistella, vaikka hänellä olisi vain toinen käsivarsi, mutta vahvimmastakin taistelijasta tulee heikko, ellei voimakas tahto ohjaa hänen toimintaansa. (Hyvä! hyvä!). Tämä on tässä laissa valtava epäjohdonmukaisuus. – Herra Lagerborg on edelleen lausunut, että asevelvollisuusjärjestelmää on tutkittu; onhan sitä, sotilaallisessa mielessä, mutta ei riittävästi poliittiselta ja taloudelliselta kannalta – en usko, että sitä voi kukaan väittää, ja kuitenkin nämä näkökulmat ovat kumpikin sitä tärkeämpiä.

Lopuksi en voi kuitenkaan olla kiinnittämättä huomiotani erääseen periaatteelliseen eroon, joka on ilmennyt asevelvollisuusajatuksen puolustajien keskuudessa. Herra Snellman selitti eilen, ettei maa pysty missään tapauksessa itse puolustautumaan, ja teki siitä sen johtopäätöksen, että maa on velvollinen puolustamaan myös Venäjän intressejä, vaikka se tapahtuisikin Venäjän maaperällä. Valiokunta puolestaan esittää tärkeimpänä periaatteena mietinnössään, että meidän pitää puolustaa vain omaa maatamme tällä maapallolla. Tämäkin periaatteellinen ero osoittaa paremmin kuin hyvin, miten epäkypsä armeijakysymys vielä on, jotta siitä voitaisiin tehdä lopullinen ratkaisu ehdotuksen mukaisesti. Meidän on siis täällä Suomen säädyissä pelattava tätä peliä todellisuudessa erittäin korkeilla panoksilla, kuten edellinen puhuja niin hyvin esitti!

Toissa päivänä eräs arvoisa puhuja, herra Mechelin, vastusti puheenvuorossaan joitakin minun esittämiäni ajatuksia ja korosti erityisesti virhettä, johon olisin syyllistynyt ilmoittaessani, että valiokunta on toivomuksiinsa sivuilla 87 ja 88 merkinnyt kysymyksen säätyjen oikeudesta ottaa osaa sotilaslain säätämiseen. Tämän virheen myönnän mielelläni; se on kuitenkin vain muotovirhe: valiokunnan ehdotuksen johdantoon maan asevelvollisuuslaiksi sisältyy nimittäin, että säädyt päättävät tästä laista sillä edellytyksellä, että Hänen Majesteettinsa armollisesti hyväksyy sen, että ehdotus Suomen armeijaa koskevaksi rangaistuslaiksi esitetään säädyille Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esityksenä, - ja pyydän saada kysyä: onko tämä edellytys absoluuttinen ehto vai onko se voimakkain sanakääntein lausuttu toivomus. En osaa käsittää tätä ehtona, vielä vähemmän siksi, edellytys siihen ilmaistaisiin oletettavasti vasta viiden vuoden kuluttua, kun taas säätyjen hyväksymä asevelvollisuuslaki, jos Hänen Majesteettinsa sen vahvistaa, tulisi voimaan jo muutaman kuukauden kuluessa. Toteutuuko tämä edellytys vai ei, se jää tuntemattomaksi ja epävarmaksi tulevien viiden vuoden ajaksi. Ei siksi liene selvää, että säädyt voivat mietinnön hyväksyessään olla varmoja, että ne saavat osallistua armeijaa koskevan rangaistuslain säätämiseen; ja pyydän saada tässä yhteydessä korostaa, etteivät kaikki nämä tärkeät toivomukset – kiistatta toivomukset, eivät ehdot – joita sivut 87 ja 88 sisältävät, ole mitenkään sellaisia, joista voidaan olla varmoja, että ne toteutetaan. Tämä on erittäin tärkeä tosiasia, joka puhuu valiokunnan todella rohkeaa ehdotusta vastaan.

Eräs eilinen arvoisa puhuja, herra von Kraemer, on halunnut tehdä asevelvollisuusjärjestelmästä joillekin tahoille helpommin nieltävän antamalla groteskin kuvan siitä, miten kreivin poika ja torpparin poika seisovat samassa rivissä asevelvollisina ja asuvat samassa kasarmisalissa. Pyydän saada huomauttaa: ei tämä ole se kirkuva ristiriita, jota pelätään; ei se ole ero yhteiskuntaluokassa, se on ero sivistyksessä; kun sivistymättömät ja sivistyneet, siveelliset ja siveettömät tuodaan yhteen, niin pelätään, että siveettömyys silloin kasvaa eikä vähene. Meidän aikoinamme on vallalla vimma vetää kaikki yhteen tasa-arvon erämaahan; uskon, että tämä sama vimma on myös näytellyt tiettyä osaa tässä kysymyksessä. Herra Kraemer ja muut hänen kanssaan ovat lopulta huomauttaneet, että tässä kysymyksessä jokaisella tai ainakin monella puheenvuoron pitäneellä on oma järjestelmänsä; puhutaan Silfversvanin järjestelmästä, Antellin järjestelmästä jne. – Mikäli tämä huomautus oli kohdistettu minua vastaan – ja sehän oli varsin selvää – niin pyydän saada selvittää, ettei huomautus osu kohdalleen: minulla ei ole järjestelmää – mutta maalla on omansa, ja sen nimi on ruotulaitos. Eikö tämä ruotulaitos ole edelleenkin kelvollinen, lakkautettakoon se, perustettakoon puhtaasti värvättyjä joukkoja, mutta pidettäköön kiinni vapaaehtoisuuden periaatteesta, joka on niin kauan pätenyt meidän armeijalaitoksemme todellisuudessa, eikä heittäydytä holtittomasti tämän modernin asevelvollisuus-, tai välttääksemme väärintulkintaa moraalisesta velvollisuudesta, tämän ase-pakkoajatuksen syliin.

Herra Rein, ellen erehdy, on sanonut, että raskas vastuu painaa niitä, jotka nyt haluavat hylätä asevelvollisuuden. Haluan vain ohimennen selittää, että uskon vastuun painavan yhtä raskaana molemmin puolin. Toistan väärin tulkitun toiveen, ettei mahdollinen enemmistö voisi tässä kysymyksessä nykyisen asiaintilan vallitessa käyttää mahtiasemaansa; sillä tilanne on jossain määrin erilainen: jos asevelvollisuutta toivovat eivät saisi tahtoaan läpi, niin heistä voisi varmaan tuntua melkoisen masentavalta, että säädyt tekivät heidän mielestään poliittisen erehdyksen, mutta jos tätä asevelvollisuutta sekä tässä salissa että sen ulkopuolella päättäväisesti vastustaneet pakotettaisiin asevelvollisuuteen, niin heidän oikeudentuntoaan loukattaisiin mitä syvimmin. Heille tämä kysymys ei ole pelkästään poliittinen erehdys, suurempi tai pienempi määrä poliittista viisautta; se on kysymys mitä raskaimmasta oikeudentunnon loukkauksesta, ja tätä poliittisen laskelmoinnin sanelemaa oikeudenloukkausta vain harvat tässä maassa, kaikkein vähiten nuoret asevelvolliset, kykenevät käsittämään ja ymmärtämään.

Väärin tulkinnan välttämiseksi haluan lopuksi selvästi ilmoittaa, että hylkäävä lausuntoni valiokunnan mietinnöstä ja keisarillisesta esityksestä kohdistuu siihen, että ratkaisu tehtäneen ilman keskustelua yksityiskohdista. – Olen tänään ja viime päivinä kiinnittänyt riittävästi Ritarikunnan ja Aateliston huomiota ja käyttänyt oikeuttani ilmaista täällä itseäni; mutta annettakoon se minulle anteeksi: tämä on myös kamppailu arvokkaiden oikeuksien puolesta, taistelu elämän ja vapauden puolesta, taistelu täällä myös kodin ja kotilieden puolesta! (Bravo, bravo!)

Herra Antell: Vastatakseni joihinkin huomautuksiin uskallan nyt vaatia Ritarikunnan ja Aateliston suopeaa huomiota vain lyhyeksi hetkeksi. Maanantain istunnossa sallin itselleni oikeuden lausua sen toivomuksen, että ne kunnioitetut herrat upseerit, jotka tällä säädyllä on ollut onni saada riveihinsä, ottaisivat yksityiskohtaiseen kritiikkinsä sen miliisijärjestelmän, jota eriävä mielipide edustaa. Sen jälkeen jotkut puhujat, herrat von Alfthan, Oker-Blom, von Ammondt ja muut ovat pitäneet puheenvuoronsa, ja samalla kun he ovat oivaltavasti ja voimakkaasti torjuneet ruotulaitoksen, he ovat katsoneet tarpeelliseksi jättää puuttumatta miliisijärjestelmään. Uskallan sen vuoksi sanoa, että näen siinä edelleen epäsuoran tunnustamisen tämän järjestelmän mahdollisuudesta ja kelvollisuudesta siihen tarkoitukseen, johon sillä pyritään. Kun herra von Kraemer korosti lämmöllä eri yhteiskuntaluokkien lähentymistä keskenään, minkä nykyaikainen asevelvollisuus tuo mukanaan, en voi muuta kuin tunnustaa siihen sisältyvän totuuden. Tunnustan myös, että preussilainen asevelvollisuus, joka tuo eri yhteiskuntaluokat kasarmeihin, tuottaa myös suuremmassa määrin tätä lähentymistä kuin miliisijärjestelmä, jonka kokoontumiset taitojen ylläpitämiseksi ovat lyhyitä, mutta en voi olla tässä kiinnittämättä huomiota siihen seikkaan, että kasarmeissa tulee myös valiokunnan ehdotuksen mukaan olemaan värvättyjä; yksikään valiokunnan puolustaja ei ainakaan ole voinut tätä ratkaisevasti kiistää. Jos nyt jotkut arvoisat puhujat ovatkin katsoneet onnettomuudeksi, että värvätyistä, ”kokoon haalitusta” väestä tulisi maan nuorison opettajia, miten nämä arvoisat puhujat voisivat silloin sopeutua ajatukseen, että heidän lapsensa pitää asua yhdessä tällaisen värvätyn miehistön kanssa? Pyydän saada selittää, etten näe tässä mitään onnettomuutta. En myöskään näe mitään onnettomuutta siinä, että värvätyt sotilaat ja aliupseerit toimisivat opettajina, kun on kyse vain alokkaiden harjoittamisesta. Mitä muuhun koulutukseen tai kenttäharjoituksiin tulee, niin olen jo aikaisemmin osoittanut, että neljä kaaderipataljoonaa riittää aivan hyvin tähän tarkoitukseen. En siksi uskalla nyt viedä Aatelissäädyn aikaa tämän toistamiseen. Tämän kysymyksen osalta uskon vastanneeni samassa yhteydessä riittävästi herra von Haartmanille, joka eilisessä istunnossa ilmaisi hieman huolta siitä, etten ollut ottanut kantaa hänen hyökkäykseensä miliisijärjestelmää vastaan. Poiketessaan varsinaisesta aiheestaan Ruotsin asevelvollisiin herra Haartman kuvaili ruotsalaisten varusmiesten iloisia kokoontumisia, mutta jätti samalla kuitenkin kiinnittämättä huomiota siihen, että ruotsalaiset asevelvolliset harjoittelevat vain 15 päivää vuodessa, siis kahden vuoden aikana yhteensä 30 päivää. Uskoakseni tästä syystä herra von Haartmanin vastauksen terä jossain määrin tylsistyi. Mitä miliisijärjestelmän kelvollisuuteen sotapalvelukseen tulee, olen jo selittänytkin Ritarikunnalle ja Aatelistolle tätä seikkaa ja keskittynyt siinä pääasiassa puolustukseen sekä suonut itselleni oikeuden viitata auktoriteetteihin. Uskallan siten edelleen pysyä vakuuttuneena siitä, että suuri ja oleellinen merkitys on sillä, miten taitavia tai taitamattomia upseerit ovat. Vakinaisissa ammattijoukoissa upseereilla on parempi tilaisuus kouluttautua jatkuvasti kuin mitä heillä on asevelvollisten aktiiveissa joukoissa, joissa suurempi osa ajasta on käytettävä usein lyhyeksi aikaa palvelukseen tulevien asevelvollisten alokkaiden harjoittamiseen. Kun siis sanottiin, että meillä on oltava kelvollisia sotilaita, niin uskon, että meidän on vieläkin enemmän kiinnitettävä huomiomme siihen, että meillä on myös erittäin kelvollisia upseereita, ja toimittava sen mukaisesti. Uskon, että tämä on oiva tilaisuus erään mahdollisesti kiinnostavan asian mainitsemiseen. Sen miehistön joukossa, jonka kaartinpataljoonan reservikomppania lähetti nyt käynnissä olevaan sotaan, oli miehiä, jotka olivat harjoitelleet keskimäärin vain kaksi kuukautta. Niissä vapaaehtoisissa, jotka olivat vaatekuljetuksen mukana lähetetyn miehistön joukossa, jonka myös oli tarkoitus jäädä rintamalle, oli vain yhden ainoan kuukauden harjoitelleita miehiä, ja pyydän saada lisätä, että näin voidaan tehdä siitä huolimatta, että harjoitukset oli järjestetty pimeään vuodenaikaan, joka tuskin sopii tarkkuusammuntaharjoituksiin. Silti armeijan komentajat katsoivat tämän miehistön täysin sopivaksi lähetettäväksi sotaan. Voidaan kai kuitenkin kyseenalaista, eivätkö komentajat olleet epäröineet lähettää tätä miehistöä sotilasleiriin Krasnoe Seloon. Koska herra von Haartman mainitsi, että hän on itse ollut sotilaana kaksi vuotta, en voi tietenkään muuta kuin hyväksyä hänen kokemuspohjalta esittämänsä lausunnon värvätyn sotilaan tuottamasta edusta, mutta itse asian osalta valitan, ettei miliisijärjestelmän kritiikki sen lisäksi pohjautunut sotatieteelliselle perustalle. Eräs arvoisa puhuja, herra Lagerborg, katsoi eilisessä istunnossa, että 90 päivän harjoitus on reserville liian vähäinen. En kuitenkaan haluaisi julkeasti väittää, että 90 päivää on täsmälleen oikea lukumäärä varusmiesten harjoittamiseen, mutta uskallan verrata tätä päivien määrää siihen harjoitusaikaan, joka on katsottu riittäväksi Ruotsin värvätylle tykistölle, jota ei, kuten tunnettua, harjoiteta enempää kuin 62 päivää. Toinen suuresti arvostettu puhuja, jonka naapurina minulla on kunnia istua, kosketteli tämän tärkeän kysymyksen herkintä puolta, kun hän asetti eriävän mielipiteen edustajille kysymyksen: Aikovatko eriävän mielipiteen edustajat sallia, että nämä värvätyt joukot viedään maan rajojen ulkopuolelle? Kukaan eriävän mielipiteen kannattaja ei ole tietenkään voinut hylätä varovaisuutta, jota valiokunta on katsonut joutuvansa noudattamaan, kun se on käsitellyt kysymykseen liittyviä vastaavia kohtia. Minunkin täytyy jättää kysymys tähän; mutta pyydän saada lausua vakuuttuneisuuteni siitä, ettei kukaan, joka lähitulevaisuudessa astuu Suomen vakinaisen aktiivisen armeijan palvelukseen, tulee hän sitten vapaaehtoisesti värvättynä tai arvonnan kautta palvelukseen, voi olla ainakin jossain määrin muistamatta tämän vuoden tapahtumia. (Hyvä, hyvä). Toinen puhuja, herra Palmén, näyttää olevan sitä mieltä, että meidänkin aikanamme juuri värvätyt joukot muodostavat valloitussotien työvälineen. Niin varmaan, jos värvättyihin joukkoihin liitetään myös värvätyt reservit. Nimenomaan juuri preussilainen asevelvollisuus, johon kuuluvat asevelvollisuuden pohjalta kootut vakinaiset aktiivijoukot ja rajoittamattomat reservivarat, varat, joilla korvataan miehistössä syntyvät tappiot, juuri tämä asevelvollisuus mahdollistaa nämä tuhoisat sodat. Sanotaan toki, että yleinen mielipide, tämä kaikkien yhteiskuntaluokkien mielialan ilmaisu, lienee näiden sotien pidäke, sillä sodanjulistushan ei koske vain vakinaisia sotajoukkoja vaan myös reserviä. Tämä on teoreettinen väite, jota on vaikea kiistää, mutta Euroopan valtioiden historia vuodesta 1862 vuoteen 1870 on ilmeinen todiste tämän väitteen paikkansapitämättömyydestä. Koska minun on uskottava, että suuri osa Ritarikunnan ja Aateliston arvoisista jäsenistä on varmaan huomannut, että eräällä Aatelissäädyn pöydällä oli eilen tarkennettu ehdotus armeijajärjestyksestä eriävän mielipiteen ehdotuksessa esitettyjen perusteiden pohjalta, haluan täten mainita, etteivät ne valtiopäivämiehet, jotka ovat nähneet melkoisesti vaivaa tämän yksityiskohtaisen ehdotuksen laatimisessa, eivät ainakaan kaikki, ole olleet niin vaateliaita, että olisivat elätelleet toivetta, että säädyt ryhtyisivät käymään läpi tätä ehdotusta kohta kohdalta. Kyse on ollut vain sen osoittamisesta, että näiden perustelujen pohjalta voidaan laatia ehdotus, vaikka ne on eriävässä mielipiteessä viittauksen omaisesti esitetty vain näkökohtina. Eräs korkeasti arvostettu puhuja, herra Montgomery, on tänään lausunut ihailunsa asevelvollisuuden urotöistä erityisissä uudemman ajan historian tapahtumissa. Pahoittelen, etten pysty seuraamaan arvoisan puhujan ajatuksenjuoksua, kun hän mainitsee Tanskan viimeisimmät sodat ja Italian yhdistymisen todistuksina siitä, mitä asevelvollisuus on saanut aikaan. Kuka kykenee uskomaan, että pienellä Tanskalla olisi ollut voimaa vapautua Saksan syleilystä, kuten sanonta kuuluu, ellei Euroopan politiikka olisi tehnyt jatkuvaa miehitystä mahdottomaksi? Mikä armeijajärjestelmä tahansa olisi pikemminkin ollut riittämätön sellaiseen puolustukseen. En ole myöskään kuullut, että asevelvollisia joukkoja olisi käyttänyt se vapaussankari, jonka koko Italia tunnustaa nyt ylistetyn yhtenäisyyden saavuttamisen väkevimmäksi työkaluksi. Tietääkseni käytössä oli vain vapaita joukkioita. Miten herra Montgomery on voinut esittää tällaisia esimerkkejä? Toinen arvoisa puhuja, herra Rein, mainitsi tänään, että Ranskan pääesikunnan varastoissa olisi suunnitelma hyökkäyksestä Pietaria vastaan, jolloin ranskalaiset joukot nousisivat maihin Suomen rannikolla. Itse en tunne tätä suunnitelmaa, eikä herra Rein ole myöskään sanonut, että sellaisen suunnitelman olemassaolo olisi varmaa. Jos tämä ei nyt siis ole satua, niin on todella luultavaa, että tässä ei voi olla kyse muusta kuin niistä lukemattomista hankkeista, joita jokainen pääesikunta tai sotilasakatemia tekee paperilla vain harjoituksen vuoksi. Jos sellainen hyökkäys Pietaria vastaan uhkaisi, mikä olisi sen luonnollisempaa kuin maihinnousu Suomenlahden etelärannikolle, jossa maihinnousu on huomattavasti helpompaa, ja jossa puolustus ja siten tämän maihinnousun torjuminen on melkoisesti vaikeampaa. Lopuksi minun on puututtava asiaan, jolle on pantu paljon painoa. Jotkut arvoisat puhujat esittivät nimittäin eilisissä puheenvuoroissaan, miten meidän täytyy nyt käyttää hyväksemme suotuisia olosuhteita, miten meidän on tartuttava ohikiitävään hetkeen. Sanotaan siis: niidenkin, jotka ovat täysin vakuuttuneita, ettei tätä ehdotusta voi hyväksyä, on nyt kuitenkin hyväksyttävä se ja tartuttava ohikiitävään hetkeen, sillä tällaista tilaisuutta ei enää koskaan tule. – Uskon, ettei mitään menetetä, jos Keisarin ja Suuriruhtinaan suomalaiset neuvonantajat lähestyvät valtaistuinta ja ilmoittavat alamaisesti, etteivät Suomen edustajat kaihda uhrauksia, mutta epäröivät hyväksyä instituutiota, joka perustuu kansalaisten kesken suoritettavaan arvontaan! (Hyvä, hyvä).

Tässäkään istunnossa ei voitu viedä loppuun tätä jo neljässä istunnossa jatkunutta yleistä keskustelua asevelvollisuuskysymyksestä, ja koska kello oli jo tullut kolme, herra maamarsalkka katsoi aiheelliseksi päättää aamupäivän istunnon, vaikkei kuusi aatelissäädyn jäsentä, jotka olivat pyytäneet puheenvuoroa, ollut vielä ehtinyt saada sitä; siksi keskustelua jatkettaisiin taas kello kuuden istunnossa.

Sen jälkeen jatkettiin jo edellisen päivän istunnossa aloitettua, mutta ei vielä loppuun asti käytyä yleistä keskustelua Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnöstä, joka koskee Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esitystä yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamista; jolloin

Herra Mechelin piti ensimmäisen puheenvuoron ja lausui: Aion nähdä vaivaa ja esittää mahdollisimman lyhyesti ne seikat, jotka ovat pitkäaikaisen ja usein, myönnän sen, rauhattoman pohdiskelun jälkeen muodostuneet minulle ratkaiseviksi tässä vaikeassa kysymyksessä. En tee sitä niinkään yrittääkseni saada muut vakuuttuneiksi kuin perustellakseni syyt vakaumukseeni.

Minun on heti ensimmäiseksi korostettava, etteivät taloudelliset syyt ole olleet minullekaan tässä ratkaisevia. Olen samaa mieltä herra Björkenheimin ja monien muiden kanssa siitä, ettei niillä erilaisilla kustannuksilla, joita eri puolustusjärjestelmät voivat aiheuttaa, ole tässä ratkaisevaa merkitystä. Kalliiksi puolustusjärjestelmä tulee joka tapauksessa, sekä suoraan että epäsuorasti, ellei sitä saateta voimaan vain näön vuoksi. Ja niin kauan kuin kaikki kansat eivät ole riisuneet aseitaan, ovat armeijalaitoksen kulut eräs valtion välttämättömimpiä kustannuksia, minkä vuoksi niitä ei voi kirjata tuottamattomiksi. Kun olen omalta osaltani kannattanut asevelvollisuusjärjestelmää, en ole tehnyt sitä siksi, että se on kustannustehokkain, kuten asian oikeastaan pitää ollakin, eli se tuottaa parhaan tuloksen suhteellisen alhaisin suorin tai epäsuorin kustannuksin, vaan siitä syystä, että tämä järjestelmä tarjoaa parhaimman takuun siitä, että se pystyy tarvittavaan vastustukseen, jos ja kun valtion olemassaolo on uhattuna. Värväysjärjestelmä on ajanut sille karille, että se voi tuottaa vain rajoitetun määrän käsiä maan puolustukseen, koska se on ristiriidassa yleisten sosiaalisten suuntausten kanssa, ja koska se tekee tavallisen sotilaan suhteellisen helposti opittavasta ammatista elämäntehtävän tai niin pitkäaikaisen pestin, että värvätylle tavallinen elämä käy vieraaksi, ja hänen on vaikea siihen palata. Sellainen puolustuslaitos on heikko myös siitä syystä, että se on määrällisesti niin rajattu; siltä puuttuvat reservit, jotka voitaisiin noin vain ottaa käyttöön. Kun tarve on, kun sodanvaara lisääntyy, voi vapaaehtoisten virtaaminen värväykseen vain vähäisessä määrin korvata reservien puutteen, koska nykyajan liikennevälineet mahdollistavat niin äkillisiä hyökkäyksiä, ettei jää mitään koulutusaikaa vapaaehtoisten asianmukaiseen aseenkäyttöharjoitukseen. Samoista syistä jää suurten joukkojen kutsunta vaille odotettua tulosta.

Asevelvollisuusjärjestelmä saa tukensa tästä kokemuksesta; mutta se ei riittäisi sen motivoimiseen. On myös muuta, joka tässä pitää ottaa huomioon. Mitä pidemmälle valtio on kehittynyt oikeusjärjestyksessään ja kulttuurissaan, mitä suuremmaksi yksilön vapaus on tunnustettu, sitä enemmän on noussut esiin myös näkemys yksityisten kansalaisten solidaarisuudesta valtiota kohtaan. Ei ole kovinkaan pitkää aikaa siitä, kun monissa maissa alamaiset, jotka oli suljettu pois osallistumasta omatoimisesti valtion elämään, pitivät valtiomahtia välttämättömänä pahana ja seurasivat passiivisen epäluulon vallassa kaikkia hallituksen toimia. Meidän ei tarvitse mennä kovinkaan monta vuosikymmentä ajassa taaksepäin voidaksemme todeta, että tässäkin maassa on ollut sellainen kuilu yleisten ja yksityisten intressien välillä. Mutta meidän aikanamme kohtaamme yhteiskuntaelämän joka askeleella yksilön vaikutuksen yleisiin asioihin. Näemme yksilön valtion tehtävien edistäjänä, näemme kansalaisten oikeuksien vastaavan kansalaisten velvollisuuksia. Onko vapaus tästä kärsinyt? Kaukana siitä; sitä on tätä kautta toteutettu aina vain enemmän; ja samoin on aina selvemmin tullut esiin tosiasia, että jokaisen yksilön ja kaikkien ihmisten hyvä on erottamattomasti sama kuin valtion. Siksi valtion puolustaminen on oikeusjärjestyksen näkökulmastakin otettu yleisten kansalaisvelvollisuuksien joukkoon. Siksi ei asevelvollisuutta, kuten on haluttu väittää, ole katsottava vain raffinoiduksi sotainstrumentiksi, vaan ilmaukseksi yksilön ja valtion solidariteetista. Täällä on muun muassa väitetty, että se on sofismia, tämä valtion pakkomahti, joksi sitä asevelvollisuudessa väitetään, sillä äärimmäisyyksiinsä vietynä se uhraisi kaiken vain puolustamiseen. Yhtä hyvin syin voidaan sanoa, että valtion verotusoikeus on sofismia, sillä äärimmäisyyksiinsä vietynä se tuhoaisi kaiken yksityisen omaisuuden.

No niin, keskustelun aikana on yleensä kuitenkin myönnetty näiden näkökohtien oikeellisuus. Vain kolme Aatelissäädyn jäsentä on ilmoittanut torjuvansa asevelvollisuusajatuksen ja halunnut säilyttää vain värväys- tai vapaaehtoisuusjärjestelmän. Mutta on huomautettu, että maamme erityinen asema aiheutti sen, ettei näitä ajatuksia voitu soveltaa täällä, ei ainakaan tavallisessa muodossa. Niin, ja onhan etsittäessä todistusmateriaalia ehdotusta vastaan menty niin pitkälle käsityksessä Suomen valtion erityisasemasta, että tämä erityisyys on lähestulkoon kielletty. On sanottu: sillä ei ole itsenäisyyttä; se ei ole suvereeni; mutta niinhän asia ei ole. Ei ole yhtään valtiota, joka ei olisi suvereeni ja itsenäinen. Jos yksilö on liitossa toisen yksilön kanssa suuremman tai pienemmän tavoitteen saavuttamiseksi, niin ei hän sen vuoksi ole luopunut henkilökohtaisesta itsenäisyydestään. Samoin on myös valtion laita. Muuten olisivat kaikki valtioiden väliset yhteydet mahdottomia. Eri asia on, mitä ulkopolitiikkaan ja siihen vaikuttamiseen tulee. Totta kuitenkin on, että kaikki pienet valtiot, nekin, jotka eivät ole liitossa muiden kanssa, kokevat suurvaltapolitiikan vaikutuksia eivätkä tunne olevansa siitä täysin riippumattomia; ja silti ne kaikki voivat kuitenkin ponnistella oman puolustuksensa hyväksi. Suomen valtion organisaatiossa on sairas kohta, hyvin sairas kohta; tämä on totta, mutta nyt juuri onkin kysymys tämän sairaan kohdan parantamisesta. Meiltä puuttuvat puolustusvoimat. Meidän instituutioillamme saattaa olla puutteita monessakin mielessä; tässä kohtaa puutteet ovat kuitenkin ylivertaisia. Keskustelun kulusta täytyy kuitenkin voida tyytyväisinä todeta, että tämä puute on tunnustettu, ja että valtaosa on lausunut kantansa meidän armeijainstituutioidemme muodostamisesta samalta pohjalta, asevelvollisuuden pohjalta, kuin muutkin valtiot. Asevelvollisuusjärjestelmää on siis puollettu valiokunnan mietinnössä mutta myös eriävässä mielipiteessä. On tietenkin selvää, että ajatus tästä on nostanut esiin epäilyjä monilla muillakin tahoilla kuin valtiopäiväedustajien keskuudessa. Mutta ei pidä tällöin jättää huomiotta, että jos asevelvollisuusajatusta sovelletaan sotaharjoitusten kannalta tavalla tai toisella, niin sen seuraukset ovat sodan sattuessa samanlaiset, nimittäin että kaikki velvoitetaan taistelemaan, kaikki tiettyjen ikärajojen puitteissa, hyväksyttiin sitten valiokunnan tai eriävässä mielipiteessä oleva ehdotus. Eroavuus on organisaatiossa ja asevelvollisten harjoittamisessa. Siinä eriävä mielipide eroaa oleellisesti valiokunnan ehdotuksesta. Jos kerran tunnustetaan asevelvollisuus vaaran hetkellä, pitää myös tunnustaa sen seuraukset rauhan aikana, ja niiden on välttämättä johdettava siihen lopputulokseen, että valtio on velvollinen huolehtimaan niiden nuorten kunnollisesta harjoittamisesta, jotka asetetaan vaaralle alttiiksi, sillä mitä huonommin valmistellaan, mitä heikompi on organisaatio, sitä enemmän kaatuu maan poikia sotaoperaatioissa.

Pyydän saada ottaa tässä esille edessämme olevien kahden ehdotuksen samankaltaisuuksia ja erilaisuuksia. Molempien mukaan katsotaan tarvittavan tietty määrä aktiivisia joukkoja rauhan aikana. On rauhaa rakastavan valtion intressissä, ettei tämä määrä saa olla suurempi kuin tarvitaan; mutta kun on päästy yksimielisyyteen tarvittavasta määrästä, on myös meneteltävä siten, että tämä määrä on olemassa. Eriävän mielipiteen ehdotuksen mukaan, sellaisena kuin sitä on nyttemmin kehitelty, yritetään ensin saada kelvollisia vapaaehtoisia asevelvollisluokkien riveistä, mutta ellei onnistuta saamaan heitä riittävästi, ellei vakansseihin ilmoittaudu sellaisia, jotka mielellään otetaan vastaan, niin on lähetettävä värvärit houkuttelemaan, viekoittelemaan, ylipuhumaan yksilöitä astumaan riveihin ja seuraamaan lippuja. Tällaisen menetelmän välttämättömyys on eräs värväysjärjestelmän varjopuolista. Valiokunnan ehdotuksen mukaan vedotaan ensi sijassa vapaaehtoisuuteen. Sitä vastaan on esitetty paljon huomautuksia. On kai kuitenkin luonnollista, että rivit aktiivijoukkoihin avataan ensi sijassa niille, jotka omaehtoisesti haluavat hakeutua niihin. Ellei tämä ole tarpeeksi, ratkaisee arpa. Kun ryhdytään harkitsemaan, millä tavoin se olisi oikeudenmukaisinta suorittaa, millaisten ihmisten pitää astua palvelukseen, niin lienee vaikea löytää keino, joka tarjoaa vähemmän mahdollisuuksia puolueellisuudelle ja vallankäytölle kuin tämä vetoaminen sattumaan. Tuomioistuinta ei voi pyytää tuomitsemaan osaa kansasta sotapalvelukseen; asiaa ei voida ratkaista kansalaisten suorittamalla vaalilla, sillä kuka voi taata, ettei vaalissa vaikuttaisi persoonan ottaminen huomioon. Vielä vähemmän voidaan kai haluta, että joku, oli se sitten siviili- tai sotilasviranomainen, suorittaisi puuttuvan määrän valinnan oman mielensä mukaan. Arvonnassa kaikki ovat tasa-arvoisia. Kysymys ratkaistaan sokeasti, ottamatta huomioon henkilökohtaisia ominaisuuksia puoleen eikä toiseen. Tässä yhteydessä on puhuttu 2, 5, 8 vuoden kasarmipakosta. En tiedä, mistä nämä luvut on otettu. Tiedän, että valiokunta on ehdottanut niin pitkää palvelusta, että se koskee 1–2 vuotta ja 3 kuukauden lomaa vuoden aikana, sekä sen lisäksi kolmatta vuotta niille, joita puuttuu kaikki koulutus, joilla ei ole edes kansakoulutietoja. Tämä on silloin maksimi. Tämä viimeinen kategoria ei yleensä koske niitä, jotka omistautuvat erikoisammatteihin, ja joille keskeytys ammatin harjoittamisessa on tuntuvampi. On myös haluttu väittää, että on samantekevää, millainen aktiivijoukon koostumus on, muodostuuko se asevelvollisista tai värvätyistä. Valiokunnan ehdotuksen mukaan syntyy suoranainen asevelvollisten kansalaisten virtaus aktiiviseen joukko-osastoon tai sen kautta eteenpäin. Sieltä lähteneinä he sodan sattuessa tarjoavat voimaa ja kestävyyttä niille, jotka on koulutettu vain varusmiehiksi. Eriävän mielipiteen mukaan ei sitä vastoin täysin harjoitettuja asevelvollisia ole.

Pyydän saada ottaa tässä esiin ja vastata joihinkin vielä tänään esitettyihin huomautuksiin. Herra Pippingsköld, joka kannatti puheenvuorossaan ensin ruotulaitosta, sitten keisarillista esitystä ja lopuksi herra Silversvanin eriävää mielipidettä, on esittänyt valiokunnan ehdotusta vastaan erityisesti sen, että se rapauttaa moraalia, koska se vetoaa ennen arpomista niihin, jotka haluavat mahdollisesti astua armeijaan vapaaehtoisesti, ja hän on ajatellut, että näin syntyy peitellyn värväyksen järjestelmä. En uskalla täysin varmasti arvioida, voisiko herra Pippingsköldin olettamus olla totta, koska minulla ei ole kokemusta siitä, millainen arvonnasta muodostuu. Mikään ratkaiseva tai välttämätön säädös tämä ei mietinnössä missään nimessä ole; mutta niiden kannalta, jotka haluavat saada vapaaehtoisuuden periaatteen mahdollisimman suuressa määrin tunnustetuksi, ei tätä pitäisi voida katsoa loukkaavaksi. Otettakoon lisäksi huomioon, että jos rusthollarin poika, herra Pippingsköldin esimerkkiä käyttääkseni, siten välttäisi kaksivuotisen aktiivipalveluksen niin hän ei välty harjoituksilta eikä astumasta riveihin sodan sattuessa. Herra Pippingsköld katsoo, että valiokunnan ehdotus johtaa pelottaviin lukuihin, kammottavan suureen armeijaan. Tilastot antavat tästä ratkaisun. 21–40 vuoden ikäisiä on tietty määrä ihmisiä, jotka sijoitetaan sellaisten otsikoiden alle kuten reservi tai varusmies ja erilainen nostoväki. Valiokunnan ja eriävän mielipiteen ehdotukset johtavat samoihin lukuihin. Herra Pippingsköld pitää keisarillista esitystä sen vuoksi parempana, koska se rajoittaa lukumäärää. Niinpä, se rajoittaa sitä sillä tavoin, että alusta loppuun palvelisi ja vuodattaisi verta maan puolesta etupäässä sama määrä yksilöitä; puolustajien joukkoon on kuitenkin kirjattu myös keisarillisen esityksen mukaan kaikki 21–40 -vuotiaat. Muuten tällä 40 vuoden ikärajalla ei ole suurta todellista merkitystä; se voidaan asettaa alemmaksi, miksipäs ei; useimmissa maissa se on kuitenkin asetettu 40 vuoteen, osassa valtioita vieläkin korkeammaksi. Tämä on pikemminkin teoreettinen vahvistus tästä kaikkien velvollisuudesta taistella, puolustaa maata niin kauan kuin he ovat voimallisessa iässä.

Syynä eriävään mielipiteeseen yhtymiseen herra Pippingsköld ilmoitti, että tämä organisaatio on paranneltavissa; missä sitten sanotaan, ettei valiokunnan ehdotus olisi paranneltavissa? Jos ajatellaan eriävässä mielipiteessä esitetyn ehdotuksen parantamista puolustuksen voimistamistarkoituksessa, niin se johtaa vakituisen, värvätyn sotajoukon lisäämiseen. Valiokunnan ehdotuksen mukaan organisaatio näyttää olevan parannettavissa siten, että aktiivista palvelusaikaa lyhennetään ja reserviharjoituksia lisätään. Herra Pippingsköld antoi myös vihjeen siitä, että jos tämän miliisin oletettaisiin olevan liian heikko sodan sattuessa, niin sehän voidaan koota heti, kun levottomuutta sodasta on ilmassa. Sellaista levottomuutta tunnetaan varsin usein, silloin voidaan saada vakinainen armeija miliiseistä. Olen vakuuttunut siitä, ettei eriävän mielipiteen esittäjä tarkoittanut ehdotuksessaan sellaista soveltamista.

Herra Antell esitteli vastikään julkaistuja faktoja todistuksina siitä, mitä lyhyellä harjoituksella voidaan saada aikaan. Johtopäätöksenä niistä olisi, että hänen puoltamansa miliisi pitäisi tunnustaa täysin sotaan kelvolliseksi, koska nimittäin kaartilaiset on voitu lähettää vain muutaman viikon tai noin kuukauden harjoituksen jälkeen taistelukentälle. Mutta nämä tosiasiat eivät puhu miliisijärjestelmän puolesta; ne todistavat siitä, että miehistöjä voidaan jopa lyhyen harjoituksen jälkeen lähettää tuleen, kun ne sijoitetaan pätevään, vanhaan kaaderiin. Sveitsin miliisijärjestelmässä on ilman muuta aika paljon sympaattista. Eriävän mielipiteen kannattajien tekemä ehdotus poikkeaa kuitenkin monelta osin sveitsiläisestä järjestelmästä. Sveitsissä ei ole vakinaisia joukkoja, siellä on ammattimiehiä sekä upseeristossa että aliupseeristossa; Sveitsissä on monivuotista harjoitusta, se jatkuu paljon useamman vuoden kuin täällä on ehdotettu, joskin joka vuosi lyhyemmän ajan. Mutta miliisijärjestelmälle on kuitenkin muitakin edellytyksiä. Ei esimerkiksi pidä unohtaa, että Sveitsin kansa on jo vuosisatojen ajan omistautunut sotilasammattiin, asettunut kaikkien maiden hallitsijoiden vuokrattavaksi viettämään sotilaselämää. Se on iskostanut heihin traditiona sotilaan ammatin hyväksyvän mielenlaadun. Sellaista mielenlaatua ei toki meiltäkään puutu, mutta meiltä puuttuvat Sveitsin yhteiskunnalliset olosuhteet. Siellä harjoitellaan lapsesta saakka aseenkäyttöä; siellä ollaan kiinnostuneita urheilujuhlista ja kaikenlaisista ampumajuhlista. Siten tämä kansa saa sosiaalisten olosuhteittensa ansiosta paljon enemmän aseenkäyttöharjoitusta kuin mikään muu kansa. Ei ole helppoa luoda alusta saakka sellaisia olosuhteita maahan, jossa niitä ei ole ennen ollut. Ja tähän täytyy vielä lisätä, että Sveitsi on saavuttanut korkeamman aseman ja arvostuksen instituutioidensa ansiosta ja sille on taattu puolueettomuuden poikkeusasema. On mainittu myös Norja, jonka armeijajärjestelmällä pitäisi olla jotain yhteistä eriävän mielipiteen esittäjien järjestelmän kanssa. Tietty yhtäläisyys onkin; kuten kuitenkin Norjan vuoden 1866 asevelvollisuuslaista ja muista lähteistä käy ilmi, rintamajoukkojen harjoitusajat ovat siellä pidempiä kuin niiden varusmiesten, joiden tulisi vastata heitä. Myöskin juuri arvonta ratkaisee, missä järjestyksessä joukkoihin tullaan. Mutta tätä Norjan nykyistä armeijajärjestelmää ei muuten ole vielä kokeiltu taistelussa. – Olen muun muassa pannut muistiin väitteen, että värvätty tykistö harjoittelisi Ruotsissa vain 62 päivää; mutta värvätyt sotilaat värvätään pitkäksi aikaa, ja harjoitukset järjestetään vuosittain tai ainakin useimpina vuosina. Mitä myös meidän viimeisimpiin värvättyihin joukkoihimme tulee, niin ei heille heidän taitojaan pelkästään kuuden viikon harjoitus tuottanut. Alkujärjestäytymisen jälkeen he olivat suurimman osan ensimmäistä vuotta koolla, ja tämä alkujärjestäytyminen säilyi enimmäkseen koko ajan, ja harjoituskertoja pidettiin joka vuosi. Asiantuntijat toki ratkaiskoon näiden molempien järjestelmien välisen paremmuuden. En halua kieltää sitä, mitä eriävässä mielipiteessä on ansiokasta; mutta ei voi olla kiinnittämättä huomiota siihen, että siinä on jotain testaamatonta, se on kokeilu, ja kun meillä Suomessa on niin äärimmäisen vähän kokemusta nykyaikaisesta sodasta, meidän on muita maita vaikeampi tehdä uusia keksintöjä, tehdä kokeiluja.

Valiokunnan ehdotusta vastaan on muun muassa vapaaherra von Born huomauttanut, että on vahingollista saattaa yhteen sivistyneitä ja sivistymättömiä, saattaa yhteen nuorukaisia, joiden moraalinen lähtökohta on erilainen. Siinä voi tosiaan olla ongelma; sellainen ongelma on muun muassa kaikissa isommissa kouluissa; mutta yleensä kuitenkin sivistykseltään ja moraaliltaan korkeammalla tasolla olevilla on paljon suurempi vaikutus muihin, kuin että kävisi päinvastoin. Vapaaherra on halunnut nähdä sellaisessa organisaatiossa ”tasa-arvon autiomaan”; se on pelottava, runollinen ilmaus, mutta ei muuta. Yhteiskunnan eri luokkien keskinäinen kosketus ei koskaan osoittaudu vaikuttavan siihen, että ryhmän yhteinen taso sitä kautta laskisi, vaan toki siten, että sivistyksen ja moraalin yleinen taso sitä kautta nousee. Vapaaherra muistutti itse tänään maassamme toimivasta hienosta organisaatiosta, vapaapalokunnista. Väittäköön ken voi, että palokuntien karskeimmat jäsenet olisivat vaikuttaneet vahingollisesti sivistyneempiin; päinvastoin, jokainen lienee todennut vastakkaisen ilmiön, ja tämä on juuri todiste siitä, mihin sellainen yhteistyö pystyy terveen tasa-arvon hengessä.

Herra August Schauman on useiden muiden tavoin pannut suurta painoa valiokunnan ehdotuksen §:n 11 sanamuotoon; totta, tämä sanamuoto on tärkeä. Valiokunnan ehdotuksen tämä osa on todellakin yksi oleellisista muutoksista keisarilliseen esitykseen verrattuna. Valiokunnan esityksestä on käytävä selvästi ilmi, mitä valiokunta on tarkoittanut, nimittäin että harjoitukset on järjestettävä vuosittain. Melkein voi sanoa, että on pystytty voitonriemulla julistamaan §:n 11 sanamuoto epäselväksi. Muissa vastaavissa tapauksissa, kun huomataan, että jonkin lainkohdan sanamuoto on epäselvä, se yritetään kirjoittaa selvemmäksi. Mikään ei estä tekemästä sitä myös kyseisessä tapauksessa. On edelleen huomautettu, että valiokunnan olisi ollut pidettävä tätä perustuslain kaltaisena pykälänä. On mahdollista, että niin olisi parempi. Haluan sanoa, miksi useimmat valiokunnan jäsenet katsoivat, ettei niin pitäisi olla asian laita. He katsovat näin siksi, että harjoitusajan pituutta voi tarvita ehkä muuttaa, joko pidentää tai lyhentää, kun siitä on saatu kokemuksia; ja että on selvää, että sellaisten kokemusten soveltaminen tuottaa suurempia vaikeuksia, jos muutos tarvitsisi neljän säädyn suostumuksen, kuin jos se tarvitsisi vain kolmen säädyn hyväksynnän. § 14, jota valiokunta on ehdottanut perustuslakipykäläksi, sisältää sen tärkeän säädöksen, missä järjestyksessä taistelukentälle lähdetään, missä järjestyksessä taisteluvelvollisuus astuu voimaan. Tämä on kai kuitenkin yksilön asemalle tärkeämpi säädös kuin edellinen. Samoin tästä §:stä 14 käy ilmi, että harjoituksia on sitä paitsi täytynyt olla. Herra Silfversvanin eriävän mielipiteen kannattajien taholta olisin odottanut paljon vähemmän teräviä huomautuksia sitä periaatetta vastaan, jonka eriävän mielipiteen kannattajien ehdotus jättää tässä nyt muokatussakin lakiehdotuksessa täysin riippuvaksi hallinnosta, eli järjestetäänkö yleensä mitään harjoituksia, koska värvätyt joukot, jotka ovat harjoituksissa välttämättömiä, eivät sisälly ehdotuksen säädöksiin; minun nähdäkseni mainitaan vain, että harjoitus tapahtuu harjoituskaaderien avulla.

Palaan vielä hetkeksi erääseen vapaaherra von Bornin lausuntoon. Hän on sanonut: ruotulaitos, se meillä on; ei meidän tarvitse etsiä uutta. Mutta millainen ruotulaitos meillä on? Onko meillä ruotuarmeija? Meillä se on ollut lyhyehkön aikaa; se lakkautettiin, vaikkei säätyjen taholta ollut annettu siihen vähäisintäkään aihetta; nyt sitä ei ole; sitä ei voida kutsua koolle ilman säätyjen suostumusta, ja kun se on ehtinyt olla voimassa jonkin aikaa, niin voi käydä taas, että se lakkautetaan ja hajotetaan uudelleen ilman säätyjen suostumusta. Sellaisen turvallisuuden tarjoaa lausunto ruotuarmeijasta. Ja jos se siten taas lakkautettaisiin, kenties ajankohtana, jolloin sitä vähiten toivoisimme, niin vajoaisimme jälleen hitaasti alas tyynen idyllin vihreään laaksoon, jonka sisääntuloa ja poistumistietä vartioivat vieraat aseet.

Vapaaherra von Born on korostanut, että valtio saa puuttua asioihin pakkovaltana vain silloin, kun välttämättömyys sen sanelee. Pyydän arvoisaa puhujaa muistamaan, että monilla muilla vähemmän tärkeillä yhteiskunnallisen elämän aloillakin välttämättömyys sanelee valtiovallan toimenpiteet. Tämä ei ole vaihtoehtoista, jotain, joka voidaan tai jota ei voida tehdä, sellaista, mikä saa valtion antamaan ja ottamaan. Valtion pitää tehdä, mikä välttämätöntä on, ei sen enempää; mutta sen ei pidä myöskään jättää suorittamatta niitä toimenpiteitä, jotka ovat välttämättömiä sen ylläpitämiseksi.

Herra August Schauman on muun muassa sanonut, että hän olisi samaa mieltä kuin valiokunnan ehdotus, jos olisi varmaa, että siten päädyttäisiin täydelliseen ja vahvaan, kansalliseen puolustukseen kaikin tarpeellisin asein, mutta että olisi pelkkä harhakuva edes ajatella sellaista mahdollisuutta. Voisin kysyä, miten paljon siitä, mitä meillä nyt maassa on, olisi pysyviä, siunauksellisia valtion instituutioita, jos olisimme pahoina päivinä sanoneet: halu saavuttaa täydellinen valtiomuoto on silkkaa harhakuvaa. Silloin ei päästä pitkälle, silloin ei ajatella vakavasti sitä, että nykyisen ajan on aina tehtävä työtä myös tulevaisuuden hyväksi, jos nykyisen kaltaisessa tapauksessa puhutaan, että halu tehdä paras mahdollinen on pelkkää harhaa. Mutta oli tässä asiassa muuten miten tahansa, jokainen kyselee sisimmästään neuvoa siitä, mitä tulevaisuuden vaatimukset voisivat sisältää. On kuitenkin asioita, jotka ovat tässä kysymyksessä joka tapauksessa objektiivisia syitä. Historiasta on voitu nähdä värvätyn sotajoukon asema lenkkinä yhteiskunnassa. Valtiovallan oikku voi käyttää väärin värvättyjä joukkoja; ne eivät voi olla samanlainen puolustusvoima rauhankin aikana kuin sotilasmahti, joka on perustettu kansalaisvelvollisuuden pohjalle. Ja täydellisen asevelvollisuuslain kautta voimme sitä paitsi saada maahamme koko armeijalaitoksen, joka on säätyjen määräämänä ja järjestämänä; vain siten voimme myös saada lakiin perustuvan säädöksen, että maan poikien on taisteltava isänmaan, ei minkään muun asian puolustamiseksi. Nyt meillä ei ole mitään lakia, joka kirjaimellisesti suojaa sitä vastaan, ettei ruotuarmeijaa voitaisi katsoa velvolliseksi muuhunkin. Siksi on myös tarkasti ilmoitettava, mihin tarkoitukseen katsomme voivamme tarjota yleistä asevelvollisuutta. Olen kaikessa samaa mieltä kuin herra August Schauman on tänään jo esittänyt herra Snellmanin edellisessä istunnossa toiseen suuntaan viitanneen puheenvuoron johdosta.

Koska olen valiokunnassa vaikuttanut siihen ehdotukseen, jonka mietintö sisältää, ja koska olen vakuuttunut siitä, että tämä järjestelmä on vahva ja kelvollinen järjestelmä, on niin, että jatkossa koulutusta voidaan järjestää siihen suuntaan, että lievennetään ja yhä enemmän tasataan kansalaisten velvollisuuksia. En ole tullut tähän käsitykseen sellaisten hienotunteisuussyiden vuoksi, joita eilisen istunnon aluksi esitti muun muassa eräs puhuja, joka ei sitä paitsi näyttänyt tekevän eroa keisarillisessa esityksessä olevan ehdotuksen ja valiokunnan ehdotuksen välillä, vaikka ne on rakennettu oleellisesti erilaiselle pohjalle. On varmaan luonnollista, että käsitykset ovat nyt varsin jakaantuneita. Katson myös, että olisi suotavampaa vetäytyä olemasta mukana kantamassa vastuuta päätöksestä, joka merkitsee niin läpitunkevaa muutosta puolustusjärjestelmässämme. Olisi rauhallisempaa siirtää, torjua, etsiä jokin muu keino, joka olisi lähempänä niitä tottumuksia ja ajattelutapoja, joita meidän pitkä, aseeton olemassaolomme on välttämättä ehtinyt muokata. On kivuliasta tietää myös, että Suomen jalojen naisten joukossa monet ajattelevat kauhulla ja pelolla ankaran asevelvollisuusjärjestelmän saattamista voimaan. Tuntuu myös raskaalta huomata monien poliittisten ystäviensä näkevän asian eri tavalla, kuin mitä itse näkee. Mutta kenelläkään ei voi olla muuta mahdollisuutta kuin puhua ja äänestää oman vakaumuksensa mukaan siitä, mikä Suomen tulevaisuudelle voisi olla parasta. Enemmistön päätös ratkaisee. On siten hyväksyttävä, että mitä kansakunnan edustajien enemmistö asiasta päättää, edustaa myös kansakunnan enemmistön näkemystä, sillä kun vaalit näille valtiopäiville käytiin, niin tiedettiin, että tämä kysymys tulisi esiin, vaikkei kylläkään tiedetty sen yksityiskohtia. Jos säätyjen päätökseksi muodostuisi, että asevelvollisuusjärjestelmä muodossa tai toisessa tulisi maassa voimaan, niin silloin on ainakin tunnustettava, että syy, joka herätti eniten levottomuutta yksityisissä henkilöissä, on kaikkien velvollisuus olla mukana sodan kovissa koettelemuksissa, mutta pääasiassa näkemyksiä erottava kysymys oli valtiopäivien neuvottelujen aikana, miten järjestelmän pitäisi toimia rauhan aikana, siis miten pitäisi menetellä, jotta asevelvolliset miehet kykenisivät mahdollisimman suuren yhteenkuuluvuuden ja voiman avulla täyttämään isänmaan puolustamisen merkittävän tehtävän.

Herra von Ammondt: Kun eilisen istunnon aikana ilmoitin puolustavani asevelvollisuusperiaatteen hyväksymistä, en ollut vielä lukenut herra Silfversvanin uusinta ehdotusta, joka jaettiin eilen Aatelissäädyn jäsenille, ja jonka otsikko on hämäävästi: ”Ehdotus Suomen asevelvollisuuslaiksi”. Väärinkäsityksiä välttääkseni katson, että minun on selitettävä, että toivon yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan järjestelmän hyväksymistä, jota keisarillisessa esityksessä ja Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnössä ehdotetaan, enkä sitä organisaatiota, jota herra Silfversvan puoltaa.

Koska en voi kannattaa herra Silfversvanin eriävään mielipiteeseen perustuvaa ehdotusta, katson velvollisuudekseni ilmoittaa syyni siihen kunnioituksesta arvoisaa eriävän mielipiteen esittäjää ja niitä Aatelissäädyn jäseniä kohtaan, jotka kannattavat hänen näkemystään. Siihen minua rohkaisee lisäksi herra Antellin huomautus, ettei kukaan edellinen puhuja ole edes yrittänyt todistaa, että miliisi soveltuisi huonommin maan puolustamiseen.

Ajattelen niin, että maan sotilasmahdin, oli se suuri tai pieni, täytyy olla ensi sijassa kykenevä ja hyvin koulutettu; aivan, menen niin pitkälle, että minusta on parempi, ettei ole mitään armeijaa kuin että se on huono. Maassa, jossa ei ole armeijaa, asukkaat ovat ainakin tietoisia omasta avuttomuudestaan, ja joutuvat siten olemaan siinä epäilemättä nöyryyttävässä asemassa, että heidän on pyydettävä puolustuksekseen jonkin muun maan joukkoja apuun. Mutta jos taas maalla on omia sotilaita, joiden sotilaallinen koulutus ei vastaa ajan vaatimuksia, se on kaksin verroin surkuteltavampi, koska se tuudittautuu turvallisuuden tunteeseen ja vasta vaaran hetkellä menettää illuusionsa ja seisoo avuttomana vihollista vastassa. Uusimmasta sotahistoriasta voimme löytää väitteeni paikkansapitävyydelle erittäin puhuttelevia todisteita. Serbia ja sen sota Turkkia vastaan on siitä hyvä esimerkki. Nuorilta serbialaisilta miliiseiltä ei oletettavasti puuttunut mieskuntoa eikä isänmaallisuutta, mutta heiltä puuttui sotilaskoulutus, ja siksi he kärsivät jatkuvasti tappioita paremmin harjoitettuja turkkilaisia vakioarmeijan sotilaita vastaan, vaikkeivät nämä todellakaan silloin olleet kunnostautuneet mitenkään erityisen sotakuntoisina. – Ja sellaisen miliisin herra Silfversvan haluaa asettaa puolustamaan Suomea! Miliisin tai asevelvollisen, joka harjoittelisi vain 3 kuukautta, ja nekin kahdelle vuodelle jaettuina! Eräs arvoisa puhuja, herra Antell on tosin vakuuttanut, että nuori alokas voidaan harjoittaa täydellisesti ja kouluttaa kaikkiin tarpeellisiin tilanteisiin muutamassa harvassa viikossa. Herra Antell on todistukseksi kertonut, että useita niistä nuorista miehistä, jotka hiljattain värvättiin Suomen kaartin pataljoonan reservikomppaniaan, on jo lähetetty aktiivipataljoonaan. Herra Antell on täysin oikeassa, mikäli on kysymys sulkeisharjoituksista, mutta kelvollisen sotilaan on osattava niin paljon muutakin; hänen on osattava ampua, miekkailla, voimistella, kaivaa ampumahautoja, rakentaa pattereita ja muita kenttäpuolustusasemia, suorittaa etuvartiopalvelusta ym. Ja kaikkea tätä saavat nuoret alokkaat, joista nyt puhun, opetella niin hyvin kuin pysyvät keskellä sodan tulimyrskyä. Mutta on sitä paitsi jotain, jota ei voi opetella, asia, joka kuitenkin on niin välttämätön jokaiselle joukko-osastolle, jotta se voitaisiin viedä taisteluun voitonvarmana, ja tämä jokin on sotilaan rakkaus joukko-osastoaan, lippuaan kohtaan, ja hänen valmiutensa uhrata henkensä pelastaakseen niiden kunnian. Sellainen uhrauksiin valmis kiintymys joukko-osastoon ja lippuun syntyy ja juurtuu vähitellen, kun ollaan pitkään yhdessä palvelustoverien kanssa, joiden kanssa jaetaan samat surut ja samat ilot. Miliisi, joka kokoontuu lipun ympärille joiksikin harvoiksi viikoiksi, ei tiedä mitään näistä tunteista. Miliisi sellaisena kuin herra Silfversvan ehdottaa, olisi minun mielestäni – silkkaa leikkiä. Sotilasleikit sopivat kyllä koulujemme nuorisolle, mutta eivät niille miehille, jotka kutsutaan täyttämään kaikkein kunniakkain ja samalla vaarallisin tehtävä, joka miehelle voidaan uskoa – isänmaansa puolustaminen vaaran hetkellä.

Herra Grotenfelt: Niin turhamainen en ole, että uskoisin voivani vähäisellä kyvylläni antaa oleellisia lisäpanoksia tähän niin suureen ja tärkeään isänmaalliseen kysymykseen, joka Ritarikunnalla ja Aatelistolla nyt on harkittavanaan, mutta katson, että maalla on oikeus vaatia edustajiltaan, että he tämän kaltaisessa kysymyksessä esittäisivät avoimesti mielipiteensä. Toivon myös, että nimeni säilyisi kunnianarvoisan Aatelissäädyn pöytäkirjoissa niiden joukossa, jotka huolimatta vaarasta tulla syytetyiksi ahdasmielisyydestä, puuttuvasta kyvystä nähdä tulevaisuuteen, ehkä puuttuvasta isänmaanrakkaudestakin ovat uskaltaneet esittää kantansa ja vastustaneet asevelvollisuuden käyttöönottoa isänmaassamme.Myönnän, ettei minulla ole koskaan ollut suurta sympatiaa modernia, preussilaista asevelvollisuusajatusta kohtaan, enkä ole mitenkään joutunut tässä salissa käydyn keskustelun perusteella luopumaan tästä käsityksestä, vaikken myöskään pysty löytämään omalle käsitykselleni mitään oikeutusta siitä asiaintilasta, että Euroopan valtiot ovat melkein kaikki ottaneet tämän järjestelmän omaksi armeijaorganisaatiokseen. Olen päinvastoin täysin vakuuttunut, että tulee aika, ehkä pikemmin kuin luullaankaan, jolloin Eurooppa ravistaa niskastaan varustelun, sen ikeen, jota asevelvollisuudeksi kutsutaan, ja organisoi armeijalaitoksensa vapaalle työlle ja vapaalle yksilölle arvokkaammalla tavalla; mutta vaikka tunnustaisinkin asevelvollisuusajatuksen ja asevelvollisuuden voimaansaattamisen oikeutuksen Euroopan suurvalloissa, en ikinä tukisi äänelläni asevelvollisuuden saattamista voimaan Suomen valtiossa. Olen monta kertaa ja syvän harkinnan jälkeen pudottanut äänestyslippuni Ritarikunnan ja Aateliston uurnaan, mutta olen vain harvoin, ehken koskaan pudottanut sitä olematta niin syvästi vakuuttunut kuin nyt, kun menen pudottamaan ei-ääneni, kun on kysymys preussilaisen asevelvollisuuden saattamisesta voimaan meidän isänmaassamme. – Minulla ei ole mitään vastausehdotusta lausuttavana keisarilliseen esitykseen, mutta pyydän saada yhtyä vapaaherra von Troilin toissapäivänä tekemään ehdotukseen, koska se vastaa lähinnä sitä, mitä olen itsekin ajatellut.

Herra Nils Karl Nordenskiöld: Olen pyytänyt puheenvuoroa voidakseni kunnioittavasti ehdottaa, että Ritarikunta ja Aatelisto haluaisi omalta osaltaan päättää, että säädyt käyttäisivät yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamista koskevan keisarillisen esityksen osalta säädyille Valtiopäiväjärjestyksen §:ssä 71 olevaa oikeutta jättää silloin, kun perustuslakia säädetään, muutetaan, selvitetään tai poistetaan, lopullinen tutkiminen ja ratkaiseminen lepäämään seuraaviin valtiopäiviin asti. Olen saanut tiedoksi, että sama ehdotus on jo nostettu esiin tai tullaan nostamaan yhdessä tai kahdessa muussa säädyssä. Jos tämä ehdotus kattaisi kaksi säätyä ja johtaisi siten säätyvaltiopäivien päätökseen, niin olisin omasta puolestani sitä mieltä, että säätyjen pitäisi, samalla kertaa, kun ne ilmoittavat Keisarille ja Suuriruhtinaalle ratkaisun siirtämisestä, anoa alamaisesti, että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa haluaisi armollisesti kutsua jo seuraavana keväänä koolle ylimääräiset valtiopäivät tekemään asevelvollisuuskysymyksestä lopullisen ratkaisun.

Kun keisarillinen esitys yleisen asevelvollisuuden voimaan saattamisesta Suomessa jaettiin viime keväänä säädyille, kiiruhti varmasti jokainen edustaja jännittyneen kiinnostuksen vallassa lukemaan sen läpi. Asevelvollisuusvaliokunnan mietintö jaettiin kuitenkin vasta puolitoista viikkoa sitten. Valiokunta on muuttanut keisarillista esitystä perustavanlaatuisella tavalla, valiokunta vaatii, että Suomen tulee kehittää moninkertaisesti tehokkaammat sotavoimat kuin mitä keisarillinen esitys ehdottaa, ja valiokunnan mietintöön on loppujen lopuksi liitetty eriävä mielipide, joka on herättänyt vilkasta vastakaikua edustajien keskuudessa. Tämän asiakirjan tutkimiseen, joka sisältää niin uusia ja merkittäviä ehdotuksia, on säädyillä ollut mahdollisuus puolentoista viikon ajan, siis puolentoista viikon ajan. Ruotsissa on jo vuosikymmeniä pohdittu armeijakysymystä, eikä vieläkään ole onnistuttu löytämään ratkaisua, jota voitaisiin pitää siinä määrin virheettömänä, että se uskallettaisiin päästää keskustelun tasolta käytännön toteutuksen tasolle. – Ruotsista on sanottu, että se on jähmeä kansakunta, joka on täynnä kiirettä. Omasta vähäisestä puolestani pelkään, että jos asevelvollisuuskysymys saatetaan kovalla kiireellä jo näiden valtiopäivien ratkaistavaksi, niin kenties historia sanoo jonain päivänä Suomen kansakunnasta: se oli jähmeä kansakunta täynnä kevytmielisyyttä. Jokainen tietää, että Asevelvollisuusvaliokunnan jäsenillä on varma käsitys Suomelle sopivimmasta asevelvollisuusjärjestelmästä, ja on selvää, että niin on myös asian laita korkeasti kunnioitettujen armeija-ammattilaisten keskuudessa, jotka istuvat ja tekevät päätöksiä tässä säädyssä, mutta varmaankaan kukaan ei voi uskoa, että kaikki muut edustajat ovat kyenneet hankkimaan itselleen niin lyhyessä ajassa kuin puolessatoista viikossa riittävää käsitystä niistä monenlaisista asioista, jotka on otettava huomioon, kun ratkaistaan tämän rakkaan isänmaamme koko tulevaisuutta niin syvästi koskettava kysymys. Olisi kuitenkin toivottavaa, että Asevelvollisuusvaliokunnan mietintö voisi jokaisen muun valiokuntamietinnön tavoin saada osakseen puhdistavan, kaikinpuolisen tarkastelun. Näiden valtiopäivien aika on kuitenkin edennyt jo niin pitkälle, ettei tällainen tarkastelu voisi parhaimmassakaan tapauksessa olla muuta kuin hätäinen huitaisu.

Ellei ehdotus asevelvollisuutta koskevan keisarillisen esityksen jättämisestä lepäämään seuraaviin valtiopäiviin saakka saisi säätyjen hyväksymistä, niin annan omasta puolestani ääneni herra Silfversvanin eriävän mielipiteen puolesta. Puhujat, joilla on paljon parempi kyky pukea ajatuksensa sanoiksi, kuin mitä minulle on suotu, ovat jo esittäneet kunnianarvoisalle säädylle ne motiivit, jotka minua tähän johtavat. Yhden haluan vielä kuitenkin lisätä. En kohdista sanojani sodan onnettomuuksiin; ei, suuntaan ne rauhaan, siihen rauhaan, joka Asevelvollisuusvaliokunnan mukaan kangastaa Suomen kansalle. Jos valiokunnan mietintö hyväksyttäisiin, jos valiokunta onnistuisi viemään Suomen rauhantilasta aseistetun rauhan tilaan, jos sittemmin tämä aseistetun rauhan tila osoittautuisi ylittävän suuressa määrin köyhän Suomen sekä aineelliset että henkiset resurssit, niin ei kuitenkaan mikään, ei mikään perääntyminen aseistetun rauhan kirouksesta olisi mahdollista. Jos sitä vastoin hyväksyttäisiin herra Silfversvanin asevelvollisuusjärjestelmä, ja se todettaisiin myöhemmin puutteelliseksi, sitä voitaisiin monin tavoin kehittää, kuten eräs arvoisa puhuja, herra Pippingsköld, on jo korostanut, eli jos siis kokemus niin vaatisi, muokata jopa valiokunnan ehdotuksen kaltaiseksi. Yleisesti katsotaan, että kaikissa uusissa ja meidän olosuhteissamme kokeilemattomissa uudistuksissa on edettävä tiettyä varovaisuutta noudattaen. Missä voisi kuitenkaan varovaisuus olla enemmän tarpeen kuin tässä näin kohtalokkaassa uudistuksessa?

Saanen vielä lopuksi palata ehdotukseen keisarillisen esityksen jättämisestä lepäämään ylimääräisiin valtiopäiviin asti. Jos otetaan huomioon kaikki valtiopäiväedustajat niin voi tuskin uskoa muuta, kuin että vain varsin vähäinen enemmistö voidaan saada jonkin nyt edessämme olevan asevelvollisuusehdotuksen kannalle. Jos ratkaisua siirretään ainakin muutamalla kuukaudella, voisi ratkaisulle epäilemättä muodostua huomattava enemmistö; ja joka tapauksessa enemmistöllä olisi se etu puolellaan, ettei vähemmistö olisi silloin oikeutettu katkeraan valitukseen siitä, että on ilman perustuslain sallimaa kypsää harkintaa rynnätty ratkaisemaan kysymys, joka mitä syvimmin puuttuu yksilöiden pyhimpiin oikeuksiin.

Vapaaherra Rabbe Wrede: Minun täytyy anoa kunnianarvoisalta säädyltä lupaa, kun pyydän vielä kerran puheenvuoroa tästä tärkeästä kysymyksestä, enkä tee sitä kehittääkseni mitään uusia näkökulmia vaan vastatakseni ihan lyhyesti joihinkin minua vastaan tehtyihin huomautuksiin. Niiden moninaisten väärintulkintojen joukossa, joita on, kuten minäkin uskon, tahattomasti tehty minun ja minun kanssani samalla tavoin ajattelevien väitteistä, on kai kummallisin se, että asettuisimme vastustamaan kaikkea maan puolustamiseksi perustettavaa armeijaa koskevaa. Olemme nimenomaan korostaneet valmiuttamme tässä asiassa, eikä säädyn jäsenten keskinäinen kunnioitus toistensa asiallisia mielipiteitä kohtaan salline, kuten on tehty, leimata meidän valiokunnan mietinnöstä poikkeavia ehdotuksiamme epäsuoraksi torjunnaksi, naamioiduksi ”non possumus” -mielipiteeksi. Pyydän saada tässä yhteydessä ottaa esiin muutamia säätymme eri jäsenten väitteitä. Täällä on lausuttu varoituksia nyt käsillä olevan lakiehdotuksen hylkäämisen seurauksista. On vihjailtu ties mistä tuntemattomista vaaroista, joita lain hylkääminen voisi aiheuttaa, on jopa sanottu, ettei käy päinsä, että Suomi hyväksyisi jonkin muun järjestelmän armeijalaitoksekseen kuin yleisen asevelvollisuuden. Nämä uhkaukset sisältävät yrityksen vaikuttaa säätyjen harkinnanvapauteen; sellaiset yritykset on ankarasti tuomittu kaikissa parlamentaarisissa istunnoissa jopa niin ankarasti, että Englannin parlamentissa on kiellettyä mainita hallitsijan mielipidettä jossain asiassa. Olen kyllä vakuuttunut siitä, ettei tässä kunnianarvoisassa säädyssä tarvitse kokea tällaisten tai vastaavien varoituslaukausten vaikutusta, vaan saamme velvollisuutemme mukaisesti olla vain oman vakauksemme johdattamia, kun katsomme, mikä on maalle parasta ja hyödyllisintä, mutta minun on kuitenkin vakavasti valitettava, että sellaisia yrityksiä on tehty, ja esitettävä tätä menettelyä vastaan tiukkasanainen protestini. Jalomielinen monarkki, joka nyt hallitsee Suomea, on niin monta kertaa osoittanut ymmärtävänsä meidän toiveitamme ja suostuvansa niihin, että tässäkin kysymyksessä avoin ja rehellinen vastaus, otettaisiin varmasti hyväntahtoisesti vastaan, vaikka se poikkeaisikin keisarillisesta esityksestä. Käsitän aivan hyvin, että on sopimatonta asettaa kunnianarvoisan säädyn kärsivällisyyttä suuremmalle koetukselle selostamalla mielipiteideni täydellistä kehitystä ja motivointia mitä tulee valtion oikeuteen yksilöä kohtaan; sallittakoon minun kuitenkin tehdä pieni huomautus niitä hyökkäyksiä vastaan, joita kaksi tämän säädyn korkea-arvoista jäsentä, herrat Montgomery ja Rein ovat tehneet. Ne teoriat, joihin arvoisat puhujat viittaavat, perustuvat suunnilleen siihen, että mitä on antanut, se on oikeus ottaa takaisin, keitä on ottanut tehtäväkseen suojella, niille on oikeus tehdä väkivaltaa ja tuhota. En puutu näihin lauseisiin, mutta lisään, että jos valtion oletetaan voivan vaatia kansalaisiaan uhraamaan vakaumuksensa ja omantuntonsa eli sen, mikä on heille kaikkein kalleinta, niin tämä lause edellyttää valtion kaikkivaltiutta, yksilön olemassaoloa vain valtion tähden. Se edellyttää, ettei ole olemassa mitään korkeampaa voimaa kuin valtion, ei mitään mahtia, jonka käsky voisi joutua ristiriitaan valtion kanssa. Jos nämä lauseet olisivat oikein, niin esimerkiksi ensimmäisten kristittyjen velvollisuus olisi ollut totella käskyä, kun heidän käskettiin palvoa Rooman keisaria jumalana, vaikka se olisi heille merkinnyt epäjumalanpalvontaa. Mutta jätän tämän kysymyksen vastaamatta, koska väitteitäni voi puolustaa yhtä hyvin, oli vastaus tähän mikä tahansa. Kumpikin mainituista puhujista myönsi, ellen erehdy, että valtiolla on kyseinen oikeus vain, kun sen olemassaolo on vaarassa, kun on kyse ollako-vai-eikö-olla -tilanteesta sekä järjestyksen pitämisestä yllä. Nyt on kuitenkin niin, että kun kansalainen on kerran otettu asevelvollisten riveihin, niin valtio voi todellisuudessa käyttää häntä aivan muuhun tarkoitukseen kuin tähän. Olen aikaisemmin osoittanut, miten asevelvollisten armeijoita on käytetty ja pidetty erittäin sopivina käymään kaikkein epäoikeudenmukaisinta valloitussotaa, aivan niin, taistella ihmiskunnan pyhimpiä oikeuksia vastaan. Juuri sellaisissa tapauksissa sotimisvelvollisuus sisältää väkivaltaa yksilön vakaumusta kohtaan; ei siinä ole kyse isänmaan puolustamisesta. Silloin täytyy kai uskoa, että kaikista maista Suomi olisi ainoa, jonka armeijaa ei käytettäisi muihin tarkoituksiin kuin siihen, mihin se on oikeutettu. Meidän poliittinen asemammeko, meidän yhdistymisemme suurvaltaan, jonka sotaa käydään ottamatta Suomen etuja huomioon, sekö oikeuttaa meidät sitä toivomaan, vai onko sotilasvallan ominaisuus, että se on vain yksi ainoa sotakone? Suotakoon minulle anteeksi, etten voi näistä seikoista tehdä juuri tuollaisia johtopäätöksiä. Siis: vaikka se lause olisikin totta, että valtio voi olemassaolonsa ylläpitämiseksi vaatia kansalaistaan uhraamaan henkensä ja verensä, sekä toimimaan tavalla, joka on ristiriidassa sen kanssa, minkä hän katsoo oikeaksi, niin tätä lausetta ei voi täällä soveltaa. Viimeisimmässä puheenvuorossaan herra Mechelin on sanonut, että Suomen valtion suvereenisuus on menty kieltämään. Jos puhuja tällä, kuten uskon, tarkoitti erästä minun lausumaani, niin en ole kieltänyt tätä suvereenisuutta muussa mielessä kuin siten, ettei Suomella ole mitään itsenäistä ulkopolitiikkaa, että Venäjän intressit määräävät nämä sodat ja suhteet ulkovaltoihin. Tämän on myös valiokunta itse myöntänyt mietintönsä sivulla 48, enkä ole siten kieltänyt muuta kuin sen, minkä valiokuntakin on kieltänyt. Herra Mechelin sanoo edelleen, että kansalaisten oikeuksien on vastattava heidän velvollisuuksiaan. Tämä näyttää minusta pakostikin johtavan siihen, ettei kansalaisella, joka ei voi ratkaista sodan ja rauhan kysymystä, myöskään ole velvollisuutta henkilökohtaiseen sotapalvelukseen. Herra Lagerborg korosti eilisessä istunnossa, miten me kansallisen puolustuksen järjestämällä laskisimme vahvan kulmakiven perustuslailliselle valtiomuodollemme. Mutta muodostaako silloin valiokunnan ehdotuksen mukaan koottava armeija sellaiset puolustusvoimat? Olen sanonut, ettei minulla ole kaikkea sotilaallista tietämystä, mutta tahtoisin kysyä herroilta asiantuntijoilta, voidaanko muutamalla yhden aselajin pataljoonalla puolustaa maata? Valiokunta esittää kyllä alamaisesti toivomuksen tykistön välttämättömyydestä, mutta tämän toiveen Hänen Majesteettinsa voi joko hyväksyä tai jättää huomiotta. Ja edelleen, vahvistetaanko perustuslaillista valtiomuotoa hyväksymällä lain, joka puuttuu merkittävästi henkilökohtaiseen vapauteen, lain, joka ottaa käyttöön kansan oikeudentuntoa vastaan taistelevan arvontajärjestelmän, ja lopuksi lain, joka riistää rauhallisilta kansalaisilta yleisen lain suoman turvan ja asettaa ne ilman säätyjen käsittelyä syntyneen sotalain ankarien määräysten alaisiksi? – En usko, että nämä ovat sellaisia kulmakiviä, joille perustuslaillinen valtiomuoto rakennetaan. Olemme oppineet, että yleinen lakimme on meidän aseeton turvamme, mutta nyt yritetään turvata asemamme asettamalla Suomen kansalaiset lain suojaa vaille, vaikkeivät he ole mitään rikosta tehneetkään. En halua viedä enempää kunnianarvoisan säädyn kallista aikaa; mutta koska en oletettavasti enää pyydä puheenvuoroa tästä kysymyksestä, halusin nyt vain lopuksi toistaa jo aikaisemmin esittämäni näkemykset.

Herra Robert Björkenheim: En halua viedä kunnianarvoisan säädyn aikaa esittämällä uudelleen herra Silfversvanin esittämää eriävä mielipidettä puoltavia syitä, joita olen jo pääasiassa kannattanut. Keskustelu tästä aiheesta, tärkeimmästä asiasta, joka täällä on koskaan käsiteltävänä ollut, alkaa tällä kertaa käydä loppuaan kohti. Äänestyksen tuloksesta, jos nyt sitten äänestetään, ei ole epäilystäkään, se on ollut selvää jo kyllin kauan. Olemme toissapäivästä saakka olleet vakuuttuneita siitä, että numeerinen enemmistö on meitä vastaan. Vakuuttuneiksi meitä ei ole saatu, vaan vain äänestyksessä hävinneiksi. Koko ajan, jonka keskustelu on jatkunut, olemme kuitenkin olleet vakuuttuneita yhdestä asiasta, nimittäin jokaisen keskusteluun osallistuneen rehtiydestä ja isänmaallisesta ajattelutavasta, oli hän kummalla puolella tahansa. Tämän me sanoimme keskustelun alussa, ja sanon sen nyt vielä keskustelun lopussa.

Sanon aivan avoimesti, että myös minulle kuten joillekin muille säädyn jäsenille on ollut raskasta ja on edelleenkin seistä eri rivissä kuin jotkut niistä arvoisista säädyn jäsenistä, joihin minua sitoo, ei vain ystävyyden side, vaan myös yhteinen työskentelymme tässä salissa vuodesta 1863 lähtien. Jos olenkin, kuten minusta tuntuu, lausunut jonkin sanan asiayhteyden minua siihen pakottamatta, ja joka on otettu pahastuen vastaan, niin pahoittelen tätä sanaa. Ja koska, kuten sanottua, olen ollut vakuuttunut jokaisen täällä istuvan isänmaallisuudesta, niin jonkun toisen tahallinen loukkaaminen on ollut minulle mahdotonta, minkä lisäksi asian painoarvo on ollut niin suuri, että sen käsittelyssä kaikki henkilökohtaisuudet ovat häipyneet mielestäni. Älköön täällä silloin unohdettako, että vähemmistö, joka on jo pitkään nähnyt olevansa vähemmistö, uskoo oman käsityksensä mukaan, että enemmistö vie maata tässä kysymyksessä teille, joilla useimmat pyhät periaatteet meidän käsityksemme mukaan asetetaan peliin. Olkoon tämä anteeksipyyntönä, jos olen lausunut jonkin tarpeettoman tai mahdollisesti loukkaavan sanan.

Toivotaan, etteivät epäilyt sen päätöksen seurauksista, jonka tämän säädyn enemmistö on nyt valmis tekemään, ja jonka tekemiseen vastustajillani on vakaumukseni mukaan ehdottomasti valta – sillä, kuten sanottua, en epäile ollenkaan, missä enemmistö on – siis toivotaan, etteivät nämä epäilyt tulevaisuudessa toteudu. En kuitenkaan uskalla itse sitä toivoa. Mutta vetoan tähän enemmistöön, jolla on tänään valta käsissään, ja kysyn: oletteko niin vahvasti vakuuttuneita sen näkemyksen oikeellisuudesta, joka teillä on, onko se toimenpide, jota olette parhaillaan toteuttamassa, maalle niin hyödyllinen, että haluatte jo nyt ottaa vastuun sellaisen päätöksen tekemisestä, jota ei tehtynä enää saa tekemättömäksi, vai teettekö tämän päätöksen vasta muutaman kuukauden kuluttua, kun Suomen kansa on ensin saanut kuulla siitä kohtalokkaasta ehdotuksesta, joka edessämme on, eikä edes täyttä kahta viikkoa sen jälkeen, kun valtiopäiväedustajat ovat päässeet tutustumaan valiokunnan ehdotukseen? – Oletteko niin varmoja asiastanne, ettette katso edes tarpeelliseksi vaatia uusia vaaleja? Kuitenkin perustuslaissamme sanotaan, niin epätäydellinen kuin se monessa tapauksessa onkin, että meille on taattu perustuslaillisissa kysymyksissä oikeus ja valta vedota Suomen kansaan, ellemme ole täysin varmoja, että siitä päätöksestä, jota olemme tekemässä, on maalle hyötyä, ja antaa kansan valita uudet edustajat niistä säädyistä, joiden edustajat ovat valittavissa, sekä sallia tässä säädyssä sukujen päämiesten antaa uudet valtakirjat, jotka on tarkoitettu vain kyseessä olevan kysymyksen ratkaisua varten. Herra Nordenskiöld ehti jo edelläni osittain puhua siitä, mitä minun piti sanoa. Uskallan sen vuoksi vain pyytää nöyrimmin tältä kunnianarvoisalta säädyltä, että se päättäisi omalta osin voimassa olevan valtiopäiväjärjestyksen §:n 71 mukaisesti, että nyt kyseessä oleva lakiehdotus jätettäisiin lepäämään seuraaviin valtiopäiviin saakka. Uskallan sen lisäksi kunnioittavasti ehdottaa, ettei tätä päätöstä tulkittaisi siten, kuin että Suomen edustajat haluaisivat vain lykätä Suomen kansan maanpuolustusvelvollisuuden täyttämistä, vaan että samalla päätettäisiin anoa Hänen Keisarilliselta Majesteetiltaan, että asia voitaisiin käsitellä ylimääräisillä valtiopäivillä, jotka kutsuttaisiin koolle niin pian kuin Hänen Majesteettinsa katsoisi armollisesti voivansa niiden kutsumista puoltaa, sekä että nämä ylimääräiset valtiopäivät kutsuttaisiin koolle vain tämän kysymyksen käsittelyä varten, ja että niissä äänestys tapahtuisi ainoastaan tästä asiasta, eivätkä muut intressit saisi vaikuttaa siellä tehtävään päätökseen. Toistan, että myös tämän nyt minun esittämäni ehdotuksen ratkaisu on saman enemmistön käsissä, joka voi suoraan hyväksyä valiokunnan ehdotuksen, jos se niin haluaa. Juuri tälle enemmistölle alistan tämän nyt tekemäni ehdotukseni hyväksymisen vetoamisesta Suomen kansaan tässä elintärkeässä kysymyksessä.

Herra Robert Ehrnrooth: Kun jo niin monta puhujaa on erityisen ansiokkaasti esittänyt näkemyksiä, jotka minäkin jaan tästä meidän maallemme niin merkityksellisestä kysymyksestä, tarkoitukseni ei ollut viedä enää Ritarikunnan ja Aateliston kallista aikaa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun en tietoisena sanallisesta kykenemättömyydestäni usko voivani vaikuttaa erilailla ajattelevien mielipiteisiin, mutta kun edellisen keskustelun aikana eräs arvoisa puhuja, herra Antell, esitti hämmästyksensä siitä, ettei kukaan sotilasammatin erikoistuntija ole yrittänyt vastata niihin näkemyksiin, joita hän niin elävästi kehitteli, ja jos ymmärsin arvoisan puhujan oikein, hän näytti tekevän sen johtopäätöksen, ettei hänen ehdotuksensa sopivuutta vastaan ollut sotilaallisessa mielessä mitään huomautettavaa, katsoin, että minun oli pakko pyytää puheenvuoroa kommentoidakseni niin epäoikeudenmukaista olettamusta. Varmana siitä, että sekä arvoisaa puhujaa kuten kaikkia muitakin hänen laillaan ajattelevia on ohjannut tämän kysymyksen ratkaisussa mitä lämpimin isänmaanrakkaus, olin aikonut jättää heille heidän illuusionsa puolustamansa ehdotuksen erinomaisuudesta vakuuttuneina kuten minäkin, että tämä mielestäni sotilaallisessa suhteessa käytännössä toteuttamiskelvoton ehdotus tuomitsisi itse itsensä. Ehdotuksen virhe on lähinnä siinä, että se on luullut löytävänsä pienestä värvätystä kantajoukosta tarvittavan elementin hoitamaan aseenkäytön opetuksen kaikille nuorille, asevelvollisuusiässä oleville miehille. Tämä ei kuitenkaan ole mahdollisuuksien rajoissa, koska jokaisen kantajoukon henkilön, jonka voidaan olettaa kykenevän alokkaiden opettamiseen, olisi otettava opettaakseen niin suuren joukon asevelvollisia, että heidän opettamisensa niin niukasti mitoitettuna harjoitusaikana ei voisi olla muuta kuin pinnallista, ja siten asevelvollisten joukko-osasto olisi täysin käyttökelvoton kenttäpalvelukseen. – Tämä on tosiasia, jota ei kukaan vähänkään sotilasammattia tunteva voine kieltää.

Ehdotus on väärässä myös siinä, että se haluaa yhdistää toisiinsa niin erilaiset elementit kuin värväyksen ja asevelvollisuuden, mikä minun mielestäni sisältää moraalisessa mielessä suuren vaaran nuorille asevelvollisille. Kun hyväksytään periaatteessa vain vapaaehtoisuusperiaate, niin ehdotetaan, että asevelvollisten kaadereiksi kootaan värvättyjä kantajoukkoja. Vapaaehtoisuuden ja värväyksen sekoittaminen toisiinsa osoittaa täydellistä tietämättömyyttä värväyksen mysteereistä. Vaikka olisin mieluiten toivonut, että nämä olisivat jääneet kasarmin muurien sisäpuolelle piiloon läpitunkemattoman verhon taakse, minun velvollisuuteni vaatii kuitenkin tässä tilanteessa, kun niin moni arvoisa Aatelissäädyn jäsen on kohottanut äänensä värväysjärjestelmän puolesta, torjua erittäin jyrkästi kaikkien värväysjärjestelmään perustuvien ehdotusten hyväksymisen. Teen sen kaiken sen kokemuksen perusteella, jota olen koonnut värvätyistä sotajoukoista oltuani niissä eri asemissa monivuotisen palvelukseni aikana. Tässä salissa olen hämmästyksekseni kuullut, että värvätty sotilas astuu sotapalvelukseen vapaasta tahdosta ja ammattiinsa mieltyneenä. Tämä vapaa tahto on kuitenkin vain näennäinen, ja illusorisen vapauden taustalla on pakko raskaimmassa muodossaan; niinpä, usein on epätoivo paheiden rotkoon sortuneen elontien vuoksi pakottanut miehen kevytmielisyytensä valitettavana uhrina ottamaan värväys nimellisesti vapaasta tahdostaan, joskus hän tekee sen myös pystyäkseen värväyspennosillaan löytämään keinon omantunnon syyttävän äänen tukahduttamiseen.

Asiaan vihkiytymättömästä nämä sanat voivat kuulostaa liioitelluilta, mutta valitettavasti ne ovat kuitenkin totta, eikä niitä voi kieltää kukaan värvätyssä joukossa palvellut. Minulla on ollut tilaisuus varmistaa paikan päällä, että tilanne on samanlainen Englannissa, jossa värväysjärjestelmä on edelleen säilytetty, ja tässä on syy, että Englannin sotalainsäädännössä on rangaistusmuotoja, jotka Euroopan muissa sivistyskansoissa leimataan barbaarisiksi.

Haluan kysyä: olisiko oikein ja harkittua jättää nuorten asevelvollistemme aseenkäyttöharjoitukset näiden yhteiskunnan mustien lampaiden johdettaviksi, tai että heille uskottaisiin yksi arvokkaimmista kansalaisvelvollisuuksistamme, kruunun ja isänmaan puolustaminen? En usko; enkä koskaan kannata äänelläni ehdotusta, jonka soveltaminen tuottaisi onnettomuutta maallemme.

Herra Robert Lagerborg: Koska keskustelu tästä kysymyksestä on jo ehtinyt edetä niin pitkälle, että ratkaisu lienee kohta edessämme, ja koska sama on sitä paitsi jo otettu esiin monen päivän aikana ja se todella olisi lupa saattaa loppuun tänään, vaikka se tapahtuisi yön myöhäisinä hetkinä, en halua enää viedä pidempään säädyn aikaa ryhtymällä kommentoimaan joitakin heittoja, joita on tehty eilistä puheenvuoroani vastaan. Pyydän vain saada pitäytyä tähän uuteen kysymykseen, jonka kaksi arvoisaa puhujaa on hetki sitten ottanut esiin. Herra Silfversvanin ja hänen kanssaan samoin ajattelevien ehdotus tähtää lykkäyksen anomiseen tämän asian ratkaisemiseen. Kaksi tämän säädyn jäsentä on pyytänyt lykkäystä perustuslain pohjalta; on erityisesti vedottu oletettuun enemmistöön ja pyydetty sitä ottamaan huomioon useita varteenotettavia näkökohtia. Tällä hetkellä en tiedä millaisille näkemyksille enemmistö löytyy, kun Ritarikunta ja Aatelisto tekevät päätöksensä, sillä on osoittautunut useammin kuin kerran, että tämän säädyn läsnäolevan jäsenistön koostumus voi vaihdella tunti tunnilta olennaisestikin. Siten en nyt usko kuuluvani enemmistöön, kun otan vapauden esitellä epäilyjäni tämän asian lykkäämistä kohtaan. Pyydän saada kiinnittää huomiota siihen, että tämän asevelvollisuuskysymyksen oleminen edessämme on ollut maassamme tiedossa jo kyllin pitkään. Jo ennen viimeksi käytyjä valtiopäiviä tiedettiin, että ehdotus, joka nyt on annettu säätyjen käsiteltäväksi, oli tarkoitettukin näiden valtiopäivien ratkaistavaksi, joten valtiopäivävaalit käytiin tämä asia huomioon ottaen. Myönnän kyllä, että voi olla aika monta, jotka vielä viime hetkellä epäilevät sitä mielipidettä, joka heillä on oikeuden mukaan oltava tästä asiasta. Mutta uskon, että jos tämä ehdotus joutuu lojumaan vuosikausia pöydällä, on varmaan sama epäröintikin yhä olemassa. Kysymys on nimittäin sitä luokkaa, että jokaisen on aina vaikea pystyä täsmällisesti sanomaan: näin meidän pitää menetellä, juuri tähän suuntaan meidän pitää kulkea; vain se kykenee tuomaan maallemme onnea ja siunausta. Toinen puoli voi, siinä missä toinenkin, erehtyä siitä yhtä paljon, ja minulla oli eilen kunnia korostaa, että näiden samojen ahdistuneiden tunteiden vallassa meidän molempien osapuolten on asteltava vaaliuurnalle, tapahtui se sitten nyt tai vasta vuoden tai parin kuluttua. Käsitykseni mukaan tämän kysymyksen lykkäys merkitsee epävarmuutta, lykkäys merkitsee jatkuvaa puolustuskyvyttömyyttä, lykkäys merkitsee puolustuskysymyksen heittämistä erilaisten mahdollisuuksien varaan, joista meillä ei ole seuraavalla kerralla sen enempää tietoa. On viitattu Ruotsin valtiopäiviin, jotka ovat käyttäneet perusteellisesti aikaa tutkiakseen tätä asiaa, että se on ollut esillä vuosikymmeniä, eikä sitä ole vieläkään ratkaistu, että siellä on aivan kuten meilläkin vahva asevelvollisuusehdotus ja toinen, heikko sellainen, ominaisuuksiltaan sama kuin se, jota eriävässä mielipiteessä on ehdotettu. Jos Ruotsi voikin meitä luottavaisemmin sanoa: ”meillä on paljon hyvää aikaa, me tutkimme kysymystä vielä kymmenen vuotta”, niin ei sen vuoksi ole sanottu, että asia on täällä toisella kertaa, ehkei edes muutaman kuukauden tai vuoden kuluttua, yhtä paljon meidän omissa käsissämme kuin nyt. Onko tätä kysymystä todella tarjottu meidän vastattavaksemme, ja jääkö avoimeksi, että ellemme syystä tai toisesta pysty sitä hyväksymään, niin voimme saada sen vielä uudelleen päätettäväksi? Epäilen ainakin sitä, että se olisi juuri sillä tavoin annettu, epäilen sitä niiden tosiasioiden pohjalta, jotka eivät liene tälle arvoisalle säädylle täysin tuntemattomia. On esitetty, että jos tämä ehdotus hyväksytään, ja siitä tulee laki, niin enää ei olisi mitään paluuta aseistetun rauhan kauhuista, niistä kauhuista, jotka muodostuvat siitä, että meidän on kutsuttava armeijaan 5 000 miestä rauhan aikana eli toisin sanoen 2 000 miestä enemmän kuin se osa tätä säätyä, joka on kannattanut herra Silfversvanin eriävää mielipidettä, toivoo kokoavansa samaan tarkoitukseen. Ajattelen lähinnä, etten haluaisi hetkeksikään asettaa maata sen mahdollisuuden eteen, joka joskus voi tapahtua siksi, ettei ole tartuttu ohikiitävään hetkeen, mahdollisuuden, että joudumme korjaamaan katkerien hedelmien sadon, että meitä halveksitaan ja kärsimme pilkkaa ja häväistystä. Sen vuoksi aion omalta osaltani vahvasti vakuuttuneena, että uskon toimivani oikein, äänestää, ettei tälle asialle myönnettäisi lykkäystä. On sanottu, että mikäli kiiruhdamme ratkaisua, niin jälkimaailman tuomio vuoden 1877 valtiopäiville voisi mahdollisesti olla, että he olivat jähmeän kansakunnan edustajia, kevytmielisyyttä täynnä. Voin siihen vastata, ettei kukaan voi tietää, millainen jälkimaailman tuomio tulee olemaan, mutta se voi yhtä hyvin kuulostaa tällaiselta: siinä oli viisas kansa, joka ei antanut oikean hetken kulkea ohitseen.

Herra August Schauman: Jo aamupäivällä esittämäni pohjalta pyydän saada yhtyä herrojen Nordenskiöld ja Björkenheim tekemiin esityksiin tämän asian lykkäämiseksi Valtiopäiväjärjestyksen §:n 71 mukaisesti. En halua ryhtyä edellisen puhujan tavoin profeetaksi ja tietää, että juuri tämä on oikea hetki Suomen pukeutua haarniskaan; ja uskon, että tämän jälkeen voi tulla hetki, joka on vielä parempi. Sellaisia motiiveja ei voi esittää päätöksen perusteiksi, jotka eivät voi olla muuta kuin hätäisiä, koska, kuten jokainen tietää, ja josta jo aamupäivällä annoin esimerkin, eivät edes ne ihmiset, jotka ovat ottaneet tämän asian erityisesti omakseen, ole ehtineet sen lähemmin perehtyä asiaan kuin huomata, ettei korjauksista heidän ehdotukseensa ollut vielä ehtinyt edes painomuste kuivua.

Vapaaherra Hisinger: Pyysin puheenvuoroa kannattaakseni ehdotusta asian jättämisestä pöydälle. Samoin haluaisin kannattaa vapaaherra von Troilin tekemää ehdotusta, että herra Silfversvanin ehdotuksen pohjalta tehty uusi esitys annettaisiin säädyille samoilla ylimääräisillä valtiopäivillä, joille nyt keskustelussa ollut kysymys lykätään.

Vapaaherra V. von Born: Olen varmaan tämän kysymyksen käsittelyn alussa sanonut, etten ehdota enkä hyväksy sellaista keinoa, joka nyt on tullut puheeksi yhdennellätoista hetkellä. En voinut tuolloin uskoa, että tässä säädyssä kohoaisi niin monta ehdottomasti asevelvollisuutta kannattavaa ääntä kuin nyt on tapahtunut. Koska nyt kuitenkin seison sen kammottavan mahdollisuuden edessä, että tämä sääty varmasti ratkaisevalla äänellään kannattaisi tätä asevelvollisuusehdotusta, en voi muuta kuin luopua omasta mielipiteestäni ja liittyä tähän pyyntöön – vaatimukseen tai anomukseen, miksi sitä sitten halutaankin kutsua – lykkäyksestä. Annetaanhan elinkautiseen tuomitullekin lykkäystä; eivätkö silloin myös Suomen säädyt ja Suomi voisi saada lykkäystä. Yhdyn herra Norderskiöldin ehdotukseen.

Herra Taube: Minä puolestani pyydän saada ilmoittaa olevani jokaista tämän kysymyksen ratkaisemiselle anottavaa lykkäystä vastaan. Nyt on hetki, jolloin se pitää ratkaista. Jos sitä siirretään, oli se sitten muutamalla tunnilla, päivällä ehkä vuodella, jotka vielä lisättäisiin siihen puolustuskyvyttömään aikaan, ennen kuin Suomi pystyy täysin varmasti puolustamaan itse oikeuksiaan, jotka kuitenkin vaativat muiden kunnioitusta, ettei se menettäisi itsetietoisuuttaan ja vajoaisi ennakkoluuloihin. Aika on nyt käsillä. Lykkäys jääköön sikseen.

Herra B. O. Schauman: Kun herra Nordenskiöld tässä salissa ensiksi vaati lykkäystä, tai että pitäisi mennä Hänen Majesteettinsa eteen pyytämään ylimääräisten valtiopäivien kutsumista koolle, koska säädyillä oli ollut nyt kohta päättyvillä valtiopäivillä niin vähän aikaa perehtyä tähän tärkeään asiaan, joka oli annettu heidän käsiteltäväkseen, ja siten aiheutui kiire, jolla asia olisi käsiteltävä, olin siitä todella ällistynyt, sillä vaikka kenties nyt kuulun enemmistöön, en olisi missään nimessä halunnut, että tätä kysymystä ratkaistaisiin jonkinlaisella, pakolla, kuten sanottiin. Mutta herra Nordenskiöld ei vielä ollut ehtinyt puheenvuoronsa loppuun, kun hän käytti sellaisia voimakkaita ilmaisuja kuten kirous jne.; sittemmin olemme kuulleet muiden toistavan niitä suunnilleen samaan sävyyn. Se sai tunteeni heti kylmenemään. Herra Björkenheimiä, joka käytti puheenvuoron herra Nordenskiöldin jälkeen ja vaati samaa, en syytä samanlaisista ilmaisuista, mutta sitä vastoin hän ei ole koskaan enemmistöön kuuluessaan vähääkään kunnioittanut vähemmistöä, vaan nimenomaan mässäillyt voitonriemuillaan. Kaikilta edellisiltä valtiopäiviltä saatu kokemus kertoo, ettei hän ole se mies, joka on oikeutettu pyytämään lykkäystä, mutta koska hän ei puhunut omasta puolestaan, vaan toisten samoin ajattelevien, niin panen minäkin sille painoa. – Nyt haluan kuitenkin esittää syyt, miksi olen tehtyä ehdotusta vastaan. Tämä asevelvollisuuskysymys on, kuten sanottu, ollut tiedossa jo pitkän aikaa, ja tiedettiin etukäteen, että se tulisi käsittelyyn näillä valtiopäivillä. Valtiopäivien alussa tiesimme me kaikki valtiopäiväedustajat siitä, sitä puitiin melkein kaikissa helsinkiläiskeskusteluissa, kaikki valtuuskunnat puhuivat siitä; sitä paitsi tiedettiin, että Hänen Majesteettinsa oli halukas saamaan näiltä valtiopäiviltä vastauksen tähän kysymykseen. Säädyt eivät kuitenkaan ehtineet siihen varattuna aikana käsitellä kaikkia asioita ja päättää niistä; siksi ne anoivat, että valtiopäiviä pidennettäisiin kesän yli syksyyn, erityisesti juuri tämän tärkeän kysymyksen vuoksi. Hänen Majesteettinsa on luultavasti suostunut tähän merkittävään pidennykseen juuri sen vuoksi, että säädyt ehtisivät ennen muuta kypsästi pohtia tätä kysymystä ja tehdä siitä sitten ratkaisunsa. Nyt olemme jo ylittäneet pyydetyn ajan vähintään kahdella kuukaudella ja kuitenkin menisimme ilmoittamaan, että ”ei, emme ole vielä ehtineet, emme voi vielä antaa mitään vastausta”. En tiedä, voiko yleensäkään tällä tavoin kohdella toista valtiovaltaa. Kysynkin kansanomaisesti mukaillen, onko oikein tehdä muille, mitä ei haluta muiden tekevän itselle; jos säädyt puolestaan olisivat saaneet tällaisen vastauksen samanlaisessa tapauksessa, niin en tiedä, miten ne olisivat ottaneet sen vastaan. Suhtaudun siis tällaiseen toimenpiteeseen, jota nyt on ehdotettu, mahdollisimman suurella epäilyksellä, ja koska en tästä syystä voi sitä kannattaa, vaan vaadin kysymyksen ratkaisua näillä valtiopäivillä, sekä koska äänestän jaa, kuten minulla on jo ollut eilisessä istunnossa kunnia ilmoittaa, niin teen niin, koska kysymys on todellakin luonteeltaan sellainen, että voin sen hyvällä omallatunnolla tehdä. Luotan tässä siihen, että meidän kansallamme on aina valtaistuimen ääressä sellainen puolestapuhuja, joka ilmoittaa maan todellisen mielipiteen Hänen Majesteetilleen; ja jos vain meillä on sellaisia miehiä sijoitettavaksi Suuriruhtinaan lähipiiriin, niin en ollenkaan pelkää kaikkia niitä seurauksia, joita tämä asevelvollisuuslaki voi aiheuttaa maallemme, sillä meille takaa kokemus, joka meillä on ollut niiden seitsemänkymmenen vuoden ajalta, jolloin olemme olleet yhdistyneinä Venäjän suurvaltaan, että voimme turvallisesti luottaa siihen, että meitä kunnioitetaan, jos kunnioitamme itse itseämme.

Herra von Alfthan: Eräs arvoisa puhuja, joka on kannattanut ehdotusta kysymyksen lopullisen ratkaisun siirtämisestä lähitulevaisuuteen tai siitä vähän kauemmaksi, on äskeisessä puheenvuorossaan vedonnut muussa tähän käsillä olevaan asiaan liittyvässä mielessä niihin suuriin sotilaallisiin auktoriteetteihin, jotka koristavat tämän salin istuinrivejä. Vaikken voi millään osoittaa olevani erinomainen sotilaallinen auktoriteetti, en edes mikään muukaan suuri auktoriteetti, - mitä erityisesti sisäisiin organisaatiokysymyksiin tulee, joista kahdella puhujalla, herroilla von Ammondt ja Ehrnrooth on suurempi kokemus kuin minulla, ja hehän ovat jo antaneet vastauksensa, niin uskon kuitenkin voivani lausua meidän kaikkien sotilasedustajien näkemyksen asemastamme tässä säädyssä. Emme ole mitenkään vaatineet saada koristaa istuinrivejä, vaan olemme päinvastoin tyytyneet vaatimattomiin rooleihimme, joissa olemme kykymme mukaan osallistuneet maata koskevien tärkeiden asioiden ratkaisemiseen, ja katsomme niitä istuimia, joihin meidän on sallittu asettua, oman persoonamme koristeiksi. Itse olen omalta osaltani korostanut tässä asiassa välttämättömyyttä käyttää nyt tarjoutunutta tilaisuutta hyväksi, jotta saadaan kohtuullisin ehdoin kelvollinen armeija, jonka ylläpitokustannukset eivät ylittäisi maan taloudellisia voimavaroja. Tästä vaatimuksesta minun täytyy pitää kiinni. Olen arkaluontoisessa asemassani ehkä jo sallittua enemmän viitannut niihin oikeutettuihin pelkoihin, joita minullakin on ollut, että jos kysymystä ei nyt ratkaista, saamme kenties turhaan odottaa uusia keisarillisia esityksiä tästä aiheesta.

Koska katson, ettei minun tarvitsee lähemmin selittää tai valaista, miksi näin uskon, pyydän vain saada korostaa, etten myöskään ole tätä ennen antanut virallisen asemani estää minua lausumasta avoimesti mielipidettäni, ja varma vakaumukseni tästä asiasta on nyt se, minkä olen jo esittänytkin; ja siksi joudun omasta puolestani vastustamaan kaikkia lykkäysehdotuksia, jotka eivät parhaassa tapauksessa johda muuhun kuin että jäämme ilman armeijaa.

Herra Karl Adolf Nordenskiöld: Tässä tärkeässä kysymyksessä rajoitun vain kannattamaan vapaaherra S. W. von Troilin esiin nostamaa ehdotusta, että maan kunnianarvoisat säädyt menisivät Hänen Majesteettinsa puheille ja anoisivat alamaisesti uuden esityksen antamista tässä asiassa seuraaville valtiopäiville, ja saan siinä mielessä myös yhtyä herra Grotenfeltin esitykseen.

Herra Antell: Olen herra von Ammondtille muutaman sanan velkaa. Kun herra Ammondt sanoo, että on parempi olla ilman armeijaa, kuin että meillä on huono armeija, niin hän ei ole sillä vielä todistanut, että miliisijärjestelmä olisi ”huono armeija”; herra von Ammondt jatkaa ja sanoo: Serbiassa meillä on todistus miliisijärjestelmän kelvottomuudesta. Herra Ammondt ei ole siten kuitenkaan saanut minua vakuuttuneeksi. En tosin usko, että Serbia voi olla muille maille esimerkki yhteiskuntarakennetta yleensäkään koskevissa kysymyksissä, mutta ainakin Serbia on osoittanut pystyneensä miliisinsä avulla kestämään melkein kokonaisen vuoden ylivoimaa vastaan. Herra von Ammondt sanoo, että tämä ylivoima oli horjuva. Minua kuitenkin hämmästyttää, ettei viime aikojen kokemus ole mitenkään muokannut herra von Ammondtin käsitystä suhteellisesta ylivoimasta. Taivun uskomaan erään arvoisan puhujan, herra Ehrnroothin pitkää kokemusta värvätystä armeijasta; minunkin näkökulmastani olisi todella onnellista, jos voisimme muodostaa kantajoukon joltakin muulta kuin värväyksen pohjalta. Miliisijärjestelmän pääasia ei kuitenkaan ole kantajoukko vaan varusmiehet. Harjoitusta kaikille ja harjoitusta ilman arvontaa.

Minun on kuitenkin tunnustettava, etten voinut täysin kannattaa tai käsittää niitä arvioita, joita herra Ehrnrooth antoi värvätystä armeijasta, koska muistan kaiken sen ylistyksen, jota Suomen kaartin pataljoona on aina saanut osakseen kilpaillessaan keisarikunnan parhaiden joukko-osastojen kanssa harjoituskentällä ja nytkin, kuten kaikille on tuttua, taistelukentällä. – Pyydän saada yhtyä niihin Suomen Ritarikunnan ja Aateliston jäseniin, jotka ovat esittäneet ehdotuksen tämän tärkeän kysymyksen siirtämisestä ylimääräisille valtiopäiville. Kuten herra Björkenheim on asian ilmaissut, sitä ei kai ainakaan voi pitää yrityksenä saada joku ylipuhutuksi, sehän on vain pyyntö! Enkä usko, ettei kenenkään tarvitse katua sellaisen askeleen ottamista. Jos siitä tulee tänä iltana Ritarikunnan ja Aateliston päätös, niin minulle ei jää muuta kuin pysyttäytyminen siinä lausunnossa, joka minulla oli maanantaina kunnia esittää, ja joka on kysymyksen pääasiallisen ratkaisun kannalta osittain yhteneväinen vapaaherra von Troilin esittämän sanamuodon kanssa.

Herra Mechelin: Vastikään joidenkin säädyn arvoisien jäsenten esiin nostaman kysymyksen perusteella, että olisi esitettävä tämän asian jättämistä Valtiopäiväjärjestyksen §:ä 71 soveltamalla lepäämään seuraaviin valtiopäiviin, oikeammin sanottuna pian kokoontuviin ylimääräisiin valtiopäiviin asti, pyydän saada korostaa, että päätöstä tästä ehdotuksesta lienee vaikea tehdä tarkastelematta sitä ennen yksityiskohtaisesti esillä olevaa asiaa. Ensiksikin näyttää olevan sovellettavissa asian luonteen mukaisesti, että jos halutaan saada jokin asia lepäämään, sen on käytävä läpi kaikki sama tarkastelu kuin ensimmäisillä valtiopäivillä, joilla asia on ollut esillä; muussa tapauksessa näiden valtiopäivien työtä ei käytettäisi riittävästi hyväksi asian lopullisessa tutkimisessa. Toiseksi tässä on otettava huomioon, ettei hallitus ole ilmoittanut kantaansa siitä, mitkä osat lakia olisi tässä kysymyksessä katsottava perustuslakiin kuuluviksi. Ilmeistä on, että ehdotus muuttaa perustuslakia; mutta koska hallitus ei ole lausunut siitä kantaansa, säätyjen on oltava yksimielisiä siitä, mitkä osat uusista lakiehdotuksista niiden on katsottava perustuslain säädöksiksi, kun otetaan huomioon kunkin ehdotuksen asema voimassa oleviin perustuslakeihin nähden, ja miten sen sisältö muutenkin on suhteessa niihin. Jos säädyt antavat Hänen Majesteetilleen ilmoituksen siitä, että ne ovat julistaneet aiheen jäävän lepäämään, näyttää olevan välttämätöntä, että säädyt samalla ilmoittavat, miltä osin tässä on kyse perustuslain laatimisesta tai muuttamisesta. Tässä on nyt kaksi tärkeää syytä, edellinen, koska maa ei saa asiaa kunnolla tutkituksi, jos ehdotus jätetään keskustelutta lepäämään, jälkimmäinen, koska esitys sen siirtämisestä ei voi tapahtua perustelematta sitä sillä, minkä katsotaan olevan perustuslaki; ja näistä molemmista syistä minusta näyttää, ettei esiin nostettu kysymys voi tulla säädyn tutkittavaksi, ennen kuin tämän ehdotuksen yksityiskohtainen tarkastelu on säädyissä suoritettu, ja toivon, että kysymys silloin tutkitaan läpikotaisin puolueettomasti ja rauhallisesti ja ilman tarpeetonta tunteellisuutta.

Herra August Schauman: Olen pyytänyt puheenvuoroa vain lausuakseni, että omasta puolestani tunnustan, että herra Mechelinin äsken esittämät perustelut ovat aivan oikeita.

Kun nyt kaikki, jotka ovat pyytäneet puheenvuoroa yleisessä keskustelussa, ovat sanoneet asiasta sanottavansa, eikä herra Maamarsalkan siitä Aatelissäädylle esittämän kysymyksen jälkeen enää kukaan ilmoittanut pyytävänsä puheenvuoroa, julistettiin yleinen keskustelu päättyneeksi; minkä jälkeen ja koska keskustelun loppupuolella oli herra Nils Karl Nordenskiöld nostanut esiin ehdotuksen, jota jotkut muut säädyn jäsenet olivat kannattaneet, että Ritarikunta ja Aatelisto päättäisi Valtiopäiväjärjestyksen §:n 71 nojalla jättää tämän asian perustuslakikysymyksenä lepäämään seuraaviin valtiopäiviin asti, herra Maamarsalkka pyysi tämän ehdotuksen johdosta saada selittää, että koska nyt käsiteltävää kysymystä ei Keisari ja Suuriruhtinas ollut esittänyt maan säädyille perustuslakikysymyksenä, eikä edes Ritarikunta ja Aatelisto keskuudessaan saati sitten kaikki säädyt olleet lausuneet käsityksenään, että tämä ehdotettu laki olisi luonteeltaan perustuslaki, katsoi herra Maamarsalkka kuten myös asiasta olivat jotkut säädyn jäsenet lausuneet, ettei herra Nodenskiöldin ehdotuksen pohjalta tehtyä esitystä voida tuoda säädylle asian nykyisessä muodossa, vaan säädyn keskuudessa pitäisi olla ainakin ratkaistu, että kysymystä on heidän näkökulmastaan pidettävä perustuslakikysymyksenä, ennen kuin tällainen esitys voidaan esittää vastattavaksi.

Herra Mechelin pyysi tässä kohdin puheenvuoroa ja lausui: Nyt puheeksi otetun asian vuoksi pyydän vielä kunnioittavasti saada esittää ehdotuksen, jonka aioin esittää vasta, kun mietinnön yksityiskohtainen käsittely olisi aloitettu. Asevelvollisuusvaliokunta on lausuntonsa johdannossa ilmaissut kantanaan, että säätyjen tulisi pitää joitakin pykäliä perustuslakipykälinä, ja ilmoittanut siihen myös perusteluja. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, ettei Asevelvollisuusvaliokuntaa asetettu erityisesti kiinnittämään mahdollisimman suurta huomiota tähän herkkään aiheeseen eli siihen, mitä on pidettävä perustuslakiehdotuksena ja mitä taas pidettävä vain tavallisena lakina. Jotta Aatelissääty voisi tukeutua tähän päätöksessään, jota ei voi jättää tekemättä, ja saada siten aiheesta tarkempaan motivointiin tukeutuvan lausunnon, niin pyydän saada ehdottaa, voisiko Ritarikunta ja Aatelisto anoa Lakivaliokunnalta, että se ilmoittaisi ehdotusta koskevassa erityislausunnossa, mitkä ovat niitä pykäliä, joita nyt voimassa olevien perustuslakiemme sisällön ja ominaisuuksien kannalta säätyjen olisi muuten käsiteltävä perustuslakina. Koska tätä aiheen eri osien erotusta ei ole tehty keisarillisessa esityksessä, säätyjen kannalta tämä kaksinkertainen käsittely näyttää olevan hyvin perusteltu ja tarpeellinen. Mitään Lakivaliokunnan kannalta seikkaperäistä, paljon aikaa vievää mietintöä ei sellainen lähete tietenkään edellytä. Lakivaliokunnan jäsenet ovat myös jo itsestään selvästi tutustuneet Asevelvollisuusvaliokunnan mietintöön ja heidän pitäisi siten voida ilman eritystä aikaa vievää työtä antaa tämä lausunto ja ehdotus, jota tarvittaisiin vasta mietinnön yksityiskohtaisen tarkastelun lopuksi.

Vapaaherra S. W. von Troil: Koska herra Maamarsalkka on kieltäytynyt antamasta esitystä herra Nordenskiöldin ehdottaman lausuman pohjalta ilmoittamalla, ettei esitystä siitä voi tehdä, ennen kuin säädyt ovat ratkaisseet, sisältääkö käsittelyssä oleva lakiehdotus perustuslain muutoksia, ehdottaisin kunnioittavasti, että säädylle annettaisiin tilaisuus nimenomaan ratkaista, onko tässä kysymys perustuslain muutoksesta vai ei.

Herra Robert Björkenheim: Omalta osaltani pyydän saada puoltaa herra Mechelinin edellyttämää lähettämistä Lakivaliokuntaan, ja koska herra Maamarsalkan kieltäytyminen antamasta esitystä herra Nordenskiöldin tekemästä ja minun kannattamastani ehdotuksesta johtaa siihen, että Aatelissääty tulee joko etukäteen vastaamaan johonkin perusperiaatteita koskevaan esitykseen, jonka herra Maamarsalkka aikoo esittää säädylle, tai ryhtyy suoraan tarkastamaan käsillä olevaa asevelvollisuuslakia, anon kunnioittavasti, että mikäli jälkimmäinen olisi herra Maamarsalkan näkemys, niin että silloin otettaisi vasta lopuksi käsittelyyn johdannon lisäksi myös § 1, jotta jokainen äänensä tässä tärkeässä kysymyksessä antava voisi ainakin tietää, miten enemmistö haluaa muovata näitä tämän asevelvollisuuslain yksityiskohtia.

Herra Antell tuki vapaaherra von Troilin ehdotusta.

Herra Robert Lagerborg: Pyydän saada yhtyä herra Björkenheimin ehdotukseen, jota pidän kaiken kaikkiaan kohtuullisena.

Kun myös viimeksi noussut keskustelu täten päätettiin, herra Maamarsalkka ilmoitti, ettei hän voinut katsoa, ettei herra Mechelinin esittämä ehdotus Lakivaliokuntaan lähettämisestä lausunnon saamiseksi siitä, mitkä Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön pykälät olisivat perustuslain luonteisia, estäisi keskustelun jatkamista tämän mietinnön yksityiskohdista, ja että vieläkin vähemmän se estäisi säätyä tekemästä päätöstä tärkeästä kysymyksestä, joka koskee maan tulevan armeijan luomista, josta sääty on nyt monta päivää keskustellut, minkä vuoksi herra Maamarsalkka halusi nyt lähinnä antaa esityksen, joka koskee niitä perustuksia, joilla sotalaitos pitäisi rakentaa, ja jättää sen jälkeen esiin nostetun kysymyksen Lakivaliokuntaan lähettämisestä Ritarikunnan ja Aateliston ratkaistavaksi. Mitä tulee herra Björkenheimin ehdotukseen, että yksityiskohtien tarkastelussa ohitettaisiin aluksi lakiehdotuksen § 1 ja otettaisiin se käsittelyyn vasta lopuksi, halusi herra Maamarsalkka tässä kuten kaikissa aikaisemmissakin tapauksissa, kun vastaavia ehdotuksia esitettiin, jättää ne Ritarikunnan ja Aateliston ratkaistaviksi. Tämän mukaisesti luettiin nyt vastattavaksi näin laadittu ja säädyn hyväksymä äänestysesitys ja sen vastaesitys:

Haluaako Ritarikunta ja Aatelisto vastaesityksenä yksityiskohtaiselle tarkastelulle Asevelvollisuusvaliokunnan kyseisen mietinnön pohjalta hyväksyä jaa-esityksenä maan armeijalaitokselle sekajärjestelmän joko herra Silfversvanin eriävässä mielipiteessään tekemän ehdotuksen tai vapaaherra von Troilin esittämien periaatteiden mukaisesti;

jos ei-äänet voittavat, otetaan seuraavaksi vastaesitykseksi ruotulaitokseen tai välittömään ”värväykseen” perustuvan armeijalaitosjärjestelmän hyväksyminen.

Tästä esityksestä käydyn äänestyksen tulos oli 46 jaa- ja 54 ei-ääntä, minkä johdosta seuraavalle esitykselle annettiin tämä sanamuoto:

”Haluaako Ritarikunta ja Aatelisto ryhtyä yksityiskohtaiseen tarkasteluun Asevelvollisuusvaliokunnan kyseessä olevan mietinnön pohjalta;

jos ei-äänet voittavat, hyväksytään ruotulaitokseen ja välittömään ”värväykseen” perustuva armeijalaitosjärjestelmä”.

Koska tästä esityksestä suoritetun äänestyksen tulos oli 61 jaa- ja 38 ei-ääntä, oli sääty näiden kahden äänestyksen kautta päättänyt hylkäämällä erityiset mietinnöstä poikkeavat ehdotukset, joita oli keskustelun aikana nostettu esiin maan tulevan armeijalaitoksen perusteista, ryhtyä Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön yksityiskohtaiseen tarkasteluun.

Vapaaherra S. W. von Troil pyysi tämän päätöksen johdosta puheenvuoroa ja lausui: Samalla kuin pyydän saada esittää eriävän mielipiteeni Ritarikunnan ja Aateliston nyt suorittamassa äänestyksessä jo tekemästä päätöksestä, taivun halukkaasti enemmistön näkemykseen, ja lausun vain lämpimän toiveen, että tämä niin kohtalokas päätös johtaisi Suomen siihen maaliin, johon sekä samoin että eri tavoin ajattelevat ovat tähdänneet.

Herra Silfversvan: Yhdyn vapaaherra von Troilin mielipiteeseen ja olisin ollut valmis luopumaan heti poletistani Ritarikuntaan ja Aatelistoon, ellei olisi vielä ollut jäljellä kysymys, koskeeko tämä perustuslakia vai ei.

Herra Antell: Minäkin pyydän saada kunnioittavasti esittää eriävän mielipiteeni tätä päätöstä vastaan, joka on tulosta näistä äänestyksistä, mutta en halua vielä luopua toivosta, että tämän kysymyksen käsittely lykätään ylimääräisille valtiopäiville, ja säästän eriävän mielipiteeni siihen hetkeen, jolloin tämäkin toive pettää; mutta toivon vielä kuitenkin, ettei se petä.

Herra Robert Björkenheim: Minäkin pyydän saada esittää eriävän mielipiteeni tästä viimeisestä päätöksestä, mutta toivon kuitenkin, että Ritarikunta ja Aatelisto, kun herra Maamarsalkka niin katsoo, voi velvollisuutensa mukaisesti antaa esityksen lykkäyksestä tämän kysymyksen vihoviimeisenä päätöksenä, eikä kieltäydy tulemasta tässä asiassa vähemmistön toivomusta vastaan, ja että siten muiden säätyjen uusille valituille edustajille ja niille Ritarikunnan ja Aateliston edustajille, jotka voivat seuraaville valtiopäiville kokoontua, annettaisiin tilaisuus ottaa kantaa niistä mielipiteistä, joita täällä on esitetty. On esitetty, että alustavan keskustelun hyöty olisi tässä kysymyksessä selvä siinäkin tapauksessa, että kysymys jäisi riippuvaksi seuraavista valiopäivistä, koska silloin voitaisiin saada valaistusta siihen, mitä Suomen säädyt ovat näillä valtiopäivillä tästä kysymyksestä ajatelleet; ja tämän valaistuksen saamiseksi äänestetään siten, että kun valitaan eri vastaesitysten välillä, 54 ääntä pysyttelee ruotulaitoksen kannalla ja vain 46 hyväksyy modifioidun asevelvollisuusjärjestelmän, ja kun sitten valitaan ruotulaitoksen ja pisimmälle menevän asevelvollisuusjärjestelmän välillä, edelliselle annetaan vain 38 ääntä ja 61 ääntä äärimmäisen tiukalle asevelvollisuusjärjestelmälle. En suostu lausumaan mielipidettäni tällaisesta äänestystavasta näin tärkeässä kysymyksessä kuin tämä; totean vain tämän tosiasian ja kysyn, minkälaisen käsityksen seuraavat säädyt voivat saada sellaisen äänestyksen perusteella vuoden 1877 säätyjen näkemyksestä tästä asiasta.

Herra Alexander Lagerborg: Pyydän saada merkittäväksi pöytäkirjaan, etten ole kannattanut tätä Ritarikunnan ja Aateliston päätöstä; samoin saanen yhtyä edellisen puhujan puheenvuoroon.

Herra von Törne: Pyydän saada pöytäkirjaan kirjatuksi vastalauseeni Ritarikunnan ja Aateliston nyt viimeksi tekemää päätöstä vastaan, ja pyydän saada kaiken kaikkiaan yhtyä herra Björkenheimin hyvistä syistä pidettyyn puheenvuoroon.

Herra Karl Adolf Nordenskiöld: Pyydän saada esittää eriävä mielipiteeni päätöstä vastaan.

Vapaaherra V. von Born: Minun tuskin tarvinnee nimenomaisesti esittää eriävä mielipiteeni tästä päätöksestä; pyydän vain saada selittää niiden monien syiden pohjalta, joita olen tässä asiassa lausunut, etten alistu tähän päätökseen, etten koskaan, eikä kukaan muukaan, johon voin tavalla tai toisella vaikuttaa, alistu asevelvollisuuden pakkoon tässä maassa.

Herra Grotenfelt: Koska niin monet toiveeni ovat minut jo pettäneet, en voi enää asettaa toivettani siihen, että tämä päätös, kun viimeinen äänestys siitä Aatelissäädyssä kerran järjestetään, olisi herra Nordenskiöldin nyt esittämän ehdotuksen mukainen, ja siksi pyydän saada jo nyt esittää eriävän mielipiteeni.

Vapaaherra R. Wrede: Kun nyt pyydän saada esittää eriävän mielipiteeni Ritarikunnan ja Aateliston viimeksi tekemää päätöstä vastaan, niin teen sen toivoen lämpimästi, ettei mikään niistä pahoista aavistuksista kävisi toteen, joita minulla nyt on tämän lakiehdotuksen hyväksymisestä, ja joista olen jo puhunut.

Vapaaherrat Mellin ja Cedercreutz sekä herrat Charpentier ja Axel Björkenheim pyysivät, että hekin saisivat pöytäkirjaan merkinnän eriävistä mielipiteistään tehtyä päätöstä vastaan.

Herra B.O. Schauman: Samalla kun pyydän saada ilmoittaa, että äänestin ensimmäisessä äänestyksessä jaa, siis herra Silfversvanin ehdotuksen puolesta, haluan korostaa herra Björkenheimille hänen eriävän mielipiteensä tai protestinsa vuoksi, että myöhemmässä äänestyksessä 38 äänesti ruotulaitoksen puolesta. Mahtoiko tämä olla rehellisesti äänestetty? Oliko täällä todellakin 38, jotka halusivat äänestää ruotulaitoksen puolesta? Ei kai tilanne ole täällä molemmin puolin sama.

Herra Robert Björkenheim: Jos herra Maamarsalkka sallii kysymyksen, oliko se rehellisesti tarkoitettu, jäädä huomiotta, niin minä en sitä tee; protestoin sitä vastaan.

Herra B. O. Schauman: En tarkoittanut herra Björkenheimiä, vaan halusin kritisoida hänen enemmistöä vastaan osoittamaansa syytöstä. Kuten herra Björkenheim näytti tarkoittavan, että ensimmäinen äänestys todisti, ettei enemmistön päätös ollut rehellinen, niin arvelen ettei vähemmistön myöhempi äänestyskään ollut sen rehellisempi; sen täytyy kai olla päivänselvää. Se sanottiin vain vastapainoksi.

Herra Robert Björkenheim: Olen valmis seisomaan sen takana, mitä olen sanonut mutten sen, mitä en ole sanonut. En ole haastanut enemmistön rehellisyyttä, sillä en olisi ollut oikeutettu istumaan tässä salissa, jos niin olisin tehnyt. Puhuin siitä, millaista valistusta seuraavat säädyt voisivat saada tällaisesta äänestyksestä. Sen olen sanonut, siinä pysyn nyt enkä muuta voi.

Herra B. O. Schauman: Käsitän täysin sen, mitä herra Björkenheim nyt sanoo, mutta vetoan säätyyn, eikö sen taustalla ole ihan se sama, mitä minäkin olen sanonut.

Vapaaherra S. W. von Troil: Mikäli tämä auttaa herra Schaumania saamaan valaistusta asiaan, pyydän saada tehdä tiettäväksi, että kun valitaan kahden pahan välillä, valitaan se pienempi paha.

Herra Robert Björkenheim: Anon mitä nöyrimmin, että herra Schaumanin vetoomus Aatelissäädylle toteutettaisiin.

Herra Björkenheimin viimeisimmän lausunnon johdosta herra Maamarsalkka pyysi saada esittää hänelle kysymyksen, haluaisiko hän vaatia esillä olevassa tapauksessa Valtiopäiväjärjestyksen §:n 46 jälkimmäiseen momenttiin sisältyvän säädöksen soveltamista. Ja koska herra Björkenheim vastasi tähän kyselyyn kielteisesti, ja halusi jättää asian herra Maamarsalkan päätettäväksi, herra Maamarsalkka ilmoitti, että koska herra Björkenheim ei vaatinut mitään lisätoimenpiteitä käydyn keskustelun johdosta, herra Maamarsalkka katsoi, että kysymys tästä aiheesta sai raueta.

Vastattavaksi luettiin tästä aiheesta seuraava esitys herra Mechelinin ehdotuksen pohjalta:

Haluaako Ritarikunta ja Aatelisto herra Mechelinin ehdotuksen mukaisesti pyytää Lakivaliokuntaa lausumaan näkemyksensä siitä, mitkä Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön sisältämistä 88 säädöksestä täyttäisivät perustuslain määritelmät;

jos ei-äänet voittavat, ehdotus tästä raukeaa.

Koska esitykseen vastattiin ylivoimaisesti jaa, oli päätetty herra Mechelinin ehdottamasta mietinnön lähettämisestä lausuntopyyntöä varten Lakivaliokuntaan.

Herrojen Mechelin ja Emil af Forselles ehdotuksesta Aatelissääty päätti herra Maamarsalkan esityksestä katsoa tämän päätöksen tarkistetuksi, ja että pöytäkirjanotteen kautta ilmoitettaisiin välittömästi muille säädyille, että nämä varaisivat itselleen tilaisuuden yhtyä tähän lausuntopyyntöön.

Istunto tästä aiheesta päätettiin kello yksitoista iltapäivällä.

[Aatelissäädyn istunto 13.12.1877]tillagt av utgivaren

Jatkettuun käsittelyyn otettiin nyt Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esitystä yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamista koskeva Asevelvollisuuslautakunnan mietintö tässä yhteydessä, ennen kuin tekstin yksityiskohtien käsittely alkoi.

Herra Nils Karl Nordenskiöld pyysi puheenvuoron ja lausui: Koska eilisessä istunnossa esittämäni vaatimus raukesi, jonka mukaan jätettäisiin niin kysymyksen ratkaisu kuin myös yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamista koskevan keisarillisen esityksen lopullinen tarkastelu perustuslain luontoisten pykälien vuoksi lepäämään seuraaviin valtiopäiviin asti, uskallan kunnioittavasti esittää herra paronille ja Maamarsalkalle sekä kunnianarvoisalle säädylle, eikö olisi sopivinta siirtää yksityiskohtien tarkastelu, josta Ritarikunta ja Aatelisto eilen päätti, kunnes on selvitetty, missä mielessä säädyt katsovat, että tämä lakiehdotus sisältää perustuslainomaisia pykäliä.

Herra Montgomery: Ei kenties ole kaikille tämän kunnianarvoisan säädyn jäsenille aivan selvää, missä muodossa asiassa on viety se päätös läpi, joka eilen tehtiin, ainakaan minulle se ei ollut heti selvää, enkä edes halua väittää, että minun nykyinen käsitykseni on oikea. Ritarikunta ja Aatelisto on päättänyt ryhtyä nyt heti käymään asiaa koskevaa mietintöä yksityiskohtaisesti läpi. Sääty on päättänyt hankkia Lakivaliokunnalta lausunnon niistä ehdotuksen säädöksistä, joiden on katsottava olevan perustuslakimaisia säädöksiä. Säädyllä on nyt samoin edessään täällä tehty ratkaisematon ehdotus, että asia pitäisi juuri perustuslaillisen luonteensa vuoksi jättää lepäämään seuraaviin valtiopäiviin. Koska niin on, en voi ymmärtää asiaintilaa muutoin kuin että Ritarikunta ja Aatelisto nyt ryhtyy eilisen päätöksensä mukaisesti tarkastelemaan valiokunnan mietintöä yksityiskohtaisesti, mutta että Ritarikunta ja Aatelisto kuitenkin siirtää lausuntoaan kysymyksestä, mitkä Ritarikunnan ja Aateliston sisällöltään hyviksi todetut ja hyväksytyt säädökset on luonteeltaan katsottava perustuslainomaisiksi. Lisäksi kaikki, mitä Ritarikunta ja Aatelisto yhdessä ja toisessa mielessä päättää, on toistaiseksi vain oletettua, riippuvaista siitä, miten Ritarikunta ja Aatelisto lausunnon eri säädösten lainsäädännöllisestä luonteesta tultua on ratkaissut esiin nousseen kysymyksen, miten asia on näillä valtiopäivillä lopulta ratkaistava vai jätettävä lepäämään seuraaviin valtiopäiviin, jolloin lopullinen ratkaisu Valtiopäiväjärjestyksen §:n 71 mukaan voidaan tehdä. Muuten en voi yhtyä Ritarikunnan ja Aateliston tekemiin päätöksiin. Ellei tämä käsitykseni ole oikea, ei kai ole muuta vaihtoehtoa kuin antaa kaikkien jatkotoimenpiteiden odottaa, kunnes Lakivaliokunta on antanut lausuntonsa.

Herra Taube: Yhdyn herra Montgomeryn puheenvuoroon siinä, että kunnianarvoisan Aatelissäädyn päätöksen mukaan lienee itsestään selvää, että keskustelu Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnöstä käynnistyy nyt alusta loppuun. Mikään ei pidättele kunnianarvoisaa säätyä määrittelemästä Lakivaliokunnan selvityksen tultua, mitkä pykälät sääty katsoo perustuslakiin kuuluviksi. Sellainen määrittely ei tuonnempana missään määrin estä, että nyt tehdään päätös valiokunnan mietinnön jokaisesta pykälästä.

Herra von Kraemer: Pyydän myös saada yhtyä herra Montgomeryn esitykseen.

Herra Mechelin: Siten kuin minulla oli eilen kunnia esittää, on käsitykseni tästä menettelystä juuri sellainen, kuin herra Montgomery kuvaili. Pyydän vielä kuitenkin sen tueksi saada lukea Valtiopäiväjärjestyksen pykälää 71: ”ja jos esitys jossakin asiassa joko ratkaistaan niillä valtiopäivillä, joille se on annettu, tai jos ainakin kaksi säätyä sitä vaatii, jätetään lepäämään seuraaviin valtiopäiviin, jolloin se lopullisesti tutkitaan”. Minun mielestäni näistä sanoista ”lopullisesti tutkitaan” käy ilmi, että tutkimisen täytyy tapahtua niillä valtiopäivillä, jotka tekevät edellisen päätöksen, eikä itse asiassa niiden valtiopäivien näkemys asiassa ole etusijalla, joista asia jätetään riippumaan, vaan että jokin tarkistus on jo tapahtunut. Pyydän lopuksi saada huomauttaa, miten itse asiassa verraten harvat lain pykälät olisivat määriteltävissä perustuslakisäädöksiksi, mutta niistä riippuu se lakikokonaisuutta koskeva mahdollisuus, että vaikka vain yhdessä erityisessä lakiehdotuksessa olisi luonteeltaan perustuslain pykälien kaltaisia kohtia, niin jos tällainen erityinen osaehdotus jätettäisiin lepäämään, koko muunkin osan tätä lakiehdotusta olisi noudatettava samaa järjestystä. Yhdyn siksi vaatimukseen yksityiskohtien tarkistamisesta, ja että vasta myöhemmin voidaan ratkaista, kannatetaanko herra Nordenskiöldin ehdotusta; ja se, että tämän yksityiskohtien tarkastuksen on tapahduttava juuri siten, kuin se johtaisi lopulliseen päätökseen näillä valtiopäivillä, on luonnollinen seuraus siitä, että jos vain yksi sääty päättäisi herra Nordenskiöldin ehdotuksen mukaisesti, niin päätökset jäisivät itse asiassa sitoviksi.

Vapaaherra V. von Born: En voi olla yhtymättä herra Nordenskiöldin tekemään ehdotukseen siitä syystä, että jos yksityiskohtien tarkistus olisi nyt käynnissä, ja jos säädyt tai kaksi säätyä siitä huolimatta sitten päättäisivät, että se osa kysymystä, joka käsittää muutoksen perustuslakiin, saa jäädä lepäämään seuraaviin valtiopäiviin asti, niin itse asiassa suurin osa laista, joka ei sisällä perustuslain muutosta, olisi nyt lopullisesti päätetty. Koska nämä eri osat eivät erityisesti eroa laissa toisistaan, niin minusta ei ole mahdollista keskustella yksityiskohdista, joiden olisi siten pakosta oltava lopullisesti päätettyjä, vaikka perusperiaate jäisi lepäämään seuraaviin valtiopäiviin saakka.

Tällä tavoin kulkeneen keskustelun johdosta herra Maamarsalkka pyysi saada lausua olevansa yhtä mieltä herrojen Montgomery, Taube, von Kraemer ja Mechelin esittämien käsitysten kanssa ja katsoi myös, että Valtiopäiväjärjestyksen pykälään 71 sisältyvä säädös edellyttää, että tällaisen kysymyksen tarkastamisen pitää tapahtua ensimmäisillä valtiopäivillä, ja että näiden ensimmäisten valtiopäivien päätös on pääasiallinen tuki sille toimenpiteelle, joka on tehtävä seuraavilla valtiopäivillä, niin että myöhemmät valtiopäivät saavat tutkia sen näkemyksen, jonka edelliset valtiopäivät ovat lausuneet; kuten herra Mechelin esitti, osoittivat tämän pykälän 71 1. momentin lopussa olevat sanat ”lopullisesti tutkitaan”, että kysymys on käsiteltävä edellisillä valtiopäivillä muttei lopullisesti tutkittava, ja olisi itsestään selvää, että vasta kun valmisteleva, mahdollisena pidettävä tutkimus olisi suoritettu, voisi sellainen kysymys, jonka herra Nordenskiöld oli esittänyt, tulla kyseeseen, jolloin lykkäys riippuisi siitä, miten moni sääty on siitä samaa mieltä. Ja kun molemmissa lakiehdotuksen säädöksissä saattaisi olla perustuslain luonnetta, ja muut säädökset olisivat läheisessä yhteydessä keskenään, täytyisi varmaan koko kysymys lykkäyksestä päättämisestä katsoa ratkaisemattomaksi eikä vain pelkästään ehdotettuja perustuslakisäädöksiä. Tämän käsityksen tukemana ja koska kysymys pyydetystä lykkäyksestä ei asettanut mitään esteitä mahdolliselle asevelvollisuuslain yksityiskohtien tarkastukselle, jätti herra Maamarsalkka toistaiseksi sivuun johdannon säätyjen vastaukseen ja otti ensin ratkaistavaksi ehdotuksen sen otsikoksi: ”Suomen Suuriruhtinaskunnan asevelvollisuuslaki”, minkä Aatelissääty hyväksyi keskusteluitta.

Samoin hyväksyttiin huomautuksitta ensimmäisen luvun otsikko.

Sen jälkeen esille otetun §:n 1 johdosta puheenvuoron pyysi

Herra Knut Furuhielm: Omasta puolestani katson, ettei nyt ole tarkoituksenmukaista vaihtaa majesteetillisen esityksen §:ssä 1 olevaa ilmausta valiokunnan ehdottamaan. Sen vuoksi kannattaisin Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esityksen pykälän sanamuotoa.

Vapaaherra Nordenstam: Yhdyn arvoisan edellisen puhujan ehdotukseen §:n 1 sanamuodosta.

Herra Antell: Pyydän saada kannattaa joidenkin puhujien eilisessä istunnossa esittämiä mielipiteitä, että §:n 1 osalta kannattaa odottaa, kunnes Ritarikunta ja Aatelisto on lopullisesti käynyt läpi kaikki muut ehdotuksen sisältämät pykälät, ja vasta sitten tehdään ratkaisu tästä pykälästä.

Kreivi Aminoff yhtyi vapaaherra Nordenstamin ja herra Furuhielmin mielipiteeseen.

Herra Mechelin: Vaikkei vielä ole ratkaistu esiin otettua kysymystä, jätettäisiinkö § 1 toistaiseksi lepäämään, pyydän nyt jo saada lausua muutaman sanan niitä arvoisia puhujia vastaan, jotka ovat halunneet palauttaa tekstikohdan majesteetillisen esityksen sanamuotoon. Arvoisat puhujat eivät tosin ole esittäneet siihen yhtään ainoaa perustelua, paitsi ettei kannattaisi ottaa tekstikohtaa Keisarikunnan asevelvollisuuslaista, jota Hänen Majesteettinsa asettama komitea on käyttänyt Suomea varten tekemänsä asevelvollisuuslakiehdotuksen pohjana, ja sitten lisätä majesteetilliseen esitykseen sanat ”kruunun ja isänmaan puolesta”. Voi arvata ja aavistaa, että Senaatti löytäisi syitä tämän ilmauksen muuttamiseksi. En tunne tästä mitään avoimesti kansakunnalle esitettyjä perusteluja. Pyydän saada omalta osaltani viitata valiokunnan mietinnön sivuilla 43-49 olevaan kuvaukseen, joka lähinnä liittyy viimeiseen pykälään, miten paljon voimaa ja vaikutusta sillä nyt sitten onkaan. Pyydän samoin saada palauttaa mieliin, mitä valiokunta on §:stä 1 lausunut, ja pyydän kunnioittavimmin, että Aatelissääty punnitsisi näitä syitä sekä toisiinsa verrattuina että siihen, mitä jotkut puhujat ovat esittäneet. Omalta osaltani olen syvästi vakuuttunut, ettei asevelvollisuutta voi saattaa voimaan muuta kuin isänmaan puolustamiseksi. En myöskään saata uskoa, että olisi sinänsä mitään mahdollisuuksia yrittää muokata tätä velvollisuudentunnetta vielä johonkin muuhun, vaikkapa rajattomaan osallistumiseen jokaiseen hankkeeseen, johon suurvalta voi lähteä mukaan. Ei pidä myöskään unohtaa, että tässä puhutaan jokaisesta Suomen kansalaisesta. Voisi luetella vielä useampia syitä kuin mietinnön sisältämät. Uskon kuitenkin, etteivät nämä sanat, jotka eivät ole tuulesta temmattuja, ole mitään päähänpistoja vaan liittyvät erottamattomasti siihen, miten pitkälle valtiovallan kompetenssi ulottuu. Uskon myös, että kansakunnan edustajat ovat lukeneet nämä valiokunnan mietinnön sanat ja harkinneet niitä niin tarkoin, että pelkällä selityksellä muuttamisen tarkoituksettomuudesta tuskin on vaikutusta.

Herra Taube: Pyysin puheenvuoroa vastustaakseni herra Antellin täällä esiin ottamaa ehdotusta, että johdannon lisäksi jätettäisiin myös § 1 lepäämään tulevaisuuteen. En pysty löytämään siihen mitään syytä, en ainakaan osaa ajatella mitään syytä, joka täällä voitaisiin Aatelissäädylle esittää. Mielestäni olisi myös erittäin epätavallinen etenemisjärjestys jättää määrittelemättä itse perusasia, josta on lähdettävä, jotta päästäisiin tarkastelemaan niitä yksityiskohtia, joiden on väkisinkin oltava siitä riippuvaisia. Uskon olevan itsestään selvää, että Ritarikunnan ja Aateliston on keskusteltava valiokunnan mietinnön §:ä 1 nyt, ennen kuin Aatelissääty etenee asiassa, ratkaista tai hylätä se tai muuttaa sitä. Jos halutaan ryhtyä kysymyksen käsittelyyn, siihen on päästävä nyt, muutoin ei pystytä päättämään johdonmukaisesti joistakin muista pykälistä. Itse asiassa yhdyn herra Mechelinin lausumiin sanoihin ja hyväksyn omalta osaltani mietinnön tämän pykälän.

Herra Montgomery: Pyydän saada täysin kannattaa herra Mechelinin puheenvuoroa. Tuntuu pahalta, kun täällä jo kolme päivää käydyn keskustelun jälkeen monet arvoisat jäsenet ovat katsoneet, että on mahdollista vaatia palaamista majesteetillisen esityksen §:ään 1. Mielestäni tilanne on sellainen, että jos olisin osannut tajuta etukäteen, että sellainen ehdotus voitaisiin ajaa täällä läpi, minun olisi ollut pakko vaatia koko mietinnön hylkäämistä huolimatta vakaumuksestani, että maamme tulevaisuudelle on valiokunnan ehdottama organisaatio aivan välttämätön. Olen täysin vakuuttunut siitä, että myös näiden arvoisien säädyn jäsenten täytyy ymmärtää, olivat syyt heidän vaatimuksiinsa mitkä tahansa, että Ritarikunnan ja Aateliston on mahdotonta kannattaa heitä.

Herra Emil av Forselles: Pyydän saada kaikin osin yhtyä siihen, mitä herrat Mechelin ja Montgomery ovat sanoneet. Oli minulle todella odottamatonta, että tässä salissa on tänään puollettu, että paras, tärkein keisarilliseen esitykseen ehdotettu muutos, jonka valiokunta on tehnyt, muutettaisiin taas; se oli minulle niin odottamatonta, etten osannut varautua, että jotain sellaista voisi tapahtua. Herra Knut Furuhielm ja vapaaherra Nordenstam ovat mitään syitä ilmoittamatta sanoneet, etteivät ole omalta osaltaan katsoneet tällaista vaihtamista tarkoituksenmukaiseksi. Tyydyn vain siksi sanomaan, että omalta osaltani katson olevan täysin tarkoituksetonta puolustaa sellaista palauttamista entiselleen ja valitan syvästi, että sellainen ehdotus on voitu tässä salissa esittää, ja että tämä korkeasti kunnioitettu kokous on voinut sen tehdä.

Herra Robert Lagerborg: Eilisessä keskustelussa lausuttiin ennakoidun vähemmistön puolesta toivomus, että Ritarikunta ja Aatelisto tulisi heidän pyyntöään vastaan ja sopisi yksityiskohtaiseen tarkasteluun siirryttäessä siten, että ehdotuksen §:stä 1 ja ingressistä äänestettäisiin viimeksi. Silloin olisi ensin saatu nähdä, millaiseksi ehdotus kokonaisuudessaan muilta osin hahmottuisi. Vaikka kuulun toisen mielipiteen kannattajiin kuin sen, josta ehdotus oli lähtenyt, soin itselleni vapauden kuitenkin tukea sitä, koska katsoin, että sellainen vastaantulo oli täysin oikeutettu, en siksi, että uskoin sillä varsinaisesti olevan mitään käytännön merkitystä, vaan siksi, että sellaisessa tapauksessa on oikein koettaa toimia kaikin tavoin myötämielisesti. Yritän tukea sellaista menettelytapaa. Se ei tosin ei ole ollut meidän edustajistossamme tapana, ainakaan kaikissa säädyissä, joissakin kyllä, mutta enemmän muiden maiden edustajistoissa. Siellä on aivan tavallista, että kun esillä on suuri, laaja laki, niin laki käydään mahdollisesti läpi siten, että viimeisessä äänestyksessä koko laki voitaisiin alistaa lopulliseen äänestykseen. Se vastaisi täällä sitä, että § 1 ja ingressi alistettaisiin äänestykseen vasta lopuksi. Muistan herra Maamarsalkan sanoneen eilen, että jos sellainen toivomus esitettäisiin, tai jos sääty olisi yksimielinen sellaisesta toivomuksesta, niin herra Maamarsalkka olisi valmis myöntymään siihen. Tällaiselta pohjalta otan itselleni vapauden anoa, että herra Maamarsalkka kysyisi kunnianarvoisalta säädyltä, olisiko sellainen menettely tarkoituksenmukainen vai ei.

Tämän johdosta herra Maamarsalkka ilmoitti, että vaikka hän jakoi niiden puhujien näkemykset, jotka olivat katsoneet, että oli kömpelöä yrittää pystyttää rakennusta vaikkei vielä ollut perustustakaan, ja että kyseisen lakiehdotuksen perustus sisältyi sen §:ään 1, ei hänen mielestään kuitenkaan ollut mitään estettä, ettei voitaisi tehdä esitystä tämän §:n 1 siirtämisestä loppuun ennen pykälän lopullista hyväksymistä. Tästä syystä ja suuremman selvyyden saamiseksi herra Maamarsalkka kehotti niitä säädyn jäseniä, jotka halusivat pyytää puheenvuoroa aluksi ilmaisemaan kantansa tästä pykälän käsittelyn lykkäämistä koskevasta kysymyksestä.

Näin ollen puheenvuoroa pyysi

Vapaaherra Boije: Omalta osaltani katson niiden näkemysten vastaisesti, joita ovat herra Björkenheim eilen ja herrat Antell ja Lagerborg tänään lausuneet, että on aivan välttämätöntä, että § 1 tulee ensimmäiseksi Ritarikunnan ja Aateliston käsittelyyn. Tämän pykälän stilisoinnista riippuu käsitykseni mukaan täysin, pystytäänkö joku muistakin pykälistä hyväksyä vai ei.

Herrat Linder, Järnefelt ja von Kraemer vaativat pykälän ottamista tarkasteltavaksi.

Herra Rafaël von Haartman: Pyysin puheenvuoroa vastustaakseni itsekin herrojen Antell ja Lagerborg tekemää ehdotusta. En käsitä, että herra Lagerborgin esittämän ja toivoman kaltaista myönnytystä voidaan edes tuoda julki. En käsitä, miten olisi mahdollista keskustella ehdotuksesta, koska jokaiseen pykälään sisältyy ajatus, tarkoitus, joka tukeutuu §:ään 1. En pysty siksi ymmärtämään, miten kävisi päinsä keskustella ehdotuksesta olematta selvillä siitä, millainen sanamuoto §:llä 1 lopulta on.

Herra Taube: En pysty käsittämään, miten voi olla mahdollista ryhtyä keskustelemaan seuraavista pykälistä, mikäli §:n 1 käsittelyä siirretään. Tämä olisi, kuten herra Maamarsalkka on tohtinut lausua, ettei ilman perustusta voi rakennusta pystyttää, enkä myöskään kykene käsittämään, että olisi esitetty mitään syytä sille vastaantulolle, josta herra Lagerborg on puhunut. Mitään vastaantuloa ei täällä Ritarihuoneella ole enemmistön taholta osoitettu vähemmistölle, kun kysymyksiä on ratkaistu. Kun Punaiselle Ristille myönnetty miljoona piti määrätä maksettavaksi, ei enemmistö osoittanut minkäänlaista vastaantuloa vähemmistölle, koska pidettiin kolmen muun säädyn ehdotusta parempana, ja siksi tämä enemmistö pysyttäytyi itsepäisesti aikaisemmassa päätöksessään. Sama enemmistö, joka silloin oli olemassa eikä osoittanut minkäänlaista vastaantuloa, juuri se sama on eilinen vähemmistö, joka on kääntänyt takkinsa ja kannattaa nyt vastaantulon periaatetta. Vaadin siis pykälän ottamista käsittelyyn.

Herra von Alfthan: Nyt keskustellaan asevelvollisuuslaista, vaikkei ole vielä edes päätetty asevelvollisuuden saattamisesta maassa voimaan. Se on täysin aiheetonta, mutta mielestäni on vieläkin kohtuuttomampaa tehdä sitä anomusta, joka nyt on tehty. Rehellisesti sanottuna en pysty käsittämään, mistä syystä sellainen pyyntö on vähemmistön taholta esitetty enemmistölle. Vaatimuksen tämän pykälän siirtämisestä viimeiseksi esittäneet ovat nyt samoja, jotka ottivat viimeksi jaetun Suomen asevelvollisuutta koskevan ehdotuksen pohjaksi valiokunnan mietintöön liitetyt eriävät mielipiteet. § 1 sisältää näin kuuluvan määräyksen: ”Kruunun ja isänmaan puolustamiseksi on jokainen suomalainen mies asevelvollinen sitä vuotta seuraavasta vuodesta lähtien, jolloin hän on täyttänyt kaksikymmentäyksi vuotta, siihen vuoteen saakka ja se vuosi mukaan lukien, jolloin hän täyttää neljäkymmentä vuotta”. Ja valiokunnan mietinnön § 1 kuuluu näin: ”Kruunun ja isänmaan puolustamiseksi on jokainen Suomen kansalainen asevelvollinen”. Ero näiden molempien esitysten välillä on, ellei oteta eriävän mielipiteen esittäneiden ehdotusta iästä, että yhdessä kohdin on ”mies” ja toisessa ”kansalainen”, mikä ei ollenkaan vaikuta itse asiaan. En siksi voi käsittää, kun kerran tismalleen sama käsite on lausuttu molemmissa tapauksissa, mikä voi olla motiivina vaatimukseen, että tästä pykälästä olisi keskusteltava vasta viimeiseksi. Ne herrat, jotka ovat esittäneet ehdotuksen ovat joko yksimielisiä motiivista tai sitten he eivät ole. Meidän osaltamme on vakaumuksemme jo täysin juurtunut. Kaikkein ensimmäiseksi toki vaadittiin koko ehdotuksen hylkäämistä. Kun tämä ei onnistunut, vaaditaan nyt, että ingressi pitäisi jättää tulevaisuuteen, että määrittelyt siitä, mitä pykäliä pitäisi katsoa perustuslakisäädöksiksi, pitäisi palauttaa valiokuntaan, ja lopuksi että § 1 pitäisi siirtää käsittelyssä viimeiseksi. Jos sitten kun päästään §:ään 2, taas ruvetaan vaatimaan, että sekin pitää jättää hamaan tulevaisuuteen, niin voidaan lopulta päätyä siihen, että täytyy aloittaa viimeisestä pykälästä. Mutta kun tässä pykälässä on lähes samanlainen sanamuoto kuin ensimmäisessäkin, saan siis ilmoittaa vastustavani tehtyä ehdotusta.

Vapaaherra S.W, von Troil: Joskin omasta puolestani aika hyvin käsitän ja ymmärrän, että keskustelu käsillä olevasta ehdotuksesta pitäisi voida viedä loppuun, vaikka §:n 1 käsittelyä siirrettäisiin, kun Ritarikunta ja Aatelisto jo eilen hyväksyi periaatteet valiokunnan mietinnössä olevasta ehdotuksesta maanpuolustuksen järjestämisestä asevelvollisuusjärjestelmän voimaansaattamisen avulla, niin en halua vaatia asian käsittelyn lykkäämistä. Vaikka kuulun vähemmistöön, en uskalla puhua vähemmistön nimissä. En sano kuten edellinen puhuja: ”Me toivomme sitä, me olemme tehneet sitä ja sitä”. Sanon vain omalta, yksityiseltä osaltani, että olen halukas ryhtymään keskusteluun valiokunnan mietinnön §:stä 1.

Herra August Schauman: Koska nimenomaan käsillä olevan mietinnön tarkastaminen, johon nyt ollaan ryhtymässä, on joka tapauksessa säädyn päätöksen mukaan ensisijainen, on mielestäni täysin yhdentekevää, keskustellaanko §:stä 1 ensin vai viimeksi, ja saanen lisätä, että nähdessäni ihmetyksekseni, että tässä salissa on lausuttu erilaisia mielipiteitä kyseisen pykälän sanamuodosta, katson jopa erittäin hyödylliseksi, että alustava keskustelu on käynnissä tästäkin pykälästä.

Kreivi August Armfelt: Päinvastoin kuin useimmat edellisistä arvoisista puhujista pyydän saada yhtyä herra Lagerborgin mielipiteeseen. Käsitykseni on, että oli vähemmistö miten pieni tahansa, niin sen vaatimus on otettava huomioon, ja säädyn on ratkaistava, onko tämän pykälän käsittelyä lykättävä vai ei.

Herra Mechelin: Omasta puolestani katson, että vastaantulon vähemmistöä kohtaan, kun sellainen on mahdollista, on aina tapahduttava, mutta sellainen käsitys minulla on, ettei esillä olevassa tapauksessa §:n 1 ratkaisematta jättäminen tuottaisi mitään todellista merkitystä. Kaikkein vähiten voin kuitenkin yhtyä sellaiseen käsitykseen, että tämä kysymys aiheuttaa sellaisia analogioita, joita herra Tauben mielestä on syytä korostaa. Valtaosa niistä, jotka eilen esittivät eriävän mielipiteen sen tärkeän äänestyksen jälkeen, tekivät sen vakavassa, perustuslaillisessa hengessä, mistä voi päätellä, että kaikki tämän säädyn jäsenet, eilisen vähemmistö ja tämän päivän enemmistö, katsovat velvollisuudekseen tehdä yhteistyötä parhaan mahdollisen version saamiseksi lakiehdotuksesta. Uskon siksi, että vaikka § 1 jätettäisiin pois, ei keskustelu edellyttäisi muuta kuin lakiehdotuksen seuraavien pykälien sisällön saamista sellaiseksi, että se on sopusoinnussa sen perustan kanssa, josta sitä ei voi erottaa. Mutta sen jälkeen, kun tässä säädyssä on herännyt kysymys §:n 1 sanamuodon muuttamisesta, niin katson, että siinä on väkevä syy saada tämä sanamuoto ratkaistuksi, ennen kuin lähdetään eteenpäin. Mitä tulee herra Schaumanin väitteeseen, että kyseessä olisi alustava käsittely, niin pyydän saada korostaa, että tämän käsittelyn mahdollinen merkitys on siinä, että jos kaksi valtiopäivien säätyä päättäisi herra Nordenskiöldin ehdotuksen mukaisesti, niin tämä päätös ei olisi pysyvä, vaan seuraavien valtiopäivien tarkastelun kohde, mutta ellei mikään sääty tai vain yksi sääty olisi kannattaisi herra Nordenskiöldin ehdotusta, niin Aatelissäädyn nyt tälle pykälälle omistama käsittely olisi lopullinen. Uutta käsittelyä ei silloin näillä valtiopäivillä enää seuraisi. Sen vuoksi minua haluttaa äänestää §:n 1 käsittelemisen puolesta nyt, pääasiassa koska katson, että toiseen ehdotukseen suostuminen ei sisältäisi asiassa mitään vastaantuloa.

Herra von Kraemer: Katson, että on jokaiselle kunnia-asia, erityisesti sille puolelle, johon kuulun, saada lausua mielipiteensä §:stä 1. Minä en ainakaan pystyisi lausumaan mitään joistakin seuraavista pykälistä, ennen kuin olen saanut lausua mielipiteeni tästä pykälästä.

Herra Ernst Palmén: Eilen tehty Ritarikunnan ja Aateliston päätös ei tosin sisällä asevelvollisuusperiaatteen lopullista hyväksymistä, mutta kun kaksi muuta periaatetta nimenomaan hylättiin, tämä päätös sisältää toki sen yleisen perustan hyväksymisen, että jokaisen kansalaisen tulisi olla asevelvollinen, ja tämä tunnustettiin jo niissä eriävissä mielipiteissä, joita useat tämän säädyn jäsenet eilen esittivät. Sen vuoksi olisi varmaan §:n 1 tarkasteleminen tarpeetonta, koska nyt ei ole tehty vastakkaisia ehdotuksia, mutta kun niin sitten käy, on minunkin mielestäni tehtävä välittömästi päätös tästä pykälästä. Ja kun kaikki päätökset, jos olen käsittänyt herra Maamarsalkan mielipiteen oikein, tulevat olemaan tietyssä määrin lopullisia, en käsitä, mikä niissä voi olla toisen oikeutta loukkaavaa. Mutta tapahtui asialle muutoin miten tahansa, haluaisin huomauttaa, että näyttää tuskin oikealta puhua täällä vähemmistöistä tai enemmistöistä kuin ne olisivat jotain vakiosuureita. Puolesta tai vastaan eilen viimeisessä äänestyksessä äänestäneet eivät ole sinänsä mikään suljettu kohortti, etteivät he olisi oikeutettuja esiintymään kussakin tapauksessa yhden jos toisenkin erilaisen mielipiteen edustajina. Jo seuraavassa äänestyksessä voivat vähemmistö ja enemmistö olla täysin toiset kuin edellisellä kerralla, koska nyt on esillä uusi kysymys ja uudet perusteet.

Väärinkäsitysten välttämiseksi halusi herra Maamarsalkka herra Palménin puheenvuoron johdosta muistuttaa siitä, että ne päätökset, joita sääty nyt alkavassa yksityiskohtien käsittelyssä tulisi tekemään, tulisivat vain silloin olemaan mahdollisia, mikäli kaksi säätyä päättäisi näillä valtiopäivillä yhdessä lykätä lopullista tarkastusta; jos taas sellaista lykkäystä ei tapahtuisi, olisivat päätökset lopullisia.

Herra Taube: Pyysin puheenvuoroa lausuakseni mielipiteeni niiden päätösten esiin nostetusta mahdollisesta lopullisuudesta, joita Aatelissäädyn nyt pitäisi tehdä. Herra paroni ja Maamarsalkka on nähnyt hyväksi selittää säädylle käsityksensä tästä asiasta, eikä minulla ole siihen mitään muuta lisättävää, kuin että sellainen oli myös se käsitys, joka minulla on kysymyksessä ollut, ja pyydän kunnioittavasti saada vastustaa kaikkia muita näkemyksiä.

Herra Robert Björkenheim: Koska olin eilen ensimmäinen, joka vaati §:n 1 jättämistä viimeksi, niin katson olevani velvollinen ilmoittamaan nyt, etten enää tästä pykälästä jo lausuttujen ajatusten jälkeen ole omalta osaltani pyytämässä enemmistöltä sen käsittelyn lykkäämistä.

Herra Silfversvan: Vähemmistöön kuuluvana pyydän omalta yksittäiseltä osaltani saada ilmoittaa, etten pyydä mitään vastaantuloa.

Herra Emil af Forselles: Pyydän saada kaikessa yhtyä herra von Kraemerin puheenvuoroon. Nyt kun on esitetty käsityksiä §:n 1 sanamuodosta minun on ilmoitettava, että minun olisi mahdotonta osallistua mihinkään keskusteluun, ennen kuin §: 1 sanamuoto on ratkaistu.

Kreivi Cronhjelm peruutti nyt puheenvuoropyyntönsä, koska hänen tarkoituksensa oli puhua vasta sitten, kun §:n 1 sanamuodosta olisi ryhdytty keskustelemaan.

Herra Nils Karl Nordenskiöld: Pyydän saada merkityksi pöytäkirjaan, että sen jälkeen, kun herra paroni ja Maamarsalkka sekä Ritarikunta ja Aatelisto katsoivat, ettei tämän mietinnön tarkastamista kokonaisuudessaan voi siirtää siihen asti, että on selvitetty, mitä säädyt katsovat tässä lakiehdotuksessa perustuslainomaiseksi, niin toiveeni on nyt, että §:stä 1 keskusteltaisiin ja ratkaisu siitä tehtäisiin.

Herra Pippingsköld: Omalta osaltani yhdyn siihen, mitä edelliset puhujat ovat lausuneet, eli että tämä § 1 otettaisiin lykkäyksettä keskusteluun; mutta uskallan samoin lausua toivomuksen, että se hyväksyttäisiin, jos vain mahdollista, keskustelutta, valiokunnan mietinnön mukaisena.

Herra August Schauman: Pyydän vain saada myöntää, että käytin väärää ilmausta ”alustava” päätös. Tarkoitukseni oli sanoa, että koska nyt tehtävät päätökset ovat joka tapauksessa lopullisia, niin minusta oli yhdentekevää, keskustellaanko pykälästä ensiksi vai viimeiseksi.

Herra von Alfthan: Vapaaherra von Troil huomautti siitä, että olin käyttänyt puheenvuorossani ilmausta ”me”. Mielestäni huomautus on aiheellinen ja pyydän, että lausumaani pidetään vain minun vastuullani olevana, sillä enhän ole oikeutettu puhumaan kenenkään muun puolesta.

Herra Rafaël von Haartman: Pyydän vain saada pöytäkirjaan oikaisun yhteen virheeseen. Kun minulla viimeksi oli puheenvuoro ja sanoin, että kaikissa muissa pykälissä oli säädös, joka tukeutui §:ään 1, halusin sanoa, että ne tukeutuivat §:n 1 sanaan ”isänmaa”.

Herra Antell: Huolimatta herra von Alfthanin ensimmäisestä puheenvuorosta katson joka tapauksessa, ettei minun velvollisuuteni ole antaa mitään selitystä sille ehdotukselle, jonka tekemisen kunnioittavasti sallin itselleni. Haluan sillä vain sanoa, ettei minusta, päinvastoin kuin herra af Forsellesista, ollut mitenkään niin täysin odottamatonta, että tehtäisiin jonkinlainen ehdotus mietinnön §:n 1 muokkaamisesta. Tässä ja vain tässä on syy, miksi halusin lykkäystä tämän pykälän käsittelyyn. Kun sitten kuitenkin havaitsin sen vaikutuksen, jonka herra Mechelinin vastauksena tähän ehdotukseen lausumat jalot sanat ovat tehneet, katson, etten vain voi, vaan että minun myös pitää vetäytyä siitä ehdotuksesta, jonka tekemisen olin itselleni sallinut.

Herra Robert Lagerborg: Kun nyt se säädyn jäsen, joka on vähemmistön taholta vaatinut keskustelun lykkäämistä §:stä 1, ja nyt peruuttanut pyyntönsä, niin pyydän minäkin tukea hänen puheenvuoroaan ja saada vetää sanani takaisin.

Koska siten ne säädyn jäsenet, jotka olivat pyytäneet §:n 1 käsittelyn siirtämistä, olivat nyt peruuttaneet pyyntönsä, eikä siten ollut tarpeen laatia mitään esitystä kyseisestä asiasta, herra Maamarsalkka antoi säädylle oikeuden jatkaa keskustelua nimenomaan §:n 1 sanamuodosta.

Tästä syystä puheenvuoroa pyysi

Vapaaherra af Forselles: Pyytäisin vain saada yhtyä siihen näkemykseen, jonka herra Furuhjelm on lausunut, että pykälä tulisi palauttaa sellaiseksi kuin se majesteetillisessa esityksessä on.

Vapaaherra Boije: Päinvastoin kuin edellinen puhuja minun on omasta puolestani vaadittava, että valiokunnan mietinnön § 1 hyväksytään Aatelissäädyssä muuttamattomana niistä syistä, jotka mietintö esittää ja niitä syistä, joita herrat Mechelin ja Montgomery ovat asiasta tänään lausuneet.

Herra Constantin Linder: Eilen minäkin äänestin valiokunnan mietinnön hyväksymisen puolesta, mutta tein sen sillä edellytyksellä, että § 1 hyväksyttäisiin sillä sanamuodolla, jonka valiokunta oli sille laatinut, ja saan siksi puoltaa tätä hyväksymistä ja muuten yhdyn kaikissa suhteissa herrojen Mechelin ja Montgomery puheenvuoroihin.

Herra Järnefelt: Tarvitsematta esittää mitään muita syitä kuin ne, jotka valiokunnan mietintö sisältää §:n 1 muokkaamiseksi siten, kuin valiokunta on sitä ehdottanut, ja koska nämä syyt lienevät sen vuoksi kaikille tuttuja, pyydän vain aivan yksinkertaisesti saada puoltaa sitä sanamuotoa, jota valiokunta on ehdottanut.

Herra von Kraemer: Olen jo pitänyt puheenvuoron tästä kysymyksestä, käsillä olevan asevelvollisuuslain hyväksymisestä, ja teen sen vain sillä edellytyksellä, että valiokunnan §:lle 1 laatima sanamuoto hyväksytään, mitään muuta en voi kannattaa.

Herra Rafaël von Haartman: En pyytänyt puheenvuoroa tästä kysymyksestä, mutta muuten olen jo yleisessä keskustelussa lausunut mielipiteeni tämän pykälän sanamuodosta.

Kreivi Cronhjelm: Sen mukaisesti, mitä minulla oli eilen kunnia lausua tässä salissa meidän asemastamme valtakunnassa, pyydän saada yhtyä niiden arvoisten säädyn jäsenten näkemyksiin, jotka ovat ne ilmaisseet Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esityksen §:n 1 sanamuodon muokkauksesta. Eräs puhujista, vapaaherra von Born, halusi tosin eilen leimata näkemykseni surulliseksi. Pyydän saada sanoa hänelle, että olen valtiopäivien alusta saakka pitänyt useammin kuin kerran hänen näkemyksiään surullisina harhaluuloina, mutten ole katsonut, että minun pitäisi siirtyä henkilökohtaisuuksien puolelle. Mitä esitettyyn pyyntöön joidenkin esityksen §:ä 1 koskevan sanamuodon perusteiden esittämisestä, tarkoituksenmukaisuutta lukuun ottamatta, niin minulla ei ole monta sellaista esitettävinä. Pyydän vain saada sanoa, että omalta osaltani olen yksinkertaisesti sitä mieltä, että oikeus ja kohtuus vaativat, että koska valtakunta puolustaa poliittista asemaamme, turvaa meidän kaupankäyntimme maailman kaikilla merillä ja varmistaa meille häiritsemättömän sisäisen kehityksen, meidänkin olisi sen vuoksi tartuttava miekkaan valtakunnan puolustamiseksi, mikäli tilanne sitä vaatii.

Herra Mechelin: Koska minun on oletettava, että valiokunnan lisäysehdotus viimeiseen pykälään tulee antamaan syyn tämän kysymyksen eri puolien lähempään tutkimiseen, mikä voi olla tarpeellista, rajoitun nyt pelkästään kyseisen §:n 1 sanamuotoon ja korostan vain, etten voi olettaa muuta kuin että jokin huomaamatta jäänyt asia on aiheuttanut toimikunnan ehdotuksen muutoksen; sillä tähän pykälään on otettu mukaan myös nostoväki, eikä kuitenkaan kaikissa maissa ole voimassa säädöstä, ettei nostoväellä ole missään tapauksessa laajempaa tehtävää kuin isänmaan puolustaminen. Ajatellaan unioniyhteyksien laajuutta miten vain, niin ei pitäisi §:n 1 merkitystä todella perusteltaessa langeta ajatukseen sen muutoksen puoltamisesta, jonka Senaatti on tässä kysymyksessä tehnyt.

Herra Emil af Forselles: Valmistelevassa yleisessä keskustelussa minulla oli kunnia esittää mielipiteeni, jopa niin, että rohkaistuin ilmoittamaan käsittäväni yleisen asevelvollisuusperiaatteen siten ja vain siinä määrin, että tämän periaatteen soveltaminen meidän johtaisi maassamme sotilaalliselta kannalta katsoen vahvan suomalaiskansallisen puolustuksen aikaansaamiseen. Täysin tämän lausunnon mukaisesti pyydän saada puoltaa mietinnön §:n 1 hyväksymistä.

Herra Robert Björkenheim: Koska en enää eilisen äänestyksen tuloksen jälkeen katsonut olevani oikeutettu yrittämään saada tekemääni ja säädyn hylkäämää ehdotusta läpi erillisten pykälien käsittelyn yhteydessä, olen vain halunnut sanoa, ettei valinnassani valiokunnan mietinnön ja majesteetillisen esityksen välillä voi olla minkäänlaista epävarmuutta.Yhdyn siis tämän lopullisen yksityiskohtia käsittelevän keskustelun aikana valiokunnan mietintöön.

Herra von Bonsdorff: Kun äänestin niiden mukana, jotka toivoivat valiokunnan mietinnön yksityiskohtaista tarkastelua, tein sen sillä edellytyksellä, ettei palaaminen majesteetillisen esityksen §:ään 1 voisi enää tulla kysymykseen, vaan että valiokunnan mietintö hyväksyttäisiin tämän pykälän osalta. Sen olen nyt täten halunnut sanoa.

Kun keskustelu §:stä 1 oli näin päättynyt, luettiin vastattavaksi sanamuodoltaan seuraava esitys:

”Joka hyväksyy lakiehdotuksen §:n 1 siinä muodossa kuin valiokunta on ehdottanut, vastaa jaa;

jos ei voittaa, hyväksytään se sanamuoto, joka on majesteetillisen esityksen pykälässä”.

Pyynnöstä järjestettiin äänestys tästä esityksestä, ja koska tuloksena oli 73 jaa-ääntä ja 6 ei-ääntä, oli Aatelissääty hyväksynyt valiokunnan ehdotuksen pykälän sanamuodosta.

Kun otettiin käsittelyyn § 2, puheenvuoroa pyysi

Herra Taube: Tätä pykälää vastaan pyydän saada lausua muutaman sanan vakanssiverosta. Koska yleinen asevelvollisuus on henkilökohtainen asia, kun taas ruotujakolaitoksen kautta voimaan saatettu ratsu- ja ruotuvelvollisuus on maaomistuksesta riippuva rasite, ja koska kaksi periaatteeltaan niin erilaista pohjaa maan puolustuslaitokselle ei voi olla voimassa yhtaikaa, niin ruotujakolaitos pitäisi lakkauttaa. Siten tulisi kadota velvollisuus, jonka maanomistajat ovat itselleen ottaneet, kun he ovat asettaneet ruotujakolaitoksen kautta maalle sotaväkeä palvelukseen, ja siten vapautuneet itse sotapalvelukseen kirjautumisesta. Samoin on siis poistettava näiden kustannusten tilalle Porvoon valtiopäivillä hallitsijan ja säätyjen hyväksymä vakanssivero. Jos vakanssivero jäisi voimaan yleisen asevelvollisuuden rinnalle, joutuisivat maanomistajat maan muiden asukkaiden tavoin osallistumaan asevelvollisuuden suorittamiseen. Sen lisäksi heidän olisi kuitenkin vielä maksettava tuo vero entisenlaisesta sotapalveluksesta vapautumisesta. Edelleen heille lankeaa vielä heidän oma osuutensa niiden ylimääräisten verojen hoitamisesta, jotka on kerättävä, kun asevelvollisuusjärjestelmä käynnistämistä rahoitetaan armeijalaitoksen muun rahantarpeen lisäksi. Kun tämä otetaan huomioon, ja kun ei periaatteessa oikein näytä sopivan yhteen, että maanomistajat joutuvat henkilökohtaisesti osallistumaan maan puolustamiseen, mutta myös sen lisäksi maanomistajina avustamaan sitä rahallisesti samoilla perusteilla, jotka heille on tässä suhteessa ruotujakolaitoksen kautta sälytetty, vaadin muutosta tähän pykälään siten, että siihen sisällytettäisiin sekä säädös ruotujakolaitoksen lakkauttamisesta että vakanssiveron poistamisesta. Ellei tämä ehdotus saa kunnianarvoisan säädyn hyväksyntää, vaan päätetään vakanssiveron säilyttämisestä, katson, että sille pitäisi kuitenkin tästä lähtien antaa toisenlainen nimitys. Jos sääty mahdollisesti tekee muutoksen muodossa tai toisessa, saattaa palauttaminen valiokuntaan tulla tarpeelliseksi. Edelleen pyydän saada huomauttaa tämän pykälän sanamuodosta. Tässä sanotaan nimittäin, että ”kaikki velvollisuudesta vapautetut rusthollit ja ruodut” jne. Maaseudulla on monenlaisia muita ruotuja kuin sotilasruodut. Meillä on lukuruotuja ja vaivaisruotuja, ja sen vuoksi käsitettä on tässä pykälässä määriteltävä tarkemmin. Otan sitä paitsi vapauden huomauttaa, että virallinen ilmaus on rustholli- ja sotilasruodut; missään ei näe pelkästään ”rusthollit ja ruodut”. Väärien tulkintojen välttämiseksi ja virallisen terminologian noudattamiseksi esitän siis muutosta siten, että säädöksessä puhuttaisiin rustholli- ja sotilasruoduista. Rustholleja ei nimitetä pelkästään rustholleiksi, niitä nimitetään rustholliruoduiksi, samoin kuin jalkaväkeä varustaneita ruotuja nimitetään sotilasruoduiksi.

Kreivi August Armfelt: Kun avustin valiokuntaa §:n 2 laatimisessa, oli oleellista, että mahdollisimman vähän horjutettaisiin maan taloudellisia olosuhteita. Sillä mikäli vakanssivero poistettaisiin sotilas- ja rustholliruoduilta, niin niiden omistajia ei laitettaisi samanlaiseen asemaan taloudelliselta kannalta katsottuna. Sotilasruotu vapautettaisiin vakanssimaksustaan, jolloin rustholliruotu joutuisi maksamaan nykyiseen määrään verrattuna kaksinkertaista veroa, koska verorusthollit on nyt vapautettu myös maksamasta maakirjaveroaan kruunulle, ja siten ne menettävät oikeuden periä augmenttiveroja. Tavallisimmissa tapauksissa augmenttivero vastaa sitä vakanssiveroa, jonka rusthollit maksavat, se voi olla jopa vähän korkeampi, siten että maan 2 225 rusthollia maksavat vakanssiveroa noin 80 000 markkaa vähemmän kuin ne perivät augmenttiveroa. Tämä on pikkujuttu; mutta jos nyt rusthollit jäävät ilman augmenttiverojaan eikä niiden tarvitse sen vuoksi maksaa vakanssiveroa, niin niille jää kruunulle maksettavaksi jopa yli 709 000 markan suuruinen summa. Kun tämä jaetaan näille tiloille, tämä summa nousisi yli 6 000 markan pääomaan kutakin rusthollia kohden. Tähän on lisäksi huomautettava, että monet rusthollit ovat ratsutiloja, joille maakirjaveroa ei voi määrätä maksettavaksi. Tämä on myös ollut se varsinainen syy, miksi avustin valiokunnan mietinnön laatimisessa. Sitä paitsi valiokunnalla on ollut varsin rajoitetusti aikaa ehdotuksen laatimiseen, eikä se olisi millään pystynyt esittämään näille valtiopäiville mitään ehdotusta tästä verotuksesta tai siitä, miten pitäisi menetellä jalkaväkiruotujen ja merisotilasruotujen osalta. Myönnän, että herra Taube oli oikeassa, kun hän huomautti, ettei merisotilasruotuja ole tässä otettu esiin; se on virhe, joka valiokunnan tarkkavaisuudelta on päässyt lipsahtamaan, mutta pitäisi toki olla helposti ymmärrettävissä, että täytyy olla kysymys sotilasruoduista ja merisotilasruoduista. Nämä tilat saisivat todellisen lahjan, jos tämä vakanssivero poistettaisiin, koska jokainen on maksanut tilasta sen mukaan, minkä arvoinen hän katsoo sen olevan. Tämä vero on kohdistunut maahan sen jälkeen, kun ruotujakolaitos vapautettiin asettamasta sotilaita; jokainen on lunastanut tilansa laskelmoiden saavansa augmenttiveroa ja ottanut huomioon joutuvansa vuosittain maksamaan vakanssiveroa, niin yksinkertaisen ruodun kuin merisotilasruodun kuten myös rusthollin omistaja, ja tämä on varsinainen syy, miksi lähdin avustamaan valiokunnan mietinnön laadinnassa suuren epäoikeudenmukaisuuden välttämiseksi.

Herra Johan Ludvig Snellman: Vaikken tee tätä mielelläni, minun on kuitenkin pakko ilmaista valiokunnan näkemyksestä poikkeava vakuuttuneisuuteni vakanssiveron muodostumisesta. Tässä tarkoituksessa pyydän kuitenkin saada kunnioittavasti yhtyä herra Tauben tekemään ehdotukseen. Mikäli ehdotus ei kuitenkaan saavuta Ritarikunnan ja Aateliston suosiota, otan itselleni vapauden pyytää saada vastaisuuden varalle ehdottaa, että jos, kuten valiokuntakin on ehdottanut, mietinnön § 2 voitaisiin katsoa perustuslain kaltaiseksi, niin määräys vakanssiveron jatkumisesta voitaisiin poistaa pykälästä. Näkemykseni nimittäin on, ettei määräystä vakanssiveron suorittamisesta ole tarkoituksenmukaista tehdä neljän säädyn päätöksestä riippuvaksi perustuslakikysymykseksi. Saanen siis nöyrimmästi toistaa, mitä minulla on ollut kunnia lausua, että mikäli vastaisuudessa toinen pykälä katsotaan perustuslakisäädökseksi, se pitäisi lähettää takaisin Asevelvollisuusvaliokuntaan muutettavaksi siten, että määräys vakanssiveron suorittamisesta poistetaan pykälästä ja että siitä laaditaan oma erillinen pykälänsä.

Herra Mechelin: Kun nyt herra Tauben ehdotusta on tuettu, pyydän puolestani saada esittää säädyn tutkittavaksi, sen lisäksi, mitä kreivi Armfelt on jo esittänyt, löytyisikö todella mahdollisuus, että nyt näillä valtiopäivillä päästäisiin ratkaisemaan niin laaja ja syvälle luotaava kysymys kuin nykyisen ruotujakolaitoksen kameraalisen statuksen muuttaminen tai poistaminen. Näkemykset ruotujakolaitoksen asemasta suhteessa aikaisemmin olemassa olleeseen henkilökohtaiseen velvollisuuteen ovat myös varsin jakautuneita; samoin ne olivat valiokunnassa ja ovat jakautuneita myös Ruotsissa, kuten muun muassa käy ilmi eräästä erityisen asiapitoisesta, 28. lokakuuta 1875 päivätystä mietinnöstä, jossa selvitettiin ratsupalvelus- ja ruotujakovelvollisuutta. Pitkähkön todisteiden esittelemisen jälkeen korostettiin, että se käsitys on perusteeton, jonka mukaan ruotujako olisi tullut yleisen asevelvollisuuden tilalle. Mutta joka tapauksessa vaaditaan varmaan aivan toisenlainen valmisteleva käsittely ruotujakolaitoksen nykyisen kameraalisen ominaisuuden perusteellisesti muutoksesta kuin se, joka nyt voidaan saada aikaan. Siksi on tärkeää, ettei nyt lausuta mitään tiukkoja käsityksiä asiasta, vaan esitetään vain, kuten valiokunta on sallinut itselleen oikeuden ehdottaa mietinnön lopussa, että voitaisiin ottaa tutkittavaksi, millainen kanta tulisi ottaa vakanssiveron asemaan, kun pohditaan tulevaa, sotilaallisiin tarkoituksiin kerättävää veroa. Jos nyt esimerkiksi Aatelissääty päättäisi, että vakanssivero tulee lopettaa, niin olisivatko säädyt valmiita esittämään sen sijaan uusia suostuntaveroja, jotka tuottaisivat tarvittavia summia. Valiokunta on mietintöön liitettyjen toivomusten 1. momentissa ottanut esiin, ”että kun aikanaan tehdään ehdotus uudesta verotuksesta sotilaallisten menojen kattamiseksi, on erityisen tarkasti tutkittava kysymystä, miten ja missä määrin silloin pitäisi ottaa huomioon rustholleista ja ruoduista saatavat vakanssiverot”. Tässä yhteydessä valiokunta on erityisesti korostanut tarvetta rusthollien asemaa koskevan tutkimuksen tekemisestä. Pitemmälle lienee nyt varmaan vaikea mennä.

Herra Tauben huomautus itse tekstistä, nimittäin että sana ruodut voitaisiin ymmärtää väärin, koska on myös muita ruotuja, on uskoakseni jotenkin hakemalla haettu, sillä vaikkapa vaivaisruotuja ei voi vapauttaa velvollisuudesta sotilaiden asettamiseen, koska heillä ei ole sellaista velvollisuutta ollutkaan. Yhteydessä velvollisuuteen sotilaiden asettamisesta ei ruotuja voi tietenkään ymmärtää muuten kuin sotilasruotuina. Mitä merisotilasruotuihin tulee, niin suuri osa niistä kuuluu jalkaväkiruotuihin, ja uskon tulkinnan ulottuvan myös muihin merisotilasruotuihin, ovathan nekin ruotuja.

Herra Johan Ludvig Snellman esitti, ettei §:n 2 jälkimmäistä osaa pitäisi katsoa perustuslaiksi. Tähän voi sinänsä olla syynsä, tosin ei täsmälleen kuten herra Snellman esitti, sillä kun verotuskysymys tulee esiin, se vaatii joka tapauksessa kaikkien neljän säädyn päätöksen, vaikkei se perustuslaki olisikaan; mutta tämän huomautuksen voi herra Snellman tehdä mahdollisesti uudelleen, kun sääty on Lakivaliokunnan selvityksen jälkeen ottanut tutkittavakseen, mitä pykäliä on pidettävä perustuslakimääräyksinä.

Herra Johan Ludvig Snellman: Kun otin vapauden esittää arvoisan edellisen puhujan mainitseman ehdotuksen, minua oli johtanut siihen käsitys, ettei vakanssiverojen suorittamisen jatkamista voida valiokunnan mukaisesti sälyttää niille, joille asia etupäässä kuuluu, Talonpoikaissäädylle, ellei sääty itse siihen suostu. Koska, kuten tunnettua, vakanssiveroa ruvettiin kantamaan korvaukseksi ruotusotilaiden asettamisesta vapauttamisesta, mutta tässä edessämme on nyt ehdotus täysin uudesta sotilasorganisaatiosta, ja siksi luulen, ettei Talonpoikaissäädylle voi esimerkiksi kolmen säädyn päätöksellä sälyttää jatkuvaa vakanssiveron suorittamista. Haluan sen vuoksi pitäytyä ehdotuksessani ja pyydän, että kun §:n 2 sisällön perustuslakiominaisuus on muuten ratkaistu, saisin lähemmin kehitellä, miten määräys vakanssiveron suorittamisen jatkamisesta pitäisi muotoilla.

Herra Mechelin: Herra Snellmanin äskeisen puheenvuoron jälkeen huomaan ymmärtäneeni väärin, mihin hänen huomautuksensa lähinnä tähtäsi. Aikaisemmin esittämäni perusteella pitäydyn käsityksessäni siitä, että kun Lakivaliokunta on antanut lausuntonsa, niin herra Snellmanin vaatimus voidaan ottaa tutkittavaksi.

Keskustelu julistettiin täten päättyneeksi, minkä jälkeen Aatelissäädylle annettiin esitys, joka kuului seuraavasti:

”Joka hyväksyy Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön §:n 2 muuttamattomana, vastaa jaa;

jos ei voittaa, päätetään, että kun Suomi vapautetaan velvollisuudesta asettaa sotaväkeä ruotujakolaitoksen pohjalta, on vakanssivero poistettava, kuten myös, että pykälä on sitä tarkoitusta varten lähetettävä takaisin valiokuntaan uudelleenmuokkausta varten”.

Ja koska esitykseen vastattiin ylivoimaisesti jaa, oli sääty hyväksynyt §:n 2 sellaisena, kuin valiokunta oli sitä ehdottanut.

Keskustelutta sääty hyväksyi §§ 3-7.

§:n 8 osalta pyysi

Kreivi August Armfelt puheenvuoroa ja lausui: Pyydän, että Aatelissääty kiinnittäisi huomiota siihen eriävään mielipiteeseen, jonka olen tähän pykälään liittänyt. En voi katsoa, että on oikein estää ihmistä muuttamasta maasta, ennen kuin hän on täyttänyt asevelvollisuutensa; määräämästä omasta persoonastaan. Kun hän ei enää halua kuulua yhteiskuntaan, niin hän saakoon avoimesti lähteä. – Tämän vuoksi katson, että tämä pykälä pitäisi poistaa.

Herra August Schauman tuki kreivi Armfeltin eriävää mielipidettä.

Herra Mechelin: Pyydän saada samalla tavoin tukea kreivi Armfeltin ehdotusta. Olen myös valiokunnassa puhunut ja äänestänyt samoin kuin kreivi Armfelt, vaikka pidättäydyinkin kaikesta eriävän mielipiteen ilmaisemisesta.

Herra Felix von Willebrand: Myös minä pyydän saada yhtyä kreivi Armfeltin puheenvuoroon. Tunnen henkilökohtaisesti monta esimerkkiä järkyttävistä onnettomuuksista, joita Preussin asevelvollisuus on aiheuttanut, koska se on niin ankara määräystensä noudattamisessa. Siksi toivoisin omalta osaltani, ettei Suomen asevelvollisuuslakiehdotuksessa olisi sellaisia määräyksiä, jotka sovellettuina voivat osoittautua julmiksi.

Herra Robert Lagerborg pyysi myös saada yhtyä kreivi Armfeltin ehdotukseen.

Herra Oker-Blom: Minä näkisin sitä vastoin omalta osaltani, että on syytä säilyttää tämä pykälä sellaisena kuin valiokunta on sen muotoillut, sillä kun mies on 21-vuotiaaksi asti nauttinut kaikesta siitä turvasta ja mahdollisesti kaikesta siitä koulutuksesta, jonka hän yhteiskunnassa voi saada, voinee kai myös maa luottaa siihen, että hän astuu sen puolustajien riveihin. – Ellei hän halua, niin voihan hän muuttaa maasta jo aikaisemmin. En käsitä, miksi hän saa muuttaa pois maasta juuri silloin, kun eteen tulee hetki, jolloin hänen pitää pukeutua asevelvollisen varusteisiin. Pyytäisin sen vuoksi valiokunnan enemmistön tekemän ehdotuksen säilyttämistä.

Herra August Schauman: Katson, että niiden nuorukaisten lukumäärän, jotka tulevat kyseisessä iässä muuttamaan maasta, täytyy joka tapauksessa jäädä suhteellisesti ottaen niin vähäiseksi, ettei maan sotilasmahdin voima voisi siitä mitenkään oleellisesti vähetä, mutta sitä vastoin yksityisen ihmisen henkilökohtaiselle vapaudelle pantaisiin niin suuret ja julmat kahleet kyseisen säädöksen kautta, etten tiedä mitään sen järkyttävämpää.

Herra Emil av Forselles: Minäkin pyydän saada tukea kreivi Armfeltin eriävää mielipidettä kreivin siinä esittämistä syistä, joihin aioin lisätä herra Schaumanin äsken esittämän perustelun.

Vapaaherra S. W. von Troil: Omalta osaltani katson valiokunnan edotuksen §:n 8 olevan ristiriidassa niiden vapaamielisten periaatteiden kanssa, jotka ovat ehdotuksessa muuten hyvin esillä. Kaikkialta valiokunnan perusteluista nähdään, että valiokunta on ollut läpikotaisin sen ajatuksen takana, että tässä ehdotetun puolustuksen on sellaisenaan oltava vapaaehtoista. Jos joku haluaa muuttaa maasta ja jättää isänmaansa sen vuoden aikana, jolloin hän on kutsuntoihin velvoitettu, ei häntä kai voi pakottaa jäämään. Tästä syystä yhdyn eriävään mielipiteeseen.

Herra von Kraemer: Jos asevelvollisuus on velvollisuus, niin katson, että tämä lupa muuttaa maasta viimeisen vuoden aikana, ennen kuin asevelvollisuus olisi täytettävä ja palvelukseen astuttava, toisi kyllä vapautuksen sille ihmiselle, joka haluaisi käyttää sitä hyväkseen, mutta tuottaisi vahingon jollekin toiselle, jonka täytyy sitten astua palvelukseen hänen sijastaan. Katson, että tämä vapautus olisi jollekulle toiselle aiheutettu epäoikeudenmukaisuus.

Herra Montgomery: Minäkin puolestani kannatan kreivi Armfeltin eriävää mielipidettä. Teen sen myös siksi, että minusta koko säädös on hyödytön, sillä jos joku haluaa vetäytyä asevelvollisuudesta, hän voi joka tapauksessa lähteä maasta jo muutamaa kuukautta aikaisemmin. Ihmiselle voi myös kyseisessä iässä ilmaantua muitakin syitä kuin halu välttää asepalvelus. Siksi tilannetta, että hän muuttaa maasta, ei välttämättä tarvitse panna sen syyksi, että hän haluaa välttää asevelvollisuuden. Sen vuoksi mielestäni eriävän mielipiteen ilmaisseiden näkemys on oikea. En missään tapauksessa katso maan puolustusvoimien kärsivän siitä, vaikka majesteetillisen esityksen ehdottama määräyskin poistettaisiin. Henkilökohtainen vapaus on säilytettävä niin pitkälle kuin se on yhdistettävissä puolustusvelvollisuuteen.

Herra Knut Furuhjelm: Haluan vain yhtyä niihin näkemyksiin, joita herrat Oker-Blom ja von Kraemer ovat esittäneet.

Herra B. O. Schauman: pyytäisin saada liittyä niihin moniin puhujiin, jotka ovat yhtyneet kreivi Armfeltin eriävään mielipiteeseen, ja katsoisin tämän pykälän olevan aivan turha ja vain herättävän pahaa verta.

Herra Robert Lagerborg: Haluan erityisesti vielä korostaa perusteeksi sellaisen säädöksen tarkoituksettomuudesta, että kun kerran, kuten herra Montgomery jo mainitsi, jokaisella on kuitenkin mahdollisuus välttää asevelvollisuus muuttamalla maasta jo muutamaa kuukautta aikaisemmin. Siksi tämä säädös pysyy kuin pysyykin ja muodostuu oikeastaan vain mahdolliseksi syyksi evätä ulkomaanpassi jokaiselta, jonka pitäisi pystyä lähtemään ulkomaille vaikka vain lyhyeksi aikaa välttämättömyyden pakosta. Ja voihan sellaistakin mahdollisuutta ainakin olettaa, että passikiellon voi vastedes antaa lyhyellekin matkalle.

Herra Järnefelt: Koska henkilö, joka poistuu maasta välttääkseen asevelvollisuuden, ostaisi vapautuksensa tästä velvollisuudesta niin kalliilla hinnalla kuin isänmaansa hylkäämisellä, en voi omalta osaltani uskoa, että olisi mikään riski jättää jokaiselle avoimeksi mahdollisuutta lähteä maasta. Jos joku todella haluaisi hylätä isänmaansa, hän ei edes olisi sen armeijaan astumisen arvoinen. Saan sellaisin perustein yhtyä kreivi Armfeltin eriävään mielipiteeseen.

Vapaaherra Nordenstam: Yhdyn kaikkeen, mitä äskeinen arvoisa puhuja lausui.

Tähän vastaamiseksi luettiin esitys:

”Joka hyväksyy valiokunnan mietinnön §:n 8, vastaa jaa;

jos ei voittaa, poistetaan pykälä lakiehdotuksesta”,

johon Aatelissääty vastasi ylivoimaisesti ei, ja sääty oli siten päättänyt §:n 8 poistamisesta lakiehdotuksesta.

§§ 9 ja 10 hyväksyttiin huomautuksetta.

§:stä 11 pyysi puheenvuoron

Herra Mechelin: Pyydän muistuttaa siitä korjauksesta, joka pykälään tehtiin. Pitää olla: ”harjoitustapaamisissa, joita on pidettävä kaikkiaan yhdeksänkymmentä päivää”.

Vapaaherra Nordenstam: Kun periaatekeskustelu asevelvollisuuden hyväksymisestä jatkui, eräs Aatelissäädyn arvoisa jäsen, herra Robert Lagerborg, ilmoitti mielipiteenään, ettei se aika riittäisi, jonka valiokunta oli mietinnössään esittänyt riittäväksi asevelvollisten harjoittamiseen. Yhdyn täysin tähän näkemykseen ja haluan lisäksi ilmoittaa, että minun mielestäni 120 päivää on vähimmäisaika, joka voi tulla kyseeseen, ja jonka jakaminen pitäisi jättää kouluttaville upseereille. Olisi hyvä, jos tätä aikaa voitaisiin vielä pidentää, mutta kuten sanottu, tämä on minimi.

Herra Robert Ehrnrooth: Minun mielestäni Asevelvollisuusvaliokunnan muuten niin ansiokkaassa mietinnössä on §:n 11 momenteissa sotilaalliselta kannalta katsoen heikko puoli, nimittäin jo edellisen puhujan korostama reservin lyhyt harjoitusaika. Koska Ritarikunta ja Aatelisto on niin yksimielisesti ilmoittanut kannattavansa hyvän suomalaisen armeijan organisointia, olen vakuuttunut siitä, että sääty myös ilmaisee yhtä yksimielisesti toivomuksensa, että tästä armeijasta on tultava kunnollinen ja tuottaa itselleen kunniaa. Mutta jotta näin voi tapahtua, on sotilaalle annettava tilaisuus vastata niihin suuriin vaatimuksiin, joita maa tulee epäilemättä hänelle asettamaan. Sotilaan alkuajan kehityksestä saadun kokemuksen mukaan on tähän mennessä katsottu kuuden kuukauden ajanjakson riittävän. Kun Venäjällä saatettiin asevelvollisuus voimaan, asetettiin asiantuntijoista koottu komitea selvittämään, voidaanko, ja jos voidaan, niin missä määrin tätä harjoitusaikaa lyhentää. Komitea tuli tällöin siihen lopputulokseen, että kolmen kuukauden kuluessa tämä tavoite voidaan saavuttaa, ja sen johdosta tehtiin myös ohjesääntö, joka toimii ohjenuorana asevelvollisten harjoittamisessa. Venäjällä kymmenen vuotta suorittamieni tarkastusten perusteella saamani kokemus on osoittanut, ettei tämä aika ollut mitoitettu liian pitkäksi vaan pikemminkin vähän niukaksi. Vaikka olettaisimme, että suomalaisten upseerien yleisesti tunnettu palvelusinto olisi miten suuri hyvänsä ja nuoria asevelvollisia elävöittävä henki miten hyvä tahansa, niin epäilen kuitenkin, pystyttäisiinkö lyhyemmässä kuin kahden kuukauden ajassa opettamaan sotilaalle kaikkein ensimmäisiä sotilaallisia perusasioitakaan. Koska kuitenkin on ehdotettu reservin koko palvelusajaksi yhdeksääkymmentä päivää eli kolmea kuukautta, jäisi siten vain yksi kuukausi jäljelle jaettavaksi muille kahdelle vuodelle eli neljätoista päivää kummallekin vuodelle. Jokaisen on kai myönnettävä, että tämä harjoitusaika on liian lyhyt. Nojaan vakuuttuneisuuteni siihen kokemukseen, jonka sain, kun toimin ruotuväkipataljoonan komentajana. Tämä kokemus oli nimittäin, että kun joukko kotiutettiin, voitiin yleensä olla varsin tyytyväisiä siihen kehitykseen, joka sotilaissa oli armeija-aikana tapahtunut, mutta kun joukko vuotta myöhemmin kutsuttiin kokoon, niin minun oli epätoivon vallassa todettava, että kaikki oli unohdettu. Miehissä oli tapahtunut jonkinlainen villiintyminen, josta vasta kahden viikon harjoituksen ja erityisen nopean kertauksen jälkeen kehittyi melko puolustuskykyinen valmius. Jos harjoitusaika siis rajoitettaisiin vain kahteen viikkoon, niin siitä seuraisi, ettei aikaa olisi muuhun kuin sen kertaamiseen, mitä edellisinä vuosina oli opittu. Sitä vastoin asepalveluksen kaikkein tärkein osa, nimittäin itse kenttäharjoitus ja nykyisten sotataitojen sotilaalta vaatima, yksilöllinen kehitys, laiminlyötäisiin täysin, ja sotilas jäisi enemmän tai vähemmän epätäydellisesti kouluttamatta. Minusta olisi suuri onnettomuus, jos antaisimme nuorten asevelvollisten saada niin vääränlaisen kasvatuksen, että he seisoisivat tarpeen vaatiessa taistelukentällä puolustuskyvyttöminä ja tietämättä mitään itsepuolustuksen alkeistakaan.

Tämän lausumani perusteella ehdotan, että harjoitusaikaa lisättäisiin jossain määrin ja kiinnitettäisiin asianmukaisesti huomio valtiolle koituvien kustannusten sijasta siihen hankaluuteen, mitä pidennetty armeija-aika asevelvolliselle aiheuttaisi. Ehdotukseni koolla olemisen ajan pidentämisestä kuuteen viikkoon vuodessa perustuu muuten vakuuttuneisuuteeni, että tämä aika olisi yhtä sopiva asevelvolliselle kuin se on ollut ruotusotilaallekin, ja olen vakuuttunut, ettei yksikään asevelvollinen, jos häneltä kysyttäisiin, kieltäytyisi jäämästä vapaasta tahdostaan vielä muutamaksi viikoksi palvelukseen tietoisena, että nämä viimeiset viikot olisivat hänelle mitä suurimmassa määrin hyödyllisiä. Tästä minun ehdottamastani vähäisestä lisäyksestä palvelusaikaan aiheutuvat kustannukset tulisivat itse asiassa olemaan erittäin pieniä. Leiritarvikkeisiin, ampumatarvikkeisiin, marsseihin kokoontumisiin ja sieltä pois, vaatetukseen, ammuksiin jne. ei vaadittaisi yhden ainoankaan pennin kustannusten lisäystä. Ainoa lisäys olisi muonitus niiden muutamien lisäpäivien aikana, joita olen ottanut vapauden ehdottaa, samoin kuin asevelvolliselle näiden päivien tuottama ajanhukka, mikä on merkityksetöntä verrattuna niihin menoihin, jotka Suomen armeija tulee aiheuttamaan. Saanen siksi sotilaiden kouluttamisesta saamani kokemuksen tukemana mitä lämpimimmin pyytää, että Aatelissääty yhtyisi tähän minun puoltamaani ehdotukseen.

Herra Bergenstråle: Vain yhdeksänkymmenen päivää on kolmen vuoden kuluessa suoritettavaksi harjoitusajaksi mielestäni riittämätön, kun koulutetaan tarvittavassa aseenkäyttötaidossa ja erityisesti maaliin ammunnassa niitä reserviin kirjattuja asevelvollisia, jotka eivät ennen ole palvelleet aktiivijoukoissa. Katson, että tämän palvelusajan pidentäminen on toivottavaa, etten sanoisi välttämätöntä, ja saanen tästä syystä kunnioittavasti ehdottaa tämän pykälän lähettämistä takaisin valiokuntaan uudelleenkirjoittamista varten siten, että reservin palvelusaika harjoitusjaksojen osalta säädettäisiin vähintään 120 päiväksi, kuten edellinen puhuja on jo ehdottanut.

Herra von Alfthan: Koska valiokunta itse ja kaikki tämän mietinnön puolustamista puoltaneet arvoisat puhujat ovat korostaneet, että armeijan, jonka kokoamisesta nyt on kyse, on oltava kelvollinen, niin en voi omalta osaltani muuta kuin olla kaikessa samaa mieltä lähinnä edellisten puhujien kanssa siitä, että reservin miehistön koulutusaikaa tulee pidentää. Sulkeisharjoitusten ja maaliin ampumisen harjoittelemisen lisäksi nykyajan sotilaan on hankittava itselleen monia muita valmiuksia: Hänen täytyy oppia etsimään suojaa maastosta, harjoiteltava vallihautojen kaivamista ja muiden insinööri- ja pioneeritöiden tekemistä ym. Jos ajatellaan herra Ehrnroothin esittämällä tavalla, että viimeisten kahden vuoden ajalle määrättäisiin vain kahden viikon harjoitukset, ja jos otetaan huomioon, että suurin osa tästä ajasta kuluisi miehistön harjoittamiseen marssimaan ja ampumaan maaliin, niin en todellakaan käsitä, miten tämän joukon manöövereiden ja käytännön töiden kävisi, ellei koossa olemisen aikaa pidennettäisi. Sellainen pidennetty koossa oleminen ei myöskään vaikuta millään tavoin häiritsevästi siihen ehdotukseen, jonka valiokunta on tehnyt. Se ei missään määrin horjuta kokonaisuutta, ja siksi saanen omalta osaltani myös kannattaa reservin koossa olemisen ajan pidentämiseen 120 päivään eli kuuteen viikkoon vuosittain; siitä tulee yhteensä 126 päivää, mikä on suunnilleen sama asia.

Herra Robert Lagerborg: Pyydän vain saada muistuttaa siitä huomautuksesta, jonka esitin jo periaatekeskustelussa tätä valiokunnan mietinnön osaa vastaan, ja koska täällä on jo lisäksi viitattu niihin syihin, joihin näkemyksessäni omalta osaltani tukeuduin, nimittäin että yhdeksänkymmenen päivän harjoitusaika on liian lyhyt, pyydän vain saada yhtyä siihen ehdotukseen, jonka vapaaherra Nordenstam on tehnyt, siis että reservin koossa olemisen aika nostettaisiin yhteensä 120 päivään. En muista, että tuolloin olisi määritelty jotain tiettyä määrää päiviä kullekin vuodelle, mitä ehkä ei myöskään kannattaisi määrätä etukäteen, koska kokemus voisi mahdollisesti osoittaa, että ensimmäisenä vuonna tarvittaisiin pidempi aika ja kenties lyhyempi seuraavana tai jotain muita aikaan liittyviä tasauksia, jotka silloin voitaisiin käytännössä jättää koulutusupseerien tehtäväksi. Pyydän kuitenkin saada tässä yhteydessä ilmoittaa, etten silti mitenkään usko, ettei tätä ehdotettua 120 päivän lukumäärää voisi joskus vastaisuudessa lyhentää. Päinvastoin, saattaa tulevaisuudessa olla helppoa lyhentää koulutusaikaa merkittävästi täällä kuten muuallakin, missä sellaisia harjoituksia järjestetään, kun nuoriso on saanut jo koulussa tilaisuuden vähän harjoitella aseenkäyttöä, jolloin on niin sanotusti ensimmäinen ja yksinkertaisin alokaskoulutus jo lapsuudessa saatu pois tieltä, mutta niin kauan kuin näin ei ole asian laita, niin minusta näyttää, että sotilaalliselta kannalta katsoen on erittäin oikein lisätä tätä aikaa 120 päivään.

Herra Mechelin: Mitä ensinnäkin tulee siihen kustannusten lisääntymiseen, jonka pidennetty harjoitusaika aiheuttaisi, niin pyydän saada korostaa, että herra Robert Ehrnrooth lienee laskenut vähän liian hätäisesti. Vaatteet kuluvat väkisinkin enemmän, kun harjoitusaika on pidempi, ammusten kulutus kasvanee kai myös, sillä jos harjoitusaikaa pidennetään, on varmasti myös selvää, että maaliin ammuntaa harjoitellaan niin paljon kuin mahdollista. Edelleen on myös reservin palkkasumman kasvettava, koska sen toiminta vaatii pitemmän ajan kuin valiokunta on ehdotuksessaan laskenut. Toki tämä kustannusten lisäys ei liene suurempi kuin 200 000 markkaa, mikäli valiokunnan liitteeksi antama muistio on yleisesti oikein, joten lisäyksellä ei ole mitään sen suurempaa merkitystä. Valiokunnassa oli todellakin ollut monta kertaa kysymys yhteensä kuuden viikon harjoitusajan kirjaamisesta kullekin kolmelle vuodelle. Kun sittemmin kysymys lopulta ratkaistiin, tuli esiin myös muita näkemyksiä. Preussissakin oli nähty, että miliisi voi harjoitella 50–60 päivää, ja myös valiokunnasta nousi ääniä, ettei harjoitusaikaa tulisi asettaa pidemmäksi kuin on tarpeen. Omalta osaltani en osaa esittää mitään päteviä syitä nyt esitettyjä harjoitusajan pidentämistä puoltavia mielipiteitä vastaan, asiasta tarvitaan kokemusta. Käy myös paremmin yksiin valiokunnan ehdotuksen tavoitteen kanssa yleensä, että tämä harjoitusaika asetetaan riittäväksi, kuin että se asetetaan liian niukaksi. Valiokuntahan on tässä mielessä myös halunnut lähteä siitä näkemyksestä, että koska valtio asettaa yksilölle velvollisuuden taistella, valtiolla on velvollisuus tarjota hänelle mahdollisimman riittävää harjoitusta. En siten voi omalta osaltani muuta kuin jättää Aatelissäädyn ratkaistavaksi, valitseeko se valiokunnan ehdotuksen vai nyt puolletun pidennyksen. Uskoakseni olisi parempi, ettei lakiin kirjoitettaisi tarkkaa määräystä, miten viikkojen lukumäärä jaettaisiin kullekin vuodelle, koska armeijan keskuudessa on erilaisia näkemyksiä siitä, miten tämä jako olisi tehtävä, ja eri armeijajärjestelmissä varataan nimenomaan ensimmäinen vuosi pisimmälle harjoitusajalle ja viimeinen lyhyimmälle. Mielestäni ei ole mitään syytä olettaa, että jos armeijan upseeristolla olisi jonkin verran liikkumavaraa näiden aikojen määräämisessä, se jakaisi ajan mahdollisimman huonosti. Tämä ehdotetun harjoitusajan pituudesta. Mitä sitten pykälän sanamuotoon tulee, niin siitä lienee kai syytä käydä erillinen keskustelu.

Kreivi Aminoff: Pyysin puheenvuoron vain sanoakseni, että olen kaikin osin samaa mieltä siitä, mitä herra Ehrnrooth oman monivuotisen kokemuksensa perusteella puheenvuorossaan lausui.

Herra Pinello: Pyydän myös saada kaikessa kannattaa herra Ehrnroothin ehdotusta.

Herra August Schauman: Yhdessä monien edellä puheenvuoron käyttäneiden kanssa minun on vaadittava tämän pykälän palauttamista valiokuntaan. Kysymystä reservin kouluttamiseen välttämättä tarvittavasta ajasta en kuitenkaan ole mitenkään pätevä arvioimaan, mutta omalta osaltani vaadin palauttamista aivan muista syistä. Jo eilen minulla oli kunnia korostaa, miten valiokunta on tässä uudessa majesteetillisesta esityksestä poikkeavassa pykälässä yrittänyt varmistaa maalle vahvat kansalliset puolustusvoimat, taata maalle, että kaikista asekuntoisista miehistä todella tulisi ampumakuntoisia. Juuri tässä pykälässä valiokunta on lisäksi yrittänyt tasoittaa sitä ankaraa epäoikeudenmukaisuutta, joka muuten helposti kaatuisi joidenkin maan nuorukaisten niskaan. Kun nimittäin majesteetillisen esityksen mukaan arvonnassa vapautuksen saaneiden ei ollenkaan tarvitsisi harjoitella aseenkäyttöä, on valiokunta nyt sen sijaan ehdottanut, että heidät siirrettäisiin välittömästi reserviin, jossa he palvelisivat ehdotetun ajan. Mutta kuten minulla oli kunnia selittää, tätä tärkeää pykälää ei ole laadittu sellaisella tavalla, että se vastaisi sitä, mitä sen on tarkoitus sisältää. Valiokunta on myös itse viime hetkellä huomannut pykälän sanamuodon heikkouden ja yrittänyt vahvistaa sitä niillä parilla sanalla, jotka valiokunta on erikseen julkaistussa oikaisuliitteessä lisännyt, mutten katso, että pykälä edes nykyisessä muodossaan vastaisi sitä, mitä siltä on oikeus vaatia. Tässä on käytetty sellaisia ilmauksia kuin, että reserviin ”kirjatut ovat velvollisia osallistumaan harjoitustapaamisiin”. Sellaisia ilmauksia ei pidä käyttää, kun ei ole kyse vain yksikön velvollisuuksien luettelemisesta vaan saada yhteiskunta vakuuttuneeksi näin tärkeästä asiasta kuin tämä. Kun sanotaan, että joku on velvollinen tulemaan jonnekin, niin tämä edellyttää jo kutsua tai osallistumispyyntöä toiselta taholta. Pykälän lopussa on myös aivan oikein: ”Kutsun näihin tapaamisiin lähettää kenraalikuvernööri”. Mutta ellei kenraalikuvernööri nyt kutsukaan näitä reservejä, jotka ovat velvollisia tulemaan hänen kutsustaan paikalle, silloin maa jää suojaamatta, ja silloin on koko valiokunnan laatima asevelvollisuusjärjestelmä heitetty yli laidan. Tähän epäselvyyteen ei auta, vaikka tekstiin lisätään, että ”harjoitustapaamisia” on pidettävä kaikkiaan yhdeksänkymmentä päivää; tämä ”on pidettävä” voi viitata yksinomaan aikaan, jonka kuluessa ne on pidettävä, mutta siten ei ole sanottu, että jokainen reservi kutsutaan aseharjoituksiin. Mainituista syistä pyydän kannatusta pykälän palauttamiseen valiokuntaan, jotta tämä tärkeä asia korjattaisiin. Huomasin lisäksi eilen, merkillistä kyllä, ettei valiokunta ole viitannut tähän §:ään 11, kun se on luetellut ne pykälät, joiden tulisi saada perustuslain luonne, kun sitä vastoin edellinen § 10, joka käsittelee aktiivisia puolustusvoimia, on perustuslakipykälä, ja myöhemmin samoin jopa § 20, joka käsittelee nostoväkeä. Jokaisen on myönnettävä, että tämä on varsin suuri ja merkittävän laatuinen virhe. Koska mietintö on nyt jo joka tapauksessa lähetetty Lakivaliokunnalle perustuslakikysymyksen vuoksi, en halua tällä hetkellä esittää mitään erityistä vaatimusta tähän suuntaan. Vaadin ainoastaan palautusta Asevelvollisuusvaliokuntaan laadittavaksi uudelleen mainitsemaani tarkoitusta varten.

Herra J.V. Snellman: Tämän säädyn erittäin pätevät, arvoisat jäsenet ovat esittäneet mielipiteensä käsillä olevasta kysymyksestä puhtaasti sotilaallisesta näkökulmasta katsoen. Pyydän kunnioittavasti saada yhtyä heidän vaatimukseensa pitemmästä harjoitusajasta reserviläisten oman hyvinvoinnin kannalta katsoen. Jos olisi kysymys siitä, mitä nimitetään korvaavaksi reserviksi, jonka on pataljoonien sotaan lähtemisen jälkeen astuttava varakomppanioiksi ja vasta myöhemmin lähdettävä sotaan sitä mukaa kuin vaaditaan, niin olisi ehkä mahdollista, että voitaisiin päästä jo lyhyemmällä edeltävällä harjoitusajalla sellaiseen valmiuteen, että he voisivat lähteä rintamalle ilman turhan suurta riskiä ja kestää kaikki sotaretken vaikeudet. Mutta koska valiokunnan ehdotuksen mukaan välittömästi pataljoonan rintamalle lähdön jälkeen palvelukseen astuvat reservin ikäluokat käsittävät sekä täysin harjoitettuja että näitä reserviläisiä, niin minusta näyttää aivan selvältä, ettei näin lyhyt aika, joka on tarkoitettu heidän kouluttamiseensa, voi antaa heille minkäänlaista rutiinia pitää huolta itsestään, siten kuin sotilaan on pidettävä huolta itsestään taistelukentällä; vielä vähemmän näin lyhyt harjoitus voi antaa heille mitään valmiutta, sillä ei ole mikään yksinkertainen asia marssia eteenpäin sotilaan painavan pakkauksen kanssa ja kestää näitä marsseja ja yöpymisleirejä kaikissa sääolosuhteissa, kenties usein monta vuorokautta yhden ainoan viikon aikana. – Kun pataljoona lähetetään sotaan, sille on annettu parasta mahdollista koulutusta, mitä pataljoonan koulutukselta vaaditaan. Pelkään siksi, että reserviläiset, ellei heille mitään pitempää harjoitusta suoda, täyttävätkin sotilassairaalat pian pataljoonan riveihin astuttuaan, eivätkä siten pysty täyttämään sitä tavoitetta, jonka vuoksi heidät on palvelukseen kutsuttu. Sitä paitsi heidän oma aikansakin on hyödyttömästi valunut hukkaan. Näistä syistä minäkin omalta osaltani toivon, että heidän harjoitusaikaansa pidennetään niin paljon kuin mahdollista.

Herra Emil af Forselles: Vaikkei minulla olekaan mitään erikoisnäkemystä sotilaan ammatista, ehkä minun kuitenkin sallittaneen huomauttaa, että jo mietintöä ensimmäistä kertaa läpi lukiessani katsoin, että tämä lyhyt harjoitusaika on yksi mietinnön heikompia kohtia. Minun oli mahdotonta kuvitella, miten kolmelle vuodelle jaettujen yhdeksänkymmenen päivän aikana asevelvollinen voisi saada mitään kunnollista harjoitusta. Arvoisat herrat upseerit, jotka ovat tänään antaneet tietoja tästä kysymyksestä, ovat edelleen vahvistaneet tätä käsitystäni. Vähän pidemmän harjoitusajan aiheuttamien kustannusten en omalta osaltani usko nousevan suuremmiksi, kuin ettei harjoituksista saatava hyöty vastaisi näitä kustannuksia, ja kun minun on edelleen katsottava painoarvoltaan erittäin tärkeäksi, että kansallisen puolustuksemme, jota nyt olemme rakentamassa, on muodostuttava niin vahvaksi kuin mahdollista, niin pyydän saada yhtyä herra Ehrnroothin ehdotukseen pidemmästä harjoitusajasta.

Vapaaherra Nordenstam: Kun sain puheenvuoron lausuakseni mielipiteeni tästä kysymyksestä, ei eräs säädyn arvoisista jäsenistä, herra Ehrnrooth, ollut vielä pitänyt puheenvuoroaan. Pidän häntä yhtenä pätevistä arvioimaan käsillä olevaa kysymystä; siksi jätän mielelläni sen, mitä olin jo sanonut ja siirryn hänen ehdotukseensa kuuden viikon määräämisestä. En voi kuitenkaan perääntyä tekemästäni ehdotuksesta, että kouluttajaupseerit saisivat jakaa kokonaisajan, siten kuin kokemus sen vastaisuudessa osoittaa. Ei voitane vielä määritellä tässä suhteessa mitään varmaa. Sen tekee tulevaisuus; siksi halusin vain ilmaista käsitykseni, miten pitkän harjoitusajan pitäisi olla, mutta antaa kouluttajien myöhemmin määrätä kokonaisajan jakautuminen, siten kuin se näyttää tarpeellisimmalta ja parhaimmalta.

Herra Robert Björkenheim: Pyydän kunnioittavimmin saada kiinnittää kunnianarvoisan säädyn huomion käsitykseeni tähän pykälään sisältyvistä määräyksistä, jotka ovat myös siinä ehdotuksessa Suomen asevelvollisuuslaiksi, jonka muutamat valtiopäivämiehet ovat laatineet ja jakaneet Aatelissäädyn jäsenille. Siinä vaaditaan vain kahden vuoden koulutusta. Esitän kysymyksen niille säädyn jäsenille, jotka ovat päteviä antamaan lausuntoja näistä puhtaasti sotilaallisista kysymyksistä, eivätkö yhtä monet kahdelle vuodelle jaetut harjoituspäivät voisi tuottaa asevelvollisille samaa sotilaskoulutusta kuin jos tämä päivien lukumäärä jaettaisiin kolmelle vuodelle. Asevelvollisille ja maalle tuottaisi sellainen muutos vastaaviin määräyksiin merkittävän helpotuksen. Lopuksi pyydän niistä syistä, jotka herra Schauman on esittänyt, pääasiassa §:n 11 palauttamista valiokuntaan uuden sanamuodon laatimiseksi ilmaisemaan selvemmin ja ymmärrettävämmin sen korjauksen, jonka valiokunta tekee stilisoimalla pykälän 1. momentin.

Herra Rafaël von Haartman: Asiasta on jo keskusteltu perusteellisesti, ja siksi minulla on siihen vain hyvin vähän lisättävää. Kun äänestin asevelvollisuuden hyväksymisen puolesta, oli ratkaisevien motiivieni joukossa, että sillä tiellä saataisiin parhaat tulokset, mutta en voi toisaalta olla huomauttamatta, että olisi mitattava kultavaa’alla se aika, jonka reservin harjoittamisella riistetään maataloudelta ja teollisuudelta. Koko joukko parhaassa iässä olevia nuorukaisia riistetään pois töistä kesällä, jolloin heitä eniten tarvitaan. Olin siksi ajatellut, että yhdeksänkymmentä päivää olisi riittänyt, olettaen kuitenkin, että niistä suurin osa jaettaisiin ensimmäiselle vuodelle. Mutta kun tämän kysymyksen pätevät tuomarit, Ritarikunnan ja Aateliston jäsenet, ilmaisivat, että se olisi liian vähän, ja tiedän, että näillä herroilla on enemmän kokemusta suomalaisten joukkojen kouluttamisesta kuin minulla, niin katson, että minun täytyy luopua aikaisemmasta käsityksestäni ja ojentautua näiden herrojen mukaan. Siksi olin ajatellut yhtyä vapaaherra Nordenstamin mielipiteeseen, mutta kun vapaaherra on nyt luopunut jo tuetusta näkemyksestään, en voi muuta kuin pitäytyä samassa lukumäärässä eli 120 päivässä. Mielestäni aikaa ei nimittäin pidä määritellä viikkoina vaan päivinä, kuten valiokunta on tehnyt. Kuusi viikkoa vuodessa kolmen vuoden aikana merkitsee 126 päivää. Vapaaherra Nordenstam ehdotti 120 päivää. Ero on niin pieni, etten usko sen merkitsevän mitään. Minun täytyy siksi pitäytyä siinä näkemyksessä, jonka vapaaherra Nordenstam ensin ilmaisi, eli että 120 päivää pitäisi olla se aika, joka olisi määrättävä reservin koulutukseen.

Herra Oker-Blom: Jaan täysin sen näkemyksen, jonka useat arvoisat edelliset puhujat ovat ilmaisseen, ensin herra Ehrnrooth, että valiokunnan reserville mittaama harjoitusaika on kyllä niukka. Olin myös Asevelvollisuusvaliokunnassa yrittänyt omalta osaltani saada sitä vähän pidemmäksi siinä kuitenkaan onnistumatta. Kuitenkin katson velvollisuudekseni esittää ne syyt, jotka ovat johtaneet valiokunnan enemmistön pitäytymään siinä päätöksessä, jonka he ovat mietinnössään tehneet. Herra Mechelin on jo ilmoittanut muutamia näistä syistä. Yritän esittää vielä muita. Jos olisi niin, että kaikki ehdotukset, joita valiokunta on esittänyt, saisivat säätyjen hyväksynnän, niin niihin kuuluisi pyyntö oppilaitoksiin otettavasta voimistelun oppiaineesta, ja jos niin kävisi, että tämä todella toteutuisi, niin nuoriso saisi jo koulunkäyntivuosinaan tavallaan alun niille harjoituksille, jotka sitten ovat heidän edessään varusmiespalvelusta suoritettaessa. He voisivat ehtiä sinä aikana oppia yhtä ja toista, ainakin he saisivat selvää komentosanoista, signaaleista, asennoista ja käännöksistä, kenties myös tahdissa marssimisesta. Tällöin osa tästä alokaskoulutuksesta olisi suoritettu jo koulussa, ja jos niin kävisi ja tämä toteutuisi ajan myötä, niin varmaan voisi käydä niin, että sillä olisi vaikutusta 21 vuoden iässä suoritettaviin harjoituksiin, ja se voisi mahdollisesti myös vaikuttaa siihen, että näitä harjoituksia voisi olla vähemmän. Tämä oli yksi syy, miksei valiokunnan enemmistö kuunnellut mielipidettäni, joka tähtäsi täsmälleen samaan kuin herra Ehrnroothin ehdotus eli kuuden viikon kokoontuminen lyhentämättä sitä yhteen kuukauteen vuodessa. Tämä oli toinen syy herra Mechelinin esittämään lisäksi. Toinen oli toivomus, että voitaisiin saada kelvollinen alipäällystö, ja kelvollisella alipäällystöllä voitaisiin myös selvitä alokkaiden koulutuksesta yhdessä kuukaudessa. Tästä alipäällystöstä jätettiin valiokunnalle muistio, jonka valiokunta oli hyväntahtoisesti ottanut tutkittavakseen, ja joka ensin oli tarkoitus liittää valiokunnan mietintöön, mutta kun tämä mietintö oli jo paisunut niihin mittoihin, kuin sillä nyt on, niin katsottiin, että oli kuitenkin parasta jättää muistio pois. Koska kuitenkin päällystö ja alipäällystön hankkiminen ja koulutus on täytäntöönpanotoimi, joka kuuluu hallitukselle, voidaan pitää itsestään selvänä, että hallitus tulee ajan myötä ryhtymään vastaaviin toimenpiteisiin tässä suhteessa. Pyydän saada lukea tämän mietinnön tai tämän muistion erityisesti siksi, että voi mahdollisesti käydä niinkin, että niin kutsuttua kasarmielämää kohtaan tunnettuja pelkoja voidaan kenties osittain hälventää niiden käsitysten ja ehdotusten avulla, joita muistiossa esitetään, ja joiden tarkoitus on muodostaa mahdollisuuksien mukaan kelvollinen ja moraalinen alipäällystö. Muistio kuuluu näin:

”Puolustusvoimien koostumuksen ja täydentämisen rinnalla on hyvä ja riittävä päällystö epäilemättä ensimmäinen ehto sotajoukon palveluskyvyn ja taistelukelpoisuuden saavuttamiseen. Mutta sellaisen päällystön kokoaminen tai luominen ei ole mikään helppo tehtävä, jos se puuttuu, kuten meillä nykyään on valitettavasti asian laita. Henkivartioston Suomen tarkk’ampujapataljoonan lisäksi maassa ei nimittäin ole mitään sotilaspäällystöä, jolle voitaisiin luottaa joukkojen kokoaminen ehdotetun yleisen asevelvollisuuden pohjalta. Ja kuitenkin sellaisessa sotajoukossa on hyvän päällystön tarve jopa vieläkin suurempi kuin vakituisessa ammattiarmeijassa, jolle on pitkän palvelusajan kuluessa paljon helpompaa kouluttaa tarpeellista päällystöainesta, eikä sen tarvitse taistella jatkuvasti uuden miehistön aiheuttamien vaikeuksien kanssa, mikä tekee asevelvollisuusarmeijassa tapahtuvan vaihtumisen vuoksi aliupseeriston tehtävän erityisen vaivalloiseksi ja aikaa vieväksi. Sitä paitsi asevelvollisuusarmeija ottaa riveihinsä yksilöitä kaikista yhteiskuntaluokista ja elinolosuhteista, jotka aiheuttavat erilaisen koulutuksen ja yhteiskunnallisen asenteen kautta sen, että kuri, tämä sotajoukon kallein omaisuus – on rakennettava aivan eri pohjalta kuin lakien tai rangaistusmääräysten ankaruus tai tiukka pysyttäytyminen ulkoisissa käyttäytymissäännöissä. Korkean todelliseen sivistykseen perustuvan velvollisuudentunnon, ja johon yhdistyvät asiaan kuuluvaan vakavuus ja humaanisuus, on tällaisessa sotajoukossa muodostettava päällystön ja miehistön keskinäisen suhteen perusta. Tälle päällystölle asetettavat vaatimukset on sen vuoksi asetettava korkealle eivätkä ne saa sisältää pelkästään sotilasammatin korkeaa erikoisosaamista vaan myös suuren määrän yleissivistystä ja korkeita moraalisia arvoja joukon pysyvyyden varmistamiseksi ja siihen sellaisen hengen valamiseksi, joka kohottaa sen omaa ja maan arvonantoa ja luo luottamusta kansalaisiin, jonka nuoriso ja parhaat voimat uskotaan sen hoiviin.

Tehtävänsä ja palvelustoimintansa mukaan jakaantuu nimitys päällystö ylempään ja alempaan eli yli- ja alipäällystöön, jotka sisältävät: edellinen koko upseeriston ja jälkimmäinen lenkin sanotun upseeriston ja miehistön eli alipäällystön välisessä ketjussa. Ne ovat joukolle yhtä tärkeitä ja muodostavat sen sielun, ja niiden on täysissä määrin vastattava toisiaan, jotta muodostuisi järjestäytynyt ja kiinteä kokonaisuus.

Mitä edelliseen eli ylipäällystöön ja upseerikuntaan tulee, on oletettavissa, että sen muodostavat oleellisilta osin Suomen kadettikunnan entiset opiskelijat, jotka ovat palvelleet tai palvelevat Venäjän armeijassa ja todennäköisesti haluavat mielellään palata kotimaahan, kuten myös muista keisarikunnan palkkaamista suomalaisista, jotka ovat saaneet kokemusta ja edenneet sotilasuralla. Mutta ehdoton edellytys tähän on, että sanottujen upseerien taloudellinen asema asianmukaisesti turvataan, ja että sillä saadaan korvausta hitaammin eteneville ylennyksille, mikä todennäköisesti tulee tapahtumaan Suomen suhteellisen harvalukuisissa joukoissa. Maan kiistaton intressi on siksi palkkaehtojen asettaminen upseereille niin edullisiksi, että asianomainen katsoo olevan etujensa mukaista hakea virkaa kotimaan joukoista palveltuaan jonkin aikaa Venäjän armeijassa ja saatuaan siellä kokemusta ja kunnianosoitusta, ja sitä kautta voitaneen aina pitää yllä kelvollista ylipäällystöä ja upseerikuntaa, joka vastaa ajan sotilaallisia vaatimuksia. Tämä keino korkeamman päällystön täydentämiseksi tarjoaa sen arvaamattoman suuren edun, jota täytyy hyödyntää kaikin tarjolla olevin keinoin, eikä uhrauksia saa säästää sen varmistamiseksi niin pitkälle kuin olosuhteet sen suinkin sallivat, sillä tätä kautta Suomen sotavoimilla on aina tilaisuus hankkia itselleen sotakokemusta saanut ja kykenevä päällystö, ja sen sotakelpoisuus voidaan parhaalla mahdollisella tavalla taata. Sen ohella Suomen kadettikoulun kunnollinen uudelleenorganisointi lienee tarpeen sanelema.

Ehdotetun palkkausjärjestelmän mukaan nousee upseerien määrä rauhan aikana 2 esikuntaupseeriin ja 16 ylempään upseeriin jokaista pataljoonaa kohden, mikä tekee 8 aktiivipataljoonalle, ja kun kaartinpataljoonaa ei lasketa mukaan, koska sillä on jo nyt täysimääräinen upseerikunta, niin määräksi tulee 16 esikuntaupseeria ja 128 ylempää upseeria. Kun tähän lisätään valiokunnan mietinnössä ehdotetut reserviupseerit, jotka saavat puolta palkkaa eli 1 esikuntaupseeri ja 10 ylempää upseeria kutakin pataljoonaa kohden, mikä tekee kaikille 9 reservipataljoonalle 9 esikuntaupseeria ja 90 ylempää upseeria, niin kaikkien suomalaisten joukkojen upseerien kokonaismäärä nousee, kaartinpataljoona mukaan lukien, 27 esikuntaupseeriin ja 232 ylempään upseeriin, jolloin esikuntia, hallintoa ym. ei määrään lasketa mukaan. Yllä mainituista upseereista on korkeammat komentajat komppanianpäällikön arvosta lähtien nimettävä etupäässä niistä henkilöistä, jotka ovat suorittaneet Suomen kadettikoulun tai muun vastaavan sotilasoppilaitoksen täydellisen kurssin, jota vastoin nuoremmat upseerit voidaan palkata samassa kadettikoulussa alemman kurssin käyneet tai muun vastaavan tutkinnon suorittaneet. Heillä on kuitenkin oikeus saada hakeutua joidenkin vuosien joukoissa suoritetun aktiivipalveluksen jälkeen erityistutkintoon päästäkseen siten etenemään komppanianpäällikön arvoon ja korkeampiin virkoihin. Upseerikunnan täyttämistä paljon vaikeampaa on epäilemättä kouluttaa ja pitää jatkuvasti yllä hyvää ja sille nykyisin asetettuja vaatimuksia vastaavaa alipäällystöä. Tässä suhteessa erityisen suuriksi saattavat muodostua vaikeudet sotajoukon kokoamisessa, sillä erityisesti korkeampia vaatimuksia asettavaan asevelvollisuusarmeijaan sopivaa alipäällystöä ei meillä tällä hetkellä ole ollenkaan. Sanotun aliupseeriston palkkaamisessa on heille asetettava sekä älyllisiä että moraalisia vaatimuksia, eikä heitä voi keveistä syistä ajatella löytyvän kaartinpataljoonan värvätyistä riveistä, jotka eivät sitä paitsi kykene täyttämään tätä käsillä olevaa tarvetta. Mainittu alipäällystö on siis koulutettava erityisesti ja etukäteen ja se on luotava ennen kuin itse joukko-osastojen kokoaminen etenee.

Tähän ei nykytilanteessa ole nyt mitään muuta ratkaisukeinoa kuin erityisen alipäällystökoulun perustaminen oikea-aikaisesti. Tämä koulu, jossa on oma päällystö ja tarvittava määrä opettajia, ja jolle on kohdistettava sopiva palkkausjärjestelmä, voitaisiin parhaiten sijoittaa joko Haminaan tai Hämeenlinnan. Koulu pitää perustaa kaksivuotiseksi kurssiksi, ja Suomen valtion on kaikissa suhteissa pidettävä sitä yllä ja kustannettava se. Samoin valtion on määrättävä sen opetussuunnitelmasta ja -ohjelmasta. Mainittuun kouluun otetaan sekä ruotsia että suomea puhuvia nuorukaisia, jotka ovat täyttäneet kaksikymmentä vuotta, käyneet kansakoulun yläluokat tai suorittaneet vastaavan kurssin jossain muussa oppilaitoksessa, ovat hyvämaineisia ja ruumiinrakenteeltaan terveitä, ja jotka haluavat vapaaehtoisesti astua sotapalvelukseen viranoston mukaisesti. Näiden nuorukaisten kaikki opetus, vaatetus ja ylläpito ovat koulussa maksuttomia, ja heillä on kurssin suoritettuaan oikeus palvella vapaaehtoisina sotapalveluksessa vähintään 3 vuotta aliupseereina, minkä jälkeen heidät voidaan ylentää upseereiksi, kun he ovat suorittaneet vastaavan tutkinnon. Joukko-osastojen kokoamiseen tarvittava ensimmäinen ja kaikkein välttämättömin alipäällystökanta tai kaaderi koulutetaan siten mainitussa koulussa ja se saa siellä asianmukaisen käytännöllisen ja teoreettisen pohjakoulutuksen. Sen jälkeen ja kun joukko-osasto on täysin organisoitu ja jokaiseen pataljoonaan on ehditty perustaa ja avata vastaava oppilaitos, kyseinen keskitetty aliupseerikoulu voidaan joko lakkauttaa, mikäli sille ei ole tarvetta, tai myös edelleen säilyttää kaikkien suomalaisten joukko-osastojen alipäällystön normaalikouluna. Sanotun keskuskoulun oppilaiden määrä tulee laskea sen lukumäärän mukaan, kuinka paljon joukko-osastoilla on rauhan ajan palkkausjärjestelmän mukaisia vanhempia aliupseereja, jotka ovat tulleet palvelukseen virkaoston kautta ja muodostavat alipäällystön rungon ja ytimen. Tähän alipäällystöön lasketaan mukaan 4 vääpeliä, 4 ratsumestaria, 16 vanhempaa aliupseeria ja 5 viestimiestä sekä muutama mies rintamaa lukuun ottamatta, yhteensä 32 miestä pataljoonaa kohden eli sama määrä kuin nuorempia upseereja. Tämä määrä nousee 8 pataljoonan osalta, kun kaartinpataljoonaa ei lasketa mukaan, jo tarvittava alipäällystö mukaan luettuna yhteensä 256–260 mieheen, mikä on siten alipäällystökoulun koko koulutettavan kapasiteetin lukumäärä sen omia upseereja, kouluttajia, opetushenkilökuntaa mm. lukuun ottamatta. Koulun opetus on lähinnä käytännöllistä, ja sen oheen järjestetään harjoitusleirejä.

Kun aktiivi joukko-osasto on tällä tavoin koulutetun kaikkein välttämättömimmän kaaderialiupseeriston avulla asianmukaisesti koottu ja organisoitu, sekä ensimmäisen vuoden ikäluokasta otettu asevelvollinen miehistö riveihin, on kaikkein tärkeintä, että jokaiseen pataljoonaan annetaan perustaa erityinen alipäällystökoulu, jota pidetään pataljoonassa jatkuvasti yllä. Tämä koulu jakaantuu kahteen osastoon eli luokkaan, joissa kummassakin järjestetään yhden vuoden kurssi, nimittäin komppaniakouluun ja pataljoonakouluun, joista edellistä johtaa komppanianpäällikkö, ja jälkimmäistä valvoo nuorempi esikuntaupseeri tarvittavan, pataljoonasta tulevan upseerikuntaan ja alipäällystöön kuuluvan opettaja- ja kouluttajamäärän avulla. Nämä koulut valmistavat alipäällystöainesta sekä aktiiviseen joukko-osastoon että reserviin ja muodostavat sen ahjon, jossa tulevaisuuden upseeristo pääasiassa muovataan. Jokaisesta palvelukseen tulevasta asevelvollisten ikäluokasta valitaan ensimmäisessä sopivassa tilaisuudesta komppaniakouluun paras ja oppimiskykyisin miehistö, määrältään vähintään 32 miestä jokaista ikäluokkaa ja pataljoonaa kohden, mikä vastaa sitä palkkausjärjestelmän mukaan määrättyä nuorempien aliupseerien määrää, joka siirretään mainitun komppaniakoulun kurssin päätettyään pataljoonakouluun, ja siten komppania- ja pataljoonakoulujen oppilaiden kokonaismäärä on kaikkiaan 64 miestä, ja tämä määrä on aina pidettävä täysilukuisena. Mainituista upseeriaineksista valitaan myöhemmin pataljoonan päällikön tekemän tarkemman testauksen mukaan joukko-osastolle tarvittava määrä aliupseereita, korpraaleja ym. Aktiivisen palveluksen suoritettuaan heidät siirretään reserviin ja nostoväkeen, ja he saavat siellä aliupseerin aseman sekä ylentämisen kautta myös nuoremman upseeriston asemia ja nauttivat niihin liittyviä etuja ja palkkaehtoja. Kun nämä mainitut koulut on ehditty perustaa pataljooniin, niin voidaan, kuten jo mainittiin, keskitetty alipäällystökoulu lakkauttaa, minkä jälkeen vanhempi alipäällystö täytetään pataljoonakouluista tavanomaisessa järjestyksessä, kun vakansseja tulee avoimiksi.

Kun joukko-osaston täydellisen organisoinnin ja normaalin palvelustoiminnan sekä alipäällystökoulujen täyden oppilasmäärän edellyttämät ehdot ovat täyttyneet, tulee siten jokaisessa aktiivipataljoonassa olla kolminkertainen alipäällystömäärä tai ainekset siihen, nimittäin 1) vanhempi nk. kaaderialiupseeristo, jonka pakollinen aktiivinen palvelusaika on päättynyt ja joka virkaostosopimuksen mukaan jatkaa mainittua aktiivipalvelusta, ja joka on käynyt keskitetyn tai pataljoonan alipäällystökoulun; 2) nuorempi asevelvollisten alipäällystö, joka suorittaa toisen vuoden asevelvollisuutta ja on otettu pataljoonakouluun, sekä 3) nuorimmat asevelvolliset alipäällystöainekset, jotka suorittavat ensimmäisen vuoden asevelvollisuutta ja jotka on otettu komppaniakouluun. Jokainen kategoria tästä alipäällystöstä ja alipäällystöaineksesta käsittää 32 miestä, mikä siis tekee pataljoonaa kohden 96 miestä. Tämän lisäksi tulee jokaista pataljoonaa kohden reserviin ehdotettu puolikas päällystöstä puolella palkalla, mikä tekee 11 upseeria ja 24 aliupseeria sekä 5 viestimiestä, aseistamattomia lukuun ottamatta, minkä lisäksi nostoväestä voidaan ottaa huomioon tarvittava upseeristo, joka on päättänyt aktiivi- ja reservipalveluksensa. Tällä tavoin lienee sekä aktiivijoukko-osaston että reservin alipäällystö- ja kouluttajatarve likimain täytetty, mikäli mainittu määrä vain pysyy aina täysilukuisena. Oletettavissa on myös, että joukko-osastossa on aina suurempi tai pienempi määrä vapaaehtoisia, joiden koulutustaso on korkeampi, jotka ovat hiljattain käyneet alipäällystökoulun ja sen jälkeen ottaneet aliupseerin aseman riveissä, mitä kautta alipäällystöä koskeva tehtävänanto edelleen helpottuu”.

Niin pian kuin kaikki nämä koulut on saatu käyntiin, voidaan kai toivoa, ettei alipäällystö sen enempää kuin pataljoonien moraalinen tilannekaan anna millään tavoin aihetta epäilyksiin, vaan täytyy toivoa, että tämä armeija kyllä vastaa kaikkia odotuksia. Kuten sanottu, niin itse pääasiassa eli harjoitusajan pituudessa yhdyn herra Ehrnroothin lausumaan näkemykseen, että se tulisi määrätä kuudeksi viikoksi, mutta jätän ratkaisun tekemisen Aatelissäädylle.

Vapaaherra S. W. von Troil: Täällä meillä asevelvollisuusjärjestelmän voimaansaattamisen ensi sijainen tarkoitus lienee mahdollisimman vahvojen kansallisten puolustusvoimien saaminen siten, että puolustusvoimat raskauttaisivat sekä veronmaksajia että asevelvollisia mahdollisimman vähän. Tämän lain §:n 1 mukaan asevelvollisuus on olemassa kruunun ja isänmaan puolustamiseksi. Tällainen puolustushan ei voi tulla kyseeseen muulloin kuin sodassa tai mahdollisesti tapahtuvassa kahakassa. Jos sota syttyy, kutsutaan aseisiin reservi ja ensi kädessä luonnollisesti ne reserviläiset, jotka ovat suorittaneet aktiivipalveluksen. Sotatilanteessa kootaan lisäksi valiokunnan mietinnön pykälän 124 mukaan erityiset varapataljoonat, ja sitä tarkoitusta varten voidaan järjestää reservimiehistön lisäkoulutusta, ennen kuin heidät lähetetään taistelemaan. Vaikka olenkin samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä yhdeksänkymmenen päivän harjoitusaika ei riitä niiden reserviläisten kunnolliseen koulutukseen, jotka eivät ole olleet aktiivipalveluksessa, niin katsoisin kuitenkin, että valiokunnan ehdottama yhdeksänkymmenen päivän aika riittäisi. Perustelen sen sillä, että nämä reserviläiset voitaisiin lisäksi ottaa mukaan varapataljoonien harjoitukseen ennen kuin heidät lähetetään rintamalle. Sanon näin myös taloudellisista syistä. Täällä on korostettu, miten suuri ajallinen uhraus tälle nuorisolle on kokoontua näihin reserviharjoituksiin; jokainen päivä on heille kallisarvoinen ja siihen liittyy kustannuksia kruunulle, jonka ei tarvitse pelkästään ylläpitää heitä siellä vaan myös tarjota heille vaatteita ja ammuksia, minkä lisäksi myös reserviupseeriston palkkioidenkin on luonnollisesti noustava melkoisessa määrin. Tätä reserviupseeriston palkkausta uskallan omalta osaltani painottaa, koska se on valiokunnan mietinnön heikoin kohta. En todellakaan pysty käsittämään, miten tämä upseeristo kootaan, ja miten saadaan ihmiset niin pienellä palkalla, jota on ehdotettu reserviupseeristolle valiokunnan mietinnössä nro 2, § 20, halukkaiksi jättämään muut työnsä ja sälyttämään omille harteilleen tällaiset tehtävät sellaista palkkiota vastaan, joka on pataljoonanpäällikölle 2 000 markkaa matkakustannukset mukaan lukien ja komppanianpäällikölle 1 000 markkaa. Mutta tämä kysymys ei kuulu tänne. Katson vain, että on monta syytä, jotka puhuvat näiden yhdeksänkymmenen päivän säilyttämisen puolesta niitä muuttamatta, vaikkakin on myönnetty, etteivät reserviläiset ehdi näiden päivien aikana saamaan täydellistä harjoitusta. Omasta puolestani minun on kannatettava valiokunnan mietinnön hyväksymistä.

Herra Knut Furuhielm: Herra Ehrnroothin esittämistä syistä minäkin haluan harjoitusten kestoajan korottamista korkeintaan 120 päivään jaettavaksi korkean upseeriston määräyksen mukaisesti.

Herra von Törne: Olen pyytänyt puheenvuoroa vain kannattaakseni herra Schaumanin vaatimusta kyseisen pykälän palauttamisesta valiokuntaan laadittavaksi uudelleen hänen tarkoittamallaan tavalla.

Herra von Alfthan: Vapaaherra von Troilin äskeisen puheenvuoron johdosta, jossa hän käsitteli niiden päivien lukumäärää, jotka valiokunnan mietinnössään tekemän määrittelyn mukaan tarvitaan, kun reserviläiset kutsutaan harjoituksiin, pyydän vielä saada kiinnittää huomiota erääseen seikkaan ja juuri siihen, johon vapaaherrakin viittasi, nimittäin sota-aikaan. Onnellisissa olosuhteissa voisi, jos ne kaikki toteutuvat, käydä niin, että reservit, jotka kutsutaan vahvistamaan aktiivipataljoonia, olisivat riittävästi harjoitettuja käytettäviksi, kun heidät sijoitetaan valmiiksi koulutettuihin joukko-osastokaadereihin, mutta näiden aktiivipataljoonien lisäksi kootaan varapataljoonia, eikä näissä varapataljoonissa ole mitään muuta miehistöä, joihin liittyä, kuin juuri nämä yhdeksänkymmentä päivää harjoitetut reserviläiset. Juuri näiden reserviläistenhän pitäisi puolestaan kouluttaa kaikkia muita, jotka kutsutaan myöhemmin vuosittain riveihin. Jos heillä itsellään ei siis ole mitään kunnollista harjoitusta, miten he pystyisivät opettamaan muita? Tämä koskee nimenomaan erityisesti sota-ajan tarvetta, ja minusta on paljonkin syitä, joiden vuoksi harjoituspäiviä pitäisi lisätä 120:een, mutta päällystölle pitäisi jättää oikeus jakaa nämä 120 päivää kolmelle vuodelle niin kuin parhaalta näyttää, ja siten kuin kokemus voi vastedes antaa aihetta.

Herra Mechelin: Herra Schauman ryhtyi tarkastelemaan pykälän sanamuotoa lähemmin ja osoitti itse asiassa käsitykseni mukaan, että pykälän voi, jos oikein haluaa, tulkita ja nähdä myös niin, ettei se selvästi ilmaise sitä, mitä sillä tarkoitetaan. Näin voi helposti käydä, kun laaditaan laajoja lakiehdotusten uudelleenmuokkauksia ja kun lisätään uusia säädöksiä. Muotoilu ei sitten aina onnistukaan, niin kuin toivotaan, enkä siksi vastusta myöskään herra Schaumanin vaatimaa pykälän palauttamista valiokunnalle. Uskon myös, ettei ole ollenkaan vaikeaa saada tämä uudelleenmuokkaus tehtyä siten, että valiokunnan tarkoitus tulee niin selvästi esiin, ettei sitä voi tulkita väärin.

Mitä nyt harjoitusaikoihin tulee, niin vaatimukset eivät ole tässä suhteessa olleet tiettyyn määrään saakka yhteensopivia. On puhuttu vähintään 120 päivästä, nyt viimeksi herra Knut Furuhielm puhui korkeintaan 120 päivästä. Mielestäni tässä määrittelyssä olisi epätäsmällistä käyttää ilmausta vähintään tai korkeintaan; jos päätetään korkeintaan 120 päivästä, niin jätetään päällystön käsiin aivan liian monta mahdollisuutta puutteellisten harjoitusten järjestämiseen. Olisi oltava täysi syy ilmaista määrätty aika täsmällisesti, vaikkei haluttaisikaan määrätä tämän ajan jakamisesti eri vuosille. Mitä tulee herra Björkenheimin ehdotukseen sen ajan vähentämisestä kahteen ensimmäiseen vuoteen, jolloin harjoitukset olisi järjestettävä, eikä jakaa niitä kolmelle ensimmäiselle vuodelle, niin haluaisin torjua ehdotuksen siitä syystä, että se aiheuttaisi liian paljon häiriötä siihen käsittelyjärjestykseen, jota tässä luvussa on muutoin noudatettu. Lopuksi pyydän saada muistuttaa, kuten jo eilen esitin kritiikkinä herra Schaumanin puheenvuoroon, että erilaiset näkemykset harjoitusajan pituudesta voivat sisältää syyn siihen, ettei määräystä tästä voi pitää perustuslainomaisena. Tämä määräys harjoitusajan pituudesta voi vaatia muutoksen, ja muutokset saadaan helpommin aikaan, jos kolme säätyä voi siitä päättää. Mutta tästähän tulee myöhempien pohdintojen kohde.

Herra Antell: Minun on tunnustettava, että ne arvoisat puhujat ovat osoittaneet olevansa todella päteviä, jotka ovat puoltaneet reservin harjoitusajan pidentämistä, mutta minun on kuitenkin myönnettävä, etten ole omalta osaltani vakuuttunut sen tarpeellisuudesta. Tässä ei kaiketi pitäisi unohtaa, ettei tämä koske paraatijoukkoja, vaan maan puolustamiseen tarkoitettuja joukko-osastoja. Koska ensinnäkin on silti tarpeetonta seurata täällä Ritarihuoneella tarkkaavaisesti muistiota, jonka herra Oker-Blom ystävällisesti luki ääneen meille muille, ja toiseksi, koska harjoitusajan ratkaiseminen riippuu liian monista asioista, jotta se voitaisiin arvioida pelkästään sotilaalliselta kannalta katsoen, ja kolmanneksi, koska säädöstä reserviupseeriston hyväksymisestä pitäisi täydentää, niin katson, että koko tämä pykälä pitäisi palauttaa valiokuntaan. Sen tulisi esittää täydellinen perustelu siitä koulutusajasta, jota valiokunta ehdottaa, kuten myös ehdotus tämän harjoitusajan jakamisesta; sillä katson nimittäin, että tämä harjoitusajan jakamisesta on määrättävä laissa, eikä sitä mitenkään saa eikä voi jättää tilapäisen sotilaspäällystön mielivallan ratkaistavaksi. Tämä säädös koskee liian paljon kaikkia yhteiskunnallisia olosuhteita, jotta sen voisi jättää tällaisenaan itse lakiin. Täten yhdyn niihin, jotka ovat vaatineet pykälän palauttamista ja muotoilemista uudelleen, jotta siitä voisi yksiselitteisesti ja selvästi käydä ilmi, että tässä on tarkoitus lyödä koulutusaika lukkoon siten, että se koskee ehdottomasti kaikkia reserviläisiä.

Herra Molander: Koska monet edelliset puhujat, joilla on kokemusta armeijalaitoksesta, ovat katsoneet, että on tarpeen edellyttää harjoitusaikojen pidentämistä, niin kannatan omalta osaltani heidän käsitystään ja haluan vain lisätä, että näin lisääntyneet kustannukset vastaavat täysin taitojen lisääntymistä sotilasammatissa, joka reserviläisille opetetaan, ja katson, että tämä taitojen lisääntyminen on myös aivan välttämätöntä siksi, että siten voidaan saavuttaa uuden armeijan avulla ne tavoitteet, joihin olemme tähdänneet.

Koska keskustelu päättyi tähän, esitettiin vastattavaksi ensin seuraava esitys reservin harjoitusajasta:

”Hyväksyykö Ritarikunta ja Aatelisto Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön §:n 11 1. momentissa ehdotetun harjoitusten kestoajan;

jos ei voittaa, määrätään harjoitusten kokonaiskestoajaksi joko 120 päivää tai 126 päivää sen mukaan, miten päällystö sellaisen jaon suorittaa”.

Kun pyynnöstä järjestettiin äänestys tästä esityksestä, ja tulokseksi oli tullut 21 jaa- ja 37 ei-ääntä, oli Aatelissääty määritellyt harjoitusajaksi 120 päivää tai 126 päivää sen mukaan, miten päällystö niiden jakamisesta päättää.

Tämän lopputuloksen johdosta herra Mechelin ehdotti, eikö olisi välttämätöntä tehdä ratkaisu äänestämällä harjoituspäivien merkityksettömästä erosta 120 ja 126 päivän välillä, ja kun sekä herrat Emil af Forselles ja Robert Ehrnrooth että vapaaherra Nordenstam olivat selittäneet, etteivät he nähneet mitään erityistä merkitystä sille, määrättäisiinkö päivien määräksi 120 vai 126, ja sopivat yhtenäisyyden saavuttamiseksi 120 päivästä, sääty päätti herra Maamarsalkan esityksestä määrätä harjoitusajaksi 120 päivää.

Tämän jälkeen annettiin herra Björkenheimin ehdotuksen pohjalta seuraava esitys:

”Haluaako Ritarikunta ja Aatelisto hyväksyä mietinnön §:n 11 momentin 1 muuten muuttumattomana lukuun ottamatta säädyn jo tekemää harjoitusaikoja koskevaa päätöstä;

jos ei-äänet voittavat, momentti lähetetään takaisin valiokuntaan muokattavaksi uudelleen, ei ainoastaan säädyn jo tekemän harjoitusaikoja koskevan päätöksen mukaiseksi, vaan myös siksi, että siitä ei käy yksiselitteisesti ilmi, että reserviin siirretyt tulee kutsua aseharjoituksiin jokaisena säädöksessä määrättynä vuonna”.

Vastaamalla tähän esitykseen suurella enemmistöllä ”ei” oli sääty hyväksynyt ei-esitykseen sisältyvän herra Björkenheimin ehdotuksen.

Herra Maamarsalkka keskeytti lakiehdotuksen jatkotarkastelun antaakseen Aatelissäädyn jäsenille tilaisuuden siirtyä valitsemaan jäseniä kansakoululaitoksen rahoitusta koskevan kysymyksen ratkaisevaan vahvistettuun valiokuntaan. Tästä sääty oli eilispäivän istunnossaan tehnyt päätöksen, että valinta olisi suoritettava. Koska aikaa oli kuitenkin kulunut jo paljon, Aatelissääty päätti herra Maamarsalkan esityksestä, että ääntenlaskenta toteutettaisiin vasta huomispäivän istunnossa.

Tämän mukaisesti, ja kun kaikki paikalla olevat säädyn jäsenet olivat nimenhuudon jälkeen jättäneet äänestyslippunsa ja ne oli sinetöity, istunto päättyi kello neljä iltapäivällä.

[Aatelissäädyn istunto 14.12.1877]tillagt av utgivaren

Käsittelyn jatkamista varten otettiin esille Asevelvollisuusvaliokunnan Hänen Keisarillisen Korkeutensa tekemästä, yleisen asevelvollisuuden voimaansaattamista koskevasta esityksestä laatima mietintö, jonka tarkastelussa oli vuorossa § 11, ja jonka kaksi ensimmäistä momenttia hyväksyttiin keskustelutta.

Sitä vastoin huomautti §:n 11 momentista 3

Herra Robert Ehrnrooth seuraavaa: Momentissa 3 puhutaan kaartinpataljoonan kesäkokoontumisista. Tämä ilmaus ei ole yksiselitteinen. Eikö niitä voisi pikemminkin nimittää harjoitus- tai leirikokoontumisiksi? Ja voi myös käydä niin, että kokoontuminen järjestetään syksyllä tai keväällä. Kesäkokoontuminen on siten moniselitteinen ilmaus, joka voitaisiin vaihtaa leiri- tai harjoituskokoontumiseksi.

Herra von Ammondt: Pyydän saada yhtyä herra Ehrnroothin vaatimukseen, että kesäkokoontuminen vaihdettaisiin leiri- tai harjoituskokoontumiseen väärinkäsitysten välttämiseksi.

Herra Rafaël von Haartman: Minä puolestani korostan, että sanat kesä- ja harjoituskokoontumiset ovat virheellisiä, ja koska arvelen, että arvoisat puhujat tarkoittivat jompaakumpaa näistä kahdesta, toivoisin, että jotain tarkempaa ilmaantuisi, ja saanen sen vuoksi ehdottaa, ettei otettaisi käyttöön harjoituskokoontumisia vaan leirikokoontumiset.

Esitys, joka tästä aiheesta käytyyn keskusteluun perustuen annettiin vastattavaksi, oli sanamuodoltaan seuraava:

”Joka hyväksyy Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön §:n 11 momentin 3 muuttamattomana, vastaa jaa;

jos ei voittaa, vaihdetaan ilmaus kesäkokoontumiset leirikokoontumisiin”;

ja koska tähän esitykseen vastattiin pääasiassa ei, oli Aatelissääty hyväksynyt ehdotetun sananmuutoksen.

§:n 12 johdosta lausui puheenvuorossaan

Herra Robert Lagerborg: Tämä lomautusta koskevia määräyksiä sisältävä § on tämän lakiehdotuksen kaikkein tärkeimpiä. Minun täytyy tunnustaa, että olin varsin vastahakoinen hyväksymään päätöstä, jolla aktiivijoukkojen palvelusaika määrättäisiin kolmeksi vuodeksi. Lienee melko varmaa, ettei niin pitkää aktiivista palvelusaikaa tarvita, vaan että joukko-osaston sotilaallinen kelpoisuus voisi jopa tietyssä määrin kärsiä siitä. Aktiivipalvelusajan lisääminen, joka on toteutettu sellaisissa maissa kuten Preussi, on enemmänkin johtunut epäilystä, että tilanteissa, joissa Preussin sotilasmahti joutuisi ottamaan vahvuudessa mittaa lähinaapureina olevien suurvaltojen kanssa, tämä palvelusaika voisi yhdessä jos toisessakin mielessä osoittautua liian lyhyeksi ja sen armeija siten heikommaksi. Meidän on kuitenkin muistettava, että parinkymmenen vuoden aikana Preussin armeijalaitos on ollut organisoituna kahden vuoden aktiivipalvelusajan pohjalle. 1850-luvun alussa aikaa lisättiin puolella vuodella, ja itämaisen sodan jälkeen palvelusaika nostettiin kolmeen vuoteen, mikä siten oli suora seuraus suurvalta-aseman muuttumisesta maailmassa. Tämä organisaatio kesti vuosien 1866 ja 1870 sotaretkien koettelemukset. Mutta ei ole mikään salaisuus, että Preussissa on varsin yleisesti myös sotilaspiireissä, mutta erityisesti rauhaa rakastavien kansalaisten keskuudessa, noussut voimakasta vastustusta tämän kolmivuotisen palvelusajan säilyttämisestä. Kun Saksan valtakunnan yhtenäisyys vuoden 1870 sodan jälkeen lähestulkoon vakiintui, niin eräs sen ensimmäisiä huolenaiheita oli ryhtyä tulkiksi valtakunnassa vallitsevalle yleiselle käsitykselle siitä, että aktiivipalvelusaikaa pitäisi lyhentää. Siitä käydyssä erittäin kiinnostavassa keskustelussa esiintyi muiden muassa sekä Preussin sotaministeri kuin myös kenttämarsalkka Moltke, joka siinä yhteydessä myönsi, ettei hän asettanut ollenkaan kyseenalaiseksi, etteikö vastaisuudessa voitaisi ajatella palvelusajan vähentämistä. Hän esitti silti parlamentille, oliko ajankohta juuri silloin oikea sellaiseen lyhentämiseen siirtymiselle, koska Ranska oli hiljattain muuttanut armeijalaitoksensa saksalaista vastaavaksi, mutta määrännyt palvelusajan huomattavasti pitemmäksi. Juuri tästä syystä kysymys silloin raukesi, mutta siihen liittyi nyt tämän suuren, kokeneen sotilaskomentajan julkisesti lausuma myöntäminen, että sellainen lyhyempi palvelusaika voisi aivan hyvin olla puolustettavissa. Ja muistan, että hän nimenomaan silloin mainitsi, että sitä voitaisiin lievittää laajentamalla lomautusta. En halua viedä kunnianarvoisan säädyn aikaa käsittelemällä kysymystä enää sen enempää, mutta haluan vain tästä puhumalla korostaa, millainen yhteys §:llä 10 siten on §:ään 12. Pystyin myöntymään ajatukseen kolmivuotisesta palveluksesta vain siksi, että valiokunta on §:ssä 12 esittänyt määräyksen siitä, että kolmen vuoden palvelusaikaa voidaan merkittävässä määrin lyhentää. Mutta mielestäni valiokunnan ehdotus tämän pykälän sanamuodosta ei ole täysin sopusoinnussa sen jämäkkyyden kanssa, jolla valiokunta perusteluissaan esittää, miten ”tämän ajan säätämisen aiheuttamaa painolastia lievennetään oleellisessa määrin oikein hyvin lukuisilla helpotuksilla asevelvollisuuden suorittamisesta, joita erityisistä syistä myönnetään, sekä myös lomautussäädöksellä, joka on kirjoitettu §:ään 15”, mistä kaikesta seuraisi, että aktiivipalvelusaikaa lyhennettäisiin. Säädöksen muotoilu on laissa mielestäni kuitenkin aivan liian häilyvä. Uskon tämän määräyksen alistamisen pieneen uudelleenkirjoittamiseen olevan välttämätöntä. Tässä sanotaan: ”kuitenkin voidaan kolmantena palvelusvuonna sallia lomautus pitemmäksi aikaa, kunhan otetaan huomioon, ettei lomaa myönnetä leirikokoontumisten ajaksi”. Olisiko liian uskallettua lausua asia täsmällisemmin ja sanoa: ”kuitenkin pitää kolmantena palvelusvuonna sallia pitempiaikainen lomautus”. Sen tarkoitus olisi säätyjen taholta lausuttuna, ettei pitempää lomautusta vain sallita, vaan että säätyjen mielestä kolmannen vuoden palvelusaikaa pitää lyhentää lomautuksella. Otan siksi vapauden ehdottaa, että sellainen tämän pykälän uudelleenkirjoitus toteutetaan. Mutta voihan olla, että löydetään vieläkin parempi muotoilu, ja siksi suon itselleni oikeuden esittää vaatimukseni siten, että § palautetaan valiokuntaan, jonka tulee muotoilla se sillä tavalla, että siitä käy selvemmin ilmi, että kolmantena palvelusvuonna pitää sallia pitempi lomautus.

Herra Oker-Blom: En tietenkään halua kiistää niitä päteviä syitä, joita edellinen arvoisa puhuja esitti aktiivipalvelusajan lyhentämiseksi, mutta pyydän vain saada osoittaa, millaiseksi nykyinen palvelusaika todellisuudessa voi hahmottua kaikissa niissä Euroopan valtioissa, joihin asevelvollisuusjärjestelmä on hyväksytty. Saksassa on aktiivipalvelusaika tällä hetkellä kolme vuotta, Itävalta-Unkarissa kolme vuotta, Ranskassa viisi vuotta, Italiassa viisi vuotta, Belgiassa viisi vuotta, Venäjällä kuusi vuotta, Turkissa viisi vuotta, Romaniassa neljä vuotta, Serbiassa kolme vuotta, Kreikassa kolme vuotta. Tästä näemme, ettei missään muussakaan maassa sotajoukkojen aktiivipalvelusaika ole lyhyempi kuin kolme vuotta; ja haluan tehdä jollekin auktoriteetille saman kysymyksen, jonka edellinen arvoisa puhuja esitti; Olisiko syytä vai onko jo käsillä hetki, että meilläkin lyhennetään tätä palvelusaikaa, koska meillä ei ole mitään kokemusta, vaan meidän on päinvastoin rakennettava muissa maissa saatujen kokemusten varaan, eikä siellä yhdessäkään palvelusaika ole alle kolme vuotta, mutta kylläkin enemmän? Tähän on lisättävä, että mikäli valiokunnan ehdottamat lakiesitykset hyväksytään, niin aktiivipalvelusaikaa oletettavasti vähennetään kolmea vuotta lyhyemmäksi ajaksi. Sillä niin pian kuin suurempi osa väestöstä on suorittanut ainakin kansakoulun, niin heille kaikille palvelusaika on lyhennetty kahteen vuoteen. Sille osalle väestöä, joka on käynyt vieläkin korkeamman koulun, sitä on vielä edelleen lyhennetty. Siksi uskoisin, että vaikkei ihan ensi alkuun, niin vähintään muutaman vuosikymmenen kuluessa, on erittäin luultavaa, että tämä aktiivipalvelusaika tulee muodostumaan enemmistölle yhden tai puolentoista, kahden vuoden mittaiseksi, sitä mukaa kuin väestö käy kansakoulun. Sitä paitsi tähän tulee lisäksi, että valiokunnan ehdotuksen mukaan lomautus tapahtuu ensimmäisen ja toisen vuoden aikana pisimmillään kolmeksi kuukaudeksi ja kolmantena vuonna jopa vieläkin pidemmäksi aikaa. Jos olettaisimme, että sitä olisi vuosittain kolme kuukautta, ja keskimääräinen palvelusaika olisi kaksi vuotta, niin siitä voidaan jo vähentää kuusi kuukautta; siten palvelusaikaa jäisi todellisuudessa puolitoista vuotta, eikä kai tämä aktiivipalvelusaika liene liian pitkä, varsinkin kun joukkojemme miesvahvuus on suhteellisen pieni; sillä silloin sen olisi syytä olla niin hyvä kuin suinkin. Mitä taas tulee edellisen puhujan kannattamaan muutokseen pykälän sanamuodossa siten, että sanan ”voi” tilalle pannaan sana ”pitää”, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, mutta uskoisin, että sanaa ”voi” käytetään usein lainkohdissa merkitsemässä samaa kuin ”pitää”, jolloin lopputulos lienee aivan sama. Jos niin on, voitaisiin ilmaus toki säilyttää; mutta ei minulla myöskään ole mitään sitä vastaan, että se muutetaan, jos kunnianarvoisa Aatelissääty katsoo, että niin olisi parempi.

Herra Rafaël von Haartman: Koska en voi uskoa, että tulevien suomalaisten joukko-osastojen komentajat lomauttaisivat jo täysinoppinutta miehistöään useammin tai pitemmäksi aikaa kuin näillä olisi oikeus, niin minun täytyy yhtyä herra Lagerborgin ehdotukseen pykälän palauttamisesta valiokuntaan. Pyytäisin kuitenkin saada tässä yhteydessä ehdottaa, ja toivon, ettei herra Lagerborgilla ole mitään sitä vastaan, että ”voi”-verbin tilalla pitäisi olla ”pitää” ja siihen on vielä lisättävä ”mikäli on mahdollista”. Minusta ”voi” ei merkitse samaa kuin ”pitää”.

Herra von Ammondt: herra Lagerborgin esittämistä syistä haluaisin kannattaa hänen näkemystään, että asevelvollinen pitäisi kolmantena palvelusvuonna lomauttaa pitemmäksi aikaa. Mutta sellaisessa tapauksessa minusta näyttäisi välttämättömältä vähentää kahden ensimmäisen vuoden lomautusaikaa, koska pelkään, että niin pitkä poissaolo aktiivista joukko-osastosta voisi vaikuttaa kielteisesti asevelvollisen sotilaalliseen koulutukseen. Olisi ehkä tärkeämpää, että asevelvollinen olisi täysimääräisesti harjoitettu palvelusaikansa kahden ensimmäisen vuoden kuluessa, jotta hän voisi sitten kolmantena vuonna käyttää hyväksi lomautustaan. Mikäli asevelvollinen käyttäisi hyväkseen kolmen kuukauden lomautusta kahden ensimmäisen vuoden aikana, siis yhteensä kuusi kuukautta, ja saisi sitten kolmantena vuonna kymmenen kuukauden loman, niin hän olisi siten 16 kuukautta poissa joukoista; 16 kuukautta niistä 36:sta, joihin hänen aktiivipalvelusaikansa armeijassa pitäisi ulottua. Ehdottaisin sen vuoksi, että asevelvollisella olisi oikeus korkeintaan kahden kuukauden lomautukseen ensimmäisten kahden vuoden aikana, ja siihen olisi lisättävä, että lomautus myönnettäisiin ennen muuta niille, jotka ovat osoittaneet hyvää käytöstä ja saavuttaneet sen lisäksi sotilasammatissa tarvittavat taidot. Näillä ehdoin haluaisin kannattaa herra Lagerborgia ja ehdottaa pykälän palauttamista valiokuntaan, jotta se saisi vastaavan sanamuodon §:n tähän momenttiin.

Herra R. Ehrnrooth: Minäkin haluaisin kannattaa herra von Ammondtin ehdotusta, että lomautusaikaa rajoitettaisiin kahteen kuukauteen kolmen sijasta. Mitä sen sijaan tulee herra Lagerborgin kannattamaan sanan ”voi” vaihtamiseen sanaan ”pitää”, niin uskon, että tämä vaihto olisi vahingollinen, sillä siten asevelvollinen, joka ei halua lomautusta, joutuisi vastoin tahtoaan lomautetuksi. Muuten olen sitä mieltä, että päällystön oikeus kokeilla lomautusaikaa, on erittäin hyödyllinen, koska lomautuksen kieltämistä voitaisiin käyttää rangaistuksena esim. huonon käytöksen vuoksi. Uskon siten, että sana ”voi” puolustaa oikein hyvin paikkaansa, ja samalla kannatan herra von Ammondtin ehdotusta, että lomautusaika lyhennettäisiin kolmesta kahteen kuukauteen kahtena ensimmäisenä palvelusvuonna.

Herra Mechelin: Keisarillisen esityksen vastaava § kuuluu näin: ”Asianomaisella päällystöllä on oikeus myöntää aliupseereille ja miehistölle lomautusta, ei kuitenkaan enempää kuin kolme kuukautta”. Tästä sanoituksesta ei valiokunnalle käynyt selvästi ilmi, saisiko koko palvelusajan kuluessa myöntää lomautusta korkeintaan kolme kuukautta, vaiko kolme kuukautta vuodessa tai kolme kuukautta kerrallaan. Tämän epäselvyyden vuoksi valiokunta ehdotti kolmea kuukautta vuodessa. Koska herra von Ammondtin mielestä tämä on nyt liian paljon, niin pyydän saada muistuttaa, ettei ole sanottu, että jokainen sotilas saa kolmen kuukauden loman; se riippuu joukko-osaston komentajan tekemästä tutkinnasta. Tässä tutkinnassa otetaan huomioon jokaisen yksilön suhtautuminen harjoituksiin sekä yksilön lomautusta puoltavat henkilökohtaiset olosuhteet. Lomautusajan alentaminen maksimissaan kahteen kuukauteen merkitsisi tarpeetonta komentajan käsien sitomista ilman takeita siitä, että joka tapauksessa lomaan oikeuttavien syiden täydellinen tutkiminen otettaisiin huomioon. Edellisessä osassa sallin siis itselleni oikeuden torjua kaikki muutokset. Mitä tulee valiokunnan sitten tekemään lisäykseen, niin valiokunnan ajatus oli, että kokemus osoittaisi kyllin pian, että kun tarkastellaan sitä taitoa ja älyä, joka suomalaisilla upseereilla on epäilemättä oleva, ja niitä kykyjä sotilaan ammattiin, joita meidän kansakunnassamme on, ei tarvita täyttä kolmea vuotta harjoitusta edes niille, jotka ovat sivistyksen alimmalla asteella, eli jotka eivät ole käyneet edes kansakoulua. Siksi valiokunta katsoi tärkeäksi, että laki antaa selvän ohjeen siitä, että lomautus voidaan antaa suurimmaksi osaksi kolmatta vuotta. Säädöksellä siitä, ettei lomautusta tulisi myöntää leirikokoontumiseen varatulle ajalle, on lainsäätäjän tarkoitus osoittaa, että lomautus voi tapahtua vuoden kaikkina muina ajankohtina. Lakipykäliin on aina vaikea määritellä täysin sopivia sääntöjä sellaiseen toimenpiteeseen kuin lomautuksen myöntämiseen. Jos joukko-osastojen komentajat ryhtyisivät tulkitsemaan tätä aivan liian ahdasmielisesti ja katsomaan velvollisuudekseen kouluttaa enemmän kuin täydellisiä sotilaita, voi varmaan käydä niin, että kun heille myönnetään oikeus myöntää lomautuksia, niitä ei annetakaan riittävässä määrin. Jos taas komentajat ovat tässä suhteessa tarpeeksi ennakkoluulottomia, pitäisi pykälä voida ymmärtää siten, että se lomauttaa jokaisen kelvollisen miehen koko kolmanneksi vuodeksi leirikokoontumisia lukuun ottamatta. Koska täällä on nyt noussut ääniä sen tarkoituksen selventämisen puolesta, joka valiokunnalla oli, kuten minulla on ollut kunnia selostaa, ei minulla ole mitään sitä vastaan, että säädöksessä ilmoitetaan selvästi, että ajan kannalta lomautuksen on ulotuttava laajemmalle; en kuitenkaan usko, että sillä voitetaan paljoakaan. Tässä etabloidaan käytäntö, ja se etabloidaan hyvällä ajalla; ja kenties tästä käytännöstä voidaan saada ohjenuora seuraaville valtiopäiville, kun rahoitussummia tutkitaan. Sillä jos pitempikestoinen lomautus tapahtuu suureksi osaksi kolmatta vuotta, niin säästetään suuri osa ammuksista sekä vastaavista muonarahoista, ja tämä voidaan alusta lähtien ottaa mukaan laskelmiin. Lainsäätäjän taholta on tärkeää, ettei tarpeetonta palvelusta suoriteta sekä asevelvollisten itsensä vuoksi mutta myös maan talouden kannalta, joka vaatii, ettei sotapalvelukseen saa sitoa miehiä pitemmäksi aikaa kuin on tarpeen. On sitä paitsi toinenkin syy, joka puhuu sekä tämän että myös sen puolesta, ettei lomautusta tule ensimmäisinä vuosina vähentää. Se johtuu siitä, ettei sotilaiden ja muiden kansalaisten keskinäistä suhdetta pidä horjuttaa, katkaista niin pitkäksi aikaa, että he vieraantuvat rauhanajan tehtävistä; kolmessa vuodessa niin ei käy, jos sinä aikana asevelvolliset palaavat muutamaksi kuukaudeksi kerrallaan tavallisiin elinolosuhteisiinsa. Siten sidos normaalielämään säilyy selvänä, ja sotilas pysyy suuremmassa määrin kansalaisena kuin jos hän olisi yhtäkkiä laitostunut kasarmiin. Pyydän täten saada tehdä yhteenvedon käsityksestäni, ettei ilmeisesti ole valiokunnan ajatuksen kanssa ristiriidassa, jos oikeus myöntää pitempiä lomautuksia muutetaan velvollisuudeksi myöntää niitä.

Vapaaherra Nordenstam: Omasta puolestani katson, että valiokunta on laatinut §:n tekstin loppuun asti harkitusti. Ensimmäisessä lauseessa asianomaiselle komentajalle sallitaan lomautuksen myöntäminen. Hänellä on siten riittävästi pelivaraa tehdä, minkä hyväksi katsoo. On myös edellytettävä, että kyseessä on sellainen joukko-osaston komentaja, joka pystyy samaistumaan olosuhteisiin ja tietää, milloin ja miten asevelvollinen on lomautettava. Toisessa lauseessa en kylläkään haluaisi vaihtaa sanaa ”voi” sanaan ”pitää”. ”Voi” on vaihtoehtoinen, voidaan tehdä tai ei voida, mutta ”pitää” on pakottava. Siksi jättäisin komentajalle saman pelivaran ratkaista kulloinkin, kuten hän haluaa. Ja niistä syistä, jotka herra Oker-Blom mainitsi, yhdyn hänen mielipiteeseensä, että annetaan pykälän jäädä sellaiseksi kuin se on, kuitenkin sillä ehdolla, ettei sanaa ”voi” vaihdeta sanaan ”pitää”. Uskon, että on oltava valppaana ja muistettava, että lakiehdotuksessa on yksityiskohtia, erityisesti sellaisissa kuin tämä; tässä pitää silloin päättäjän saada niin suuri pelivara kuin mahdollista. Kannatan siksi, että § saa pitää sen sanamuodon, joka sillä nyt on.

Herra von Ammondt: Herra Mechelinin puheenvuoron johdosta pyydän saada mainita, ettei minulta ole mitenkään jäänyt huomaamatta, että lomautus tai sen kieltäminen johtuu joukko-osaston komentajasta. Kun herra Lagerborgin vaati, että komentaja olisi velvollinen lomauttamaan jok’ikisen asevelvollisen palveluksen viimeisenä vuonna pitemmäksi aikaa, niin toivoin kuitenkin, että lomautusaikaa ensimmäisinä vuosina nimenomaan vähennettäisiin, koska asevelvollisen täytyisi kuitenkin saada riittävästi aikaa kouluttautua sotilasammattiin. Pitäydyn siten vaatimuksessani, että lomautus tulisi ensimmäisinä vuosina rajoittaa korkeintaan kahteen kuukauteen, varsinkin kun olen vakuuttunut siitä, että kaksi kuukautta riittäisi aivan hyvin lomautetulle, jotta hän pystyisi taas mukautumaan täysin kotipaikan tilanteeseen. Hänhän oli ollut niin vähän aikaa poissa kotipaikkakunnalta, ettei hän ollut vielä ehtinyt etääntyä kotioloistaan. En sitä vastoin voi kannattaa herra Lagerborgin vaatimusta vaihtaa sana ”voi” sanaan ”pitää” varsinkin kun se olisi tärkeissä tapauksissa, esimerkiksi sodassa, suuri virhe. Tästä sanan ”voi” vaihtamisesta sanaan ”pitää” sanoisin, että jokaisella pitäisi myös sodan sattuessa olla oikeus saada lomautus pitemmäksi ajaksi, koska tässä ei esitetä muita poikkeuksia kuin leirikokoontumiset. Näin ollen kannattaisin siis, että §:n jälkimmäinen momentti saisi pitää nykyisen sanamuotonsa.

Herra von Alfthan: Minun mielestäni valiokunta on varsin tyydyttävällä tavalla ratkaissut tämän edessämme olevan kysymyksen, ja siksi minusta tuntuu pahalta kuulla, että kaksi valiokunnan arvostettua jäsentä ovat minun nähdäkseni mahdottoman kevyesti kannattaneet §:n sanamuodon muutosta, jonka tarkoitus on, että pitempi lomautusaika tulisi viimeisenä tai kolmantena palvelusvuonna pakolliseksi, ja näin kävisi, jos muutetaan verbi ”voi” verbiksi ”pitää” tai tehtäisiin asia muulla tavoin selvästi tiettäväksi, ja siitähän tässä on kysymys. Oleellinen ero on siinä, millä tavoin toimitaan määrättäessä, voiko sellainen lomautus tapahtua tai pitääkö sen kaikesta huolimatta tapahtua, kun ajatellaan niitä kaikkia asianhaaroja, joita siitä päätettäessä on otettava huomioon, käytettiin sitten näitä sanoja tai joitakin muita, joiden perimmäinen ajatus on sama. On esitetty, että joukko-osaston komentajan tekemän karsinnan kautta voitaisiin odottaa, mitä sellaisissa tilanteissa pitäisi tehdä. Uskon, että paljon enemmän voitaisiin luottaa sellaiseen karsijaan, joka ei olisi lähin komentaja eikä edes tuleva tarkastaja tai prikaatin- tai divisioonanpäällikkö, ja joka sitten tekisi lomautusasian ratkaisun. Ajattelen, että joukkojen ylimmällä komentajalla, kenraalikuvernöörillä, ja maan hallituksella, Keisarillisella Senaatilla olisi tästä tilanteesta sanansa sanottavana, ja kun otetaan esimerkiksi sellaiset taloudelliset olosuhteet huomioon, jotka saattavat tehdä suuren sotilasmäärän lomauttamisen pitkäksi aikaa toivottavaksi, määräisivät kolmanneksi vuodeksi pitemmän lomautusajan, mikäli olosuhteet muutoin sellaisen sallivat. Olen myös vakuuttunut siitä, että kenraalikuvernööri tai maan sotajoukkojen korkein komentaja kiinnittäisi asianmukaista huomiota Senaatin puolelta lausutuille tätä koskeville toivomuksille sekä sille, että sitten annettaisiin päiväkäskyllä asianomaisille päällystön edustajille tarpeelliset ohjeet suuremman tai pienemmän sotilasmäärän lomauttamisesta pitemmäksi tai lyhyemmäksi ajaksi. Edelleen voi tapahtua, että poliittinen horisontti pimenee, mikä usein tapahtuu vain vähitellen. Voi olla, että on osattu jo kolmeneljännesosaa vuotta, ehkä kokonainen vuosi, ennen sodan syttymistä ennakoida, että niin voisi käydä. Tämä on tilanne, joka voisi antaa syyn panostaa mahdollisimman paljon joukkojen harjoittamiseen sekä olla sen vuoksi antamatta pitemmän ajan lomautuksia kolmantena vuonna tällaisissa olosuhteissa. Lopultahan ei Suomen armeijan tulevaa kokoonpanoa pysty varmuudella ennustamaan. Ei voi tietää, miten monta sellaista ihmistä astuu palvelukseen, jotka ovat suorittaneet kansakoulun yläluokat tai eivät ole. Voihan käydä niin, että kolme vuotta palvelemaan joutuvien asevelvollisten määrästä tulee oikein suuri, ja silloin voisi syntyä vaikeuksia liiallisten lomautusten kautta jopa varuskuntapalveluksen suorittamisessa. Kun nämä kaikki olosuhteet otetaan huomioon, niin mielestäni valiokunnan laatima teksti, sellaisena kuin se edessämme on, puolustaa hyvin paikkaansa, ja puoltaisin ehdottomasti sen pitämistä muuttamattomana.

Herra Antell: Pyydän vain saada kohteliaasti täydentää herra Oker-Blomin asiantäyteisiä selvityksiä. Kävi nimittäin niin, että herra Oker-Blom unohti edes mainita Tanskan, kun hän halusi osoittaa, että kaikissa muissa Euroopan maissa olisi sotaväen palvelusaika pitempi kuin meillä katsotaan tarvittavan. Nyt on asia kuitenkin niin, että Tanskassa on varsinainen palvelusaika vain yhdeksästä kuukaudesta vuoteen lukuun ottamatta alokkaiden koulutusaikaa, joka vaihtelee viiden ja kahdenkymmenen ja puolen kuukauden välillä eri joukko-osastoissa. Uskon, että on täysi syy muokata tämä § uudelleen ja tehdä se niin, että korostetaan ehdottomasti, että lomautuksen on tapahduttava tarpeettoman pitkän palvelusajan lyhentämiseksi, ja saan kaikessa yhtyä herra Lagerborgin ehdotukseen.

Herra Robert Lagerborg: Valiokunnan täällä läsnä olevien jäsenten kautta olen saanut lisävahvistusta olettamukseen, että valiokunnan tarkoitus on todella ollut antaa laissa vahva ilmaus sille näkemykselle, että päällystö pitää velvoittaa lomauttamaan sotilaita kolmantena palvelusvuonna niin suuressa määrin kuin vain mahdollista. Ne syyt, joita täällä on esitetty tämän näkemyksen selventämistä vastaan, eivät ole saaneet minua vakuuttuneeksi siitä, ettei §:n uudelleenmuokkaus valiokunnan perusteissaan ilmoittamassa mielessä olisi tarpeen sanelema. On esitetty, että olisi parempi antaa §:ään sellainen sanamuoto, että joukko-osaston komentajasta voi riippua, myöntääkö hän lyhyempiä tai pidempiä lomautuksia kolmannen palvelusvuoden aikana, sekä että laissa ei sellainen sanamuoto ole välttämätön, joka viittaisi selvästi lausuttuun toivomukseen tai toiveeseen, että pidemmän lomautuksen pitää toteutua. Pyydän kuitenkin saada huomauttaa tähän, että sotilaspiireissä on paljon erilaisia näkemyksiä, samoin eri tavoin ajattelevat yksittäiset komentajat, kun puhutaan hyvän sotilaan tarvitseman koulutusmäärän suuruudesta tai pienuudesta. Mitä yksi voi pitää varsin tyydyttävänä ajankäyttöön nähden, saattaa toisen mielestä olla vain puolinaista, ja monta kertaan on nähty esimerkkejä, ja niitä näkee päivittäin, että toisistaan eroavat käsitykset alkavat nousta esiin. Jos jokin pykälä on laadittu niin häilyvästi kuin tämä § 12 nyt on, niin voi aivan hyvin ajatella, että jos korkeimmalla komentoportaalla olisi se käsitys, että palvelusajasta pitää ottaa kaikki mahdollinen irti täysimääräisesti ja pitää sotilas koulussa niin pitkään kuin vain aika antaa myöten, niin sellainen käsitys löytäisi pian tiensä siihen, ettei lomautuksia pidä myöntää ollenkaan. Olisi tukeuduttava sanontaan: ”tapahtuu, jos on tapahtuakseen”, ja nähtävä, että se on myönteinen sisältämättä kuitenkaan mitään pakotetta.Niille arvoisille Aatelissäädyn jäsenille, jotka ovat esittäneet, kuinka sodan sattuessa joukkojen velvollisuus olisi jäädä armeijaan niin pitkäksi aikaa kuin tarve vaatii, haluaisin muistuttaa, että sellaista edellytetään, ja sellaisissa tilanteissa voi aina tehdä poikkeuksia. Pykäliä ei tarvitse laatia niin ahtaiksi, ettei niissä ole mitään tilaa tämänkaltaisille mahdollisuuksille. En ole, kuten jo mainitsin, ollenkaan korostanut, että juuri minun ehdottamani sanamuoto olisi osunut oikeaan, siis että sanan ”voi” tilalle pitäisi laittaa sana ”pitää”. Päinvastoin uskon, että jonkin muun ilmauksen avulla voisi olla mahdollisuus päästä lähemmäksi sitä ajatusta, joka minulla oli mielessäni, ja joka tuntuu myös johdatelleen valiokunnan jäseniä. Vaatimukseni oli pykälän palauttaminen valiokuntaan, koska jotain selventävää pitäisi lisätä tähän pykälään, mutta teen sen esittämättä itse mitään tiettyä ehdotusta. Uskon sitä paitsi, että on aivan riittävän hankalaa, jos suurempi kokous ryhtyy tekemään tekstiin muutoksia, ja että on parasta jättää tarvittavan uudelleenmuotoilun suorittaminen niille, jotka ovat jo perehtyneet asiaan. En ole vielä vakuuttunut, etteikö löydettäisi uudelleenmuotoilua, joka nykyistä selvemmin ilmaisisi pidemmän lomautuksen tarpeen kolmannen vuoden aikana sitomatta kuitenkaan täysin komentajien käsiä; ja toivossa, että sellainen voidaan laatia, pidän kiinni vaatimuksestani pykälän palauttamisesta valiokuntaan.

Herra von Ammondt: Herra Lagerborgin nyt esittämien syiden johdosta olisin minäkin halukas kannattamaan hänen näkemystään sanan ”voi” muuttamisesta ja vaihtamisesta, sekä sellaisessa tapauksessa ehdottaisin muotoa ”pitäisi” eikä ”pitää”, joka on liian sitova. Ehdotukseni olisi siis: ”kuitenkin pitäisi kolmantena palvelusvuonna jne… myöntää”. Kysyn muuten kunnianarvoisalta Aatelissäädyltä, onko tämä minun ehdottamani ilmaus sopivampi kuin se, jota herra Lagerborg on ehdottanut, tai se, joka sisältyy valiokunnan mietintöön.

Koska oli tehty erilaisia ehdotuksia §:n 12 eri osiin, katsoi herra Maamarsalkka sopivimmaksi antaa erillisiä esityksiä §:n eri osista, ja sen vuoksi luettiin toistensa jälkeen kaksi näin kuuluvaa esitystä:

1) ”Joka hyväksyy kyseisen muistion §:n 12 ensimmäisen osan sanaan ”vuosittain” asti vastaa jaa;

jos ei voittaa, muutetaan sana ”kolme” sanan ”kuukautta” edellä sanaksi ”kaksi”, jolloin lisätään, että tällainen palvelusvapaus myönnetään ensi sijassa niille, jotka ovat hyvän käytöksen ohella saavuttaneet paremmat sotilasammatin taidot”.

Kun esitykseen vastattiin enimmäkseen jaa, oli Aatelissääty hyväksynyt pykälän alkuosan muuttamattomana.

2) ”Hyväksyykö Ritarikunta ja Aatelisto Asevelvollisuusvaliokunnan kyseessä olevan mietinnön §:n 12 jälkimmäisen osan muuttamattomana;

jos ei voittaa, tämä osa §:stä palautetaan valiokuntaan uudelleenmuotoiltavaksi tarkoituksena antaa selvempi tieto, että yleisesti pitää myöntää kolmantena palvelusvuonna lomautus pitemmäksi aikaa kuin kolmeksi kuukaudeksi”.

Järjestetyssä äänestyksessä tähän esitykseen annettiin 33 jaa- ja 26 ei-ääntä, mistä syystä myös §:n jälkimmäinen osa tuli hyväksytyksi.

Tämän päätöksen johdosta lausui

Vapaaherra S. W. von Troil: Minun täytyy pyytää, että saan esittää eriävän mielipiteeni Ritarikunnan ja Aateliston juuri tekemään päätökseen, jonka kautta aktiivipalveluksesta voi tulla pikemminkin paraatijoukkojen kuin sotaan kelvollisen miehistön kouluttamista.

Herrat Robert Björkenheim ja von Törne yhtyivät tähän eriävään mielipiteeseen.

Herra Robert Lagerborg: Pyydän saada esittää eriävän mielipiteeni tätä päätöstä vastaan, varsinkaan kun en voi käsittää, miksei kunnianarvoisa Aatelissääty olisi voinut myöntyä sen verran, että valiokunta olisi voinut tehdä ehdotuksen, joka olisi mahdollisesti voinut tyydyttää kaikkien kohtuulliset vaatimukset. Uskon, että tämä sisällön vahvistaminen sellaisena kuin se nyt on, tulee johtamaan moneen harmiin ja onnettomuuteen.

Herra Antell: Pyydän saada kunnioittavimmin esittää eriävän mielipiteeni tätä päätöstä vastaan, koska katson se olevan alkavaa militarismia, johon preussilaisen asevelvollisuuden saattaminen voimaan tulee joka maassa väkisinkin johtamaan.

Herra Grotenfelt pyysi samoin saada ilmoittaa eriävän mielipiteensä pöytäkirjaan merkittäväksi.

Herra Rafaël von Haartman: Minäkin pyydän saada tehdä tiettäväksi, etten kannattanut tätä päätöstä. Nyt säädyille ei siis jää muuta kuin anoa vastedes armeijan ylläpitoon niin vähän varoja kuin mahdollista, niin että päällystön on pakko lomauttaa miehistö aina kun on mahdollista.

Kun tämän jälkeen oli hyväksytty §:n 13 johdannon momentti sekä momentit a) ja b) keskustelutta, puheenvuoroa momentista c) pyysi

Herra Robert Ehrnrooth: En voi hyväksyä kohdan c) sanamuotoa, koska se sisältäisi sen epäoikeudenmukaisuuden, että palvelusaika sille, joka ei saavu palvelukseen määrättyyn aikaan, lasketaan joka tapauksessa 1. toukokuuta tai 1. marraskuuta lähtien. Voihan käydä niin, että palvelukseen kutsuttu on ollut sairaustapauksen tai muiden syiden vuoksi estetty saapumasta palvelukseen määrättynä päivänä, ja tästä huolimatta sellaiselle tahattomasti saapumatta jääneelle olisi seurauksena puolen vuoden pidennys palvelusaikaan. Ehdottaisin siksi kunnioittavimmin, että palvelusaika sille, jonka olisi pitänyt saapua palvelukseen yleisten kutsuntojen johdosta, mutta ei ole sitä tehnyt, laskettaisiin palvelusaika seuraavan marraskuun 1. päivästä lukien, mikäli laillista syytä saapumatta jäämiseen ei pystytä vahvistamaan.

Herra Reinhold von Willebrand: §:ssä 65 säädetään, että ”laillisen syyn poisjääntiin kutsunnoista antaa sairaus tai muu voittamaton este, johon asianomainen on joutunut”. Siten ei herra Ehrnroothin anomus taida johtaa mihinkään toimenpiteeseen. § 65 säädös koskee jäämistä pois kutsunnoista; mutta Ritarikunnan ja Aateliston jo hyväksymässä momentissa 2 sanotaan, että ”palvelusaika sille, joka on saapunut palvelukseen muuhun aikaan vuotta, lasketaan seuraavassa momentissa luetellut poikkeukset huomioon ottaen seuraavan kuukauden ensimmäisestä päivästä lukien”. Siksi momentti 2 ei sisällä tätä poikkeusta. Uskoisin, että tähän tarvitaan selvennystä, sillä päällystö voi alkaa epäröidä, miten palvelusaika lasketaan sille, jolla on ollut laillinen syy poisjäämiseen, mutta joka saapuu palvelukseen muutamia päiviä myöhemmin. Sellainen selvennys ei kai voi olla muuta kuin hyödyllinen.

Kreivi Cronhjelm yhtyi herra Ehrnroothin puheenvuoroon.

Herra Mechelin: Sen jälkeen kun muutosehdotusta kannatettiin, lienee kai valiokunnan taholta korostettava, että kun verrattiin eri säädöksiä keskenään, huomattiin, että koko esitykseen sisältynyt yksityiskohtainen erittely ei ollut tarpeen, ja että käytännössä selvitään sillä lyhyemmällä tekstillä, joka on §:ssä 13. Ehdotuksen myöhemmässä vaiheessa, luvuissa 8, 9 jne. saadaan nimittäin riittävästi ohjeita tämän pykälän soveltamiseen.

Esitys:

”Joka hyväksyy Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön §:n 13 momentin c) muuttamattomana, vastaa jaa;

jos ei voittaa, tehdään siihen lisäys ”ellei laillista syytä saapumatta jättämiseen ole esitetty”.

Koska tähän esitykseen vastattiin enimmäkseen ei, oli sääty hyväksynyt ehdotetun lisäyksen.

§:n 14 johdosta pyysi puheenvuoroa

Herra von Alfthan: Valiokunnan mietinnön §:n 14 momentti 1 kuuluu näin: ”Mikäli syntyy tarve nostaa joukkojen määrä sotalukumäärään, Senaatti antaa ehdotuksen siitä aiheutuvien kulujen kattamiseksi. Sen jälkeen tulee kenraalikuvernöörin saaman keisarillisen käskykirjeen välityksellä kutsua reservi palvelukseen sellaisessa järjestyksessä” jne. Minusta näyttää kuin tämä säädös olisi kyllä laadittu kategorisesti siinä muodossa, jonka se on tässä saanut. Valiokunnan perustelusta voi vain lukea, että liikekannallepanoa varten tarvittavat merkittävät kulut näyttävät tekevän toivottavaksi, että ennen siihen ryhtymistä Senaatti saisi tilaisuuden lausua tavasta, jolla nämä kustannukset katetaan. Käsitän täysin ne motiivit, jotka ovat voineet johtaa valiokunnan laatimaan tällaisen säädöksen, ja hyväksyn ne myös omalta osaltani. Liikekannallepanon kulut ovat varsin merkittäviä. Ei ole sanottu, että käytettävissä olevia varoja on aina käsillä. Mutta liikekannallepano järjestetään joko ennen sodanjulistusta, samanaikaisesti sodanjulistuksen kanssa tai sen jälkeen. Tavallisimmassa tapauksessa on erittäin tärkeää, että viimeiseen hetkeen asti säilytetään salaisuus, aikooko valtio julistaa sodan vai ei. Jos hallitsijalla on neuvonantajansa heti käsillä, ja jos on tilaisuus kokoontua ja neuvotella heidän kanssaan, silloin sellainen säädös kuin tässä ehdotettu ei aiheuttaisi mitään hankaluuksia, vaan siitä olisi paljon etua. Maan hallitus, Senaatti, ei kuitenkaan ole sellaisessa asemassa. Mikäli tällaista salaisuutta pitäisi ehdottomasti säilyttää viimeiseen hetkeen saakka, näyttäisi aiheuttavan todella suuria hankaluuksia, jos monarkin pitäisi ilmoittaa siitä Suomen hallitukselle etukäteen. Katson tämän hankaluuden niin arveluttavaksi, että omalta osaltani pelkään, - ja se on tärkein motiivi, miksi olen ottanut vapauden pitää nyt puheenvuoron, - että koko ehdotus kariutuisi tämän kaltaiseen ehdottomaan säädökseen. Siksi ehdottaisin omalta osaltani kunnioittavasti, että tämän §:n alku palautettaisiin valiokuntaan uudelleenkirjoitettavaksi siten, että siihen lisätään ”mikäli aika antaa myöten” – mieluiten näin.

Koska herra von Alfthanin esittämä ehdotus ei saanut tukea, Aatelissääty hyväksyi §:n 14 muuttamattomana.

§§ 15-16 hyväksyttiin keskustelutta.

Kun otettiin esiin § 17, puheenvuoroa pyysi

Vapaaherra August Wrede: Vaikka voi olla yhdentekevää, sallittakoon minun kuitenkin selittää, että koska en tähän mennessä ole pyytänyt puheenvuoroa tästä kysymyksestä, se ei ole tapahtunut siitä syystä, etten olisi käsittänyt asian ääretöntä tärkeyttä ja merkitystä. Minut on päinvastoin vaientanut sen vastuun paino, jonka jokainen täällä lausuttu sana tuo mukanaan. Nyt kun kysymys on tullut valmistavasta keskustelusta järjestetyn äänestyksen jälkeen toiseen vaiheeseen, pyydän saada esittää tästä pykälästä vetoomuksen, nöyrän pyynnön. Älköön tämän §: määräysten osalta käykö niin, että niihin sidottaisiin Suomessa nyt voimassa olevat, 9. huhtikuuta 1877 säädetyt sota-artiklat. Sillä tavoin saataisiin takuu siitä, ettei meidän asevelvollista nuorisoamme alistettaisi toisen, meidän oikeustietoisuudellemme vieraamman lain alaisiksi sinä väliaikana, ennen kuin voimaan ehtii tulla hallitsijan ja säätyjen säätämä, Suomen armeijaa koskeva rikoslaki, josta johdannossa on tehty alamainen vetoomus. Minun ei kai tarvitse korostaa, miten voi kestää varsin pitkään, ennen kuin sellainen toinen laki voi tulla voimaan, sillä jos myös oletan, että Hänen Majesteettinsa esittää armollisesti seuraavaksi kokoontuville valtiopäiville ehdotuksen sellaisesta laista, niin ei ole sanottu, että Hänen Majesteettinsa hyväksyisi sen päätöksen, johon säädyt ovat kyenneet päätymään, ja sillä tavoin tämän lain hyväksyminen siirtyisi ajassa vielä kaukaisempaan tulevaisuuteen. Mikäli tähän minun nöyrään pyyntööni voitaisiin kiinnittää edes vähän huomiota, siitä seuraisi, että § olisi palautettava Asevelvollisuusvaliokuntaan, jonka olisi silloin uudelleenkirjoitettava se siihen muotoon, jota minun on ollut kunnia ehdottaa.

Herra Mechelin: Vaikkei vapaaherra Wreden ehdotus ole saanut tukea, pyydän kuitenkin kysymyksen painoarvon vuoksi saada tuoda esiin tähän kytkeytyviä asioita. Valiokunnassa keskusteltiin itse asiassa majesteetillisen esityksen tarkastelun alussa siitä, pitäisikö tähän lukuun sisällyttää lisäys, että niin kauan kuin tämä säädös on voimassa, 9. huhtikuuta 1877 voimaan tullutta rikoslakia ei saa muuttaa ilman säätyjen myötävaikutusta. Mutta koska tätä rikoslakia ei ollut käytettävissä, ei sen yksityiskohtia tunnettu. Kun siihen tutustuttiin, niin huomattiin, ettei se taas tietyiltä osin ollut sellainen, että säädyillä olisi ollut syytä katsoa sen vastaavan tarkoitustaan, kun armeijasta tehdään asevelvollisuuteen perustuva. Tästä syystä valiokunta luopui tästä ensimmäisestä ajatuksestaan ja laati sen sijaan johdantoon ehdotuksia, joiden mukaan olisi esitettävä varauksia armeijan rikoslain saattamisesta toiselle tolalle kuin tähän saakka, nimittäin että vaadittaisiin säätyjen myötävaikutusta siihen. Nyt pitäisi siis nykyisten valtiopäivien ajan seuraaviin valtiopäiviin saakka soveltaa tähän saakka voimassa olevaa, kunnes säätyjen myötävaikutuksella saadaan aikaan uusi rikoslaki. Jos sitä vastoin hyväksyttäisiin vapaaherra Wreden ehdotus, ei mielestäni saavutettaisi mitään muuta todellista tulosta kuin lisävarmuus siitä, ettei vuoden 1877 rikoslakia muutettaisi tai huononnettaisi ennen vuotta 1882, eikä hallitus voisi sitä yksin tehdä. Sellainen ei tietenkään ole ajateltavissa. Mutta vaikka periaatteessa kansakunnan edustajien ei pidä perustaa toimintaansa luottamukseen vaan epäluuloon, niin uskon tässä tapauksessa kuitenkin, ettei Suomen Senaatti näiden valtiopäivien ja seuraavien välisenä aikana allekirjoittaisi ja julkaisisi rikoslakia, joka ei olisi niin yhtäpitävä asevelvollisuusorganisaation kanssa kuin edellinen. Tällaisin perustein uskon, että pääpaino on siinä, että säädyt lisäisivät alamaiseen vastaukseensa majesteetilliseen esitykseen sen lausunnon, jonka ingressi sisältää.

Herra Robert Björkenheim: Vapaaherra Wreden esittämistä syistä pyydän saada kunnioittavimmin tukea ehdotusta, että siitä voitaisiin äänestää.

Vapaaherra August Wrede: Olin pannut painoa siihen, että ajankohta, jolloin uusi laki mahdollisesti voisi tulla voimaan, saattaa olla hyvin kaukainen, koska voi kulua pitkä aika, ennen kuin hallitsija ja säädyt voivat säätää määräyksiä, joihin molemmat tahot pystyvät yhtymään. En mitenkään halua, että sanojani tulkittaisiin siten kuin hyväksyisin kaikin osin vuoden 1877 sota-artiklat, mutta näkisin kuitenkin suurta turvaa siinä, että nämä artiklat sidottaisiin tähän lakiin tänä väliaikana.

Koska vapaaherra Wreden herättämä ehdotus ei koskenut yhtäkään §:ään 17 sisältyvistä momenteista, vaan tarkoitti lisäyksen tekemistä, Aatelissääty päätti herra Maamarsalkan esityksestä hyväksyä muuten valiokunnan ehdotuksen §:ksi 17, minkä jälkeen vapaaherra Wreden ehdotus sai sanamuodoltaan seuraavan

esityksen, johon vastattavaksi luettiin:

”Haluaako Ritarikunta ja Aatelisto vapaaherra Wreden ehdotuksen mukaisesti lähettää §:n 17 takaisin valiokuntaan, jotta siihen tai muuhun sopivaan paikkaan tehtäisiin lisäys siitä, että Suomen armeijalle hyväksytty ja voimassa oleva rikoslaki huhtikuun 9. päivältä 1877 sidottaisiin asevelvollisuuslain §:n 17 määräyksiin, jotta saataisiin varmuus siitä, ettei asevelvollisia mahdollisesti sillä välin alistettaisi sellaisten lakien alaisiksi, jotka ovat vieraampia meidän oikeuslaitoksellemme sinä aikana, ennen kuin hallitsijan ja säätyjen säätämä, Suomen armeijaa koskeva sotalaki tulee voimaan,

jos ei voittaa, kyseinen lisäys kumoutuu”.

Tästä esityksestä järjestetyssä äänestyksessä äänet jakaantuivat 36 jaa-ääneen ja 17 ei-ääneen, minkä johdosta sääty oli hyväksynyt vapaaherra Wreden tekemän ehdotuksen.

Keskustelutta hyväksyttiin §§ 18 ja 19.

§:n 20 johdosta puheenvuoroa pyysi

Herra Pippingskiöld: Koska minun käsitykseni tästä tarkasteltavana olevasta pykälästä poikkeaa valiokunnan näkemyksestä ja vastatakseni välillisesti tehtyihin humautuksiin, pyydän saada tehdä ehdotuksen siitä voimasta ja vaikutuksesta, joka sillä saattaa olla. Jos Aatelissääty hyväksyy tämän §:n, se myös päättää, että käytettävissä olevat sotavoimat, joiden pääasiallinen tehtävä on luonnollisesti puolustaminen, nousevat määrältään yli 90 000 mieheen. Minulla on jo aikaisemmin ollut kunnia huomauttaa, että tämä lukumäärä vastaa 5 %:a koko maan väestöstä ja on vahvuudeltaan niin suuri, ettei pieni maa, jota vaaralliset viholliset piirittävät joka suunnalta, voi päättää vieläkin suuremmasta luvusta, tai ainakin se on vaikeaa. Näistä 93 000 miehestä kaikki ovat harjoitettuja ja käytettävissä tietyissä rajoissa, siis sellaisessa kunnossa, että strategi voi laskelmissaan ottaa mukaan koko tämän määrän palveluskelpoisena miehistönä. Uskon edelleen, että maan puolustamiseen, kuten sen väliintuloonkin, jolloin on kyse siitä, että myös Venäjän armeijat ovat aktiivisesti mukana, 20 000 tai vähän yli 20 000 miestä olisi enemmänkin kuin riittävä määrä ja vastaisi jollain lailla entisen ruotuväkiarmeijan miesvahvuutta vahvistettuna joillakin värvätyillä pataljoonilla. Tämä vahvuus vastaa samoin sitä lukumäärää, joka on kirjattu majesteetilliseen esitykseen – en puhu tässä sotilaallisesta raakamassasta, jota edustaa majesteetillisen esityksen mainitsema täysin harjoittamaton nostoväki, vaan vain sitä määrää todella harjoitettuja, käyttökelpoisia sotilaita, joita majesteetillinen esitys pyytää; sillä majesteetillinen esitys ei edellytä enempää aktiivisotilaita ja reserviläisiä kuin noin 16 000 miestä, ja sitten nostoväestä lisäksi noin 6.000 täysin harjoitettua sotilasta; loput esityksen nostoväestä eli 70 000 miestä on vailla minkäänlaista harjoitusta. Jos halutaan mennä vielä pidemmälle, niin voitaisiin mahdollisesti myöntää, että majesteetillinen esitys pyytää maan sotilaalliseksi tarpeeksi vähän yli tai korkeintaan 40 000 miestä, mikä vastaa harjoitettuja sotilaita, jotka majesteetillinen esitys haluaa olevan koossa, sekä nostoväen ensimmäistä kategoriaa. On nimittäin mahdollista, että joku kenraali voi vielä laskea tämän ensimmäisen kategorian mukaan ja käyttää sitä sillä perusteella, että osa siitä on harjoitettua miehistöä tai osana ovat jo mainitut 6 000 vanhaa sotilasta. Mitä tämän lisäksi muuhun nostoväkeen tulee, niin se on Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esityksen mukaan vain luku paperilla vailla sotilaallista merkitystä. Nyt on valiokunta tarjonnut ehdotuksessaan taistelukelpoisen, käytettävissä olevan armeijan, jonka miesvahvuus kohoaa aina 93 000 mieheen saakka. Tämä saattaa tietenkin näyttää avokätiseltä ja voi juhlistaa kansakunnan sotaisaa mielenlaatua; mutta viisauden kanssa sillä on hyvin vähän tekemistä ja se muistuttaa enemmän itsensä yliarvioimista kuin ylevää uhrivalmiutta. Omalta yksityiseltä osaltani pidän sen vuoksi parempana Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esitystä siitä joukkojen määrästä, jota maalta pyydetään, samoin kuin sen taakan osalta, joka sitä kautta maalle sälytetään. Nostoväen aiheuttama taakka sellaisena kuin valiokunnan mietintö sitä ehdottaa, ei näytä pikaisen vilkaisun perusteella painavalta, sillä nämä 30–40-vuotiaat nostomiehethän ovat toistaiseksi vapautettuja kaikesta sotapalveluksesta, koska he voivat ainakin rauhan aikana kaikessa rauhassa omistautua arkisiin askareisiinsa. Mutta kun ajatellaan vain suuren sodan alkamisen vaikutusta, erityisesti kun vihollismahti lähestyy Venäjän länsirajaa, silloin tajutaan, että joka kerta yleinen rauhattomuus herää myös näissä nostomiehissä. Kukaan ei enää ole varma, ettei häntä kutsuta riveihin, kukaan ei voi rakentaa mitään lähitulevaisuuden varaan. Levottomuus ei lankea vain korkeintaan 40 000 miehen kotiin, kuten majesteetillisessa esityksessä oletetaan, vaan 90 000 perheeseen. Sitä kautta syntyvä epäsuora häiriö maan taloudessa on niin merkittävä, etten jo senkään vuoksi voi hyväksyä valiokunnan tätä koskevaa ehdotusta. Jos kunnianarvoisa Aatelissääty päättäisi helposti selitettävästä halusta tulla vastaan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa toivomusta, antaa täysi vastine sille vahvuudelle, jota majesteetillinen esitys pyytää, ja päättää, että Suomen sotavoimat voisivat kohota määrältään noin 60 000 mieheen, aktiivisotilaat, reserviläiset ja nostoväki mukaan lukien, niin minusta tämä vahvuus olisi jo kyllin suuri, yli 3 % väestöstä. Tällöin nostoväen ja reservin järjestely pysyisi muuten sellaisena kuin valiokunta on ehdottanut. Nöyrä ehdotukseni on sen vuoksi, että Suomen kansalaiset vapautettaisiin asevelvollisuudesta 31 ikävuodesta alkaen, ja että nostoväkivelvollisuus siten päättyisi 30 ikävuoteen. Silloin maa antaisi joka tapauksessa käytettävissä olevan miesvahvuuden, määrältään 62 000 miestä, mutta muu osa kansasta saisi, oli sitten sota tai rauha, häiritsemättä, ellei sota sitten muuta mukanaan tuo, omistautua edelleen rauhan ajan askareisiinsa. Voisi kenties huomauttaa, että tarjous, jonka valiokunta tekee 93 000 miehellään, ei kuitenkaan vastaa enempää kuin sitä vahvuutta, jota majesteetillisessa esityksessä lukumääräisesti pyydettiin, siitä syystä, että reservin harjoittaminen vähenisi valiokunnan mukaan. Uskallan kuitenkin uskoa, että tällainen olettamus olisi erehdys tai että toimenpiteet ovat jollakin tavoin virheellisiä. Jos nimittäin lasketaan ne päivät, jotka käytetään joukkojen harjoituksiin majesteetillisen esityksen mukaan, ja verrataan niitä niiden päivien määrään, jotka valiokunnan mietinnön mukaan varataan reservin harjoittamiseen, kuitenkin Ritarikunnan ja Aateliston päätöksen mukaan 120 päivää, niin ei käytetä, sunnuntait pois lukien, sotilaallisiin harjoituksiin enempää kuin 1 600 000 päivää vuodessa ja vähän yli, kun taas valiokunnan mietinnön mukaan, ellen erehdy, harjoituksiin vuosittain käytettyjen päivien määrä nousisi yli 2 miljoonan. Jos kaikki nämä harjoituspäivät käytettäisiin hyväksi oikein ja tarkoin suunniteltuina, niin sen vahvuuden, joka näin saataisiin aikaan, pitäisi täysin vastata majesteetillisen esityksen vaatimuksia ja jopa ylittää ne reilusti, vaikkei kymmentä viimeistä ikäluokkaa edes laskettaisi mukaan. Uskallan siis omalta vähäiseltä osaltani pyytää kunnianarvoisalta säädyltä, eikö asevelvollisuusiän supistaminen olisi enemmän kuin aiheellista.

Koska herra Pippingskiöldin ehdotus ei saanut kannatusta, sääty hyväksyi §:n 20 muuttamattomana.

Huomautuksitta hyväksyttiin §§ 21–23.

§:n 24 johdosta puheenvuoroa pyysi

Herra Antell: Uskallan kunnioittavimmin ehdottaa, että tämä § poistettaisiin ehdotuksesta. Kun otetaan huomioon, että kaikki viime aikoina keksityt kiväärijärjestelmät perustuvat melkein yksinomaan pienempään kaliiberiin kuin edellinen, ja ovat sen vuoksi kevyempiä, ja kun lisäksi uskon, että voidaan myös edellyttää, että pystytään keventämään niiden pakkausten muutakin painoa, jotka jokaisen armeijassa olevan on kannettava, niin uskon voivani toivoa, että pienikokoisillekin voitaisiin antaa kunnia kuulua vakinaiseen aktiiviseen armeijavahvuuteen. Ei ehkä olisi oikein riistää heiltä tätä etua. Saanen siksi ehdottaa, että tämä § täysin tarpeettomana pitäisi poistaa ehdotuksesta.

Herra August Schauman: Pyydän anteeksi, että vien Aatelissäädyn aikaa lausumalla ihmettelyni siitä, että vielä meidän aikanamme katsotaan niin tarkkaan määrätty mitta tarpeelliseksi, kun mies hyväksytään sotilaaksi. Armeijoitahan ei nykyään koota vain paraatien vuoksi, ja siinä määrin kuin minulla on ihmistuntemusta, olen oppinut, että usein kaikkein lyhytkasvuisimmat henkilöt voivat olla yhtä rohkeita, yhtä sotaisia ja usein yhtä hurjia ikäänkuin uhmatakseen kaikkein pisimpiä miehiä ainakin vähän kauempana taistelusta. Itse en ole koskaan ollut sodassa. Uusimmista sotatapahtumista esitettyjen kertomusten perusteella olen saanut tietoa viimeisimmistä sotataidoista, ja sen perusteella katson, että monissa tapauksissa sotilaan suurin ansio on tehdä itsensä näkymättömäksi. Venäläisistä sotaraporteista olemme ihaillen nähneet mainintoja, miten Plevnan urhoolliset puolustajat kaivautuivat maahan, ettei heitä ollenkaan nähtäisi. Sellaisissa tapauksissa ei sotilaan pituus voi olla merkitsevä; päinvastoin on eduksi, että hän on niin pieni kuin mahdollista. Sitä paitsi jokainenhan tietää jo vanhastaan, että taisteluissa suorittavat sotilaat ja erityisesti tarkk’ampujat, mikä aselaji on meitä lähinnä, suurimpia urotekoja, eivät seisten vaan vatsallaan maaten. Maaten hän ampuu ja ryömien etenee muutaman askeleen eteenpäin, enkä tiedä, mitä pituudella on siinä merkitystä. Herra Antell on sitä paitsi jo äsken huomauttanut, että nykyajan kiväärit ovat niin kevyitä, ettei tarvitse olla varreltaan venynyt pystyäkseen kantamaan niitä, nimittäin jos oletetaan, että lyhytkasvuisuus liittyy yleensä vähäisempiin ruumiinvoimiin kuin isokokoisuus. Herra Antell huomautti edelleen, että armeijalaitoksessa pyritään tekemään sekä kivääri että kaikki muut varusteet ja pakkaus niin kevyeksi kuin mahdollista, ja siksi katson, että kaikki ne edellytykset pitäisi poistaa, jotka aikaisemmin määräsivät sotilaan kooksi tietyn pituusmitan. Haluan siten yhtyä edellisen puhujan esitykseen, että tämä § pitäisi poistaa.

Herra Pippingsköld: Minäkin otan itselleni vapauden tukea esitystä, koska pääasia on, että sotilas on vahva, eikä miehen voimaa määrää hänen pituutensa. On päinvastoin riittävästi kokemusta siitä, että moni sellainen lyhyt mies on voimakkaampi kuin toinen, joka on paljon pitempi. Joukko-osaston ulkonäköön paraatiin harjoitellessa vaikuttaa suuresti se, että miehet ovat jotakuinkin samankokoisia; mutta kun on kyse itse sotilasammatista, niin ei pitäisi olla mitenkään etua siitä, että on pitkä, päinvastoin, kuten herra Schauman niin hyvin osoitti, etua on siitä, että on lyhyempi.

Herra Mechelin: Kuulostaa tietenkin varsin uskottavalta, mitä edelliset puhujat ovat esittäneet. Pyydän sitä vastoin saada huomauttaa, ettei ensinnäkään pidetä suurena onnena, että on erityisen paljon lyhyempi kuin tavalliset ihmiset, ja jos joku mies saa kohtalokseen tämän onnettomuuden, niin hänelle voitaisiin tämän lain kautta suoda tiettyjä helpotuksia. Sitä paitsi saattaa olla niinkin, että erityisen pienikokoisella henkilöllä on vaikeuksia elättää itseään muulla työllä, ja siksi vaaditaan suurempia uhrauksia, jos hänen pitää uhrata aikaa aktiivipalvelukseen. Lopulta on pituudellakin tietty raja, jota ennen tai jälkeen tapahtuu epänormaalia kehitystä, ja siten näyttää olevan syytä määritellä jokin raja. Arvoisan puhujan tarkoitus ei varmaankaan ollut mennä alas kääpiökasvuisuuteen asti. On tietty konventionaalinen raja, joka vedetään, ja se perustuu normaalipituudeksi katsottuun vähimmäismittaan ja on yhteydessä muuhunkin aikuiseksi kehittymiseen. Tämänkaltaisia säädöksiä on uskoakseni muutenkin kaikkien maiden sotilaslaeissa, ja mitä tulee näiden pienikokoisten mahdollisuuteen saada kuitenkin astua riviin ja taistella, niin tämä mahdollisuus on annettu tässä pykälässä. Senhän mukaan heidät siirretään reserviin ja siten he voivat tulla mukaan taisteluun. En näe, että olisi mitään hyötyä suuntaan tai toiseen, jos tämä § poistettaisiin.

Herra Rein: Pyydän saada yhtyä niihin puhujiin, jotka ovat täällä vaatineet, että tämä § pitää poistaa. Teen sen ennen muuta sen vuoksi, että joka tapauksessa asianomaiset viranomaiset suorittavat huolellisen katselmuksen ja tarkastuksen kaikille, jotka palvelukseen kutsutaan. Nämä viranomaiset voivat siis ottaa huomioon, onko henkilö ruumiinrakenteeltaan niin pieni ja heikko, ettei hän sovi sotapalvelukseen. Näen tässä riittävän takuun sille, että henkilöt, jotka ovat todella aivan liian pienikasvuisia, eivät pääse palvelukseen. Toiseksi minusta tämä § on tarpeeton myös siitä näkökulmasta, että se sisältää minun näkemykseni mukaan ristiriitaisuuden, kun se säätää, että henkilö, jonka pituus on alle viisi jalkaa ja yhden tuuman, vapautetaan palvelemasta aktiivijoukossa, mutta sitä vastoin häntä ei vapauteta palvelemasta reservissä. Reservissä palveleva voi tarpeen vaatiessa saada luvan myös asepalveluksen suorittamiseen. Siten voi tapahtua, että henkilö, jota ei ole katsottu kyllin pitkäksi osallistumaan aktiivipalvelukseen rauhan aikana, joutuu kuitenkin palvelukseen sota-aikana. Tästä syystä vaadin §:n poistamista.

Vastaamiseen luettiin näin kuuluva esitys:

”Joka hyväksyy Asevelvollisuusvaliokunnan mietinnön §:n 24, vastaa jaa;

jos ei voittaa, § poistetaan lakiehdotuksesta”.

Järjestetyssä äänestyksessä esitys sai 22 jaa- ja 26 ei-ääntä, jonka perusteella Aatelissääty oli päättänyt poistaa §:n asevelvollisuuslaista.

Kun §:n 25 momentit 1 ja 2 oli hyväksytty, pyysi §:n momentin 3 johdosta puheenvuoroa

Herra Robert Ehrnrooth: Tätä momenttia 3 en voi omalta osaltani hyväksyä. Siinä sanotaan, että ”asevelvolliselle, joka yllä mainituista syistä on myöhemmin kutsuttu palvelukseen, ei kuitenkaan lasketa pitempää palvelusaikaa kuin se, joka on jäljellä sille ikäluokalle, johon hän kuuluu”. Minusta on epäoikeudenmukaista, että sairauden vuoksi lykkäystä saaneen henkilön ei tarvitse palvella esimerkiksi enempää kuin yhden vuoden. Tämä myönnytys johtaisi epäilemättä siihen, että moni yrittäisi sotapalveluksen välttääkseen tehdä petollisin menettelyin jotain sellaista, millä tätä momenttia voitaisiin soveltaa juuri häneen. Myöhemmin palvelukseen kutsutulle asevelvolliselle voisin myöntää vain sen, että hänet laskettaisiin reservissä siihen ikäluokkaan, johon hän kuuluu, mutta en sitä, että hänen aktiivipalvelusaikaansa lyhennettäisiin.

Vapaaherra S. W. von Troil: Minäkin olen sitä mieltä, että kun §:n 25 momentissa 1 myönnetään, ettei todistusta kelpaamattomuudesta asepalvelukseen voida myöntää kuin vasta sitten, kun on kulunut kaksi vuotta kelpoisuuskatselmuksesta, olisi melkoisen epäoikeudenmukaista, mikäli asevelvollinen kaksi vuotta kutsunnoissa hylkäämisen jälkeen hyväksyttäisiin, ettei hän silloin joutuisi palvelemaan enempää kuin yhden vuoden aktiivipalveluksessa; ja siitä syystä esittäisin, että tämän pykälän viimeinen momentti poistettaisiin.

Herra Bergenstråle: Pyydän saada yhtyä herra Ehrnroothin lausumaan näkemykseen.

Herra Robert Björkenheim: Päinvastoin kuin kolme edellistä arvoisaa puhujaa olen sitä mieltä, että se lakiehdotuksessa oleva määräys, jota nyt on moitittu, pitää säilyttää. Kaikki ne syyt, joiden vuoksi henkilön kutsuminen aktiivipalvelukseen lykkääntyy, ovat täysin riippumattomia hänestä itsestään. Kaikissa näissä tapauksissa on kyse onnettomuudesta, joka häntä on kohdannut. En voi hyväksyä, että sellaiset syyt venyttävät hänen palvelusaikaansa myöhempään ikään kuin muiden kansalaisten. Uskallan sen vuoksi kunnioittavasti esittää, että momentti säilytetään muuttamattomana.

Herra Emil af Forselles: Herra Björkenheimin tavoin minunkin täytyy myöntää, että valiokunnan laatimaan säädökseen on hyviä syitä. Kun on säädetty, että Suomen kansalaisen on suoritettava asevelvollisuutensa tiettyjen ikävuosien kuluessa, ja jos hän, kuten myös herra Björkenheim viittasi, tulee esimerkiksi onnettomuuden kautta kyvyttömäksi suorittamaan asevelvollisuuttaan näiden ikävuosien aikana, niin minusta on oikein ja kohtuullista, ettei häntä pidetä palvelusvelvollisena pitempään kuin sen viimeisen vuoden loppuun, joka tähän velvollisuuteen sisältyy.

Herra Mechelin: Edellä esitettyihin herra Ehrnroothin ehdotusta vastustaviin perusteluihin pyydän saada esittää, että henkilö, joka tässä iässä on kärsinyt sairaudesta siinä määrin, ettei hän ole pystynyt saapumaan palvelukseen tai noudattamaan kutsua, on sillä tavoin myös luonnollisesti kärsinyt vahinkoa omassa asemassaan, työssään tai mitä muuta se voi ollakin, jossa hän on ollut mukana. Sitä paitsi on tarkoituksenmukaista, että sama ikäluokka pysyy mahdollisuuksien mukaan yhdessä; mitään vaikeampaa häiriötä ei siitä pitäisi seurata kuin että osa miehistä siirtyy lyhyemmän aktiivipalvelusajan jälkeen reserviin.

Esitys:

”Hyväksyykö Ritarikunta ja Aatelisto mietinnön §:n 25 momentin kolme muuttamattomana;

jos ei voittaa, momentti palautetaan valiokuntaan uudelleenmuokkausta varten sillä tavoin, että mainittu vapautus katsotaan asevelvollisen hyväksi vapautuksena vain reservin palveluksesta, mutta ei aktiivipalveluksesta”.

Esitykseen vastattiin enimmäkseen jaa, ja siten §:n 25 momentti 3 oli hyväksytty muuttamattomana.

Kun §: 26 osalta herrat Rafaël von Haartman ja Mechelin sekä kreivit Cronhjelm ja August Armfelt olivat huomauttaneet, että sanat ”mittaaminen ja” pitäisi poistaa pykälästä Ritarikunnan ja Aateliston §:n 24 kohdalla tekemän päätöksen vuoksi, annettiin vastattavaksi näin kuuluva esitys:

”Joka hyväksyy valiokunnan mietinnön §:n 26 muuttamattomana, vastaa jaa;

jos ei voittaa, poistetaan sanat ”mittaaminen ja”

Esitykseen vastattiin ei, minkä johdosta Aatelissääty oli päättänyt sanojen ”mittaaminen ja” poistamisesta.

Pitkälle kuluneen ajan vuoksi keskeytettiin tähän mietinnön käsittelyn jatkaminen, ja istuntoa päätettiin kello kolme iltapäivällä.

Samana päivänä kello kuusi iltapäivällä.

Käsittelyn jatkamiseen otettiin esiin Asevelvollisuusvaliokunnan Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esitykseen yleisen asevelvollisuuden saattamisesta voimaan laatima mietintö, ja siitä mietinnöstä seurasi järjestyksessä 5. luvun kirjain B, jonka otsikko hyväksyttiin keskustelutta.

§:n 27 johdosta pyysi puheenvuoroa

Herra Robert Ehrnrooth: Pykälässä 27 luetellaan eri ihmisiä, jotka perhesuhteiden vuoksi vapautetaan aktiivipalveluksesta sekä rauhan että sodan aikana, mutta kaipaan lähempää määräystä siitä, miten näiden ihmisten pitää toimia. Pitääkö heidän astua reserviin vai ei, vai siirretäänkö heidät nostoväkeen? Koska ingressissä lukee ”aktiivipalveluksesta vapautetaan sekä rauhan että sodan aikana”, niin tekisin siitä sen johtopäätöksen, etteivät he astu reserviin, koska olisi tarpeetonta kouluttaa reservissä ihmisiä, jotka eivät sen enempää rauhan kuin sodankaan aikana astu aktiivipalvelukseen, mutta heidän suhteestaan nostoväkeen on mielestäni tarpeellista saada tässä pykälässä tarkempaa tietoa. Toivomukseni olisi, että pykälä palautettaisiin valiokuntaan ja siihen lisättäisiin toivomani täsmennys, joka vaikuttaisi siihen, että pykälä saisi vaadittavan selvennyksen.

Herra Mechelin: Pyydän saada ensiksikin kiinnittää huomiota momentissa c olevaan painovirheeseen. Siinä lukee ”poika, veli tai tyttärenpoika”, vaikka pitäisi olla poika, veli, pojan- tai tyttärenpoika. Mitä herra Ehrnroothin esittämään kysymykseen tulee, niin pykälän ingressi merkitsee sitä, että alempana lueteltuja henkilöitä ei voida kutsua seuraamaan lippuja sen enempää rauhan kuin sodankaan aikoina; nostoväkeen ei siirretä valiokunnan ehdotuksen mukaan ketään yksilöä, joka ei ole käynyt läpi reservin harjoituksia. Majesteetillisen esityksen mukaan oli toisin; siinä siirrettiin harjoituksetta suoraan nostoväkeen sekä tässä pykälässä mainitut henkilöt että kaikki muut, jotka eivät kuuluneet täällä mainittuihin kategorioihin, mutta jotka eivät arvonnassa tulleet valituiksi aktiivipalvelukseen, ja siten suurempi osa nostoväestä muodostuisi henkilöistä, joilta sotakoulutus puuttuu täysin. Valiokunnan ehdotuksen mukaan nostoväkeen siirtyvät vain ne, jotka ovat läpikäyneet reservin ja ovat siten harjoitelleet, mutta tässä pykälässä mainitut eivät voi tulla arvonnan kautta aktiivipalvelukseen rauhan aikana, eikä heitä myöskään sota-aikana kutsuta palvelukseen, mutta kun he puolestaan tulevat nostoväkeen, niin heitä myös harjoitetaan.

Herra Robert Ehrnrooth: Arvoisan Asevelvollisuusvaliokunnan jäsenen nyt annettua tämän tiedon on minusta sitäkin suurempi syy vaatia, ettei sanaa aktiivi pidä kirjoittaa ingressiin, koska tämä sana on harhaanjohtava. Koska vastaisuudessa papit ja psalminlukijat tullaan vapauttamaan asevelvollisuudesta, minulle kävisi selväksi, että nämä henkilöt vapautetaan kokonaan palveluksesta sekä rauhan että sodan aikana, mikäli sana aktiivi on poistettu.

Herra von Hellens: Olen valiokunnan kanssa yhtä mieltä siitä, että tässä pykälässä mainittuihin perhesuhteisiin on suhtauduttava määrätyllä hienotunteisuudessa, mutta tässä tapauksessa kuten muissakin vastaavissa, on mielestäni suhtautumisella oltava tietty rajansa, ja nyt valiokunta on tässä ehdotuksessa ylittänyt tämän rajan, kun se on laatinut pykälään sellaisen sanamuodon, että tässä tarkoitetut nuoret miehet vapautettaisiin täysin kaikesta aktiivipalveluksesta sekä rauhan että sodan aikoina. Nämä nuoret miehet pitää valiokunnan ehdotuksen mukaan kutsua arvontaan, heidän tulisi saapua sinne, heidät pitäisi tarkastaa ja heidän pitää vetää arpaa, sekä sitten heidät pitää myös kirjata reserviin. Koko tämä proseduuri arvontoineen ei kuitenkaan ole mielestäni heille muuta kuin pilkantekoa, koska heille ei arvonnalla ole mitään merkitystä, sillä heidät on joka tapauksessa vapautettu kutsumisesta aktiivipalvelukseen. Uskon, ettei tämän pykälän ehdottama poikkeus majesteetillisesta esityksestä ei tee sille täysin oikeutta; majesteetillisen esityksen mukaan asevelvollisuus oli tarkoitettu sovellettavaksi eri tavalla kuin valiokunnan mietintö ehdottaa, ja siinä edellytetään kuitenkin, että nämä henkilöt voitaisiin määrätyissä tapauksissa kutsua aktiivipalvelukseen myös rauhan aikana, ja heidät voisi aina kutsua kokoon, kun nostoväki kutsuttaisiin; mutta edes silloin heitä ei valiokunnan mukaan kutsuttaisi. En usko, että tällaisen poikkeusaseman antaminen joillekin henkilöille olisi oikeutettua, ja olen myös sitä mieltä, että näillä henkilöillä on sama velvollisuus kuin muillakin Suomen kansalaisilla astua sodan syttyessä aseisiin kruunun ja isänmaan puolesta. Pyydän sen vuoksi kunnioittavasti, että tämä pykälä muutetaan siten, ettei näiden henkilöiden vapauttaminen tai heille annettava lievennys saisi ulottua pitemmälle kuin myönnytykseen aktiivipalveluksen suorittamisesta rauhan aikana, ja tämäkin vain tietyin edellytyksin, joihin pyydän saada palata, jos niin tarvitaan, erään tämän saman pykälän jäljempänä olevan momentin yhteydessä.

Herra Knut Furuhielm: Vaikka näyttää siltä, että pykälää käsitellään kokonaisuutena eikä kohta kohdalta, pyydän saada kiinnittää huomiota kohtaan d, että perheen ainoa poika vapautettaisiin, vaikka isäkin olisi työkykyinen. Otan vapauden toistaa täällä saman, jonka olen lausunut eriävässä mielipiteessäni Asevelvollisuuskomiteassa, jonka jäsen minulla oli kunnia olla. Sanoin siellä: koska syytä asevelvollisuudesta vapauttamiseen tässä pykälässä lueteltujen perhesuhteiden perusteella pitäisi etsiä siitä, ettei perheeltä sillä tavoin riistettäisi sen ainoaa turvaa, ei näytä olevan olemassa sellaista syytä, että työkykyisen isän ainoa poika voitaisiin vapauttaa palveluksesta. Tämä työkykyinen isähän on sellainen turva, eikä aktiivipalveluskaan kestä enempää kuin kolme vuotta. Poikkeuksia tästä yleisestä säännöstä pitäisi sitä paitsi välttää, mikäli suinkin mahdollista, koska siten ulotetaan asevelvollisuuden taakka niin paljon suurempaan osaan väestöä, ja se on siten helpompi kantaa. Haluaisin sen vuoksi poistaa tämän kohdan.

Herra Mechelin: Ellen ole ymmärtänyt herra von Hellensiä väärin, niin herra von Hellens näyttää olevan sitä mieltä, että valiokunnan olisi kuitenkin pitänyt säilyttää samanlainen säädös kuin majesteetillisen esityksen §:ssä 34 on. Pyydän kuitenkin kiinnittää huomiota siihen, että tämä majesteetillisen esityksen § 34 sisältää kyllä sanamuodon, että perhesyiden johdosta myönnytykseen oikeutetut voidaan kuitenkin kutsua palvelukseen, mutta vain tämän säädöksen §:ssä 89 määrätyssä järjestyksessä. Tässä pykälässä edellytetään toisenlaisia olosuhteita kuin ne, jotka meillä voivat tulla kysymykseen. Majesteetillisen esityksen §:n 89 mukaan sen viimeisessä momentissa määrätään, että elleivät aktiivipalvelukseen valitut täytä sitä sotilaiden määrää, joka sinä vuonna on saatava kokoon, niin ryhdytään kutsumaan järjestyksessä niitä, jotka on lueteltu nyt käsillä olevassa valiokunnan mietinnön pykälässä, joten majesteetillisessa esityksessä tämä oli suhteellinen, ei ehdoton myönnytys. Mutta tämä majesteetillisen esityksen momentti oli otettu Keisarikunnan voimassa olevasta asevelvollisuussäädöksestä, jossa vuosittainen kutsuntoihin velvoitettujen määrä on kutsuntavelvollisesta nuorisosta prosentuaalisesti paljon suurempi määrä, kuin mitä tulee kysymykseen meidän maassamme, jossa rauhanajan vahvuus on paljon rajatumpi. Ei voi ajatella, että olisin tarvetta sellaisiin kutsuntoihin, jotka vaatisivat, että otettaisiin huomioon myös perhesyistä vapautetut. Sen vuoksi valiokunta katsoi joutuvansa jättämään pois majesteetillisen esityksen §:n 89 viimeisen momentin ja vastaavasti myös majesteetillisen esityksen §:n 34, jolloin poistui peruste jakaa nämä perhesyistä vapautetut eri kategorioihin, joista viimeinen pitäisi ensiksi ottaa huomioon, sitten toinen ja viimeksi ensimmäinen. Valiokunta huomasi voivansa sijoittaa kaikki nämä kategoriat yhdeksi ainoaksi ryhmäksi.

Mitä tulee siihen, että täällä olisi käytetty liikaa harkintaa mietittäessä, eikö kyseisiä henkilöitä voitaisi edes sodan aikana kutsua palvelukseen, niin tätä ei pitäisi katsoa poikkeuksena majesteetillisen esityksen säädöksen periaatteesta, sillä majesteetillisen esityksen mukaan, nostoväkeen kirjatut henkilöt voivat saada kutsun sotapalvelukseen vain silloin, kun reservissä ei ole riittävästi miehiä. Todellisuudessa asia oli majesteetillisen esityksen mukaisesti niin, ettei näitä vapautettuja myöskään sota-aikana kutsuttaisi, sillä kahdeksan vuoden reservi-ikäluokat ja kolmen vuoden aktiivipalveluksessa olevat riittäisivät useimmissa tapauksissa. Jos nyt tätä pykälää sovellettaisiin todellisuudessa sodan tapaukseen valiokunnan ehdotuksen mukaan, niin näitä henkilöitä ei kutsuttaisi täydentämään aktiivijoukkoja edes sota-aikana, elleivät he kuuluisi johonkin reservin ensimmäisistä ikäluokista, mutta kun he siirtyvät nostoväkeen, jonka palvelus voi tulla kyseeseen, mutta jota ei missään kohtaa tätä lakiehdotusta nimitetä aktiivipalvelukseksi, niin silloin he tulisivat palvelemaan liikekannalle pannussa nostoväessä. Todellinen tilanne on myös se, että joidenkin vuosien kuluttua tässä esiin nostetut syyt vapautukseen ovat voineet lakata olemasta. Tällaisten myönnytysten periaatteen kannalta ei näytä kovinkaan johdonmukaiselta, jos niiden annetaan koskevan vain rauhan aikaa, ei sota-aikaa, jolloin, kuten sanottu, nostoväki voidaan joka tapauksessa kutsua palvelukseen ja suorittaa sen liikekannallepano suuremman tarpeen vaatiessa ilman näiden kategorioiden sen kummempaa soveltamista.

Herra Knut Furuhielmin puheenvuorossaan esittämät perusteet olivat tietenkin aiheellisia sinänsä, siis ettei sellaisissa perheissä ole pakottavaa tarvetta osallistua perheen elantoon, joissa isä on työkykyinen, mutta perheen jatkuvan olemassaolon kannalta voi olla tärkeää, että jos poika on ainoa, häntä ei viedä sotaan. Siksi valiokunnalla ei ole mitään syytä jättää pois mitään esitykseen otetuista vapautuksista.

Herra von Hellens: Herra Mechelin kosketteli tilannetta tai olosuhteita, joiden en olisi uskonut tulevan tässä kohdin kysymykseen. Koska kuitenkin niin kävi, lausun minäkin siitä muutaman sanan. Herra Mechelin ei sanonut mitään uutta majesteetillisen esityksen pykälissä 34 ja 89 olevista säädöksistä; sama asia on valiokunnan mietinnön pykälissä 24–26, pykälän 33 lopussa ja pykälän 34 alussa, mutta tilanne ei kuitenkaan ole sellainen kuin herra Mechelin selitti. Voi olla aika hyvin ajateltavissa, ettei sitä määrää sotilaita, jotka yhden arvonta-alueen pitäisi asettaa, saadakaan siltä alueelta täyteen, vaan on otettava huomioon ne henkilöt, joille on tässä momentissa myönnetty huojennusta. Ja pyydän saada esittää esimerkin. Valiokunnan laskelmien mukaan yhdestä 2 000 henkilön kunnasta tulisi keskimäärin kokonaislukuina ilmaistuna noin 20 nuorta miestä asevelvollisuusikään. Tilastollisten taulukoiden perusteella ja myöskin mietintönsä nro 3 liitteeseen viittaamalla valiokunta ilmoittaa, että näistä 20 henkilöstä vain kenties kahdeksan on sotapalvelukseen käytettävissä, ja nämä siis osallistuvat arvontaan. Näistä kahdeksasta siirtyy saman laskelman mukaan kaksi aktiivipalvelukseen. Uskon, ettei ole ollenkaan tavatonta, että näiden kahdeksan joukossa niin moni on saanut lievennystä koulutuksensa perusteella, lykkäystä koulunkäynnin loppuunsaattamiseksi, myönnytystä kutsumuksensa tai ammattinsa vuoksi tai perhesyiden tähden, että jonakin vuonna voi käydä niin, ettei olisi kahta henkilöä, jotka eivät kuuluisi johonkin näistä kategorioista. Tällöin majesteetillisen esityksen mukaan pitää perhesyiden väistyä, ja palvelukseen kutsua lähinnä ne henkilöt, jotka ovat saaneet vapautuksen perhesyiden vuoksi. Pidän sitä täysin oikeudenmukaisena, sillä ei näitä perhesyitä pitäisi asettaa niin korkealle, että kaikki muu harkinta joutuisi väistymään niiden edestä. Uskon siten, että on selvää, että Hänen Keisarillisen Majesteettinsa esityksen §:ssä 34 ja §:n 89 loppumomentissa annetut säädökset puolustavat täysin paikkaansa. Minulla ei ole mitään huomauttamista siihen, miten herra Mechelinin selityksen mukaan valiokunta oli yhdistänyt majesteetillisessa esityksessä luetellut eri kategoriat. Nämä kategoriat voi mielellään yhdistää yhdeksi ja siten ratkaista arvalla, mitkä näistä kategorioista voidaan tulla kutsumaan palvelukseen. Lopuksi herra Mechelin huomautti myös, ettei tämän §:n 27 pitäisi sisältää poikkeuksia majesteetillisesta esityksestä, joka koskee nostoväen kutsumista palvelukseen. Koska pykälä kuitenkin ehdottaa kaikesta aktiivipalveluksesta vapauttavaa säädöstä, on mielestäni välttämättä sisällytettävä siihen myös palvelus nostoväessä sodan aikana, aktiivipalvelus. Tätä tuskin voi kiistää, vaikkei tätä palvelusta voikaan ulottaa maan rajojen ulkopuolelle. Nämä ovat kuitenkin etuoikeutettuja ihmisiä, jos niin saan sanoa, pykälän mukaan vapautettuja aktiivipalveluksesta myös nostoväessä. Olen pitäytynyt §:ssä 34 siitä syystä, että herra Mechelin otti sen keskustelun aiheeksi, mutta haluan nyt vain pitää kiinni vaatimuksestani, joka koskee §:n 27 ensimmäistä momenttia, että siinä ehdotettu absoluuttinen määräys muutettaisiin huojennukseksi aktiivipalveluksesta rauhan aikana tietyin edellytyksin.

Herra Taube: Yhdyn herra Knut Furuhielmin puheenvuoroon, jossa hän esitti kunnianarvoisalle säädylle, että se poistaisi tästä pykälästä momentin d. Siinähän säädetään, että perheen ainoa poika saa vapautuksen aktiivipalveluksesta, vaikka hänen isänsä olisi työkykyinen. Herra Furuhielmin ilmoittamiin perusteluihin pyytäisin saada omalta osaltani lisätä, että mitä enemmän poikkeuksia tehdään, mitä enemmän vapautuksia myönnetään aktiivipalvelukseen astumisesta, sitä epäsuotuisamman vastaanoton tämä instituutio yleisön keskuudessa saa. Poikkeukset herättävät epäluuloa, tyytymättömyyttä, kun taas sitä vastoin mahdollisimman yleinen osallistuminen tähän velvollisuuteen, asevelvollisuuteen, tuottaa enemmän myönteistä suhtautumista, ja jokainen alistuu mukisematta uuden lain alaisuuteen. Täällä on huomautettu herra Furuhielmin vaatimusta vastaan, jota minulla nyt on kunnia kannattaa, että tämä kohta olisi laadittu perheen olemassaolon säilymiseksi. Minusta se ei ole pätevä väite; ei perheen olemassaoloa vaaranneta, jos ainoa poika otetaan sotapalvelukseen; jos perhe olisi varattomassa tilassa, jos sen pää olisi leski tai rampa isä, niin silloin juuri tällainen poikkeus voisi vaarantaa perheen olemassaolon. Nyt jos poikkeus olisi voimassa, vaikka isä on työkykyinen, vaarannetaan vain perheen jatkuminen, eikä siitä ole mitään vaaraa.

Kreivi August Armfelt: Herra von Hellens on väittänyt, että voisi käydä niin, ettei yhdeltä arvonta-alueelta otettaisi palvelukseen yhtään ainoata miestä. Tämä on tosiasia, niin voi todellakin käydä, muttei silti ole sanottua, ettei tämä voisi olla täydellinen poikkeus, koska joukko-osaston vahvuus tai arvontaan osallistuvien lukumäärä on tunnettu ennen kuin jako yhden alueen sisällä tapahtuu, mikäli ei siellä ole riittävän monta nuorta 21-vuotiasta miestä, jotka ovat asevelvollisia. Jos kaikki sen ikäiset nuoret miehet on näiden poikkeuksien mukaisesti vapautettu asevelvollisuudesta, ei sillä alueella järjestetä arpomista. Se siitä on seurauksena, sillä sekä mietintö että majesteetillinen esitys eivät tukeudu oletettavaan tosiasiaan, vaan todettuun tosiasiaan, ts. siihen lukumäärään sellaisia nuoria miehiä, jotka ovat tunnetusti kelvollisia sotapalvelukseen eikä heillä ole mitään poikkeusetuja; tältä pohjalta on laskettu sekä majesteetillinen esitys että valiokunnan ehdotus, ja heidän joukostaan tämä prosentti otetaan. Siten ei pitäisi millään tavoin vaikuttaa, onko kyseiset henkilöt myös otettu kokonaan pois sotapalveluksesta. Valiokunta on tehnyt näin säilyttääkseen periaatteen, jota valiokunta on koko ajan noudattanut, nimittäin ettei ketään voida kutsua sotapalvelukseen, ellei heitä ole harjoitettu. Koska herra Taube tuki herra Knut Furuhielmiä, joka luki eriävän mielipiteensä, niin minäkin katson olevani oikeutettu lukemaan jotain. Eräs toisen maan korkeassa asemassa oleva virkamies on lausunut hämmästyksensä siitä, ettei perheen ainoalle pojalle annettu lievennystä ensimmäisen kategorian mukaan siitä syystä, että jos aikuisten poikien menetys on raskasta niille vanhemmille, joilla on useita poikia, sen täytyy tuntua aivan ylivoimaisen raskaalta niistä vanhemmista, joilta riistetään heidän ainoa poikansa, eikä tämä menetys tuhoa vain perheen senhetkistä onnea, vaan tekee myös tyhjäksi mahdollisuuden saada tukea tulevaisuudessa: näin puhuu toisessa maassa toinen korkeassa asemassa oleva virkamies.

Herra von Hellens: Tämä käsillä oleva mietintö todistaa riittävästi, että Asevelvollisuusvaliokunta on perehtynyt asiaan kaikella mahdollisella huolella ja yrittänyt täyttää valiokunnalle uskotun, vastuullisen tehtävän, mutta kuitenkin kreivi Armfelt on erehtynyt viimeksi käyttämässään puheenvuorossa. Valiokunnan mietinnön §:ssä 56 säädetään, - johon siis viittaan, koska kreivi Armfelt sanoi, että siinä on tiettyjä ristiriitaisuuksia, - että kutsuntalautakunta laatii kutsuntaluettelon, johon merkitään kaikki 21-vuotiaat nuorukaiset lukuun ottamatta niitä, jotka astuvat vapaaehtoisina palvelukseen. § 62 säätää, ”että kutsuntalautakunnan on ennen kutsunta-aikaa asetettava määrätyt kutsuntapäivät jokaiselle alueelle sekä kutsua kuulutuksella alueen kokoamispaikkaan kunnittain sekä kutsuntoihin että täydennysluetteloon A merkityt henkilöt”. Tähän täydennysluetteloon otetaan ne henkilöt, jotka ovat jonakin edellisenä vuonna saaneet lykkäystä asevelvollisuutensa suorittamisesta. Siten kaikki kutsuntaluetteloon merkityt on kutsuttu arvontaan. Lisäksi § 67 säätää, että kun kutsuntaluetteloiden tarkastus on suoritettu, kutsuntalautakunta siirtyy kutsuttujen mittaamiseen ja tutkimiseen sen selvittämiseksi, ovatko he sotapalvelukseen kelvollisia. Siitä vapautetaan vain tiettyjä henkilöitä, josta ei nyt ole kyse, ts. sellaiset, joilla on osoittaa lääkärintodistus, että he ovat sotapalvelukseen kelpaamattomia. Edelleen § 72 sanoo: ”Arvonta toteutetaan jokaisesta vähintään 2 000 asukkaan kunnasta olevien asevelvollisten keskuudessa erikseen”. Sitten tulee § 74, joka sanoo: ”Arvonnassa huudetaan siihen kutsutut siinä järjestyksessä kuin heidät on merkitty kutsuntaluetteloon” – siis kaikki, jotka on katselmuksessa hyväksytty, – edelleen: ”jokainen, jota huudetaan, ottaa arvan jne.” §:ssä 76 säädetään kutsuntojen jakamisesta. § 77 sanoo: ”Kun edellisessä pykälässä mainittu yhteenveto on tullut Senaattiin, Senaatti jakaa yhteistuumin kenraalikuvernöörin kanssa sille vuodelle määrätyn määrän henkilöitä, joiden on astuttava aktiivipalvelukseen, eri lääneihin suhteessa edellisen pykälän momenteissa e, f ja g mainittujen henkilöiden määrään kussakin läänissä”. Näistä momenteista momentti e kuuluu: ”kaikki ne, joiden välillä arvonta on tapahtunut;” tähän kuuluvat siksi sekä ne, joilla on ollut myönnytyksiä että ne, joilla niitä ei ole ollut; momentti f: ”täydennysluetteloon A merkityt henkilöt,” ja momentti g ”ne, jotka ovat ilman estettä jättäneet tulematta”. Voidaanko nyt väittää, kun kaikkia näitä säädöksiä on verrattu keskenään, etteivät §:n 27 perusteella myönnytyksen saaneet ollenkaan osallistu arvontaan, vaikka laki selvästi säätää, että heidän pitää ilmestyä kutsuntatilaisuuteen, heidät tarkastetaan, heitä huudetaan vetämään arpaa ja ottamaan kukin oma arpanumeronsa. Minun on toistettava käsitykseni, että kreivi Armfelt on tässä erehtynyt.

Herra Emil af Forselles: Koska on kannatettu herra Knut Furuhielmin vaatimusta, että momentti d) pitäisi poistaa pykälästä, minun on vastustettava tätä vaatimusta. Sellainen ehdotus näyttää edellyttävän, että tarkoitus on perustaa tähän maahan todellinen sotilasvalta, eikä kai kuitenkaan ole tarkoitus, että riistetään perheen ainoa poika sotapalvelukseen. Vaikka isä onkin sotilaanoton aikaan työkykyinen, olisi tämän perheen saattamista tyhjän päälle, sillä isä voi olla vanha ja heikko. Tämä tilanne näyttää minusta aivan liian surkuteltavalta, ja minusta valiokunta on hyvällä syyllä tehnyt tämän poikkeuksen. Pyydän siksi mitä lämpimämmin saada puoltaa valiokunnan mietintöä.

Vapaaherra S. W. von Troil: Tämän pykälän johdannon osalta sanoisin, että se on kaikkiaan selkeä ja selvä ja myös yhdenmukainen niiden periaatteiden kanssa, joille koko ehdotus pohjautuu, nimittäin ettei ketään sellaista kirjata nostoväkeen, joka ei ole sitä ennen suorittanut harjoituksia joko aktiivipalveluksessa tai reservissä. Mitä sitten ehdotettuihin vapautuskategorioihin tulee, joista on jo alettu keskustella, pidän omalta osaltani parempana, että tästä käytävän keskustelun tulisi tapahtua kohta kohdalta. Siksi haluan nyt vain aivan yleisesti korostaa, miksi vapautukset perhesyiden vuoksi ovat nimenomaan sellaisia, että ne jos mitkä voisivat tehdä tästä instituutiosta suositun, sillä vaikka näkemykset kaikista muista vapautuksista voivat olla erilaisia, niin täytyy kuitenkin myöntää, että perhesuhteet ovat aina luonteeltaan niin herkkiä, että niitä pitää harkita. On puhuttu asevelvollisuustaakan tasaisemmasta jakamisesta. Yhtenä hetkenä asevelvollisuutta nimitetään taakaksi, seuraavana taas oikeudeksi, josta ollaan ylpeitä – sellaisissa tilanteissa en tiedä, millaiseksi Ritarikunta ja Aatelisto asevelvollisuuden tässä suhteessa varsinaisesti mieltää. Herra von Hellens on aivan oikein huomauttanut, että ne henkilöt, jotka tämän pykälän mukaan vapautettaisiin aktiivipalveluksesta perhesyiden vuoksi, täytyy §:n 56 mukaan kuitenkin merkitä kutsuntaluetteloon, ja heidän tulee ilmaantua kutsuntatilaisuuteen osallistuakseen arvontaan jne. Minäkin olen omalta osaltani pitänyt tätä täysin tarpeettomana, mutta sellainenhan voidaan oikaista, kun tulemme niihin pykäliin, joiden vielä hyväksymättä olevan sisällön ei pitäisi johtaa muutoksiin §:ssä 27. Hyväksyn siten kaiken kaikkiaan ne periaatteet, jotka valiokunta on esittänyt tässä pykälässä, ja pyydän, että vapautuskategorioita tai ainakin niistä äänestämistä koskevassa keskustelussa, mikäli sellainen tulee kysymykseen, otettaisiin jokainen kohta erikseen.

Herra Maamarsalkka teki tässä kohtaa tiettäväksi, että hänen tarkoituksensa oli ollut ottaa tässä nyt käsittelyssä olevassa pykälässä, kuten muissakin pykälissä on tehty, jokainen määräys erikseen, mutta kun jotkut säädyn jäsenet ovat puhuneet pykälän eri osista, herra Maamarsalkka oli katsonut, että keskustelu voi koskea pykälää kokonaisuudessaan, vaikka luonnollisesti päätöstä tehtäessä jokainen määräys otettaisiin päätettäväksi erikseen.

Vapaaherra S. W. von Troil jatkoi tähän: Ettei minun enää tarvitse pyytää puheenvuoroa, haluan vain korostaa, että kun kohdassa d on kyse ainoasta pojasta perheessä, jossa isä on työkykyinen, voi isä, jolla on jo asevelvollisuusikään ehtinyt poika, pian menehtyä tai rampautua, niin että poika voi joutua äitinsä ja perheensä ainoaksi turvaksi, ennen kuin hän on edes ehtinyt astua aktiivipalvelukseen.

Herra Rafaël von Haartman: Päinvastoin kuin edellinen arvoisa puhuja minä pidän epäselvänä ingressiä, josta tässä varsinaisesti on kysymys, ja vieläpä juuri niistä syistä, joista vapaaherra piti sitä selvänä, ja että tässä luovutaan valiokunnan periaatteesta, että nostoväkeen kuuluvilla henkilöillä pitää olla sotilaallisia taitoja, ts. he ovat saaneet koulutusta aktiiviarmeijassa tai reservissä. Koska tässä tehdään ero aktiiviarmeijan ja reservin välillä, ja koska ingressissä sanotaan, että aktiivipalveluksesta ovat vapautettuja seuraavat henkilöt, niin tämä voitaisiin ymmärtää siten, että he ovat vapautettuja vain aktiiviarmeijasta mutta eivät reservistä, ja tältä pohjalta tuen herra Ehrnroothia siinä, että sana ”aktiivi” pitäisi poistaa.

Herra Robert Lagerborg: Näyttää kuin kaikessa olisi ajateltu, että tällaisen, meidän maallemme niin uuden lain voimaan saattamisessa siitä olisi tehtävä niin kevyt kannettavaksi kuin suinkin mahdollista. Sen vuoksi katson kuitenkin hyväksi, että perhesyiden perusteella myönnetään poikkeuksia niin laajalti kuin suinkin. Olisin jopa halukas menemään vieläkin pidemmälle kuin valiokunta on tehnyt, kun on kyse aktiivipalveluksesta vapauttamisesta, mutta mikäli olen pystynyt ymmärtämään valiokunnan mietinnön oikein, ei minulle ole selvinnyt, miksi valiokunta haluaa, että koska nämä henkilöt vapautetaan aktiivipalveluksesta, heidät vapautetaan myös reservistä eli niistä harjoituksista, jotka reservissä tulevat kysymykseen. Jos olen erehtynyt, niin pyydän, että minua valistetaan asiassa. Olen itse ajatellut niin, että perhesyiden vuoksi aktiivipalveluksesta vapautettujen pitäisi sen sijaan astua suoraan reserviin ja osallistua reservin harjoituskokoontumisiin. Jos edessä on liikekannallepano, on neljännen ikäluokan lähdettävä ensimmäisenä täydentämään aktiivijoukkoja, ja tämä neljäs ikäluokka muodostuu sekä niistä, jotka ovat olleet aktiivipalveluksessa, että myös niistä, jotka ovat läpikäyneet kolmen vuoden reserviharjoitukset. Jos nyt kuitenkin henkilön perhetilanne on näiden kolmen vuoden jälkeen yhä sellainen, että se oikeuttaa hänet pysymään edelleen poissa aktiivipalveluksesta, niin on selvää, että hänen oikeutustaan vapautukseen pitää edelleen harkita, eikä häntä sen vuoksi liikekannallepanossa kutsuta palvelukseen. Mutta voi kuitenkin näiden kolmen vuoden aikana käydä niin, että ne perhesyyt, joiden perusteella hänelle on sallittu tämä poikkeus, ovat lakanneet olemasta. Eikö hänen ole silloin astuttava sotaan lähtevään armeijaan? Minun käsitykseni mukaan valiokunta ei ole ottanut tätä huomioon, mutta sitä vastoin valiokunta on kirjoittanut lakiehdotukseen määräyksen, että jos jo palvelukseen kutsutulle henkilölle syntyy vapautukseen oikeuttava perhetilanne, hänet vapautetaan palveluksesta. Näyttää olevan tarpeellista, että pykälän valiokuntaan palauttamisen syynä olisi lisäksi myös sen tilanteen selventäminen, josta huomautin. Siis että mikäli sitä perhetilannetta ei enää ole, jonka perusteella vapautus on myönnetty, niin reserviläinen voidaan liikekannallepanossa kutsua aktiivipalvelukseen.

Herra Mechelin: Otan ensiksi esiin herra Lagerborgin kosketteleman kysymyksen. Olen itse asiassa valiokunnassa keskustellutkin siitä, pitäisikö samanlaisen velvollisuuden koskea myös kyseessä olevaa henkilöä kuten kaikkia muitakin, jos jokin niistä perhesyistä ei enää ole olemassa, joiden vuoksi vapautus on myönnetty. Silloin katsottiin kuitenkin, että koska hän on vuosien saatossa ja varsin nuorella iällä ollut perheensä tukena, ja vaikkei näitä olosuhteita enää olisi olemassa, hänen asemansa voisi olla sellainen, että nämä olosuhteet voitaisiin kuitenkin edelleen laskea hänen hyväkseen. Tästä voivat käsitykset poiketa toisistaan, ja uskon, että voi olla vaikea sanoa varmasti, mikä tässä tapauksessa olisi oikea ratkaisu. Mitä tulee herra von Hellensin puheenvuorossaan mainitsemaan hankaluuteen, kun ne henkilöt eivät riitä, jotka ovat tulossa kutsuntoihin jossakin kunnassa, jollakin alueella, niin sallinette minun huomauttaa, että se luku, se herra von Hellensin valiokunnan mietinnöstä ottama suhdeluku, nimittäin 8–20 tai 40 prosenttia, on ilmoitettu vain suunnilleen. Muissa maissa saadut kokemukset osoittavat, että kaikenlaiset vapautukset muodostavat yhteensä tämän prosenttiluvun; joissakin maissa lasketaan, että 42 %, osissa maita lähes 50 %, on analogisten lainmääräysten mukaan katsottu sotapalvelusvelvollisiksi, ja vastaavasti muut vapautetaan osittain pysyvien ruumiinvammojen ja sairaalloisuuden johdosta, osittain perhesyistä myönnettyjen lievennysten vuoksi. Tämän 42 prosentin joukosta on aina löydyttävä riittävä määrä kelvollisia eli 8 miestä 20:sta, sillä heidän keskuudestaan tullaan ottamaan palvelukseen neljäsosa tai viidesosa.

Herra von Hellens: Koska ajattelinkin, että tästä pykälästä tehty huomautus III otettaisiin keskusteluun, niin tarkoitukseni oli tehdä samanlainen huomautus, jonka herra Lagerborg jo teki, mutta halusin, kuten alussa, kun minulla oli ensimmäinen puheenvuoro, rajoittua pykälän ensimmäiseen momenttiin. Kun tämä kysymys on nyt otettu esiin, pyydän kuitenkin saada yhtyä herra Lagerborgin esitykseen tämän pykälän kolmannen huomautuksen täydentämisestä. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, ettei herra Mechelinin äskeinen puheenvuoro saanut minua vakuuttuneeksi. Vaikka sotapalvelukseen kelvottomien määrä kohoaisi 40–50 prosenttiin, kuten valiokunta on liitteessään laskenut, niin ei kuitenkaan jäisi juuri enempää jäljelle kuin 8–9, murto-osa, joka osallistuisi arvontaan, enkä pysty näkemään, miksei voisi kuvitella, että näistä yhdeksästä useimmat saattaisivat tavalla tai toisella olla oikeutettuja huojennukseen.

Herra Reinhold von Willebrand: Pyytäisin saada yhtyä herrojen Ehrnrooth ja Lagerborg mielipiteisiin, koska olen sitä mieltä, että ingressi on aivan liian epäselvä. Sen voi nimittäin ymmärtää monella eri tavalla. Ensinnäkin voi aktiivipalveluksen ymmärtää itsestään selvästi siten, että sillä tarkoitetaan vakinaista aktiivista sotajoukkoa; siitä ei voi olla epäilystäkään, mutta kun perustellaan lähemmin, sen täytyy tarkoittaa myös täydennysjoukkoja, sillä viimeisessä pykälässä sanotaan: täydennysjoukot kootaan määräyksellä, että osittain muodostetaan uusia aktiivijoukkoja tai sitten niitä käytetään sotaoperaatioiden aikana aktiivijoukkojen riveihin syntyvien aukkojen täyttämiseen. Tämä täytyy siis tarkoittaa vapautusta kutsumisesta reserviin. Edelleen käsitykset voivat olla jakautuneita siitä, tarkoitetaanko tällä, että vapautuksen pitää myös kattaa kutsuminen liikekannallepantavaan nostoväkeen, vaikka itse katsonkin, että palvelus liikekannallepantavassa nostoväessä on de facto aktiivipalvelusta. Siksi mielestäni johdantoa pitäisi selventää, jotta siitä kävisi selvästi ilmi, että tässä tarkoitetaan vapautusta aktiivipalveluksesta, ts. sekä vakinaisista aktiivisotavoimista että kutsumisesta reserviin, kuten myös kutsumisesta liikekannalle pantavaan nostoväkeen, sillä ne syyt, jotka ovat johtaneet vapautukseen palveluksesta vakinaisessa armeijassa, koskevat yhtä paljon ja kenties vielä enemmän vapautusta nostoväestä. Uskoin nimittäin kuulevani, että herra Mechelin sanoi myös, etteivät vapautusta edellyttäneet olosuhteet mahdollisesti olisi enää olemassa, mutta voihan käydä niinkin, että ne ovat vielä olemassa, ja siinä tapauksessa olisi vieläkin välttämättömämpää, että heidät vapautettaisiin, koska ne henkilöt, joiden elämäntilanteessa he ovat olleet turvana, ovat saavuttaneet vieläkin korkeamman iän. Tämän sanomani perusteella voisi luulla, että käsitykseni on, että nämä henkilöt pitäisi kokonaan vapauttaa aktiivipalveluksesta, jolloin pykälän sanamuodon pitäisi kuulua: ”aktiivipalveluksesta vapautetaan kokonaan”. Se ei kuitenkaan ole minun näkemykseni, sillä näkemykseni on, että heidät pitäisi kirjata reserviin, ja he osallistuisivat siten ensimmäisinä vuosina harjoituskokoontumisiin sen varalta, että jokin niistä perhetilanteista lakkaa, joiden perusteella heidät on vapautettu aktiivipalveluksesta, ja tästä syystä toivoisin, että tätä pykälää täydennettäisiin huomautuksella 4, tai että huomautusta 3 täydennettäisiin lisäyksellä, jonka sanamuoto olisi suunnilleen tällainen: ”Jos se perhetilanne lakkaa, joka vaatii tilapäistä vapautusta, niin tämän siihen saakka vapautetun on täytettävä asevelvollisuutensa sen ikäluokan mukaisesti, johon hän kuuluu”. Silloin se olisi yhdenmukainen viimeisen momentin kanssa 25-prosenttisesti, sillä siinä sanotaan: ”Asevelvolliselle, joka yllä mainituista syistä kutsutaan myöhemmin palvelukseen, ei kuitenkaan enää lasketa pidempää palvelusaikaa kuin se, mitä on jäljellä sillä ikäluokalla, johon hän kuuluu”.

Herra Godenhjelm: Jos olen käsittänyt valiokunnan tarkoituksen oikein, silloin johdanto olisi selvä, mikäli sanottaisiin: vapautetaan aktiivipalveluksesta sekä rauhan että sodan aikana, sitä tapausta lukuun ottamatta, jossa nostoväki kutsutaan jne. Silloin uskoakseni johdanto sisältää kaiken, mitä valiokunnalla on ollut tarkoitus ilmaista. Mitä taas siihen kysymykseen tulee, pitääkö myös kaikkien tässä lueteltujen henkilöiden nauttia tästä edusta, niin uskon, että pykälä on tässäkin tapauksessa selvä, sillä sen hetken tilanne, jolloin aktiivipalvelukseen olisi astuttava, pitäisi kai ottaa huomioon siten, että jos nämä henkilöt eivät sillä hetkellä enää ole sellaisessa asemassa, ettei heitä voida vapauttaa, niin heidän pitää astua aktiivipalvelukseen, vaikkei tietenkään heidän osallistumisensa ensimmäiseen arvontaan voi tulla kysymykseen, koska sillä hetkellä heidän tilanteensa on sellainen, että heidät on vapautettu.

Herra Rafaël von Haartman: Sen jälkeen kun viimeksi käytin puheenvuoron, olen saanut valiokunnan jäseniltä kuulla valiokunnan tarkoituksen olleen, että näiden poikkeuksen saaneiden tai etuoikeutettujen henkilöiden, joiksi heitä täällä kutsutaan, olisi hankittava tarvittava harjoitus reservistä, koska ne perhesyyt, joiden pohjalta he ovat saaneet vapautuksen, ovat saattaneet lakata olemasta olemassa, jolloin heidät on kutsuttava nostoväkeen, ja voidakseen kuulua nostoväkeen, heiltä vaaditaan tarvittavia taitoja, joita he eivät kuitenkaan olisi saaneet, elleivät he olisi palvelleet reservissä. Mutta kun nämä henkilöt, joiden kohdalla on katsottu, ettei heitä pitäisi kutsua aktiivipalvelukseen, voitaisiin kutsua aktiivipalvelukseen yhdessä koko pataljoonansa kanssa sinä aikana, jolloin heidät on kirjattu reserviin, he voivat joutua tilanteeseen, joka heidän on haluttu välttävän, niin minusta olisi paljon sopivampaa vapauttaa nämä henkilöt kokonaan palveluksesta sekä aktiiviarmeijassa että reservissä ja nostoväessä, ja siksi saanen pitäytyä valiokunnan jäsenten selvityksistä huolimattaherra Ehrnroothin ehdotuksen tukemisessa, että sana ”aktiivi” on jätettävä pois, koska sillä tavoin pykälästä tulisi täysin selvä.

Herra Mechelin: Pyydän saada korostaa tämän ensimmäiseksi ratkaistavaksi tulevan palvelukseen astumissäädöksen osalta, että muiden lakiehdotuksessa käytettyjen termien vuoksi ei siitä käsitykseni mukaan pitäisi aiheutua väärinymmärryksiä. Se koskee palvelusta aktiivijoukko-osastossa rauhan aikana, se koskee osallistumista siihen tai täydennysjoukkoihin sotapalveluksessa; jälkimmäinen on myös aktiivipalvelusta. Ettei tällä puolestaan tarkoiteta liikekannallepantavaa nostoväkeä, näkyy siitä, ettei siitä puhuta termillä aktiivipalvelus missään kohdassa lakiehdotusta. Kun muiden säädösten palautuksesta valiokuntaan on päätetty, en siksi halua vastustaa sen tekemistä nytkin; epäilen kuitenkin, että tätä säädöstä tuskin voi ymmärtää väärin.

Herra Oker-Blom: Koska on esitetty erilaisia käsityksiä siitä, mitä tällä pykälällä tarkoitetaan, niin pyydän saada muutamalla sanalla selittää, mitä valiokunta on sillä tarkoittanut. Tässä on kysymys vapautuksesta aktiivipalveluksesta muttei mitenkään reservipalveluksesta, toisin sanoen siitä harjoituksesta, joka reservissä suoritetaan. On nähty, että vaikka nämä perhesyyt ovat tietenkin surkuteltavia ja vapauttavat henkilön pahimmasta, sotaan lähtemisestä, niiden ei silti pitäisi vapauttaa häntä siihen verrattuna kuitenkin helpommasta kokoontumisvelvollisuudesta, jossa hän valmistautuu joskus mahdollisesti puolustamaan maataan, joskin ensin nostoväessä. On katsottu, että jos hänet vapautetaan aktiivipalveluksesta oikeudenmukaisuussyistä, niin häntä ei pitäisi vapauttaa reservin harjoituksista, sillä ne ovat verrattain kevyitä; eikä perhe myöskään menehdy tai sen olemassaolo vaarannu, jos sen jäsen osallistuu sulkeisharjoituksiin vuosittain kuuden viikon ajan, mutta perheen olemassaolo saattaisi täysin vaarantua, mikäli hän astuisi aktiivipalvelukseen, hänet komennettaisiin aseisiin, hänet vietäisiin rintamalle ja hän kaatuisi. Silloin voisi perheen olemassaolo todellakin vaarantua, mutta nämä vuosittaiset kuuden viikon harjoitukset eivät mitenkään vaaranna perheen olemassaoloa, ja siksi ei ole haluttu vapauttaa häntä reservipalveluksesta. Kun hän on saanut sotilaskoulutuksensa, hän siirtyy nostoväkeen mutta on silloin jo valmiiksi koulutettu. Tämä on ollut valiokunnan tarkoitus, mutta koska lain pitää olla niin selvä kuin mahdollista, niin voisi kenties olla syytä palauttaa pykälä valiokuntaan laadittavaksi selvemmin. Minä henkilökohtaisesti uskon, jos sanotaan: ”aktiivipalveluksesta sekä rauhan että sodan aikana mutta ei reservistä, vapautetaan” jne. Silloin sen pitäisi olla selvä.

Herra Rafaël von Haartman: Asian selventämiseksi minun on vielä kerran pyydettävä puheenvuoroa. On kai tarkoitus, että harjoitukset suorittaneelle asevelvolliselle pitää olla niistä hyötyä joko aktiivipalveluksessa tai nostoväessä. Sellaisia tilanteitahan voi tulla, että kyseinen, reservissä oleva henkilö siirtyisi sodan aikana aktiivipalvelukseen, ja että tämä sama henkilö tuntisi tarvetta astua pois aktiivipalveluksesta ja siirtyä nostoväkeen, kun isänmaa häntä kipeimmin tarvitsee, koska hänen perheeltään muutoin riistettäisiin sen luonnollinen tuki ja turva. Tästä syystä olen tukenut herra Ehrnroothia, ja kannatan sitä, että näiden henkilöiden pitää olla vapautettuja sekä aktiiviarmeijasta että nostoväestä.

Herra von Alfthan: Myös herra Oker-Blomin ehdottaman sanamuotomuutoksen kautta pykälään jää sota-aikaa koskeva epäselvyys. Jos nyt kyseisten henkilöiden tulee olla vapautettuja aktiivipalveluksesta sekä rauhan että sodan aikana, niin siitä näyttää selvästi seuraavan, että heidät kirjataan tavallisena rauhan aikana reserviin, ja he osallistuvat sen harjoituksiin. Tässä olisi voitu sanoa kuten sanotaan muutamista seuraavista kategorioista, joista täällä on ollut puhetta, että niiden pitää siirtyä reserviin, mutta myös säädetään, miten heidän kohdallaan on sota-aikana meneteltävä. – Valiokunnan mietinnön sivulla 86, pykälässä 124 sanotaan: ”Sodan sattuessa suomalaiset joukot määrätään liikekannallepanoon ja ne vahvistetaan sodan vaatimaan lukumäärään siten, että siihen tarvittava osa reserviä kutsutaan aseisiin”, sekä edelleen ”Jäljellä olevasta reservistä kootaan tarpeen mukaan täydennysjoukkoja osittain muodostamaan uusia aktiivijoukkoja kuten sota-aikana voimassa oleva laki määrää, osittain täyttämään sotaoperaatioiden aikana aktiivisten joukkojen riveihin syntyviä aukkoja”. Siten on kaikkien sota-aikana reserviin kuuluvien joukkojen joko muodostettava uusia aktiivipataljoonia, tai niitä on käytettävä aikaisemmin koottujen aktiivijoukkojen täydentämiseen, ja silloin voidaan kysyä, miten käy niiden henkilöiden, jotka on vapautettu aktiivipalveluksesta rauhan ja sodan aikana niinä viitenä vuonna, jotka heidän pitää palvella reservissä, ellei aika ole mennyt umpeen, kun sota syttyy. Siksi tässä pitäisi olla määräys myös siitä, pitääkö heidän myös sota-aikana olla vapautettuja reservistä; epäselvyys on siksi tekstissä joka tapauksessa jäljellä ja vaatisi korjausta. Siksi minunkin on liityttävä niihin, jotka katsovat, että selvennys pitää tehdä.

Herra Emil af Forselles: Herra von Alfthan ehti jo edelleni; tarkoitukseni oli tehdä sama huomautus kuin hän teki, mutta kun minulla nyt on puheenvuoro, sallinette minun tukea herra Ehrnroothin vaatimusta, että ingressistä on poistettava sana ”aktiivi”. Kaikki nämä vapautukset tai huojennukset näyttävät minusta koskevan niin surkuteltavia tapauksia, että olisin omalta osaltani halukas vapauttamaan nämä henkilöt kaikesta palveluksesta sekä aktiivijoukoissa että reservissä ja nostoväessä, sitäkin enemmän kun en usko, että niin laaja vapautus vaikuttaisi mitenkään erityisesti asevelvolliseen miehistöön, joka kutsutaan aseisiin. Herra Taube esitti erityisesti momentista d), että se poistettaisiin pykälästä, koska mitä enemmän poikkeuksia myönnetään, sitä epäsuositummaksi laki tulee. Sallinette minun epäillä tätä väitettä mitä suurimmassa määrin. Ellei kahden vanhuusikään ehtineen, rahvaaseen kuuluvan vanhemman ainoaa poikaa, tätä ainoaa poikaa, jolle mahdollinen tilan tai torpan tai maapalan hoitaminen kuuluu, vapautettaisi, uskoisin sen päinvastoin aiheuttavan tämän lain joutumisen melkoiseen epäsuosioon.

Herra Mechelin: Pyydän saada esittää herra Rafaël von Haartmanin sekä herra Ehrnroothin puheenvuoroja vastaan, ettei kai missään tapauksessa voida puhua nyt kysymyksessä olevien täydestä palveluksesta vapauttamisesta, vaan silloin pitäisi käyttää samaa ilmausta kuin §:ssä 23, nimittäin täydellistä vapauttami