Svensk text
Ingen text, se faksimil eller transkription.
Työ rauhan hyväksi
Ponnisteluja, joilla pyritään takaamaan maailmalle rauhan säilyminen, on luonteeltaan monenlaisia.
Tässä tarkoituksessa luodut kansalliset ja kansainväliset yhteisöt ajavat yhtä asiaa, joka toteutuu vasta tulevaisuudessa: lain ja oikeuden takaamaa yleismaailmallisen rauhan aatetta.
Tehdessään työtä rauhan hyväksi hallitukset ja diplomaatit suosivat etenkin toimenpiteitä ja järjestelyjä, joita sen hetkinen poliittinen tilanne vaatii. He tyytyvät usein hätäratkaisuihin tai tilapäisiin järjestelyihin, jotka – antamatta tyydyttävää ratkaisua esiin nouseville ristiriidoille – estävät niitä aiheuttamasta tuhoa kansainvälisille suhteille sillä hetkellä. Vaikka avoimesti julkituodut rauhanpyrkimykset ovat voitolla yksimielisessä Euroopassa, ja vaikka muodostetaan liittoja ja ryhmittymiä kestävän rauhan saavuttamiseksi, ajatellaan yhä sodan uhkaa ja rauha, jonka puolestapuhujaksi ja suojelijaksi julistaudutaan, esittäytyy vain aseistetun rauhan näkökulmasta.
”Olkaa ystäväni, rakas naapuri, sillä tietäkää, että minulla on aina revolveri kädessäni.”
Rauhanystävien yhdistykset puolestaan näkevät sodassa, tässä kauheassa vitsauksessa sivistyneiden kansojen raa’an, häpeällisen toimintatavan. Rauha ei ole, mitä sen pitäisi olla, niin kauan kuin se säilyttää enemmän tai vähemmän pitkitetyn aselevon luonteen, jota käytetään jatkuvaan aseistautumiseen. Roomalaisen aforismin Si vis pacem, para bellum
Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan. ei pitäisi jäädä ikuisiksi ajoiksi poliittisen viisauden ilmaukseksi. On luotava muita takuita kuin ne, joita kuvitellaan aseilla uhkaamisella olevan.
Mutta tämän ihanteen ja tosiasioiden välillä on kuilu.
Todetkaamme tyytyväisinä, että kohteliaat vierailut, joita valtionpäämiehet tekevät tunnetaan rauhanrakkauden vakuutteluista. Mutta älkäämme unohtako, että ne samalla kertaa tunnetaan mahtavista joukkojen ja laivastojen katselmuksista. Se on kerskailua aseistetulla rauhalla.
Tuntuu siltä, että sota-aseita voidaan kehittää loputtomiin. Veroilla ja lainanotolla hankitaan miljoonia ja miljardeja, jotka sotilaallisten uudistusten Molokin kita nielee. Nykyään laivastoa pidetään ensisijaisena. Uudentyyppisiä tuhoavia tai tuhoutumattomia aluksia kehitetään. Ja uusien rakentaminen on kasvamassa ennenkuulumattomiin mittasuhteisiin. Merirosvot ovat kadonneet, mutta kristittyjen kansakuntien nykyaikaiset risteilijät ovat ehkä vielä vaarallisempia. Totta on sekin, että meri ei ole tähän mennessä vaatinut yhtä paljon ihmisverta kuin maankamara.
Pienet valtiot katsovat velvollisuudekseen seurata suurvaltojen esimerkkiä. Niillekin rauha lienee aseistettua rauhaa. Eiväthän ne voi tietää, millä hetkellä suuri naapurivalta tuntee ”tarvetta laajentua”. Pienen kansakunnan on voitava puolustaa silloin itsenäisyyttään ahnasta valloittajaa vastaan. Kilpailevien suurvaltain välisten, näennäisesti ystävällisten suhteiden katkeamisen mahdollisuus täytyy ottaa myös huomioon. Suursodassa, joka silloin syttyisi, pienillä kansoilla olisi tuskin muuta vaihtoehtoa kuin aseistautua, jotta niiden puolueettomuutta kunnioitettaisiin, tai ottaa osaa taisteluun jommankumman sotaakäyvän hyödyllisenä liittolaisena, jottei tulisi kohdelluksi kaltoin, ja välttäisi ”korvaukset”, koska suurvallat rauhaa hieroessaan pyrkivät Euroopan poliittisen kartan ”oikaisuihin”. Vestigia terrent.Jäljet pelottavat.
Aikakautemme todellinen tila sivuutettaisiin, jos väitettäisiin, että kansakunta, joka pienentäisi tuntuvasti armeijaansa ja laivastoaan, tarjoten näin kaikille kiistattoman todisteen politiikkansa rauhanomaisesta hengestä, ei asettaisi itseään alttiiksi millekään riskille. Toimiminen erillään tuntuu tässä mielessä tuskin mahdolliselta. Niin kauan kuin osa suurvalloista turvautuu aseistetun rauhan järjestelmään, muidenkin on otettava niskoilleen suurten puolustusvoimien pysyvä ylläpito rasittavana velvollisuutena.
Kukaan ei kuitenkaan uskalla kieltää, että ylenmääräinen asevarustelu on erittäin vakava ongelma kansakuntien elämässä. Tämä ei johdu ainoastaan sotilasmenojen suunnattomasta kasvusta. Järjestelmä, joka vaatii olemaan joka hetki valmiina sotaan, on hyvin vaarallinen rauhan säilymisen kannalta. Se ruokkii sotaisaa mieltä kansoissa, se synnyttää kärsimätöntä kunnianhimoa sotilaissa, jopa politiikan johtomiehissä; se asettaa voiman ihanteen oikeuden ihanteen yläpuolelle. Siitä seuraa yleinen turvattomuus, joka haittaa kulttuurin vapaata kehitystä.
Lääkkeiden löytäminen tähän tautiin on siis mitä suurimpien ponnistelujen arvoinen tehtävä.
Viime aikoina on tapahtunut asioita, jotka näyttävät osoittavan, että rauhan ystävien jalo ohjelma voi tietyssä määrin luottaa hallitusten tukeen. Ohjelma ei nimittäin ole yksinomaan henkinen; siihen on kuulunut jo aikaisessa vaiheessa käytännössä toteutettavissa oleva ajatus, kansainvälisen sovittelun idea. Haagin rauhankonferenssilla, jossa miltei kaikki valtiot olivat edustettuina, oli tuloksena kansainvälisen tuomioistuimen perustaminen, johon voisi viedä jokaisen valtioiden välisen konfliktin, jokaisen kiistanalaisen asian inhimillisen oikeuden alueelta. Pysyvän sovitteluinstituution järjestämistä voidaan pitää sen periaatteen virallisena vahvistuksena, että valtiot alistaessaan riitansa tuomioistuimen arvioitavaksi, eivät niin toimimalla tee minkäänlaista uhrausta riippumattomuutensa tai arvokkuutensa suhteen. On olemassa kuitenkin yksi seikka, joka vähentää tuntuvasti Haagin rauhankonferenssin aikaansaannoksen arvoa, nimittäin se, että vetoaminen kansainväliseen tuomioistuimeen on vain vapaaehtoista, ei pakollista. On siis ennakoitavissa, että tähän tuomioistuimeen viedään vain suhteellisen toisarvoisia asioita. Kun kyseessä ovat isot edut ja kun on kyse intohimoista, ei turvata sovitteluun, silloin turvaudutaan aseisiin. – Haagissa tehty aserajoitusta koskeva ehdotus sai sekin vain heikkoa kannatusta.
Rauhan ystävien täytyy siis vain jatkaa työtään. Mitä enemmän he onnistuvat levittämään rauhanrakkautta, sitä enemmän tämä rakkaus vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen, ja sitä voimakkaampaa on vastustus kaikkea sotaan yllyttävää politiikkaa kohtaan, jota militarismi innoittaa.
Tästä työstä tulee pitkäkestoinen! Liian pitkä ja hyödytön, jos siihen ei liity ponnisteluja, jotka tähtäävät samaan periaatteelliseen tavoitteeseen, mutta joiden tekijät tarkastelevat ongelmaa eri tavoin. Viittaamme kokonaiseen laajaan tutkimuskenttään sanoessamme, että taistellaksemme sodan vaaraa vastaan ja sitä pahaa vastaan, joka on aseistettu rauha, täytyy ensin tutkia, mitkä ovat ne aikamme poliittiset pyrkimykset ja eroavaisuudet valtioiden elämässä, jotka estävät keskinäisen luottamuksen tulemasta kansainvälisten suhteiden kulmakiveksi. Mitkä ovat syvän epäluulon syyt, jotka selittävät – voisi sanoa: jotka oikeuttavat – tuhoisan asevarustelujärjestelmän.
Yksityiselämässä jokainen ihminen, jonka nuhteettomuus, lahjomattomuus ja rehellisyys ovat tunnettuja voi laskea vertaistensa luottamuksen varaan: tuhansia liikesopimuksia syntyy joka päivä ilman erityisiä takuita, perustuen täysin sopimusosapuolten keskinäiseen luottamukseen. Miksi valtioiden välisissä suhteissa täytyisi olla toisin? Eivätkö valtaa käyttävät ihmiset kuulu kansakuntansa parhaimmistoon? Mistä sitten johtuu niin yleinen epäluuloisuus hallitusten välillä? Täytyykö poliittisen moraalin olla aina kaksinaamaista, kuten aikaisemmin?
Askaroimme aika ajoin näiden kysymysten parissa. Tätä päivää ajatellen meidän täytyy tyytyä palauttamaan mieleen aivan yleisesti, että kansainvälisten suhteiden luonne ei riipu yksinomaan kunkin valtion ulkopolitiikasta. Hallitus, joka sisäpolitiikassaan käyttää väärin valtaansa, sortaa alamaisiaan ja rikkoo lakeja, ei voi nauttia samaa luottamusta muihin hallitusvaltoihin verrattuna kuin hallitus, jonka koko politiikkaa leimaa oikeuden kunnioitus.
Rauha vapautuu vaaroista, jotka uhkaavat sitä vielä 1900-luvun alussa, vasta kun oikeuden järkkymätön kunnioitus kaikessa missä hallitusvalta toimii, tunnistetaan kaikissa valtioissa politiikan ylimmäksi ohjeeksi ja kunnia-asiaksi.
Aristide