Senator Mechelins tal,
hvarmed han i egenskap af ordförande för konstföreningen inledde förhandlingarna vid lördagens årsmöte var af följande lydelse:
Utvecklingsarbetet på kulturens olika områden försiggår i allmänhet med bästa framgång, mångsidighet och harmoni, då de politiska förhållandena är normala. Detta ord erfordrar kanske en kort förklaring. Normala politiska förhållanden kännetecknas i främsta rummet däraf, att statsförfattningen och all annan gällande lag troget och pietetsfullt iakttages af statsmaktens organer. Detta, icke blott såvidt angår statsförvaltningens funktioner, utan ock i den högsta yttringen af statslifvet, lagarnas reformerande, ty äfven den lagstiftande maktens utöfning bör ske i den ordning konstitutionen stadgat. Påbjudas lagar i strid med denna ordning, bära de det revolutionära förfarandets stämpel.
Den rättsliga tryggheten är ett lifsvilkor för all högre civilisation. Utan samhällsmedlemmarna danas den känsla af själfständighet och ansvarighet, som ger nerv och fart åt handlingskraften företagsamheten och bildningssträfvandet. Yttringar af hög kultur kunna visserligen likt präktiga blommor förekomma på samhällets höjder inom nationer, hvilka icke ännu i politiskt hänseende uppnått den ståndpunkt, som är rättsstatens. Men nedanför dessa höjder företer civilisationen endast bleka och svaga ansatser. Där åter en fast rättordning redan blifvit förvärkligad, förnimmes hvarje störande ingrepp i densamma ej blott af dem, som i statsvärfven taga det, utan af enhvar, som i någon grad lärt sig förstå betydelsen af lagens hälgd såsom skydd för individens arbete och förvärf, för hemmets och familjens trefnad, för medborgarnes gemensamma företag, för hela fosterlandets välfärd.
De fria konsterna kunde tyckas vara jämförelsevis oberörda af företeelserna på rättens och politikens områden, ty konstnärens skapande värksamhet är ju icke infogad såsom en länk i någon af de olikartade organisationer, där reglementeradt eller samordnadt arbete försiggår, och det står honom öppet att förflytta sin arbetshärd till hvilket land som hälst. Men möjligheten att arbeta äfven i främmande land förvandlar icke konstnären till en rastlös kosmopolit, han förblir dock medborgare af sitt eget land. Konstnärens hjärta kan ej vara mindre känsligt än andras; huru skulle det då ej besväras af händelser, som bringa sorg i alla andras hjärtan. Huru skulle väl han, hvars öga är öfvadt att skilja mellan skuggor och dagrar, se horisonten skimra i ljus, när den för alla hans landsmän ter sig höljd utaf mörka moln.
Följderna af en sådan nationalolycka, som en rubbning af rättsordningen innebär, kunna visserligen med hänsikt till konstens värksamnet gestalta sig annorlunda än på arbetsfält som i större eller mindre grad äro omedelbart utsatta för maktens åtgärder. Det kan hända, att hans fosterländska hjärta under en sådan olyckans tid gripes af djupare, allvarligare inspiration än under normala tidsskeden. Det kan hända att sorgen, som enlig Geijers ord är födslosmärtan af det evigas uppgång i själen, skärper hans blick för uppdagande af det oförgängligt sanna och det heligt berättigade i de idéer, kring hvilka hans folk sluter sig samman, och att han just då bäst förmår skapa värk, i bild eller sång, hvilka med det skönas ideala kraft skänka hugnad åt samtiden och bevara dess ädlaste drag åt kommande släkten. Men om ock det nu sagda kan stöda sig på månget vittnesbörd ur historien, har dock härmed endast ett trösterikt undantag uppgifvits; det ligger ej däri någon motsägelse till mitt yttrande i början angående de allmänna vikoren för framgångsrikt arbete på konstens liksom den öfriga andliga odlingens områden.
Snart stundar den stora världsutställningenoriginal: världsutställgen i Paris, vid hvilken äfven Finlands konst skall varda representerad. Mången hyser den förväntan, att utställningen såsom en fredlig täflan mellan nationerna skall bidraga att aflägsna den riktning af söndning och split mellan folken, som alstrats af en nationalistisk, imperialistisk och protektionistisk statspolitik. På denna politik torde dock världsexpositionens feststämning ej vara mäktig att öfva stort inflytande. Särskildt torde mönstringen af industrins framsteg i de skilda länderna på månget håll tagas till förevändning för bibehållandet af den konstlade handelspolitik, som smyckar sig med devisen ”skydd för det nationella arbetet”. Men konsten, som rör sig i fria banor och hvars alsters värde ej noteras i priskuranter och börslistor, bör äfven vid utställningen kunna blifva ett inlägg i den af civilisationens anda dikterade sträfvan efter humanitet och broderlighet i beröringen mellan nationerna. Ingen stormakt kan med sina väldiga resurser dekretera, att den skall vara rikare på genier, att dess konst skall drifvas upp till högre blomstring, än hvad en mindre nation kan uppvisa. De sanna konstnärerna och de värkliga konstkännarne skola hafva sin glädje af hvarje värk, som riktat mänsklighetens skatt af skönhetsalster, oberoende däraf om dess skapare tillhör ett stort eller ett litet folk. Och de nationella drag, som i konstvärken framträda, skola icke betraktas såsom yttringar af chauvinistisk ensidighet, men väl såsom naturliga och barättigade resultat af konstnärens samhörighet med det folk, ur hvars lif hans anda fått sin bästa näring.
Fråga vi oss, hvari det nationella draget i Finlands konst framträder, så kan denna fråga gifvetvis icke besvaras med en hänvisning till tekniken, maneret eller skolan. För min del finner jag detta drag i den kärlek, hvarmed våra konstnärer omfattat icke blott den finska naturens skiftningar, utan ock vårt samhälles demokratiska skaplynne. Järnefelts svedjande bönder, Edelfelts skärgårdsfolk och enkla krigsmän, Runebergs arbetaregrupp å kejsarmonumentet, talrika mindre värk att förtiga, bekräfta detta omdöme. Härtill ansluter sig Galléns intuition i våra myters värld samt Edelfelts och Wikströms gestaltning af bilderna från den stora vändpunkten i Finlands historia, förutom andra bevis därpå att de finska konstnärerna i sina hjärtan och tankar upptagit fosterlandets såväl nutid som forntid.
Vår konst skall ej uppträda i Paris med anspråket att vinna berömmelse och triumf. Våra konstnärers deltagande i utställningen, det veta vi ju alla, är icke frammanadt af begär efter personlig utmärkelse, utan af öfvertygelsen att Finland, liksom öfriga nationer, bör vid detta tillfälle uppvisa äfven den ståndpunkt, hvartill det hunnit på konstens bana. Jag tror, att hos mången främling, som där borta betraktar de finska konstvärken och öfriga alster af vår kultur, skall uppstå den tanken, att det finnes mera litskraft och framtid hos det samhälle, hvars civilisation af dem representeras, än hos de politiska missriktningar, som sträkt sitt hot mot det fredliga landet i kulen nord.
Senaattori Mechelinin puhe,
jolla hän taideyhdistyksen puheenjohtajan ominaisuudessa avasi lauantain vuosikokouksen istunnon, kuului seuraavasti:
Kehitystyö kulttuurin eri osa-alueilla etenee yleensä ottaen mitä menestyksekkäimmin, monipuolisimmin ja sopusointuisimmin, kun poliittinen tilanne on normaali. Nämä sanat kaipaavat ehkä lyhyttä selitystä. Normaalille poliittiselle tilanteelle on tunnusomaista ennen kaikkea se, että valtiovallan elimet noudattavat valtiosääntöä ja muuta voimassa olevaa lainsäädäntöä uskollisesti ja kunnioittaen. Eikä tämä koske yksinomaan valtionhallinnon tehtäviä vaan myös lakien uudistamista, jossa valtiollinen elämä ylimmillään ilmenee, sillä myös lainsäädäntövaltaa käytettäessä on toimittava perustuslaissa säädetyssä järjestyksessä. Jos lakeja määrätään tämän järjestyksen vastaisesti, sitä voidaan pitää kumouksellisena menettelynä.
Oikeusturva on kaiken korkeamman sivistyksen elinehto. Ilman yhteiskunnan jäsenyyttä ei synny itsenäisyyden ja vastuun tunnetta, joka antaa eloa ja voimaa toimeliaisuudelle, yritteliäisyydelle ja sivistyspyrkimyksille. Korkeakulttuurin ilmentymiä voi kylläkin esiintyä kauniiden kukkien tavoin yhteiskunnan huipulla sellaisillakin kansakunnilla, jotka eivät ole poliittisessa mielessä vielä yltäneet oikeusvaltion tasolle. Mutta näiden huippujen alapuolella sivilisaatiosta näkyy vain kalpeita ja heikkoja aihioita. Kun taas siellä, missä vakaa oikeusjärjestys on jo toteutunut, jokaisen siihen kohdistuvan häiriön tuntevat muutkin kuin ne, jotka valtiollisessa työssään joutuvat sen kohtaamaan, nimittäin kaikki, jotka ovat edes jossain määrin oppineet ymmärtämään lakien pyhyyden merkityksen yksilöiden työn ja toimeentulon, kotien ja perheiden viihtyvyyden sekä kansalaisten yhteisten hankkeiden ja koko isänmaan hyvinvoinnin takaajana.
Vapaiden taiteiden voisi luulla toimivan verraten irrallaan oikeuden ja politiikan alalla esiintyvistä ilmiöistä, sillä taiteilijan luova työhän ei sinänsä kuulu osana erilaisiin organisaatioihin, joiden toimintaa on säädelty tai jäsennelty, ja hänellä on mahdollisuus siirtää työpajansa mihin maahan hyvänsä. Mahdollisuus työskennellä myös vieraassa maassa ei kuitenkaan tee taiteilijasta levotonta kosmopoliittia, vaan hän pysyy silti oman maansa kansalaisena. Taiteilijan sydän ei ole yhtään paatuneempi kuin muidenkaan; kuinka sitä eivät vaivaisi tapahtumat, jotka tuottavat surua kaikkien muiden sydämiin. Kuinka hän, jonka silmä on harjaantunut erottamaan valon varjosta, voisi nähdä valon kajastavan taivaanrannassa, kun kaikille hänen maanmiehilleen se peittyy synkkiin pilviin.
Oikeusjärjestyksen horjumisen kaltaisen kansallisen onnettomuuden seuraukset voivat toki taiteellisen toiminnan luonteen vuoksi näyttäytyä toisenlaisina kuin ammattialoilla, jotka suuremmassa tai vähemmässä määrin ovat suoraan alttiina valtaapitävien toimille. Voi käydä niinkin, että hänen isänmaallinen sydämensä saa syvemmän ja vakavamman innoituksen kuin normaaleissa oloissa. Voi käydä niinkin, että suru, joka Geijerin sanoin on synnytyskipua, kun ikuinen sulautuu sieluun, terävöittää hänen katseensa havaitsemaan katoamattoman totuuden ja ikuisen oikeutuksen niissä ajatuksissa, jotka hänen kansaansa yhdistävät, ja että hän juuri silloin kykenee parhaiten luomaan kuvin tai lauluin teoksia, jotka kauneuden ihanteellisella voimalla tuovat iloa aikalaisille ja säilyttävät sen jaloimmat piirteet tuleville polville. Mutta vaikka moni tarina historiasta tukeekin edellä mainittua, se ilmaisee silti vain lohdullisen poikkeuksen; siksi se ei ole ristiriidassa sen kanssa mitä alussa mainitsin menestyksekkään työn yleisistä ehdoista niin taiteen kuin muunkin hengenviljelyn alueella.
Pian koittaa Pariisin suuri maailmannäyttely, jossa myös Suomen taide on edustettuna. Moni elättelee toivetta, että näyttely kansakuntien välisenä rauhanomaisena kilpailuna auttaa osaltaan karkottamaan kansojen välistä riitaa ja hajaannusta ruokkineen suuntauksen, jonka valtioiden nationalistinen, imperialistinen ja protektionistinen politiikka on saanut aikaan. Tähän politiikkaan maailmannäyttelyn juhlatunnelmilla lienee tuskin suurtakaan vaikutusta. Erityisesti teollisuuden edistymistä eri maissa kuvaavaa katselmusta voitaneen pitää tekosyynä jatkaa keinotekoista kauppapolitiikkaa, joka koreilee tunnuslauseellaan ”kansallisen työn turvaamisesta”. Mutta taiteen, joka kulkee vapaita teitään ja jonka tuotosten arvoa ei noteerata kauppahintoina eikä pörssilistoissa, pitäisi toimia näyttelyssäkin puheenvuorona sivilisaation hengen sanelemassa pyrkimyksessä kohti inhimillisyyttä ja veljeyttä kansakuntien välisessä kanssakäymisessä. Yksikään suurvalta ei voi valtavilla resursseillaan määrätä, että sillä olisi runsaammin neroja ja että sen taide saavuttaisi korkeamman kukoistuksen kuin mihin pienempi kansakunta kykenee. Aidot taiteilijat ja todelliset taiteentuntijat saavat iloa jokaisesta teoksesta, joka on kasvattanut ihmiskunnan kauneusaarteistoa, kuului sen tekijä sitten suureen tai pieneen kansaan. Eikä taideteoksissa esiintyviä kansallisia piirteitä tule tarkastella šovinistisen yksipuolisuuden ilmentyminä vaan pikemminkin luonnollisena ja oikeutettuna tuloksena taiteilijan yhteenkuuluvuudesta kansaan, jonka elämästä hänen henkensä on saanut parhaan ravintonsa.
Jos kysymme itseltämme, mikä on Suomen taiteen kansallinen ominaispiirre, kysymykseen ei tietenkään voi vastata viittaamalla tekniikkaan, tekotapaan tai koulukuntaan. Itselleni tämä piirre näyttäytyy rakkaudessa, jolla taiteilijamme ovat omaksuneet paitsi Suomen luonnon vivahteet myös yhteiskuntamme demokraattisen ominaisluonteen. Järnefeltin kaskeavat talonpojat, Edelfeltin saaristolaiset ja vaatimattomat soturit, Runebergin työläisryhmä keisarin monumentissa, puhumattakaan lukuisista vähäisemistä töistä, tukevat tätä näkemystä. Siihen liittyvät vielä Gallénin intuitio hänen kuvatessaan tarujemme maailmaa sekä Edelfeltin ja Wikströmin kuvaukset Suomen historian suuresta käännekohdasta sekä muita osoituksia siitä, kuinka suomalaistaiteilijat ovat sydämissään ja ajatuksissaan ottaneet isänmaansa omakseen niin nykyajassa kuin menneisyydessä.
Taiteemme ei esittäydy Pariisissa pyrkimyksenään saavuttaa ylistystä ja riemuvoittoja. Kaikkihan tietävät, etteivät taiteilijamme osallistu näyttelyyn henkilökohtaisen tunnustuksen himosta vaan vakaasta uskosta siihen, että Suomen, kuten muidenkin kansakuntien, pitää tässä tilaisuudessa osoittaa myös, mille tasolle se on taiteen alalla yltänyt. Uskonkin, että monen vierasmaalaisen mielessä, jotka siellä tarkastelevat suomalaisia taideteoksia ja kulttuurimme muita tuotteita, syntyy ajatus, että tuolla kansakunnalla, jonka sivilisaatiota teokset edustavat, on enemmän elinvoimaa ja tulevaisuutta kuin niillä poliittisilla harhaopeilla, jotka ovat asettuneet uhkaamaan tätä karun pohjoisen rauhallista maata.