Pariserlif.
IV.
Den 19 Mars 1866.
Mången bland dem som i Finland läst les Misérables har utan tvifvel, i likhet med undertecknad, funnit högst tråkigt det långa kapitel hvari författaren med minutiös noggrannhet beskrifver gator och gränder, torg och byggnader i det fordna Paris.
Har man deremot någon tid varit ögnavittne till den hejdlösa ifver hvarmed det gamla Paris nedrifves för att lemna rum för ett nytt, ungdomligt och modernt Paris, så förstår man lätt den känsla af harm, hvarmed hvarje äkta fransman, som har pietet för sitt lands och dess hufvudstads historiska minnen, ser dessa dagligen sköflas och förintas. Och man finner det förklarligt att Victor Hugo, ehuru han ej sjelf skådat demolitionernas framfart, utan endast läst och hört om dem, funnit sig manad att, derborta på Guernesey, ur minnet och för minnet teckna bilden af sitt nu försvinnande, fordna kära Paris der han diktat sin ungdoms dikter och stridde sin mannaålders strider, – der seklers traditioner bjödo vördnad, – der förfädren med oförgänglig eldskrift ristat året 1789 i historiens tafla.
Men – må man närmare betrakta de qvarstående delarne af det gamla Paris. Må man fördjupa sig något i dessa trånga, dystra, krokiga, smutsiga gränder utan ljus och utan luft. Må man inträda i dessa sekelgamla, bizarra, mörka, hemska hus, der sjukdomarne tyckas ha sina bostäder, lasten och brottet sina asyler. Man skall då snart längta bort igen och med glädje åter uppnå de leende bulevarderna, de breda nya gatorna, der sol och himmel ej äro skymda, der allt synes ljust och gladt. Och man skall då förstå att äfven nödvändigheten dikterat demolitionerna, att dessa verldsstadens ombyggare ej böra betraktas endast såsom sköflande vandaler.
I sanning, den hastigt tillvexande folkmängden, den ständigt tilltagande rörelsen och trängseln på gatorna, med deraf följande sammanstötningar och olycksfall, bristen på boningar och byggnadsplatser, osundhet och epidemier, gjorde det till en oeftergiflig nödvändighet att energiskt omgestalta Paris i enlighet med förhållandenas kraf.
Det var redan under den sista republiken, beslut härom fattades. De första lagarne angående omplaneringen af Paris äro de af den 4 Oktober 1849 och den 4 Augusti 1851.
Då fattades saken emellertid icke såsom nu. Man tänkte sig icke då möjligheten eller nödvändigheten af att i ett nu rifva ned, omskapa och ombygga största delen af staden. Man ville genomföra de nyttiga och nödiga reformerna, men småningom och med skonsamhet, samt med varsamt iakttagande af hvad stadens verkliga ressurser medgåfvo.
Men år 1853 utnämndes Georges Eugènes Haussmann till préfet de la Seine. Denne skicklige och djerfve administratör grep verket an på ett annat sätt. Han tyckes ha beslutit, att efterverlden skall säga att det är han som utfört hela det stora nyskapningsarbetet. Beklädd med den vidsträckta sjelfherrskaremyndighet som åtföljer Seineprefektens embete och som för hans räkning blifvit ytterligare utvidgad, icke skyggande tillbaka för ett svindlande skuldsättningssystem, säker om mäktigt medhåll å högsta ort, har han nu på tolf år redan uträttat så mycket, att det ser ut som skulle hans antydda beslut verkligen bli realiseradt, ifall han får lefva ännu några år, hvilket är ganska möjligt, ty han är först 57 år gammal.
Se här i korthet de förnämsta af de under hans auspicier utförda storverk: några och tjugo bulevarder samt en mängd andra gator genombrutna, planerade och bebyggda; talrika torg, platser och publika trädgårdar utvidgade och förskönade eller nyanlagda; tolf broar af jern eller sten byggda eller ombyggda; en nästan oräknelig mängd publika hus samt flera teatrar och fontainer till- eller ny- eller ombyggda eller förskönade; omkring 15 000 enskilda byggnader nedrifda och i stället närmare 67 000 nya uppförda; tillika hospitaler och andra välgörenhetsinrättningar förbättade eller nyskapade: Boulogner och Vincennerskogarne förvandlade till engelska parker; byarne och köpingarne på stadens utmarker – la banlieue – införlifvade år 1860 med Paris, o. s. v., o. s. v.
Parisarne borde väl icke kunna vara annat än belåtna med denna deras stads hastiga pånyttfödelse, och således visa sin driftiga kommunalchef tacksamhet för det myckna oeh stora han uträttat.
Men – otack är verldens lön. Den talrika skaran arkitekter, entreprenörer och byggnadsarbetare samt andre som vunnit uppå de i så stor skala bedrifna offentliga arbetena, lära väl prisa Haussmanns regime såsom sin lefnads gyllene period. Men de öfriga klaga, kritisera, klandra.
Jag nämnde redan att de historiska minnenas vänner äro harmsne öfver det gamlas undergång. I deras klander bör man dock ej instämma utan reservation. Ty att öfverallt bevara gator och hus i oförändradt skick var uppenbarligen en omöjlighet; orätt vore det blott om inga sådana typer af det fordna Paris skulle lemnas qvar, – orätt är det att man mångenstädes af pur passion för den räta linien nedrifvit hus som gerna kunnat få qvarstå såsom ett intressant memento. Men hvad beträffar sådana byggnader och monumenter, som verkligen specielt representera historiska tilldragelser, så har man, såvidt jag kunnat erfara, på få undantag när, icke blott lemnat dem ovidrörda, utan äfven sörjt för deras framtida bestånd. Tadlet bör således i detta afseende ej vara radikalt.
Den andra anmärkningen göres ur estetisk synpunkt. ”Paris skall bli den skönaste stad uppå jorden”, så lyder en punkt i hr Haussmanns program. De som älska arkitekturen svara honom: men ni har ej åstadkommit en enda byggnad af monumenal, karakteristisk, sannt vacker stil. De hafva ej så orätt. Det nybygda Paris skall vittna om att det väl fanns tillgång på skickliga byggmästare och ingeniörer, men att det var brist på utmärkta arkitekter eler rättare att vår tid ej förmått utbilda någon byggnadsstil, som skulle på ett värdigt och karakteristiskt sätt föra det nittonde seklets talan inför efterverlden. Tillbyggnaderna till Louvren och Hôtel de Ville äro det vackraste som nu blifvit bygdt. Men de äro endast trogna kopior af nämnda palatsers äldre delar och erfordra således hufvudsakligen teknisk skicklighet: idéerna äro lånade från det förflutna. Deremot äro alla dessa 67 000 privata hus, som nu garnera de nya gatorna och bulevarderna, af ganska ringa arkitektoniskt värde. De äro dessutom alla stöpta i samma form; den enda variationen erbjuda de olika skyltarne samt de olika varuutställningarne i bottenvåningarne. Denna enformighet är tröttande för ögat. Man ville gerna hos privata hus finna någon individuel pregel. Men sådant kan ej ega rum, ty de nya husen låter prefekten uppföra på entreprenad, en bloc, hvarefter de säljas till de enskilde, som naturligtvis måste betala för dem mera än de erhållit för sina gamla nedrifna hus. För att de nya dock ej må blifva öfver höfvan dyra, stöper man dem, som sagdt, i samma form; och det praktiska intresset blir hufvudsak, de uthyrbara lokalernas mängd, ej prydligheten och skönheten, bestämmer husets värde. – Det är endast i vissa äldre delar af staden, man finner hus af intressantare, om ock ej alltid vackert, yttre, samt vid de nybyggda avennéerna kring Champs Elysées, der de nya magnaterna uppfört sina hoteller i en mer omvexlande, dock snarare kokett och piquant, än solid och ädel stil. – Med allt detta skall väl Paris i sin helhet taget ändå blifva en utmärkt vacker stad, men betraktaren skall troligen äfven framdeles tillskrifva detta förnämligast de hundradetals kyrkor, palatser och monumenter, som, oaktadt alla omstörtningar, qvarstå från förgångna tider och majestätiskt blicka ned på det glatta, näpna, trefliga nya Paris – som kanske just genom sin brist på monumentala skapelser skall låta de nämnda minnesmärkena framstå så mycket intressantare, och som i alla fall beredt dem mera ljus och rum och perspektiv.
(Forts.)
Pariisilaiselämää
IV
Maaliskuun 19. 1866
Monet Les Misérablesin lukeneista siellä koti-Suomessa yhtynevät takuuvarmasti allekirjoittaneen arvioon siitä, että kyseiseen teokseen sisältyvä pitkä luku pikkutarkkoine kuvauksineen entisajan Pariisin kaduista ja kujista, toreista ja rakennuksista on mitä pitkäveteisintä luettavaa.
Jos taas on jonkin aikaa silminnäkijänä ollut todistamassa sitä hillitöntä intoa, jolla vanhaa Pariisia raivataan pois uuden, nuorekkaan ja nykyaikaisen Pariisin tieltä, on helppo ymmärtää jokaisen maansa ja sen pääkaupungin historiaa kunnioittavan tosiranskalaisen kokemaa suuttumusta hänen joutuessaan päivittäin näkemään niiden hävittämistä juuria myöten. Siinä samalla tulee myös oivaltaneeksi, miksei purkutoimenpiteitä itse todistamaton ja niistä ainoastaan lukenut ja kuullut Victor Hugo ole voinut vastustaa kiusausta yrittää kaukaiselta Guernseyn saarelta käsin muistikuva kerrallaan palauttaa mieleensä nyttemmin katoavaa, rakasta vanhaa kunnon Pariisiaan, jossa oli nuoruutensa runot runoillut ja miehuutensa taistelut taistellut, jonka vuosisataiset perinteet herättivät kunnioitusta ja jossa esi-isät olivat ikiajoiksi ja liekehtivin kirjaimin kaivertaneet vuoden 1789 historian kivitauluun.
Mikäli kuitenkin tarkastelemme lähemmin vanhan Pariisin jäänteitä kulkijansa suorastaan nielaisevine, ahtaine, ankeine, kaarevine ja saastaisine kujineen vailla valoa saatikka hengitettävää ilmaa ja luotansa työntävine, ikivanhoine, eriskummallisine, säkkipimeine, rumine taloineen, niine tautien, paheiden ja rikosten tyyssijoineen, iskee meihin pikaisesti kaipuu takaisin sinne mistä alun perin läksimme ja palaamme ilomielin takaisin hymyjen täyttämille bulevardeille, niille uusille, leveille kaduille, jonne aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja joilla kävellessä mielikin kirkastuu. Kiiruhtaessamme takaisin valoa kohti oivallamme purkutoimenpiteet osin pakon sanelemiksi, emmekä enää pidä maailmankaupungin uudelleenrakentajia yksinomaan historiallisia rakennuksia maan tasalle repivinä vandaaleina.
Pariisi oli toden totta aivan ehdottomasti ripeän muokkauksen tarpeessa asukasluvun nopean kasvun, jatkuvasti lisääntyvän liikenteen ja katujen ruuhkautumisen ynnä niistä aiheutuvien kolari- ja onnettomuustapausten, asunto- ja rakennuspaikkapulan sekä terveysongelmien ja kulkutautien takia. Kaupunki oli uudistettava vastaamaan näihin haasteisiin.
Päätös Pariisin uudistamisesta tehtiin jo viimeisimmän tasavallan aikana. Ensimmäiset Pariisin uudelleenkaavoitusta koskevat lait ovat peräisin lokakuun 4. päivältä vuodelta 1849 ja elokuun 4. päivältä vuodelta 1851.
Hanke käsitettiin kuitenkin vielä tuona aikana toisin, eikä suurinta osaa kaupungista suunniteltu purettavaksi, uudelleenkaavoitettavaksi ja -rakennettavaksi kertaheitolla. Moista ei pidetty tarpeellisena, vaan hyödylliset ja tarpeelliset uudistukset haluttiin toteuttaa hiljattain ja hienovaraisesti sekä tarkasti kaupungin tosiasiallisten voimavarojen asettamissa rajoissa.
Kaikki muuttui kuitenkin Georges Eugène Haussmannin saatua nimityksen Seinen prefektiksi vuonna 1853. Tämä taidokkuudella ja rohkeudella siunattu hallintovirkamies tarttui Pariisin uudistamisen toimeen aivan uudella tavalla ja tuntuu päättäneen, että jälkipolvien tulee tunnistaa juuri hänet koko suuren uudistustyön suorittajaksi. Haussmann onkin kahdessatoista vuodessa Seinen prefektin viran suomien, jo ennestään itsevaltaisten ja hänen vuokseen vielä entisestäänkin laajennettujen valtaoikeuksien turvin, päätä huimaavan velanoton edessä turhia aristelematta ja varmana ylempien tahojen parissa nauttimastaan suuresta suosiosta saanut jo niin paljon aikaan, että hänen edellä mainittu suuruudenhullu tavoitteensa näyttäisi todellakin käyvän toteen – jahka hän vielä muutaman vuoden hengissä pihisee, mikä näyttää varsin mahdolliselta huomioiden hänen olevan vasta 57 vuotta vanha.
Kas tässä lyhyt lista Haussmannin turvin aikaansaaduista rakennustaiteen mestariteoksista: parisen kymmentä raivattua, kaavoitettua ja rakennettua bulevardia sekä liuta muita katuja, lukuisia laajennettuja, kunnostettuja tai kokonaan uusia toreja, aukioita ja puistoja, kaksitoista siltaa joko kokonaan uusia raudasta tai kivestä tai sitten osin uusittuja, liki lukematon määrä niin laajennettuja, kokonaan uusia kuin osin uusittuja julkisia rakennuksia ynnä useita teattereita ja suihkulähteitä, noin 15 000 purettua yksittäistä rakennusta ja vastaavasti lähemmäs 67 000 uutta rakennusta ja lisäksi kunnostettuja tai kokonaan uusia hospitaaleja ja muita hyväntekeväisyyslaitoksia, englantilaistyylisiksi puistoiksi muutetut Boulognen ja Vincennesin metsät sekä Pariisiin vuonna 1860 esikaupunkialueiksi (la banlieue) liitetyt kylät ja kauppalat jne. jne.
Pariisilaisten soisi arvatenkin olevan vain ja ainoastaan tyytyväisiä kotikaupunkinsa äkillisestä uudelleensyntymästä ja osoittavan kiitollisuutta toimeliaalle kunnanjohtajalleen tämän monenmoisista ja suureellisista aikaansaannoksista.
Kiittämättömyys se on kuitenkin oleva maailman palkka! Siinä missä valtavista julkisista rakennushankkeista taloudellisesti hyötynyt lukuisten arkkitehtien sekä rakennusyrittäjien ja -työläisten ynnä muiden kavalkadi varmasti muistelee Haussmannin hallinnon aikaista oman elämänsä kultakautta kaiholla, kuuluu kaikkien muiden suusta pelkkää valitusta, arvostelua ja moitteita.
Mainitsinkin jo historian ystävien harmistuneen vanhan Pariisin katoamisesta. Heidän moitteisiinsa ei voi kuitenkaan varauksetta yhtyä, sillä katujen ja talojen säilyttäminen entisellään ei tietenkään ole mahdollista joka puolella. Arvostelun tekisi oikeutetuksi vain, jos vanhasta Pariisista ei jätettäisi mitään jäljelle. Monessa paikassa on epäoikeudenmukaisesti purettu taloja silkasta pakkomielteestä saada tikkusuoria katuja, vaikka niitä olisi vallan hyvin voitu säilyttää menneiden aikojen kuriositeetteina. Mitä erityisen merkittäviin historiallisiin tapahtumiin liittyviin rakennuksiin ja monumentteihin tulee, ei niitä ainakaan minun tietääkseni ole vain säilytetty, vaan myös kunnostettu kestämään aikaa – harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Tältä osin ei siis ole aihetta ankaralle arvostelulle.
Arvostelua kuullaan myös esteettisestä näkökulmasta. Herra Haussmannin ohjelman eräässä kohdassa julistetaan tavoitteeksi Pariisin muuttaminen ”maailman kauneimmaksi kaupungiksi”, mutta arkkitehtuuria harrastavat katsovat, etteivät julkiset rakennustyöt ole saaneet aikaan ainuttakaan mahtipontista, omaleimaista ja tyyliltään aidosti kaunista rakennusta – eivätkä he kovin väärässä ole. Uudelleenrakennetusta Pariisista käy ilmi, että kyvykkäitä rakennusmestareita ja insinöörejä oli yllin kyllin tarjolla, mutta erinomaisista arkkitehdeistä taas pulaa. Jälkimmäisen huomion voisi ilmaista reilumminkin toteamalla, ettei aikakautemme ole kyennyt poikimaan sellaista rakennustyyliä, joka olisi tarpeeksi kaunis ja omaleimainen välittääkseen yhdeksännentoista vuosisadan tunnelmia jälkipolville. Louvren ja kaupungintalon lisärakennukset ovat uusista rakennuksista kauneimpia, mutta nekin vain kyseisten palatsien vanhempien osien uskollisia jäljitelmiä ja siten lähinnä teknillistä taidokkuutta edellyttäviä itse arkkitehtonisten visioiden ollessa lainatavaraa menneiltä ajoilta. Uusien katujen ja bulevardien reunustoja koristavat kaikkiaan 67 000 uutta asuintaloa ovat sitä vastoin arkkitehtoniselta arvoltaan varsin vähäisiä ja vieläpä kaikki kuin samasta muotista. Ainoaa vaihtelua tarjoavat niissä koreilevat moninaiset kyltit ja pohjakerrosten erilaiset näyteikkunat. Moinen yksitoikkoisuus tekee silmäluomet raskaiksi. Ihmisten asumuksista soisi sentään löytyvän jotain omaleimaista, mutta sehän ei käy, sillä prefekti antaa urakoida asuintalot kortteli kerrallaan, minkä jälkeen asuintalot myydään yksityisille asukkaille takaisin, luonnollisesti kalliimmalla kuin mitä vanhoista, puretuista asuintaloista saadut korvaukset kattavat. Uusien asuintalojen hintojen nousua liian korkeiksi puolestaan ehkäistään teettämällä niitä kuin yhdestä muotista. Asuintalojen arvon määrittelyssä tärkeintä on käytännöllisyys, eli tässä tapauksessa vuokrahuoneistojen mahdollisimman suuri määrä, eikä suinkaan niiden esteettinen miellyttävyys. Ulkomuodoltaan mielenkiintoisempia, joskaan ei silti aina kauniiksi luonnehdittavia taloja löytyy ainoastaan tietyistä osista vanhaa kaupunkia sekä Champs Élysées’n uusien puistokatujen alueelta, jonne uusrikkaat ovat rakennuttaneet kaupunkiresidenssinsä jokseenkin vaihtelevammalla, joskin enemmänkin keimailevalla ja räikeällä kuin vakaan arvokkaalla tyylillä. Pariisista tullee kaikesta edellä mainitusta huolimatta kokonaisuudessaan silti mitä kaunein kaupunki, joskin kunnia siitä kuulunee katsojan silmissä vastaisuudessakin ennen kaikkea niille sadoille kirkoille, palatseille ja monumenteille, jotka kaikista ajan myllerryksistä huolimatta pysyvät pystyssä menneiden aikojen jäänteinä ja tarkkailevat ylenkatsovan oloisesti somaksi ja iloiseksi siloteltua uutta Pariisia, joka kuitenkin kenties juuri omien monumenttiensa puutteesta saa vanhat muistomerkit näyttämään sitäkin kiehtovammilta ja joka on joka tapauksessa raivannut niille enemmän valoa, tilaa ja näkyvyyttä.