Pariserlif.
II.
(Forts. och slut från n:o 54)
Jag ville gerna meddela äfven några nyheter för dagen. Detta är ej så lätt som man skulle tro. Ty häri, om någonsin, gör ”embarras de richesse” sig gällande. Tusende saker, af större eller mindre vigt och intresse, hända här dagligen, för att dagligen åter lemna rum åt nya företeelser. Politiska nyheter och börsankor, bröllop och begrafningar, mord och stölder, afrättningar och demolitioner, ”bokhandelsnytt” och pressförföljelser, teatersqvaller och konstauktioner, senatsessioner och hofaudienser, allt sådant och mera dylikt inträffar dagligen och stundligen, och bäst som man fäst sig vid någon sak af framstående intresse, komme ett nytt intryck och förjagar det förra, och gäller det sedan att berätta nyheter, vet man ej hvarmed börja, hvarmed sluta.
Händelsevis kan sålunda just det mindre vigtiga bli omtaladt. Vid genomgåendet af en packe i går anlända numror af Dagbladet fann jag der bland annat redogörelse för en gatukravall som inträftade här för några veckor sedan. Jag kan upplysa att detta studentuppträde väckte föga uppmärksamhet bland allmänheten. Men vederbörande auktoriteter togo saken mindre kallt. De unga frihetssångarena anklagades i behörig ordning, och domstolen fällde nyligen sitt utslag i saken. Ehuru egentligen intet annat hade blifvit fullt bevisadt än att ungherrarne sjungit marseljäsen, var detta dock nog för att låta fem af dem kalmera sig i fängelse, från 3 till 6 månader. En eller par af dessa ”politiska brottslingar” voro redan förut illa anskrifne såsom deltagare (nb.nota bene stumma) i den sorgligt ryktbara studentkongressen i Lüttich förliden höst. Jag förmodar att våra tidningar redogjort för den stränghet, hvarmed man bestraffade de franska studenter som vid nämnda kongress hade uppträdt såsom talare, och de oroligheter hvilka tillföljd deraf egde rum vid juridiska och medicinska fakulteterna kort före jul. Det är sannt att ifrågavarande studenter i sina tal drefvo den politiska och antireligiösa radikalismen ända till pueril fanatism. Men med skäl har man förvånats öfver att de, hvars pligt det är att lära och upplysa, funno rättvist eller lämpligt att beröfva dessa hetlefrade talare all möjlighet att vidare profitera af deras lärdom och undervisning. Straffet var nemligen: relegation för alltid från universitetet i Paris, jemte hemställan hos den högre instansen, le conseil de l’instruction publique, om förbud för de farliga individerna att under ett à två år beträda något annat af de franska universiteten; hvilken hemställan, trots opinionens protester, bifölls.
Ej under om dessa ytterligt stränga straff väckte ond blod hos de bestraffades kamrater, – isynnerhet som förseelserna egt rum i Belgien och fransk lag ej tillåter beifrandet af brott begångne utom Frankrikes gränser. Nästan alla föreläsningar i L’école de droit och L’école de médecine blefvo under några dagars tid omöjlige. Professorerna emottogos nemligen med högljudda reklamationer, för det de ej bättre skyddat den akademiska friheten. De fingo ej komma till ordet, utan måste gifva vika för bullret och afträda. Detta hade tillföljd anslag om att de tvenne fakulteterna af förekommen anledning blefvo stängda, för en dag, hette det. Men det räckte flere dagar. När gäsningen var öfver, vidtogo föreläsningarne åter – under polisbevakning. Jag bodde den tiden i quartier latin. Det var egendomligt att se de allvarliga sergents de ville till dussintal postera vid ingångarne till nämnda läroanstalter. Ynglingarne gingo förbi dem med lugnt smålöje.
Polisen synes eljest föga till i studentqvarteret, oaktadt det oroliga lif der föres. Långt in på nätterna ljuda sånger och skrål från de otaliga kaféerna och estaminet’erna och äfven på gatorna. Ingen söker hindra det. Orgierna må vara än så vilda, de störas icke. Friheten att tumla om med bägaren och grisetten, och undergräfva helsa och framtid, är ohämmad. Hvad skulle sådant angå den akademiska diskiplinen. Men låt den cyniska dryckesången utbytas mot marseljäsen, låt en yngling, som haft den dårskapen att heldre berusa sig af höga idéer än af kognak och bränvin, låt honom oförsigtigt kläda sina svärmerier i ord – och han skall genast få erfara att ”den allmänna moralen” vet att hämnas. – Följderna af ett sådant systen – om det för öfrigt verkligen är ett system – låta ej vänta på sig. Förqväf all entusiasm hos ynglingarne som förbereda sig för lifvets olika värf – och samhället skall föga besväras af kraftfulla män med sjelfständiga opinioner, men blifva rikt på likgiltiga materialister, böjliga redskap och snusförnuftiga egoister.
Tron dock ej att idealismens fackla endast skulle flämta matt vid pariser-universitetet. O nej. Ynglingaentusiasmen finner sympati hos kanske flertalet professorer, synnerhet de vid Collége de France, och kan ur deras föredrag ständigt hemta ledning och styrka.
Men visst påminte jag mig ofta, när jag betraktade denna intelligenta ungdoms lefnadssätt Alfred de Musset’s sorgset snillrika ”La confession d’un enfant du siècle”!
Mera än studentoroligheterna, oroade och upprörde en annan fråga den allmänna opinionen under förlidne december månad. Man läste oförmodadt i Monitören ett dekret som förorsakade att en del af Luxembourg-trädgården skulle demoleras, för åstadkommandet af en direktare förbindelse emellan tvenne mindre betydande gator. Detta väckte en ofantlig sensation. Luxembourg-trädgården är alla äkta parisares ögonsten, men isynnerhet deras som bebo den venstra Seine stranden. Faubourg S:t Germain och quartier latin hafva knappt någon annan promenad. Det är här de åldriga lärde och de trötta statsmännen söka grönska, frisk luft, fogelsång. Det är här fruntimren kunna promenera tryggt utan ”förkel”. Hundrade små barn hafva här tummelpaltsen för sina lekar. Och huru mycket minnen äro ej fästade vid denna trädgärd, ja vid hvarje träd derinom! Den gamla påminner sig sin studenttid, då han vandrade här med sin bok i handen, drömmande om lifvets gåtor eller svalkande den glöd, den första kärleken gjutit i hans pulsar. Och han återvänder derföre dagligen ännu till denna trädgård, för att upplifva dessa minnen och trösta sig öfver de ramlade luftslotten, de grusade illusionerna. Och han möter då ynglingar som åter i sin tur hviska sina oroliga känslor åt dessa vördnadsvärda träd ... Dock, jag ville ju ej bli poetisk. Alltnog, protester höjdes från alla håll, för att försvara denna kära skatt mot den öfverhängande faran. Alla tidningar, naturligtvis utom de officiösa, alla revyer klandrade skarpt denna likaså våldsamma som onödiga förstöring. Broschyrer utkommo, som beviste att åtgärden dessutom vore illegal utan representationens bifall, enär Luxembourg-trädgården är statsdomän. Inom slutet af januari hade ej mindre än 200 petitioner angående dekretets återtagande, blifvit inlemnade till senaten, hvarförutom en mängd skolgossar framlemnat en petition i samma syfte till den unga prinsen. Allmänna opinionen hade således uttalat sig så tydligt som möjligt. Nyligen begynte man hoppas. Kejsaren hade stannat sin faëton vid trädgården och gjort en längre promenad derinom. Man trodde detta skulle betyda godt. Och man bedrog sig icke. I förrgår publicerade Monitören ett bref från H. Mj:tHans Majestät till inrikesministern med befallning att icke, såsom först var bestämdt, offra en tredjedel af trädgården, för den nya planeringen af den angränsande stadsdelen, utan taga endast några få hektarer, enär ofvanantydda gatuförbindelse ej vore så vigtig. – Alla tidningar egnade ett gladt erkännande åt det liberala uti att sålunda återtaga ett tidigare dekret för att tillfredsställa opinionen.
Inom lagstiftande kåren har det varit tyst, först under förbidan på adressförslaget, nu under förberedelserna till adressdebatterna som skola begynna den 26:te. Man har hufvudsakligen sysslat med granskning af fullmakter; ty flera partiella val hade egt rum. Ett sådant stundar ännu, den 24:de dennes, i département de la Marne. Opposionskandidaterna hade nyligen vunnit några segrar. Prefekt, underprefekt och mairer i la Marne göra derföre nu sitt yttersta för att Mr Perrier, regeringens kandidat, må blifva vald, och icke Mr Le Blond, oppositionens. Den ena banketten har gifvits efter den andra, för att vinna elektorernas hjertan; – men man har betett sig så oskickligt dervid att champagnekorkarnes knallande nästan sagdt hörts ända till Paris. Och dessutom har det besynnerliga inträffat att Mr Le Blonds bref och cirkulärer dels förkommit, dels öfverhöfvan fördröjts. Man emotser nu med stor nyfikenhet utgången af detta val som föregåtts af så handgripliga bearbetningar.
Senaten har, som ni vet, redan framburit till thronen sin svarsadress. Debatterna derom voro ej långa och icke heller heta. Men åtskilliga märkeliga tal förekommo dock. Det som väckt mesta uppseende är hertigens af Persigny, den fordne ministerns. Han anses såsom ”kejsaredömets teoretier”. Hans långa tal var också en exposé|2| af den nuvarande konstitutionens principer, dess förtjenster, dess starka sidor. Endast en röst har inom senaten käckt uttalat mera progressistiska åsigter. Det är den originella improvisatören Mr le Marquis de Boissy. Han är ganska spirituel. Men ytlig, nyckfull och ständigt förlorande sig i digressioner, kan han aldrig verka öfvertygande, oaktadt han mången gång uttalar slående sanningar. Man protesterar, eller skrattar åt honom, eller tystar ner honom. Men han låter det sig icke bekomma och fortfar att ensam utgöra minoriteten inom senaten i nästan alla politiska frågor. La Guerronière och de Sacy (Journal des Débats förre redaktör) ha ej bevistat sessionerna, den förre af sorg öfver sin broders död, den senare tillföljd af sjukdom.
Många tidningar ha diskuterat Persignys tal och sökt bevisa dess inkonseqvenser. Skickligast skedde detta i La Presse, der Emile de Girardin publicerade några ”Lettrer d’un mort”, till den illustre hertigen. Men Girardin har nu sagt farväl åt sin tidning. Till följd af de tvenne ”varningar” La Presse hade erhållit för sina kritiker af throntalet, var dess existens temligen hotad. Flertalet aktionärer tyckes ha fruktat att hr Clément Duvernois, författaren till sagde kritiker, ytterligare skulle blottställa bladet för faror. De ville derföre att man skulle bli försigtigare, och hafva dessutom vändt sig med ett slags nådeansökan till le Conseil d’Etat. Emile de Girardin kunde ej fördraga en sådan kapitulation. Han, som för mera än trettio år tillbaka grundlagt tidningen, hvilken främst har honom att tacka för sin spridning och sitt anseende, han har nu definitivt frånträdt redaktionen. Ingen publicist har så uttryckligt och så ofta som Girardin ”erkänt kejsaredömet, proklamerat vördnad för institutionerna, protesterat mot revolutionerna” (Le Temps’ ord) och nu har han likväl nödsakats draga sig tillbaka, för att ej behöfva pruta på sin öfvertygelse. I går publicerade han i tidningen sitt abdikationsbref. Det har väckt stor sensation. Man slets vid tidningskontoren om denna nummer af La Presse. Man stannade vid gaslyktorna för att läsa Girardins bref, man läste det högt på kaféerna. – Jemte Girardin afgå tvenne andra medlemmar af redaktionen, Vermorel och den förenämnde Clément Duvernois, som under de senaste åren varit tidningens förnämsta stöd.
Medan detta skrifves, håller hr Camille Doucet sitt inträdestal i franska akademien dit han blifvit inkallad i ledigheten efter Alfred de Vigny. Redan för en månad tillbaka voro alla platser för denna högtidlighet bortlofvade. Således omöjligt för mig att få se de fyrtio. Men talen skola väl redan i dag läsas i tidningarne.
L. M.
Pariisilaiselämää
II
Kerron mielelläni myös joistain päivän uutisista. Se ei kuitenkaan ole niin helppoa kuin luulisi, sillä täällä jos jossain on ”embarras de richesse”, eli vaihtoehtoja on yllin kyllin ja valinnat ovat vaikeita. Täällä tapahtuu päivittäin tuhansia enemmän tai vähemmän merkittäviä asioita ja joka päivä on uudet puheenaiheet. Politiikan uutisia ja pörssiankkoja, häitä ja hautajaisia, murhia ja varkauksia, teloituksia ja rakennusten purkuja, ”kirjakauppauutuuksia” ja lehdistön suorittamia ajojahteja, teatterijuoruja ja taidehuutokauppoja, senaatin istuntoja ja hoviaudiensseja ja kaikkea vastaavanlaista tapahtuu päivittäin ja hetkittäin. Juuri kun on saanut selkoa jostain erityisen mielenkiintoisesta asiasta, tulee siitä uutta, kuviota sotkevaa tietoa ja kun sitten pitäisi kertoa uutisia, ei tiedä mistä päästä aloittaisi ja mihin lopettaisi.
Siinä saattaa käydä niin, että tulee puhuneeksi juuri vähemmän tärkeistä asioista. Käydessäni läpi eilen saapunutta pakkausta täynnä Dagbladetin numeroita löysin joukosta muun muassa jutun täällä muutama viikko sitten tapahtuneesta katumellakasta. Voin valistaa teitä kertomalla, ettei tämä ylioppilastempaus herättänyt juurikaan suuren yleisön huomiota. Asianosaiset viranomaiset eivät kuitenkaan suhtautuneet tapahtuneeseen yhtä kylmäpäisesti. Nuoria vapauslaulajia vastaan nostettiin aikanaan syytteet ja tuomioistuin teki vastikään asiasta päätöksen. Siitä huolimatta, ettei nuoria kyetty todistamaan syyllisiksi oikeastaan mihinkään muuhun kuin marseljeesin laulamiseen, riitti se kuitenkin tuomitsemaan viisi heistä 3–6 kuukaudeksi vankilaan rauhoittumaan. Yksi tai kaksi näistä ”poliittisista rikollisista” olivat jo ennestään saaneet leimat otsiinsa osallistuttuaan viime syksynä (nota bene: eivät puhujina) surulliseen kuuluisaan ylioppilaskongressiin Liègessä. Oletan lehdistömme raportoineen siitä, miten ankarasti edellä mainitussa kongressissa puhujina esiintyneitä ranskalaisia ylioppilaita rankaistiin ja kuinka siitä seurasi levottomuuksia oikeus- ja lääketieteellisissä tiedekunnissa joulun alla. Pitää paikkansa, että kyseisten ylioppilaiden puheissa mentiin poliittisessa ja uskonnon vastaisessa radikalismissa lapsellisen fanatismin puolelle. Aiheesta on siitä huolimatta ihmetelty, kuinka ne, joiden vastuulla on opettaa ja valistaa, katsoivat oikeudenmukaiseksi tai sopivaksi riistää näiltä kuumapäisiltä puhujilta kaikki mahdollisuudet hyötyä heidän oppineisuudestaan ja opetuksestaan. Rangaistuksena oli nimittäin ikuinen relegointi, eli erottaminen Pariisin yliopistosta, minkä lisäksi näille vaarallisille henkilöille asetettiin vielä korkeamman instanssin (le conseil de l’instruction publique) vaatimuksesta kahden vuoden opiskelukielto Ranskan muissa yliopistoissa. Jälkimmäinen vaatimus hyväksyttiin julkisen mielipiteen protesteista huolimatta.
Ei ihme, että nämä äärimmäiset ankarat rangaistukset herättivät rankaistujen ylioppilastovereissa pahaa verta – erityisesti siksi, koska mainitut rikkeet oli tehty Belgiassa ja koska Ranskan laki ei salli maan rajojen ulkopuolella tehdyistä rikoksista rankaisemista. Luentojen pitämisestä tuli École de droit’ssa ja École de médicinessä muutaman päivän ajaksi lähestulkoon mahdotonta. Professoreita vastaan protestoitiin kovaäänisesti, koska he olivat epäonnistuneet akateemisen vapauden puolustamisessa. He eivät päässeet ääneen, vaan joutuivat perääntymään melun jatkuessa. Tämän seurauksena taas ilmoitettiin kahden tiedekunnan sulkemisesta edellä mainitusta syystä yhdeksi päiväksi. Sulkutila jatkui kuitenkin useita päiviä. Luennot jatkuivat sittemmin tilanteen rauhoituttua – poliisin valvonnassa. Asuin tuona aikana latinalaiskorttelissa. Oli erikoista nähdä tusinoittain vakavia sergents de ville -poliiseja edellä mainittujen oppilaitosten sisäänkäynneillä. Nuorukaiset kävelivät rauhassa heidän ohitseen lievästi huvittuneina.
Poliiseja näkyy yleisellä tasolla vähän ylioppilaiden asuinkortteleissa, vaikka elämänmeno on siellä rauhatonta. Lukemattomista kahviloista ja kuppiloista ja jopa kaduilta kuuluu raikuvaa laulua pitkälle öihin, eikä asialle olla tekemässä mitään. Orgiat olkoot kuinka villejä tahansa, niitä ei häiritä. Kukaan ei puutu kenenkään oikeuteen juhlia malja kädessä ja grisettinaikkonen kainalossa, vaikka vaakalaudalla olisi juhlijan terveys ja tulevaisuuden näkymät – moisella kun ei ole olevinaan mitään tekemistä akateemisen kurinpidon kanssa. Mutta, jos kyynillisen juomalaulun sijaan kajahtaakin marseljeesi, jos nuorukainen onkin erehtynyt humaltumaan jalommista aatteista konjakin ja paloviinan sijaan ja jos hän hurahduksensa vielä varomattomasti pukee sanoiksi, silloin hän huomaa välittömästi loukanneensa ”yleisiä moraalikäsityksiä”. Moisen järjestelmän – mikäli sitä nyt ylipäänsä voidaan järjestelmäksi kutsua – seuraukset ovat oitis nähtävissä: jos kaikki nuoruudeninto tukahdutetaan, ei yhteiskunnalla kenties ole riesanaan väsymättömiä toisinajattelijoita, mutta piittaamattomista omaneduntavoittelijoista, selkärangattomista käskyläisistä ja viisastelevista mahtailijoista sen sijaan olisi ylitarjontaa.
Älkää kuitenkaan luulko, että idealismin liekki lepattaa ainoastaan Pariisin yliopistossa. Ehei, professoreista mahdollisesti enemmistö, erityisesti Collège de Francessa, myötäilee nuorukaisten intoilua ja antaa heille moraalista tukea luennoillaan.
On kuitenkin todettava, että tämän nuoren älymystön elintapoja tarkkaillessa tuli mieleeni usein Alfred de Musset’n surullisen oivaltava omaelämäkerrallinen ”La confession d’un enfant du siècle” (Vuosisadan lapsen tunnustus).
Yleistä mielipidettä kuohutti kuitenkin viime joulukuussa ylioppilasmellakoita enemmän eräs toinen kysymys. Hallituksen virallisessa lehdessä (Le Moniteur Universel) oli yllättäen asetus, jonka mukaan osa Luxembourgin puistosta purettaisiin helpottamaan siirtymistä kahden pikkukadun välillä. Asiasta nousi valtava poru. Luxembourgin puisto kun on jokaisen tosipariisilaisen silmäterä, erityisesti Seinen vasemmalla rannalla asuvien. Faubourg Saint-Germainissa ja latinalaiskorttelissa asuville ei oikeastaan edes ole muuta virkistysaluetta. Harmaantunut oppineisto ja väsyneet valtiomiehet pakenevat puiston vehreyteen, raittiiseen ilmaan ja lintujen laulun pariin. Naisväkikin pystyy kävelemään siellä ilman ”saattajaa” ja sadoille lapsille on kyseessä leikkipaikka. Kuinka monia muistoja kyseiseen puistoon liittykään, jokaista puuta myöten! Vanhalle miehelle tulee mieleen oma opiskeluaika, jolloin tuli puistossa vaellettua kirja kädessä unelmoiden tai ensirakkauden paloa sammutellen. Hän palaa siksi päivittäin puistoon kokeakseen muistoelämyksen yhä uudelleen ja saadakseen lohtua romahtaneiden pilvilinnojen ja haihtuneiden harhakuvitelmien keskelle ja tapaa samalla nuorukaisia, jotka vuorostaan purkavat sydämiään samoille mahtaville puille… No mutta, äidyinpäs minä tässä suorastaan runolliseksi. Palatakseni aiheeseen: vastalauseita kaikui joka suunnasta. Rakasta puistoa haluttiin suojella edessä vaanivalta vaaralta. Kaikkien sanomalehtien – lukuun ottamatta luonnollisesti hallituksen äänitorvia – arvioissa arvosteltiin ankarasti yhtäältä tuhoisaksi ja toisaalta turhaksi arvioitua suunnitelmaa. Julkaistuissa lehtisissä todisteltiin toimenpiteen edellyttävän kansanedustajien hyväksyntää, sillä Luxembourgin puisto on valtion omistuksessa. Tammikuun loppuun mennessä oli senaatille jätetty kaikkiaan 200 vetoomusta koskien asetuksen perumista, minkä lisäksi joukko koulupoikia oli osoittanut nuorelle prinssille vetoomuksen samasta asiasta. Yleinen mielipide oli siis ilmaistu mitä selvimmin ja toivo alkoi vastikään elää. Keisari oli pistäytynyt avovaunuineen puistossa ja käynyt siellä pidemmällä kävelyllä. Sitä pidettiin hyvänä merkkinä, eikä suotta, sillä hallituksen virallisessa lehdessä julkaistiin toissa päivänä hänen majesteettinsa kirje sisäasiainministerille. Kirjeessä määrättiin olemaan, toisin kuin alun perin oli päätetty, uhraamatta kolmasosaa puistosta viereisen kaupunginosan uudelle kaavoitukselle. Puistosta purettaisiin vain muutama hehtaari, sillä edellä mainittu katuyhteys ei ole kovin merkittävä. Kaikki sanomalehdet antoivat iloisina tunnustusta sille, että keisari vapaamielisyyden hengessä perui aiemman asetuksen rauhoittaakseen yleisen mielipiteen.
Lakia säätävässä kokouksessa on ollut hiljaista. Ensin odotettiin vastausluonnosta keisarin valtaistuinpuheeseen ja nyt valmistellaan siitä käytävää keskustelua, jonka on määrä alkaa kuun 26. päivänä. Huomio on kiinnittynyt valtakirjojen tarkastamiseen, sillä useat edustajanvaalit olivat puolueelliset. Puolueellinen vaali on pian jälleen edessä tämän kuun 24. päivänä Marnen departementissa, jossa opposition ehdokkaat ovat vastikään saavuttaneet muutamia voittoja. Marnen prefektit, aliprefektit ja pormestarit tekevät siksi kaikkensa, jotta hallituksen ehdokas herra Perrier valittaisiin opposition ehdokas herra Le Blondin sijaan. Äänestäjien sydämiä on yritetty valloittaa kestien sarjalla, mutta operaatio on suoritettu sen verran amatöörimäisesti, että samppanjapullokorkkien poksahtelu on kuulunut lähes Pariisiin asti. Tämän lisäksi on sattunut käymään niin hupsusti, että herra Le Blondin kiertokirjeistä ja -lehtisistä osa katosi jäljettömiin ja osan perille toimitus on viipynyt turhankin kauan. Tämän suorastaan kädestä pitäen ohjaillun vaalin tulosta odotetaankin nyt suurella mielenkiinnolla.
Kuten tiedätte, on senaatti jo toimittanut vastauspuheenvuoronsa keisarin valtaistuinpuheeseen. Vastauspuheenvuorosta käydyt keskustelut eivät kestäneet kauan, eivätkä olleet sen koommin edes kiihkeitä. Muutamia merkittäviä puheenvuoroja silti pidettiin. Niistä eniten huomiota herättänein oli entisen ministerin, Persignyn herttuan. Herttuaa pidetään ”keisarikunnan teoreetikkona” ja hänen pitkä puheensa oli käytännössä myös esitelmä voimassa olevan perustuslain periaatteista, ansioista ja vahvuuksista. Ainoastaan yksi ääni on senaatissa sisukkaasti puhunut edistyksellisimpien näkökohtien puolesta. Kyseessä on omaleimainen improvisaattori, herra markiisi de Boissy. Hänen puhetyylinsä on varsin henkevä, mutta samalla liian pinnallinen, poukkoileva ja säännöllisesti aiheesta eksyvä vakuuttaakseen, siitäkin huolimatta, että hän puhuu usein täyttä asiaa. Joko häntä vastaan huudetaan vastalauseita, hänelle nauretaan tai hänet hiljennetään, mutta periksi hän ei anna, vaan muodostaa edelleen yksinään senaatin vähemmistön lähes joka asiassa. La Guerronièreä tai de Sacya (Journal des Débats -lehden entinen päätoimittaja) ei ole senaatin istunnoissa näkynyt. Ensiksi mainittu suree veljensä kuolemaa ja jälkimmäinen on sairastunut.
Useat sanomalehdet ovat ottaneet kantaa Persignyn puheeseen ja yrittäneet osoittaa sen epäjohdonmukaisuuksia. Taitavimmin tässä onnistuttiin La Presse -lehdessä, jossa Émile de Girardin julkaisi muutaman arvon herttualle osoitetun ”lettre d’un mort” -kirjoituksen. Girardin on nyttemmin saanut sanoa lehdelleen hyvästit. La Pressen lakkauttaminen oli jo jokseenkin ilmassa sen saatua kaksi ”varoitusta” valtaistuinpuheen arvostelemisesta. Osakkeidenomistajien enemmistö näyttää pelänneen, että edellä mainitut negatiiviset arviot kirjoittanut herra Clément Duvernois johdattaisi lehden jatkossa vielä vaarallisemmille vesille ja halusivat lehden omaksuvan varovaisemman linjan. Osakkeenomistajat kääntyivät lisäksi vielä valtioneuvoston puoleen ilmeisesti anoakseen siltä armoa. Émile de Girardinista ei kuitenkaan ollut antautumaan moisella tavalla. Hän on nyt lopullisesti vetäytynyt yli kolmekymmentä vuotta sitten perustamansa lehden toimituksesta. Lehti saa kiittää levinneisyydestään ja nauttimastaan arvostuksesta pitkälti Girardinia. Le Temps -lehden sanoin: yksikään lehtimies ei ole yhtä selkeästi ja usein ”antanut tunnustusta keisarikunnalle, arvoa instituutioille ja puhunut vallankumouksia vastaan” kuin Girardin. Silti hänet on nyt pakotettu vetäytymään ennemmin kuin tinkimään vakaumuksestaan. Girardin julkaisi eilen lehdessään erokirjeensä, joka on herättänyt paljon huomiota. Lehtikioskilla sai tästä kyseisestä La Pressen numerosta oikein tapella. Ihmiset pysähtyivät kaasulyhtyjen alle lukemaan Giradinin kirjettä. Kahviloissa sitä luettiin ääneen. Girardinin ohella erosi toimituksesta kaksi muuta jäsentä: Vermorel ja edellä mainittu Clément Duvernois, joka on viime vuosina ollut lehden luottotoimittaja.
Tätä kirjoittaessani pitää herra Camille Doucet sisäänpääsypuhettaan Ranskan akatemiassa, johon hänet kutsuttiin jäseneksi Alfred de Vignyltä tyhjäksi jääneelle paikalle. Tämän juhlatilaisuuden kaikki paikat varattiin jo kuukausi sitten, joten en päässyt ihastelemaan akatemian neljääkymmentä elinikäistä jäsentä. Puhe sen sijaan lienee jo tänään luettavissa sanomalehdistä.