Pariserlif.
III.
(Forts. och slut från n:o 68.)
Lemna vi engång den politiska pressens svåra och ”smala väg” så mötas vi på de såkallade litterära tidningarnes gebit af en yppig och frodig mångfald, utan like annorstädes i verlden. Äfven den flygtigaste öfversigt af denna del af pariserpressen blefve för vidlyftig och tröttsam för Dagbladets läsare. Dessa lättfotade blad, som alla snarare äro till för nöjet än för nyttan, veta ej af några fjettrande band, de betala ej skatter, de erhålla ej varningar af inrikesministorn, – är det då att undra på om deras antal är stort och ännu dagligen tillvexer?
De anmärkningsvärdaste bland dessa tidningar äro L’Evénement och Le Petit Journal. Den förra föddes i förliden Oktober månad. Dess egare och hufvudredaktör är hr de Willemessant, som redan länge befattat sig med den lätta publicistiken, oaktadt han skall vara millionär. Han har lyckats vid sin tidning fåsta flera talangfulla yngre bellettrister och serverar sålunda dagligen rätt nätta och trefliga notiser från pariserlifvet, isynnerhet alla ”evenemanger”, causerier om ditt och datt, en och annan lättsmält litterär artikel, men fram förallt de utsöktaste redogörelser från saongslifvet, d. ä.det är beskrifningen om toiletter, om antalet gäster, hvilken artist som sjöng, hvad hon fick betaldt o. s. v. Med ett ord den finaste chronique scandaleuse man gerna kan önska sig. Och att sådan lecture är omtyckt, framgår deraf att l’Evenement redan afsätter inemot hundratusen exemplar om dagen.
Le petit Journal är nu tre år gammal. Den kostar blott hälften så mycket som den förenämnda, eller en sous
1 sou = 5 centimes = 1/20 franc. Tryck och papper äro eländiga, formatet litet, såsom namnet antyder. Om L’Evenement söker sin publik i budoirerna och i allmänhet bland ”fint folk”, så vänder sig Petit Journal deremot till massorna Och den har gjort det med den framgång, att den nu är den mest lästa tidning på jorden. Ty Times och New-York Herald trycker om året, den förra 24, den senare 58 millioner exemplar, men Petit Journal trycker redan öfver 110 millioner exemplar om året eller öfver 300 000 om dagen. Denna enorma spridning borde väl vara motiverad deraf att bladet är utmärkt väl redigeradt. Detta är dock svårt att medgifva. Tvertom vore man frestad att förklara Le Petit Journal för ett ganska dåligt blad. Det uppehålles förnamligast af pseudonymen Thimothée Trimm (Léo Lespès). Han är en författare med ganska ytliga insigter och principer, men har en sa lätt och produktiv penna, att han alltsedan bladets uppkomst dagligen försett det med en artikel eller rättare sagdt ett causerie, stundom rätt roligt och humoristiskt, men ofta platt och torftigt. Att fylla bladet föröfrigt är ej svårt, tack vare pariserlifvets rikedomar på nyheter och händelser af alla slag. Men då bladet hufvudsakligen läses af mindre bildadt folk, borde det väl äfven söka vara instruktivt. Detta är dock sallan eller aldrig fallet. Herrar Millaud och Trimm torde känna sin publik. Deras tidning är en penningespekulation. Publiken vill roas. Nåväl de roa den – och inkassera 5 och en half milloner francs om året brutto.
Men att roa och att endast roa sig sjelf och andra verkar i längden demoraliserande. Jagten efter pikanta notiser förer lätteligen in på slipprigheternas område. Oförmärkt blir le demi-monde fältet för kronikörernas berättelser, och dessa bedröfliga skönheter, hvilkas ära är penningen och hvilkas dygder äro siden och juveler, skildras och tecknas på ett sätt, som omgifver dem med ett intresse hvilket de i sin eländighet aldrig förtjent, men som förvrider åsigterna hos mången läsarinna och läsare. – I tendenser af antydd art eger pressen emellertid fullkomlig frihet, utan kontroll och utan varningar.
Le Petit Journal och andra likartade blads läsarekrets blefve dock säkerligen ej mindre utan snarare större, om de äfven finge behandla samhällets allmänne angelägenheter. Men i sådana farliga ämnen är det de ”ostämplade” bladen strängeligen och vid vid vite förbjudet att yttra ett ord. Att få skrifva i politiska och nationalekonomiska frågor är, som sagdt, ett privilegium som måste betalas dyrt. Man klagar här ofta öfver massornas, egentligen landfolkets, låga bildningsgrad och liknöjdhet för intellektuel förkofran. Men man vill ej afhjelpa en af orsakerna härtill, den att, tillföljd af den gällande presslagen, mängden af folket icke blir berörd af den offentliga diskussionen om dess vigtigaste intressen, hvilken säkerligen skulle hos dem väcka mera håg för upplysning, så nödvändig äfven för en sjelfständigare utöfning af de hvarje myndig fransman tillförsäkrade politiska rättigheter. Nekas kan visserligen icke, att den politiska pressen, frigjord från sina band, kunde, om elementerna dertill vore starkare, blifva ett farligt vapen i den revolutionära agitationens hand, och att derföre regeringsklokhet, för att ej säga sjelfbevarelseinstinkten, motiverat det nuvarande repressiva systemet. Men naturligt är det jemväl, att det liberala partiet icke kan godkänna detta motiv. Om den nuvarande styrelsen vore så svag, att den skulle falla genom det fria ordets bruk eller missbruk, så hade den ingen ”raison d’être.” Men en sådan svaghet finnes icke. Dels har den i många afseenden skickliga administration, som det andra kejsaredömet utvecklat, förökat dess anhängare, dels ha qvarlefvorna af legitimist- och orleanistpartierna mer och mer trädt i skuggan, – och äfven republikanarne synas mer och mer ha adopterat programmet: frihetens utveckling utan revolution. Fruktan för farliga pressagitationer förefaller derföre som en öfverdrifven skuggräddsla. Men om det ej snart löses på banden, kunde klyftan mellan partierna blifva större.
Det vore i allmänhet orättvist att beskylla oppositionspressen för brist på moderation, eller att säga, att denna moderation iakkttages endast för att undgå de farliga varningarne. Detta är en följd af det program, som de liberale för närvarande anse förnuftigt och rätt att följa. Kittslighet, hätskhet, skandal, finner man föga i de stora tidningarne. Deras politiska innehåll har för öfrigt en viss doktrinär karaktär, som i längden blir något tröttande, oaktadt den stora talang de framstående publicisterna utveckla. Orsakerna till denna doktrinära riktning, äro åtminstone till en del de, att så få af den kommunala och öfriga administrationers tillgöranden komma till pressens kunskap och att då den fria församlingsrätten icke existerar, ingen lifligare vexelverkan mellan pressen och samhället kan ega rum. Antydda omständigheter betinga den stora olikheten mellan de franska och de engelska tidningarne, hvilka senare alltid äro likasom lefvande fotografier af dagens lif, medan de förra hufvudsakligen är tendensiösa, demonstrerande, doktrinära. Den nuvarande inrikesministern, La Valette, anses utöfva varnings-makten med mycken hofsamhet. Och äfven händer det någongång att le Conseil d’État, på gjord ansökan, snart nog upphäfver det farliga tillstånd, hvari en tidning befinner sig när den erhållit tvenne ”avertissements.” Den tredje varningen medför nemligen tidningens suspension eller indragning, och enligt lagen är den andra varningen ej preskriberad förrän efter två år. Publicisterna äro dock ej belåtna med att kunna dömas och straffas utan ransakning och försvar, de yrka på totalt upphäfvande af avertissementssystemet samt på jurydomstolar för pressöfverträdelser. Ty de skulle ej heller vilja, såsom fallet nu är med bok- och broschyrförfattare, ställas inför polisdomstol utan jury.
Jag finner att dessaoriginal: dess notiser om pressförhållandena i Paris, oaktadt all sin knapphändighet, redan blifvit så långa att de måste afbrytas. Och dock har jag vidrört endast en obetydlig del af det rika ämnet. Jag hade bordt berätta t. ex. hurusom Emile le Girardin, sedan han kommit i delo med aktionärerna för La Presse, numera tillhandlat sig tidningen La Liberté, der han jemte sina förra medarbetare i La Presse kämpar för de fria idéerna, – med en uppoffring af kanske flera hundra tusen francs, ty ehuru La Liberté’s spridning redan på första veckan efter redaktionsförändringen femdubblats, är dess deficit dock tillsvidare enormt. I sammanhang härmed hade jag kunnat meddela en liten teckning af Girardins brokiga lif, hans mångsidiga verksamhet som politisk personlighet och författare, hans talang att fängsla läsarene, hvarigenom han samlat millioner; hans det oaktadt något vacklande anseende, isynnerhet sedan han i en duell, för inemot tjugu år sedan, dödade den allmänt aktade publicisten Armand Carrel o. s. v. Jag hade bordt redogöra äfven för den så att säga monografiska tidningslitteraturen, för dessa egendomliga blad, som syssla med så speciella ämnen som t. ex. La Toilette des enfants, le Revue des jardins et des champs, le Revue chronométrique, La Lingerie parisienne, le Magasin de meubles, l’Omnibus, le Moniteur des Menuisiers, le Journal du comfort, – des Coiffeurs, – des Fiancés, – des baigneurs (bad-anekdoter), le Voleur (tjuftidning) etc. i oändligheter, af ett innehåll, som redan titlarne antyda. Men genom att fördjupa mig i sådana detaljer skulle jag åstadkommit en diger afhandling, hvilken mina ärade läsarinnor (äfven de som anse pedagogiska föreningens i Helsingfors omtvistade axiom verkligen vara ett axiom) säkerligen skulle frånkänna all rättighet att kallas skizz från pariserlifvet. Och jag är, som synes, af samma åsigt. Men jag tager mig dock friheten i förbigående anmärka att tidningsläsandet är ett så framstående drag i pariserlifvet, att en skildring af pressförhållandena lika litet, äfven af en ytlig ”skizzare” kan underlåtas, som en teckning af teatrarne, om hvilka jag utber mig att framdeles få orda. – Kusken på sin bock, krögaren vid sin disk, kryddkrämerskan vid sina strutar, fleuristen vid sina blommor, alla studera de sin tidning lika ifrigt som statsmannen, bankiren, embetsmannen, klubbmedlemmen, studenten, vaktmästaren. Brokiga läsare, brokig lektyr. Men hvem kan frånkänna detta allmänna tidningsläseri dess stora sociala betydelse.
Paris roar sig äfven under fastan, ehuru på annat sätt än under karnavalen. Härom kunde många piquanta saker berättas. Men sådant är mig för närvarande omöjligt. En packe Dagbladsnumror har nyss anländt, med talrika skildringar af nöden i Finland. Med den beklämda sinnesstämning dessa ängsliga bilder från hemlandet väcka och nära, är det ogörligt att tala eller skrifva om lyxens njutningar, yrande nöjen, glädje och löjen.
Jag vill dock, innan jag slutar, omnämna en anmärkningsvärd festlighet som med nöjenas verld har intet att skaffa, men på sätt och vis sammanhänger med det ämne jag i dag behandlat: Prévost-Paradols intagning i Franska Akademien.
Det var redan den 7 april 1865, Prévost-Paradol blef invald till medlem i akademien i ledigheten efter Ampère. Men hans högtidliga mottagning i de lagerkröntes samfund egde rum först den 8 innevarande månad. Redan fyra timmar förrän dörrarne till festsalen öppnades, begynte publiken samlas i vestibulerna. De förnämaste damer skydde ej att sålunda bida i vinterkylan. Ty man visste att utrymmet i salen skulle bli för litet för de talrika intresserade. Fransmänen älska sin gloire, och ingalunda minst den som litteraturens mästerverk tillvunnit nationen. Deraf den stora vigt som fästes vid den litterära senaten och dess högtider.
Den nye akademikerns tankfulla, allvarliga anlete var något blekt när han inför sina 39 medbröder, nästan alla 20 à 30 år äldre än han, begynte sitt inträdestal, enligt vedertagen ordning en minnesgärd åt hans föregängare. De upphöjda tänkesätt, den ädla, tankedigraoriginal: tankedrigra stil, som tillvunnit honom hans anseende som författare och hans plats i akademien, utmärkte äfven detta tal. Svårt var det dock att icke öfverträffas af Guizot, som besvarade talet och helsade honom välkommen i akademien. Snart åttatioårig, har Guizot dock, jemte sin fulla själskraft, bevarat den raka och högtidliga hållning som gör att han ser stor ut, ehuru han är föga större än den lilla Thiers. De kantiga, stela, stolta anletsdragen imponera ovilkorligt. De äro ett adeqvat uttryck för de själsegenskaper, som betinga hans storhet: man tycker sig kunna läsa i dem den orubbliga fasthet, den omutliga stolthet, de stränga principer, den grundliga lärdom, som gjort honom fruktad men aktad af hans motståndare, beundrad och älskad af hans vänner, ryktbar kring hela verlden både som statsman och författare.
Prévost-Paradol är född 1829. Hans far var bataljonschef, hans mor aktris vid Théatre français. Efter att ha studerat med utmärkt framgång och 1855 vunnit doktorsgraden var han ett år professor i fransk litteratur vid fakulteten i Aix. Mot slutet af år 1856 lemnade han denna befattning för att inträda i Journal des Débats’ redaktion, vid hvilken han, med ett kort afbrott, fortfarande varit fästad. Han är äfven medarbetare i le Courrier du Dimanche, hvilken|2| han genom sin bitande ironi ådragit svåra förföljelser från styrelsens sida. Han eger för öfrigt i hög grad konsten att, der så behöfves, i förtäckta ordalag säga de skarpaste saker. Likväl har han äfven personligen fått lida för sina åsigter. För sin år 1860 utgifna broschyr, ”Les anciens partis” dömdes han till en månads fängelse och 1 000 francs böter. Hans förnämsta litterära arbeten äro: ”Essais de politique et de littérature”, och ”Études sur les moralistes français”. Såväl i dessa skrifter af mera litterär och vetenskaplig natur, som isynnerhet i hela sin publicistiska verksamhet är det frihetens sak han förfäktar. Och att denna de liberala sträfvandenas utmärkta förkämpe af akademien föredragits en Jules Janin och mången annan celeber belesprit, har med glädje helsats som ett bevis att litteraturens högsta domstol icke låter sig sina domslut influeras af de rädda konsiderationer, som nuförtiden så ofta stänga vägen för sådana kärnfulla män som Prévost- Paradol.
L. M.
Pariisilaiselämää
III
Poiketessamme poliittisen lehdistön ”tuskien taipaleelta” vaihteeksi niin kutsutun kirjallisuuslehdistön alueelle, tipahdamme varsinaiseen runsaudensarveen, jollaista ei muualta maailmasta löydykään. Pintaa hipaisevakin katsaus tähän pariisilaislehdistöön osoittautuisi liian suureksi ja raskaslukuiseksi Dagbladetin lukijoille. Näitä kevytmielisiä, ennemmin viihteellisiä kuin yleishyödyllisiä lehtiä eivät mitkään kahleet sido. Ne eivät maksa veroja, saatikka saa varoituksia sisäasiainministeriltä. Onko siis mikään ihme, että niitä on paljon ja joka päivä enemmän?
Näistä lehdistä merkittävimmät ovat L’Événement ja Le Petit Journal. Ensiksi mainittu perustettiin viime lokakuussa. Sen omistaja ja päätoimittaja on herra de Willemessant, joka on jo pitkään toiminut kevyen lehdistön alalla, siitä huolimatta, että sattuu olemaan miljonääri. Hänen on onnistunut kiinnittää lehteensä useita lahjakkaita nuorempia kaunokirjailijoita ja tarjota näin ollen päivittäin varsin somia ja mukavia pariisilaiselämästä ja erityisesti kaikista ”tapahtumista” kertovia pikku-uutisia, niistä ja näistä kertovia pakinoita, yhden jos toisenkin kevyen kirjallisen artikkelin ja ennen kaikkea mitä himotuimpia selontekoja salonkielämästä, eli toisin sanoen kuvauksia juhla-asuista, vieraiden määrästä, laulaneesta taitelijasta ja hänen saamastaan korvauksesta jne. Kyseessä on lyhyesti sanottuna hienoin chronique scandaleuse, eli juorulehti, mitä voisi toivoa. Moisen lukemiston suosiosta kertoo se, että l’Événement’ia painetaan päivittäin lähemmäs sata tuhatta kappaletta.
Le Petit Journal puolestaan on nyt kolme vuotta vanha ja maksaa puolet vähemmän kuin edellä mainittu lehti eli yksi sou
1 sou = 5 centimes = 1/20 franc. Lehden painoasu ja -paperi ovat huonolaatuisia ja formaatti pieni, kuten nimestäkin voi päätellä. Siinä missä l’Événement on suunnattu buduaareihin ja yleisesti ottaen ”hienostolle”, on Le Petit Journalin kohdeyleisönä suuret massat. Kohdeyleisön tavoittamisessa on onnistuttu sen verran hyvin, että lehti on tällä hetkellä maailman luetuin. The Timesia painetaan vuodessa 24 miljoonaa kappaletta ja New York Heraldia 58 miljoonaa, mutta Le Petit Journalia painetaan jo yli 110 miljoonaa kappaletta vuodessa ja yli 300 000 päivässä. Valtaisan levikin luulisi johtuvan lehden laadukkuudesta, mutta siihen johtopäätökseen on vaikea päätyä. Sen sijaan tekisi kovasti mieli todeta Le Petit Journalin olevan varsin kehno lehti. Lehti on ennen kaikkea Thimothée Trimm -pseudonyymin (Leo Lespèsin) varassa. Kyseessä on varsin keskinkertaisilla älynlahjoilla ja moraalisella selkärangalla varustettu, mutta niin sulavasti kirjoittava ja tuottelias kirjoittaja, että hän on lehden perustamisesta lähtien päivittäin tuottanut siihen jonkun artikkelin, tai oikeammin sanottuna silloin tällöin varsin hauskan ja humoristisen, mutta usein latteaksi ja köyhäksi jäävän pakinan. Lehden palstojen täyttäminen ei yleisesti ottaen ole vaikeaa, kiitos pariisilaiselämän vauhdikkuuden, mutta sen soisi kuitenkin pyrkivän myös sivistävyyteen, kun sitä ensi sijassa lukevat vähemmän koulutetut ihmiset. Näin on kuitenkin harvoin, jos koskaan asian laita. Herrat Millaud ja Trimm tuntevat lukijakuntansa hyvin. Heidän lehtensä on käytännössä rahakeinottelua ja lukijat janoavat viihdettä. Noh, viihdykettä he myös saavat – ja pulittavat siitä viiden ja puolen miljoonan frangin vuosittaisen bruttohinnan.
Yksioikoinen keskittyminen itsensä ja muiden viihdyttämiseen näyttää kuitenkin pitkässä juoksussa tärvelevän ihmisen moraalin. Mehukkaita jymyjuttuja jahdatessa lipsutaan helposti itse paheiden polulle. Kuin varkain vakiintuu kronikoitsijoiden kertomusten miljööksi puolimaailma petollisine kaunottarineen, joiden kunnia mitataan rahassa ja hyveellisyys silkissä ja jalokivissä. He saavat kronikoitsijoiden kertomuksista ja kuvauksista osakseen sellaista huomiota, jota eivät inhottavuutensa puolesta koskaan ansaitsisi, mutta joka yhtä kaikki antaa heistä monelle lukijalle vääristyneen kuvan. Moisia suuntauksia eivät kuitenkaan suitsi mitkään säännöt tai varoitukset, vaan lehdistöllä on niiden suhteen täysi vapaus.
Le Petit Journalin ja muiden vastaavien lehtien lukijakunta olisi kuitenkin varmasti vielä suurempi, mikäli niiden olisi sallittua käsitellä myös muita yhteiskunnallisia aiheita. Moisista vaarallisista aiheista sanankin hiiskuminen on kuitenkin ”leimaamattomilta” lehdiltä ankarasti ja sakon uhalla kielletty. Poliittisista ja kansantaloudellisista aiheista kirjoittaminen on, kuten sanottu, etuoikeus, josta on maksettava kallis hinta. Täällä valitellaan usein massojen, eritoten maalaisväestön matalaa koulutustasoa ja välinpitämätöntä suhtautumista itsensä sivistämiseen, mutta erääseen tämän ilmiön syyhyn ei haluta puuttua. Kyse on siitä, että voimassa olevan painolain seurauksena moni kansalainen ei ole kosketuksissa kansakunnan kohtalonkysymyksistä käytävän julkisen keskustelun kanssa. Mikäli tilanne muuttuisi, herättäisi se varmasti pimennossa eläneissä halua itsensä valistamiseen, mikä on ensiarvoisen tärkeää, jotta jokainen täysi-ikäinen ranskalaismies voisi itsenäisemmin toteuttaa hänelle myönnettyjä poliittisia oikeuksia. Kieltämättä lienee mahdollista, että poliittinen lehdistö saattaisi rajoituksista vapautuessaan ja muiden edellytysten vallitessa muuttua vallankumouksellisen lietsonnan vaaralliseksi äänitorveksi ja että nykyisessä tukahduttavassa järjestelmässä onkin kyse vallanpitäjien kaukonäköisyydestä, etten sanoisi jopa luonnollisesta itsesuojeluvaistosta. Yhtä luonnollista on kuitenkin myös se, ettei vapaamielinen puolue voi moista perustelua hyväksyä. Jos nykyjohto on kyllin heikko sortuakseen sananvapaudesta tai sen väärinkäytöstä johtuen, puuttuu siltä siinä tapauksessa ”raison d’être”, eli olemassaolon oikeutus. Niin heikko ei nykyjohto kuitenkaan ole. Tämä johtuu osin toisen keisarikunnan luomasta, monessa mielessä tehokkaasta hallintokoneistosta, joka on vankistanut sen kannatusta ja osin legitimisti- ja orleanistipuolueiden jäänteiden hiipumisesta. Tasavaltalaisetkin näyttävät enenevissä määrin omaksuneen keisarikunnan ohjelman: vapauden kasvattamisen ilman vallankumousta. Uhkakuva vaarallisesti kansaa kiihottavasta lehdistöstä vaikuttaakin siksi yhtä liioitellulta kuin pimeän pelko. Mikäli rajoituksia ei kuitenkaan pian löysätä, uhkaa mielipideleirien välinen kuilu syventyä.
Oppositiolehdistöä ei ainakaan liiallisesta radikaalisuudesta voi syyttää, saatikka siitä, että maltti olisi niille valttia vain vaarallisia varoituksia vältellessä. Sen maltillisuus on seurausta vapaamielisten tahojen toistaiseksi omaksumasta, järkeväksi ja hyväksi katsotusta linjasta. Suurten lehtien kirjoittelussa on harvoin havaittavissa vihastumista, saati skandaalinkäryä. Niiden poliittista linjaa leimaa yleisellä tasolla tietty doktriinisuus tai opillisuus, joka alkaa pidemmässä juoksussa tuntumaan hieman raskaalta riippumatta johtavien lehtimiesten hyvin taitavasta kirjoittamisesta. Tämän opillisen suuntauksen taustalla piilee ainakin osittain se, että lehdistö saa vain vähän tietoa kunnallisen ja muun hallinnon toiminnasta. Lehdistön ja muun yhteiskunnan välinen vuorovaikutus on lisäksi minimaalista kokoontumisvapauden puuttuessa. Vallitsevat olosuhteet selittävät myös ranskalaisten ja englantilaisten sanomalehtien välisen suuren eron. Jälkimmäiset ovat aina kuin eläviä valokuvia yksittäisen päivän tapahtumista ja ensiksi mainitut taas enimmäkseen aatteellisia, mielenosoituksellisia ja opillisia.
Nykyisen sisäasiainministerin, La Valletten, katsotaan antavan lehdistölle varoituksia hyvin harkitusti. Silloin tällöin saattaa käydä niinkin, että le Conseil d’État säädyllisessä ajassa kumoaa anomuksesta sen vaarallisen tilan, johon kaksi ”avertissement’ia”, eli varoitusta saanut lehti joutuu. Kolmannesta varoituksesta seuraa nimittäin lehden lakkauttaminen, joko määräajaksi tai lopullisesti ja toinen varoitus on lain mukaan voimassa kaksi vuotta. Lehtimiehet eivät kuitenkaan tyydy siihen, että heidät voidaan tuomita rikoksesta ja rangaista ilman tutkintaa tai puolustusasianajajaa, vaan vaativat koko avertissements-järjestelmän ja niin ikään painolain rikkomuksia käsittelevien valamiestuomioistuinten täyttä lakkauttamista. Lehtimiehet eivät kuitenkaan toisaalta halua oikeustapauksiaan valamiehistöttömän poliisituomioistuimen käsittelyyn, kuten menetellään kirjojen ja esitteiden kirjoittajien kohdalla.
Huomaan, että nämä huomiot Pariisin lehdistöolosuhteista ovat kaikessa niukkuudessaankin revähtäneet jo niin pitkiksi, että on pakko keskeyttää – siitäkin huolimatta, että olen saanut vain raapaistua tämän runsaan aiheen pintaa. Minun olisi pitänyt kertoa esim. Émile de Girardinista, joka ajauduttuaan törmäyskurssille La Pressen osakkeenomistajien kanssa osti itselleen La Libertén, jossa hän yhdessä La Pressen kollegoidensa kanssa jatkaa taistelua vapaamielisyyden puolesta, tosin mahdollisesti useiden satojen tuhansien frangien hinnalla, sillä vaikka La Libertén levikki viisinkertaistui jo toimitusvaihdosta seuraavalla viikolla, on sen alijäämä toistaiseksi edelleen valtava. Olisin mainitussa yhteydessä voinut myös tehdä pienen katsauksen Girardinin vauhdikkaaseen elämään, hänen monipuoliseen toimintaansa poliitikkona ja kirjailijana, hänen kykyynsä vangita lukijoiden huomio, josta hän on tienannut miljoonia, hänen tästä huolimatta jokseenkin kolhiintuneesta maineestaan johtuen siitä, että hän lähemmäs kaksikymmentä vuotta sitten surmasi kaksintaistelussa yleistä arvonantoa nauttineen lehtimiehen, Armand Carrelin jne. Minun olisi pitänyt niin ikään esitellä niin kutsuttua monografista lehdistöä ja sen omalaatuisia, erityisiin aiheisiin keskittyviä lehtiä, kuten esim. La Toilette des enfants, Le Revue des jardins et des champs, Le Revue chronométrique, La Lingerie parisienne, Le Magasin de meubles, l’Omnibus, le Moniteur des Menuisiers, le Journal du comfort, le Journal des Coiffeurs, le Journal des Fiancés, le Journal des baigneurs (kylpylätarinoita), le Voleur (varaslehti) yms. Näiden lehtien nimien viittaamiin aiheisiin keskittyvien lehtien lista on loputon. Moisiin yksityiskohtiin syventyminen tuottaisi kuitenkin sen verran raskaan tutkielman, että kunnioitetut naispuoliset lukijani (mukaan lukien ne, jotka katsovat Helsingin pedagogisen yhdistyksen kiistanalaisen aksiooman todellakin olevan itsestäänselvyys) eivät katsoisi kenelläkään olevan mitään oikeutta kutsua sitä ”muistiinpanoksi pariisilaiselämästä”. Minäkin olen, kuten näette, samalla kannalla, joskin pidätän itselleni vapauden ohimennen huomauttaa sanomalehtien lukemisen olevan niin keskeinen piirre pariisilaiselämässä, että pientä, edes pintapuolisen hahmottelevaa katsausta lehdistöolosuhteisiin voitaneen katsoa sormien lävitse, kuten menetellään kirjoittajan pysähtyessä vaikkapa kuvailemaan teattereita, joista pyydänkin seuraavaksi luvan saada sanoa muutaman sanan. Kaikki kuskeista vetojuhtiensa päällä ravintoloitsijoihin tiskiensä äärellä, maustekauppiaisiin maustetuuttiensa vierellä ja floristeihin kukkiensa parissa tutkiskelivat lehtiään yhtä innokkaasti kuin valtiomiehet, pankkiirit, virkamiehet, klubien jäsenet, ylioppilaat ja vahtimestarit konsanaan. Kirjavaa on niin lukijakunta kuin lukemistokin. Kuka voisikaan kiistää tämän yleismaailmallisen lehtien lukemisen yhteiskunnallista merkittävyyttä?
Pariisissa hauskuutellaan paastonkin aikana, joskin eri tavalla kuin karnevaalin aikaan, ja tästä voisikin tehdä joitain piikikkäitä huomioita. Siihen ei minulla kuitenkaan toistaiseksi ole hupia, sillä minulle on saapunut pakkauksellinen Dagbladetin numeroita täynnä uutisia Suomessa vallitsevasta hädästä. Näiden huolestuttavien kotimaanuutisten aikaansaaman alakulon hallitessa mielialaa on mahdotonta puhua tai kirjoittaa ylellisyyden nautinnoista, viihteen hurmiosta, ilosta tai hymyistä.
Haluan kuitenkin ennen lopettamista mainita eräästä merkittävästä juhlatapahtumasta, jolla ei ole mitään tekemistä viihdemaailman kanssa, mutta joka tavallaan liittyy tänään käsittelemääni aiheeseen: Prévost-Paradolin nousu Ranskan akatemiaan.
Prévost-Paradol valittiin akatemiaan oikeastaan jo huhtikuun 7. päivänä 1865 täyttämään Ampèrelta tyhjäksi jäänyt paikka, mutta hänen juhlallinen astumisensa laakerinlehdin kruunattujen seuraan tapahtui vasta kuluvan kuukauden 8. päivänä. Yleisöä kerääntyä eteishalliin jo neljä tuntia ennen juhlasalin ovien avautumista. Jopa hienoimmat rouvashenkilöt odottivat siis talven kylmyydessä, koska yleisessä tiedossa oli, ettei juhlasalissa olisi tilaa kaikille tilaisuudesta kiinnostuneille. Ranskalaiset rakastavat ”gloirea”, kunniaa, eivätkä vähiten sitä sorttia, jota kansakunta on saanut osakseen tuottamillaan kirjallisuuden mestariteoksilla. Tällä selittyy oppineiden vanhempain neuvostolle ja sen juhlallisuuksille annettu suuri painoarvo.
Akatemian uuden jäsenen mietteliäät ja vakavat kasvot näyttivät jokseenkin kalvakoilta hänen aloittaessaan sisäänpääsypuheensa pitämisen 39 kollegansa edessä. Kollegoista lähes jokainen on häntä 20–30 vuotta vanhempi. Sisäänpääsypuhe oli vakiintuneen käytännön mukaisesti osoitettu uuden jäsenen edesmenneelle edeltäjälle. Tätäkin puhetta leimasivat se mielen ylevyys ja ilmaisutyylin syvällisyys, joilla pitäjä on niittänyt maineensa kirjailijana ja paikkansa akatemiassa. Vielä tätäkin puhetta hienommaksi taisi kuitenkin osoittautua Guizot’n vastauspuheenvuoro, jossa Prévost-Paradol toivotettiin tervetulleeksi akatemiaan. Lähes kahdeksankymmentävuotiaana Guizot on edelleen paitsi täysissä sielunvoimissa, myös olemukseltaan suoraselkäinen ja arvokas, mikä saa hänet vaikuttamaan suurikokoiselta siitäkin huolimatta, että hän on hädin tuskin pikkuista Thiersiä pidempi. Hänen kulmikkaat, jäykät kasvonpiirteensä tekevät kaikkiin vaikutuksen. Ne kuvastavat täydellisesti niitä luonteenpiirteitä, jotka tekevät Guizot’sta suurmiehen. Niiden sanotaan heijastavan luonteen lujuutta, lahjomattomuutta, tiukkaa periaatteellisuutta ja syvällistä oppineisuutta, joiden ansiosta vastustajat häntä pelkäävät ja kunnioittavat, ystävät ihailevat ja rakastavat ja koko maailma hänet tuntee niin valtiomiehenä kuin kirjailijana.
Prévost-Paradol on syntynyt vuonna 1829. Hänen isänsä johti pataljoonaa ja äitinsä näytteli Théâtre françaisessa. Opiskeltuaan erinomaisen menestyksekkäästi ja saatuaan vuonna 1855 tohtorin arvon toimi hän vuoden ajan ranskalaisen kirjallisuuden professorina Aix’n yliopistossa. Hän lähti tästä virasta vuoden 1856 loppupuolella ja nousi Journal des Débats -lehden toimitukseen, jossa hän on yhtä lyhyttä keskeytystä lukuun ottamatta jatkanut tähän päivään saakka. Hän on mukana myös le Courrier du Dimanche -lehdessä, jossa hän on purevan ironisen kirjoitustyylinsä vuoksi joutunut lehden hallituksen silmätikuksi. Prévost-Paradol hallitsee suvereenisti murskakritiikin peitellysti antamisen konstin sen ollessa tarpeen. Hän on myös saanut henkilökohtaisesti kärsiä näkemyksistään. Hänet tuomittiin vuonna 1860 ilmestyneestä kirjoituksestaan nimeltä ”Les anciens partis” kuukaudeksi vankilaan ja 1 000 frangin sakkoihin. Hänen tunnetuimmat kirjalliset teoksensa ovat ”Essaies de politique et de littérature” ja ”Études sur les moralistes français”. Kuten kaikissa julkaisuissaan, puhuu hän myös näissä enemmänkin kirjallisissa ja tieteellisissä teoksissa vapauden puolesta. Se, että akatemia halusi jäsenekseen ennemmin Prévost-Paradolin kaltaisen vapaamielisyyden aatteen ansioituneen puolestapuhujan kuin Jules Janinin tai monen muun nimekkään kaunosielun, on otettu riemulla vastaan ja tulkittu osoituksena siitä, ettei tämä kirjallisuuspiirien korkein tuomioistuin ole antautumassa sen saman pelon edessä, joka nykyään niin usein sulkee ovet Prévost-Paradolin kaltaisilta tehokkailta miehiltä.