Matka Kölnistä Pariisiin ei totisesti ole mukava. Vaunuosastoihin päästään istumaan iltakymmeneltä. Pikajuna kolistelee eteenpäin riskaabelilla nopeudella ja yön pimeys peittää ohi kiitävät maisemat ääriviivoja myöten alleen. Ainoastaan Belgiassa näkyvät silloin tällöin vallonien ahjojen lepattavat lieskat. Nukkuminen on hyvin vaikeaa, sillä kovassa käytössä oleva rautatie on varsin epätasainen ja juna nykii ja heittelehtii sinne tänne kilisten ja kolisten. Lopulta pimeys väistyy päivänvalon tieltä – ainakin sen verran kuin marraskuinen aamu antaa myötä. Ranskan lakeudet tulevat näkyviin kauniine kirkkoineen, komeine maatiloineen, suorine kujineen, siisteine lehtoineen, koreine ja vielä varsin vehreine niittyineen. Kello kymmenen maissa alkaa rakennuksia näkyä entistä enemmän ja pian sen jälkeen haahuillaan rautatievaihteiden muodostamassa mitä monimutkaisimmassa kiskolabyrintissa, kunnes junan pilli lopulta kaikuu ”Gare du Nordin” valtavissa halleissa.
Olemme siis saapuneet Pariisiin! Hetken päästä teemme näyttävän sisääntulon maailmankaupunkiin verkkaisen löntystellen kulkevalla fiakkerilla mahtipontisia bulevardeja pitkin.
Kukapa ei olisi tätä hetkeä odottanut ja kokenut sydämensä pamppailevan ihastuksesta pelkästä ajatuksesta!
Todellisuus ei kuitenkaan aina pysty vastaamaan mielikuvien viehätykseen, eikä Pariisi marraskuun sateessa nyt niin ylitsevuotavaisen ihastuttava ole. Aloittaessa täällä sateenvarjon kanssa tutkimusmatkansa macadamiasörsseliä muistuttavan asfaltin päällä liukastellen, vaihtuu uutuuden viehätys nopeasti ankeaksi arkisuudeksi. Niin paljon kuin Pariisista luuleekin etukäteen tietävänsä sanomalehtien, kirjojen, kirjeiden ja turistien kertomusten pohjalta, ei aluksi voi olla tuntematta oloaan epämukavaksi hulinan ja outojen uusien ilmiöiden keskellä – erityisesti jos, kuten jo mainitsinkin, joka matkaajaa seuraava koiranilma vielä asettuu joka suhteessa vastahankaan.
Tylsänharmaa mieliala ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä pian koitti päivä, jolloin taivas oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat kuivia. Oli ikään kuin maailmankaupunki kylpisi ilossa ja mielihyvässä. Nyt saattoi alkaa nauttimaan pariisilaiselämästä ja ulottaa tutkimusretkensä joka kolkkaan mitä kutkuttavimman uteliaisuuden vallitessa.
Vaikka Pariisin reissulle olisikin mitä erityisin tarkoitusperä, on ensimmäiset päivät tai viikot siitä huolimatta vietettävä vain käyskennellen. Tiedättehän toki, mitä käyskentelyllä tarkoitetaan? Kyse on kuljeskelemisesta ”suu ammollaan” ihmetellen sinne tänne, vierailuista niin merkittävissä kuin merkityksettömissä, niin uusissa kuin vanhoissa kohteissa sen kummemmin märehtimättä. Antaa vain jalkojen viedä samalla kuin alati vaihtuvat nähtävyydet joko iskevät tai eivät iske silmään. Paussia käyskentelystä pitäessä huomaa sitten epäilemättä, että mieleen on jäänyt monenmoisia muistikuvia ja aiheita nautinnon kera pohdittaviksi.
Käyskentely on pariisilaisten suosikkiharrastus, eikä sitä ole mahdollista harjoittaa muissa kaupungissa yhtä tyylikkäästi kuin täällä. Jokainen vieras oppii täällä ensitöikseen käyskentelemään saattaakseen perehdytyksensä alulle. Perehdytystä taas tarvitaan ennen kuin on mahdollista elää täällä asianmukaisesti, eli pariisilaisten enemmistön tavoin työtä tehden.
Baedekerin maailmankuulut oppaat ovat erinomaisia kirjoja, mutta piinkovan pedanttinen tai suorastaan sairaalloisen utelias englantilainen turisti saa olla halutakseen ja kyetäkseen tarkastella maailmaa oppaan ohjeiden mukaisesti luku luvulta, kuin Eukleideen geometriaa pänttäävät koulupojat konsanaan. Systemaattisesta ”turismista” on tullut ammatti, jota emme halua kokeilla. Ehei, Pariisi sentään on nähtävä ja tutkisteltava sillä vapautuneella tyylillä, joka niin kuvaa itse kaupungin elämää. Antakaamme sattuman toimia oppaanamme Baedekerin sijasta. Sattuma sopii hyvin niille, joilla on hieman enemmän aikaa kulutettavanaan ja jotka eivät halua vain nähdä, vaan myös kuulla. Se sopii heille, jotka eivät halua vain hahmottaa pintapuolisesti tai – kuten tavataan sanoa – ”pelkkiä ulkokuoria”, vaan haluavat päästä pintaa syvemmälle käsiksi niihin mielipiteisiin, aatteisiin, tunteisiin ja kiistoihin, jotka ovat tämän levottoman ajan vaihtelevien käänteiden takana. Näiden yhteiskuntaelämän pulssilyöntien paikantamisesta on kiinni myös perehdytyksen valmistuminen. Ilman sitä on vain itseään viihdyttävä turisti, joka vie kotiinsa kuvia rakennuksista, kaduista, bulevardeista, näyttelyistä, kahviloista ja hienoista asuista – muttei paljoa muuta.
Harmikseni huomaan, etten ole tähän asti kirjoittamassani sanonut oikeastaan mitään. Pitäkäämme edeltävää tekstiä eräänlaisen pienen, pariisilaiselämästä kertovien lyhyiden kirjoitusten sarjan johdantona. Tekstistä selviää samalla, miksi kirjoitussarja alkaa vasta tammikuun lopussa, vaikka kirjoittaja saapui Pariisiin jo marraskuussa.
Älkää vain missään nimessä odottako näiltä kirjoituksilta mitään järjestelmällistä etenemistapaa. Aloittakaamme ja jatkakaamme juuri niin kuin meille nyt sattuu sopimaan ja mikäli kirjoituksista sen seurauksena tulee jokseenkin toisistaan irrallisia, antakaamme moinen anteeksi – se vasta pariisilaista onkin. Täältä löytyy joka sanomalehdestä ”pakinoiksi” kutsuttuja tekstejä, jotka sisältävät kertomuksia ja pohdintoja, jotka eivät sen kummemmin liity toisiinsa, mutta ovat siitä huolimatta mukavia ja henkeviä. Viimeksi mainittua ominaisuutta en voi luvata omien kirjoitusteni kuvastavan, mutta tajunnanvirta sentään on taattua, mistä pääseekin jo vähän pariisilaispakinan makuun.
”Näitkö sinä Napoleonin?” kysytään usein ystäviltä heidän palatessaan matkalta Pariisiin. Kaikki eivät kykene vastaamaan myönteisesti. Itselleni on käynyt tuuri, sillä olen nähnyt ranskalaisten keisarin jo useampaan otteeseen. Eräänä päivänä joulukuun puolivälissä kävellessämme muutaman maanmiehemme kanssa Louvren puutarhoissa näimme suuren ihmisjoukon katselemassa Tuileries’n palatsin edustalla sijaitsevaa aukiota. Vaunu toisensa perään kiisi sisään kiihtyvällä tahdilla. Kyseessä olivat keisarilliset matkatavarat ja palvelusväki. ”L’Empereur va venir” kuului ihmisten suista. Tavallinen liikenne pysähtyi Rivolinkadulla muutamaksi minuutiksi poliisin määräyksestä ja sitten saapuikin keisarillinen kulkue alkaen santarmeista ja cent-garde-ratsusotilaista ja jatkuen muutamilla yksinkertaisilla, mutta kauniilla avovaunuilla. Ensimmäisessä vaunussa istuivat Napoleon ja Eugenie ja toisessa nuori prinssi kotiopettajansa kanssa. Keisariperhe oli palaamassa Compiègnen palatsista, jossa keisari oli muutaman viikon ajan pitänyt taukoa raskaista työtehtävistään ja omistautunut metsästyksen jalolle taidolle sellaisella menestyksellä, että useampi tuhat suurpetoa – osittain lintuja – oli kaatunut keisarin ja tämän ”kutsuvieraiden” urhoollisiin laukauksiin. Mitä Napoleonin ulkonäköön tulee, oletetaan hänen kiehtovista kasvoistaan paistavan tietty tunnekylmyys ja varautuneisuus. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita, ainakaan tällä kertaa. Rautaisesta tahdostaan ja salamyhkäisistä suunnitelmistaan tunnettu keisari vaikutti päinvastoin hyväntuulisen joviaalilta. Hänen puolisonsa on yhä neljänkymmenen vuoden iässäkin tavattoman kaunis nainen ja kymmenvuotias poikakin näytti oikein vilkkaalta ja mukavalta tapaukselta nyökytellessään seisten vaunustaan ulos. Jos kuvittelee, että Rivolinkadulla raikuivat tuona hetkenä hurraahuudot, erehdytte. Kadulla vallitsi sen sijaan ”kunnioittava” hiljaisuus. Useimmat herrasmiehet vastasivat keisarin kohteliaisiin tervehdyksiin nostamalla hattujaan, mutta siinä kaikki. Kulkueen kuljettua ohi palasi liikenne kadulla silmänräpäyksessä tavanomaiseen tilaansa. Olen sittemmin nähnyt Napoleonin suurella oopperatalolla, jossa hän osoitti suosiotaan eräälle varsin keskinkertaiselle baletille nimeltä ”Le Roi d’Yvetot”, jonka oli säveltänyt Massan markiisi, eräs hovin nuorista leijonista. Keisari näytti tälläkin kertaa varsin näyttävältä. Keisarinnan tapasimme eräänä päivänä toistamiseen Boulognen metsässä. Hän istui hienossa vaunussa, jossa oli koristeellinen neljän hevosen valjakko. Ajurit ja lakeijatkin komeilivat hienoissa asuissa. Keisarinnalla oli yllään musta asu belgialaisten kuningas Leopold I:n kuoleman johdosta, mikä korosti entisestään hänen elegantteja, kalpeita piirteitään.
Pariisilaiselämää
I
Tammikuun 30. päivänä 1866
Matka Kölnistä Pariisiin ei totisesti ole mukava. Vaunuosastoihin päästään istumaan iltakymmeneltä. Pikajuna kolistelee eteenpäin riskaabelilla nopeudella ja yön pimeys peittää ohi kiitävät maisemat ääriviivoja myöten alleen. Ainoastaan Belgiassa näkyvät silloin tällöin vallonien ahjojen lepattavat lieskat. Nukkuminen on hyvin vaikeaa, sillä kovassa käytössä oleva rautatie on varsin epätasainen ja juna nykii ja heittelehtii sinne tänne kilisten ja kolisten. Lopulta pimeys väistyy päivänvalon tieltä – ainakin sen verran kuin marraskuinen aamu antaa myötä. Ranskan lakeudet tulevat näkyviin kauniine kirkkoineen, komeine maatiloineen, suorine kujineen, siisteine lehtoineen, koreine ja vielä varsin vehreine niittyineen. Kello kymmenen maissa alkaa rakennuksia näkyä entistä enemmän ja pian sen jälkeen haahuillaan rautatievaihteiden muodostamassa mitä monimutkaisimmassa kiskolabyrintissa, kunnes junan pilli lopulta kaikuu ”Gare du Nordin” valtavissa halleissa.
Olemme siis saapuneet Pariisiin! Hetken päästä teemme näyttävän sisääntulon maailmankaupunkiin verkkaisen löntystellen kulkevalla fiakkerilla mahtipontisia bulevardeja pitkin.
Kukapa ei olisi tätä hetkeä odottanut ja kokenut sydämensä pamppailevan ihastuksesta pelkästä ajatuksesta!
Todellisuus ei kuitenkaan aina pysty vastaamaan mielikuvien viehätykseen, eikä Pariisi marraskuun sateessa nyt niin ylitsevuotavaisen ihastuttava ole. Aloittaessa täällä sateenvarjon kanssa tutkimusmatkansa macadamiasörsseliä muistuttavan asfaltin päällä liukastellen, vaihtuu uutuuden viehätys nopeasti ankeaksi arkisuudeksi. Niin paljon kuin Pariisista luuleekin etukäteen tietävänsä sanomalehtien, kirjojen, kirjeiden ja turistien kertomusten pohjalta, ei aluksi voi olla tuntematta oloaan epämukavaksi hulinan ja outojen uusien ilmiöiden keskellä – erityisesti jos, kuten jo mainitsinkin, joka matkaajaa seuraava koiranilma vielä asettuu joka suhteessa vastahankaan.
Tylsänharmaa mieliala ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä pian koitti päivä, jolloin taivas oli kirkas, aurinko paistoi ja kadut olivat kuivia. Oli ikään kuin maailmankaupunki kylpisi ilossa ja mielihyvässä. Nyt saattoi alkaa nauttimaan pariisilaiselämästä ja ulottaa tutkimusretkensä joka kolkkaan mitä kutkuttavimman uteliaisuuden vallitessa.
Vaikka Pariisin reissulle olisikin mitä erityisin tarkoitusperä, on ensimmäiset päivät tai viikot siitä huolimatta vietettävä vain käyskennellen. Tiedättehän toki, mitä käyskentelyllä tarkoitetaan? Kyse on kuljeskelemisesta ”suu ammollaan” ihmetellen sinne tänne, vierailuista niin merkittävissä kuin merkityksettömissä, niin uusissa kuin vanhoissa kohteissa sen kummemmin märehtimättä. Antaa vain jalkojen viedä samalla kuin alati vaihtuvat nähtävyydet joko iskevät tai eivät iske silmään. Paussia käyskentelystä pitäessä huomaa sitten epäilemättä, että mieleen on jäänyt monenmoisia muistikuvia ja aiheita nautinnon kera pohdittaviksi.
Käyskentely on pariisilaisten suosikkiharrastus, eikä sitä ole mahdollista harjoittaa muissa kaupungissa yhtä tyylikkäästi kuin täällä. Jokainen vieras oppii täällä ensitöikseen käyskentelemään saattaakseen perehdytyksensä alulle. Perehdytystä taas tarvitaan ennen kuin on mahdollista elää täällä asianmukaisesti, eli pariisilaisten enemmistön tavoin työtä tehden.
Baedekerin maailmankuulut oppaat ovat erinomaisia kirjoja, mutta piinkovan pedanttinen tai suorastaan sairaalloisen utelias englantilainen turisti saa olla halutakseen ja kyetäkseen tarkastella maailmaa oppaan ohjeiden mukaisesti luku luvulta, kuin Eukleideen geometriaa pänttäävät koulupojat konsanaan. Systemaattisesta ”turismista” on tullut ammatti, jota emme halua kokeilla. Ehei, Pariisi sentään on nähtävä ja tutkisteltava sillä vapautuneella tyylillä, joka niin kuvaa itse kaupungin elämää. Antakaamme sattuman toimia oppaanamme Baedekerin sijasta. Sattuma sopii hyvin niille, joilla on hieman enemmän aikaa kulutettavanaan ja jotka eivät halua vain nähdä, vaan myös kuulla. Se sopii heille, jotka eivät halua vain hahmottaa pintapuolisesti tai – kuten tavataan sanoa – ”pelkkiä ulkokuoria”, vaan haluavat päästä pintaa syvemmälle käsiksi niihin mielipiteisiin, aatteisiin, tunteisiin ja kiistoihin, jotka ovat tämän levottoman ajan vaihtelevien käänteiden takana. Näiden yhteiskuntaelämän pulssilyöntien paikantamisesta on kiinni myös perehdytyksen valmistuminen. Ilman sitä on vain itseään viihdyttävä turisti, joka vie kotiinsa kuvia rakennuksista, kaduista, bulevardeista, näyttelyistä, kahviloista ja hienoista asuista – muttei paljoa muuta.
Harmikseni huomaan, etten ole tähän asti kirjoittamassani sanonut oikeastaan mitään. Pitäkäämme edeltävää tekstiä eräänlaisen pienen, pariisilaiselämästä kertovien lyhyiden kirjoitusten sarjan johdantona. Tekstistä selviää samalla, miksi kirjoitussarja alkaa vasta tammikuun lopussa, vaikka kirjoittaja saapui Pariisiin jo marraskuussa.
Älkää vain missään nimessä odottako näiltä kirjoituksilta mitään järjestelmällistä etenemistapaa. Aloittakaamme ja jatkakaamme juuri niin kuin meille nyt sattuu sopimaan ja mikäli kirjoituksista sen seurauksena tulee jokseenkin toisistaan irrallisia, antakaamme moinen anteeksi – se vasta pariisilaista onkin. Täältä löytyy joka sanomalehdestä ”pakinoiksi” kutsuttuja tekstejä, jotka sisältävät kertomuksia ja pohdintoja, jotka eivät sen kummemmin liity toisiinsa, mutta ovat siitä huolimatta mukavia ja henkeviä. Viimeksi mainittua ominaisuutta en voi luvata omien kirjoitusteni kuvastavan, mutta tajunnanvirta sentään on taattua, mistä pääseekin jo vähän pariisilaispakinan makuun.
”Näitkö sinä Napoleonin?” kysytään usein ystäviltä heidän palatessaan matkalta Pariisiin. Kaikki eivät kykene vastaamaan myönteisesti. Itselleni on käynyt tuuri, sillä olen nähnyt ranskalaisten keisarin jo useampaan otteeseen. Eräänä päivänä joulukuun puolivälissä kävellessämme muutaman maanmiehemme kanssa Louvren puutarhoissa näimme suuren ihmisjoukon katselemassa Tuileries’n palatsin edustalla sijaitsevaa aukiota. Vaunu toisensa perään kiisi sisään kiihtyvällä tahdilla. Kyseessä olivat keisarilliset matkatavarat ja palvelusväki. ”L’Empereur va venir” kuului ihmisten suista. Tavallinen liikenne pysähtyi Rivolinkadulla muutamaksi minuutiksi poliisin määräyksestä ja sitten saapuikin keisarillinen kulkue alkaen santarmeista ja cent-garde-ratsusotilaista ja jatkuen muutamilla yksinkertaisilla, mutta kauniilla avovaunuilla. Ensimmäisessä vaunussa istuivat Napoleon ja Eugenie ja toisessa nuori prinssi kotiopettajansa kanssa. Keisariperhe oli palaamassa Compiègnen palatsista, jossa keisari oli muutaman viikon ajan pitänyt taukoa raskaista työtehtävistään ja omistautunut metsästyksen jalolle taidolle sellaisella menestyksellä, että useampi tuhat suurpetoa – osittain lintuja – oli kaatunut keisarin ja tämän ”kutsuvieraiden” urhoollisiin laukauksiin. Mitä Napoleonin ulkonäköön tulee, oletetaan hänen kiehtovista kasvoistaan paistavan tietty tunnekylmyys ja varautuneisuus. Näin ei kuitenkaan ollut asian laita, ainakaan tällä kertaa. Rautaisesta tahdostaan ja salamyhkäisistä suunnitelmistaan tunnettu keisari vaikutti päinvastoin hyväntuulisen joviaalilta. Hänen puolisonsa on yhä neljänkymmenen vuoden iässäkin tavattoman kaunis nainen ja kymmenvuotias poikakin näytti oikein vilkkaalta ja mukavalta tapaukselta nyökytellessään seisten vaunustaan ulos. Jos kuvittelee, että Rivolinkadulla raikuivat tuona hetkenä hurraahuudot, erehdytte. Kadulla vallitsi sen sijaan ”kunnioittava” hiljaisuus. Useimmat herrasmiehet vastasivat keisarin kohteliaisiin tervehdyksiin nostamalla hattujaan, mutta siinä kaikki. Kulkueen kuljettua ohi palasi liikenne kadulla silmänräpäyksessä tavanomaiseen tilaansa. Olen sittemmin nähnyt Napoleonin suurella oopperatalolla, jossa hän osoitti suosiotaan eräälle varsin keskinkertaiselle baletille nimeltä ”Le Roi d’Yvetot”, jonka oli säveltänyt Massan markiisi, eräs hovin nuorista leijonista. Keisari näytti tälläkin kertaa varsin näyttävältä. Keisarinnan tapasimme eräänä päivänä toistamiseen Boulognen metsässä. Hän istui hienossa vaunussa, jossa oli koristeellinen neljän hevosen valjakko. Ajurit ja lakeijatkin komeilivat hienoissa asuissa. Keisarinnalla oli yllään musta asu belgialaisten kuningas Leopold I:n kuoleman johdosta, mikä korosti entisestään hänen elegantteja, kalpeita piirteitään.