Theatern.
Sedan den 28 Oktober, då Thalias tempeldörrar för första gången under den nya regimen öppnades, ha tills dato gifvits tretton representationer, öfverhufvudtaget till publikens belåtenhet, om ock stundom för glesa hus. Denna sistnämnda omständighet visar, hvilken rik repertoire är af nöden här i Helsingfors. Det skall vara ett ovanligt fängslande och tjusande stycke, som förmår fylla salongen äfven då det gifves för tredje, fjerde o. s. v. gången. För ett större stycke, som ensamt upptager aftonens program, är det nästan en omöjlighet att hålla sig uppe flera representationer å rad. Endast små pjeser kunna med framgång upptagas flera gånger, såsom man sett vara fallet med ”På Gröna lund”, ”Svaga sidan” krigisk i åminnelse, och några andra: de uppföras då, när de blifvit ”gamla”, vanligen tillsammans med något nytt stycke. Orsaken till denna nödvändighet att variera bör ej sökas hos någon öf|102|verdrifven ombytlighet i publikens smak – den är af rent statistisk natur. Men då nu förhållandet ohjelpligen är sådant, att nya pjeser ständigt måste inöfvas, bör man hålla våra skådespelare, och i främsta rummet regissören, hr Högfeldt, räkning för den noggrannhet och omsorg, som röjer sig i rolernas inlärande och i ensemblen. Man bör det så mycket mera, som personalen är jemförelsevis ganska liten.
Programmet har hittills bestått uteslutande af öfversättningar. Utan att man torde få riskera påståendet, att helsingforsarena böra få med stockholmarena dela äran att kallas nordens fransoser, tyckes det dock som skulle den franska, rättare pariser, komedin här anslå bättre än den tungrodda tyska och den tyvärr ofta ihåliga och platta moderna svenska komedin. Detta beror, mena vi, ej blott på publikens subjektiva tycke, utan derpå att det franska lustspelet verkligen står högre än de andra härtills hos oss representerade. Der är mera lif, mera ruff, mera af denna lätta, glädtiga abandon, som hör lustspelet till och äfven i komedin är bättre på sin plats än tendensen, som så ofta ej lägger annan tyngd på vågskålen än snusförnuftighetens prosa.
En Papperslapp, af Victorien Sardou, har blifvit gouterad. Den har ett genomgående drag af finare älskvärdhet, representeradt af den uppoffrande väninnan, Suzanne, hvilken rol af m:ll Ryberg återgafs på ett mycket förtjenstfullt sätt. Den emanciperade, öfverdådiga och något koketta qvinnan förblef dock alltigenom qvinna, och redan då hon trotsigt utkastade stridshandsken åt hr Prosper Block kunde man förutse att den mission som föranledde hennes krigiska sinnesstämning, oaktadt all hennes list och beräkning och förställning, skulle krönas med en slutkatastrof, införande henne i qvinnans rätta mission, äktenskapet, denna lycksalighets-ö, som beseglar alla komedier och romaner. Prosper Block är en rol enkom för hr Schwarz, som med mycken sanning återgaf den bizarra nyckfullheten, det blaserade öfvermodet och det derunder klappande hjertat, som en gång blifvit djupt såradt, men, vekt och känsligt som det är, ånyo fattar eld. Om de öfriga rolerna är ej mycket att säga; vi må om dem blott tillägga att myndlingen Paul är den rol hvari hr Otterström hittills bäst lyckats. ”Papperslappen” innehåller för resten en god dosis af de outtömliga variationerna öfver det gamla och likväl ständigt nya parisertemat: hustrun, mannen och älskaren, men har den förtjensten att dock ej rusa åstad på slipprighetens område.
På en tid då äfven de lärde visa sig sentera sanningen af Schillers sats: ”Ein Blick in’s Buch und zwei in’s Leben o. s. v.” förefaller den från Danskan öfversatta vaudevillen: En af dem måste deran, i början något för öfverdrifven. Men man försonas dermed när man ser frieriscenen, som är af ypperlig, rent komisk effekt. Hr Högfeldt lyckas rätt väl som magister Jacob Blum; vi räkna honom till förtjenst att han ej genom sitt spel skärper det öfverdrifna i rolen. Hr Gustafsson borde låta mera kärlek framlysa när hans ögon öppnas för de qvinliga behagen. Fru Jakobssons spel är här naivt och okonstladt. – Marinettes små skälmstycken, en munter burlesk med utmärkt vackra, af Söderman arrangerade, sångpartier, belönades af publiken med lifliga bifallsyttringar. Hr Petterson har här sin bästa rol, ehuru visserligen en verklig komiker skulle af den göra mycket mera än han.
I Benvenuto Cellini, skådespel af Paul Meurice, har man fått göra bekantskap med en dramatisk produkt af högre värde. Benvenuto Cellinis karaktär är här tecknad sådan den framgår ur hans sjelfbiografi. Vi se framför oss en eldig och stolt konstnärsande, som med högburet hufvud framgår på den väg han sjelfständigt bryter sig, försmående den af hvardagsmenniskorna trampade jemna och säkra stråten. De konflikter, ett sådant trotsigt om ock ädelt uppförande, isynnerhet under ett lif vid hofvet, måste frammana, äro med talang och skicklighet framställda i stycket. Hertiginnan d’Etampes’ kärlek, fåfänga, herrsklystnad och ränker, Frans I:s lättsinniga men chevalereska personlighet, hofmännens trångbröstade småsinne och kryperi, konstnärns rika hjerta, än sällt, än blödande, Colombes och Ascanios oskuldsfulla kärlek midt i denna verld af list och intriger, Scozzones slutligen i hat förvandlade hängifvenhet för Cellini, dennes titaniska arbete för sina älsklingars lycka – allt detta ger stycket, som är mycket skickligt anlagdt, ett rikt innehåll; man följer med spändt intresse dess utveckling, och man måste känna sig tillfredsställd af dess slut. Hufvudrolerna, Benvenuto Cellini och hertiginnan d’Etampes, återgåfvos på ett förtjenstfullt sätt. Hr Österbergs spel var varmt, kraftfullt och i allmänhet sannt; litet moderation i vissa fall skulle vi dock tillråda, äfvensom det vore önskligt att han blefve fullständigare herre öfver sin röst; i hans gester förekomma stundom vissa kantiga knyckningar med armarne som säkerligen lätt kunde undvikas. M:ll Ryberg återgaf sin rol själfullt som alltid; skall någonting anmärkas, så är det möjligen det, att hatet och harmen icke framstodo nog glödande. Det var en olycklig stund för hr Otterström, då han åtog sig Ascanios rol. Den italienske ynglingen, som tjusade alla qvinnor hvilka kommo i hans närhet, tänker man sig ovilkorligen helt annorlunda. Denna rol erfordrar så mycket mera en skådespelare, som vet att äfven i det stumma spelet intaga åskådaren, som den af styckets förf.författare är ganska knapphändigt tecknad. Vi inse att hr Otterström måste få rolen, emedan han kanske var mindre olämplig dertill än andra – och vi beklaga honom derföre, i stället för att tadla. M:ll Nermans rol i detta stycke är en pendant till Ascanios. Vi skulle önska att hon varit mera inne i sin rol och – smakfullare kostymerad. Hr Schwarz var en ganska bra konung Frans. Kejsar Carl V, spelad af hr Gustafsson, var en karrikatyr. M:ll Andersson spelar med känsla, men har ännu ej fått tillräcklig makt öfver sin organ, och hennes gester borde vara mera afrundade. Vi hoppas dock att hon snart skall lyckas arbeta upp sig till mera ledighet och säkerhet. Publiken visade henne, som Scozzone, sin sympati genom applåder. På styckets yttre utrustning har direktionen nedlagt all omsorg.
Man har stundom sett det klandras, att i vår tid äfven dikten inrymmer penningen, denna prosans inkarnation, en stor rol. Men detta är motiveradt just deraf att penningen i våra dagar verkligen är en makt. Och när det gäller att teckna samtidens lif, i dramatiska arbeten eller romaner, åiminstone privatlif, så kunna penningeförhållandena, naturligtvis icke i och för sig utan i deras inverkan på individernas öden och handlingar, i de flesta fall icke kringgås. I Ponsards berömda dram, Heder och penningar, som förliden söndag gafs här första gången, är ämnet ett af de för poesin fruktbaraste, penningen kan erbjuda: dess anfall på hederskänslan. I sanning ett vidsträckt fält! Hvilka bataljer levereras icke dagligen och stundligen mellan hedern och guldets sirenklang! Dagligen och stundligen segrar den senare makten, knäcker hedern, tystar samvetets röst, och om en statistik fördes öfver muteriet och korruptionen i dess mångskiftande former, så skulle man med häpnad se, hvilka legioner krigsfångar denna makt tager. I det nämnda styckets början utkastar dess hjelte, George, indignerad öfver det allmänna kryperiet för afguden penningen, trotsigt en stridshandske deråt. Försvinnen mina skatter, säger han;|103| må jag sjunka i armod! det skall bli min fröjd att visa, det jag ändå följer hederns lagar. Hans öde upptager handsken, kampen begynner, och med all sin lifliga hederskänsla, med all sin upphöjda moral är han dock nära att duka under, när fattigdomens förödmjukelser den ena efter den andra drabba honom. Han reser sig igen, han segrar: vänskapen räckte honom en stödjande hand, en kärleksfull ljusalf väckte med qvinnlig finhet hans ädlare känslor till högre lif. Hr Schwarz och m:ll Nerman förtjente i fullt mått den framropning, hvarigenom publiken vid styckets slut visade dem sin erkänsla. Hr Schwarz’ spel var alltigenom fint, och om man stundom deri saknar kraft, så fägnas man i stället af detta ”gentlemanlika” som är mera rart på våra tiljor. M:ll Nerman skall snart bli publikens gunstling om hon fortfar att spela så friskt, naturligt och älskligt som i detta stycke. M:ll Andersson spelade äfven här det olyckliga offret. Hr Österberg misslyckades i vännens rol: det moraliserande deri framstod alltför skarpt genom hans predikoton, som ingalunda är egnad för ett konversations-stycke.
Hr Högfeldt borde undvika den alltför märkbara enformigheten i gester; för öfrigt hade han som den beräknande hypokritiske fadren för giftvuxna döttrar några rätt lyckade passager. Hr Pettersson, notarien, var ej illa. Hr Carlson hade här, liksom i Benvenuto Cellini, några ord att säga, äfven han; men det vore en lycka för honom om han blefve använd endast i stumma roler tills han, genom enskild handledning, lärt sig att man på scenen icke får tala utan uttryck och så fort och otydligt att orden tyckas likasom äta upp hvarandra. De öfriga birolerna gåfvos passabelt.
Teatteri
Sen jälkeen kun Thaleian temppelin ovet ensimmäisen kerran uuden ohjauksen aikana aukesivat lokakuun 28. päivänä, on näytöksiä tähän päivämäärään mennessä ollut kolmetoista. Yleisö on yleisesti ottaen ollut näytöksiin tyytyväinen, joskin silloin tällöin varsin harvalukuista. Viimeksi mainittu seikka osoittaa, miten suuresti Helsingissä kaivataan monipuolisempaa tarjontaa. Epätavallisen kiehtova ja ihastuttava täytyy näytelmän olla, jotta salongit täyttyvät kolmannella, neljännellä jne. näytöskerralla. Pidemmän, yksinään koko illan ohjelman käsittävän näytöksen toistaminen monta kertaa perättäin on lähestulkoon mahdottomuus. Ainoastaan pieniä näytelmiä voidaan toistaa useaan kertaan menestyksekkäästi, kuten olemme nähneet ”På Gröna lund” (Majatalossa Gröna Lund) -näytelmän, sotaa muistelevan ”Svaga sidan” (Heikompi puoli) -näytelmän ja joiden muiden tapauksissa: ne esitetään ”vanhoina” jonkun uuden näytelmän yhteydessä. Tämän vaihtelun tarve ei johdu mistään yleisön ylenpalttisesta alttiudesta ailahtelevuudelle, vaan se on lähtöisin puhtaasti tilastollisesti suuremmasta todennäköisyydestä menestyä. Tilanteen ollessa auttamatta edellä kuvatulla tavalla sellainen, että uusia näytelmiä joudutaan säännöllisesti opettelemaan, on annettava tunnustusta näyttelijöillemme ja eritoten ohjaaja herra Högfeldtille siitä tarkkuudesta ja tunnollisuudesta, joka vallitsee roolien opettelussa ja näyttelijöiden yhteispelissä – etenkin, kun henkilökunta on verrattain pieni.
Ohjelmisto on toistaiseksi koostunut yksinomaan käännöksistä. Kehtaamatta suoranaisesti vaatia helsinkiläisille osuutta tukholmalaisten omimasta ”Pohjolan ranskalaisten” tittelistä, on todettava, että ranskalaista, tai oikeammin sanottuna pariisilaista komediaa pidetään täällä suuremmassa arvossa kuin raskasta saksalaista tai valitettavan usein onttoa ja latteaa modernia ruotsalaista vastinetta. Väitämme tämän johtuvan, ei vain yleisön subjektiivisesta mausta, vaan myös siitä, että ranskalainen hupinäytelmä todella on muita täällä edustettuja korkealaatuisempaa. Se on eläväisempää, vauhdikkaampaa ja ilmentää enemmän sitä hupinäytelmälle ominaista kevytmielistä ja ilontäyteistä välittömyyttä. Näytelmissä soisi yleisemminkin olevan vastapainoa sille tendenssille, joka korostaa yksinomaan pikkunokkelaa proosaa.
Victorien Sardoun En Papperslapp (Kirjeen kujeet) on saanut osakseen arvostusta. Näytelmän kauttaaltaan heijastamaa herkkää herttaisuutta henkilöi uhrautuva ystävätär Suzanne, jota esittää suurella tunnollisuudella neiti Ryberg. Vapautunut, tuhlaileva ja jokseenkin keimaileva nainen oli loppujen lopuksi vain nainen naisten joukossa ja jo silloin, kun hän uhmakkaasti haastoi herra Prosper Blockin saattoi ennakoida, että hänet sotajalalle ajanut mielentila, riippumatta omasta viekkaudestaan, laskelmoivuudestaan ja itseoikeutuksestaan, tulisi lopulta johtamaan katastrofiin ja saattamaan hänet naiselle oikeaan kutsumukseen, avioliittoon, eli siihen onnelaan, jonne kaikki tiet näytelmissä ja romaaneissa johtavat. Prosper Blockin rooli on kuin räätälöity herra Schwarzia varten, sillä hän onnistui todentuntuisesti esittämään hahmon erikoislaatuista oikullisuutta, välinpitämätöntä uhkarohkeutta ja fasadin alla sykkivää, kertaalleen särjettyä ja uudelleen liekehtivää sydäntä. Muista rooleista ei ole paljoa sanottavaa ja niistä riittää todeta, että Paul-holhokki on toistaiseksi herra Otterströmin paras roolisuoritus. ”Kirjeen kujeissa” on muutoin aimo annos tuttua ikivihreää pariisilaismenoa: on morsian, aviomies ja rakastajatar, mutta se palvelus kuitenkin tehdään, ettei juonessa eksytä liialti säädyttömyyden alueelle.
Aikaan, jolloin oppineetkin tuntuvat näkevän totuuden Schillerin lausahduksessa ”Ein Blick in’s Buch und zwei in’s Leben jne.” sopii tanskan kielestä käännetty vaudeville nimeltä En af dem måste deran (Jonkun on mentävä vihille)
Käännös mahdollisesti Alexander Victor Zechmeisterin saksankielisestä ”Einer must heirathen” -teoksesta)., joka alkaa jokseenkin ylenpalttisissa merkeissä. Se on kuitenkin helppo antaa anteeksi ensiluokkaisen koomisen kosintakohtauksen ansiosta. Herra Högfeldt onnistuu hyvin roolissaan maisteri Jacob Blumina ja hänen edukseen on luettava se, ettei hänen tulkintansa tarpeettomasti korosta roolihahmon jo ennestään liioiteltuja piirteitä. Herra Gustafsson voisi osoittaa selkeämmin sen, miten hänen hahmonsa joutuu naissukupuolen viehätysten pauloihin. Rouva Jakobsson on roolissaan puhtoinen ja luonteva. Yleisö palkitsi raikuvilla suosionosoituksin Marinettes små skälmstyckenin (Marinetten pikkukujeet), hilpeän burleskiesityksen, johon kuului kauniita Södermanin järjestämiä lauluosioita. Kyseessä on herra Petersonin paras roolisuoritus, joskin ammattinäyttelijä olisi saanut roolista paljon enemmän irti kuin hän.
Paul Meuricen näytelmä Benvenuto Cellini on korkean tason draamaa. Benvenuto Cellinin henkilöhahmo vastaa Cellinin omaelämäkerran antamaa kuvaa. Edessämme seisoo leiskuva ja ylpeä taiteilijasielu, joka kulkee pää pystyssä omaa tietään torjuen tavallisten kaduntallaajien tasaisen turvallisen elämänpolun. Moisen uhmakkaan, vaikkakin jalon esiintymisen hovissa herättämät ristiriidat tuodaan taitavasti näytelmässä esiin. Étampesin herttuattaren rakkaus, turhamaisuus, vallanhimo ja juonittelevuus, Frans I:sen kepeä, mutta ritarillinen persoonallisuus, hovimiesten ahdasmielinen pikkumaisuus ja maireus, taiteilijan rikas tunne-elämä onnineen ja sydänsuruineen, Colombesin ja Ascanion viaton rakkaus keskellä oveluuden ja juonittelun maailmaa, Scozzonen lopulta vihaksi muuttuva uskollisuus Celliniä kohtaan ja Cellinin monumentaalinen vaivannäkö rakkaidensa onnen eteen – kaikki tämä antaa taitavasti kirjoitetulle näytelmälle rikkaan sisällön. Näytelmän juonen kehittymistä on mielenkiintoista seurata ja loppukin on todettava tyydyttäväksi. Pääroolit, eli Benvenuto Cellini ja Étampesin herttuatar, suoritetaan tunnollisesti. Herra Österbergin roolisuoritus oli lämminhenkinen, voimallinen ja kaiken kaikkiaan luonteva, vaikkakin joissain kohdissa voisi suositella vähän maltillisempaa tulkintaa. Lisäksi kokonaisvaltaisempi äänenhallinta olisi toivottavaa ja elekielessä silloin tällöin ilmenevät käsien äkkiliikkeet olisivat varmasti helposti vältettävissä. Neiti Rybergin roolisuoritus oli, kuten aina, innostava. Jos jotain on huomautettava, niin mahdollisesti siitä, etteivät viha ja harmi ilmenneet roolisuorituksessa tarpeeksi. Herra Otterström teki virheen ottaessaan vastaan Ascanion roolin. Kaikki kohdalleen sattuvat naiset hurmaava italialaisnuorukainen näyttäytynee ihmisten mielissä täysin erilaiselta kuin Otterström. Rooli edellyttää näyttelijää, joka katsojan silmissä osaa ottaa omakseen kirjoittajan niukasti erittelemän roolin kokonaisuudessaan. Ymmärrämme, että herra Otterström oli pakotettu ottamaan rooli vastaan, koska hän oli mahdollisesti siihen vähiten epäsopiva ja harmittelemme hänen kanssaan sen sijaan, että arvostelisimme. Neiti Nermanin rooli tässä näytelmässä oli Ascanion vastine. Olisimme toivoneet neidin eläytyneen rooliinsa enemmän ja että hänellä olisi ollut arvokkaampi puvustus. Herra Schwarz oli ihan kelpo kuningas Frans, kun taas herra Gustafssonin tulkinta keisari Kaarle V:stä oli karikatyyri. Neiti Andersson näyttelee tunnollisesti, mutta häneltä puuttuu vielä riittävää äänenhallintaa ja hänen elkeidensä tulisi olla hieman hillitympiä. Toivomme kuitenkin hänen harjoittavan näyttelijäntaitojaan tullakseen luontevammaksi ja itsevarmemmaksi. Yleisö osoitti aplodein tukeaan neiti Anderssonille Scozzonena. Näytelmän lavasteissa kaikki on laitettu likoon.
Silloin tällöin kuuluu valitettavan, että rahalla, tuolla proosan ruumiillistumalla on ajassamme suuri rooli jopa runoudessa. Syy tähän piilee kuitenkin siinä, että raha todellakin on aikamme mahtitekijä. Kun näytelmissä ja romaaneissa kuvataan nykyhetken elämää, tai ainakin yksityiselämää, ei raha-asioita voida sivuuttaa useimmissa tapauksissa. Tämä ei johdu siitä, että raha-asiat olisivat jotenkin itsessään tärkeitä, vaan siitä, että ne vaikuttavat yksilöiden kohtaloihin ja tekoihin. Ponsardin kuuluisassa näytelmässä Heder och penningar (Kunnia ja raha), joka esitettiin ensi kertaa viime sunnuntaina on kyse hedelmällisimmästä aiheesta, jota raha runoudelle voi tarjota: rahan haasteesta ihmisen kunnialle. Ja mikä taistelutanner tosissaan onkaan kyseessä ja millaisia tahtojen taisteluita käydään päivittäin ja hetkittäin kunniallisuuden ja kullan seireeninlaulun välillä! Päivittäin ja hetkittäin voiton vie voimista jälkimmäinen kunniaa nakertaen ja omantunnon kolkutusta vaimentaen. Jos lahjuksista ja korruptiosta tehtäisiin tilasto, huomattaisiin kuinka häkellyttävän paljon sotavankeja rahan mahti ottaa. Näytelmä alkaa sillä, että sen sankari, George, ryhtyy uhmakkaasti vastustamaan rahan epäjumalaa pöyristyttyään siihen, miten sen edessä kyyristellään. Hän sanoo: ”Hävitkää pois aarteeni, kunpa vajoaisin köyhyyteen! Ilo on puolellani, kun todistan rutiköyhänä olevani kunnian mies.” Georgen kohtalo ottaa haasteen vastaan ja kamppailu alkaa. Kaikesta eläväisestä kunniallisuudestaan ja korkeasta moraalistaan huolimatta George käy lähellä murtumispistettä köyhyyden nöyryytysten koetellessa toinen toisensa perään, mutta nousee takaisin jaloilleen ja voittaa. Ystävyys ojensi hänelle auttavan käden ja lempeä valohaltia nosti naisellisella hienoudella hänen jalommat tunteensa uusiin korkeuksiin. Herra Schwarz ja neiti Nerman ansaitsivat täysin mitoin ne suosionosoitukset, joilla yleisö esityksen lopuksi osoitti heille kiitollisuutensa. Herra Schwarzin roolisuoritus oli kaiken kaikkiaan hieno ja vaikka se silloin tällöin olisi kaivannut voimakkuutta, oli sen ”herrasmiesmäisyys” ilahduttava näky näyttämöllä suhteellisen harvinaisuutensa vuoksi. Neiti Nerman on matkalla yleisön suosikiksi, jos hän jatkaa näyttelemistä samalla raikkaalla, luontevalla ja ihastuttavalla tyylillä kuin tässä näytelmässä. Neiti Andersson nähtiin tässäkin näytelmässä onnettoman uhrin roolissa. Herra Österberg epäonnistui ystävän roolissaan ja näyttäytyi tiukan ja keskustelukohtaukseen täysin sopimattoman saarnaavan tyylinsä johdosta moralisoijana.
Herra Högfeldtin olisi syytä välttää aivan liian helposti ilmenevää elekielen yksitoikkoisuutta, mutta yleisellä tasolla hänellä oli aikuisten, naimaikäisten tyttärien laskelmoivana ja tekopyhänä isänä omat tähtihetkensä. Herra Pettersson ei ollut hullumpi notaarina ja herra Carlsonilla oli tässä näytelmässä, kuten Benvenuto Cellinissäkin, muutamia vuorosanoja. Olisi kuitenkin Carlsonille parhaaksi, jos häntä hyödynnettäisiin vain mykkärooleissa siihen asti, kunnes hän tukiopetuksen kautta oppii olemaan sanomatta vuorosanojaan näyttämöllä niin artikuloimatta, nopeasti ja epäselvästi, ettei yleisö saa niistä mitään selvää. Muut sivuroolisuoritukset olivat kelvollisia.