15.7.1860 LM–Fredrik Idestam

Alat ehkä jo uskoa, että Viipurin-matkani on syöksynyt johonkin tulivuoreen – tai että jokin muu palava voima sisälläni on estänyt ystävyyden tunteet. Sellaiselta voi näyttää, mutta se ei ole vaarallista ... Menin sinne ladattuna täyteen ylpeyttä ja kylmyyttä – enkä tullut riisutuksi aseista – ainakaan näkyvästi. Tällä kertaa minä olin se joka hallitsi kentän. – Mennään kuitenkin asioita järjestyksessä. – Sinä moitit minua kirjeessäsi 10.kesäkuuta (johon, kauheata sanoakin, siis vasta nyt vastaan) siitä että se oli liian pidättyväinen ja sulkeutunut. Olet ehkä oikeassa, mutta ajattele myös sitä, missä pyörityksessä silloin kirjoitin – ja että Sinä, jos olisit ollut paikalla, olisit kokenut sen kaiken mikä silloin pyöri sisimmässäni. Jälkikäteen sellaista ei voi oikein välittää. Se tulee hetken myötä ja menee sen myötä, syntyy olosuhteiden mukana ja niin myös katoaa. – Jos siis nyt haluan kunnolla korjata sitä näennäistä sulkeutuneisuutta, niin minun on kerrottava kunnolla ja vilpittömästi Viipurin-matkastani. No niin. Saavuin sinne yöllä, sillä Viktoria oli lähtenyt niin myöhään Helsingistä, ja minulta jäi siten näkemättä pitkälle sillalle kerääntynyt yleisö ... Seuraavana iltapäivänä tein tietenkin visiittejä – frakissa. Ensimmäisen tein Hackmaneille. Siellä tapasin vain mummon joka hyväntahtoisesti ja ystävällisesti otti minut vastaan ja pyysin käymään heillä oikein useasti. Kun lähdin sieltä, kohtasin kadulla kauniin Julien ja hänen sisarensa rouva Eksrömin.Oltiin sangen vaivaantuneita –minä kuitenkaan en. Kuljin muutaman askelen heidän kanssaan ja menin sitten Tolleille. Siellä oli hyvä olla, kaikki oli niin ystävällistä ja sydämellistä – sillä on kuitenkin jotain merkitystä,että on kasvanut yhdessä ja on yhteisiä muistoja. He halusivat minun syövän aina päivällistä heidän kanssaan, mutta se jäi vain yhteen kertaan. Iltapäivällä menin tyttöjen kanssa sillalle nähdäkseni Auran saapuvan Pietarista. Bergen ja Muncken tulivat sillä yhdessä – edellinen synkkänä, jälkimmäinen iloisena. Hänen audienssinsa oli onnistunut täydellisesti. ”Keisari uskoi minua ja se oli pääsia”, hän sanoi. Iltapäivällä ajoin Krohnien kanssa Woldemar Hackmanin huvilalle, ja tapasin siellä koko suvun. Ensin tuntui kyllä jotenkin omituiselta – mutta esitin roolini hyvin, toisin sanoen olin välitön ja reipas aivan kuin en olisi koskaan kokenut minkäänlaista tragediaa siinä piirissä. Hän sitä vastoin ei oikein tiennyt kuinka olla, – katsoi minua välillä epäilevin ja tutkivin silmin. Minä poltin tyynesti sikariani (sinun on nimittäin syytä tietää, että olen huhtikuusta lähtien ollut varsin kova sikarinpolttaja), pilailin kaikenlaista ja sain siinä mahdollisuuden heitellä erilaisia piikkejä, jotka vain hän saattoi ymmärtää. Paluumatka järjestyi niin erikoisesti että kaikki ajoivat paitsi ukko Krohn, Viktor, Julie ja minä. Meillä oli kahden virstan kävelymatka, ja keskustelin kahden hänen kanssaan koko ajan, sillä molemmat herrat uppoutuivat keskusteluun, kulkivat kaukana edellä eivätkä huomanneet meitä lainkaan. Mennyttä ei silti kosketeltu sanallakaan – mutta se tuntui ilmassa. Seuraavana iltapäivänä en voinut enää hillitä kärsimättömyyttäni. Otin isvossikan ja ajoin pikavauhtia Karhusuolle. Vastaanotto oli paras mitä saatoin odottaa, vaikka tuloni olikin yllätys. Aluksi kotona oli vain Kreivitär, pian tuli kreivi kentältä ja poika Saarelasta. Kuinka hyvältä tuntuikaan nähdä lämmön ja ystävyyden ympäröivän itseään! Olen siellä aivan kuin kotonani, ei merkkiäkään vaivaantuneisuudesta tai kruusailusta. Poika kiiipesi kuten ennenkin syliini, pieni Maiko pelleili setä Lejolle, kuten hän minua sanoo – kreivitär antoi minun nähdä sisimpäänsä kuten ennenkin – ja myös kreivi halusi kaikin tavoin osoittaa ystävällisyyttä minua kohtaan. Mitä voisin enempää toivoa? Päivät kuluivat nopeasti – liian nopeasti – kävelyretkien, musiikin, keskustelujen merkeissä. Kuinka paljon olikaan sanottavaa toisillemme! Etenkin silloin kun oltiin kahden kesken. – Tunnelma vaihteli leikin ja vakavuuden, hymyn ja kyynelten välillä. Parin päivän Karhusuolla olon jälkeen ajoimme kaikki vierailulle Saarelaan. Vanha rouva oli jotakuinkin ystävällinen mutta äärimmäisen sulkeutunut. Sana kulki vapaammin, kun vaunut rullasivat esiin – –.Se visiitti tehtiin tiistaina 19. kesäkuuta. Seuraavana päivänä ajoin mukavissa vaunuissa kaupunkiin kutsumaan ja noutamaan Tollin neitejä. He tulivat mielellään – Agne, Line ja Emil. He viipyivät vuorokauden ja meillä oli sinä aikana erinomaisen hauskaa. He tuntuivat sopivan hyvin yhteen kreivittären kanssa. Torstaina iltapäivällä tulimme heidän kanssaan takaisin kaupunkiin ja jatkoin sieltä Ramsiin, joka on kreivittären vanhemmille kuuluva maatila. Sieltä taas vuorokauden kuluttua takaisin Karhusuolle. Juhannusaatto oli myrskyinen ja kurja joten ajoin kaupunkiin sukulaisteni luo. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, päivällisellä Heitmanneilla – jossa kaunis Matilde on yhtä omalaatuinen ja naiivi kuin aina ennenkin. Illalla kreivin kanssa Rotheille (rouva Rothe on kreivittären sisar) ihanaan huvilaan. Maanantai visiittejä ja suuri kävelytetki Vauxhalliin. Tiistai-iltana olivat Tollit ja kreivitär setäni luona. Minä matkustin sieltä ystävättäreni kanssa takaisin Karhusuolle. Tulimme yöllä, kreivi ei ollut kotona, hän oli mennyt ”vakuutusasioille”, joita hoitamaan pitäjä on hänet valinnut. Me odotimme keskustellen neljännestä yli 12 saakka. Sitten sanoimme hyvätyöt. Koko seuraavan päivän olimme edelleenkin kahden. Kreivi tuli vasta teelle. Sitten autoimme häntä kirjoittamaan vakuutuspapereita myöhään yöhön saakka. Torstaina hän ajoi minut kaupunkiin. Minut oli kutsuttu häihin Alfthaneille joiden kaunis tytär vihittiin Nervanderin kanssa. J. H. oli morsiusneitona. Minä tanssin ensin vain hänen kanssaan. Sitten franseesi – jonka keskustelu oli varsin erikoinen. Sanoin hänelle muun muassa, hymyilevin kasvoin ja valitettavasti valehtelevin sydämin, etttä ”unohtaminen ei ole vaikeaa, että olisi hullua olla olematta perhonen, kun ruusut voivat vain pistää”. Hän oli jälleen imartelevien palvojien ympäröimä. Onko se hauskaa, minä kysyin. Se on kauheaa, hän vastasi saksaksi. Yhtäkkiä hän kysyi minulta, pidänkö häntä miellyttävänä. Minä vastasin, ja sillä kertaa aivan tosissani, ”en”. Hän tarttui käteeni ja sanoi: ”kiitän teitä”. Huomaat, että kaikki tämä siellä oli hyvin mielenkiintoista. Seuraavana päivänä minulle ja eräille muille nuorille tarjottiin vielä aamiainen Alfthaneilla klo 3. Mutta aamulla minun piti mennä Karhusuolle hyvästelemään. Kreivi lähetti hyvissä ajoin hakemaan minua. Oli hieman surumielistä. Lähdin sieltä klo 1, kreivitär saattoi minut kaupunkiin. Siellä istuin vielä tunnin ja keskustelin surullisesti hänen kanssaan. Klo 4 tulin Alfthaneille ja siellä oli reipasta menoa. Muun lisäksi minun täytyi laulaa, – myös trubaduurin kuolinlaulu, johon sain nuotit. Minä lauloin sen ilman säestystä, inspiraationa kaikki se, mitä sillä hetkellä rinnassani täytyi olla. Hän tuli hieman kalpeaksi ja oli sen jälkeen pitkään hiljaa. Klo 7 erottiin, Sitten oli vielä kello kahdeksaan kreivittären kanssa ja sieltä Tolleille, jotka eivät olleet häissä. Klo 11 lähdin matkaan läpi yön ja tulin tänne aamulla klo 9.

Nyt olet saanut niin täydellisen selostuksen kuin kirjeessä voi järkevästi esittää. Ehkä se on väsyttänyt sinua, mutta katson voivani edellyttää, että sinulla siellä maaseudun yksinäisyydessä on hiukan aikaa sellaiseenkin. Yllätyin kovin siitä, että luovuit matka-ajatuksestasi. Sanoin jo, luullakseni viime kirjeessäni, mielipiteeni siitä. – Mutta otetaan lusikka kauniiseen käteen. Mitä muuta voisi tehdä? Ehkä sinä ensi kesänä teet vielä pitemmän ja mielenkiintoisemman matkan – ja kandidaattina. Ehkäpä pyydän silloin saada lähteä seuraksesi.

Tälle kirjeelle varaamani aivan liian lyhyt aika on nyt lopussa. Hyvästi, kirjoita pian