Helsingfors den 29 Jan.
Ett vigtigt framsteg i vår politiska och sociala utveckling, ja med hänsyn till individens frihet kanske det mest vigtiga, som hos oss blifvit uttaget sedan vårt konstitutionela lifs pånyttfödelse, är den i dessa dagar skedda promulgationen af den nya kyrkolagen för vårt lands evangelisk-lutherska kyrka med de i inledningen till densamma ingående bestämningarne.
Det är med afsigt, vi särskildt framhålla just denna inledning. Ty det är dess innehåll, som i väsendtlig mån ger åt den skedda lagstiftningsåtgärden dess betydelse af ett framåtskridande i medborgerlig frihet. Genom den har den nya kyrkolagens införande blifvit ett steg framåt till religions- och samvets-frihet. Utan densamma hade den utgjort endast en forbättring, om också ingalunda en ovigtig förbättring i den hos oss bestående evangelisk-lutherska kyrkans inre institutioner.
Religions- och kyrko förhållandena i ett land ha nemligen tvenne sidor. Den ena är den lagliga ställning inom och till staten, den ena eller andra kyrkan och religionen innehar; den andra är kyrkans eller kyrkornes inre organisation och bekännelser. Den förra beror väsendtligen på den större eller mindre grad af frihet, statens lagar lemna medborgarene att bekänna eller icke bekänna en religion samt att tillhöra eller icke tillhöra en bestämd kyrka. Den sednare åter beror af speciela lagar, som äro giltiga endast för de af statens medborgare, som äro medlemmar af den kyrka, hvars institutioner dessa lagar fastställa. – Och en sådan speciel lag är den nu ifrågavarande kyrkolagen. Den är en lag endast för evangelisk lutherska kyrkan i Finland samt fastställer som sådan endast denna kyrkas inre förhållanden. Men om dess ställning inom vårt samhälle, om medborgares skyldighet eller icke att tillhöra densamma o. s. v. derom innehåller den icke något, och kan enligt dess beskaffenhet icke heller göra det.
Skulle denna nya kyrkolag derföre blifvit införd ensamt utan några åtföljande ändringar i våra allmänna lagbestämningar om medborgarenes religionsförhållanden, så skulle den visserligen inneburit åtskillig förbättring i våra kyrkliga anordningar. Men det religions- och samvetstvång, som hittills varit rådande i vårt samhällsskick och tvingat hvarje medborgare, som velat åtnjuta sina fulla rättigheter i öfrigt, att tillhöra den organiserade statskyrkan, skulle fortfarande egt bestånd och vi skulle icke kommit ett steg längre i den första af alla menskliga individuela friheter, friheten att utan yttre tvång och påtryckning hysa och uttala sin religiösa öfvertygelse.
Detta har dock lyckligtvis icke skett. Och sjelfva den nu ifrågavarande lagens anda var sådan, att detta icke gerna kunde ske. Ty hvarje kyrkas organisation och institutioner måste i väsendtlig mån vara beroende af och stå i öfverensstämmelse med den ställning den intager inom staten. Är denna kyrka en obligatorisk kyrka, hvilken ingen medborgare kan undandraga sig att tillhöra, så måste den nödvändigt vara latitudinarisk till sin konfession och öfverseende till sin disciplin. Står det åter fritt för hvarochen af dess medlemmar att träda ut ur densamma, utan att derföre tillika blifva utstött ur samhället, så kan den utan olägenhet vara både strängare i sin konfession och allvarligare i sin tukt. Och att ställa den evangeliska kyrkan på en sjelfständigare ståndpunkt i detta hänseende är utan tvifvel den tendens som genomgår den nu ifrågavarande kyrkolagen. Dess anda fordrade derföre, att det hittills bestående tvånget att tillhöra henne, på samma gång med den nya lagens antagande, skulle åtminstone i någon mån minskas, likasom äfven religionsfrihets införande ifrån första början varit den förutsättning, hvarunder förslaget till densamma utarbetades. Då ständerne derföre vid sednaste landtdag biföllo till den nya lagen, vidfogade de dertill en inledning, som upphäfver äldre påbud och tillika återkallade äfven de vigtigaste af de påbud i allmänna lagen, som lagt hinder för religionsfriheten.
Och detta är hvad som gör den nämnda inledningen så vigtig samt ger den nya lagens promulgation en så stor betydelse.
Ibland de ifrågavarande återkallade lagstadgandena förekomma nemligen, förutom 1686 års kyrkolag med dess mot religionsfriheten fiendtliga bestämningar, 3:dje och 4:de §§ 1 Kap. M. B. samt 4:de § 7 Kap. Ä. B., hvilka påbjuda straff och ansvar för affall från den rena evangeliska läran.
Numera – d. v. s. från 1 juli detta år, då förordningen träder i kraft och verkan – står det sålunda hvarje finsk medborgare fritt att, utan någon straffpåföljd, och utan förlust af medborgerliga rättigheter, om han så vill, utträda ur den evangelisk-lutherska kyrkans gemenskap samt efter egen fri öfvertygelse ordna sina religiösa angelägenheter, antingen han vill öfvergå till en annan kyrka eller föredraga att alldeles icke tillhöra någon kyrka.
En fullständig religionsfrihet är dermed visserligen ännu icke vunnen. Ty ännu qvarstår Regeringsformens stadgande att alla embetsmän skola bekänna sig till den rena evangeliska läran.*)Genom en förordning af 16 aug. 1827 är detta visserligen förklaradt upphäfdt för personer, tillhörande grekiska trosbekännelsen. Förordningens tillkomst utan ständernas medverkan är dock kändt. Och i alla händelser qvarstår inskränkningen för alla andra, icke till evangelisk-lutherska kyrkan hörande personer. Vidare kan en medborgare, som ej tillhör någon kyrka icke ingå lagligt äktenskap, emedan giftermålsbalken påbjuder att sådant skall ske genom kyrklig vigsel, hvilken icke kan försiggå, såvida man icke tillhör ett kyrkligt samfund. Och slutligen eger en person, som öfvergått till fremmande trossamfund icke att utöfva gudstjenst annat än med vissa inskränkningar.
Men det oaktadt har religionsfriheten vunnit ofantligt mycket. Och lägger man härtill, att efter den numera bestående, under fjolåret stadfästade landtdagsordningen, ingen religionsqvalifikation erfordras för att blifva riksdagsman, så stå det, oaktadt alla ännu qvarstående inskränkningar och inadvertenser, i alla fall fast, att vi erhållit åtminstone en början till en verklig religionsfrihet.
Noter
*)Genom en förordning af 16 aug. 1827 är detta visserligen förklaradt upphäfdt för personer, tillhörande grekiska trosbekännelsen. Förordningens tillkomst utan ständernas medverkan är dock kändt. Och i alla händelser qvarstår inskränkningen för alla andra, icke till evangelisk-lutherska kyrkan hörande personer.
Helsingissä tammikuun 29. päivänä
Viime päivien aikana vahvistetussa maamme evankelisluterilaista kirkkoa koskevassa uudessa kirkkolaissa on sen johdantoon sisältyvine säännöksineen kyse tärkeästä edistysaskeleesta maamme poliittisessa ja yhteiskunnallisessa kehityksessä perustuslaillisen elämämme jälleensyntymän jälkimainingeissa. Yksilönvapauden kannalta kyse on mahdollisesti jopa kaikkein tärkeimmästä askeleesta.
Emme sattumalta nosta esiin edellä mainittua lain johdanto-osaa, sillä juuri sen sisältö tekee uudesta laista edistyksellisen kansalaisvapauksien näkökulmasta ja askeleen eteenpäin polulla kohti uskonnon- ja omantunnonvapautta. Ilman sitä olisi laissa ollut kyse pelkästä evankelisluterilaisen kirkkomme sisäisen järjestysmuodon parannuksesta – vaikkakin kiistattomasta sellaisesta.
Kunkin maan uskonto- ja kirkkolainsäädännössä kolikossa on nimittäin kaksi puolta: yhdellä niistä on kunkin kirkon tai uskontokunnan laillinen asema ja valtiosuhde ja toisella kirkon tai kirkkojen sisäinen järjestys ja uskontunnustus. Ensiksi mainitulla puolella ratkaisevassa asemassa on se, missä määrin valtion lait sallivat kansalaisten vapaasti valita tai olla valitsematta uskontoaan tai kuulua tai olla kuulumatta tiettyyn kirkkokuntaan. Myöhemmällä puolella taas ovat kyseessä erityiset lait, jotka koskevat ainoastaan niitä valtion kansalaisia, jotka kuuluvat siihen kirkkoon, jonka sisäisestä järjestyksestä laeissa säädetään. Edellä mainitussa kirkkolaissa on kyse moisesta erityislaista, sillä se koskettaa ainoastaan Suomen evankelisluterilaista kirkkoa ja säätää ainoastaan sen sisäisestä järjestyksestä. Laki ei kuitenkaan ota kantaa evankelisluterilaisen kirkon asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa, saatikka siihen, velvoitetaanko kansalaiset kuulumaan kirkon jäseniksi vai eivät jne. Laki ei sano näistä asioista mitään, eikä se erityislain luonteensa puolesta voisikaan.
Mikäli edellä mainittu uusi kirkkolaki olisi saatettu voimaan vailla muutoksia yleisiin kansalaisten uskonnollista elämää koskeviin säädöksiin, olisi se tiettävästi ollut merkittävä parannus kirkkomme sisäiseen järjestykseen, mutta yhteiskunnassamme lakiuudistukseen saakka vallinnut, jokaisen täysimittaisten oikeuksien nauttimisen perään haikailevan kansalaisen järjestäytyneen valtionkirkon jäseneksi pakottanut uskonnon- ja omantunnonvapaudettomuuden tila olisi jäänyt voimaan. Emme sen koommin olisi ottaneet askelta kohti ihmis- ja yksilönvapauksista merkittävintä, eli vapautta ilmaista uskonnollista vakaumustaan ilman ulkoista pakkoa tai painostusta.
Näin ei kuitenkaan onneksi käynyt ja kyseisen lain henkikin oli sellainen, ettei moista mielellään suotaisi tapahtuvan. Tämä johtuu siitä, että kaikkien kirkkojärjestysten ja kirkollisten elinten on valtaosin mukailtava niiden asemaa valtiossa. Mikäli jäsenyys kirkossa on pakollinen kaikille kansalaisille, on sen uskontunnustukseltaan oltava lavea ja kurinpidoltaan löyhä. Mikäli taas kaikilla kirkon jäsenillä on tahtoessaan oikeus erota kirkosta ilman, että se merkitsisi samalla myös eroa koko yhteiskunnasta, on sen muitta mutkitta mahdollista olla sekä uskontunnustukseltaan tiukkamuotoisempi että kurinpidoltaan ankarampi. Kyseessä olevassa kirkkolaissa on selvästi nähtävissä yleisenä suuntaviivana evankelisluterilaisen kirkon asettaminen itsenäisempään asemaan tässä mielessä. Sen henki edellyttääkin, että tähän saakka voimassa ollut pakko kuulua evankelisluterilaiseen kirkkoon lievenisi edes jossain määrin lakiuudistuksen voimaan astumisen yhteydessä – erityisesti kun uuden kirkkolain laatimisen lähtökohtana on alusta saakka ollut uskonnonvapauden toteuttaminen. Kun säädyt viime valtiopäivien yhteydessä antoivat uudelle laille hyväksyntänsä, lisäsivät ne siihen johdanto-osion, jossa kumottiin uskonnonvapauden estäneen, evankelisluterilaista kirkkoa koskevan yleislainsäädännön vanhat säädökset perustavanlaatuisimpia myöten.
Kerrattakoon vielä kerran, että juuri tämä seikka tekee edellä mainitusta johdannosta ja uuden lain vahvistamisesta niin merkittävän.
Kumottujen lainkohtien joukkoon lukeutuu nimittäin paitsi vuoden 1686 kirkkolaki uskonnonvapauden vastaisine säännöksineen, myös rikoskaaren ensimmäisen luvun kolmas ja neljäs pykälä sekä perintökaaren seitsemännen luvun neljäs pykälä, joissa määrätään puhdasoppisesta evankelisuudesta luopumisesta langetettavista rangaistuksista ja muista seuraamuksista.
Piakkoin – tarkalleen ottaen tämän vuoden heinäkuun 1. päivästä lähtien uuden lain astuessa voimaan – on kaikilla Suomen kansalaisilla rangaistuksetta ja ilman kansalaisoikeuksien menettämisen pelkoa oikeus tahtoessaan erota evankelisluterilaisen kirkon jäsenyydestä sekä vapaasti järjestellä omat uskonasiansa, tahtoi hän sitten siirtyä toisen kirkon jäseneksi tai mieluummin pysytellä kaikkien kirkkokuntien ulkopuolella.
Täydellistä uskonnonvapautta ei uuden lain myötä kuitenkaan ole vielä saavutettu, sillä hallitusmuodossa säädetään yhä, että kaikkien valtion virkamiesten tulisi tunnustaa puhdasta evankelista oppia.*)Tämä säädös on kuitenkin ilmeisesti elokuun 16. päivänä vuonna 1827 annetulla asetuksella kumottu kreikkalaisen uskontunnustuksen piiriin kuuluvien henkilöiden osalta. Kyseinen asetus on kuitenkin tunnetusti astunut voimaan ilman säätyjen hyväksyntää, minkä lisäksi rajoitukset koskevat edelleen kaikkia muita henkilöitä, jotka eivät kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon. Kirkkoon kuulumaton kansalainen ei myöskään voi solmia lainvoimaista avioliittoa, sillä naimiskaaressa säädetään avioliiton solmimisesta yksinomaan kirkollisen vihkimisen välityksellä. Kirkollista vihkimistä ei puolestaan ole tarjolla kuin kirkon jäsenille. Voimassa oleva lainsäädäntö rajoittaa vielä lisäksi vieraaseen uskontokuntaan siirtyneiden henkilöiden mahdollisuuksia toimittaa jumalanpalveluksiaan tietyin ehdoin.
Uskonnonvapaus on kuitenkin kaikesta tästä huolimatta ottanut aimoharppauksen eteenpäin ja lisättäköön vielä, ettei tätä nykyä voimassa olevassa, viime vuonna säädetyssä valtiopäiväjärjestyksessä edellytetä valtiopäiväedustajilta minkäänlaista uskontunnustusta. Voi siis todeta, että olemme kaikista jäljellä olevista rajoituksista ja huolimattomuusvirheen kaltaisista epäjohdonmukaisuuksista huolimatta saaneet todellisen uskonnonvapauden siemenen kylvetyksi.
Viitteet
*)Tämä säädös on kuitenkin ilmeisesti elokuun 16. päivänä vuonna 1827 annetulla asetuksella kumottu kreikkalaisen uskontunnustuksen piiriin kuuluvien henkilöiden osalta. Kyseinen asetus on kuitenkin tunnetusti astunut voimaan ilman säätyjen hyväksyntää, minkä lisäksi rajoitukset koskevat edelleen kaikkia muita henkilöitä, jotka eivät kuulu evankelisluterilaiseen kirkkoon.