Talarekonsten.
Om ock vältaligheten ej får räknas till hvad man egentligen kallar de sköna konsterna, är den dock en af de sublimaste former hvari menniskoanden uppenbarar sig. Historien bevarar talrika bevis uppå hvad ordets kraft förmått, det snillrika, det inspirerade, det vältaliga ordets. Och de som i hög grad haft det i sin makt, de räknas ej blott till sin tids utan till alla tiders stora män. Perikles’ och Demosthenes, Ciceros och Cæsars minne har ej försvunnit med de stater hvars folk de styrde med sina tal; den ordets flammande säd, Kristus med sin enkla men storartade homiletik och apostlarne med tungor af eld utsådde, den slog så djupa rötter att ej årtusenden kunnat förstöra dem. Vårt eget folks fornsånger och sagor vittna snart sagdt på hvarje rad om ordets underbara kraft, och söker man att med fantasins tillhjelp göra sig en klar föreställning om de fornnordiska allshärjartingen, så tycker man sig ännu förnimma en genklang af lagman Thorgnys och andras mäktiga stämma.
Huru högt talarekonsten stod i anseende i det fordna Grekland och Rom bevisas äfven af den mängd lärare i rhetorik som fanns i alla mera bildade städer, och den ifver hvarmed man vinlade sig om dess studium. Äfven under Medeltiden ingick rhetoriken som en vigtig ingrediens i den lärda bildningen, men nedsjönk naturligtvis, sedan dess praktiska tillämpning med de fria antika samhällenas fall upphört, till en tom formalism, till en ihålig dekoration för lärdomsståten, – detta i analogi med filosofins karrikering i skolastiken.
Sökte vi här lemna en exposé af denna rhetoriks läror, så blefve detta säkerligen lika svårt för oss som tröttsamt för våra läsare. Vi må hellre försöka ett särskiljande af talarekonstens arter. Man finner lätt en viss öfverensstämmelse mellan dessa och poesins: den lyriska poesin motsvaras inom talarekonstens gebit af talen vid fester för vissa personer eller i anledning af vissa tillfällen, i allmänhet sådana tal der känslan, det subjektiva momentet, är öfvervägande; den episka, resp. didaktiska, poesin har sitt motstycke i allt hvad föredrag heter, vare sig ifrån katedern eller predikstolen; och likasom den dramatiska poesin är den högsta art af poesi, så är den politiska vältaligheten talarekonstens högsta blomma. Det är tanken på denna den politiska vältalighetens närvarande ståndpunkt och betydelse som gifvit anledning till förevarande lilla uppsats.
Först i nyare tider har talarekonsten återvunnit den betydelse för, det inflytande på det politiska lifvet, densamma med rätta tillkommer; tidigast skedde det i Sverige och England, senare, genom franska revolutionen, äfven i andra europeiska stater. Det är det konstitutionela statslifvet, som framkallat den politiska vältaligheten. I parlament, vid riksdagar, eller hvad helst de församlingar kallas, der folkets män och regeringens öfverlägga och fatta beslut i de angelägenheter som röra nationens väl och dess ära, der är det talets makt gjort sig gällande, än i den mogna, klara bevisningens form, än glödande af partihat, än spinnande ett nät af kalla listiga beräkningar, än eldadt och bevingadt af patriotisk entusiasm. Hvad är det väl som utgör det representativa, det konstitutionela styrelsesättets förnämsta företräde och egentliga brännpunkt, om ej just det, att nationen der genom sina ombud kan uttala sina önskningar, sina behof, sin vilja, och se till att regeringen är ett troget uttryck deraf. Nåväl, det är ej alltid nog, att en god sak uttalas, dess framgång beror ofta derpå huru detta sker. Ju lifligare debatterna, ju stridigare åsigterna äro, desto snarare inträffar det att segern tillfaller den sida som haft den skickligaste tolk, och just derföre är det af så stor vigt att de som föra nationens, och i allmänhet det rättas, talan äro, så vidt möjligt, vältalare. Onekligen ligger det en viss våda i det inflytande vältaligheten utöfvar: dess makt, likasom all sådan, kan missbrukas. Det säkraste skydd häremot torde finnas deri, att talarekonsten allmännare odlas och icke förblir några, af naturen företrädesvis dermed begåfvade, individers uteslutande tillhörighet, att alla de som erna aktivt ingripa i statslifvet och deltaga i de offentliga förhandlingarne, vinnlägga sig om att förvärfva sig makt öfver ordet.
Men hvad är det då som erfordras af en talare? Härpå svarar en berömd författare i statsrätten, R. von Mohl: ”Talaren behöfver: förmågan att tydligt och populärt utveckla och särskilja fakta och skäl; ett snabbt, vidsträckt och troget minne; en liflig inbillningskraft, för att på ett intrycksfullt sätt kunna skildra de följder han förutspår; en smakfull utbildning af språket och sitt allmänna vetande; qvickhet eller högtidlighet; men framför allt en fast, ja passionerad öfvertygelse. Utomdess behöfver han för debatten, der andraganden och motandraganden hastigt vexla, en snabb, nästan instinktlik uppfattning, färdigheten att ständigt ha bevisningen och det derför nödiga vetandet till hands, äfvensom en osviklig själsnärvaro och beslutsamhet”.*)Die Geschichte und Literatur der Staatswissenschaften, von R. v. Mohl, II, p. 199.
Detta är i sanning ej ringa ting, och det torde icke låta göra sig att, om naturgåfvorna äro deremot, inhemta allt hvad här är påpekadt såsom för en talare erforderligt. Men huru mycket en fast vilja kan åstadkomma, bevisas t. ex. af Demosthenes, hvilken, sedan hans första uppträdande å talarestolen blifvit uthvissladt och hånadt, genom ifriga bemödanden tillegnade sig talarekonsten i så hög grad, att han blef den förste bland Greklands många utmärkta talare. Hos honom verkade den mäktiga driffjeder, som äfven ofvan är antydd såsom det vigtigaste vehikel för vältalighet: en passionerad öfvertygelse. Der denna förefinnes, der kan det visserligen, äfven om inga studier i talarekonst egt rum,|118| inträffa att talaren, gripen af inspiration, hänförd af sitt ämne, vältaligt framställer detta. Men visserligen är det rådligast att icke förlita sig på en inspiration, hvilken lika lätt kan uteblifva som infinna sig, utan lemna ingen möda ospard för att förvärfva sig den skicklighet och vana i språkets behandling, att man, när helst det är af nöden, kan framställa den sak, man kämpar för, på det skönaste, rigtigaste, mest slående sätt. Icke så som vore den sköna formen hufvudvilkoret för vältalighet; nej, granna fraser och floskler ha ännu aldrig gjort en talare stor. Men studiet af talarekonsten i och för sig afser hufvudsakligen det formela, afser bibringandet af förmågan att med största möjliga framgång kunna uttala det innehåll, den öfvertygelse, studierna i öfrigt och erfarenheten utbildat. Det kan och bör derföre idkas redan från tidigare år.
Det engelska parlamentets historie är rik på triumfer vunna genom vältaligheten. Redan i mer än ett sekel har det varit vanligt att ministeren rekryterats ur de stora talarenas leder: det är naturligt att en klok regering önskar stödja sig på sådane män, hvilkas inflytande på nationen bevisat sig kraftigt och vidsträckt. Ända till senare hälften af 18:de seklet ansågs det ej tillständigt för dem som ej voro parlamentsledamöter att uppteckna de i parlamentet hållna talen. Och derföre ha en mängd utmärkta tal endast i fragmenter, eller i de resultater de åvägabragt, kommit till efterverldens kunskap. Men sedan 70 à 80 år är förhållandet ett annat. Publicerandet af parlamentsförhandlingarne har blifvit omsorgsfullare, och till följe af den utveckling, tidningsväsendet och snabbskrifningen tagit, erhålles numera ofördröjligen fullständig kunskap om dem. Det är väl ej mera det lefvande ordet man har framför sig, när man läser ett tal: vältalighetens finaste doft har försvunnit, det deklamatoriska kan man då blott föreställa sig. Men till utförandet kan man med någon säkerhet sluta af de verkningar ett tal frambragt, det bifall hvarmed det emottagits. Intressanta och upplyftande äro skildringarne af Englands stora talare från senare hälften af förra seklet, sådane som en Burke, en Fox, en Pitt, män hvilka väl kunna ställas i jemnbredd med sina odödliga föregångare bland de antika folken. Den vältalighet, som framkallades af den ranska revolutionens stormiga lif, torde vara ganska allmänt känd genom Lamartines Histoire des Girondins: i dessa republikanares tal afspeglar sig hela den storartade verld af idéer och passioner som uppfyllde detta märkvärdiga tidehvarf.
Vända vi blicken på vårt eget land, hvilken ståndpunkt finna vi väl talarekonsten här intaga? Utan tvifvel en underordnad. Orsaken är klar. I våra skolor har man så godt som allsicke vårdat sig om deklamation och talöfning, (hr Cygnæi folkskoleförslag har behjertat denna brist), vid universitetet är förhållandet detsamma. Att man likväl då och då hos oss får höra en god talare är mera förunderligt än att det så sällan inträffar. Den högsta talarekonst, den politiska, har under det senaste skiftet af Finlands historie ej kunnat uppblomstra, då den icke alls kommit i fråga. Denna omständighet skall väl snart förändras. Och då skola väl äfven hos oss talare uppstå, som förmå med skicklighet och snille föra frihetens, det sannas och det rättas talan.
Noter
*)Die Geschichte und Literatur der Staatswissenschaften, von R. v. Mohl, II, p. 199.
Puhetaito
Vaikkei kaunopuheisuutta varsinaisesti luetakaan taiteiden joukkoon, on se silti yksi kauneimmista ihmissielun itseilmaisun muodoista. Historia on pullollaan todisteita nerokkaan, innoittavan ja kauniin sanoman voimasta ja ne, jotka kaunopuheisuuden hallitsevat luetaan paitsi oman aikansa, myös kaikkien aikojen suurmiesten joukkoon. Perikleen, Demostheneen, Ciceron ja Caesarin muistot eivät ole kadonneet heidän puheillansa hallitsemien valtakuntien ja kansojen mukana. Kristuksen yksinkertaisella, mutta innoittavalla saarnaustyylillä ja apostolien tulisieluisuudella kylvetty siemen iski juurensa niin syvälle, etteivät vuosituhannetkaan ole tuhonneet kukinnon loistoa. Omien kansanlaulujemme ja satujemme joka säkeistö ja sana todistavat sanan voimaa ja jos kuvittelee mielessään muinaispohjoismaiset kansankäräjät, pystyy melkein kuulemaan Thorgny-laamannin ja muiden mahtipontisten äänten osakseen saaman vastakaiun.
Retoriikan antiikin Kreikassa ja Roomassa nauttimasta suuresta arvostuksesta kertoo myös puhetaidonopettajien suuri määrä kaikissa sivistyneemmissä kaupungeissa ja suuresta opiskeluinnosta. Retoriikka oli myös keskiajalla tärkeä osa sivistystä, vaikkakin sen hyödyntämisen käytännön edellytykset luonnollisesti heikkenivätkin antiikin vapaiden yhteiskuntien sorruttua. Retoriikasta tuli näin ollen oppineiden puhetta koristavaa tyhjää muodollisuutta, samalla tavalla kun skolastiikassa karrikoitiin filosofiaa.
Mikäli yrittäisimme tässä yhteydessä esitelmöidä retoriikan opeista, osoittautuisi se meille yhtä vaikeaksi kuin lukijoillemme pitkäveteiseksi. Erittelemme sen sijaan retoriikan eri osa-alueita. Retoriikan ja runouden alalajien välillä on helppo havaita yhtymäkohtia. Lyyrisen runouden vastinpareja retoriikan alalla ovat erilaiset henkilöiden tai tapahtumien kunniaksi pidetyt juhlapuheet. Näissä puheissa korostuvat tunne ja subjektiivisuus. Kertovan, didaktisen runouden vastineita ovat erilaiset esitelmät, niin kateederilta kuin saarnastuolista pidetyt. Lopulta, aivan kuten näytelmärunous on runouden alalajeista jaloin, puhkeaa puhetaito kauneimpaan kukkaansa poliittisessa kaunopuheisuudessa. Poliittinen kaunopuheisuus, sen ajankohtaisuus ja merkitys ovat myös tämän pienen aineen teemana.
Vasta nykyaika on palauttanut puhetaidolle sille oikeutetusti kuuluvan aseman ja vaikutusvallan yhteiskunnallisessa elämässä. Ensin näin tapahtui Ruotsissa ja Englannissa ja myöhemmin se levisi Ranskan vallankumouksen kautta muihin Euroopan valtioihin. Poliittisen puhetaidon nousun taustalla on valtioelämän perustuslaillistumiskehitys. Kutsutaan lakia säätäviä kokouksia sitten parlamenteiksi tai valtiopäiviksi, kansanedustajat ja hallitus keskustelevat ja päättävät niissä kansakunnan etua ja kunniaa koskevista asioista. Puheen voimalla on ratkaiseva merkitys, oli kyse sitten kypsästä ja selkeästä argumentoinnista, puoluevihaa tihkuvista puheenvuoroista, tunnekylmästä laskelmoivasta juonittelusta tai lennokkaista isänmaallisista palopuheista. Mikä edustuksellisen ja perustuslaillisen hallintotavan keskiön ja polttopisteen muodostaa, jos ei se, että kansakunta ilmaisee edustajiensa puheiden välityksellä toiveensa, tarpeensa, tahtonsa ja että hallituksen vahditaan edustavan näitä pyrkimyksiä? Aina ei toisaalta riitä hyvän asian edistämiseen pelkästään sen lausuminen ääneen, sillä asia pitää myös osata sanoa sopivalla tavalla. Mitä vilkkaampi keskustelu on, sitä jyrkempiä tapaavat olla myös mielipide-erot ja sitä todennäköisempää myös se, että voiton vie se osapuoli, jonka tunnoilla on parempi tulkki. Juuri tästä syystä on mitä tärkeintä, että kansankunnan ja yleisemmällä tasolla oikeudenmukaisuuden puolestapuhujat ovat, niin suurissa määrin kuin mahdollista, kaunopuheisia. Kaunopuheisuuden harjoittamisessa on kieltämättä myös vaaransa, sillä sekin saatetaan valjastaa väärinkäytöksiin. Varmin puolustautumiskeino tätä kehitystä vastaan lienee, että puhetaitoa opetetaan laajemmin jättämättä sitä harvojen luonnonlahjakkuuksien yksinoikeudeksi, jotta kaikki valtiolliseen elämään ja julkiseen keskusteluun aktiivisesti osallistumaan haluavat kartuttaisivat puhetaitojaan.
Mutta mitä hyvältä puhujalta sitten edellytetään? Erään vastauksen tarjoaa kuuluisa valtio-oikeustieteilijä R. von Mohl todetessaan puhujan tarvitsevan ”kykyä selkeästi ja kansantajuisesti esittää ja eritellä faktoja ja syitä, hyvää muistia, kykyä luoda kielikuvia elävöittämään argumentaatiotaan, hyvän maun rajojen tuntemusta, yleissivistystä, nokkeluutta ja ennen kaikkea vakaumuksellista ja intohimoista uskoa omaan asiaansa”. Lisäksi von Mohl toteaa nopeasti vaihtuvia asetelmia sisältävään väittelyyn tarvittavan lähes vaistonomaista nopeaälyisyyttä, valmiutta ja tietoa pystyä aina tarvittaessa vasta-argumentoimaan, kuin myös pettämätöntä itsesuojeluvaistoa ja päättäväisyyttä.*)Die Geschichte und Literatur der Staatswissenschaften, von R. von Mohl, II, p. 199.
Kyse ei todellakaan ole mistään pikkuasioista, eikä yllä olevaa listaa tule tulkita siten, että olisi omaa luontoaan vastoin hankittava jok’ikinen siinä lueteltu taito ollakseen hyvä puhuja. Lujan tahdonvoiman puolesta puhuu kuitenkin esim. Demostheneen tapaus. Demosthenes nousi antiikin Kreikan monien mestaripuhujien parhaimmiston kärkeen omistautumalla sinnikkäästi puhetaidon opettelemiseen, vaikka hänen ensimmäinen puheensa päättyi viheltelyyn ja pilkantekoon. Demostheneen tapauksessa vaikutti se sama kannustin, joka myös yllä olevassa listauksessa arvioidaan kaunopuheisuuden tärkeimmäksi taustatekijäksi: vakaumuksellinen ja intohimoinen usko omaan asiaansa. Kun sitä löytyy, pystyy puhuja asiansa innoittamana ilman puhetaidon koulutustakin puhumaan kauniisti. Toisaalta ei ole suositeltavaa jättäytyä yksinomaan helposti syttyvän ja uupuvan innostuksen varaan, vaan olla säästelemättä vaivannäössä tullakseen taitavaksi ja kokeneeksi kielenkäyttäjäksi pystyäkseen hätätilanteessa puhumaan ajamansa asian puolesta kauneimmalla, oikeimmalla ja iskevimmällä tavalla. Kaunis ulkomuoto ei suinkaan ole kaunopuheisuuden ensisijainen edellytys: tyhjänpäiväiset korulauseet eivät ole kuunaan tehneet puhujasta suuruutta. Puhetaidon oppimisessa on kuitenkin ennen kaikkea kyse muodollisuudesta, kyvystä mahdollisimman menestyksekkäästi ilmaista yleisistä opinnoistaan ja elämänkokemuksestaan juonnettuja sisältöjä ja mielipiteitä, joten sitä on syytä harjoittaa jo varhaisesta vaiheesta lähtien.
Englannin parlamentin historia on täynnä kaunopuheisuuden voimalla saavutettuja riemuvoittoja. Ministeristöjä on jo yli vuosisadan ollut tapana koota suurten puhujien joukosta, sillä viisaan hallituksen on luontevaa tukeutua sellaisiin miehiin, joiden vaikutus kansakuntaan on todettu voimakkaaksi ja laaja-alaiseksi. 1700-luvun loppupuolelle asti pidettiin sopimattomana, jos muut kuin parlamentin jäsenet raportoivat parlamentissa pidetyitä puheista julkisuuteen. Tästä syystä on tieto monesta erinomaisesta puheesta kantautunut myöhempien polvien tietoon ainoastaan pätkinä tai puheella aikaansaatujen käytännön tulosten muodossa. 70–80 vuotta sitten tilanne kuitenkin muuttui. Parlamenttikeskusteluja julkaistaan tunnollisemmin ja lehdistön ja pikakirjoituksen kehityksen myötä siitä kerrotaan tätä nykyä viipymättä kaikki. Puhetta lukiessa ei edessä ole kuitenkaan enää elävä sana, vaan kaunopuheisuuden suloinen kaiku on jo vaimennut, eikä sen julistavaa tyyliä auta kuin kuvitella. Puhesuoritukseen voidaan ainakin jossain määrin eläytyä lukemalla siihen myös sen aikaansaamia vaikutuksia, kuten sen osakseen saamat suosionosoitukset. Antiikin kansojen kuolemattomiin edeltäjiinsä hyvin vertautuvien Englannin viime vuosisadan jälkipuolen puhujasuuruksien, kuten Burken, Foxin ja Pittin puheiden kuvaukset ovat kiinnostavia ja innoittavia. Myrskyisän Ranskan vallankumouksen lietsoma kaunopuheisuus lienee varsin tuttu Lamartinen Histore des Girondins -teoksesta. Kyseisissä tasavaltalaisten puheissa heijastuu kokonaisuudessaan tämän merkittävän aikakauden leimaama ajatusten ja intohimojen suurenmoinen maailma.
Kääntäessämme katseen omaan maahamme, herää kysymys puhetaidon asemasta Suomessa. Se on epäilemättä alhainen ja syy siihen on selvä: kouluissamme ei ole käytännössä lainkaan harjoiteltu ääneen lukemista ja puheen pitämistä (herra Cygnaeuksen kansakouluesityksessä on huomioitu tämä puute) ja yliopistoissa on sama tilanne. Kun meillä tästä huolimatta silloin tällöin joku pitää hyvän puheen, ihmetellään sitä enemmän kuin moisten tapausten harvinaisuutta. Puhetaidon alalajeista korkein, eli politiinen, ei ole Suomen historian viimeisimmissä käänteissä kyennyt loistamaan, kun sille ei ole annettu tilaa. Tilanne on kuitenkin pian muuttumassa ja ennen pitkää lienee myös meidän keskuudessamme puhujia, jotka taitavasti ja nerokkaasti ajavat vapauden, terveen järjen ja oikeudenmukaisuuden asiaa.
Viitteet
*)Die Geschichte und Literatur der Staatswissenschaften, von R. von Mohl, II, p. 199.