Nimiölehti

Johdanto

1.1.1873 Torsten & Jenny Costiander–LM

1870-luku ja armeijakysymys

kirjoittanut Elisabeth Stubb

suomentanut Kari Koski

Joulukuussa 1877 valtiopäivät kokoontuivat yhdeksän kuukautta kestäneiden komiteavalmistelujen jälkeen käsittelemään keisarin lakiehdotusta yleisen asevelvollisuuden käyttöön ottamisesta Suomessa. Valtiopäiväedustajat ymmärsivät, että päätettävänä oli nyt tärkein yksittäinen asia, jonka he olivat saaneet käsiteltäväkseen sen jälkeen, kun keisari oli vuonna 1863 määrännyt uudelleen valtiopäivät kutsuttavaksi koolle.

Yhdeksän kuukauden valmisteluaikaa oli hallinnut Venäjän ja Turkin sota, jota käytiin samaan aikaan Balkanilla ja Kaukasuksella. Suomesta sotaan osallistui Venäjän puolella maan ainoa joukko-osasto, Suomen kaarti, joka koostui värvätyistä miehistä. Vapaaherra Viktor Magnus von Born, joka pyysi ensimmäisenä puheenvuoroa aatelissäädyssä, ilmaisi toiveenaan, etteivät valtiopäiväedustajat tempautuisi arviossaan liiaksi mukaan sotauutisiin ja niiden virittämään sotaisaan tunnelmaan. Aatelissäädylle oli jo varhain valjennut, että oli tapahtunut selvä sitoutumista sotilaallisen puolustuksen tarpeen. Kyse ei ollut enää siitä, vapautettaisiinko Suomi jatkossakin asepalveluksesta, kuten asia oli ollut yli puolen vuosisadan ajan sen jälkeen, kun maa oli liitetty Venäjään. Keskustelu keskittyi sen sijaan siihen, missä muodossa sotilaallinen puolustus toteutettaisiin. Venäjällä yleinen asevelvollisuus oli otettu käyttöön vuonna 1874, ja saman järjestelmän keisari aikoi senaatin suosituksesta ottaa käyttöön myös Suomessa.

Jokainen neljästä säädystä käsitteli lakiehdotusta omassa kamarissaan. Ruotsin vallan ajalta periytyneessä järjestelmässä Suomen kansaa edusti neljä säätyä – aateli, papisto, porvaristo ja talonpojat. Ruotsin aikaan säätyjen kokousta oli kutsuttu valtiopäiviksi, mutta mikäli kokousta ei pidetty Tukholmassa tai siihen osallistuivat vain erillisen alueen paikalle kokoontuneet edustajat, kokousta voitiin kutsua myös maapäiviksi. Kun Suomen säädyt kokoontuivat vuosien 1808–1809 sodan aikana vannomaan uskollisuutta Venäjän keisarille, ruotsiksi tapahtumasta käytettiin nimitystä ”lantdag” (maapäivät) ja suomeksi ”herredag” (herrainpäivät). Sen jälkeen Venäjän keisarit kutsuivat säädyt koolle vasta vuonna 1863, minkä jälkeen ne alkoivat kokoontua säännöllisesti ensin joka viides ja sitten joka kolmas vuosi. Ruotsiksi kokouksia kutsuttiin jatkossakin itsenäistymiseen asti nimellä lantdagar (maapäivät). Suomeksi maan poliittisen tietoisuuden kasvaessa otettiin käyttöön nimitys ”valtiopäivät”. Ruotsiksi nimitystä vastaa ”riksdag” (kirjaimellisesti ”valtakunnanpäivät”), johon sisältyy kuitenkin vivahde-ero kirjaimelliseen käännökseen ”statsdag”. 1870-luvulla sanaa ”rike” (valtakunta) käytettiin joko yksittäisestä itsenäisestä valtiosta tai yhteisen hallitsijan alaisuuteen liittyneiden valtiomuodostumien kokonaisuudesta. Nimitystä ”stat” (valtio) taas voitiin sen lisäksi käyttää valtioliittoon sisältyvistä yksittäisistä valtiomuodostumista. Myöhemmin yleistyi käytäntö käyttää näistä valtiomuodostumista tarkennettua nimitystä, kuten osavaltio, puolivaltio, autonominen valtio ja niin edelleen.

Vuosien 1877–1878 valtiopäiville Leo Mechelinillä oli ensimmäisen kerran oikeus osallistua aatelissäädyn edustajana. Edellisille valtiopäiville hänet oli valittu porvarissäädyn edustajaksi, ja sitä edellisille hän oli osallistunut valiokunnan sihteerinä. Vuonna 1876 keisari Aleksanteri II oli aateloinut Mechelinin tämän vastattua Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajana Suomen ensimmäisestä taide- ja teollisuusnäyttelystä. Sen jälkeen hänellä oli sukunsa päämiehenä oikeus edustaa valtiopäivillä aatelissäätyä.

Taustaa Mechelinin armeijakysymystä koskevaan kannanottoon

Leo Mechelinin taustasta ei voinut selkeästi päätellä, mille kannalle hän asettuisi armeijakysymyksessä. Oli seikkoja, joiden perusteella hänen oletettiin tukevan ajatusta aseellisesta puolustuksesta, kun taas toiset seikat tukivat vastakkaista näkemystä.

Mechelin oli Suomessa niitä harvoja, joilla oli kokemusta sotilasympäristöstä, olihan hän varttunut Suomen kadettikoulussa Haminassa. Hänen perheensä oli asunut yhdessä kadettikoulun siipirakennuksista, jossa isä Gustaf Mechelin työskenteli opettajana. Kadettikoulu oli Suomen ainoa sotilaallinen koulutuslaitos. Sieltä valmistuneilla upseereilla oli samat oikeudet ja mahdollisuudet luoda uraa Venäjällä kuin niillä, jotka oli koulutettu Venäjän sotilaskouluissa. Mechelinin velipuolet Robert ja Torsten Costiander olivat saaneet koulutuksensa kadettikoulussa.

Krimin sodassa vuosina 1854–1855, jolloin brittiläiset ja ranskalaiset sota-alukset tekivät hävitysretkiä myös Suomen rannikolla, suomalaisjoukkoja värvättiin ensimmäisen kerran sen jälkeen, kun Suomi oli liitetty Venäjään. Värväys toteutettiin Ruotsin ajalta periytyneen järjestelmän, ruotujakolaitoksen periaatteiden mukaisesti. Ruoduista koottiin kaiken kaikkiaan yhdeksän tarkka-ampujapataljoonaa, jotka sijoitettiin Vaasaan, Turkuun, Ouluun, Kuopioon, Mikkeliin, Hämeenlinnaan, Poriin, Uudellemaalle ja Viipuriin. Krimin sodan jälkeen pataljoonien toiminta jatkui, tosin huomattavasti pienemmällä miehistöllä. Vuonna 1861 Robert Costiander nimitettiin 6:nnen ruotujakoisen tarkka-ampujapataljoonan päälliköksi Hämeenlinnaan, kun taas Torsten Costianderista tuli vuonna 1863 9:nnen ruotujakoisen tarkka-ampujapataljoonan päällikkö Uudellemaalle. Kun pataljoonat viimein lakkautettiin vuonna 1867, velipuolet siirtyivät vähitellen maanviljelykseen. Robert Costiander hankki Voipaalan tilan ja Torsten Costiander Nuutajärven kartanon.

Sotilasmiljöö oli Mechelinille nuoruusvuosinaan osa arkea ja tarjosi jonkin aikaa elannon hänen velipuolilleen. Opiskeluaikana ja ennen kaikkea liittyen siihen, että Mechelin nimitettiin vuonna 1874 kameraali- ja politialainopin sekä valtio-oikeuden professoriksi, hänen kiinnostuksensa sekä toimintansa painopiste keskittyi yhä suuremmassa määrin politiikan oikeudellisiin näkökohtiin. Koska Suomella ei siihen aikaan ollut omaa puolustusta, suomalaisilla oli hyvin rajalliset mahdollisuudet saada ääntään kuuluviin valtakeinoin. Oikeuden alueella liikkumavaraa oli enemmän. Ruotsin ajalta periytyvät lait tosin takasivat keisarille laajat valtuudet, kun taas senaatin (alun perin valtiopäivien ja valtakunnanneuvoston) valtaoikeuksia oli karsittu Kustaa III:n hallituskaudella 1700-luvun lopulla.

Meritoituakseen professorin virkaan Mechelin harjoitti aihevalikoimaltaan hyvin monialaista tutkimusta. Todennäköisesti siksi, että hän oli pian maisterinopintojensa jälkeen syksyllä 1864 lähtenyt Tukholmaan etsimään arkistoista aineistoa tutkielmaan, joka ei toteutunut, hän valitsi vajaat kymmenen vuotta myöhemmin tohtorinväitöskirjaa kirjoittaessaan aiheen, joka sivusi aiempia suunnitelmia. Tutkielmassaan Katsaus Ruotsin valtaneuvoston valta-oikeudelliseen asemaan Kustaa I:sesta vuoteen 1634 Mechelin tutkii, kuinka kulloisessakin tilanteessa lähinnä senaattia vastanneen instituution valtaoikeudet olivat vuosien saatossa vaihdelleet.

Kun Mechelinin oli runsas puoli vuotta myöhemmin määrä esittää opinnäyte meritoituakseen professuuria varten, hän oli siirtynyt tutkimaan valtioiden erityyppisiä yhteenliittymiä. Hän oli tehnyt opintomatkan Wieniin ja Berliiniin tutustuakseen vasta perustettuun Itävalta-Unkarin valtiounioniin ja sitäkin uudempaan muodostelmaan, joka syntyi, kun Saksan valtioliitosta tuli liittovaltiomuotoinen Saksan valtakunta. Tutkielma Valtioliitoista ja valtiounioneista loi myös pohjan Suomen aseman sekä Suomen ja Venäjän suhteen määrittämiselle. Ajanpuutteen vuoksi Mechelin ei koskaan päässyt tutkielmassaan niin pitkälle, eikä luvattua jatko-osaa koskaan julkaistu. Sen sijaan hän käsitteli Suomen ja Venäjän suhdetta kansainvälisen oikeuden luennoillaan keväällä 1878 ja myös Suomen valtio-oikeuden luennoillaan syksyllä 1874 ja syksyllä 1878. Hän päätyi sille kannalle, että Suomen yhteyttä Venäjään tulisi tarkastella valtioliittona, yhteenliittymänä, jossa kahdella valtiolla oli yhteinen hallitsija.

Puhuttaessa valtioyhtymien yleisestä merkityksestä Mechelin korosti, kuinka valtioliitot vähensivät kansanoikeudellisten toimijoiden määrää, minkä oletettiin vähentävän myös kansainvälisiä konflikteja. Pysyvät valtioliitot loivat suurempaa vakautta kuin väliaikaiset liittoutumat. Professuurin väittelytilaisuudessa 17. syyskuuta 1873 hän omisti lectio præcursoria -luentonsa vielä tarkemmin rauhantematiikalle puhumalla otsikolla Kansainvälisestä tuomioistuimesta. Hän poikkesi aloitusluennossaan tutkielman aiheesta osaksi siitä syystä, että samaan aikaan monet ajan johtavista oikeusoppineista olivat kokoontuneet Gentissä Belgiassa pidettyyn kongressiin keskustelemaan mahdollisuuksista saada aikaan tuomioistuin, joka voisi tuomita kansainvälisissä kiistoissa. Kongressi oli kokoontunut sen jälkeen, kun Ison-Britannian parlamentti oli pari kuukautta aiemmin ilmoittanut ottavansa käyttöön yleisen ja pysyvän järjestelmän valtioiden välisten kiistojen ratkaisemiseksi rauhanomaisin keinoin.

Mechelin seurasi kansainvälisellä tasolla niitä suuntauksia ja yhteiskunnallisia virtauksia, joiden pyrkimyksenä oli oikeudellisin keinoin vastustaa tarvetta turvautua valtakeinoihin konfliktien ratkaisemiseksi. Professorina hän opetti tuleville virkamiehille, kuinka kaikki yhteiskunnan instituutiot olivat rakentuneet ja kuinka niiden toimintaa säädeltiin oikeuslähteiden pohjalta, ja siksi ne tekivät yhteiskunnan toimivan hallinnon mahdolliseksi.

Valtiopäiväkeskustelu

Leo Mechelin ennakoi sotilaslainsäädännön käsittelyä valtiopäivillä julkaisemalla Finsk Tidskriftin syyskuun numerossa 1877 artikkelin Näkökulmia asevelvollisuuskysymykseen. Sen alussa hän viittasi suunnitelmiin kansainvälisen välitystuomioistuinjärjestelmän perustamisesta ja muista rauhanpyrkimyksistä. Vaikka tuolloin käytiin kiivasta kansainvälistä valtataistelua, joka antoi aihetta pessimismiin, hän ei pitänyt mahdottomana, että joskus tulevaisuudessa kyettäisiin perustamaan kansainvälinen tuomioistuin. Se ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että yleinen ja täydellinen aseidenriisunta olisi mahdollista toteuttaa. Hän korosti, ettei tuomion langettaminen vielä tarkoittanut sen toimeenpanoa. Tarvittiin myös pakkokeinoja käyttävää valtaa huolehtimaan siitä, että tuomittu valtio myös noudatti tuomiota. Mechelinin mielestä näiden pakkokeinojen käyttämisen tuli kuulua yhteisesti muille valtioille, jotka olivat sitoutuneet pitämään yllä suurta kansainvälistä oikeusjärjestystä. Se antoi hänelle aiheen korostaa valtioiden tarvetta pitää yllä armeijainstituutiota, mistä päästiinkin asevelvollisuuskysymykseen.

Artikkelissa ja sitä seuranneessa, Helsingfors Dagbladissa julkaistussa vastauskirjoituksessa Mechelin sivusi niitä näkökohtia, jotka myös aatelissäädyn käsittelyssä aiheuttivat eniten keskustelua ja kiistaa. Oman puolustuksen perustaminen ja ylläpito merkitsivät huomattavaa menoerää Suomen taloudelle. Keskusteltaessa sopivimmasta palvelujärjestelmästä taloudelliset näkökulmat nousivatkin keskeiselle sijalle. Lisääntyneet kustannukset tarjosivat perusteen olla ylipäätään hyväksymättä mitään puolustussuunnitelmaa ja jatkaa sen sijaan entiseen tapaan sallimalla venäläisjoukkojen huolehtia sotilaallisesta läsnäolosta ja myös Suomen puolustamisesta. Useimmat eivät kuitenkaan tyytyneet tähän perusteluun. Sen sijaan esitettiin perusteluja, joiden mukaan vanhan ruotujakolaitoksen jatkaminen ja kehittäminen olisivat kustannustehokkain ratkaisu, koska se voitaisiin toteuttaa laajentamalla olemassa olevia rakenteita. Ruotujakolaitos perustui siihen, että joukko tiloja muodosti yhden ruodun, jonka vastuulla oli hankkia yksi sotilas ja huolehtia hänen ylläpidostaan. Taloudella oli oma merkityksensä myös valtiopäivien harkitessa eri vaihtoehtoja pienen värvätyn ja täydellisesti koulutetun ydinjoukon ja miliisijoukkojen täydentämän kaaderiarmeijan välillä. Miliisijoukot kokoontuisivat rauhanaikana vuosittain muutamaksi viikoksi sotilasharjoituksiin mutta jatkaisivat lopun vuodesta normaaleissa siviilitoimissaan.

Mechelin korosti, että koska vuonna 1867 oli tehty (hänen mielestään järjetön) päätös lakkauttaa ruotujakoiset tarkka-ampujapataljoonat, taloudellisesti ei saavutettaisi mitään hyötyä perustamalla jälleen kaikki instituutiot, laitokset ja järjestelmät, joita tarvittaisiin ruotujakolaitoksen aktivoimiseksi uudelleen. Hän kannatti asevelvollisuutta ja täysin koulutettua armeijaa. Toisin kuin värvätty ydinjoukko, asevelvollisuus vaikuttaisi siten, että palvelukseen astuneita motivoisi isänmaallisuus oman voiton tai omien etujen sijaan. Rauhan aikana tulisi tosin kalliimmaksi ylläpitää sotilaallista rakennuskantaa huomattavasti suuremmalle ryhmälle aktiivipalveluksessa toimivia kuin jos turvauduttaisiin kaaderiarmeijaan, johon kuuluisi aktiivinen mutta pieni ydinryhmä ja tarvittaessa aseisiin kutsuttava miliisi. Asevelvollisuusarmeijasta olisi se hyöty, että käytössä olisi täysin koulutettuja sotilaita lähetettäväksi taisteluun, mistä oli etua puolustuksen lisäksi myös yksittäisille sotilaille. Lisäksi maalla ei siinä tapauksessa olisi ainoastaan täysin koulutettua aktiiviarmeijaa vaan myös täysin koulutettu reservi. Asevelvollisuuskomitean laatiman ehdotuksen mukaisesti asevelvollinen jäisi kolmen vuoden aktiivipalveluksen jälkeen kahdeksaksi vuodeksi reserviin, mistä hänet voitaisiin tarvittaessa kutsua riviin. Jos taas auttavasti koulutettu miliisi kutsuttaisiin palvelukseen sodan syttyessä, heillä ei kuitenkaan olisi reserviä. Mechelin arvioi, ettei reservijoukkojen kutsumiseen ja koulutukseen jäisi sellaisessa tilanteessa aikaa eikä resursseja.

Toisen merkittävän näkökulman nosti aatelissäädyssä ehkä selvimmin esiin Viktor Magnus von Born. Avauspuheenvuorossaan hän saattoi myöntää, että kansalaisella oli moraalinen velvollisuus puolustaa maataan. Sen pitäisi kuitenkin tapahtua oman vapaan tahdon ja yksilön ”taipumusten, olemuksen ja pyrkimysten” mukaan siten, että yksi tarttui miekkaan, kun taas toinen hankki aurallaan ja ruumiillisella työllään varoja maan armeijoiden kustantamiseen ja kolmas taisteli samojen päämäärien puolesta kynän ja ajatuksen voimin. Hän kyseenalaisti näkemyksen, että valtiovalta saattoi asevelvollisuuden kautta asettaa yksilön ruumiilliseen ja henkiseen pakkotilanteeseen, jonka vuoksi tämän oli ehkä pakko uhrata vakaumuksensa oikeasta ja väärästä joutuessaan harjoittelemaan ja valmistautumaan aseelliseen taisteluun.

Yksilö ja yksilön vapaudet ja oikeudet sekä velvollisuudet olivat näkökulma, jota usein korostettiin liberaaleissa piireissä ja joka yhdistettiin liberaaleihin ajatuksiin. Leo Mechelin oli pari vuotta myöhemmin, joulukuussa 1880, yksi Suomen ensimmäisen puolueohjelman, liberaalien puolueohjelman keskeisistä kirjoittajista. Suomen valtio-oikeutta käsittelevillä luennoillaan hän päätti sekä keväällä 1875 että keväällä 1879 maamme yhteiskunnallisten instituutioiden ja toimintojen katsauksen käymällä läpi kansalaisten vapaudet ja oikeudet sekä velvollisuudet. Jälkimmäiseen luentosarjaan hän teki lisäyksen ennen kansalaisoikeuksien tarkastelua. Keväällä 1879 hän piti neljä luentoa Suomen puolustuslaitoksesta.

Aatelissäädyn käsitellessä asevelvollisuuskysymystä Mechelin vastasi von Bornin puheenvuoroon, että yksilön hävittäminen kuului kiistatta kammottavimpiin seurauksiin, joihin valtion pakkovalta saattoi johtaa. Vielä murheellisempi seuraus olisi kuitenkin se, että valtio tuhoutuisi. Yksilönvapaus, mahdollisuus ”sivistyneeseen elämään ja kaikenkattavaan kehitykseen” oli valtion varassa ja edellytti valtion kykyä ylläpitää ja puolustaa itseään. Tässä tapauksessa Mechelin asetti valtion olemassaolon yksilön omantunnonvapauden edelle. Asevelvollisuuslakiehdotus nimittäin tarjosi mahdollisuuden lujittaa Suomen valtiollista asemaa. Valtiopäiväkeskustelussa monet puhujat toistivat, että valtion määräävä piirre oli sen kyky puolustaa aluettaan ja asukkaitaan. Siksi oma puolustus tarjosi vielä yhden perusteen sille, että Suomi voitiin määrittää valtioksi.

Lakiehdotukseen, johon valtiopäivät ottivat kantaa, sisältyi kuitenkin kohta, jonka mukaan asevelvollisilla oli Suomen puolustamisen lisäksi velvollisuus osallistua koko Venäjän valtakunnan puolustamiseen. Valtiopäiväedustajat olivat huolissaan mahdollisuudesta, että suomalaisia sotilaita voitaisiin lähettää taisteluihin, jotka eivät millään tavoin kohdistuneet Suomeen tai koskettaneet maata. Asiaa ei auttanut sekään, ettei Suomella ollut paikkaa eikä edustajia keisarin sotilaallisten neuvonantajien joukossa. Mechelin puolusti ja kannatti ajatusta, että valtiopäivät muokkaisivat lakiehdotusta siten, että asevelvollisilla oli velvollisuus puolustaa ainoastaan Suomen aluetta, ei koko valtakuntaa. Lisäksi sellainen ratkaisu vahvistaisi Suomen erillistä ja valtiollista asemaa.

Yleinen asevelvollisuus

Muokatussa lakiehdotuksessa, jonka valtiopäivät yksituumaisesti hyväksyivät ja jonka keisari Aleksanteri II vahvisti vuonna 1878, luki ensimmäisessä kappalessa ”Kruunun ja isänmaan puolustamiseksi jokainen Suomen kansalainen on asevelvollinen”. Ilmaus ”isänmaan puolustamiseksi” oli korvannut alkuperäisen ehdotuksen kohdan ”valtakunnan puolustamiseksi”, ja ainakin suomalaisten taholla isänmaa tulkittiin Suomen alueeksi. Asevelvollisten oli oltava Suomen kansalaisia, samoin esimiesten, ja ylimpänä valvojana toimi kenraalikuvernööri keisarin edustajan ominaisuudessa. Komentokieli oli venäjä.

Asevelvollisuutta pidettiin yleisenä, sillä miespuoliset kansalaiset kutsuttiin 21 vuoden iässä kutsuntoihin, joissa arpa ratkaisi, ketkä valittiin kolmivuotiseen asepalvelukseen, jonka jälkeen he jäivät kahdeksi vuodeksi reserviin. Kaikki muut osallistuivat kolmen vuoden ajan yhteensä 90 päivän ajan harjoituksiin mutta saivat muutoin keskittyä vapaasti siviilitoimiinsa. Tasa-arvonäkökulmasta arvontaa pidettiin oikeudenmukaisimpana tapana ratkaista, kuka valittiin palvelukseen, koska arpa ei ottanut huomioon yhteiskunnallista asemaa ja henkilökohtaisia edellytyksiä. Asevelvollisuuden ei ollut tarkoitus opettaa ainoastaan sotilastaitoja vaan sillä oli myös kansalaiskasvatuksellinen merkitys.

Vuoden 1881 alusta toiminta aloitettiin lääneittäin kahdeksassa tarkka-ampujapataljoonassa. Vahvuudeltaan 400 sotilaan kasarmit perustettiin Helsinkiin, Turkuun, Vaasaan, Ouluun, Kuopioon, Mikkeliin, Hämeenlinnaan ja Viipuriin. Tarkka-ampujat olivat kevyesti aseistettua jalkaväkeä eli sotamiehiä. Vuonna 1889 Lappeenrantaan perustettiin Suomen rakuunarykmentti. Rakuunat liikkuivat ratsain mutta taistelivat jalkaisin.

Järjestelmä ja lainsäädäntö olivat voimassa vuosisadan loppuun. Vuonna 1899 keisari Nikolai II kutsui säädyt ylimääräisille valtiopäiville ottamaan kantaa uuteen sotilaslainsäädäntöön. Merkittävin muutos uudessa lakiehdotuksessa oli se, etteivät asevelvolliset enää valmistautuneet puolustamaan ainoastaan isänmaata vaan valtakuntaa kokonaisuutena.

Lähteet

Leo Mecheliniltä:

Muita asiakirjoja: