29.3.1873 LM–Alexandra Mechelin

Ystävällinen kirjeesi 24. päivältä, mistä kiitän sinua sydämellisesti, ilmestyikin sopivana päivänä.

Kai muistatkin vielä tämän päivän 8 vuotta sitten? – – Kuinka sinä pitkän sisäisen kamppailun jälkeen, kyyneleiden virratessa, annoit lopulta periksi sydämen äänelle? – En milloinkaan unohda tuota ratkaisevaa aamupäivän hetkeä sinisessä kabinetissa, jossa sydämemme sykkivät niin vimmatusti, – jossa tunteemme kuohuivat niin kiivaina... – mutta jossa solmimme tämän liiton, joka on kuitenkin ollut meille paljon suurempi ilon ja onnen kuin surun ja huolen lähde.

Eikö totta, oma ystäväni, myönnäthän sinäkin, että siinä on ollut enemmän valoa kuin varjoja? – – Ja että yhdyssiteemme on vuosi vuodelta solmittu yhä lujemmin ja paremmin? – Minä vieläpä toivon ja uskon, että muistelet tänään yhtä iloisena ja kiitollisena kuin minäkin kihlajaispäiväämme 29. maaliskuuta 1865.

Kahdeksan vuotta ei ole vähäinen osa ihmiselämää. Mekin olemme sinä aikana kokeneet paljon, – meidän on peräti myönnettävä, että tässä ajassa meistä on tullut huomattavasti vanhempia. Mutta sen verran paljon nuoruutta toivon meidän aina säilyttävän sydämissämme, ettei kylmä itsekkyys tai välinpitämättömyys elämän korkeampia ja jalompia päämääriä kohtaan saa koskaan jalansijaa kotielämässämme, jota sulostuttaa se, että saamme seurata kiltin Celymme kehitystä.

Yhtä asiaa sinulta pyydän! – Jatkossakin voi toisinaan käydä niin, että ulkoinen toiminta, kodin ulkopuolinen työ, vaatii runsaasti aikaani ja silloin huomaat minun olevan väsynyt ja töykeä. Mutta, oma ystäväni, et kuitenkaan saa pitää sellaista osoituksena siitä, että kiinnostukseni kotielämään olisi haalistunut. Tiedät jo, että kotielämä on minulle rakasta ja että viihdyn parhaiten työskennellessäni rauhassa kotona. Mutta tiedät myös, että minulle isänmaallisuus on uskonto, jonka sanaa pidän velvollisuutenani seurata. Kun kyse on työstä yhteiseksi hyväksi, se täytyy asettaa etusijalle. Sisäinen ääni sanoo minulle aika ajoin, että voin olla hyödyksi poliittisessa elämässämme, enkä siksi saa vetäytyä siitä. Mutta silloin voi sattua tilanteita, jotka vaativat ihmisen kaiken ajan ja huomion... Minulle tekisi niin hyvää tietää, että jaat näissä asioissa täysin minun näkemykseni etkä lannistu, jos joskus taas koittaa sellaisia levottomia aikoja.

Jos minusta tulee professori, – mitä meidän ei tule pitää liian varmana, – hiljainen työskentely kotona nousee pääosaan, mutta jos ei, en tiedä vielä varmasti, mille alalle siinä tapauksessa ryhtyisin, – kenties lehtimieheksi!

Pikku tyttöseni, on niin hauskaa, kun kirjoitat hieman lapsekkaasti mitä mieleesi juuri juolahtaa! – – Tiedätkö, olen kamalan peloissani siitä, että jos olisit täällä, olisit välillä vaarassa tukehtua syleilyyni.

Muista kuitenkin, että kotona sinulla on pikku Cely, johon voit tuhlailla tunteitasi, – minun taas täytyy tukahduttaa kaikki tunteenpurkaukseni, en uskalla edes suudella kuvianne liian usein siinä pelossa, että niihin tulee läiskiä.

Minua huvittaisi nyt kovasti kirjoittaa sinulle tuntikausia, mutta kello on ½ 3, ja minun pitää kello ½ 4 tavata professori Holtzendorff, joka asuu Charlottenburgissa. Sitä ennen minun pitää vielä sonnustautua frakkiin. Mutta uskon lujasti, että jatkan tänä iltana. Silloin kirjoitan myös Celylle vastaukseksi hänen ystävälliseen kirjeeseensä. Nämä pikaiset rivit lähetän kuitenkin sellaisina kuin ne ovat!