Helsingfors den 4 Maj.
Till vederläggande af den i vår fredagsnummer ur ”S:t Peterburgskia Wädomosti” återgifna artikel om Finlands rättigheter, vilja vi i korthet framhålla oriktigheterna i densamma.
På Finlands politiska ställning har deklarationen till de europeiska makterna af den 16 Mars 1808 intet inflytande. Kriget var då ännu i sin början, dess utgång ingalunda afgjord. Förkunnandet af afsigter är icke ett fullbordadt faktum; med någon kännedom om folkrättens principer bör man veta att slika deklarationer icke konstituera något slags rättstitel.
Manifestet af den 20 Mars 1808 om det Svenska Finlands förening med Ryssland var i likhet med andra proklamationer till finnarne under pågående krig intet annat än ett af de medel, som försöktes för att förmå finnarne till frivilligt affall från sin lagliga öfverhet. Manifestet af den 5 Juni 1808 var ock en sådan, från folkrättsliga regler afvikande anticipation. Efter dess utfärdande ledo de ryska trupperna ännu åtskilliga nederlag, som bevisade att den faktiska ockupationen icke var fullbordad. Den trohetsed, som deri åberopas, betraktades senare af Kejsar Alexander sjelf såsom icke definitivt förbindande, ty i kungörelsen den 23 Mars (4 April) 1809, efter öppnandet af landtdagen i Borgå, förklarade H. M.Hans Majestät den trohetsed, som Ständerna vid detta tillfälle ”å egna och deras hemmavarande bröders vägnar, frivilligt och otvunget aflagt, såsom god och förbindande hvarje Finlands Inbyggare, utan allt undantag.”
Fredstraktaten i Fredrikshamn den 3/17 Sept. 1809 reglerade, såsom resultat af kriget, de framtida rättsförhållandena mellan ryska och svenska kronorna, men statuerade intet närmare om Finlands inre förhållanden och om dess ställning till kejsardömet. Dessa voro nämligen redan förut ordnade genom uppgörelserna vid Borgå landtdag. Härpå syftar 6:te artikeln i fredstraktaten, i hvilken traktat Finland för öfrigt, der fråga är om dess relationer till Sverige, benämnes stat, icke provins. (t. ex. art. X, XV och XVII).
Vi äro visserligen icke i tillfälle att ”genomögna den uti utrikesministeriums arkiv förvarade korrespondensen”, men äro dock öfvertygade derom att ur denna korrespondens icke kan framgå att Finland ”bör uti hela sitt politiska lif följa Rysslands öden.” Ty en 70 årig verklighet vittnar på det mest obestridliga sätt emot ett sådant påstående eller en sådan konklusion. Det är endast i den för en liten stat jemförelsevis mindre vigtiga utrikespolitiken, som Finlands intressen äro förknippade med kejsardömets – i hela den inre politiken, d. ä.det är i institutionernas utveckling, i lagstiftning och finansväsende m. m. har Finland gått sin egen väg, under ledning och hägn af Kejsaren Storfursten såsom Finlands konstitutionelle monark.
Den ryske artikelförfattaren säger vidare: ”aldrig och uti ingen akt har den ryska regeringen erkänt Finland såsom stat.” Vill han då icke erkänna kejsaren såsom rysk regering? För vår del måste vi anse att det just är kejsaren och ingen annan, som i Ryssland har regeringsmakten och afgörandet i alla regeringsärenden. Men såväl kejsar Alexander I som ock hans höge efterträdare hafva uttalat detta erkännande af Finland såsom stat i den mest högtidliga form, då de afgifvit regentförsäkran i enlighet med konstitutionen. I nästan alla Alexander I:s organisatoriska urkunder finner man samma erkännande uttryckt dels genom användandet af termen stat och den dermed synonyma, nation, dels och framförallt genom sjelfva beskaffenheten af de åtgärder som vidtogos. Bland exempel från senare tider må vi inskränka oss till följande ställen i vår nu regerande nådige monarks throntal till Finlands Ständer den 18 September 1863:
”L’exposé financier – – – Vous prouvera que les revenus de l’État*Государетвенные доходы. ont toujours suffi” etc.
Der säges icke les revenus de la province.
Vidare: ”En maintenant le principe Monarchique constitutionel**Принципъ конституционный монархін. inherent aux moeurs du peuple Finlandois et dont toutes ses lois et ses institutions portent le caractère” etc.
Man talar icke om monarkiskt konstitutionella principer i annat än en stats författning, – på en provinsförvaltning kan ej syftas med ett sådant uttryck.
Förf.Författaren i S:t Peterb. Wädom.Sankt-Peterburgskije Vädomosti skall måhända invända att ofvan anförda åtgärder och yttranden icke utgått från Rysslands Kejsare och regering, utan från Finlands Storfurste. Men, utom att sådan invändning i sig sjelf innebure medgifvandet att Finland är en med Ryssland förenad stat, icke en kejsardömet underlydande provins, torde väl icke ens en från sanningskärleken så emanciperad penna, som ifrågavarande förf:sförfattarens, fördrista sig påstå, att Rysslands kejsare någonsin skulle hafva desavonerat hvad han såsom Finlands Storfurste handlat och sagt.
Om samma förf.författaren behagade i ryska inrikesministerium taga reda på hvad befattning denna auktoritet, under hvilken alla Kejsardömets provinsförvaltningar lyda, har haft med Finlands angelägenheter, så skulle han vinna den upplysning att inga finska angelägenheter höra till inrikesministerns ressort. Han skulle ock utan svårighet kunnat erfara, att Finlands ministerstatssekreterare icke är en ryska ministrar underlydande provins-embetsman och att finska Senaten hvarken subordinerar under eller i något afseende beror af ryska Senaten eller någon annan rysk statsmyndighet, utan enligt Kejs. kung. 21 Febr. 1816 står i omedelbart förhållande till regentens person.
Bemödandet att bortresonnera betydelsen af 4:de art. i samlingen af Rysslands grundlagar, gränsar till det löjliga. Då der säges att med Rysslands thron Polens och Finlands throner äro oskiljaktigt förenade, medan manifestet af den 16 Augusti 1821 talar om ”Ryska Kejsardömets, Polska Zardömets och Furstendömet Finlands odelbara Thron” – så ligger det dock ingen verklig motsägelse mellan dessa uttryckssätt. Det först anförda är ett riktigare uttryck; men saken är densamma. Man må blott erinra sig att det Polen, hvarom äfven i 1823 års manifest talas, är det konungarike Polen, som enligt Wiener kongressakten förenades såsom stat med Ryssland, för att inse att användandet af ordet thron i singularis icke kunde åsyfta att beteckna Polen såsom en provins. Det samma gäller beträffande Finland. Ej heller nämnes i denna lokution någon enda af kejsardömets provinser.
Att Finlands förening med Ryssland blott vore en s. k. personalunion, har oss veterligen icke blifvit från finsk sida påstådt. Man har betecknat föreningen såsom en realunion eller en dynastisk statsunion, tvenne termer som i den statsrättsliga doktrinen äro likgiltiga. Med hvardera afses en permanent, olöslig förening mellan tvenne stater, som styras af samma dynasti och bilda ett kollektivt rättssubjekt gentemot främmande makter, medan de i sina inre förhållanden äro från hvarandra åtskilda. Den större eller mindre olikheten i de sålunda förenade staternas makt och storlek har naurligtvis intet inflytande på den rättsliga karakteren af deras förening.
Det är för öfrigt ej blott i Finland, man bedömt detta lands förening med Ryssland såsom en sådan realunion, analog med den som består mellan Sverige och Norge.
En rysk rättslärd herr Tschitscherin har, i sitt arbete som folkrepresentationen, framhållit samma analogi och ansett ifrågavarande förening utgöra en realunion. Så äfven åtskilliga utländska författare. Vi må ock påminna derom att Speransky åtminstone en gång i en officiel not uttryckligen betonat att Finland är en stat, icke provins.
Förf. i det ryska bladet anser det ”sunda förståndet säga att om också åt Finland lemnades de gamla svenska lagarne i behåll, så förstodos dermed egentligen endast de hvilka icke motsäga sakernas läge i Ryssland och de ryska intressena” – och att de gamla svenska lagarne bordt förlora sin förra statliga karakter och blifva provincielia, lokala.
Det är kanske det mest förvända i hela artikeln. Genom sådana lösa hugskott kan man icke annullera det faktum att Alexander I i sin försäkran till Finlands inbyggare den 15/27 Mars 1879 bekräftade och stadfästade ”landets religion och grundlagar samt de privilegier och rättigheter hvart och ett stånd inom berörda Storfurstendöme i synnerhet, och alla dess Inbyggare i gemen, så högre som lägre, hittills, enligt Constitution, åtnjutit.”
I denna högtidliga försäkran ingick intet förbehåll, ingen antydan derom att de sålunda bekräftade grundlagarne borde anses modifierade genom ryska intressen och förvandlade till blott provinciella lagar. Dessa grundlagar, denna konstitution, äro från början till slut författningen för en stat; på förvaltningen af en provins vore de alldeles icke användbara. Och hvad de ryska intressena vidkommer, så har den gemensamme regenten öfver båda staterna säkerligen aldrig låtit omsorgerna om Storfurstendömet Finland göra något intrång på det stora kejsardömets intressen.
Hvad förf. yttrar med anledning af hr Ignatii skrift: ”Le GrandDuché de Finlande”, är, äfven det oriktigt. Hr Ignatius har citerat ordalagen i den s. k. Förenings- och Säkerhetsakten af 1789 § 1, hvaraf framgår, bland annat, att Finlands Storfurste eger oinskränkt makt i afseende å utrikes politiken, d. ä.det är härvid icke är beroende af Ständer och råd. Alltså innehålla Finlands grundlagar i deta hänseende ingen motsägelse mot hvad kejsardömets statsrätt inrymmer åt Rysslands sjelfherrskare. Artikelförf. hade ock bordt veta att det icke är ryska riket, utan dess monark, som har makten att förklara krig och sluta fördrag.
Hvad förf. citerar ur en föregifven officiel broskyr om grunddragen af Finlands styrelseorganisation, lemnar intet bevis för hans påståenden.***Den ”administrativa autonomin” är ett oegentligt uttryck i sagde broskyr. Ty det ta uttryck är för trångt, att, såsom broskyrens mening dock måste vara, innefatta äfven autonom lagstiftningsmakt, med ett ord en i allo sjelfständig inre politik. Förenade stater ut|2|göra städse ett gemensamt helt gentemot utlandet, äfven om de båda vore lika stora; ty denna gemensamhet i internationelt hänseende är just föreningens idé. Att det lilla Finland hvarken vill eller kan göra anspråk på inflytande på Rysslands stormaktspolitik, är naturligt. Men häri ligger ingen osjelfständighet. De små staterna spela öfverhufvud ingen rol i nutidens internationella förvecklingar. Men detta betager dem icke rättigheten att fordra aktning af andra stater, ja äfven af de största och mäktigaste. Ett litet folk är lika berättigadt att lefva sitt eget lif som ett stort. Att arbeta för rättsordningens utveckling, för odlingens framsteg, för folkupplysning och vetenskap, är lika värdig uppgift för en stat, som att fylla historiens blad med väldiga krigståg och glänsande eröfringar.
Och hvar skulle man väl finna ömsesidig rättvisa, aktning och tillmötesgående, om ej mellan sådana stater och nationer, som äro i oskiljaktig förening med hvarandra och åt hvilkas öden samma regent egnar sina ädla omsorger?
Men förf. i St. Peterb. WädomostiSankt-Peterburgskije Vädomosti hyllar icke sådana åsigter. Att Finlands politiska ställning, sådan den vid landtdagen i Borgå grundlades, i 70 år blifvit respekterad, synes han blott anse såsom ett politiskt fel, hvilket borde godtgöras genom att så fort som möjligt degradera Finland till en provins, hvilket vill säga: kränka dess garanterade rättigheter, krossa dess tillvaro, utstryka det finska folket ur nationernas antal.
Och den artikel, som uppdukat dessa älskvärdheter, är, såsom våra läsare nogsamt funnit, icke ensam i sitt slag. Alltsedan hr Katkoff 1863 begynte sitt härnadståg mot ”gränsmarkerna” hafva i den ryska pressen alltemellanåt utfall mot Finland publicerats, än rigtade mot vår ställning i dess helhet, än sökande i någon särskild fråga framkalla split och förargelse. Den aldra senaste tiden har dock i detta hänseende varit den mest produktiva. Vi tro likväl för visso, att opinionen i Ryssland icke skall låta sig för mycket påverkas af framställningar, hvilkas ytlighet, skefhet och ringaktning mot historiska fakta och rättsliga urkunder måste falla hvarje tänkande läsare i ögonen.
Bättre vore det visserligen ändå, om slika missriktningar i den ryska pressen skulle upphöra. I sjelfva verket förnimmes ju stundom äfven ett sansadt och insigtsfullt ord om våra förhållanden.
I hvarje fall bör man kunna hoppas, att några skribenters vresiga sinnelag icke skall vara nog för att definitivt förvilla rättskänslan i Ryssland. Ej heller skola Rysslands statsmän någonsin kunna omfatta så förnuftsvidriga åsigter, som att det kunde vara af gagn för Rysslands intressen att omstörta och förderfva förhållandena i Finland, hvars tillvaro och arbete såsom sjelfständig stat härintills aldrig vållat Ryssland den minsta olägenhet. Slutligen och framförallt hafva vi att trygga oss vid högsinte monarkers ord, som garanterat oss vår statsförfattning – ord, som icke lära brytas derför att några kanstöpare söka göra effekt genom att föra våldets och illviljans talan i stället för rättens och humanitetens.
L. M.
Noter
*Государетвенные доходы.
**Принципъ конституционный монархін.
***Den ”administrativa autonomin” är ett oegentligt uttryck i sagde broskyr. Ty det ta uttryck är för trångt, att, såsom broskyrens mening dock måste vara, innefatta äfven autonom lagstiftningsmakt, med ett ord en i allo sjelfständig inre politik.
Helsingissä 4. toukokuuta.
Kumotaksemme perjantain numerossamme julkaistun, ”Sankt Peterburgskije Vedomostista” lainaamamme Suomen oikeuksia käsittelevän artikkelin, nostamme tässä esiin artikkelissa mainittuja virheellisiä tietoja.
Euroopan valtojen 16. maaliskuuta 1808 antamalla julistuksella ei ole merkitystä Suomen poliittiselle asemalle. Sota oli tuolloin vasta alussa, eikä sen tulos ollut millään muotoa selvillä. Aikomusten julistaminen ei ole tapahtunut tosiasia; jokaisen, jolla on vähänkään tietoa kansainoikeuden periaatteista, pitäisi tietää, ettei sellaisista julistuksista ole minkäänlaiseksi oikeusperustaksi.
20. maaliskuuta 1808 annettu manifesti Ruotsille kuuluvan Suomen yhdistämisestä Venäjään oli aivan kuten muutkin suomalaisille sodan aikana annetut julistukset pelkkä keino yrittää saada suomalaiset luopumaan vapaaehtoisesti laillisesta esivallastaan. 5. kesäkuuta 1808 annettu manifesti oli toinen samanlainen, kansainoikeudellisten sääntöjen vastainen ennakkotoimi. Sen antamisen jälkeen venäläisjoukot kärsivät vielä useita tappioita, jotka osoittivat, että miehitystä ei ollut tosiasiallisesti tapahtunut. Siinä mainittua uskollisuudenvalaa keisari Aleksanteri ei itsekään pitänyt myöhemmin ehdottoman sitovana, sillä 23. maaliskuuta (4. huhtikuuta) 1809 Porvoon valtiopäivien avajaisten jälkeen antamassaan tiedoksiannossa Hänen Majesteettinsa julisti uskollisuudenvalan, jonka säädyt tässä tilaisuudessa ”antoivat omasta ja kotiin jääneiden veljiensä puolesta vapaaehtoisesti ja pakottamatta hyvänä ja sitovana Suomen jokaiselle asukkaalle vailla ainuttakaan poikkeusta.”
Haminan rauhansopimuksessa 3/17 syysk. 1809 säädettiin sodan tuloksen ohella Venäjän ja Ruotsin kruunujen välisistä tulevista oikeussuhteista, mutta siinä ei säädetty tarkemmin Suomen sisäisestä tilanteesta ja sen asemasta keisarikuntaan nähden. Niistä oli nimittäin määrätty aiemmin Porvoon valtiopäivien päätöksissä. Tähän viitataan rauhansopimuksen 6. artiklassa, ja tässä sopimuksessa Suomi muuten, puhuttaessa sen suhteista Ruotsiin, mainitaan valtiona, ei provinssina. (esim. art. X, XV ja XVII).
Meillä ei kylläkään ole tilaisuutta ”silmäillä ulkoministeriön arkistossa säilytettyä kirjeenvaihtoa”, mutta olemme silti varmoja siitä, ettei tästä kirjeenvaihdosta voi ilmetä, että Suomen ”tulee koko poliittisessa elämässään seurata Venäjän kohtaloita.” Sillä 70 vuotta todellisuutta on mitä kiistattomin todiste sellaista väitettä tai sellaista päätelmää vastaan. Ainoastaan pienelle valtiolle verraten vähäpätöisessä ulkopolitiikassa Suomen ja keisarikunnan edut ovat yhtenevät – koko sisäpolitiikassa, eli instituutioiden rakentamisessa, lainsäädännössä ja talouspolitiikassa ym., Suomi on kulkenut omaa tietään Suomen perustuslaillisen hallitsijan Keisarin ja Suuriruhtinaan johdolla ja suojeluksessa.
Artikkelin venäläinen kirjoittaja sanoo edelleen: ”koskaan ja missään asiakirjassa Venäjän hallitus ei ole tunnustanut Suomea valtiona.” Eikö hän siinä tapauksessa suostu tunnustamaan keisaria Venäjän hallitukseksi? Meidän nähdäksemme juuri keisarilla eikä kenelläkään muulla on Venäjällä hallitusvalta ja valta päättää kaikissa hallitusasioissa. Mutta niin keisari Aleksanteri I kuin hänen korkea-arvoiset seuraajansa ovat lausuneet tunnustuksensa Suomelle valtiona sen juhlallisimmassa muodossa antaessaan hallitsijanvakuutuksensa perustuslain mukaisessa muodossa. Lähes kaikissa Aleksanteri I:n organisatorisissa asiakirjoissa sama tunnustus on ilmaistu toisaalta käyttämällä nimitystä valtio ja sen synonyymiä kansakunta, toisaalta ja ennen kaikkea niillä toimilla, joihin hän on käytännössä ryhtynyt. Myöhempien aikojen esimerkeistä pitäytykäämme seuraavissa kohdissa nykyisen armollisen hallitsijamme Suomen säädyille 18. syyskuuta 1863 pitämästä valtaistuinpuheesta
”L’exposé financier – Vous prouvera que les revenus de l’État*Государетвенные доходы. ont toujours suffi” etc.
Ei sanota les revenus de la province.
Edelleen: ”En maintenant le principe Monarchique constitutionel**Принципъ конституционный монархін. inherent aux moeurs du peuple Finlandois et dont toutes ses lois et ses institutions portent le caractère” etc.
Perustuslaillisen monarkian periaatteista ei puhuta kuin valtion perustuslaissa, – sellaisella ilmauksella ei voi viitata provinssihallintoon.
S:t Peterb. Vedom:n kirjoittaja voi kenties huomauttaa, että edellä mainittuja toimia ja lausuntoja ei voi kirjata Venäjän Keisarin ja hallituksen vaan Suomen Suuriruhtinaan nimiin. Mutta, sen lisäksi että sellainen huomautus merkitsisi jo sinänsä sen seikan tunnustamista, että Suomi on Venäjään yhdistetty valtio eikä keisarikunnan alainen provinssi, edes niin pahasti totuudenrakkaudesta vapautunut kynä kuin kyseisen artikkelin kirjoittajalla on, tuskin rohkenisi väittää Venäjän Keisarin koskaan kiistävän sellaista mitä hän on Suomen Suuriruhtinaana tehnyt ja sanonut.
Jos samainen kirj. suvaitsisi ottaa selvää Venäjän sisäasiainministeriöstä, mikä toimivalta tällä auktoriteetilla, jota Keisarikunnan kaikki provinssihallinnot tottelevat, on ollut Suomen asioissa, hän saisi kuulla, että mitkään Suomen asiat eivät kuulu sisäasiainministeriön toimialaan. Hän saisi myös vaivatta tietoonsa, ettei Suomen ministerivaltiosihteeri ole Venäjän ministerien alainen provinssiviranomainen eikä Suomen Senaatti ole Venäjän Senaatin tai muunkaan Venäjän valtion viranomaisen alainen eikä millään tavoin niistä riippuvainen vaan Keisarin 21. helmikuuta 1816 antaman tiedoksiannon mukaisesti välittömässä suhteessa hallitsijan persoonaan.
Yritykset järkeillä Venäjän perustuslakikokoelman 4. artiklan merkitystä olemattomiin menevät lähestulkoon naurettavuuksiin. Kun sanotaan, että Puolan ja Suomen valtaistuimet on erottamattomasti liitetty Venäjän valtaistuimeen, kun taas 16. elokuuta 1821 annetussa manifestissa puhutaan ”Venäjän Keisarikunnan, Puolan Tsaarikunnan ja Suomen Ruhtinaskunnan jakamattomasta Valtaistuimesta” – näiden ilmauksien välillä ei kuitenkaan ole todellista ristiriitaa. Ensiksi mainittu on oikeellisempi; mutta asia on sama. Muistettakoon vain sitäkin, että Puolalla, josta puhutaan myös vuoden 1823 manifestissa, tarkoitetaan Puolan kuningaskuntaa, joka Wienin kongressin päätösasiakirjan mukaisesti yhdistettiin Venäjän valtiona, jolloin ymmärtää, ettei valtaistuin-sanan käyttö yksikössä voi tarkoittaa sitä, että Puolaa tarkasteltaisiin provinssina. Sama koskee Suomea. Samaa nimitystä ei liioin käytetä yhdestäkään keisarikunnan provinssista.
Meidän tietääksemme Suomen taholta ei ole väitetty, että Suomen liitto Venäjän kanssa olisi ainoastaan ns. personaaliunioni. Liittoa on luonnehdittu reaaliunioniksi tai dynastiseksi valtioliitoksi, kahdella termillä, jotka valtio-oikeudellisen doktriinin mukaan ovat yhtäläisen päteviä. Molemmilla tarkoitetaan pysyvää, purkamatonta yhteenliittymää kahden valtion välillä, joita johtaa sama dynastia ja jotka muodostavat yhteisen oikeussubjektin vieraisiin valtoihin nähden, kun taas sisäisissä asioissa ne ovat toisistaan erillisiä. Tällä tavoin yhteen liittyneiden valtioiden enemmän tai vähemmän merkittävä valta- ja kokoero eivät luonnollisesti vaikuta millään tavoin niiden yhteenliittymän oikeudelliseen luonteeseen.
Suomi ei muuten ole ainoa, joka on tulkinnut maan liiton Venäjän kanssa tällaiseksi reaaliunioniksi, joka on samankaltainen kuin Ruotsin ja Norjan välillä.
Venäläinen oikeusoppinut herra Tšitšerin on kansanedustuslaitosta käsittelevässä työssään maininnut saman analogian ja tulkinnut kyseisen liiton olevan reaaliunioni. Samoin useat ulkomaalaiset kirjailijat. Muistuttakaamme myös siitä, että Speranski korosti ainakin kertaalleen virallisessa nootissa, että Suomi on valtio, ei provinssi.
Venäläislehden kirj. katsoo ”terveen järjen sanovan, että vaikka Ruotsin vanhat lait jätettiinkin Suomessa voimaan, oikeastaan sillä tarkoitettiin ainoastaan sellaisia, jotka eivät olleet ristiriidassa Venäjällä vallinneen asioiden tilan ja Venäjän etujen kanssa” – ja että Ruotsin vanhojen lakien olisi pitänyt menettää entinen valtiollinen luonteensa ja muuttua provinsiaalisiksi, paikallisiksi.
Se on ehkä koko artikkelin nurinkurisin ajatus. Sellaisilla irrallisilla heitoilla ei voi mitätöidä sitä tosiseikkaa, että Aleksanteri I tunnusti ja vahvisti Suomen asukkaille 15/27 maaliskuuta 1809 antamassaan vakuutuksessa ”maan uskonnon ja perustuslait sekä ne erivapaudet ja oikeudet, jotka kyseisen Suuriruhtinaskunnan jokaiselle säädylle erityisesti ja kaikille Asukkaille yhteisesti, niin ylemmille kuin alemmille, tähän asti Perustuslain nojalla ovat kuuluneet.”
Tähän juhlalliseen vakuutukseen ei sisältynyt varauksia eikä mitään viittausta siihen, että täten vahvistettuja perustuslakeja tulisi tarkastella Venäjän etujen mukaisesti muokattuina ja muutettuina pelkiksi provinssilaeiksi. Nämä perustuslait ja tämä hallitusmuoto muodostavat alusta loppuun valtion valtiosäännön; provinssihallinnossa ne eivät olisi alkuunkaan käyttökelpoisia. Ja mitä Venäjän etuihin tulee, molempien valtioiden yhteinen hallitsija ei ole varmasti koskaan antanut Suomen Suuriruhtinaskunnasta huolehtimisen rajoittaa millään tavoin suuren keisarikunnan etuja.
Kirj:n hra Ignatiuksen kirjoitukseen: ”Le GrandDuché de Finlande” perustuva väite ei sekään pidä paikkaansa. Hra Ignatius on siteerannut vuoden 1789 Yhdistys- ja vakuuskirjan § 1:n sanamuotoa, jossa todetaan muun muassa, että Suomen Suuriruhtinaalla on rajaton valta ulkopolitiikassa eli siinä hän ei ole riippuvainen Säädyistä ja neuvostosta. Näin ollen Suomen perustuslait eivät tältä osin ole lainkaan ristiriidassa sen kanssa mitä keisarikunnan valtio-oikeus sisällyttää Venäjän yksinvaltiaan valtaoikeuksiin. Artikkelin kirj:n olisi myös pitänyt tietää, ettei Venäjän valtakunnalla ole valtuuksia julistaa sota ja solmia sopimuksia vaan sen hallitsijalla.
Kirj:n lainaus Suomen hallintojärjestelmää käsittelevästä virallisesta esitteestä ei tue lainkaan hänen väitteitään.***”Hallinnollinen autonomia” kyseisessä lehtisessä on asiaankuulumaton ilmaus. Sillä kyseinen ilmaus on liian rajattu, vaikka lehtisen täytyy tarkoittaa myös autonomista lainsäädäntövaltaa eli sanalla sanoen kaiken kaikkiaan itsenäistä sisäpolitiikkaa. Yhteen liittyneet valtiot muodostavat aina yhteisen kokonaisuuden ulkomaihin nähden, vaikka ne olisivatkin yhtä suuret; sillä tämä yhteenkuuluvuus kansainvälisessä mielessä on juuri yhdistymisen idea. On luonnollista, ettei pieni Suomi voi eikä halua käyttää vaikutusvaltaa Venäjän suurvaltapolitiikkaan. Se ei kuitenkaan merkitse epäitsenäisyyttä. Pienillä valtioilla ei ylimalkaan ole merkitystä aikamme kansainvälisissä tapahtumissa. Se ei kuitenkaan riistä niiltä oikeutta vaatia tunnustusta muilta valtioilta, jopa suurimmilta ja mahtavimmilta. Pienellä kansalla on yhtäläinen oikeus elää omaa elämäänsä kuin suurellakin. Toiminta oikeusjärjestyksen kehittämiseksi, kulttuurin edistämiseksi, kansanvalistuksen ja tieteen puolesta on valtiolle yhtä arvokas tehtävä kuin historiankirjojen täyttäminen suurisuuntaisilla sotaretkillä ja loistokkailla valloituksilla.
Ja mistä löytyisi sellaista molemminpuolista oikeudenmukaisuutta, kunnioitusta ja joustavuutta ellei sellaisten valtioiden kesken, jotka ovat erottamattomassa liitossa keskenään ja joiden kohtaloista huolehtii jalosti sama hallitsija?
St. Peterb. Vedomostin kirj. ei kuitenkaan ylistä sellaisia tarkoitusperiä. Hän näyttää pitävän Suomen poliittista asemaa, sellaisena kuin se perustettiin Porvoon valtiopäivillä ja kuin sitä on kunnioitettu 70 vuotta, pelkkänä poliittisena virheenä, joka pitäisi korjata alentamalla Suomi mahdollisimman pian provinssin asemaan, mikä tarkoittaisi: loukatkaa sen taattuja oikeuksia, murskatkaa sen olemassaolo, pyyhkikää Suomen kansa pois kansakuntien joukosta.
Eikä tämä artikkeli, jossa nämä ihanuudet tarjoillaan, ole, kuten lukijamme ovat liiankin hyvin huomanneet, ainoa lajissaan. Siitä lähtien kun hra Katkov aloitti vuonna 1863 sotaretkensä ”rajamaita” vastaan, Venäjän lehdistössä on aina silloin tällöin julkaistu Suomen vastaisia purkauksia, jotka koskevat milloin asemaamme kaiken kaikkiaan, milloin jotain erityistä kysymystä, jossa pyritään herättämään eripuraa ja suuttumusta. Viime ajat ovat kuitenkin tässä mielessä olleet kaikkein tuotteliaimpia. Uskomme kuitenkin vakaasti, ettei Venäjän yleinen mielipide anna liiaksi painoa väitteille, joiden pinnallisuus, vääristyneisyys sekä historiallisten tosiasioiden ja oikeuden asiakirjojen vähättely pistävät jokaisen ajattelevan lukijan silmään.
Silti olisi tosin parempi, jos Venäjän lehdistö lakkaisi julkaisemasta tuollaisia harhaanjohtavia tekstejä. Itse asiassa niissä on toisinaan havaittavissa maltillista ja järkevääkin puhetta tilanteestamme.
Joka tapauksessa täytyy toivoa, ettei muutaman kirjoittajan vihamielisyys riitä johtamaan oikeudentuntoa Venäjällä kokonaan harhaan. Venäjän valtiomiesten ei pitäisi liioin koskaan omaksua niin järjettömiä näkemyksiä, että Venäjän etuja palvelisi kumota ja turmella tilanne Suomessa, jonka olemassaolo ja toiminta itsenäisenä valtiona eivät ole tähän mennessä tuottanut Venäjälle pienintäkään harmia. Lopuksi ja ennen kaikkea voimme turvata jalomielisten hallitsijoidemme sanaan, joka on taannut meidän valtiojärjestelmämme – sanaan, jota ei pitäisi voida rikkoa vain siksi, että jotkut kannunvalajat yrittävät herättää huomiota puhumalla oikeuden ja ihmisyyden sijaan väkivallan ja pahantahtoisuuden puolesta.
L. M.
Viitteet
*Государетвенные доходы.
**Принципъ конституционный монархін.
***”Hallinnollinen autonomia” kyseisessä lehtisessä on asiaankuulumaton ilmaus. Sillä kyseinen ilmaus on liian rajattu, vaikka lehtisen täytyy tarkoittaa myös autonomista lainsäädäntövaltaa eli sanalla sanoen kaiken kaikkiaan itsenäistä sisäpolitiikkaa.