Det liberala partiets program.
Många brännande frågor stå för närvarande på dagordningen i vårt lands offentliga lif. Olika opinionsströmningar korsa hvarandra på mångfaldigt sätt. Det finnes partistrider och partisinne mer än nog. Men hvilken politik man i det verkliga statslifvet vill vidhålla och göra gällande, framstår ej på alla håll med den klarhet och bestämdhet, som det nuvarande sakläget skulle kräfva och som särskildt för arbetet vid landtdagarne vore af nöden.
De sträfvanden i liberal riktning, hvilka sedan början af 1860-talet i så många hänseenden befordrat vårt politiska framåtskridande, hafva såväl inom som utom landtdagarne uppburits och blifvit understödda af så talrika medborgare i olika sferer af samhället, att kännedomen om dessa sträfvandens ledande principer och väsendtliga syftemål bör kunna antagas vara ganska allmänt spridd. Men då landtdagarne, vid hvilka det liberala partiets förnämsta verksamhet är koncentrerad så sällan sammanträda; då just på senare tider den allmänna uppmärksamheten oupphörligt drages till frågor, hvilka för detta parti varit jemförelsevis främmande; då vidare åtskilliga försök blifvit gjorda att vanställa den liberala politikens idéer och ingifva misstroende till densamma; så synes det vara af nöden att framlägga en sammanfattning af de grundsatser och syften, hvilka dels i allmänhet, dels särskildt under närvarande tidsförhållanden, böra utgöra hufvuddragen af det liberala partiets program. Ett sådan uttalande afser såväl att stärka sammanhållningen mellan dem som tillhöra partiet, som ock att åt det samma vinna nya friska krafter bland dem, hvilka härtills icke anslutit sig dertill.
Vår politik är framför allt en den jemna, på historisk grund fortgående rättsutvecklingens politik.
I stater der den autokratiska régimen envist motsatt sig tidsandans kraf eller der den förflutna tiden ej efterlemnat någon användbar utgångspunkt för framåtgåendet, der må det vara en nödvändighet att reformera genom plötslig öfvergång till något helt och hållet nytt, genom radikala förändringar, som omskapa det bestående. Men Finland har sedan 500 år varit delaktigt af en rättsordning, hvars grunddrag af ålder utgjort: odalmannarätt, lagbunden frihet, begränsad konungamakt, folkviljans erkännande i lagstiftning och beskattning; – en rättsordning som, oaktadt tidtals skakad af revolutioner eller hämmad af reaktioner, likväl intill våra dagar bevarats såsom den friska kärnan i vårt samhällsskick. Sådan grundval bör ej öfvergifvas. Men yrkandet på dess bevarande innebär dock ej något förordande af konservativ oföränderlighet. Det goda i våra institutioner, den frisinnade och folkeliga anda, som hör till deras väsende, bevaras bäst derigenom att oafbruten utbildning af dem eger rum i mån af tidens växande anspråk och fordringar. Det tillhör hvarje generation att efter sina behof och sina idéer utvidga, förstärka och försköna den samhällsbyggnad, hon af förfädren i arf emottagit. Underlåtes sådan förnyelseprocess, kan den dag komma då byggnaden, oaktadt sin goda grund, faller samman i ruiner.
I detta reformatoriska lagstiftningsarbete är det onekligen den offentliga och särskildt den konstitutionela rättens område, som främst påkallar de politiskt verksamme medborgarenas uppmärksamhet. Dermed vare ej sagdt, att den allmänna civila och kriminala lagstiftningens spörsmål vore mindre vigtiga eller mindre förtjenta af vår omvårdnad. Men i allmänhet är det dock ej de, som utgöra de politiska opinionernas föremål, – och framför allt, stärkandet af den finska statens bestånd och lifskraft beror i vida högre grad af de politiska institutionernas utbildning.
|2|Vi vilja hafva det konstitutionella systemet säkrare och fullständigare genomfördt i vårt land. Denna önskan hyses utan tvifvel af alla som fatta den politiska frihetens djupa, lifgifvande betydelse. Men det statsskick, som med sådant allmänt uttryck betecknas, omfattar en serie af rättsgestaltingar och institutioner. En väsentlig del af dem hafva vi redan, om ock delvis i föråldradt skick och derför i behof af reformer. Andra saknas ännu. Allt kan ej ernas på en gång. Det gäller att i hvarje tidskifte eftersträfva det som är mest behöfligt och som tilllika är sådant att det under förhandenvarande förhållanden kan inses möjligt att förverkliga.
De vigtigaste åtgärder i detta hänseende äro följande:
1:o) Landtdagsperiodens förkortande till två, högst tre år, och motionsrätt för Ständerna;
2:o) Stiftandet af tryckfrihetslag;
3:o) Utvidgandet af Ständernas makt i statshushållningen derhän, att hela den rörliga delen af utgiftsbudgeten göres beroende af ständernas medverkan samt intet slag af beskattning må kunna beslutas af regeringen ensam;
4:o) Närmare begränsning och fixering af den s. k. administrativa lagstiftningsmakten;
5:o) Sådan ombildning af styrelseverken, att såväl för regeringsverksamheten som för lagskipninen i högsta instans en ändamålsenligare organisation måtte vinnas. Derjemte förenkling och decentralisation i förvaltningsprocedyren;
6:o) Ett klarare fastställande af Finlands unionela ställning till kejsardömet.
De två förstnämnda reformerna kunna ordnas genom speciela lagar; de öfriga svårligen annorlunda än i och genom en revision af Regeringsformen och Förenings- och Säkerhetsakten.
Af framstående betydelse är jemväl det redan på dagordningen bragta förslaget om införande af representativa former för länens vigtigare angelägenheter, ty derförutan är det genom kommunalförfattningarne ordnade systemet af medborgerlig sjelfstyrelse halft och ofullständigt.
Religionsfrihetens betryggande och ordnande genom frisinnad dissenterlag är ett önskningsmål, hvars snara förverkligande bör allvarligen eftersträfvas.
Det liberala partiet kan ej heller vara likgiltigt för frågan om representationsreform. I denna svåra fråga gäller det för den närmaste tiden blott att omsorgsfullt pröfva i hvilken riktning reformen bör gå, hvilka förbättringar af vårt nuvarande representativa system vore att anses önskvärda och möjliga, på hvad sätt således den nuvarande ordningen med bästa resultat må kunna ombildas utan att omstörtas. Att taga initiativ till förberedandet af denna reform genom diskussion i presssen och i broskyrer, och sedan en bestämd opinion hunnit bilda sig, väcka reformförslag vid landtdagen, dertill måste vårt parti utan tvifvel finna sig manadt af de betänkliga brister och olägenheter, som vidlåda det nuvarande representationssättet.
De ekonomiska och finansiela frågorna kräfva mera omtanke, mera planmessig omvårdnad, än härintills kommit dem till del. Det liberala partiet bör så mycket hellre egna dem allvarligt arbete, som illiberala doktriner på detta område begynt söka sig väg till vårt land. Vi böra i dessa ämnen bygga på den ekonomiska vetenkapens, ej på den tendentiösa agitationens läror. Härvid är skäl att, med anledning af angreppen på den frisinnade riktningen i nationalekonomin i korthet erinra, huruledes dess grundsats, att de enskilda individerna sjelfva äro de bästa målsmän för sina ekonomiska intressen, icke har till korollarium att staten bör iakttaga fullständig passivitet gentemot näringslifvets angelägenheter. Yrkandet på frihet på detta gebit innebär, att staten bör afhålla sig från allt reglementerande för det produktiva arbetet, från allt ingripande i den enskilda företagsamhetens görande och låtande. Men staten bör ej derför underlåta att befrämja jordbruk, industri och handel genom att förbättra de all|3|männa vilkoren derför, eller aflägsna sådana hinder och svårigheter, hvilkas undanrödjande öfverstege de enskildes krafter. Genom tekniska och merkantila undervisningsanstalter, kommunikationernas förbättrande, god ekonomisk lagstiftning, handelsfördrag m. m. dylikt fullgör staten sin anpart i arbetet för välståndets höjande utan att inskränka de enskildes handlingsfrihet.
För ett politiskt parti framställa sig hithörande frågor hufvudsakligen med hänseende till hvad staten bör göra eller icke göra. Sedan den nya näringslagen allaredan i det väsendtligaste inrymt principen af arbetets frihet, anse vi att uppmärksamhet närmast bör egnas åt revision af lagen om enskilda banker och om aktiebolag, reform af jordbeskattningen med deraf härflutna restriktioner af ekonomisk natur äfvensom storskiftesväsendet; vilkoren för jernvägsnätets oafbrutna utveckling.
Vetenskapens och konstens kraftiga blomstring i vårt land betrakta vi såsom ett af de förnämsta vilkoren för att det finska folket må kunna vinna och bibehålla en aktad plats bland nationerna. Derför anse vi det äfven utgöra en af statens högsta uppgifter att genom alla lämpliga medel befrämja det vetenskapliga och konstnärliga arbetet.
Och samverkan och täflan med andra länder äro nödvändiga för att hålla forskning och produktion på dessa gebit vid friskt lif. Här är detta de humana och ideala sträfvandenas fält, på hvilket nationel ensidighet och intressen som betingas af den politiska partibildningen ej utan skada kunna göra intrång.
Det vetenskapliga lifvet och den allmänna bildningen i landet betinga hvarandra ömsesides: ju mera den senare vidgas och höjes desto mera skall det förra vinna intensitet och i erkännande. Men icke endast af detta skäl bör det sörjas för tillräckliga bildningsanstalter, utan äfven derför att den demokratiska andan i vårt samhällsskick sådant fordrar.
Med anledning af det missförstånd, som stundom eger rum beträffande demokratins princip, vilja vi här infoga en kort erinran. Rättsligen fattad, är denna princip liktydig med: allas likhet inför lagen, d. ä.det är lika rätt för enhvar, hög och låg, fattig och rik, att göra sina anspråk rättsligen gällande, jemte i lika proportion utmätta rättigheter och skyldigheter gentemot det allmänna. Med andra ord: inga stånds- eller personalprivilegier, inga genom lag inrymda undantagsförmåner för vissa individer eller klasser så vidt de ej af offentligt embete betingas. Denna riktning har vår lagstiftning gått sedan 1863, härvid återvändande till gamla fäderneärfda grundsatser. Sådana demokratiska tendenser tillhöra det liberala partiet, – men vi förkasta det demagogiska yrkandet på en krass, abstrakt jemlikhet, inför hvilken den olikhet i begåfning, uppfostran, bildning, förmögenhet och inflytande, som enligt naturens lagar och alla nationers erfarenhet städse förekommit, borde utplånas och alla menniskor neddragas till den lägsta nivå, de sociala skiftningarne förete.
Der en sannt demokratisk anda råder, bör man sträfva att oaflåtligt höja det stora flertalets nivå i bildning och sed och på denna väg minska olikheterna och afstånden mellan samhällsklasserna.
Tillfälle till erhållande af högre skolbildning, såväl humanistisk som real, bör således i möjligaste omfattning beredas alla landets barn. Det forcerade inrättandet af finskspråkiga lärdomsskolor kan visst hafva till resultat mycken halfbildning och ett alltför stort deserterande från de praktiska yrkena. Men detta dock endast under de första tiderna: snart skola dessa läroverk intaga en naturlig plats bland bildningsfaktorerna i landet och en rikare tillgång på intelligenta krafter för de olika värfven skall då stå till buds, än om rekryteringen för statstjensten och den högre affärsverksamheten fortfarande vore nästan uteslutande hänvisad till svenskspråkiga skolor och de svenska hemmen.
|4|Det liberala partiet erkänner derför obetingadt, att upprättandet och subventionerandet af erforderligt antal lyceer med finskt undervisningsspråk är såväl af rättvisa som statsklokhet förestafvadt. Men dermed bör vinnas en förökning af bildningsanstalterna i landet: detta nya kraf bör ej tillgodoses genom inskränkning eller förfördelandeoriginal: förrdelande af de skolor, i hvilka svenskan är undervisningsspråk. Ty dessa äro för bildningens sak i vårt land lika nödvändiga som de finskspråkiga läroverken. Och vi instämma i senaste Ständers uttalande, att på de större orterna läroverk af hvartdera slaget äro af nöden. För öfrigt vidhålla vi, med afseende å lärdomsskolans organisation och uppgift, det i Ständernas petition rörande skolfrågan uppstälda syftemål, att eleverna vid landets lyceer böra bibringas en allt fullständigare förmåga att i tal och skrift begagna landets andra inhemska tungomål.
Statens förmåga att sörja för undervisningsväsendet är icke obegränsad. Men utöfver ofvan nämnda kraf finnes ett annat, som ej längre må lemnas åsido: qvinans rätt att vinna vetenskaplig bildning vid skola och universitet bör behjertas och tillgodoses. Liksom hennes befogenhet till åtskilliga grenar af offentlig verksamhet bör varda tillbörligen erkänd.
Den frågan förtjenar ock uppställas, huruvida vårt parti egna folkskolans sak tillräcklig omsorg och verksamhet. Det kan ej nekas, att många af partiets medlemmar i landsorten varit bland de främsta befordrare af denna sak. Men dermed är ej allt det nödiga gjordt. Det har visat sig, att mångenstädes ännu råder liknöjdhet och motvilja mot inrättandet af skolor. Det är derför skäl att ånyo vid nästa landtdag upptaga förslaget att hvarje kommun må genom lag åläggas inrätta och upprätthålla åtminstone en högre folkskola. I sammanhang dermed bör pröfvas, huruvida möjligen ett lämpligare sätt att med statsmedel främja folkskoleväsendet, än det hittills följda, kunde införas.
Det anses af mången att språk- och nationalitetsfrågan är den enda, kring hvilken verklig partibildning i vårt land under närvarande förhållanden vore möjlig.
Det liberala partiet har under snart tjuguårig politisk verksamhet städse iakttagit att främst på sin fana inskrifva de konstitutionela reformerna samt att i afseende å språk- eller nationalitetsfrågan yrka, att den icke bör utgöra grunden för den politiska partibildningen, ej heller bestämma de politiska sträfvandenas riktning och innehåll.
Äfven nu och för framtiden bör, såsom af det hittills sagda framgått, vårt parti hafva den rättsligt-politiska utvecklingen jemte det ekonomiska och kulturlifvets intressen till kännetecknande föremål för sitt program. Men härvid bör dock ej förbises, att nyssnämnda tvistefråga antagit en allt mera akut karaktär, att den allmänna meningen för närvarande är just af denna fråga lifligast berörd och att tvenne partier finnas, hvilka inskrifvit språkfrågan främst, ja uteslutande på sitt program. Den kan och bör derför under närvarande tidsförhållanden ej af oss lemnas åsido, det gäller för det liberala partiet att äfven i detta hänseende intaga och vidhålla en klar och bestämd ståndpunkt.
Och denna ståndpunkt kan icke vara någon annan än den, för hvilken flere bland oss redan länge kämpat och som i sjelfva verket vid senaste landtdag blef den i vidkommande fall afgörande, nämligen att de båda språken böra erkännas lika berättigade i vårt land och att ej mindre vid skolväsendets ordnande, än ock i statslifvet härtill bör tagas full hänsyn.
När man bland ifrarena för finskheten går ända till det yrkande, att svenskan är att betraktas såsom ett främmande tungomål och att hon derför bör gifva vika för finskan, hvilken ju förr dess bättre borde blifva landets enda bildningsspråk, förkasta vi detta såväl af historiska som af politiska skäl. Af historiska skäl: ty ett språk, som sekler varit organ för rätt och odling i vårt land, på hvilket den bästa delen af vår literatur är affattad, som utgör ej blott flertalets af de bildade, men äfven en del allmoges, gifna och naturliga modersmål, är och blir|5| icke annat än ett inhemskt språk, i tal och skrift fortlefvande i detta land, och behöfver ingalunda förlora denna sin ställning derigenom att det finska språket kommer till användning i högre mått än härintills.
Af politiska skäl: ty, det närmare samband med vesterns lif, som beredes oss deraf att det ena af landets språk förstås i de skandinaviska länderna och att man i Finland utan omgång kan följa med och tillgodogöra sig yttringarne af nämnda länders kulturlif, länder oss till styrka i vår eljest såväl tillföljd af det geografiska läget som af andra skäl, isolerade ställning. Och tydligt är, att de relativa fördelarne af enspråkighet omöjligen skulle kunna uppväga det äfventyrliga i en så djupt gripande omstörtning som den, att förinta en seklervand bildningsform och sålunda försvaga bildningens eget fotfäste. Slutligen måste vi ogilla sättet hvarpå man inom det finska språkpartiet ofta gått till väga: bemödandena att hos menige man väcka afvoghet och hat till det svenska språket och till dem som i sin verksamhet för fäderneslandet icke afstå från att begagna detta sitt modersmål, – dessa bemödanden kunna ej annat än rubba och skada den sociala samverkan, hvaraf här ej mindre än annorstädes göres behof.
Men detta, att varmt omfatta och i dess fortfarande giltighet värna det svenska språket såsom det ena af landets språk, berättigar ej att förhålla sig motvilligt emot sträfvandena och åtgärderna att åt finskan bereda en med svenskan jembördig plats och användning, eller att betrakta detta sträfvande såsom en för den svenska talande ståndspersonsklassen jemförelsevis främmande och likgiltig angelägenhet.
Denna ståndspersonsklass har till en mycket stor del utgått ur den finska allmogens leder, om den ock dervid ända till senare tider adopterat svenskan såsom dåvarande enda bildningsorgan. Den bildade klassen är solidarisk med nationen i dess helhet: den har aldrig stått i närmare sammanhörighet med den svenska allmogen i landet, än med den finska befolkningen. Och gemensam historisk utvecklingsgång har danat alla Finlands inbyggare till ett enda folk, en gemensam politisk nationalitet, liksom ock i alla tider den offentliga verksamheten i detta land varit gemensamt egnad hela befolkningens väl, utan åtskilnad till språket.
Äfven af politiska skäl är en ultra svenskspråkig ståndpunkt förkastlig. Ty skärpandet af den språkliga antagonismen kan ej undgå att medföra en jemväl för statslifvet skadlig söndring mellan de olika folkelementen. Motstånd mot den finska befolkningens rättmätiga anspråk, att vinna full delaktighet i samfundslifvet genom det finska språkets upphöjelse till jembördig användning med det svenska, måste framkalla bitterhet mot den ännu för närvarande förherskande klassen och sålunda lemna stoff åt agitationer ej blott i ultra-finsk, utan ock i falskt demokratisk riktning. Och sjelfva den svenska bildningsformens för vår utveckling behöfliga fortbestånd skulle snarare äfventyras än främjas, om de som uppbära den ville motverka och kallsinnigt isolera sig från sträfvanden som lifva nationens flertal.
För oss framstår fäderneslandet och det finska folket såsom ett enda ett odelbart helt oaktadt de tvenne språken. Må man i sin politiska eller literära verksamhet begagna sig af det ena eller andra uttrycksmedlet: föremålet, ändamålet med densamma är dock hela landets, hela folkets väl och förkofran.
Att ensidigt framskjuta språkfrågans, såsom det högsta föremål för patriotisk verksamhet, och att sålunda afleda medborgarenas håg och intresse från det politiska lifvets verkliga uppgifter, måste, om det får gripa omkring sig, blifva en verklig hämmsko på landets utveckling. Och ej mindre betänkligt är det perspektiv af tvedrägt och söndring, som hotande framstår ur de senaste tidernas erfarenhet derest ej en förmedlande riktning vinner allmännare insteg och medhåll.
Det kan i sjelfva verket ej vara tvifvel underkastadt att en central ståndpunkt i språkfrågan är såväl principielt riktig, som praktiskt behöflig.
|6|De bildade i Finland, öfverhufvud alla medborgare hvilkas verksamhet höjer sig till någon allmännare betydelse utöfver den svensk- eller finskspråkiga hemortens sfer, böra känna landets båda språk.
Huru skulle i sjelfva verket vårt lands framtida utveckling gestalta sig, om en del af dess domare, embetsmän och lärare kunde endast svenska, en annan del förstode endast finska?
Den centrala ståndpunkt vi intaga, eller tvåspråkighetens ståndpunkt, innebär korteligen detta: att finskan och svenskan skola användas jemsides i vårt land och att enhvar, som vill egna sig åt offentligt värf, bör, utom sitt modersmål, lära sig det andra inhemska språket. – Vårt program omfatta, derför sjelffallet genomförandet af det finska språkets användande vid domstolar och embetsverk i enlighet med den finska talande befolkningens rättmätiga önskningar och behof, – en reform, som icke endast hör till den s. k. språkfrågan område, utan väsendtligen måste räknas till de rättsliga och politiska reformer, som för landet i närmaste framtid äro af nöden.
Det har förut varit så, att det finska modersmålet måste öfvergifvas och utbytas mot svenskan, om det skulle blifva möjligt att förvärfva högre bildning och intaga en plats i statens tjenst. Detta förhållande har numera förändrats derhän, att ehuru svenskan måste inläras både såsom bildningsmedel och såsom behöflig i det offentliga lifvet, finskan dock kan såsom modersmål och hufvudspråk bibehållas af den som utgått ur finskt hem.
Och om det för den ur svenskt hem utgångne förut icke varit nödvändigt att inhemta ens något mått af finska för att kunna göra sig gällande i samhället, så är det numera oeftergifligt för enhvar som egnar sig åt statslifvet och af vigt för hvarje annan bildad, att blifva väl förtrogen med finska språket. Men derför behöfver han icke öfvergifva sitt svenska modersmål.
Det ligger öfverhufvud något konstladt och abnormt i utbytet af modersmålet mot ett annat språk, om ock äfven detta är ett inhemskt tungomål. Att inlära ett språk, så att man kan väl använda det i tal och skrift, är långt i från detsamma, som att låta detta andra språk uttränga föräldrarnes, hemmets, den första undervisningens, de första begreppens språk. För de flesta måste sådan transformation medföra en förkrympning af deras andliga kraft.
Tvåspråkighetens ståndpunkt kräfver icke något offer af modersmålet. Men den angifver sättet hvarpå olägenheterna af två språk i vårt land skola minskas eller undanrödjas och samverkan för det gemensamma bästa kunna försiggå utan att störas af sterila språk- och nationalitetstvister. Den är en försonlighetens ståndpunkt, vars förverkligande är ett vilkor för att det finska folket må kunna handla enigt och starkt der så göres behof. Och hvem kan förneka att sådant behof förefinnes.
Måttfullt och hofsamt i sitt politiska program, vill det liberala partiet äfven i språkfrågan verka för den inbördes aktning och välvilja mellan de båda folkelementen, som låter hvarje dugligt fosterländskt arbete på politikens, vetenskapens och literaturens fält få sitt tillbörliga erkännande, oberoende deraf om vid detta arbete svenskt eller finskt språk användes. Så skola den nationela sammanslutningen och den politiska solidariteten vinna i styrka. De som sambo i detta kära fädernesland, de böra ej endast tolerera hvarandra, de böra i känsla och handling vara barn af samma moder, lemmar af samma folk.
Men derför bör ock den politiska verksamheten i främsta rummet egnas åt utvecklingen af vårt statsskick och vår rättsordning, åt stärkandet af denna samhällsbyggnad under hvars hägn alla öfriga olikartade, gemensamma och enskilda, sträfvanden hafva sin tillvaro.
Liberalisen puolueen ohjelma.
Monta tuiki tärkeää kysymystä on tätä nykyä meidän maamme julkisessa elämässä keskustelun alaisena. Erilaiset mielipiteet juoksevat monella tavalla ristiin toistensa kanssa. Puoluekiistoja jalahkolaismieltä löytyy yltä kyllin. Mutta mitä menetystapaa todellisessa valtio-elämässä tahdotaannoudattaa ja voimaan saattaa, se ei astu kaikkialla esiin niin selvästi ja tarkkaan, kuin asiain nykyinen tila sitä vaatisi, ja kuin etenki työntekoa varten valtiopäivillä olisi tarpeellista.
Niitä pyrintöjä liberaliseen (vapaamieliseen) suuntaan, jotka, alkaen vuodesta 1860, niin monessa suhteessa ovat kartuttaneet valtiollista edistymistämme, – niitä pyrintöjä ovat sekä valtiopäivillä, että niitten ulkopuolellakin, niin useat kansalaiset yhteiskunnan eri aloilla kannattaneet ja puollustaneet, että tieto näitten pyrintöjen johtavista perus-aatteista ja pääasiallisesta tarkoituksesta voidaan pitää sangen yleisesti levinneenä. Mutta koska valtiopäivät, joihin liberalisen puolueen tähdellisin työnteko on kiinnitetty, niin harvoin kokoontuvat; koska juuri viime aikoina sellaiset kysymykset, jotka tälle puolueelle ovat olleet verrattain vieraita, alinomaa vetävät puoleensa yleisen huomion;koska sen lisäksi usein on koetettu vääristellä vapaamielisen politikin aatteita ja nostaa epäluulojasitä kohtaan; niin näyttää olevan tarpeellista yhteen ko’ottuina esiintuoda ne pääperusteet ja tarkoitukset, joitten sekä yleisesti, että erittäinki nykyisissä ajan suhteissa, tulee olla pääjuonteina liberalisen puolueen ohjelmassa. Tämän esiintuonnin tarkoituksena on sekä yhteyden vahvistaminen niittenkesken, jotka tähän puolueesen kuuluvat, että myöskin veresten voimain hankkiminen puolueelle niitten joukosta, jotka tähän asti eivät siihen ole yhtyneet.
Meidän ajatuksemme on etenkin, että oikeustoimi on historiallisella pohjalla tasaisesti edistytettävä.
Niissä valtioissa, joissa itsevaltiuus on sitkeästi asettaunut ajan hengen vaatimuksia vastaan,taikka joissa mennyt aika ei ole jättänyt jälkeensä mitään kelpaavaa aluspohjaa edistymiselle,niissä olkoon se täytymys toimeen saattaa parannuksia äkkinäisen siirtymisen kautta jollekin perätiuudelle kannalle, eli semmoisten perijuuristen muutosten kautta, jotka ihan uudesta muodostavat kaikkisiihenastiset olot. Mutta Suomenmaa on jo 500:na vuotena ollut osallinen oikeusjärjestyksessä, jonkaperusjuonteet vanhuudesta asti ovat olleet: vapaatalollis-oikeus, lain-alainen vapaus, rajoitettu kuninkaanvalta, kansantahdon tunnustaminen lain- ja veronsäädännössä; – oikeusjärjestyksessä semmoisessa,joka, vaikka ajoittain vallankumouksilta järkytetty ja vastustuksilta pidätetty, kuitenkin meidän aikoihimme asti on säilynyt yhteiskunta-olojemme raikkaana ytimenä. Semmoisesta perustuksesta ei pidäluopua. Mutta vaikka vaadimmekin sen olemassa pitämistä, niin emme sillä kuitenkaan puollusta mitään järkähtämätöntä vanhoillaan pysymistä. Valtiolaitostemme hyvät puolet, tuo vapaamielinen jakansallinen henki, joka kuuluu niitten olentoon, säilytetään parhaiten sillä tavoin, että niitä edistymistänsä edistetään, sen mukaan kuin ajan yltyvät kaipaukset ja vaatimukset sitä kysyvät. Kunkinsukupolven tehtävä on, tarpeittensa ja aatteittensa mukaan laajentaa, vahvistaa ja kaunistaa sitä yhteiskunnallis-rakennusta, jonka se esi-isiltänsä on perinnöksi saanut. Jos semmoinen uudistustyö laiminlyödään, niin valkenee ehkä vielä se päivä, jolloin koko rakennus, vaikkapa lujallakin perustuksellaollen, raunioksi kukistuu.
Tässä parannuksia puuhailevassa lainsäätämistyössä ovat kieltämättä sekä julkisen että erittäinkin valtiosääntöis-oikeuden alat juuri ne, jotka etupäässä kysyvät valtiollisissa asioissa toimivainkansalaisten huomiota. Tällä emme sano, että yleisen sivili- ja rikos-lainsäädännön kysymykset olisivatvähemmästä arvosta taikka huolenpitoamme vähemmän ansaitsevia. Mutta ylimalkain ei nämät kysymykset kumminkaan kuulu niihin, jotka ovat valtiollisten mielipiteitten esineinä, – ja ennen kaikkeavaaditaan paljoa suuremmassa määrässä, Suomen valtion seisovaisuuden ja elinvoiman vahvikkeeksi, ettävaltio-asetuksia korjataan ja parannetaan.
Me tahdomme saada valtiosääntöistä järjestelmää maassamme varmemmin ja täydellisemmin toi|2|meen pannuksi. Tämä harrastus on epäilemättä yhteinen kaikissa niissä, jotka käsittävät valtiollisenvapauden ylevän ja elähyttävän arvon. Mutta se valtiollinen tila, jota tällä yleisellä lauseella tarkoitetaan, käsittää koko sarjan oikeus-muodostuksia ja säädelmiä. Iso osa niitä on meillä jo, vaikkapaosaksi vanhentuneessakin tilassa ja siis parannuksia vailla. Toisia puuttuu meiltä vielä. Kaikkea eivoida yhtä haavaa saavuttaa. Kullakin aikakaudella tulee meidän harrastaa sitä, mikä silloin on tarpeellisinta, ja joka samalla on semmoista, että sen aikaan saaminen voidaan silloisissa oloissa pitäämahdollisena.
Tärkeimmät tehtävät tässä suhteessa ovat seuraavat:
1:ksi. Valtiopäiväjakson lyhentäminen kahdeksi, korkeintaan kolmeksi vuodeksi, ja ehdotus-oikeuden hankkiminen Valtiosäädyille;
2:ksi. Painovapauslain säätäminen;
3:ksi. Valtiosäätyin vallan laajentaminen valtiotaloudessa siihen määrään, että menojen-arvionkoko muutoksenalainen osa asetetaan Valtiosäätyjenkin määräiltäväksi, ja ettei hallitus yksinänsä saataminkäänlaista veroitusta päättää;
4:ksi. Niin kutsutun hallitushoidollisen lainsäädäntövallan tarkempi rajoittaminen ja määritteleminen;
5:ksi. Semmoinen hallitusvirastojen toisin muodostaminen, että tarkoituksenmukaisempi järjestelmä saataisiin niin hyvin hallitustoimelle, kuin myöskin lainkäytännölle ylimmässä oikeuspaikassa.Sen ohessa mutkallisuuksien vähentäminen ja keskikaikkisuuden poistaminen hallitushoitomenosta;
6:ksi. Suomenmaan ja keisarikunnan keskinäisen yhdysvalta-aseman selvempi määritteleminen.
Molemmat ensiksi mainitut parannustoimet voidaan saada aikaan erityislakien kautta; mutta näitätoisia tuskin muulla tapaa, kuin että Hallitusmuoto eli -sääntö, sekä Yhdistys- ja Vakuutuskirjakin,tarkastaen korjataan.
Sangen suuri-arvoinen on myöskin tuo jo kysymyksessä ollut ehdotus edustamisen toimestaläänien tärkeämpiä asioita varten, sillä semmoisten puutteessa jääpi kunnallisasetusten säätämä kansalaisten itsehallintojärjestelmä kesken-eräiseksi ja vaillinaiseksi.
Uskontovapauden turvaaminen ja järjestäminen vapaamielisen eriuskolaislain kautta on toivejonka pikaista toteuttamista ankarasti harrastettakoon.
Liberalinen puolue ei voi myöskään olla penseämielinen sen kysymyksen suhteen, joka koskeemuutosta maamme nykyisessä edustustavassa. Tässä vaikeassa kysymyksessä on lähinnätulevan aikakauden toimena ainoastaan tarkasti arvostella, mihin suuntaan muutos on tehtävä, mitkä parannuksetnykyisessä edustusmuodossamme olisivat toivottavina ja mahdollisina pidettävät, ja millä tavoin siisnykyinen järjestys parahiten saatettaisiin kumoamatta saada toisin muodostetuksi. Ensi askeleen ottamiseen tämän muutoksen alustelemiseksi keskustelujen kautta sanomakirjallisuudessa ja arkkikirjasissa,sekä, sittenkuin mielipiteet ovat ehtineet lujasti vakaantua, muutosehdotuksen nostamiseen valtiopäivillä, – aivan näihin toimiin on meidän puolueemme epäilemättä pitävä itsensä vaadittuna niiltä ajatteluttavilta puutteilta ja hankaluuksilta, jotka maamme nykyistä edustustapaa vaivaavat.
Taloudelliset ja rahavarain asiat vaativat enempää tarkkuutta, enempää johtoperäistä huolenpitoa,kuin mitä niitten osaksi tähän asti on tullut. Liberalisen puolueen tulee sitäkin ennemmin tehdä ahkerasti työtä niitten eteen, kuin vapaamielisyyttä puuttuvia oppisäädelmiä on tällä alalla alkanut meidän maahamme tunkeutua. Näissä asioissa pitää meidän perustaa rakennuksemme taloustieteen, eikätarkoitusperäisen kiihotuksen oppeihin. Niitten hyökkäysten tähden, joita on tehty valtiotalousopinvapaamielistä pyrintöä vastaan, sopii tässä lyhyesti huomauttaa, miten saman opin perusteesta, ettäyksityiset henkilöt itse ovat taloudellisten asiainsa parhaimmat holhumiehet, ei suinkaan saada mitäänsellaista johtopäätöstä, että valtion tulisi kokonansa pidättyä ottamasta osaa elantoliikkeen asioihin.Vapauden vaatiminen tällä alalla tarkoittaa sitä, että valtio pysyköön erillänsä kaikista ohjesääntöhankkeista tuottoisaa työntekoa varten, kaikesta kajoomisesta yksityisen toimeliaisuuden yrityksiin ja|3| toimiin. Mutta ei valtion sen vuoksi pidä laiminlyödä maanviljelyn, teollisuuden ja kaupan edistämistäsillä tapaa, että parantaa niihin vaikuttavia yleisiä ehtoja, taikka poistaa semmoisia esteitä ja vastuksia, joittenka karkoittamiseen yksityisten voimat eivät riittäisi. Teknillisten ja kauppakoulujen,kulkuneuvojen parantamisen, hyvän taloudellisen lainsäädännön, kauppaliittojen y. m. sellaisten toimeenpanemisella suorittaa valtio tehtävänsä varallisuuden kartuttamistyössä, yksityisten toimintavapauttasupistamatta.
Valtiolliselle puolueelle esiintyvät tähän kuuluvat kysymykset pääasiallisesti siltä kannalta nähden,mitä valtion tulee tehdä ja mitä olla tekemättä. Sittenkuin uusi elinkeinolaki jo tähdellisimmissäkohdissa on työn vapautta puollustavalle perusjohteelle antanut tilaa, arvelemme seuraavain seikkainlähinnä vaativan huomiota: yksityispankkeja ja osake-yhtiöitä koskevan lain uudestaan tarkastaminen;maanveroituksen ja siitä johtuneitten taloudellisten pidäkkeitten sekä myös isojakotoimen toisin muuttaminen; rautatieverkon lakkaamatonta levittämistä koskevat ehdot.
Tieteitten ja taiteitten ponteva kukoistus meidän maassamme on meistä tärkeimpiä ehtoja silleasialle, että Suomen kansa voisi saavuttaa ja säilyttää arvoisan sijan kansain ryhmässä. Sentähdenonkin tieteellisen ja taiteellisen työnteon edistäminen kaikilla sopivilla keinoilla mielestämme valtiontärkeimpiä tehtäviä.
Ja yhdysvaikutus ja kilpailu muitten maitten kanssa ovat välttämättömiä, jotta tuottoisuus jatutkiskeleminen näillä aloilla pysyisivät hilpeästi hengissä. Tämä on se säädynnäisten ja idealistenrientojen uhmailutanner, johon kansallinen yksipuolisuus ja valtiollisten puolueitten luomat harrastukseteivät vahinkoa tekemättä voi tunkeutua.
Meidän maamme tieteellinen elämä ja yleinen sivistys vaativat molemmin puolin toinen toistansaolemassa: kuta enemmän jälkimäinen lautuu ja ylenee, sitä enemmän edistyy edellinenkin vikevyydessäja arvoisuudessa. Mutta ei yksistään tämän tähden pidä huolta pidettämän tarpeeksi monien sivistyslaitosten hankkimisesta, vaan myös senkin vuoksi, että kansallinen henki meidän yhteiskunta-oloissammesitä vaatii.
Siitä syystä, että harhakäsityksiä toisinaan tavataan yhteisvaltaisuuden perus-aatteen suhteen, tahdomme tässä tehdä lyhyen muistutuksen. Oikeuskannalta käsitettynä merkitsee tämä perus-aate samaa, kuin: kaikkien yhtäläisyys lain edessä, se on: yhtäläinen oikeus kullakin, niin ylhäisellä kuinalhaisellakin, niin köyhällä kuin rikkaallakin, lain voimalla vaatia oikeuksiansa, sekä myöskin samassasuhtaisuudessa määrätyt oikeudet ja velvollisuudet yhteistöä kohtaan. Toisin sanoen: tämä perus-aatehylkää kaikki sääty- ja yksityis-erioikeudet, kaikki la’illa myönnetyt poikkeus-etuudet joillekuille henkilöille tai väkiluokille, joll’ei niitä tarvita julkisen viran tähden. Tätä suuntaa on lainsäädäntömme, tässäpalautuen vanhoihin, isiltä perittyihin perusteisin, kulkenut alkaen vuodesta 1863. Tällaiset yhteisvaltaiset pyrinnöt tunnustaa liberalinen puolue omiksensa; – mutta me hylkäämme pois tuon kansankiihkoisten vaatimuksen, joka tarkoittaa törkeää, tuulen tuomaa yhdenvertaisuutta, jonka mukaan se erilaisuus luonnonlahjain, kasvatuksen, sivistyksen, varallisuuden ja vaikutusvoiman suhteen, jommoistaluonnonlakien ja kaikkien kansain kokemuksen mukaan alati on ollut olemassa, olisi pois hävitettäväja kaikki ihmiset olisivat työnnettävät yhteiskunnallisten olojen kaikkein alhaisimmalle portaalle.
Missä todenperäisesti yhteisvaltainen henki on vallalla, siinä pitää kansan enemmistön sivistysja siveyskannan lakkaamatonta koroittamista ahkeroitaman, ja kansalaisluokkain erilaisuuksia ja välimatkoja sillä keinoin vähennettämän.
Tilaisuus korkeamman, sekä humanisen että realisen, koulu-opin saantiin on siis mahdollisimmassalaveudessa valmistettava kaikille maamme lapsille. Suomenkielisten oppikoulujen hätähätää perustaminen voi tosin matkaan saattaa paljo kesken-eräistä sivistystä ja liian suurta luopumista käytöllisistäammateista. Mutta tämä tapahtuu kuitenkin vaan ensi aikoina: pian astuvat nämä oppilaitokset luonnonmukaiselle sijallensa maamme sivistysneuvojen sarjassa, ja älykkäitä kykyä eri toimiin tulee silloinolemaan runsaammin tarjona, kuin jos uutta väkeä valtion virkoihin ja ylhäisempään asioitsemis-toimeenyhä edellensä täytyisi odottaa lähes yksistänsä ruotsinkielisistä kouluista ja ruotsalaisista kodeista.
|4|Liberalinen puolue myöntää sentähden ehdottomasti niin hyvin oikeuden, kuin myös valtiollisenälynkin vaatimaksi, että tarpeellinen paljous semmoisia lyseoita, joissa suomi on opetuskielenä, toimeenpannaan ja raha-avuilla autetaan. Mutta tällä keinoin tulee maahamme saada enemmän oppilaitoksia:tämän uuden tarpeen tyydyttämisestä älköön siten huolta pidettäkö, että niitä kouluja vähennetääntaikka vähempi-osaisiksi tehdään, joissa ruotsi on opetuskielenä. Sillä nämät ovat sivistyksen asiallemaassamme yhtä välttämättömiä, kuin suomenkielisetkin opetuslaitokset. Me myös yhdistymme siihen viimeksi ko’ossa-olleitten Valtiosäätyjen lausuntoon, että isommissa maamme paikoissa tarvitaan kumpaakin lajia opetuslaitoksia. Muutoin pysymme me, oppikoulun järjestelmän ja päämäärän suhteen, siinämielipiteessä, joka on Valtiosäätyjen pyyntö-esityksessä koulukysymyksestä esiin tuotu, nimittäin ettäoppilaat maamme lyseoissa ovat harjoitettavat yhä täydellisemmin osaaviksi maamme toistakin kotoistakieltä sekä suullisesti että kirjallisesti käyttämään.
Valtion voimat huolen pitämiseen opetuksesta eivät ole rajattomia. Mutta paitsi äsken mainittuatarvetta löytyy vielä toinenkin, jota älköön kauemmin syrjään sysättäkö: naisten oikeus tieteellisensivistyksen saantiin sekä kouluissa että yliopistossa on hellästi huomioon otettava ja tyydytettävä, niinkuin myöskin heidän oikeutensa päästä moneen julkiseen työtoimeen käsiksi pitää olla velvollisestimyönnettynä.
Se kysymys on myöskin tehtävä, onko meidän puolueemme pitänyt kyllin huolta ja tointa kansakoulu-asiasta. Ei käy kieltäminen, että moni puolueen jäsenistä on maaseuduilla ollut tämän asianetummaisina edistäjöinä. Mutta ei sillä kaikkea ole tehty, mitä tarvitaan. Se on nähty, että moninpaikoin haluttomuus ja vastahakoisuus näitten koulujen perustamisessa vielä vallitsee. Syytä on siisensi valtiopäivillä uudelleen ottaa esiin se ehdotus, että kukin kunta lain kautta on velvoitettavavähintäänkin yhden ylemmän kansakoulun perustamiseen ja kunnossa pitämiseen. Tämän kanssa yhtenäon tutkittava, saatettaisiinko ehkä jollakin muulla luontevammalla tavalla ruveta kansakoulu-tointa valtiovaroilla edistämään, kuin sillä, jota tähän asti on noudatettu.
Moni arvelee kieli- ja kansallisyystä ainoaksi, jonka ympäri todenperäinen puolueiksi liittyminen meidän maassamme olisi nykyisissä oloissa mahdollinen.
Liberalisella puolueella on lähes kaksikymmentä vuotta kestäneen valtiollisen vaikutuksensaaikana alati ollut tapana etummaiseksi lippuunsa kirjoittaa valtiosäännölliset parannukset, kuin myöskinkieli- eli kansalliskysymyksen suhteen vaatia, ett’ei sen tule olla valtiollisen puolueiksi liittymisen perustuksena, eikä suunnan ja sisällyksen määrääjänä valtiollisille pyrinnöille.
Sekä nyt että vast’edes tulee, kuten tähän asti sanotusta on käynyt esiin, meidän puolueemmepitää oikeusvaltiollista edistymistä, kuin myöskin taloudellisen ja sivistys-elämän etuja, ohjelmansa tunnusmerkki-esineenä. Mutta älköön tässä kumminkaan oltako huomaamatta, että äsken mainittu riitakysymys on yhä tulisemmaksi kiihtynyt, että yleinen mieli-ala tätä nykyä on juuri tältä kysymykseltäkiivaimmasti kosketettuna, ja että kaksi puoluetta löytyy, jotka ovat ohjelmaansa panneet kielikysymyksen etummaiseksi, jopa yksinomaiseksikin. Nykyisissä ajan suhteissa emme siis saa eikä käykäänmeidän tätä kysymystä syrjään sysätä, sillä liberalisen puolueen on velvollisuus tässäkin asiassa asettuaselvälle ja tarkasti määrätylle kannalle, sekä siinä pysyä.
Ja tämä kanta ei saata olla mikään muu, kuin se, minkä puolesta useat meistä jo kauvan ovattaistelleet, ja joka itse asiassa viime valtiopäivillä kävikin siihen koskevissa kysymyksissä ratkaisevaksi,nimittäin että molemmat kielet ovat tunnustettavat yhtä oikeutetuiksi meidän maassamme, ja että niinhyvin koulutoimen järjestämisessä, kuin valtio-elossakin, tästä asianlaidasta on täysi vaari otettava.
Kun suomalaisuuden harrastajissa mennään siihen väitökseen asti, että ruotsi on muukalaisenakielenä pidettävä, ja että sen siitä syystä pitää väistyä suomenkielen edestä, jonka kuta pikemminsitä paremmin pitäisi tulla maamme ainoaksi sivistyskieleksi, niin me tämän väitöksen hylkäämmesekä historiallisista että valtiollisista syistä. Historiallisista syistä: sillä kieli, joka vuosisatoina onollut oikeuden ja sivistyksen kielenä maassamme, jolla paras osa kirjallisuuttamme on kirjoitettu, joka|5| on ei ainoastaan sivistyneitten enemmistön, vaan myös jonkun rahvaankin osan, varma ja luonnollinenäidinkieli, – se kieli ei ole eikä tule olemaan muuta, kuin kotoinen kieli, joka, niin hyvin suupuheessa kuin kirjakielenäkin, elää tässä maassa, ja se ei suinkaan tarvitse tätä asemaansa sen kauttamenettää, että suomen kieli tulee enemmin käytetyksi, kuin tähän asti.
Valtiollisista syistä: sillä se läheisempi yhteys länsimaiden olojen kanssa, johon sen kauttasaamme tilaisuuden, että toista maamme kieltä ymmärretään skandinavilaisissa maissa, ja että Suomessa voimme kohtipäisesti seurata ja hyväksemme käyttää mainittuin maitten sivistyselämän ilmauksia,– se yhteys lisää meille voimia meidän muutoin, niin hyvin maantieteis-sijamme kuin muittenkin syitten vaikuttamassa, yksinäisyys-asemassamme. Se on myöskin selvää, ett’ei yksikielisyyden suhteelliset edut mitenkään voisi vertoja vetää sille vaaralle, joka meitä ehkä uhkaisi, jos ryhtyisimme niin perinpohjaisiin mullistuksiin, kuin että hävittäisimme vuosisatoina jo tutuksi käyneen sivistysmuodon ja siten heikontaisimme sivistyksen omaa aluspohjaa. Vihdoin täytyy meidän moittia sitä menetystapaa, jota suomalainen kielipuolue monesti on käyttänyt: sitä näet tapaa, kun yhteisessä kansassa koetaan nostaa nurjamielisyyttäja vihaa ruotsin kieltä ja niitä henkiä kohtaan, jotka työssänsä isänmaan eteen eivät luovu tätä äidinkieltänsä käyttämästä; sillä tällaiset harrastukset eivät voi muuta, kuin hämmentää ja haitata sitäkeskuuskunnallista yhdysvaikutusta, joka meillä on yhtä tärkeästi kuin muuallakin tarpeen.
Mutta se, että hartaasti suosit ja vastaisessakin pätevyydessänsä suojelet ruotsin kieltä maammetoisena kielenä, ei suinkaan oikeuta itseäsi niitä pyrintöjä ja toimenpiteitä nurjasti kohtelemaan, jotka suomen kielelle tahtovat hankkia yhdenvertaista asemaa ja käyttämistä ruotsin kielen rinnalla, taikka pitämään tätä harrastusta ruotsinkieliselle vallassäädylle verrattain vieraana ja yhdentekevänä asiana.
Tämä vallassääty on sangen suureksi osaksi lähtenyt suomalaisen rahaan riveistä, jos kohta sesiinä sivussa, aina viime aikoihin asti, on omaksensa ottanut ruotsin kielen, silloisena näet ainoanasivistyskielenä. Vallassääty ja koko kansa ovat yhteisesti kukin omasta ja toistensa puolesta vastauksessa. Vallassääty ei milloinkaan ole ollut likeisemmässä yhdistyksessä maamme ruotsalaisen rahvaan, kuin suomalaisenkaan väestön kanssa. Ja yhteinen historiallinen kehkeämismuoto on tehnytkaikki Suomen asujamet yhdeksi ainoaksi kansaksi, yhteiseksi valtiolliseksi kansakunnaksi, samatenkuin yleiset työtoimetkin meidän maassamme kaikkina aikoina ovat, kielen suhteen eroitusta tekemättä, olleet yhteisesti koko väestön hyväksi omistettuja.
Myös valtiollisistakin syistä on ylen ruotsinkielinen asemakanta hyljättävä. Sillä kielellisenvastapuolisuuden kiihdyttäminen ei voi olla valtio-elämällekin vahingollista eripuraisuutta matkaansaattamatta kansan eri yhdistys-osain välillä. Vastuksen tekeminen suomalaisen väestön oikeudenperäisille vaatimuksille siten päästä yhteiskunnallis-elämän täydelliseen osallisuuteen, että suomenkieli koroitetaan tasa-arvoiseen käytäntöön ruotsinkielen kanssa, täytyy katkeruutta synnyttää nyt vielä etunenässä vallitsevaa väkiluokkaa kohtaan ja siten sytykettä antaa kiihoituksille ei ainoastaan ylensuomalaiseen, vaan myöskin nurjasti kansanvaltaiseen suuntaan. Ja vieläpä sen ruotsalaisenkin sivistysmuodon olemassa pysyminen, joka meidän edistymisellemme on tarpeellinen, saatettaisiin pikemminvaaran kuin edistyksen alaiseksi, jos sen kannattajat tahtoisivat niitä pyrintöjä vastustaa, jotka elähyttävät kansan enemmistöä, ja kylmäkiskoisesti pysyä niistä erillänsä.
Meistä nähden ovat isänmaa ja Suomen kansa vaan yksi ainoa jakautumaton kokonaisuus, vaikkakieliä on kaksi. Käytettäköönpä valtiollisissa taikka kirjallisissa toimissa toista tai toista lausumisenvälikappaletta: koko maan, koko kansan hyvä ja hyöty on niillä kumminkin silmän etuna ja tarkoituksena.
Kielikysymyksen yksipuolisesti esiin työntäminen isänmaallisen työtoimen korkeimpana silmämääränä, ja se, että kansalaisten mielet ja harrastukset siten johdatetaan pois valtiollis-elämän tosi tehtävistä, on välttämättömästi, jos tämä paha saa avarammalle syöpyä, muuttuva todelliseksi pidättimeksimaan edistymiselle. Ja yhtä arveluttava on se eripuraisuuden ja hajautumisen enne, jonka viimeisaikain kokemus on tuonut uhkaavana esiin, ellei sopuisuutta rakentava pyrintö saa yleisemmin jalansijaa ja kannatusta.
|6|Se tosiaanki ei voi olla epäiltävätä, että keskikohtainen kanta kielikysymyksessä on sekä periaatteellisesti oikea, että käytännöllisesti tarpeellinen.
Suomenmaamme sivistyneitten ja ylipäänsä kaikkien niitten kansalaisten, joittenka työtoimet kohoavat jollenkin ylemmälle asteelle ruotsin- taikka suomenkielisen kotiseudun piiristä päälle, tuleeosata maan kumpaakin kieltä.
Minkälaiseksi muodostuisikaan itse asiassa meidän maamme vastainen edistyminen, jos toinenosa sen tuomareista, virkamiehistä ja opettajista osaisi ainoastaan ruotsia ja toinen osa ymmärtäisi ainoastaan suomea?
Se keskikohtainen kanta, jolla me seisomme, eli kaksikielisyyden kanta, sisältää lyhyesti sanoen:että suomi ja ruotsi ovat maassamme rinnakkain käytettävät, ja että jokaisen, joka mielii antautuamaan julkisiin toimiin, pitää, paitsi äidinkieltänsä, oppia toinenkin kotimainen kieli. – Meidän ohjelmamme sisältää siis ihan itsestänsä, että suomenkieli on pantava täyteen käytäntöön oikeustoissaja virkakunnissa, suomenkielisen väestön oikeudenmukaisten toivomusten ja tarpeitten mukaan, – sekäsiis parannustoimen, joka ei ainoastaan kuulu niin sanotun kielikysymyksen piiriin, vaan varsinaisesti onluettava niihin oikeudellisiin ja valtiollisiin parannuksiin, jotka jo lähinnätulevassa ajassa ovat maallemmetarpeellisia.
Asian laita on ennen ollut semmoinen, että olit pakoitettu luopumaan suomalaisesta äidinkielestäsi ja vaihtamaan se ruotsiin, jos mieli sinun olla mahdollista hankkia itsellesi korkeampaa sivistystäja saada sijaa valtion palveluksessa. Tämä kohta on nyt jo muuttunut siksi, että vaikka ruotsikin,sekä sivistysvälikappaleena, että tarpeellisuutensa tähden julkisissa oloissa, on opittava, niin saattaakuitenkin se, joka suomalaisesta kodista on lähtenyt, edellensä pitää suomea äidin- ja pääkielenänsä.
Ja joskokin ruotsinkielisestä kodista lähteneen ennen ei tarvinnut oppia vähintäkään suomea,saattaaksensa ruveta vaikuttamaan yhteiskunnassa, niin on nyt jo välttämätöntä itsekullenki, joka antautuu valtio-elantoon, ja tärkeätä jokaiselle muullekin sivistyneelle, että hyvästi tutustuvat suomenkieleen. Mutta ei heidän sentähden tarvitse luopua ruotsalaisesta äidinkielestään.
Äidinkielen vaihtamisessa muuhun kieleen, vaikkapa tämäkin olisi kotimainen kieli, on ylipäänsäjotakin tempullista ja vastenluontoista. Jonkun kielen oppiminen siihen määrään, että sitä osaat suullisesti ja kirjallisesti hyvin käyttää, ei ole likimaillenkaan samaa, kuin että annat tämän toisen kielentykkänänsä syöstä syrjään vanhempaisi, kotisi, ensimmäisen opetuksesi ja ensimmäisten käsitystesi kielen. Useimmissa täytyy tämmöisen pukeutumisen vieraasen muotoon vaikuttaa heidän hengellisen voimansa kutistumista.
Kaksikielisyyden kanta ei vaadi minkäänlaista äidinkielen uhraamista. Se osoittaa vaan, millätavoin haitat siitä, että maassamme on kaksi kieltä, ovat vähennettävät tahi poistettavat, ja mitenyhdysvaikutus yhteisen hyvän eteen voi tapahtua hedelmättömäin kieli- ja kansalliskiistain sitähäiritsemättä. Se on sovinnollisuuden kanta, jonka todeksi saattamisesta riippuu, josko suomenkansa voi tarpeen vaatiessa toimia yksimielisesti ja tarmokkaasti. Ja kenpä saattanee väittää, ett’eisemmoista tarvetta ole olemassa.
Täysimittainen ja maltillinen ollen valtiollisessa ohjelmassaan, halajaa liberalinen puolue kielikysymyksessäkin vaikuttaa semmoisen keskinäisen kunnioituksen ja suosion eteen molempain kansalahkojen välillä, joka kullekin kunnolliselle isänmaiselle työlle valtiotoimen, tieteitten ja kirjallisuudenalalla suo ansaitun arvonsa, siitä huolimatta, käytetäänkö siinä työssä suomen vai ruotsin kieltä.Sillä tavoin tulevat kansallinen yhteytyminen ja valtiollinen omasta ja toistensa puolesta yhteisestivastaaminen voimistumistansa voimistumaan. Niitten, jotka tässä armaassa isänmaassamme yhdessäasuvat, pitää ei ainoastaan suvaita toisiaan, heidän tulee myöskin sekä tunteissa että töissä ollasaman äidin lapsia, saman kansan jäseniä.
Vaan siksipä onkin valtiollinen työtoimi etupäässä omistettava valtio-olojemme ja oikeustilammeedistämiseen, sen yhdyskuntarakennuksen vahvistamiseen, jonka turvissa kaikki muut erilaatuiset, niinhyvin yhteiset kuin yksityisetkin, pyrinnöt ovat olemassa.
Helsingissä, Hufvudstadsblad’in kirjapaino, 1880.