I Bokhandeln.
Robert Castrén: Finska deputationen 1808–1809. H:fors, G. W. Edlunds förlag, J. C. Frenckell & Sons tryckeri, 1879. 84 + 81 sidd. 8:o.
Det är med verkligt nöje vi fästa våra läsares uppmärksamhet på ofvan nämnda skrift. Den förtjenar att läsas både för sitt ämnes skull och för det sätt, hvarpå det blifvit behandladt.
Krigshändelserna under de minnesdigra åren 1808 och 1809 hafva redan länge utgjort föremål för framställning såväl inom vår egen som ock Sveriges och Rysslands literatur. Kännedom om desamma har sålunda kunnat af enhvar förvärfvas. Men det har icke varit så med de rent politiska åtgärder och tilldragelser, hvilka ristat sina runor i denna vändpunkt uti vårt folks historia, samtidigt med och delvis i annan rigtning än den krigiska aktionen. Den finska deputationen i S:t Petersburg och landtdagen i Borgå, hvilka utgöra de vigtigaste skeden i de politiska händelsernas förlopp, hafva visserligen blifvit skildrade i sina hufvuddrag och deras betydelse har i det väsentligaste blifvit tillbörligen framhållen. Men detta har dock, åtminstone hvad den förstnämnda vidkommer, skett utan närmare granskning af alla de aktstycken, hvilkas rådfrågande är af nöden om man skall komma till säkert omdöme i saken.
Och den finska deputationens tillgöranden hafva dock varit af ett så obestridligt inflytande på danandet af vårt lands ställning från 1809, att det hvarken för nuvarande eller framtida generationer kan vara likgiltigt, huruvida deputationens görande och låtande bör, såsom någon gång blifvit antydt, betraktas såsom en fortsättning eller påföljd af Sprengtportens gamla förrädiska intrigspel eller hellre såsom patriotiska mäns bemödande att, då en genomgripande förändring af det bestående redan var oundvikligen gifven, bereda landet möjlighet att gå sina nya öden till möte utan förlust af den rättsordning, hvars bibehållande måste vara det främsta vilkoret för dess framtida tillvara och lif. Den senare åsigten, redan förut af finska författare omfattad, har vunnit fastare stöd genom de urkunder rörande deputationen, hvilka hr Castrén samlat och i sin skrift återgifvit. Af dessa urkunder har det betydelsefulla memorial, i hvilket deputationen inför kejsar Alexander I framhöll sin bristande befogenhet att i något afseende föra landets talan samt yrkade på ständernas sammankallande, tidigare blifvit tryckt såsom ingående i Ridderskapets och Adelns protokoll vid Borgå landtdag, utgifna år 1862 af framlidne prokuratorn, baron Richard de la Chapelle. Men de handlingar, hvilka tillkommit under förspelet till deputationen och i anledning af valen till densamma hafva nästan alla härintills legat dolda i arkiven. Hr Castrén har icke endast för sin framställning tillgodogjort sig dessa handlingar, han|2| har in extenso meddelat dem i sin bok såsom bilagor till ett antal af 151. Sålunda föreligga nu, tillgängliga för en hvar, de autentika bevisen derpå att hvarken de väljande eller de valda leddes af någon personlig ärelystnads politiska spekulationer, men att den tanken var gemensam för dem alla: att man borde hålla fast vid de lagar, hvilka såsom frukt af samlifvet med Sverige voro äfven det finska folkets andliga egendom, och att man äfven i denna brytningstid, der det blef en tvingande nödvändighet att förbi den formelt lagliga regeringen meddela sig med den faktiska magtinnehafvaren, icke borde erkänna andra former och förfaringssätt än de i landets representativa författning faststälda.
Mot de omdömen hr Castrén s. 66–70 framlägger till karakteriserande af sinnesstämningen och handlingssättet i Finland på den tid, hans skildring omfattar, hafva vi intet att anmärka. För vår del hade vi endast önskat se en erinran tillagd derom att äfven Sverige af krigets sorgliga erfarenheter fann sig manadt att för sitt framtida väl gripa till en åtgärd mera verkligt revolutionär, än de finske männens underhandlingar med den furste, som genom vapnen gjort sin magt gällande i landet. Konung Gustaf IV Adolf blef störtad från sin tron kort förr än Finlands ständer samlades i Borgå till den landtdag, som landets nye regent, på den finska deputationens yrkande, erkänt såsom nödvändig för grundläggandet af sakernas nya ordning. Denna tronhvälfning i Sverige är, synes det oss, jämväl en omständighet som förtjenar beaktas, när man från rättens ståndpunkt granskar de finske männens politiska handlingar 1808–1809; hvilket dock i en del svenska uttalanden underlåtits.
Förf. har behandlat sitt ämne i alla detaljer, och läsaren har alltigenom det lifvande intrycket af att förf. med värme och intresse omfattat sin uppgift. Om hans styl och skrifsätt behöfva vi icke särskildt yttra oss, då de äro för denna tidskrifts läsare af förrigt bekanta. Till särskildt gagn för förf. har varit, att han haft tillgång till grefve Rehbinders handskrifna memoirer, de samma för hvilka han här har redogjort i en serie artiklar.
För att fullständig kännedom om den finska deputationen och dermed sammanhängande omständigheter må vinnas äfven från en annan sida, återstår att forska i de ryska urkunder, som angående denna angelägenhet kunna förefinnas. Det saknas dock anledning antaga, att derigenom någon förändring skulle påkallas i de åsigter, hvilka i hr Castréns skrift blifvit uttalade eller på hvilkas rigtighet den utgör en bekräftelse.
L. MECHELIN.
Robert Castrénin ”Finska deputationen 1808–1809” [”Suomen lähetyskunta 1808-1809”]
Helsinki, G. W. Edlundin kustantamo, J. C. Frenckellin & Sonin kirjapaino 1879, 84 + 81 sivua kokoa 8:o
Meillä on todellinen ilo kiinnittää lukijoidemme huomio yllä mainittuun kirjoitukseen, joka on lukemisen väärti niin aiheensa kuin aiheensa käsittelytavan puolesta.
Merkkivuosien 1808 ja 1809 sotatapahtumista on jo pitkän aikaa esitetty tulkintoja niin omassamme kuin myös Ruotsin ja Venäjän kirjallisuudessa, minkä ansiosta jokaisen on ollut mahdollista kartuttaa aiheen tuntemustaan. Samaa ei kuitenkaan voida sanoa niistä puhtaan poliittisista toimenpiteistä ja tapahtumista, jotka raapustivat kansamme historian käännekohtaan oman puumerkkinsä sotatoimien kanssa samanaikaisesti, joskin osin erisuuntaisesti. Poliittisten tapahtumien kulun kahta päävaihetta, eli Suomen lähetyskuntaa Pietarissa ja Porvoon valtiopäiviä on toki aiemmassa kirjallisuudessa pääpiirteissään kuvattu ja niiden merkitys on olennaisimmilta osiltaan tuotu esille. Tämä on kuitenkin ainakin ensiksi mainitun kohdalla tehty tarkastelematta sen lähemmin niitä asiakirjoja, joihin perehtyminen on tarpeen asian arvioimiseksi varmuudella.
Suomen lähetyskunnan toiminnan vaikutus maamme vuoden 1809 jälkeisen aseman muotoutumiseen on ollut niin kiistaton, ettei nykyinen saatikka seuraavat sukupolvet voi suhtautua olankohautuksella kysymykseen siitä, tulisiko lähetyskunnan toimintaa pitää – kuten jokunen kerta on annettu ymmärtää – Sprengtportenin aiemman maanpetoksellisen juonittelun jatkeena tai seurauksena vaiko ennemmin isänmaallisten miesten vallinneiden olojen perinpohjaisen muutoksen väistämättömyyden varmistuttua aloittamina ponnisteluina, joilla pedattiin maalle mahdollisuus kohdata kohtalonsa menettämättä sitä oikeusjärjestystä, jonka säilymistä oli pidettävä sen tulevaisuuden elämänehtojen ensisijaisena takeena. Jälkimmäinen näkemys, johon monet suomalaiset kirjoittajat olivat jo ennestään yhtyneet, on vakiinnuttanut kannatustaan herra Castrénin kirjoitukseensa kokoamien ja julkaisemien lähetyskuntaa koskevien asiakirjojen kautta. Näistä asiakirjoista on se merkittävä muistio, jonka pohjalta lähetyskunta korosti keisari Aleksanteri I:n edessä puutteellista toimivaltaansa puhua missään mielessä maan nimissä ja vaati säätyjen koolle kutsumista, aikaisemmin painettu osana Ritariston ja Aatelin Porvoon valtiopäivien pöytäkirjoja, jotka julkaisi vuonna 1862 edesmennyt prokuraattori, paroni
vapaaherra, paroni ilmeisesti epävirallisissa yhteyksissä Richard de la Chapelle. Lähetyskunnan asettamisen taustaan liittyneet ja sen jäsenten valitsemisen johdosta laaditut asiakirjat olivat kuitenkin lähes kaikki tähän mennessä unohtuneet arkistojen uumeniin pölyttymään. Herra Castrén ei ole hyödyntänyt näitä asiakirjoja vain oman esityksensä laadinnassa, vaan myös julkaissut ne lyhentämättöminä kirjansa kaikkiaan 151 liitteenä. Täten on nyt jokaisen saatavilla aidot asiakirjalähteet todisteiksi siitä, etteivät lähetyskunnan jäseniä valinneet saatikka itse valitut toimineet minkään omaneduntavoitteluun perustuneen poliittisen laskelmoinnin pohjalta. Sen sijaan yhdistivät heitä kaikkia ajatukset siitä, että yhteiselosta Ruotsin kanssa syntyneistä ja siten myös Suomen kansan kulttuuriperinnöksi muodostuneista laeista tuli pitää kiinni ja siitä, että kyseisenä murroskautenakin, jolloin yhteydenpito tosiasiallisen vallanpitäjän kanssa ohi muodollisesti laillisen hallituksen muodostui ehdottomaksi pakoksi, olisi tullut tunnustaa vain ne päätöksenteon muodot ja menettelytavat, joista maan valtiopäiväjärjestyksessä säädettiin.
Meillä ei mitään huomautettavaa herra Castrénin teoksen sivuilla 66–70 esitettyihin luonnehdintoihin koskien Suomessa kyseisenä aikana vallinnutta mielialaa ja toimintatapaa. Olisimme omalta osaltamme toivoneet siihen sisältyneen niin ikään maininnan siitä, että Ruotsikin katsoi olleensa ikävien sotakokemusten vuoksi pakotettu turvaamaan tulevaisuutensa ja tarttumaan paljon aidomman vallankumouksellisiin toimiin kuin suomalaismiesten neuvottelut aseiden voimalla valtansa maahan ulottaneen ruhtinaan kanssa. Kuningas Kustaa IV Aadolf syöstiin valtaistuimeltaan hieman ennen kuin Suomen säädyt kokoontuivat Porvooseen niille valtiopäiville, jotka maan uusi hallitsija oli Suomen lähetyskunnan vaatimuksesta tunnustanut tarpeellisiksi uuden järjestyksen vakiinnuttamiseksi. Valtaistuimen horjuminen Ruotsissa on nähdäksemme niin ikään huomiota ansaitseva seikka tarkasteltaessa suomalaismiesten poliittista toimintaa 1808–1809 oikeudellisesta näkökulmasta, joskin se on osassa ruotsalaisarvioita sivuutettu.
Kirjoittaja on käsitellyt aihettaan kaikkia yksityiskohtia myöten ja lukijalle jää teoksesta kauttaaltaan elävä vaikutelma siitä, että tämä on suhtautunut tehtäväänsä lämmöllä ja mielenkiinnolla. Kirjoittajan kirjoitustyylistä ja kirjoittamistavasta ei meillä ole tarvetta lausua mitään erityistä, sillä ne ovat tämän aikakauslehden lukijakunnalle jo vanhastaan tuttuja. Kirjoittaja on erityisesti hyötynyt siitä, että hänellä on ollut käytössään kreivi Rehbinderin käsin kirjoitetut muistelmat, joista hän on selostanut tähän julkaisuun kirjoittamassaan artikkelisarjassa.
Jotta Suomen valtuuskunnasta ja muista siihen liittyvistä asianhaaroista saavutetaan kaiken kattava tietämys myös toisen osapuolen osalta, on tutkittava niitä mahdollisesti olemassa olevia venäläisasiakirjoja, jotka kyseiseen asiaan liittyvät. Ei ole kuitenkaan syytä odottaa, että niiden tutkiminen johtaisi mihinkään tarpeeseen korjata herra Castrénin kirjoituksessa esitettyjä näkemyksiä, joiden oikeellisuuden teos lähteineen vahvistaa.
L. Mechelin