Ur ett bref till en vän.
– – – Men att du på fullt allvar skulle hysa de åsigter du sålunda uttalat, det tror jag ej, det kan jag icke tro. Ja, äfven om du nu, och en tid bortåt skulle känna dig öfvertygad om riktigheten af ditt program, så skall, jag betviflar det ej, en förändring förr eller senare inträffa. ”On revient tonjours à ses premiers amours”
fra. man återvänder alltid till sina första kärlekar
Det kan låta rätt vackert och intressant, när du säger dig vilja ”lemna dessa trånga förhållanden, denna tröga snäckgång, denna grå horisont, för att utan band och utan tvång få vara medborgare i universum, menniska i ordets högsta mening, – i Italiens minnesrika städer försänka din själ i den sublimaste konstnjutning, i Alpernas land betrakta naturens herrliga scenerier, i Paris och London lefva den stora verldens brusande lif, ett lif rikt på passioner, väckelser och intryck, som hindra hjertat att svalna, tanken att domna bort” .... Men låt dig ej bländas af ett glänsande sken, som kan slockna likt irrbloss i natten.
En man med hufvud och hjerta kan ej ständigt blott se, förnimma och njuta. Sådan passivitet ge ej innehåll nog åt lifvet. Något måste man äfven verka utåt. Annars kommer snart den bleka blasertheten, en af tidehvarfvets styggaste synder, och fräter sig som en kräfta in i själens innersta.
Dessutom: det är ej så lätt, att för alltid öfvergifva sitt fädernesland! Och ännu svårare är det att förvärfva sig ett nytt. Det senare synes du ej heller åsfyta. Du vill blifva en fullständig kosmopolit. Men jag ser deri en stor villfarelse.
Tro ej att jag predikar chauvinism. Du kan väl icke misstänka mig för att underkänna betydelsen af de stora internationella rörelser, som bidraga till vårt slägtes humanisering, bebåda folkens förbrödring och störta rasfördomarnes skrankor.
Ej heller fördömer jag emigrationen i princip. Det finnes utan tvifvel fall, då den är berättigad och nödvändig. Äfven din utvandring saknar ej all befogenhet. Det var ju en tid, då politiska idealer främst fyllde din själ. Och ej enhvar kan bära tyngden af verklighetens kontrast mot idealet.
Men en villfarelse är det, då du tror dig blifva lycklig såsom kringirrande, konstnjutande kosmopolit. Det kan gå till en tid, men länge ler ej en sådan lyckas sol. Först vaknar längtan efter hemland och vänner. Desse artige gentlemen och tjusande qvinnor, som du möter på din stråt, de äro alla så fremmande. Deras höflighet är kall, deras vänskap efemär. Denna sköna, yppiga natur, som omger dig i söderns rika bygder, den fägnar din spanande blick en stund, men så träder för själens öga en flik af det torftiga fosterlandet, den blå insjön, vid hvars strand din faders boning stod, eller den snöhöljda, frostglimmande granskogen och frustande hästar och bjellrors klang .... Och denna längtan skulle du kunna bota med förströelsers omvexling!
Sedan kommer mättnaden att se och njuta, tanken derpå att ett menniskolif dock ej borde gå spårlöst förbi likt myggors dans i aftondimman. Det blir den svåraste stunden. Der är den sjuka punkten. En brinnande törst efter verksamhet vaknar. Men du ka ej derute släcka denna törst, de behöfva ej der dina tjenster. Du är derborta en af desse turister i permanens, som för sina pengar kunna åtkomma af ”lifvets goda” så mycket dem lyster, men som för öfrigt, utan afsaknad för det omgifvande samhället, må gå att hänga sig i närmaste träd, om det så faller dem in.
Hvad skall du taga dig till? Vore du konstnär, så ginge det måhända an att bo och irra i fremmande land. Du skulle vid skapandet af dina konstverk arbeta för ditt hemlands ära, du skulle sända dessa konstverk hem, de vore budbärare emellan dig och ditt land. Men nu är du det ej. Din stränga sjelfkritik har ju tillochmed qväft en gryende dilettantism.
Nåväl, tror du att ditt intresse för samhällslif och politik har näring nog af att läsa tidningar i kaféerna och åhöra debatter i de stora parlamenten? Och tror du dig skola snarare glömma detta Finland för det du ej hör dess namn nämnas, för det du ser det ignoreradt af samtiden derute? .... Politiska studier äro ännu ej politisk verksamhet. Och denna är stängd för fremlingen, vore han än så fulländad kosmopolit.
Du finner redan af dessa antydningar nogsamt, hvarföre jag anser ditt utvandringsprogram så ihåligt, att du ej skall kunna deri blifva beståndande. Desse tusende och åter tusende, som uppsöka Amerikas gästvänliga strand, de göra det alla för att blifva länkar i ett nytt samhällslif, der arbete och idoghet ger tillfredsställelse och ära. Epikurens och kosmopolitens typer finnas ej bland dem. Skall du nödvändigt bort, så far dit eller annorstädes, der du kan bygga bo och blifva medborgare. Den rike behöfver arbete lika väl som den fattige. Denne för att existera; den förre för att ej förtvina och förintas.
Men stanna hellre qvar! Res till de stora kulturorterna än så ofta; men ej utan återvändo. Behåll dock dina bopålar här. ”Lyssna till den granens susning, vid hvars rot ditt bo är fästadt”. De skola ej uteblifa de ögonblick, då du skall verka som medborgare, såsom son af ditt land. Ett ord, en handling i rätta stunden kan bära rik skörd för kommande tider.
Men njutningen, men lyckan? ... De äro just der att finna, i dessa ögonblick, som skänka medvetandet af gagnelig verksamhet för fosterlandet. Om patriotismen ofta frammanar sorg och nedslagenhet, ger den oss dock äfven de skönaste högtidsstunder. Denna sanning blir aldrig trivial. För den mogne mannen, för den politiske medborgaren finnes ej osvikligare källa till ädel lycka. Fåfängt skall du på yppiga njutningars glänsande stråt söka de sälla rörelser, den heliga glädje, som tända ditt hjerta när du hängifvet verkat för allmänt väl i ditt fädernesland.
L. Mechelin.
Kirjeestä ystävälle
– – – Mutta että olisit täysin vakavissasi sitä mieltä kuin näin lausuit julki, sitä en usko, en voi uskoa. Niin, vaikka sinä nyt, ja jonkin aikaa eteenpäin olisitkin vakuuttunut ohjelmasi oikeellisuudesta, siihen tulee, sitä en lainkaan epäröi, ennemmin tai myöhemmin muutos. ”On revient toujours à ses premiers amours”
Voi kuulostaa varsin kauniilta ja kiinnostavalta, kun sanot haluavasi ”jättää nämä ahtaat olot, tämän etanamaisen matelun, tämän harmaan horisontin, saadakseni vailla siteitä ja vailla pakkoa olla universumin kansalainen, ihminen sanan korkeimmassa merkityksessä, – Italian muistojen täyttämissä kaupungeissa uppoutua koko sielullani mitä hienostuneimpiin taidenautintoihin, Alppien maassa katsella luonnon ihania maisemia, Pariisissa ja Lontoossa elää suuren maailman kuohuvaa elämää, elämää täynnä intohimoja, virikkeitä ja vaikutteita, jotka estävät sydäntä viilenemästä, ajatusta surkastumasta”.... Älä kuitenkaan sokaistu kimaltavasta ulkokuoresta, joka voi sammua kuin virvatuli yössä.
Mies, jolla on pää ja sydän, ei voi alati vain nähdä, aistia ja nauttia. Sellainen passivisuus ei tarjoa elämälle kylliksi sisältöä. Jotenkin täytyy myös vaikuttaa ulospäin. Muuten saapuu pian kalpea turtumus, yksi aikakautemme ilkeimmistä synneistä, ja pureutuu syövän lailla sielun sisimpään.
Sitä paitsi: ei ole niin helppoa hylätä isänmaataan ikuisiksi ajoiksi! Ja vielä vaikeampaa on hankkia itselleen uusi. Jälkimmäiseen et näytä pyrkivänkään. Haluat ryhtyä puhdasveriseksi kosmopoliitiksi. Mutta minä näen siinä suuren harhan.
Älä luulekaan, että saarnaan šovinismia. Et mitenkään voi epäillä minua siitä, että vähättelisin suurten kansainvälisten liikkeiden merkitystä, ovathan ne luomassa humaanimpaa ihmissukua, edistävät kansojen veljeyttä ja kaatavat rotuennakkoluulojen aitaukset.
En liioin tuomitse emigraatiota periaatteessa. On kiistatta tapauksia, joissa se on oikeutettua ja välttämätöntä. Sinunkaan muuttosi maasta ei ole täysin vailla perusteita. Olihan aika, jolloin sielusi täyttivät pääasiassa poliittiset ihanteet. Eikä jokainen kykene kantamaan todellisuuden ja ihanteen välistä ristiriitaa.
Harhaa on kuitenkin se, että kuvittelet tulevasi onnelliseksi kiertelevänä, taiteesta nauttivana kosmopoliittina. Se voi käydä päinsä jonkin aikaa, mutta sellaisen onnen aurinko ei kauan hymyile. Ensimmäiseksi herää kotimaan ja ystävien ikävä. Nämä kohteliaat herrasmiehet ja hurmaavat naiset, joita kävelyilläsi kohtaat, ovat kaikki niin vieraita. Heidän kohteliaisuutensa on kylmää, heidän ystävyytensä ohikiitävää. Tämä kaunis, rehevä luonto, joka sinua ympäröi etelän rikkailla seuduilla, se viehättää tarkkailijan katsettasi hetken aikaa, mutta sitten sielun silmissä näkyy vilaus vaatimatonta isänmaata, sinistä järveä, jonka rannalla isäsi maja seisoi, tai lumeen peittynyt, pakkasessa kimaltava kuusikko ja tuhisevat hevoset ja kulkusten helinä .... Ja tätä ikävääkö sinä voisit parantaa vaihtelevalla ajanvietteellä!
Sitten seuraa kylläisyys näkemisestä ja nauttimisesta, ajatus siitä, ettei ihmiselämä kuitenkaan saa mennä ohi jälkiä jättämättä kuin hyttysten tanssi illan usvassa. Siitä tulee vaikein hetki. Siinä on kipeä piste. Herää palava toiminnan jano. Siellä et sitä janoa voi kuitenkaan sammuttaa, siellä palveluksesi eivät ole tarpeen. Olet siellä yksi näitä pysyviä turisteja, jotka rahoillaan saavat ”elämän antimia” niin paljon kuin lystäävät, mutta muutoin, ympäröivän yhteiskunnan kaipaamatta, voivat mennä hirteen lähimpään puuhun, jos mieleen juolahtaa.
Mihin sinä ryhtyisit? Jos olisit taiteilija, kävisi kenties päinsä asua ja harhailla vieraassa maassa. Taideteoksiasi luodessasi voisit työskennellä kotimaasi kunniaksi, voisit lähettää nämä taideteokset kotiin, ne olisivat viestinviejiä sinun ja maasi välillä. Mutta kun et ole. Ankara itsekritiikkisihän on vieläpä tukahduttanut orastavan diletantismin.
Oli miten oli, luuletko, että kiinnostuksesi yhteiskuntaan ja politiikkaan saa kylliksi ravintoa, kun luet sanomalehtiä kahviloissa ja kuuntelet suurten parlamenttien keskusteluita? Ja uskotko, että unohtaisit tämän Suomen sitä pikemmin, kun et kuule sen nimeä mainittavan, kun huomaat sen sivuutettavan sikäläisessä arjessa? .... Politiikan tarkastelu ei ole vielä poliittista toimintaa. Ja se on muukalaiselta suljettu, vaikka hän olisi kuinka puhdasverinen kosmopoliitti.
Jo näistä vihjauksista huomaat kyllin hyvin, miksi pidän maastamuuttamisohjelmaasi niin onttona, ettet voi saavuttaa sillä mitään pysyvää. Ne tuhannet ja taas tuhannet, jotka hakeutuvat Amerikan vieraanvaraisille rannoille, tekevät kaikkensa tullakseen osaksi uuden yhteiskunnan elämää, jossa työ ja sinnikkyys tuottavat tyydytystä ja kunniaa. Heidän joukossaan ei epikurolaisia eikä kosmopoliitteja tapaa. Jos välttämättä haluat pois, lähde sinne tai muualle, missä voit rakentaa pesän ja tulla kansalaiseksi. Rikas tarvitsee työtä siinä missä köyhäkin. Köyhä elääkseen; ensin mainittu siksi ettei kuihdu ja tuhoudu.
Mutta jäisit mieluummin! Matkusta suuriin kulttuurikaupunkeihin vaikka miten usein; älä kuitenkaan pysyvästi. Säilytä toki asuinsijasi täällä. ”Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto”. Tulee hetkiä, jolloin sinun on toimittava kansalaisena, maasi poikana. Yksi sana, yksi teko oikealla hetkellä voi tuottaa runsaan sadon tuleviksi ajoiksi.
Entä nautinto, entä onni? ... Ne löytyvät juuri sieltä, näistä hetkistä, jotka synnyttävät tietoisuutta isänmaalle hyödyllisestä toiminnasta. Jos isänmaallisuus usein herättääkin surua ja masennusta, se tarjoaa meille myös mitä kauneimpia juhlahetkiä. Tämä totuus ei koskaan latistu. Kypsälle miehelle, poliittiselle kansalaiselle ei ole olemassa pettämättömämpää jalon onnen lähdettä. Turhaan koetat runsaiden nautintojen kimaltavalla polulla etsiä autuaallisia liikutuksia, pyhää iloa, joka taas sytyttää sydämesi silloin, kun toimit omistautuneesti yhteiseksi hyväksi omassa isänmaassasi.
L. Mechelin.