Försvar och kritik.
Att stadgandena i k.kejserliga förordningen angående kommunalförvaltning i stad af den 8 dec. 1873 icke äro i alla afseenden tillfredsställande, har, på grund af den under tilllämpningen vunna erfarenhet, redan blifvit offentligen framhållet. Bland annat var frågan, om ej en förändring af magistraternas organisation vore behöflig, upptagen såsom ett af de fem öfverläggningsämnena vid det förliden sommar i Helsingfors hållna allmänna finska juristmötet. Ur diskussionen framgick, att en reform häri ansågs erforderlig och att man fann önskvärdt, att ett möte af kommunalmän från landets skilda städer i sinom tid skulle ega rum för utbyte af åsigter och erfarenheter beträffande de delar af kommunalförfattningen, som tarfvade ändring, tillägg eller förklaring. – Utan tvifvel skall en förbättring, särskildt af kommunalförfattningens stadganden angående taxeringen och dermed sammanhängande frågor, förr eller senare befinnas vara oundgänglig.
Att man äfven från administrativt håll uttalat sig för en revision af denna författning, hafva Dagbladets läsare nyligen kunnat inhemta af de i bladet införda utdrag ur guvernörens i Nylands län årsberättelse för 1878.
Det kan väl icke anses olämpligt, att i en sådan embetsberättelse behöfligheten af reformer på det ena eller andra förvaltningsområdet framhålles, när yrkandet har stöd i de faktiska förhållanden, hvilkas framläggande bör utgöra berättelsens egentliga föremål.
Men de i förenämnda aktstycke anförda motiven för yrkandet på ändringar i kommunalförfattningen äro icke hållbara. Några anmärkningar mot desamma synas vara väl behöfliga, helst äfven motiveringen torde blifva uppmärksammad, då den af guvernören väckta reformfrågan hos landets styrelse till behandling företages.
Guvernören har i sin framställning af de kommunala missförhållandena upptagit yttranden ur den årsberättelse, Magistraten i Helsingfors för sin del afgifvit för 1878 – bland annat följande:
Med den nya förordningen afsåg man ingalunda ”ett beständigt jägtande från kommunens sida efter magtutvidgning, en beständig tvedrägt med stadens styrelse samt ett öfvermodigt klandrande och nedsättande af denna, då den, sin lagligen anvisade pligt likmätigt, stundom nödgas vägra verkställighet af de dekreter, som kommunens beslutande män, efter det de ”låtit Sig föredragas” de ärender, som dem åligger handlägga, fatta och meddela styrelsen ”till kännedom och iakttagande”, eller då styrelsen icke låter sig ”anmodas” att vidtaga på densamma icke ankommande åtgärder.”
Då undertecknad år 1878 hade äran ånyo fungera såsom Helsingfors stadsfullmäktiges ordförande och mig i denna egenskap ålåg att föredraga ärendena samt, enligt § 40 i kommunalförfattningen, att hafva tillsyn öfver protokollet och expeditionerna, har jag funnit mig manad att pröfva halten af ofvanstående, med så mycken emfas uttalade beskyllningar.
Förgäfves har jag sökt utgrunda hvari ”det beständiga jägtandet från kommunens (läs: stadsfullmäktiges) sida efter magtutvidgning” skulle ha visat sig. Jag har i handlingarna för 1878 icke funnit en enda åtgärd, ett enda beslut, som skulle innebära ett sträfvande af stadsfullmäktige efter vidsträcktare magt eller befogenhet, än lagen stadgar. Kommunal-författningen säger tydligt i § 4: Stadskommunens beslutande rätt utöfvas – – genom valda stadsfullmäktige. Verkställighet och förvaltning tillkomna, under Magistratens inseende, drätselkammaren och de särskilda nämnder, styrelser eller personer, som af rådhusstämma eller stadsfullmäktige för sådant ändamål utses. – Jag erinrar mig nogsamt, att det mellan enskilde stadsfullmäktige och inom beredningsutskottet mer än en gång varit fråga, huruvida icke de smärre löpande ärendena kunde få afgöras a drätselkammaren, utan omgången af föredragning hos stadsfullmäktige. Men man nödgades stanna vid den åsigt att, då lagen icke inrymmer åt stadsfullmäktige någon rättighet att åt andra öfverlåta der dem tillkommande beslutanderätt, stadsfullmäktige icke kunna underlåta att sjelfva handlägga alla sådana ärenden, i hvilka ett beslut på kommunens vägnar erfordras. Likaså, der kommunens yttrande af högre myndighet infordras. I konseqvens härmed hafva stadsfullmäktige ock nödgats hålla derpå, att icke förbigås i frågor som höra till deras kompetens, och att deras lagenliga beslut må efterföljas. Tvenne exempel härpå förekommo 1878.
På uppdrag af militärmyndighet hade hos magistraten anhållits om tillstånd att på Observatoriiberget inrätta en optisk telegraf jemte vaktstuga. Magistraten öfverlemnade icke detta ärende till stadsfullmäktige, utan hemstälde frågan till guvernörens afgörande. Guvernören begärde deröfver stadsfullmäktiges yttrande. I deras med anledning häraf den 14 maj till guvernören aflåtna skrifvelse säges: ”Då stadsfullmäktige, på hvilkas afgörande frågan om den provisoriska dispositionen af ifrågavarande plats torde ankomma” etc.
Det andra fallet egde rum i fråga om rätta bokföringen af den s. k. aflöningsfonden. Magistraten hade, utan att derom ens underrätta stadsfullmäktige, föreskrifvit drätselkammaren att, med afvikelse från den uppställning af inkomsttitlarna, som blifvit iakttagen uti det behörigen fastställda budgetsförslaget, låta bokföra nämnda fond särskildt för sig såsom förr varit vanligt. Drätselkammaren förfrågade sig hos stadsfullmäktige, huru förfaras borde. Ärendet öfverlemnades till beredning af ett utskott, bestående af herrar referendariesekreteraren Calamnius, statsrådet Forsman och assessorn Westermarck, hvilket i sitt betänkande efter grundlig pröfning af samtliga på frågan inverkande omständigheter och stadganden, kom till den slutsats, att magistraten icke till stöd för sitt ifrågavarande beslut anfört några bindande skäl. Stadsfullmäktige, som i sak godkände betänkandet, inskränkte sig till att i skrifvelse af den 30 april 1878 meddela Magistraten det förklarande tillägg till budgetsbeslutet, att dermed förafsetts att bokföringen skulle ställas i öfverensstämmelse med uppställningen af specialförslaget öfver stadens inkomster och utgifter, i enlighet hvarmed fondsystemet i bokföringen icke mera skulle tillämpas, – samt anhöllo att magistraten derför måtte återtaga sin drätselkammaren meddelade föreskrift rörande bokföring af aflöningsfonden.
Andra fall af ifrågavarande slag, än de anförda tvenne, har jag icke kunnat bland stadsfullmäktiges åtgärder och beslut under år 1878 upptäcka. Jag måste derför anse beskyllningen för beständigt jägtande efter magtutvidgning sakna all rimlig grund.
Lika grundlöst är talet om ”beständig tvedrägt med stadens styrelse samt öfvermodigt klandranden” m. m. Då alla meddelanden mellan stadsfullmäktige och magistraten ske skriftligen, borde protokoll och brefkoncept förvara uttrycken af den påstådda, städse krigiska sinnesstämningen. Men jag har ej något af de under 1878 från stadsfullmäktige till magistraten afgångna brefven funnit något sådant. De enda uttryck af en missnöjd och bitter sinnesstämning, som mig veterligen förekomma i aktstyckena för 1878, förnimmas i magistratens skrifvelse till stadsfullmäktige af den 25 november med budgetsförslaget för 1879, – en sinnesstämning, hvilken icke erhöll någon reflex i stadsfullmäktiges derpå aflåtna svarskrifvelser, om ock budgetförslaget blef i vissa delar ändradt. – Måhända anser magistraten de ofvan anförda tvenne fallen vittna äfven om ”tvedrägt och öfvermodigt klandrande”; eller syftar magistraten möjligen på ett stadsfullmäktiges bref af d. 14 Maj, hvari meddelas, – i fråga om vissa åtgärder med anledning af emotsedd extra inqvartering, – att stadsfullmäktige funnit det af magistraten föreslagna tillägg till deras tidigare beslut icke behöfligt, emedan hvad lag i ämnet förmår ändå skall iakttagast – Mig har det åtminstone icke varit möjligt att ur skriftvexlingen 1878 framleta andra än förberörda fall af konflikt*)Det är mig ej obekant att en skarpare konflikt egt rum 1879, då magistraten förklarade vissa val ogiltiga. Men magistratens myndighet gick ju segrande ur striden, – och denna casus hade väl icke bort inverka på berättelsen för 1878.. Vill man, såsom till hörligt vore, hålla sig på verklighetens grund, så bör man erkänna, att det rentaf vore otänkbart att under liflig och mångsidig beröring mellan tvenne olika sammansatta myndigheter med olika funktioner aldrig någon olikhet i åsigter skulle förspörjas. Om hvardera myndigheten vidhåller sin åsigt, så kan sådant ännu icke benämnas tvedrägt. Vore åter verklig tvedrägt för handen, så skulle man sannolikt finna fel på båda sidor, icke blott på ”kommunens”. – Magistraten har möjligen vid beskyllningens nedskrifvande tänkt på muntliga yttranden under stadsfullmäktiges förhandlingar. Då diskussionsprotokoll icke förts, kan jag ej undersöka huru härmed sig förhållit. Ett eller annat skarpare ord har väl undantagsvis någon gång blifvit fäldt; men enskilda medlemmars yttranden under diskussionen kunna, då de icke upptagits och ingått i stadsfullmäktiges beslut, ingalunda läggas till grund för bedömandet af stadsfullmäktiges eller kommunens förhållande till magistraten. Dessutom har icke denna, utan endast dess ordförande, kunnat vara i sådan debatt engagerad.
Hvad magistraten i det ur guvernörens berättelse hemtade citatet anfört om det af stadsfullmäktige begagnade mindre artiga skrifsätt, är alltigenom blå dunst.
Jag har enkom genomgått koncepten till de 315 bref, som år 1878 expedierats och dervid funnit:
1) att det såsom förgripligt ansedda uttrycket ”låtit sig föredragas” alldeles icke förekommit med stort S. och endast två gånger under hela året med litet s; – och dessa 2 ggr gälde det ingalunda några ”dekreter” den ena gången finnes uttrycket i ett bref, hvari stadsfullmäktige förklara ärendet icke tillkomma dem att pröfva, (brefvet n:o 71) den andra gången säges i en recit bl. a. att stadsf. låtit sig föredragas utskottsbetänkanden angående ny slagtinrätting, (brefvet n:o 211). – I öfriga hundrade skrifvelser heter det alltid: Vid skedd föredragning af, eller: Då stadsf. i dag till åtgärd förehaft etc. Magistraten har nog haft tillfälle observera hvilken form vanligen begagnats och således bort inse att denna dess anmärkning icke blott var småaktig, utan äfven obefogad.
2) att stadsfullmäktige icke en enda gång vid meddelandet af sina beslut åt ”styrelsen” (– magistraten) användt formen ”till kännedom och iakttaganden”. Det har alltid skrifvits: ”hvarom stadsf. hafva äran magistraten underrätta i afseende å egen kännedom samt för att drätselkammaren förständigas”, eller: ”hafva äran anmäla, med anhållan att magistraten vill delgifva drätselkammaren stadsfullmäktiges beslut”, eller: ”om detta beslut torde N. N. genom magistratens benägna försorg underrättas” m. m. dyl.
3) att stadsfullmäktige icke en enda gång fördristat sig anmoda magistraten om något. Uttrycket anmoda har blott begagnats gentemot drätselkammaren.
Huruvida i de föregående årens expeditioner förekomma några afvikelser från de artiga former, hvilka såsom sig bör användts 1878, har jag ej haft tid att nu undersöka. Det vore ock onödigt, då magistratens ifrågavarande berättelse just gäller året 1878. Att de såsom oartiga eller öfvermodiga framhållna uttrycken icke kunnat citeras ur handlingarna, utan äro tagna ur berättelseförfattarens fantasi, torde af det ofvan anförda framgå.
Magistraten fortsätter: ”Missnöje förspörjes redan öfver detta sätt att vårda kommunens angelägenheter”. Jag betviflar högeligen att det missnöje, som väl i detta samhälle lika litet som i andra kunnat helt och hållet uteblifva gentemot myndigheternas tillgöranden, – skulle vara framkalladt af en maktlystnad, som icke funnits till, eller af en tvedrägt, som icke bestått i annat än stundom oundviklig meningsskiljaktighet utan nämnvärd inverkan på förvaltningens gång, eller af förmenta stötande uttryck i stadsfullmäktiges skrifvelser till magistraten, hvilka uttryck dock åtminstone ”1878 der icke förekomma. – För att afhjelpa bristen på logik i ofvan citerade sammanställning, tillägges ock i berättelsen: ”isynnerhet som stadens inkomster börjat minskas och utskylderna stigit samt alla gamla besparingar och donerade fonder, till sammanlagdt belopp af omkring en half miljon mark, derjemte användts efter det kommunalförvaltning inrättats i staden”.
Magistraten har alltså funnit skäligt att i sin berättelse till guvernören beskylla stadsfullmäktige för misshushållning, – en misshushållning, som framkallat missnöje.
Af det utdrag, som guvernören infört i sin berättelse, framgår ej huruvida magistraten sökt med siffror bestyrka sitt påstående. För att visa rätta halten af denna beskyllning vill jag här i korthet endast påpeka följande omständigheter:
1) Det är naturligt, att under tryckta affärskonjunkturer de inkomstkällor, hvilka bero på handel och sjöfart, äro mindre gifvande. Minskningen i sådana indirekta inkomster 1877 och 1878 kan dock icke utan tanklös klandersjuka påbördas ”vårdarena af kommunens angelägenheter” enär de icke äro herrar öfver affärskonjunkturerne. Missnöjet öfver sådan inkomstminskning kan icke vändas mot dem.
2) Att den direkta uttaxeringen måste ökas, när de indirekta källorna gifva mindre, är naturligt, derest man icke kan väsentligen reducera utgifterna; hvilket delvis är omöjligt. Dock hafva stadsfullmäktige, särskildt för 1878, beslutit till lägre uttaxering än magistraten föreslagit.
3) År 1875 måste besparingar anlitas, emedan vid öfvergången från den gamla till den nya regimen i saknad af särskilda öfvergångsstadganden ingen uttaxering kunde ega rum. Att för nybygnaderna i fattiggården låna en del fonders medel har icke kunnat för kommunens skattskyldige vara mera betungande, än om summan lånats på annat håll eller omedelbart blifvit uttaxerad.
4) Ökningen i stadens normala utgifter har icke skett i större progression efter den nya kommunalförfattningens införande, än derförinnan. Oberoende af något särskildt myndigheternas beslut eller initiativ måste ock stadens tillväxt medföra ökning af vissa utgifter. – Hvad de allmänna arbetena vidkomma, hvilka påkallats af den nya stadsplanens genomförande, hafva stadsfullmäktige utverkat delvis längre tids rådrum med arbetenas verkställande, än regeringen ursprungligen förafsett; hvarigenom denna del af budgeten kunnat hållas något lägre än eljes varit fallet – För öfrigt tillåter jag mig, i fråga om tillväxten af stadens budget, hänvisa till en serie sakrika och noggranna artiklar i ämnet uti Hufvudstadsbladet för 1879 n:ris 6, 12, 28 A. och 32.
5) Slutligen må till jemförelse införas hvad samma magistrat i fråga om stadens finanser yttrat sin årsberättelse till guvernören för 1877: ”Nekas kan icke att utgifterna stigit – – – men så hafva också många länge närda önskningsmål dels blifvit uppfylda, såsom med vattenledningens införande, dels är början med deras förverkligande gjord”.
Om guvernören, i stället att införlifva ofvan skärskådade utdrag ur magistratens berättelse med sin framställning till regeringen, låtit det omedelbart öfvergå i arkivets gömmor, hade han säkerligen handlat välvilligare mot sagde berättelses författare.
Men guvernören har föredragit att framlägga detta yttrande för regeringen såsom en ingrediens i de motiv eller faktiska utredningar, på grund af hvilka regeringen uppmanas aflåta proposition till ständerna ang. ändringar i komnunalförfattningen.
Guvernören har ock i sjelfva verket, i hvad han för egen del yttrar om de kommunala förhållandena, röjt en delvis skef uppfattning af desamma. Han säger: ”I främsta rummet bland olägenheterna skulle jag vilja framhålla den närvarande kostsamma, komplicerade och tungrodda förvaltningen, ity att bredvid den förra till sin sammansättning oförändradt bibehållna stadsstyrelsen eller magistraten, tillkommit ett antal verkställande myndigheter eller nämnder, hvilkas medlemmar tillsättas af stadsfullmäktige och, åtminstone delvis, måste aflönas. Att förvaltningen härigenom blifver dyrare, faller genast i ögonens etc.
För såvidt denna framställning gäller Helsingfors bör jag påminna derom, att redan före tillkomsten af 1873 års förf. ”ett antal verkställande myndigheter eller nämnder” voro af nöden bredvid eller under magistraten. Inqvarteringskomité, brandkommission, fattigvårdsdirektion, folkskoledirektion, söndagsskoledirektion funnos till långt före 1875; likaså drätselkontor, tolagskontor, hamnkontor, bygnadskontor. De enda myndigheter, som under den öfverklagade stadsfullmäktig-regimen tillkommit äro drätselkammaren, i enlighet med kommunalförfattningens föreskrift, samt sundhetsnämnden, på grund af stadsfullmäktiges, af guvernören gillade beslut. Sundhetsnämnden, som icke är aflönad, har för öfrigt fått öfvertaga den förra feberlasarettsdirektionens åligganden, hvarförutom äfven förut tidtals en sundhetsnämnd funnits behöflig, och har dess inrättande således icke egentligen ökat nämndernas antal.
Guvernörens påstående att ett antal verkställande myndigheter tillkommit, – att förvaltningen härigenom blifvit komplicerad och tungrodd, – och att detta är en af de främsta olägenheter, tillämpningen af den nya förordningen medfört*)Vattenledningens inköp och förvaltning samt folkbibliotekets öfvertagande för kommunens räkning och inrättandet af en bestyrelse derför kunna icke sägas vara en följd af den nya kommunalförfattningens införande. är alltså förhastadt.
Drätselkammaren kostar något, det är sannt. Men om man jemför den nu rådande ordningen i stadens finansförvaltning med det tidigare förhållandet, torde denna utgift icke kunna anses improduktiv.
Åt öfriga nämnder bestås icke aflöning: endast ordföranden i tvenne af dem, inqvarteringsnämnden och fattigvårdsdirektionen, åtnjuta arvode.
När sålunda förvaltningen till öfvervägande del handhafves af medborgarene sjelfva utan aflöning, icke af enkom derför antagna tjenstemän, är det ock naturligt att man icke bör på en enda nämnd eller ett fåtal sådana hopa hela mängden heterogena göromål. Det måste ock vara för ärendenas skötsel fördelaktigare att en arbetets fördelning efter dess olika beskaffenhet eger rum, och de skilda nämndernas sammansättning lämpas derefter.
Hvad åter nämndernas tillsättande vidkommer, tillåter jag mig betvifla, att det skulle lända till större båtnad eller mera öfverensstämma med sjelfstyrelsens sunda rinciper, om sådant ankomme på magistrat eller guvernör, än att kommunens medlemmar eller deras representation, stadsfullmäktige, utser nämndernas medlemmar.
Guvernören fortsätter: ”men än värre är att ärendenas gång ansenligt fördröjes, såväl vid den förberedande behandlingen, hos stadsfullmäktige, tillsättandet af beredningsutskott af nämnderna afgifvande utlåtanden o. s. v. som ock genom den påbjudna remitteringen af alla beslut till magistraten, som först har att förordna om deras verkställighet.”
Det faktiska är, att H:fors stadsfullmäktiges svar, beslut eller yttranden i det öfvervägande flertalet af ärenden, expedierats inom ungefär två veckor, många redan några dagar efter det ärendet till dem inkommit. Der tillsättandet af särskildt utskott för frågans beredning eller inhemtandet af någon nämnds utlåtande varit af nöden, har stundom ganska lång tid åtgått. Men så är ock fallet inom statsförvaltningen. En mängd ärenden kunna och böra icke afgöras innan särskilda myndigheter blifvit deröfver hörda. Hvarför skulle icke enahanda mångsidigare beredning egnas åt vigtigare kommunala angelägenheter? Vida värre än den deraf föranledda tidsutdrägten vore det väl, om betydelsefulla organisationsfrågor, eller förslag till kostsamma nya inrättningar och företag, afgjordes skyndsamt, utan omsorgsfull förberedande utredning. Jag bestrider icke att beredningen stundom kräft en i förhållande till ärendets vigt kanske för lång tid. Men i sådana fall har frågan säkerligen icke varit af brådskande beskaffenhet. Och det torde icke kunna anföras många bevis derpå att långsamheten åstadkommit verkliga olägenheter. – Det må tilläggas att ärendenas befordrande till slut säkerligen icke, på sätt magistraten förmenar, gick snabbare under den förra regimen.
Meddelandet af stadsfullmäktiges beslut i första hand åt magistraten, är helt enkelt en nödvändighet, för att magistraten må kunna fullgöra sin vigtiga uppgift att tillse, det intet mot lag stridande beslut varder verkstäldt.
Äfven guvernören har trott sig böra uttala det omdöme att stadsfullmäktige (han menar tydligen hufvudstaden) haft ”en i ögonen fallande benägenhet att inom området för sina öfverläggningar och sin verksamhet indraga” jemväl sådana ärenden, hvilka enligt lag borde afgöras af magistrat, polis kammare eller andra myndigheter. – Jag har icke i guvernörens berättelse funnit något bevis för detta påståendes riktighet – om man ej såsom sådant vill anse magistratens här ofvan analyserade yttrande; och jag betviflar att några fakta kunna till stöd derför anföras.
På sätt jag i början af denna uppsats antydt, så är det icke emot sielfva yrkandet, att en revision af kommunalförfattningen i vissa delar är önsklig, som jag funnit mig böra inlägga erinringar, men väl emot den framställning, som skall utgöra motivering af yrkandet och hvilken nästan synes åsyfta inskränkningar i den medborgerliga sjelfstyrelsens sfer om ock sådan slutsats ej derur olifvit dragen.
Främst är väl en förbättring af taxeringssystemet af nöden; dernäst en reorganisation af magistraterna, hvilka för den ekonomiska och finansiela förvaltningen torde kunna sättas i omedelbar samverkan med drätselkamrarna.
L. M.
Noter
*)Det är mig ej obekant att en skarpare konflikt egt rum 1879, då magistraten förklarade vissa val ogiltiga. Men magistratens myndighet gick ju segrande ur striden, – och denna casus hade väl icke bort inverka på berättelsen för 1878.
*)Vattenledningens inköp och förvaltning samt folkbibliotekets öfvertagande för kommunens räkning och inrättandet af en bestyrelse derför kunna icke sägas vara en följd af den nya kommunalförfattningens införande.
Puolustus ja kritiikkiä
Kaupunkien kunnallishallintoa koskevan, 8. joulukuuta 1873 annetun keisarillisen asetuksen säädökset eivät ole kaikelta osin tyydyttäviä, mikä on myös julkisesti todettu niiden kokemusten perusteella, joita säädösten soveltamisesta on saatu. Esiin on noussut muun muassa kysymys, olisiko maistraattien organisointi uudistuksen tarpeessa. Tätä käsiteltiin menneenä kesänä yhtenä viidestä keskustelunaiheesta Helsingissä pidetyssä Suomen lakimiesten yleisessä kokouksessa. Keskustelussa ilmeni, että uudistusta pidetään tarpeellisena, ja toivottiin, että lähitulevaisuudessa järjestettäisiin maan eri kaupunkien kuntapäättäjien kokous, jossa voitaisiin vaihtaa näkemyksiä ja kokemuksia niistä kuntalainsäädännön osista, jotka ovat muutosten, lisäysten tai täsmennyksen tarpeessa. – Parannuksia olisi epäilemättä välttämätöntä tehdä ennemmin tai myöhemmin etenkin verotuksen arviointia ja siihen liittyviä kysymyksiä koskeviin kunnallisasetuksen säädöksiin.
Myös hallinto on suositellut lainsäädännön tarkistamista, kuten Dagbladetin lukijat ovat hiljattain huomanneetkin lehden julkaistua otteita Uudenmaan läänin kuvernöörin laatimasta vuoden 1878 vuosikertomuksesta.
Lienee tuskin sopimatonta, että tällaisessa virkakertomuksessa tuodaan esiin uudistusten tarve jollakin hallinnonalalla, kun vaatimus perustuu todelliseen tilanteeseen, jota tämän kertomuksen pitäisikin varsinaisesti käsitellä.
Edellä mainitussa asiakirjassa esitetyt perusteet vaatia muutoksia kunnallisasetukseen eivät kuitenkaan ole kestäviä. Niissä on paljonkin huomauttamisen aihetta, ja varsinkin perusteluihin tulisi kiinnittää huomiota, kun kuvernöörin esittämä uudistuskysymys otetaan maan hallituksen käsiteltäväksi.
Kuvernööri on lainannut kuntien epäkohtia esittelevässä kirjoituksessaan väitteitä Helsingin maistraatin vuodelta 1878 laatimasta vuosikertomuksesta – ja niissä todetaan muun muassa seuraavaa:
Uudella asetuksella ei suinkaan pyritty kunnan harjoittamaan jatkuvaan hiillostukseen oman valtansa laajentamiseksi, pysyvään eripuraan kaupungin hallinnon kanssa tai hallinnon ylimieliseen moittimiseen ja vähättelyyn niissä tapauksissa, kun se, laissa määrätyn velvollisuutensa mukaisesti joutuu toisinaan kieltäytymään panemasta toimeen niitä määräyksiä, joista kunnan päättävät miehet, annettuaan ’Heille esitellä’ asioita, joita heidän tehtäväänsä kuuluu käsitellä, päättävät ja ilmoittavat hallitukselle ’tiedoksi ja huomioitavaksi’, tai kun hallitus ei suostu siihen, että sen ’tehtäväksi määrätään’ ryhtyä toimiin jotka sille eivät kuulu”.
Kun allekirjoittaneella oli vuonna 1878 uudelleen kunnia toimia Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtajana, ja tässä ominaisuudessa tehtäväni oli esitellä asiat sekä, kunnallisasetuksen § 40:n mukaan, valvoa pöytäkirjaa ja päätöksiä, katson velvollisuudekseni koetella edellä mainittujen, hyvin painokkaasti lausuttujen syytösten paikkansapitävyyttä.
Olen turhaan yrittänyt selvittää, missä tätä ”kunnan (lue: kaupunginvaltuuston) harjoittamaa jatkuvaa hiillostamista oman valtansa laajentamiseksi” olisi esiintynyt. En ole löytänyt vuoden 1878 asiakirjoista ainuttakaan toimenpidettä, en ainuttakaan päätöstä, joka olisi kertonut kaupunginvaltuuston pyrkimyksestä havitella enemmän valtaa tai valtuuksia kuin laissa on säädetty. Kunnallisasetuksen § 4:ssä sanotaan selvästi: Kaupunkikunnan päätösvaltaa käyttää – vaalein valittu kaupunginvaltuusto. Toimeenpano ja hallinto kuuluvat maistraatin valvonnassa rahatoimikamarille sekä erillisille lautakunnille, hallituksille tai henkilöille, jotka raastuvankokous tai kaupunginvaltuusto sellaiseen tehtävään valitsee. – Muistan liiankin hyvin, että yksittäisten kaupunginvaltuutettujen kesken ja valmisteluvaliokunnassa on useamman kerran noussut esiin kysymys, eikö vähäisempiä juoksevia asioita voisi antaa rahatoimikamarin ratkaistavaksi kierrättämättä niitä kaupunginvaltuuston käsiteltävänä. Tässä jouduttiin kuitenkin pitäytymään siinä näkemyksessä, että koska laki ei anna kaupunginvaltuustolle oikeutta siirtää muille sille kuuluvaa päätösvaltaa, kaupunginvaltuusto ei voi jättää käsittelemättä itse kaikkia niitä asioita, joihin vaaditaan kunnan päätöstä. Sama koskee asioita, jossa korkeampi viranomainen vaatii kunnan lausuntoa. Tämän mukaisesti kaupunginvaltuusto on myös joutunut pitämään kiinni siitä, ettei sitä saa sivuuttaa toimialaansa kuuluvissa kysymyksissä, ja että sen lainmukaisia päätöksiä tulee noudattaa. Tästä on kaksi esimerkkiä vuodelta 1878.
Sotilasviranomaisten toimeksiannosta maistraatilta oli anottu lupaa pystyttää Tähtitorninmäelle optinen lennätin sekä vahtikoppi. Maistraatti ei antanut asiaa kaupunginvaltuustolle vaan jätti kysymyksen kuvernöörin ratkaistavaksi. Sen jälkeen kuvernööri pyysi kaupunginvaltuustolta lausuntoa. Tämän johdosta valtuusto laati 14. toukokuuta kuvernöörille kirjelmän, jossa sanotaan: ”Kun kaupunginvaltuusto, jonka ratkaistavaksi kysymys tilapäisestä sijoittamisesta kyseiselle paikalle pitäisi kuulua” j. n. e.
Toinen tapaus liittyi kysymykseen n.s. palkkarahaston oikeasta kirjanpidosta. Maistraatti oli, edes kertomatta asiasta kaupunginvaltuustolle, antanut rahatoimikamarille ohjeen kirjata, asianmukaisesti vahvistetussa budjettiehdotuksessa sovelletusta tuloerien otsikoinnista poiketen, kyseinen rahasto muista erilleen, kuten aiemmin oli ollut tapana. Rahatoimikamari tiedusteli kaupunginvaltuustolta, kuinka tulisi menetellä. Asian valmistelu siirrettiin valiokunnalle, johon kuuluivat herrat esittelijäsihteeri Calamnius, valtioneuvos Forsman ja asessori Westermarck, jotka tutkivat perin pohjin kaikkia kysymykseen vaikuttavia seikkoja ja säädöksiä ja päätyivät mietinnössään tulokseen, ettei maistraatti ollut ilmoittanut mitään sitovia syitä kyseisen päätöksensä tueksi. Kaupunginvaltuusto, joka hyväksyi mietinnön sisällön, tyytyi ilmoittamaan 30. huhtikuuta 1878 maistraatille laatimassaan kirjelmässä budjettipäätöstä selittävän lisäyksen, että kirjanpito tulisi saattaa vastaamaan valtion ylimääräistä tulo- ja menoarviota, jonka mukaisesti kirjanpidossa ei enää sovelleta rahastojärjestelmää, – sekä antoi siksi maistraatin tehtäväksi perua rahatoimikamarille antamansa ohje palkkarahaston kirjanpidosta.
Edellä mainittuja kahta tapausta lukuun ottamatta en huomannut kaupunginvaltuuston 1878 toimista ja päätöksistä muita vastaavia. Siksi voin vain todeta, että syytöksillä jatkuvasta hiillostamisesta oman vallan laajentamiseksi ei ole mitään järjellistä pohjaa.
Yhtä perättömiä ovat puheet ”pysyvästä eripurasta kaupungin hallinnon kanssa tai sen ylimielisestä moittimisesta” y. m. Koska kaikki kaupunginvaltuuston ja maistraatin välinen viestintä tapahtuu kirjallisesti, pöytäkirjoista ja kirjeluonnoksista pitäisi välittyä edellä mainittu alati sotaisa tunnelma. En ole kuitenkaan havainnut kaupunginvaltuuston vuoden 1878 aikana maistraatille lähettämistä kirjeistä mitään sellaista. Ainoa tyytymättömyyden ja katkeruuden osoitus, joka minun tietääkseni vuoden 1878 asiakirjoissa esiintyy, näkyy maistraatin kaupunginvaltuustolle 25. marraskuuta lähettämässä kirjelmässä, joka käsittelee vuoden 1879 budjettiehdotusta, – eikä tämä mieliala millään tavoin heijastu kaupunginvaltuuston laatimista vastauskirjeistä, joskin budjettiehdotusta muutettiin joiltakin osin. – Maistraatti kenties katsoo edellä mainittujen kahden tapauksen kertovan myös ”eripurasta ja ylimielisestä moittimisesta”; vai tarkoittaako maistraatti mahdollisesti kaupunginvaltuuston 14. toukokuuta lähettämää kirjettä, jossa ilmoitetaan, – liittyen odotettavissa olevaa ylimääräistä majoitusta koskeviin toimiin, – että kaupunginvaltuusto on katsonut maistraatin aiempaan päätökseensä tekemän lisäyksen tarpeettomaksi, koska asiassa on silti noudatettava lain määräystä – Ainakaan minä en onnistunut löytämään vuoden 1878 kirjeenvaihdosta muuta riidan aihetta edellä mainittua lukuun ottamatta*)Olen kyllä selvillä siitä, että vuonna 1879 syntyi kiivaampi erimielisyys, kun maistraatti julisti eräät vaalit mitättömiksi. Maistraatin arvovalta selvisi kuitenkin kiistasta voittajana, – eikä tämä tapaus voinut mitenkään vaikuttaa vuoden 1878 kertomukseen.. Jos halutaan, kuten asiaan kuuluisi, pysytellä tosiasioiden parissa, täytyy tunnustaa, että olisi suorastaan mahdotonta, että näin vilkkaassa ja monipuolisessa kanssakäymisessä kahden eri tavoin kootun, eri tehtävissä toimivan viranomaisen kesken ei koskaan ilmenisi näkemyseroja. Jos molemmat viranomaiset pitäytyvät näkemyksessään, sellaista ei vielä voi kutsua eripuraksi. Jos todellista eripuraa esiintyisi, vikaa todennäköisesti löytyisi molemmista osapuolista, ei pelkästään ”kunnasta”. – Maistraatti on mahdollisesti ajatellut syytöstä kirjoittaessaan kaupunginvaltuuston kokoontumisissa kuultuja suullisia lausuntoja. Koska keskusteluista ei ole pidetty pöytäkirjaa, en pysty selvittämään, miten asian laita on. Jonkin kerran siellä on varmaan lausuttu poikkeuksellisesti yksi jos toinenkin karkeampikin sana; mutta yksittäisten jäsenten keskustelussa lausumia sanoja ei voi, varsinkaan kun niitä ei ole kirjattu eikä otettu mukaan kaupunginvaltuuston päätökseen, pitää perusteena arvioitaessa kaupunginvaltuuston tai kunnan suhdetta maistraattiin. Sitä paitsi valtuusto ei ole voinut osallistua sellaiseen väittelyyn vaan ainoastaan sen puheenjohtaja.
Se, mitä maistraatti väittää epäkohteliaaksi kielenkäytöksi kuvernöörin kertomuksesta lainatussa sitaatissa, jää täysin hämäräksi.
Olen varta vasten käynyt läpi luonnokset vuonna 1878 lähetettyyn 315 kirjeeseen ja havainnut:
1) että loukkaavana pidetty ilmaus ”antaa heille esitellä” ei esiinny lainkaan isolla H:lla kirjoitettuna ja koko vuoden aikana vain kahdesti pienellä h:lla; – eivätkä nämä 2 kertaa suinkaan koskeneet mitään ”määräyksiä”; toisen kerran ilmaus esiintyi kirjeessä, jossa kaupunginvaltuusto selittää, ettei asia kuulu sen tutkittavaksi, (kirje n:o 71), toisen kerran lyhyessä selostuksessa kerrotaan m. m., että kaupunginv. on antanut valiokunnan esitellä mietinnön uuden teurastamolaitoksen johdosta, (kirje n:o 211). – Muissa sadoissa kirjelmissä lukee joka kerta: Esiteltäessä, tai: Kun kaupunginv. on tänään saanut päätettäväkseen j. n. e. Maistraatilla on kyllä ollut tilaisuus huomioida, mitä muotoa tavanomaisesti on käytetty, ja näin ollen sen olisi pitänyt ymmärtää, että huomautus oli paitsi pikkumainen myös perusteeton.
2) ettei kaupunginvaltuusto ole kertaakaan ilmoittaessaan päätöksistään ”hallitukselle” (– maistraatille) käyttänyt sanamuotoa ”tiedoksi ja huomioitavaksi”. Niihin on aina kirjoitettu: ”mistä kaupunginvaltuustolla on kunnia tiedottaa maistraatille sekä tiedoksi että rahatoimikamarin tietoon saatettavaksi”, tai: ”on kunnia tiedottaa samalla pyytäen, että maistraatti ilmoittaisi rahatoimikamarille kaupunginvaltuuston päätöksestä”, tai: ”jos maistraatti voisi ystävällisesti ilmoittaa tästä päätöksestä N. N:lle” y. m. s.
3) ettei kaupunginvaltuusto ole ainuttakaan kertaa rohjennut antaa maistraatin tehtäväksi yhtään mitään. Ilmausta ”antaa tehtäväksi” on käytetty vain viestittäessä rahatoimikamarin kanssa.
Minulla ei ole ollut aikaa selvittää, onko edellisten vuosien lähetyksissä esiintynyt poikkeamia kohteliaasta kielenkäytöstä, niin kuin vuonna 1878 väitetään tapahtuneen. Se olisikin tarpeetonta, koska kyseinen maistraatin kertomus koskee juuri vuotta 1878. Edellisestä käyneekin ilmi, että epäkohteliaiksi tai ylimielisiksi luonnehdittuja ilmauksia ei tavattu asiakirjoista, vaan ne ovat peräisin kertomuksen laatijan mielikuvituksesta.
Maistraatti jatkaa: ”On jo havaittu tyytymättömyyttä tästä tavasta hoitaa kunnan asioita”. Epäilen suuresti, että tämä tyytymättömyys viranomaisten tekemisiä kohtaan, jolta tässä yhteiskunnassa sen paremmin kuin muuallakaan ei koskaan voi kokonaan välttyä, – johtuisi vallanhimosta, jota ei ole esiintynyt, tai eripurasta, jota ei ole ilmennyt, lukuun ottamatta hetkittäisiä väistämättömiä näkemyseroja, jotka eivät mainittavasti vaikuta hallinnon työhön, tai sitten kaupunginvaltuuston maistraatille osoittamissa kirjelmissä käytetyistä, loukkaavaksi koetuista ilmauksista, joita kirjeissä ei edes esiinny, ainakaan vuonna 1878. – Edellä lainatun tiivistelmän logiikka hieman ontuu, minkä paikkaamiseksi kertomukseen on lisätty: ”etenkin kun kaupungin tulot ovat kääntyneet laskuun ja menot nousseet, jolloin vanhat säästöt ja lahjoitetut rahastot, yhteensä noin puolen miljoonan markan arvosta, on käytetty niihin sen jälkeen, kun kaupunkiin perustettiin kunnallishallinto”. Maistraatti on siis katsonut aiheelliseksi syyttää kuvernöörille lähettämässään kertomuksessa kaupunginvaltuustoa huonosta taloudenpidosta, – huonosta taloudenpidosta, joka on herättänyt tyytymättömyyttä.
Kuvernöörin kertomuksessaan lainaamasta otteesta ei käy ilmi, onko maistraatti esittänyt lukuja väitteensä tueksi. Osoittaakseni syytöksen todellisen sisällön tuon tässä esiin lyhyesti vain muutamia seikkoja:
1) On luonnollista, että laskusuhdanteessa kauppaan ja merenkulkuun perustuvat tulonlähteet tuottavat vähemmän. Tällaisten välillisten tulojen vähenemisestä vuosina 1877 ja 1878 ei kuitenkaan voi ilman harkitsematonta valittamistaipumusta syyttää ”kunnan asioiden hoitajia”, koska he eivät ole liike-elämän suhdanteiden herroja. Tyytymättömyyttä näiden tulojen vähenemisestä ei voi kääntää heitä vastaan.
2) On luonnollista, että välitöntä verotusta pitää lisätä, kun välilliset lähteet tuottavat vähemmän, jos menoja ei voi olennaisesti pienentää; mikä on osaksi mahdotonta. Silti kaupunginvaltuusto on, etenkin vuodelle 1878, päättänyt maistraatin ehdottamasta matalammasta verotuksesta.
3) Vuonna 1875 oli turvauduttava säästöihin, koska siirryttäessä vanhasta uuteen hallintoon verotusta ei voitu suorittaa erityisten siirtymäajan säädösten puuttuessa. Köyhäintalon uudisrakennuksia varten lainattiin osa rahastojen varoista, mikä ei voinut käydä kunnan verovelvollisille kalliimmaksi kuin että summa olisi lainattu toiselta taholta tai hankittu lisäämällä välittömiä veroja.
4) Kaupungin tavanomaisten menojen kasvu ei ole kiihtynyt uuden kunnallisasetuksen astuttua voimaan. Riippumatta viranomaisten yksittäisestä päätöksestä tai aloitteesta jotkin menot lisääntyvät pakostakin kaupungin kasvaessa. – Mitä kaupungin uuden asemakaavan toteuttamisesta johtuviin yleisiin töihin tulee, kaupunginvaltuusto on toisaalta järjestänyt töiden toteuttamiseen enemmän miettimisaikaa kuin alkujaan oli tarkoitus; jolloin tämä osa budjetista on pystytty pitämään hieman pienempänä kuin muutoin – Mitä kaupungin budjetin kasvuun muilta osin tulee, otan vapauden viitata eräisiin aihetta käsitteleviin asiapitoisiin ja huolellisesti laadittuihin artikkeleihin, jotka julkaistiin Hufvudstadsbladetissa vuonna 1879 numeroissa 6, 12, 28 A. ja 32.
5) Loppuun on vertailun vuoksi lisättävä, mitä samainen maistraatti lausui kaupungin raha-asioista kuvernöörille laatimassaan vuosikertomuksessa vuodelta 1877: ”Ei käy kieltäminen, että menot ovat kasvaneet – – – mutta samalla on toisaalta täytetty moni pitkään elätelty toive, kuten vesijohtojen rakentaminen, ja monia on toisaalta ryhdytty toteuttamaan”.
Jos kuvernööri, sen sijaan että liittäisi edellä tarkastellut otteet maistraatin kertomuksesta hallitukselle laatimaansa esitykseen, olisi siirtänyt ne saman tien arkistojen kätköihin, hän olisi varmasti toiminut hyväntahtoisemmin kyseisen kertomuksen kirjoittajaa kohtaan.
Kuvernööri on kuitenkin päättänyt mieluummin tuoda lausunnon hallinnon nähtäväksi osana niitä motiiveja tai todellisia selvityksiä, joiden perusteella hallitusta kehotetaan antamaan säädyille esitys kunnallisasetuksen muuttamisesta.
Itse asiassa kuvernööri on itsekin tuonut kuntien tilanteesta antamassaan lausunnossa esiin osaksi vääristyneen käsityksen asiasta. Hän sanoo: ”Pahimpana epäkohdista ottaisin esiin nykyisen kalliin, monimutkaisen ja raskassoutuisen hallinnon, koska aiemman, kokoonpanoltaan muuttumattomana säilyneen kaupunginhallituksen eli maistraatin rinnalle on tullut useita toimeenpanevia viranomaisia tai lautakuntia, joiden jäsenet nimittää kaupunginvaltuusto ja joille, ainakin osalle, on maksettava palkkaa. Tämä lisää hallinnon kustannuksia, mikä pistää heti silmään j. n. e.
Siltä osin kuin tämä esitys koskee Helsinkiä, minun täytyy muistuttaa, että jo ennen vuoden 1873 asetusta maistraatin rinnalle tai alaisuuteen oli tarpeen perustaa useita toimeenpanevia viranomaisia tai lautakuntia. Majoituskomissio, palokomissio, köyhäinhoidon johtokunta, koulun johtokunta, pyhäkoulun johtokunta olivat kaikki olemassa kauan ennen vuotta 1875; samoin rahakonttori, satamatullikonttori, satamakonttori, rakennuskonttori. Ainoat viranomaiset, jotka on perustettu syytteen kohteena olevan kaupunginvaltuuston valtakaudella, ovat rahatoimikamari, kunnallisasetuksen määräyksen nojalla, sekä terveyslautakunta, kaupunginvaltuuston päätöksellä, jonka kuvernööri vahvisti. Terveyslautakunta, jolla ei ole palkattuja jäseniä, on muuten saanut hoitaakseen entisen kuumelasarettijohtokunnan asiat, minkä lisäksi terveyslautakuntaa oli aiemminkin pidetty ajoittain tarpeellisena, eikä sen perustaminen näin ollen varsinaisesti lisännyt lautakuntien määrää.
Kuvernöörin väitettä, että olisi perustettu useita toimeenpanevia viranomaisia, – että hallinto olisi näin muuttunut monimutkaisemmaksi ja raskassoutuiseksi, – ja että tämä on yksi pahimmista uuden kunnallisasetuksen soveltamisesta seuranneista epäkohdista*)Vesijohdon hankinnan ja hallinnan sekä kansankirjaston ottamisen kunnan alaisuuteen ja kirjaston johtokunnan perustamisen ei voi sanoa johtuneen uuden kuntalain voimaan astumisesta. voi siis pitää hätiköitynä.
Rahatoimikamari aiheuttaa kustannuksia, se on totta. Mutta jos kaupungin taloushallinnossa nykyään vallitsevaa järjestystä verrataan aiempaan, näitä kustannuksia ei voine pitää tuottamattomina.
Muiden lautakuntien jäsenille ei makseta palkkaa: ainoastaan kahden, majoituslautakunnan ja köyhäinhoidon johtokunnan, puheenjohtajille maksetaan palkkio.
Kun hallinnosta näin ollen huolehtivat suurimmalta osin kansalaiset itse ilman palkkaa, eivät varta vasten palkatut virkamiehet, on myös luonnollista, ettei yhdelle ainoalle tai muutamalle lautakunnalle pidä kasata valtavia määriä mitä erilaisimpia tehtäviä. Täytyyhän asioiden hoidon kannaltakin olla parempi, että työt jaetaan niiden laadun perusteella ja eri lautakuntien kokoonpano sovitetaan sen mukaan.
Mitä taas lautakuntien asettamiseen tulee, epäilen kyllä vahvasti, saavutettaisiinko suurempi hyöty tai toteutuisivatko itsehallinnon terveet periaatteet paremmin silloin, kun se annettaisiin maistraatin tai kuvernöörin tehtäväksi, kuin silloin, kun kunnan jäsenet tai heidän edustajansa, kaupunginvaltuusto, nimittää lautakuntien jäsenet.
Kuvernööri jatkaa: ”mutta sitäkin pahempaa on, että asioiden eteneminen hidastuu huomattavasti niin valmistelussa, kaupunginvaltuustossa, lautakuntien antamien lausuntojen valmisteluvaliokuntien nimittämisessä j. n. e, kuin myös siinä, että kaikki päätökset on lähetettävä maistraattiin, jonka on ensimmäiseksi määrättävä niiden toimeenpanosta.”
Tosiasiassa H:gin kaupunginvaltuuston vastaukset, päätökset tai lausunnot annetaan ylivoimaisesti suurimmassa osassa asioista suunnilleen kahden viikon kuluessa, monet jo muutamassa päivässä asian saavuttua sen käsiteltäväksi. Silloin kun on jouduttu asettamaan erityinen valiokunta kysymyksen valmistelemiseksi tai hankkimaan lausunto joltakin lautakunnalta, käsittelyyn on toisinaan voinut kulua pitkäkin aika. Mutta sama koskee myös kaupungin hallintoa. Monia asioita ei voi eikä pidäkään ratkaista, ennen kuin niistä on kuultu erityisten viranomaisten näkemys. Miksei samanlaista monipuolisempaa valmistelua sovelleta tärkeämmissä kunnallisissa asioissa? Paljon siitä aiheutuvaa ajankäyttöä pahempaa olisi kai se, jos tärkeistä organisatorisista kysymyksistä tai kalliita uusia laitoksia tai hankkeita koskevista ehdotuksista päätettäisiin kiireen vilkkaa, ilman huolelliseen selvitykseen pohjautuvaa valmistelua. En kiistä, etteikö valmisteluun ole toisinaan kulunut käsiteltävän asian tärkeyteen nähden liian pitkä aika. Mutta sellaisissa tapauksissa kysymyskään ei varmasti ole ollut kiireellistä laatua. Eikä liioin liene montakaan osoitusta siitä, että hitaus olisi saanut aikaan todellisia epäkohtia. – Lisättäköön vielä, ettei asioiden loppuun saattaminen ole varmastikaan, maistraatin tarkoittamalla tavalla, sujunut yhtään nopeammin edellisenkään hallinnon aikana.
Kaupunginvaltuuston päätösten ilmoittaminen ensimmäiseksi maistraatille on kerta kaikkiaan välttämätöntä, jotta maistraatti pystyy täyttämään tärkeän tehtävänsä huolehtia siitä, ettei lainvastaisia päätöksiä panna toimeen.
Myös kuvernööri on kokenut asiakseen lausua arvion, että kaupunginvaltuustolla (hän tarkoittaa selvästikin pääkaupunkia) on ollut silmiinpistävä taipumus ottaa kokouksissaan ja toiminnassaan käsiteltäväksi ”myös sellaisia asioita, jotka lain mukaan pitäisi antaa maistraatin, poliisikamarin tai muiden viranomaisten ratkaistaviksi. – En ole löytänyt kuvernöörin kertomuksesta mitään todistetta väitteen paikkansapitävyydestä – ellei sellaisena halua pitää maistraatin edellä analysoitua lausuntoa; ja epäilenkin, voiko sen tueksi esittää mitään tosiasioita.
Kuten kirjoitukseni alussa mainitsin, en katsonut tarpeelliseksi esittää muistutuksia vastustaakseni itse vaatimusta, että kunnallisasetusta olisi tietyiltä osin syytä tarkistaa, mutta vastustan vaatimuksen perusteena käytettyä esitystä, jolla pyritään nähtävästi lähes yksinomaan rajoittamaan kansalaisten itsehallinnon piiriä, vaikka siitä ei sellaista johtopäätöstä tehtäisikään.
Tarpeen lienee ennen kaikkea verotusjärjestelmän parannus; seuraavaksi maistraatit pitäisi organisoida uudelleen, jotta ne voisivat talous- ja finanssihallinnon tehostamiseksi toimia suoraan yhteistyössä rahatoimikamarien kanssa.
L. M.
Viitteet
*)Olen kyllä selvillä siitä, että vuonna 1879 syntyi kiivaampi erimielisyys, kun maistraatti julisti eräät vaalit mitättömiksi. Maistraatin arvovalta selvisi kuitenkin kiistasta voittajana, – eikä tämä tapaus voinut mitenkään vaikuttaa vuoden 1878 kertomukseen.
*)Vesijohdon hankinnan ja hallinnan sekä kansankirjaston ottamisen kunnan alaisuuteen ja kirjaston johtokunnan perustamisen ei voi sanoa johtuneen uuden kuntalain voimaan astumisesta.