Helsingfors den 2 Januari.
Ingen annan allmän angelägenhet torde vid detta årsskifte i lika hög grad vara föremål för allmän uppmärksamhet i vårt land, som värnepligtsfrågan. Författningen om värnepligt kan med afseende å de anspråk, den ställer på landets söner, ej undgå att framkalla många allvarliga betraktelser äfven hos dem, hvilka dela och godkänna de åsigter, som af ständernas pluralitet omfattades och som fingo sitt uttryck i den nyss sanktionerade lagen, – betraktelser, till hvilka dock sällar sig tanken på det framsteg i Finlands politiska ställning, som härigenom vunnits och den förtröstan, att den nya allmänt medborgerliga pligtens utöfvande ej skall försvaga men stärka och höja den fosterländska hågen hos de unga män som kallas till fanorna. De åter, hvilka tänka lika med minoriteten vid landtdagen och som derför torde ha rönt ett smärtsamt intryck af ständerbeslutets stadfästande, skola dock icke låta detta intryck blifva det för deras uppfattning ensamt bestämmande. Ty det sannt konstitutionela tänkesättet ser i hvarje lag, som enligt representationens beslut utfärdats, det bindande uttrycket af hvad folket för tiden ansett rätt och nödigt; så varder lagen erkänd, aktad och uppburen af alla, oberoende af den mening, man hyst och kämpat för, medan lagförslaget granskades och öfvervägdes. Detta tänkesätt har städse hört till de krafter, som upprätthållit det finska samhället. Vi äro derför öfvertygade, att äfven de, hvilka icke önskat denna värnepligtslag, nu, sedan den blifvit en verklighet, skola hvar i sin stad förhålla sig till densamma på sådant sätt, att landets ungdom ej må röna impulser till en uppfattning, som komme att för densamma försvåra uppfyllandet af värnepligten.
Lagen har utstakat de nya pligternas mått och beskaffenhet samt grunddragen af härväsendets organisation. Men derutöfver erfordras lagens verkställighet, det nya systemets genomförande. På landets styrelse hvilar derför nu en uppgift af synnerlig betydelse. Det gäller att alltifrån de första åtgärderna för organisationens förberedande och tills den bli vit slutförd, stadigt hafva till ögnamärke lagens rätta anda och mening, med klok urskiljning vidtaga de ändamålsenligaste mått och steg samt åt alla frågor egna en omsorg, som åt nationen garanterar ett värdigt och lyckligt utförande af denna uppgift.
Närmast ligger ansvaret för organisationsarbetets tillfredsställande bedrifvande på chefen för senatens militieexpedition, såsom den myndighet, som förbereder alla hithörande ärenden. Mer än någonsin förr äro derför landets blickar för närvarande rigtade på bemälde embetsman, hvilken nu vid slutet af en långvarig verksamhet i det allmännas tjenst har att, i en så djupt ingripande fråga som denna ådagalägga det sant patriotiska sinnelag, som icke lemnar det ringaste insteg åt inflytanden, de der möjligen söka föranleda det ena eller, andra afsteget från den väg lagen anvisat, från de principer och syftemål, ständerna uttalat och monarken godkänt. – Visserligen är beredningen blott ett första stadium i ärendenas behandling; men säkrare och verksammare blifva kollegiets i dess helhet beslut, om de kunna ansluta sig till de förslag, som ur beredningen framgå.
I lagen har icke uttrycklig föreskrift kunnat lemnas för hvarje detalj af organisationen. Så t. ex. är det icke särskildt stadgadt på hvad sätt föredragningen af de militära ärendena hos generalguvernören, såsom den finska arméns chef, skall ordnas; dylika angelägenheter ankomma ock öfverhufvud på monarkens bestämmande. Men det finnes dock tydligt lagbud till ledning för en sida af den antydda frågan: endast finsk medborgare kan till sådant föredragande förordnas, ty detta är ock en rent finsk militärisk funktion. Genom § 120 i värnepligtslagen äro grundlagarnes härå tillämpliga stadganden ytterligare inskärpta och närmare utlagda. Det enda medgifna undantaget från den allmänna regeln är det som § 119 innehåller beträffande krigsministern i kejsardömet; att göra något annat undantag än det anförda, i grundlagsenlig väg medgifna, vore derför en uppenbar lagstridighet. Derför kan det icke heller komma i fråga, att ofvanberörda föredragning hos generalguvernören skulle förklaras tillhöra stabchefen för de i Finland förlagda ryska trupperna eller för ”Finländska militärdistriktet.” Ty sagde stabchefsembete är ett helt och hållet ryskt embete. Ville man dermed förena merberörda föredragning, så vore detta en lika bjert afvikelse från lag, som om t. ex. kommendören för en rysk division i Finland förklarades tilllika vara inspektör för finska trupperna. Att bemälda stabchef härförinnan föredragit militära mål från finska gardet och kaderekipaget, kan icke såsom prejudikat åberopas; ty i saknad af en särskild finsk armé voro nämnde trupper så att säga adpertinenser till ryska kårer. Nu då en lag om särskildt finskt härväsende träder i kraft, förfalla ock de förutsättningar, som föranledt sagde, i grunden jemväl oegentliga förhållande. Såsom bevis på den orofulla uppmärksamhet, hvarmed opinionen följer och skall följa alla faser af värnepligtsfrågan, må vi anföra, att vi hört den farhåga uttalas att föredragningen af de s. k. kommandomålen för de nya finska trupperna möjligen fortfarande komme att ombetros förbemälde stabchef. Men då sådant skulle stå i strid med 120 § i värnepligtslagen, är det helt enkelt en omöjlighet, att någon verklig grund för sådan farhåga förefunnes.
En annan fråga af stor vigt, hvars lösning redan snart måste ega rum, är den om de nya truppernas dislokation. Värnepligtslagen har stadgat, i § 121, att trupperna skola vara förlagda i länen inom landet, och i § 86 att de värnepligtige böra inkallas till aktiv jenstgöring vid den trupp, som under fredstid är inom länet stationerad. Med iakttagande deraf, att enhvar af de 8 bataljoner, som äro förafsedda att upprättas, placeras inom det län från hvilket den företrädesvis får sin kontingent, står det således öppet för styrelsen att till ståndort för bataljonen utse den stad eller ort inom hvarje län, som pröfvas vara dertill lämpligast. Vi tillåta oss taga för gitvet att läneresidensorterna i allmänhet skola befinnas dertill mest egnade. Ty trupperna skola ju under fredstid fullgöra den garnisonst- och bevakningstjenst, som följer af deras uppgift att vara ett af medlen för ”allmänna ordningens bibehållande”; och i läneresidensen finnes vida mera behof af sådan tjenst, än i öfriga städer. Men i synnerhet är detta fallet med hufvudstaden. Här äro de flesta sådana statsinrättningar förlagde som påkalla vaktgöring. Denna har nu delvis bestridts af rysk militär, emedan finska gardet ej kunnat ensamt medhinna densamma. Men om Nylands bataljon jemväl stationeras i Helsingfors, bör all vakttjenst för finska ändamål kunna af dessa två bataljoner fullgöras och således ryska trupperna befrias från denna för dem främmande tjenstgöring. Af nödig hänsyn härtill, och då dessutom de finska staten tillhöriga kasernerna på Skatudden erbjuda tillfälle till truppens logering, utan att uppoffra 700 000 mark på nya kasernbyggnader, – kaderekipaget, såsom varande värfvad trupp måste väl nu upplösas, – torde det väl ej kunna ifrågakomma att placera Nylands bataljon i någon annan af länets städer, än hufvudstaden.
Vid lagens godkännande funno ständerna sig manade gifva uttryck åt sin uppfattning af den synnerliga vigt, som hvilade derpå, ”att de, som af monarken ombetros att handhafva de första värnepligtige truppernas uppsättning, ordnande och inöfvande, måtte dervid iakttaga varsamhet, vis måtta i anspråk och välvillig hänsyn till ovanan vid obligatorisk militärtjenst. Skulle vid institutionens första verkställande detta åsidosättas och i stället öfverdrifven stränghet dervid blifva det enda rättesnöret, så kunde missmodet få näring och en lång tid erfordras, innan den betydelsefulla institutionen blefve af folket så allmänt uppburen, som lagstiftaren måste anse önskvärdt.” Det är i allvarliga, tänkvärda ord ständerna nedlagt sitt önskningsmål om sättet för värnepligtslagens genomförande. Här syftas främst på att befälet öfver de finska trupperna må vara lagdt i goda händer, att urvalet af bataljonschefer och officerare må ske med största omsorg. Härpå beror från första stunden rigtningen, som gifves åt de intryck, utöfvandet af den för våra sedvänjor och tänkesätt hittills fremmande vapenskyldigheten framkallar. Lika visst som ett godt urval af befäl ingifver förtroende, skingrar oro och farhågor och underlättar den nya bördans tyngd, lika säkert kan ett mindre lyckadt val väcka bekymmer, nära motvilja emot den personliga krigstjenstens utöfning och göra institutionen impopulär. Man må blott betänka, huru mägtigt ingripande i sinnena den förestående omgestaltningen i sjelfva verket är, då den lägger gevär i handen på hvarje medborgare och ålägger ett icke ringa antal bland dem att för långa år dragas från sina vanliga sträfvanden i lifvet. Derför är det icke nog, att de personer, hvilka skola få sig befäl ombetrodda äro män af finsk börd och skickliga militärer; de måste äfven vara män af finsk anda, hafva lefvat bland detta folk och förmå göra sig förtrogne med dess skaplynne, tänkesätt, sed och lag samt förena fasthet med humanitet. Helst måste man önska att valet träffar sådana män, hvilka förut genom tjenstgöring vid finsk trupp trädt i närmare beröring med landsmän under fanan. Många skola helt visst känna sig hugade att anmäla sig för de nya befälsplatserna. Må det tillåtas motse, att det definitiva valet bland dessa många skall ske efter mogna rådslag.
Det torde icke hafva undgått dem, hvilka erna taga anställning såsom officerare vid de finska trupperna, att ständerna jemväl anhållit om nådig föreskrift derhän, att herrar officerare böra känna såväl finska, som svenska språken. Ingen må bygga på förutsättningar om att tillämpningen häraf till en början vore svårt utförbar och derföre erfordrade undantag. Det är mera pligtenligt och fosterländskt att väl använda den tid, som ännu återstår innan lagen tillämpas, att förvärfva sig den hos kanske mången bristande kunskapen i landets begge språk.
Vi hafva här ofvan antydt betydelsen af den uppgift, som nu med afseende å värnepligtslagens verkställighet åligger styrelsen och serskildt, hvad de förberedande arbetena vidkommer, militiechefen. Af väsendtlig vigt i afgörandets vågskål äro dock de åsigter, landets generalguvernör skall vilja omfatta och följa i dessa frågor. En efterhand vunnen närmare kännedom af land och folk, ett rätt rådigt och humant tänke- och handlingssätt skola utan tvifvel göra sig gällande hos denne höge embetsman äfven i den nya egenskapen af chef för den finska armén och sålunda låta hoppas, att den högre ledningen af de finska militära angelägenheterna kommer att stå i samklang med de grundsatser och önskningar, ständerna på landets vägnar uttalat, då de hos Kejsaren och Storfursten anmälde sina beslut i värnepligtslagen.
Helsingissä 2. tammikuuta.
Tuskin mikään muu yleinen asia lienee nyt vuoden vaihteessa saanut maassamme osakseen yhtä suurta yleistä huomiota kuin asevelvollisuuskysymys. Asevelvollisuussäädös asettaa maamme pojille sellaisia vaatimuksia, että se on herättänyt monia vakavia pohdintoja siinäkin tapauksessa, että ollaan yhtä mieltä ja hyväksytään säätyjen enemmistön omaksumat näkemykset, jotka on kirjattu vastikään hyväksyttyyn lakiin. Näissä pohdinnoissa harvoin kuitenkaan ajatellaan, millaista edistysaskelta Suomen poliittiselle asemalle laki merkitsee, tai luoteta siihen, että uuden yleisen kansalaisvelvollisuuden täyttäminen ei suinkaan heikennä vaan vahvistaa ja kohottaa palvelukseen kutsuttujen nuorten miesten isänmaallista mielialaa. Niiden taas, jotka ajattelevat valtiopäivien vähemmistön tavoin ja jotka lienevät siksi saaneet kipeän kokemuksen säätyjen tekemien päätösten vahvistamisesta, ei tulisi muodostaa käsityksiään yksin tämän kokemuksen perusteella. Sillä todellisen perustuslaillisen ajattelutavan mukaan jokainen kansanedustuslaitoksen päätöksellä säädetty laki on sitova ilmaus siitä mitä kansa kulloinkin pitää oikeana ja tarpeellisena; jolloin kaikki tunnustavat, kunnioittavat ja tukevat sitä riippumatta siitä näkemyksestä, jonka koki omaksi ja jonka puolesta taisteli silloin kun lakiehdotusta tarkasteltiin ja harkittiin. Tämä ajattelutapa on aina ollut suomalaisen yhteiskunnan kantavia voimia. Siksi haluammekin painottaa, että niidenkin, jotka eivät nyt halunneet tätä lakia, tulee jokaisen omassa kaupungissaan suhtautua siihen siten, ettei maan nuorison piirissä pääse syntymään sellaisia käsityksiä, jotka vaikeuttavat asevelvollisuuden täyttämistä.
Laki on määrittänyt uusien velvollisuuksien mitan ja sisällön sekä sotalaitoksen organisaation pääpiirteet. Sen lisäksi laki on vielä pantava toimeen ja uusi järjestelmä otettava käyttöön. Maan hallituksella onkin nyt edessään erityisen merkittävä tehtävä. Sen on organisaation ensimmäisistä valmistelutoimista lähtien valmiiksi saattamiseen asti pidettävä koko ajan mielessään lain henki ja tarkoitus ja osattava viisaasti valita tarkoituksenmukaisimmat toimet ja ratkaisut sekä ratkaistava kaikki kysymykset sillä tavoin, että tehtävä suoritetaan arvokkaasti ja kansakunnan parhaaksi.
Vastuu valmistelutöiden tyydyttävästä toteutuksesta on ennen kaikkea senaatin sota-asiain toimituskunnan päälliköllä, sillä hänen viranomaisensa valmistelee kaikki tätä koskevat asiat. Näin ollen kansakunnan katseet kohdistuvat nyt enemmän kuin koskaan kyseiseen virkamieheen, joka nyt toimittuaan pitkään julkisessa virassa on saanut tehtäväkseen herättää todellinen isänmaallinen mielenlaatu näin syvältä koskettavassa kysymyksessä jättämättä pienintäkään sijaa vaikutteille, joilla kenties pyritään aikaansaamaan yksi jos toinenkin poikkeama lain osoittamalta tieltä sekä säätyjen julki lausumista ja hallitsijan hyväksymistä periaatteista ja päämääristä. – Valmistelu on toki vain ensimmäinen vaihe asioiden käsittelyssä; mutta koko kollegion päätöksestä tulee sitäkin varmempi ja tehokkaampi, jos se kykenee yhtymään valmistelun tuloksena syntyneisiin esityksiin.
Lakiin ei ole voitu kirjata perinpohjaisia säädöksiä organisaation jokaisesta yksityiskohdasta. Näin ollen ei ole erityisesti säädetty esimerkiksi sitä, millä tavoin sotilasasioiden esittely Suomen armeijan päällikkönä toimivalle kenraalikuvernöörille tulee järjestää; sellaiset asiat kuuluvat yleensäkin hallitsijan päätettäväksi. Yhdestä asiasta on olemassa selvä laillinen määräys: kyseisen esittelyn voi antaa ainoastaan Suomen kansalaisen tehtäväksi, sillä se on puhtaasti suomalaisille kuuluva sotilaallinen tehtävä. Asevelvollisuuslain § 120 tähdentää ja tarkentaa perustuslain tässä asiassa sovellettavia määräyksiä. Ainoa yleisestä säännöstä myönnetty poikkeus on kirjattu pykälään 119, joka koskee keisarikunnan sotaministeriä; muut poikkeukset edellä mainittua, perustuslain mukaan myönnettyä poikkeusta lukuun ottamatta rikkovatkin siksi yksiselitteisesti lakia. Siksi ei liioin tule kysymykseen, että edellä mainitun kenraalikuvernöörille suoritetun esittelyn voisi julistaa Suomeen sijoitettujen venäläisjoukkojen esikuntapäällikön tai ”Suomen sotilaspiirin” tehtäväksi, sillä edellä mainittu esikuntapäällikön virka on täysin venäläinen virka. Jos se halutaan näin yhdistää tähän jo mainittuun esittelyyn, se olisi yhtä räikeä lainrikkomus kuin esimerkiksi se, että Suomeen sijoitetun venäläisdivisioonan komentajan julistettaisiin toimivan samalla suomalaisten joukkojen tarkastajana. Ennakkotapauksena ei voi käyttää sitä, että kyseinen esikuntapäällikkö oli hiljattain esitellyt Suomen kaartin kaaderiekipaasia koskevia sotilaallisia kysymyksiä; koska erillisen Suomen armeijan puuttuessa yllämainitut joukot olivat niin sanotusti venäläisjoukkojen alaosastoja. Nyt kun laki erillisestä Suomen sotalaitoksesta astuu voimaan, edellä mainitun, pohjimmiltaan asiaankuulumattoman tilanteen edellytykset eivät enää ole voimassa. Asevelvollisuuskysymyksen eri vaiheita on seurattu ja seurataan edelleen hyvin tarkkaan ja huolestunein mielin, mistä osoituksena mainittakoon, että olemme kuulleet sellaisiakin uhkakuvia, että uusien suomalaisjoukkojen ns. komentoasiat annettaisiin mahdollisesti jatkossakin edellä mainitun esikuntapäällikön hoidettaviksi. Mutta koska se olisi asevelvollisuuslain pykälän 120 vastaista, sellaisella uhkakuvalla ei ole kerta kaikkiaan perusteita.
Toinen hyvin tärkeä kysymys, josta olisi pian päätettävä, on uusien joukkojen sijoitus. Asevelvollisuuslain pykälässä 121 määrätään, että joukot on sijoitettava maamme eri lääneihin, ja § 86 määrää, että asevelvollinen tulee kutsua aktiiviseen palvelukseen siihen joukkoon, joka on rauhanaikana sijoitettuna hänen omaan lääniinsä. Ottaen huomioon, että kukin kaavailluista 8 pataljoonasta sijoitetaan siihen lääniin, josta se saa suurimman osan miehistöstään, hallitus voi vapaasti valita pataljoonan sijoituspaikaksi siihen sopivimmaksi katsomansa kaupungin tai paikkakunnan. Otamme vapauden olettaa, että läänien pääkaupungit sopisivat yleisesti ottaen parhaiten tähän tarkoitukseen, koska joukkojen on rauhanaikana tarkoitus suorittaa varuskunta- ja valvontapalvelusta, joka seuraa sen tehtävästä toimia omalta osaltaan ”yleisen järjestyksen säilyttämiseksi”; ja läänien pääkaupungeissa sellaiselle palvelulle on enemmän tarvetta kuin muissa kaupungeissa. Mutta erityisesti tämä koskee pääkaupunkia. Täällä on eniten vartiointia vaativia valtion laitoksia. Nyt valvonnasta ovat osaksi huolehtineet venäläissotilaat, koska Suomen kaarti ei yksinään kykene siitä suoriutumaan. Mutta jos Uudenmaan pataljoona sijoitetaan niin ikään Helsinkiin, näiden kahden pataljoonan pitäisi pystyä huolehtimaan kaikkien suomalaisten kohteiden vartiointipalvelusta, jolloin venäläisjoukot vapautuisivat tästä niille vieraasta palveluksesta. Kun tämä on syytä pakostakin ottaa huomioon ja kun joukot voidaan sitä paitsi majoittaa Suomen valtiolle kuuluviin Katajanokan kasarmeihin uhraamatta 700 000 markkaa uusiin kasarmirakennuksiin, – sillä vakinaisena värvättynä joukkona toiminut kaaderiekipaasi jouduttaneen nyt lakkauttamaan, – ei kaiketi voi tulla kysymykseenkään sijoittaa Uudenmaan pataljoonaa muuhun läänin kaupunkiin kuin pääkaupunkiin.
Lakia hyväksyttäessä säädyt katsoivat aiheelliseksi tuoda julki käsityksensä, kuinka erityisen tärkeää oli, ”että niiden, jotka ovat saaneet hallitsijalta tehtäväkseen huolehtia ensimmäisten asevelvollisjoukkojen muodostamisesta, järjestämisestä ja koulutuksesta, tulee toimia tehtävässään hienovaraisesti, osoittaa vaatimuksissaan kohtuullisuutta ja ottaa hyväntahtoisesti huomioon tottumattomuus pakolliseen sotilaspalveluun. Jos tämä unohdetaan instituution perustamisvaiheessa ja ainoaksi ohjenuoraksi tulee sen sijaan liioiteltu ankaruus, se voi ruokkia tyytymättömyyttä, jolloin joudutaan odottamaan pitkään, kunnes tämä merkittävä instituutio saa kansalta niin laajaa tukea kuin lainsäätäjä pitää toivottavana.” Näillä vakavilla, ajattelemisen arvoisilla sanoilla säädyt esittävät toiveensa siitä miten asevelvollisuuslaki tulisi panna täytäntöön. Tässä viitataan ennen kaikkea siihen, että suomalaisjoukkojen johto pitää asettaa hyviin käsiin ja pataljoonankomentajat sekä upseerit pitää valita hyvin huolellisesti. Tämä määrittää ensi hetkestä alkaen sen suunnan, millaisia vaikutelmia tottumuksillemme ja ajattelutavallemme tähän asti kovin vieraaksi koetun asevelvollisuuden suorittaminen herättää. Yhtä varmasti kuin hyvin valittu päällystö valaa luottamusta, hälventää huolta ja pelkoja ja keventää uuden taakan aiheuttamaa rasitusta, vähemmän onnistuneet valinnat pystyvät herättämään huolta ellei peräti vastentahtoisuutta henkilökohtaista asepalvelusta kohtaan, ja koko instituutio joutuu epäsuosioon. Tarvitsee vain pitää mielessä, kuinka suuri henkinen mullistus tuleva uudistus itse asiassa onkaan, kun jokaiselle kansalaiselle isketään kivääri kouraan ja melkoinen määrä heistä joutuu pitkiksi vuosiksi eroon tavanomaisista pyrinnöistään elämässä. Siksi ei riitä, että komentotehtäviin määrätyt henkilöt ovat suomalaissyntyisiä ja eteviä sotilaita; heidän täytyy olla suomalaishenkisiä miehiä, jotka ovat eläneet tämän kansan parissa ja pystyvät omaksumaan sen luonteenlaadun, ajattelutavan, tottumukset ja lain sekä toimimaan samaan aikaan lujan päättäväisesti ja humaanisti. Olisikin suotavinta, että valinta kohdistuisi sellaisiin miehiin, jotka ovat palvelleet aiemmin suomalaisjoukoissa ja päässeet näin lähemmin kosketuksiin lippujen alle kokoontuneisiin maanmiehiinsä. Monia varmasti houkuttelee hakea uusiin komentajantehtäviin. Suotakoon toivoa, että lopullinen valinta näistä monista tapahtuu kypsän harkinnan perusteella.
Suomalaisjoukkojen upseereiksi pyrkiviltä lienee tuskin jäänyt huomaamatta, että säädyt ovat niin ikään anoneet armollista määräystä siitä, että herrojen upseereiden tulisi osata sekä suomen että ruotsin kieltä. Kenenkään ei tulisi olettaa, että tämän säännön noudattaminen olisi aluksi vaikeasti toteutettavissa ja siksi siitä myönnettäisiin poikkeuksia. Velvollisuudentuntoisempaa ja isänmaallisempaa olisi sen sijaan käyttää lain voimaan astumista edeltävä aika kehittämällä maan kummankin kielen taitoa, jossa monella saattaa olla pahoja puutteita.
Olemme edellä korostaneet, kuinka tärkeä tehtävä asevelvollisuuslain toimeenpano on hallitukselle ja etenkin, mitä valmistelutöihin tulee, sota-asiain johtajalle. Erityisen tärkeässä asemassa näitä ratkaisuja tehtäessä ovat kuitenkin näkemykset, joita maan kenraalikuvernööri omaksuu ja noudattaa näissä kysymyksissä. Tämän korkean virkamiehen tulisi epäilemättä vähitellen oppia tuntemaan paremmin maa ja kansa sekä ajatella ja toimia neuvokkaasti ja humaanisti myös uudessa ominaisuudessaan Suomen armeijan päällikkönä ja valaa näin toiveita, että Suomen sotilasasioiden ylin johto toimii sopusoinnussa niiden periaatteiden ja toiveiden kanssa, jotka säädyt ovat maan puolesta lausuneet ilmoittaessaan asevelvollisuuslaista tekemänsä päätöksen Keisarille ja Suuriruhtinaalle.