Konstitutionel politik.
Om man från våra dagars offentliga lif plötsligen förflyttade sig tillbaka till det politiska tillstånd, som under tiderna närmast efter Napoleon I:s fall var rådande i flertalet af Europas stater, så skulle man förvisso finna sig liksom i en främmande verld. I stället för det fria meningsutbytet i folkvalda församlingar finge man höra rädda hviskningar man och man emellan; i stället för frisinnade medborgares öppna täflan om inflytande på verksamheten för allmänt väl såge man det servila fikandet efter personlig gunst och enskilda fördelar. I stället för den trygga vissheten att rätt skall gälla och landets vilja förverkligas, skulle man finna hatfullt misstroende, gäsande missnöje, längtan efter omstörtning. I stället för resolverande meetings och rättframma adresser till statsmakten skulle man förnimma om sammansvärjningar och hemliga föreningar. De gemensamma angelägenheterna, hvilka nu måste belysas af öppen dag, funne man insvepta i hemlighetens dunkel. Men skymning verkar retande på fantasien. Och när verkligheten doldes, frammanades så mycket mera skapelser af inbillningen på detta politikens område, hvilket dock i lika hög grad som något annat måste vara ett fält för realiteter.
Sådan var reaktionens tid. Om det vittnar om hög statsmannaskicklighet, att Metternich bragte i sin hand ledningen af den politik, den heliga alliansens program hade utstakat, så bevisar dock sättet hvarpå han utförde denna ledande roll, huru föga han var en framtidsman, huru de reaktionära böjelserna hade hopsnört hufvud och hjerta hos denne mångbeundrade typ för l’ancien régime. Hvad der möjligen fans ädelt i sagda program, det sköt han åt sidan, men all den obskurantism och frihetsfiendtlighet, som derur kunde härledas, sökte han bringa till giltighet.
När regeringarna genom anrop till folken, genom vädjande till nationalkänslan, hade samlat de stridsmassor som behöfdes för att krossa Napoleon, så hade de moraliskt förbundit sig att dock hysa någon aktning för befolkningarnas, undersåtarnes önskningar och behof. När de besegrat Frankrike och hämnat dess stora krigsdåd, hade de dermed icke utplånat intrycket af de politiska idéer som efter 1789 strömmat ut derifrån till de andra länderna.
Reaktionen trodde sig kunna lemna antydda moraliska förbindelse utan uppfyllelse. Och hon trodde sig kunna söfva de nya idéerna till döds. Derpå berodde hennes system; men derför var det ock vanskligt och förgängligt.
I de tyska staterna var, mer än i de italienska och pyreneiska, marken förberedd för politisk utveckling. I de senare infördes snart konstitationela författningar efter franskt mönster, ehuru de ej blefvo af lång varaktighet: stormakterna skickade arméer att återinföra absolutismen. De tyska regeringarna deremot ville i det längsta bevara snitten af byråkratiska polisstater. Intet politiskt tänkande skulle vinna insteg, intelligensen uteslöts systematiskt från statsärendena, för så vidt hon ej var byråkratiskt uppskolad. Spioneri och förmynderskap vaktade noggrant de beskedliga undersåtarne i deras görande och låtande.
Men idéerna gingo fram likväl och undergräfde det beståendes möjlighet. Afsöndringen från all politisk verksamhet måste visserligen vålla, att mången uppstälde politiska ideal utan hänsigt till hvad under gifna förhållanden kunde utföras. Och de privilegierade statskloke hade då lätt spel att förhåna de opraktiska ”verldstörbättrarene”. Men utan inflytande voro dessa ”ideologer” dock ej, och jämte dem arbetade äfven sunda läror på opinionens upplysande. Huru det var, tillväxte medvetandet om nödvändigheten af förbättradt statsskick – och det gaf sig luft i ropen på konstitution.
Konstitution, folksuveränitet, frihet, se der de formler, med hvilka man yrkade på förändring af statsväsendet. Furstarna spjernade emot, de ville ej lida något intrång i sin traditionela, godtyckliga maktutöfning; adeln klängde sig vid dem, ty den förutsåg privilegiernas fall; byråkratien var så motsträfvig som möjligt, ty den skulle ju förlora sin nimbus och komma under ansvarighet och kontroll. Så läto de makthafvande mångenstädes den svåra underlåtenhet komma sig till last, att icke efterhand på reformernas lugna väg utbilda statsskicket enligt tidens kraf. Revolter måste framtvinga konstitutionen; eller ock hade julirevolutionen injagat sådan skrämsel, att man fann rådligast att skyndsamt bevilja en författning. När man litet lugnat sig, sökte man bedrifva reaktionär politik oaktadt konstitutionen. Så frambröto äter 1848 års rörelser. I Frankrike ledde de genom en kort republik till en långvarig cäsarism. I Tyskland har denna ritning mellan det gamla och det nya systemet icke mera kunnat bereda absolutismen någon verklig framgång. Konstitutionalismen har efterhand vunnit insteg i de allra flesta af Europas stater, – till och med Österrike har upptagit denna statsform.
När man tager i betraktande hvilken ofantlig skilnad det är mellan den absoluta monarkien och den konstitutionela, måste man väl tillstå, att konstitutionens införande i en stat framstår såsom afslutningen af en utvecklingsgång, såsom en vändpunkt i dess historia. Då det blifvit erkändt, att lag skall binda den högsta såväl som den lägsta, att rätt skall råda i stället för godtycke, att medborgarrene icke blott äro styrda undersåtar, utan ega genom sina ombud deltaga i afgörandet af statens vigtigaste angelägenheter, så har onekligen en politisk emancipationsprocess för sig gått, som betecknar en ny tids ingång.
Från författningens antagande kan det visserligen vara ett långt steg ännu till det fulla förverkligandet af det konstitutionela systemets grundtanke, af rättsstatens ide, Men isen är åtminstone bruten, den trängtan efter frihet som lefver i alla ädlare sinnen behöfver icke mera hänge sig åt abstrakta svärmerier, det finnes möjlighet för hvarje patriot att arbeta för konkreta politiska mål.
Det vore ju förvisso alltför optimistiskt att tro, att alla de mångsidiga kraf, som genom statens organisation skola tillgodoses, kunde liksom i ett slag förverkligas genom en konstitution. Den monumentala byggnad, som definitivt skall betrygga frihet och rätt och främja ett kraftigt kulturlif, kan blott småningom vinna sin fulländning. Ingen nation har lyckats hastigt och utan svårigheter i en sådan uppgift, vare sig att hon, såsom den engelska, ur sin egen historia, sitt eget lif hemtat materialet och idén till byggnaden, eller att hon utan omsvep följt färdiga främmande mönster.
Här, på den statsrättsliga lagstiftningens område, visar historien ögonskenligen, att nationerna gå i skola hos hvarandra, att den ena måste lära och låna af den andra.
England var det land vars författning man i de kontinentala staterna ville efterbilda, när det gälde att införa den konstitutionela regimen. Det mäktiga öriket hade längesedan genomkämpat sina revolutioner. Det företedde denna förening af frihet och ordning, af kraftig statsmakt och betryggade medborgerliga rättigheter, som ju måste på det högsta tilltala den politiska betraktaren. Efterbildandet skedde emellertid under sådana omständigheter, att de nyare konstitutionerna delvis gifvit uttryck åt andra principer än den engelska. Dels förefunnos icke, till underlag, enahanda sociala förhållanden som i England, – dels saknades närmare kunskap om den komplicerade britiska författningen. Det var de engelska institutionerna, sådana de i Frankrike uppfattats och delvis imiterats, som tjenade till mönster.
Tidigare än någon annan hade Montesquieu fastat uppmärksamheten på det engelska statsskicket. Den eskiss han deraf gaf, har varit af stort inflytande på såväl teorien som praktiken. Men det var dock blott en konturteckning, och denna icke ens korrekt. Han framhöll hufvudsakligen maktens tredelning i lagstiftande, verkställande, dömande makt såsom det system, genom hvilket briterna ernått denna inbördes motvigt i maktutöfning, och deraf följande jämvigt, hvarigenom friheten blifvit garanterad. Gentemot den absoluta monarkiens statsform, der all maktutöfning var hopförd på en hand, måste denna lära – som för öfrigt framstälts redan af Aristoteles – synas såsom det riktiga botemedlet. Också blef den tillämpad i den första franska konstitution som utgick från den stora revolutionen. Och när revoIntionen senare åsidosatte denna jämvigtsprincip derhän, att den representativa församlingen icke blott, förutom all lagstiftande makt, tillvällade sig den verkställande, utan äfven den dömande myndigheten, så lände de sorgliga följderna häraf till bekräftelse derpå att slik sammanblandning icke bör ega rum.
I franska chartan af 1814 återfinner man tredelningen, och likaså i flertalet ännu gällande europeiska konstitutioner. Dock icke absolut genomförd. Lagstiftande makten utöfvas gemensamt af regenten och representationen, heter det, men regenten ensam tillkommer den verkställande makten och domstolarna den dömande.
Detta sist nämnda, lagskipningens särskilda och sjelfständiga ställning, har varit oändligen fruktbringande för rättsordningens stadgande. Denna anordning står redan utom all diskussion. Men det, att representationens uppgift vore fullständigt angifven såsom blott lagstiftande, har öfverallt motsagts af verkligheten. Förutom det inflytande, som kamrarna utöfvat på regeringspolitiken genom adresser och interpellationer och genom kontrollen, hafva de regelbundet haft att på grund af sjelfva författningarna djupt ingripa i en oändligt vigtig del af regeringsomsorgen: statshushållningens ordnande. Budgetens granskning och fastställande är ingalunda blott det, att bifalla till vissa beskattningslagar, utan ock att pröfva anslagens behöflighet och dymedels afgöra om statshushållningen såväl i allmänhet, som i dess enskildheter. Att t. ex. besluta om en jernvägsanläggning är icke det samma som att stifta en lag. Medan en tydlig åtskilnad mellan begreppen lagstifta och regera finnes och måste finnas, – uttrycket verkställande makt är att fattas såsom liktydigt med regeringsmakt, som är det egentligare ordet –, kan hvarken den förra eller den senare funktionen ankomma uteslutande å ett enda af statsmaktens organer. Till någon del åtminstone, måste samverkan ega rum mellan regering och representation äfven i annat än lagstiftning, liksom sådan samverkan är normen i denna. Verkställandet, utförandet, är visserligen icke kamrarnes sak, deras åtgärder äro beslut. Men allt beslutande eller bestämmande är icke lagstiftning. – Den maktdelning mellan konung och parlament i England, som Montesquieu påstod, förefinnes i sjelfva verket icke. Man skulle aflägsna sig rätt långt från sanningen, om man sade att det brittiska parlamentet endast har en lagstiftande myndighet. Såsom antyddes närma sig öfriga stater genom praxis det britiska systemet, oaktadt konstitutionens bokstaf annorlunda uttryckt representationens uppgift.
Det är genom representationens befogenhet i finansfrågor, som dess inflytande nödvändigtvis gjort sig gällande utöfver lagstiftningsgebitet. Egendomligt nog hafva dock, äfven i detta afseende, konstitutionerna på kontinenten stadgat annorlunda än hvad i England gäller, ehuru man ville imitera detta. Den belgiska författningen af 1831, som häri blifvit följd i ett flertal andra stater, säger: ”Skatterna till staten voteras hvarje år. De lagar, som etablera dem, hafva icke giltighet för mer än ett år, derest de icke förnyas.” Dertill kommer sedan budgetens i dess helhet årliga votering. I Danmarks grundlag förbjudes uttryckligen att uppbära skatterna, innan finanslagen (budgeten) för året är voterad. Sådana stadganden innebära – så har man ansett, och bokstafven ger anledning dertill, – att representationen skulle ega rätt att, när den så finner skäligt, vägra alla skatter. Ja, det har ock förmenats, att denna den absoluta skatteförvägringsrätten vore en bland hörnstenarne i det konstitutionela systemet, såsom varande det kraftigaste medel i representationens hand, att genomdrifva sin vilja emot regeringens. En närmare analys af denna fråga skulle här blifva för vidlyftig. Vi vilja blott korteligen bemärka, att en sådan absolut rätt att vägra alla skatter är till sitt resultat likbetydande med rättighet att upplösa staten, låta hela statsmekanismen afstanna, ty statens organer kunna icke fullgöra sina förrättningar utan de dertill erforderliga medel; – den innebure tillika befogenheten att nödga staten till brytande af ingångna förbindelser, ty huru skola låneräntor, löner m. m. betalas utan de penningar skatterna skola lemna. Denna absoluta rätt är derför en fiktion; representationen kan lika litet som regeringen ega befogenhet eller lust att uppoffra statens intresse, anseende och pligter, blott för att derigenorn framkalla eftergifter af den andra statsmakten.
I England är budgeträtten icke bygd på så radikal princip. Der håller man på, att finansbeslut icke få upphäfva lagar eller omöjliggöra deras tillämpning. För den britiska budgeträtten gälla derför, kort fattadt, följande hufvudprinciper. Sådana statsinkomster, som äro garanterade genom lag, äro icke föremål för årlig bevillning genom budgetbeslutet. Med andra ord, det finnes permanenta skatter, hvilka endast genom särskild lagstiftningsåtgärd, men icke genom budgetbeslutet, kunna ändras eller upphäfvas. Det samma gäller i fråga om sådana utgifter, som i kraft af bestående lagar åligga staten. Det är derför blott den rörliga delen af statens inkomster och utgifter, som beror af det årliga budgetbeslutet. – Skatteförvägringsrätten, sådan den tillkommer britiska parlamentets underhus, består således i befogenheten att vägra hvarje ny skatt, eller förlängning af temporärt beviljad, eller förökning af de permanenta skatterna, liksom ock att förvägra, eller minska de af regeringen begärda utgiftsposter som icke höra till budgetens permanenta del. I samband med pröfningen af hvad för året föreslås, står granskningen och fastställandet af budgeten, statens årliga hushållningsplan i dess helhet. I Englands budget kan icke förekomma någon post, som icke skulle blifvit af representationen godkänd. Men detta godkännande behöfver icke årligen förnyas för sådana poster som äro bestämda genom särskilda lagar.
Det förefinnes alltså en väsendtlig olikhet mellan den engelska budgeträtten och den nyss refererade gestaltningen af denna institution i den belgiska och flere andra konstitutioner. Att möjligheten af absolut skattevägran endast ytterst sällan blifvit anlitad, ligger i sakens natur. Dock har det hot, deri innebäres, framkallat konflikter, som icke alltid haft till påföljd den konstitutionella politikens stadgande. I det stora hela har praxis dock stält sig öfverensstämmande med det engelska systemet. Och under inflytande af rättsvetenskapens utredning har man allt mera allmänt begynt inse, att det icke kan sammanstå med rättsstatens idé att erkänna en absolut, allt omfattande skatteförvägringsrätt; hvarhos det nogsamt visat sig att de nya anslagsfrågorna, budgetens rörliga del, erbjuda tillräckligt tillfälle för representationen till afgörande påtryckning på ministèren.
Vi hafva här berört endast ett par moment i den konstitutionela utvecklingen. Med många flere kunde det visas hvilken betydelse de engelska institutionerna hafva för den moderna statsrätten, huru denna mer och mer sträfvar att tillgodogöra sig de grundsatser som genomgå den engelska författningen. Det är en rörelse på den offentliga rättens gebit jämförlig med den romerska privaträttens inverkan på de moderna folkens rättsordning. Det kan icke i fråga komma att en nation borde blindt imitera en annans lagar. Förutsättningarna kunna icke allestädes vara de samma, intet folk kan eller bör med ens omdana de förhållanden som af dess historiska utveckling betingas. Men under de olikheter i form och detaljer, som sålunda uppkomma, kunna dock samma rättsprinciper göra sig gällande. Och under arbetet att förverkliga författningsstaten, hvilket ju är en af vår tids största uppgifter, är det ej annat än fullt berättigadt att man söker tillegna sig grundsatser och institutioner, som visat sig hållbara och tillförlitliga. I England kommer det icke mera i fråga att göra maktfördelningen i staten till föremål för omkastningar och förändringar. Der företer den offentliga rätten den stadga och säkerhet, att institutionerna icke vackla, huru häftigt partistriden än må låga, huru stor meningssöndring i politikens frågor för tiden än må förekomma. Reformer af författningen hafva icke i fråga satts för annat än delar deraf. Och ingen engelsk statsman kan falla på den idén att vilja eludera författningen. Hans politik måste vara konstitutionel, hvilken färg den ock i öfrigt må hafva.
Det är förklarligt, att den konstitutionela regimens införande i de absoluta monarkierna begynte, om man så får säga, uppifrån. Att erhålla en folkrepresentation, på denna öfverflytta så mycket som möjligt af afgöranderätten i statens angelägenheter och dymedels inskränka och begränsa regenternas förut godtyckliga makt, detta måste främst blifva reformernas lösen, derförutan kunde man ej få erkännande i staten för ”les droits de l’homme”.
Men det visade sig efter hand, att man dermed ännu icke löst det stora problemet att bringa statsmakt och folkfrihet i harmoni med hvarandra. När byråkratismen, d. ä.det är det administrativa förmynderskapet, fortfor att i förvaltningens olika grenar göra sig gällande, när man bibehöll centralisationen, d. ä.det är det system enligt hvilket äfven provinsernas och kommunernas rent lokala angelägenheter äro förbehållna statsregeringens afgörande, när dessutom rättsskipningen i förvaltningsärenden icke var behörigen garanterad, – så stod det i sjelfva verket klent till med den medborgerliga friheten, vare sig att man fattar denna såsom hänförande sig endast till individernas rent personliga förhållanden eller såsom derjämte betingande det verksamma deltagandet i offentliga värf. Att en gång vart tredje eller femte år träda fram till valurnan för att utse representanter, men deremellan vara ett administreradt subjekt utan delaktighet i statslifvet, kunde icke vara tillfylles. Under sådana förhållanden fans det för mycket mark qvar för reaktionär politik och för administrativt godtycke. Napoleon III har nogsamt bevisat detta.
Så kommo på den konstitutionela politikens dagordning de betydelsefulla frågorna om statsförvaltningens decentralisation och den medborgerliga sjelfstyrelsen, om näringsfrihet och associationsväsendets ordnande, om folkundervisningen och religionsfriheten m. m. Det blef en uppgift för den konstitutionela staten att utbilda sig vidare derhän, att icke blott statens för hela nationen gemensamma angelägenheter, utan ock hela den mångfald af intressen, som hänföra sig till de mindre områdena inom staten, eller som äro af företrädesvis social natur, må handhafvas, äfven de, enligt institutioner som bygga på de enskilda medborgarenes sjelfständiga omtanke.
Och nu om någonsin rigtades uppmärksamheten åter på England. Endast här fann man selfgovernment såsom ett utbildadt system, en sträng rättsordning, der rättigheter städse ha pligter till sin förutsättning, der hvarje förvaltningsgebit, sjelfständigt inom sig, tillika står i samband med och känner sig såsom länk af det hela, och der en verksam administrativ justice värnar mot godtycket i hvilken form det än må uppträda. Och tillika kunde man finna att denna rättsordning icke blott tolererar utan erkänner såsom nödvändigt, att opinionerna i allmänna frågor fortfarande få utbilda sig, hållas vakna och göra sig gällande genom ordets fullständiga frihet i pressen såväl som vid folkmöten.
De rättsvetenskapliga undersökningar, som möjliggjort äfven utom England en närmare kunskap om den engelska förvaltningsrättens komplicerade men fasta byggnad, hvilken, uppförd under sekels lopp, icke finnes uttryckt i ett antal enkla och klara lagparagrafer blott, de hafva väsendtligen inverkat på den praktiska politiken på detta område. Och betydelsefulla äro de framsteg som mångenstädes redan blifvit gjorda i rigtning åt decentralisation och selfgovernment och det representativa systemets genomförande äfven i de lokala myndigheternas organisation. Frukterna häraf hafva icke heller dröjt att visa sig. Under de första tiderna af de moderna, konstitutionernas tillämpning företedde det politiska lifvet en ojämn, ryckande gång. Det var ömsom storm, ömsom stiltje, drabbningar och vapenhvila. Vid riksdagarne gjordes det ofta opposition quand même, debatterna vore till en stor del hetsiga angrepp mot kabinetten, och det kunde väl ej annorlunda vara då den förra regimens traditioner endast långsamt och motvilligt öfvergäfvos af dem som degunder haft maktens hela privilegium. Men mellan riksdagarne hade de deputerade att liksom hela landet hylla i administrationens paternela armar och bero af dess tillgöranden. Den vaknade icke så omedelbart och allmänt, den medborgerliga håg som åt statslifvet egnar icke endast en beqväm negativ kritiks utbrott, utan framför allt en uppoffrande verksamhet.
Men ju mera emancipationen från förmyndarepolitiken fått göra sig gällande, desto mera har ock insigten mognat derom, att den medborgerliga friheten icke kan sammanstå med egoistisk likgiltighet för de allmänna angelägenheterna, att den tvärt om kräfver vaksamt intresse för samhällsuppgifterna. Och på en tid då den industriela företagsamheten under friare näringslagars inverkan utvidgat sig och blifvit ett arbetsfält äfven för de högsta intelligenser, då den lokala sjelfstyrelsen allt mer tager den enskildes omtanke i anspråk, då allmänna frågor oaflåtligen äro föremål för meningsutbyte i pressen, så måste ju förmågan att bedöma och handlägga offentliga angelägenheter sprida sig i allt vidare kretsar. Och detta har sin återverkan på riksdagarne. Det behöfver knapt antydas, att när förhandlingarna ske på grundvalen af positiv kunskap och erfarenhet i statslifvets uppgifter, så måste detta lända till båtnad för de resultat som ur dem framgå.
Det är en välsignelserik sak för ett land, när dess författning och dess politiska lif nått den grad af utveckling, att tvist om prerogativ om större eller mindre anpart i statsmaktens utöfning icke mera. erfordras. Sällan kan en lag skrifvas så tydligt, att i alla stycken endast en tolkning vore möjlig; jämväl kan det inträffa att författningen icke är fullständig nog att ega, tillämplighet på alla förekommande fall. Då är porten öppen för konflikter, derest ej god vilja finnes att städse förverkliga konstitutionens anda och handla i konsekvens med denna. Historien torde bekräfta att slika tvistigheter oftast framkallats genom öfverdrifven ömtålighet om kronans prerogativ och motvilja att inrymma representationen det insteg den sakenligt bör hafva. Att på den sidan behålla öfverhanden är dock en vansklig triumf. Förr eller senare måste hvarje regering taga det partiet att söka stöd i allmänna meningen sådan den af dess lagliga tolkare uttalas; detta blir med inre nödvändighet resultatet af konstitutionelt statslif. Och då träder spörsmålet om den formela makten i bakgrunden.
Huru annorlunda stark och fruktbar är icke den statsledning, som förmår att till sitt program, klart och bestämdt uppstäldt, vinna anslutning af en öfvervägande del af landets förtroendemän och derför kan med säkerhet genomföra det samma, – än den styrelse, som skall sätta sin ära deri, att hindra reformer, hvilka af opinionen betecknats såsom nödvändiga, eller att vidtaga åtgärder som kränka tänkesättet i landet.
Det förra tillhör den konstitutionela politiken, det senare den byråkratiska. Denna kan knappast försökas der författningen och statslifvet uppnått den ståndpunkt som betecknas såsom parlamentarism. Den konstitutionela politiken bör kunna med framgång omfattas äfven der, hvarest till författningens utbildning ännuu mycket återstår att göra; den skall särskildt icke underlåta att upptaga sjelfva denna utbildning i sitt program.
Men äfven tidsomständigheterna vålla uppskjutande af uttryckliga författningsreformer, kunna de ledande statsmännen, genom att i sin verksamhet städse följa sant konstitutionela principer, kraftigt bidraga till en sund gestaltning af det politiska lifvet.
L. M.
Perustuslaillinen politiikka
Mikäli yhtäkkisesti siirtyisimme julkisen elämän osalta omasta ajastamme välittömästi Napoleon I:n kaatumisen jälkeen suurimmassa osassa Euroopan valtioita vallinneeseen tilanteeseen, tuntuisi se taatusti kuin matkalta vieraaseen maailmaan: vaaleilla valittujen kansankokousten vapaan mielipiteenvaihdon sijasta saisi höristää korviaan saadakseen selvää aikuisten miesten välisestä pelokkaasta kuiskuttelusta, vapaamielisten kansalaisten yhteisen hyvän toteuttamisen tavasta käymän avoimen kilpailun sijasta saisi silmillään todistaa kyyristelevää suosionkalastelua ja omaneduntavoittelua, kun taas oikeuden ja kansakunnan tahdon toteutumisesta vallitsevan varmuuden sijasta olisi havaittavissa vihantäyteistä epäluottamusta, pullataikinan lailla paisuvaa tyytymättömyyttä sekä vallankumouksen perään haikailua. Sovittelevien kokousten ja valtiovallalle suunnattujen avointen vetoomusten sijaan putkahtaisi salaliitto ja -seura toisensa perään päivänvaloon, jonka paiste ei samalla ulottuisi valaisemaan julkista käsittelyä kaipaavia, salamyhkäisyyden pimentoon jääviä kaikkia koskettavia kysymyksiä. Mielikuvitus lähtisi arvatenkin hämärässä laukalle ja täyttäisi pimitetyn totuuden politiikkaan – jonka siinä missä minkä tahansa muun elämänalueen soisi lähtevän liikkeelle tosiasioista – jättämän ammottavan aukon lukuisilla tuotoksillaan.
Sellainen oli taantumuksen aikakausi. Vaikka päätyisimmekin anteliaasti tulkitsemaan Metternichin johtavan roolin pyhän allianssin ohjelmassa hahmotellun politiikan toteuttamisessa valtiomiestaidon osoitukseksi, ei hänen käytännön politiikkaansa voi hyvässä uskossakaan pitää edistysuskoisena. Tämä monien ihailema ancien régimen eli vanhan vallan ruumiillistuma oli korviaan myöten taantumukseen upottautunut reaktionääri, joka rutisti edellä mainitusta pyhän allianssin ohjelmapaperista vähäisimmätkin mahdolliset jalomielisyyden pisarat pois ja omistautui sen sijaan täysipainoisesti saattamaan toteen kaiken siitä johdettavan valistus- ja vapausvihamielisyyden.
Hallituksille oli kuitenkin syntynyt moraalinen velvoite jotenkin huomioida alamaismassojensa toiveet ja tarpeet, sillä ne olivat saaneet Napoleonin murskaamista varten vaadittavat sotajoukkonsa kokoon vetoamalla nimenomaan kansaan ja kansallistuntoon. Ne eivät Ranskan kukistaessaan ja maan mittavat sotatoimet kostaessaan olleet saaneet padottua sieltä vuoden 1789 jälkeen muihin maihin suuntautuneita aatevirtauksia.
Taantumuksellinen järjestelmä perustui harhaluuloille kyvyistä jättää edellä mainittu moraalinen velvoite täyttämättä ja vaieta uudet aatteet kuoliaiksi. Tekeleestä tuli näiden rakennusvirheiden takia epävakaa ja lyhytikäinen.
Aika oli saksalaisvaltioissa kypsempi poliittisille uudistuksille kuin Italian ja Pyreneiden niemimaiden vastaavissa. Viimeksi mainituissa otettiin pian sotien jälkeen käyttöön ranskalaisvaikutteiset valtiosäännöt, jotka jäivät kuitenkin lyhytikäisiksi suurvaltojen lähetettyä armeijansa palauttamaan ehdottoman itsevaltiuden. Saksalaisvaltioiden hallitukset puolestaan halusivat viimeiseen saakka pitää kiinni virkavaltaisista poliisivaltioistaan: kaikki uudet aatteet torjuttiin ja virkamieskouluja käymätön älymystö suljettiin järjestelmällisesti valtionasioiden hoidon ulkopuolelle nöyristelevien alamaisten hoitaessa asioitaan vakoojien ja holhoajien tarkkaavaisten katseiden alla.
Aatteet levisivät kuitenkin tästä huolimatta ja kaivoivat maata vallitsevan järjestelmän alta. Politiikan harrastamisesta poissulkmeninen oli myös epäilemättä syynä siihen, että tavoitteiksi asetettiin monia kauniita ihanteita pohtimatta sen kummemmin sitä, kuinka paljon vallitsevat olosuhteet antoivat niille myötä. Etuoikeutettujen valtioviisaiden oli niin ikään tuolloin helppo pilkata epäkäytännöllisen idealistisia ”maailmanparantajia”, mutta nämä ”ideologit” eivät jääneetkään vaille vaikutusta. Tervehenkisemmätkin aatteet vaikuttivat heidän rinnallaan kansalaismielipidettä valistavasti ja niinhän siinä sitten kävikin, että tietoisuus valtiomuodon parantamisen tarpeesta levisi – perustuslain säätämisvaatimusten muodossa.
Valtiolaitos haluttiin muovata uuteen uskoon ja sitä vaadittiin perustuslain, kansansuvereenisuuden ja vapauden kaltaisilla iskusanoilla. Perinteisen, mielivaltaan perustuvan hallintotapansa koskemattomuutta vaalivat ruhtinaat hangoittelivat vastaan etuoikeuksiensa vaarantumisen vaistoavan aatelin takertuessa heihin kiinni ja virkavallan asettuessa mahdollisimman poikkiteloin sädekehän menettämisen ja vastuun ja valvonnan alaiseksi asettamisen uhan alla. Monien vallanpitäjien synniksi voidaankin lukea se, että he edesvastuuttomasti laiminlöivät valtiomuodon rauhanomaisen kehittämisen ajan vaatimusten mukaisilla uudistuksilla. Perustuslait jouduttiin runnomaan läpi kapinoimalla tai sitten Ranskan heinäkuun vallankumous toimi varoittavana ja valtiosääntöjen pikaiseen säätämiseen kannustavana esimerkkinä. Kun olot olivat sen jälkeen hieman rauhoittuneet, alettiin jälleen ajaa taantumuksellista politiikkaa perustuslaista huolimatta ja siitä saivatkin sitten hullun vuoden 1848 liikkeet sytytyslankansa. Ranskassa ne johtivat lyhytikäiseksi jääneen toisen tasavallan kautta pitkäaikaiseen yksinvaltaiseen ”caesarismiin” toisen keisarikunnan alla. Absolutismi ei ole Saksassakaan saavuttanut pitkäaikaisia voittoja vanhan ja uuden järjestelmän välillä käydyssä repivässä taistossa. Perustuslaillinen hallintotapa on hiljalleen levinnyt valtaosaan Euroopan valtioista ja jopa Itävalta on omaksunut sen valtiomuodokseen.
Absoluuttisen ja perustuslaillisen monarkian välistä valtaisaa eroa tarkastellessa ei voi olla pitämättä perustuslain käyttöönottoa valtiossa tietynlaisen kehityskulun päätepisteenä ja käännekohtana sen historiassa. Kun tunnustetaan lain sitovan kaikkia kansalaisia korkeimmasta alhaisimpaan, oikeusturvan vallitsevan mielivallan sijasta, kansalaisten olevan muutakin kuin hallittavia alamaisia ja edustajiensa kautta osallisia valtion tärkeimpiä asioita koskevassa päätöksenteossa, on siinä kiistatta kyse uuden aikakauden alkua merkitsevästä poliittisen emansipoitumisprosessin kulminaatiosta.
Valtiosäännön käyttöönotosta voi kuitenkin olla vielä pitkä matka perustuslaillisen järjestelmän päätavoitteen, eli oikeusvaltion täysimittaiseen toteutumiseen. Jää on kuitenkin sentään saatu rikottua, eikä kaikissa jaloissa sieluissa majailevan vapauden kaipuun tarvitse enää ripustautua epämääräisten romanttisten vouhotusten varaan, kun jokaisen isänmaanystävän on mahdollista työskennellä kouriintuntuvien poliittisten tavoitteiden hyväksi.
Lienee sanomattakin selvää, että on ylenpalttisen optimistista odottaa perustuslain kertaheitolla toteuttavan kaikki ne moninaiset toiveet, jotka valtiollisen toiminnan kautta on tarkoitus täyttää. Vapauden ja oikeuden toteutumisen lopullisesti turvaavan ja elinvoimaista kulttuurielämää edistävän valtaisan rakennelman ei voi odottaa syntyvän kuin vähitellen. Yksikään kansakunta ei ole onnistunut moisessa tehtävässä nopeasti saatikka vaikeuksitta, oli kyseessä sitten Englannin kaltainen, omasta historiastaan ja elämänkaarestaan rakennusaineita ja ideoita ammentava tai konstailematta valmiita ulkomaisia malleja seuraava tapaus.
Historia osoittaa päivänselvästi, kuinka kansakunnat koulivat toisiaan ja ottavat toisistaan mallia juuri tällä valtiosääntöoikeudellisen lainsäädännön alueella.
Manner-Euroopassa otettiin perustuslailliseen hallintoon siirryttäessä mallia Englannin valtiosäännöstä. Mahtava saarivaltakunta oli jo kauan sitten käynyt läpi omat vallankumouksensa ja edusti poliittisia tarkkailijoita mitä suurimmissa määrin puhuttelevaa vapauden ja järjestyksen, voimallisen valtiovallan ja turvattujen kansalaisoikeuksien yhdistelmää. Englannista mallia ottaneet uudemmat perustuslait ilmensivät kuitenkin olosuhteiden pakosta osin esikuvastaan poikkeavia periaatteita. Tämä johtui osittain siitä, ettei muissa maissa ollut perustuslain perustaksi samanlaisia yhteiskunnallisia oloja kuin Englannissa ja osittain monimutkaisen brittiläisen valtiosäännön syvällisemmän tuntemuksen puutteesta. Mallia otettiin eritoten instituutioista sellaisina kuin ne olivat Ranskassa käsitetty ja osin kopioitu.
Englannin valtiojärjestykseen oli aivan ensimmäisenä kiinnittänyt huomiota Montesquieu ja hänen siitä tekemänsä hahmotelma on ollut hyvin vaikutusvaltainen niin teorian kuin käytännön saroilla siitäkin huolimatta, että se käsitti yksinomaan järjestelmän ääriviivat ja kuvasi nekin väärin. Montesquieu painotti ennen kaikkea vallan kolmijakoa lainsäädäntö-, toimeenpano- ja tuomiovaltaan, millä britit olivat hänen mukaansa saaneet aikaiseksi vallankäytön sisälle vastapainot ja siten tasapainon, mikä takasi samalla myös vapauden toteutumisen. Tämä jo muun muassa Aristoteleen aikoinaan esittämä vallan kolmijako-oppi lienee näyttänyt juuri oikealta rohdolta kaiken vallankäytön yksiin käsiin keskittävään ehdottoman yksinvaltaiseen valtiomuotoon ja sitä sovellettiinkin heti ensimmäisessä suuren vallankumouksen poikimassa Ranskan perustuslaissa. Kun vallankumous sittemmin sivuutti edellä mainitun tasapainon periaatteen edustajainkokouksen rohmuttua itselleen kaiken lainsäädäntövallan lisäksi ei vain toimeenpano-, vaan myös tuomiovallan, osoitti siitä seurannut surkeiden sattumusten sarja, ettei moisen vallan eri osien yhteen sekoittamisen saa antaa tapahtua.
Vallan kolmijako-oppi löytyy niin ikään Ranskan vuoden 1814 peruskirjasta, kuin myös suurimmasta osasta Euroopan valtioiden toistaiseksi voimassa olevista perustuslaeista. Kolmijako-oppia ei kuitenkaan ole toteutettu kokonaisuudessaan, sillä lainsäädäntövalta tavataan jakaa hallitsijan ja kansanedustuslaitoksen kesken siinä missä toimeenpanovalta kuuluu yksinomaan hallitsijalle ja tuomiovalta tuomioistuimille.
Viimeksi mainittu, eli lainkäytön erityinen ja itsenäinen asema on ollut äärimmäisen tärkeä oikeusjärjestyksen vakiinnuttamisen kannalta, eikä kukaan enää aseta järjestelyn mielekkyyttä kyseenalaiseksi. Kansanedustuslaitoksen tehtäväkentän rajaaminen yksinomaan lakien säätämiseen on sen sijaan kaikkialla ajautunut törmäyskurssille todellisuuden kanssa. Lakia säätävien elinten kamarien on hallitusten politiikkaan vaikuttavien adressien, välikysymysten ja muun valvonnan ohella täytynyt jo itse valtiosääntöjen velvoittamina säännöllisesti ja syvällisesti puuttua hallitustoimen erääseen äärimmäisen tärkeään osaan: valtiontalouden hoitoon. Budjetin käsitteleminen ja lukkoon lyöminen ei missään nimessä merkitse vain tiettyjen verolakien hyväksymistä, vaan myös ehdotettujen määrärahojen perusteiden arvioimista ja sitä kautta valtiontaloudesta päättämistä niin yleisellä tasolla kuin sen yksityiskohtien osalta. Esimerkiksi rautatien rakentamisesta päättämisessä ei ole kyse vain lain säätämisestä. Niin kauan kuin lakien säätäminen ja hallitseminen erotetaan ja halutaan erottaa toisistaan käsitteellisesti, ei kumpaakaan vallan osaa voida luovuttaa yksinomaan yhdelle ainoalle valtiomahdille. Toimeenpanovallan käsite on käsitettävä synonyymina hallitusvallalle, joka kuvaa sanan merkitystä paremmin. Hallituksen ja kansanedustuslaitoksen on ainakin jossain määrin tehtävä yhteistyötä muuallakin kuin lakien säätämisen saralla, jossa se on normi. Päätösten toteuttaminen ja toimeenpano ei tietenkään kuulu lakia säätävien elinten kamarien tehtäviin, jotka koostuvat päätösten muotoilemisesta. Kaikki päätöksenteko ei kuitenkaan ole lakien säätämistä. Montesquieun väittämää Englannin kuninkaan ja parlamentin välistä vallanjakoa ei todellisuudessa ole olemassa. Olisi aikamoista totuuden venyttämistä väittää brittiläisen parlamentin olevan yksinomaan lakia säätävä elin. Kuten edellä mainittiin, lähestyvät muut maat käytännön tasolla tosiasiallista brittiläistä järjestelmää, vaikka niiden perustuslakien kirjaimet määrittelevät kansanedustuslaitoksen tehtävät eri tavalla.
Kansanedustuslaitoksen lainsäädännöllinen valta perustuu oleellisesti sen oikeuteen päättää valtion budjetista. Kummallista kyllä, mannereurooppalaisissa perustuslaeissa säädetään myös tästä asiasta eri tavalla kuin Englannissa, jota on ollut tarkoitus matkia. Useat maat ovat ottaneet mallia Belgian vuoden 1831 valtiosäännöstä, jossa säädetään, että valtion veroista äänestetään joka vuosi ja että niitä koskevat lait raukeavat vuodessa, ellei niitä sitten erikseen uusita. Budjetista äänestetään lisäksi vuosittain myös kokonaisuutena. Tanskan perustuslaissa puolestaan kielletään erikseen kantamasta veroja ennen vuoden finanssilain (budjetin) hyväksymistä. Moisten säädösten on tulkittu lain kirjainta myöten antavan kansanedustuslaitokselle oikeuden kieltäytyä hyväksymästä mitään verotusta sen aiheelliseksi katsoessaan. Tämän ehdottoman verotusta koskevan veto-oikeuden on jopa katsottu lukeutuvan perustuslaillisen järjestelmän kulmakivien joukkoon, sillä se on järein mahdollinen toimenpide, jolla kansanedustuslaitos voi ajaa tahtonsa läpi vastoin hallituksen tahtoa. Tämän aiheen lähempi tarkastelu kävisi tässä yhteydessä lukijalle kuitenkin liian raskaaksi, joten tyydymme vain lyhyesti huomauttamaan moisen ehdottoman verotukseen kohdistuvan veto-oikeuden vertautuvan vaikutuksiltaan koko valtion lakkauttamiseen. Koko valtiokoneisto pysähtyisi, sillä valtiolliset elimet eivät voi hoitaa tehtäviään ilman siihen vaadittavia resursseja. Kyse olisi niin ikään oikeudesta pakottaa valtio rikkomaan taloudellisia sitoumuksiaan, sillä valtion lainakorkojen, virkamiesten palkkojen yms. maksaminen ei onnistuisi ilman verorahoja. Kansanedustuslaitoksen verotukseen kohdistuva ehdoton veto-oikeus onkin todellisuudessa fiktiota, sillä sen koommin kansanedustuslaitoksella kuin hallituksellakaan ei ole oikeutta saatikka halua asettaa koko valtion etua, mainetta ja velvollisuuksien täyttämistä vaakalaudalle vain ja ainoastaan pakottaakseen toisen valtiomahdin myönnytyksiin.
Parlamentin oikeus päättää valtion budjetista ei Englannissa perustu edellä mainitun kaltaisiin, periaatteessa ehdottomiin lainkirjauksiin. Budjettipäätösten ei siellä anneta kumota lakeja saatikka estää niiden toimeenpanoa. Brittiläisen parlamentin budjettivalta perustuu useisiin pääperiaatteisiin, joista kerrotaan lyhyesti seuraavissa lauseissa. Lain takaamia valtion tuloja ei ensinnäkään hyväksytä budjettikäsittelyssä joka vuosi erikseen, vaan jotkin verot ovat toisin sanoen pysyviä ja niiden muuttaminen tai kumoaminen edellyttäisi valtion budjetista erillistä lainsäädännöllistä toimenpidettä. Sama periaate pätee, kun kyse on valtion lakisääteisistä menoista. Vuotuisissa budjettipäätöksissä päätetään siis ainoastaan valtion tulojen ja menojen liikkuvasta osasta ja Britannian parlamentin alahuoneelle kuuluva veto-oikeus suhteessa verotukseen koskee näin ollen kaikkia uusia veroja, väliaikaisten suostuntaverojen pidentämistä, pysyvien verojen nostamista sekä hallituksen vaatimia valtion budjetin pysyvään osaan kuulumattomia menoeriä (voidaan joko hylätä kokonaan tai pienentää). Valtion vuotuinen talousarvio eli taloudenpitosuunnitelma käsitellään ja hyväksytään kokonaisuudessaan samassa yhteydessä vuotuisten liikkuvien tulo- ja menoesitysten arvioinnin kanssa. Englanninkaan talousarvioon ei ole mahdollista sisällyttää menoeriä ilman kansanedustuslaitoksen hyväksyntää, mutta tätä hyväksyntää ei tarvitse joka vuosi uusia erillisten lakien kautta määrättyjen menoerien osalta.
Englannin parlamentin käyttämän budjettivallan ja aiemmin esitellyn, monien muiden perustuslakien esikuvana toimineessa Belgian valtionsäännössä hahmotellun vastineen välillä vallitsee siis huomattava ero. Parlamentit ovat jälkimmäisessä tapauksessa luonnostaankin hyödyntäneet ehdotonta verotukseen kohdistuvaa veto-oikeuttaan äärimmäisen säästeliäästi, mutta mahdolliseen käyttöön sisältyvä uhka on silti ollut omiaan ajoittain haittaamaan perustuslaillisen politiikanteon vakiintumista. Englantilainen järjestelmä on kaiken kaikkiaan osoittautunut käytännön tasolla käyttökelpoisemmaksi, minkä lisäksi oikeustieteellinen tutkimus on vallannut kasvavissa määrin alaa sille käsitykselle, ettei kaikkeen verotukseen kohdistuva ehdoton veto-oikeus ole oikeusvaltioaatteen kanssa sopusoinnussa. Kansanedustuslaitoksella on selvästi todettu olevan riittävän suuret mahdollisuudet oleellisesti vaikuttaa ministeristön linjauksiin valtion talousarvion liikkuvan osan käsittävien, uusia määrärahoja koskevien esitysten käsittelyn yhteydessä.
Olemme tässä yhteydessä käsitelleet vain paria jaksoa perustuslaillisen järjestelmän kehityskulussa. Englantilaisten instituutioiden vaikutus nykyaikaiseen valtiosääntöoikeuteen olisi osoitettavissa myös monen muun jakson osalta. Valtiosääntöoikeus imee jatkuvasti lisää vaikutteita Englannin valtiosääntöön sisältyvistä periaatteista. Englantilaisvaikutus vertautuu julkisoikeuden alalla jo roomalaisen siviilioikeuden vaikutukseen nykyajan kansakuntien oikeusjärjestysten saralla. Minkään kansakunnan ei tietenkään voi olettaa sokeasti omaksuvan toisen kansakunnan lakeja, sillä olosuhteet vaihtelevat, eikä yhdenkään kansan ole mahdollista saatikka suotavaa yhtäkkisesti muuttaa omasta historiastaan juontuvaa olemustaan. Yhteisiä oikeusperiaatteita on kuitenkin mahdollista jakaa, vaikka muodot ja yksityiskohdat vaihtelisivatkin edellä mainituista historiallisista syistä. Aikakautemme suurimpien tehtävien joukkoon lukeutuvan perustuslaillisen valtion rakennustyön yhteydessä on vain ja ainoastaan perusteltua pyrkiä omaksumaan kestäviksi ja luotettaviksi osoittautuneita periaatteita ja instituutioita. Englannissa ei enää katsota aiheelliseksi tehdä muutoksia valtion sisäiseen vallanjakoon. Maa on julkisoikeudellisesta näkökulmasta niin vankalla ja vakaalla pohjalla, etteivät sen instituutiot horju leimahtavat puolueriidat kuinka polttavina tai repeävät mielipidekuilut poliittisissa kiistakysymyksissä ajan saatossa kuinka ammottaviksi hyvänsä. Valtiosääntöön on aika ajoin esitetty yksinomaan osittaisuudistuksia, eikä valtiosääntöä vastoin toimiminen juolahtaisi yhdenkään englantilaisen valtiomiehen mieleen. Heidän ajamansa politiikan on mukauduttava perustuslain asettamiin reunaehtoihin puolueväristä riippumatta.
On ymmärrettävää, että siirtyminen perustuslailliseen hallintoon lähti ehdottoman yksinvaltaisesti hallituissa maissa liikkeelle – paremman ilmaisun puutteessa – ylätasolta. Kansanedustuslaitos, sen mahdollisimman laaja vaikutusvalta valtion asioista päätettäessä sekä sitä kautta hallitsijoiden alkujaan rajattoman vallan vähentäminen on lunastettava ennen kaikkea uudistuksilla, sillä muutoin eivät ”les droits de l’homme”, ihmisoikeudet saa valtiossa tunnustusta.
Ajan saatossa huomattiin kuitenkin, etteivät uudistukset olleet ratkaisseet perimmäistä ongelmaa, eli valtiovallan ja kansalaisvapauden saattamista keskinäiseen sopusointuun. Kansalaisvapaudet – tulkittiin ne sitten puhtaasti yksilöiden henkilökohtaisiin asioihin liittyviksi tai niiden lisäksi myös aktiivista julkisten asioiden hoitoon osallistumista edellyttäviksi – olivat tosiasiallisesti heikoissa kantimissa virkavaltaisuuden eli hallinnon eri aloilla vallitsevan holhouksen ollessa edelleen voimiensa tunnossa, valtioiden pitäytyessä keskitetyssä hallintomallissa, jossa jopa maakuntien ja kuntien puhtaasti paikalliset asiat alistettiin valtakunnanhallituksen päätettäviksi ja jopa lainkäytön ollessa hallintoasioissa yhä puutteellisella tasolla. Ei ollut likimainkaan tyydyttävää, että kansalainen sai joka kolmas tai viides vuosi raahautua vaaliuurnalle edustajia valitsemaan vain taantuakseen aina siinä välissä valtioelämästä osattomaksi hallintoalamaiseksi. Moiset olosuhteet edesauttoivat taantumuksellisen politiikan harjoittamista ja hallinnollista mielivaltaa, kuten Napoleon III:n hallinto Ranskassa on kylliksi osoittanut.
Niinpä perustuslaillisen politiikan asialistalle nousivat valtionhallinnon hajauttamisen ja kansalaisten itsehallinnon, elinkeinovapauden ja yhdistyslaitoksen uudelleenjärjestämisen, kansanopetuksen ja uskonnonvapauden yms. kaltaiset merkitykselliset kysymykset. Perustuslaillisen valtion tehtäväksi asetettiin kehittyä kasvavissa määrin siihen suuntaan, että yksityisten kansalaisten itsenäisen harkinnan varassa toimivat instituutiot päättäisivät, eivät vain koko valtiota ja kansakuntaa koskevista asioista, vaan myös moninaisista alueellisista ja sosiaalisista kysymyksistä.
Nyt jos koskaan kohdistuivat katseet jälleen Englantiin, sillä ainoastaan siellä oli voimassa kehittynyt alueellinen itsehallintojärjestelmä eli self-government, joka muodosti tiukan oikeusjärjestyksen, jossa oikeuksien mukana tuli säännöllisesti myös velvoitteita, jossa jokainen sisäisesti itsehallinnollinen hallintoalue kokee samanaikaisesti olevansa osa suurempaa kokonaisuutta ja jossa tehokas hallinto-oikeus antaa suojaa kaikkia mielivallan ilmentymiä vastaan. Lisähuomiona voisi esittää, ettei tämä oikeusjärjestys pelkästään siedä julkisen mielipiteen jatkuvaa kehitystä, esilläpitoa ja vaikutusta niin lehdistössä kuin kansankokouksissa ilmenevän perusteellisen sananvapauden kautta, vaan tunnustaa sen hyödylliseksi.
Englannin monimutkaisesta, mutta yhtä kaikki vakaasta, vuosisatojen saatossa muotoutuneesta ja pieneen määrään yksinkertaisia ja selkeitä lakipykäliä rajautumattomasta hallinto-oikeudellisesta järjestelmästä tehdyillä ja maan omien rajojen ulkopuolellekin tietoa levittäneillä oikeustieteellisillä tutkimuksilla on ollut oleellinen vaikutus hallinto-oikeuden alalla harjoitettavaan käytännön politiikkaan. Vallan hajauttamiseen, itsehallintoon ja edustuksellisuuden laajentamiseen myös paikallishallinnossa suuntaavia merkittäviä ja nopeasti tulosta tuottavia edistysaskelia on jo monessa maassa otettu. Valtiollinen elämämeno ilmeni nykyaikaisten perustuslakien käyttöönottoa välittömästi seuranneina aikoina epävakaana ja poukkoili myrskyistä tyyneen, kärhämistä aselepoihin. Valtiopäivillä tehtiin usein oppositiopolitiikkaa ”quand même”, eli ehdottomasti ja keskustelut äityivät suureksi osaksi kiivaiksi hyökkäyksiksi hallitusta vastaan. Mitä muuta olisikaan ollut lupa odottaa, kun vanhan vallan edustajat luopuivat perinteisistä etuoikeuksistaan vain verkkaan ja vastentahtoisesti? Istuntokausien välissä koittikin sitten matka untenmaille hallintokoneiston kaitsevien käsivarsien tuudittaessa niin kansanedustajat kuin koko maankin horrokseen ja riippuvuuteen omista toimistaan. Valtiovallalle mukavuudenhalusta kumpuavan arvostelun suuntaamisen ohella myös ennen muuta uhrimieltä ilmentävän kansalaistunnon herääminen vei oman aikansa.
Holhouspolitiikasta vapautumisen edetessä on kuitenkin kasvavissa määrin kypsytty sille ajatukselle, etteivät kansalaisvapaudet voi merkitä lupaa suhtautua itsekkään välinpitämättömästi yhteiskunnallisiin asioihin ja että ne päinvastoin edellyttävät aktiivista osallistumista niiden hoitoon. Onhan johdonmukaista, että kyky ottaa kantaa julkisiin asioihin ja ottaa niitä hoitaakseen leviää aina vain laajempiin kansalaispiireihin, kun ajan henkenä on teollisen yritystoiminnan laajeneminen ja muuttuminen myös älymystön työkentäksi vapautetun elinkeinolainsäädännön myötä, yksityisten kansalaisten näkemysten jatkuvasti lisääntyvä huomiointi paikallisissa itsehallintoelimissä ja yhteiskunnallisista kysymyksistä säännöllisesti lehtien palstoilla käyty mielipiteenvaihto. Tämä kehityskulku on heijastunut myös valtiopäivätyöhön. Lienee sanomattakin selvää, että tulokset paranevat sitä mukaa, kun päätöksentekoa pohjustavat ratkaisukeskeinen asiantuntemus ja kouliintuneisuus valtiollisten tehtävien hoitamisessa.
Valtiosäännön ja valtiollisen elämän kehittyminen siihen pisteeseen, ettei valtaoikeuksista ja osuuksista vallanjaossa enää katsota aiheeksi riidellä, koituu maalle kuin maalle siunaukseksi. Harvat lait on kyetty kirjoittamaan joka pykälää myöten täysin yksiselitteisesti ja valtiosääntökin saattaa osoittautua joissain vastaantulevissa tilanteissa puutteelliseksi ja epäkäytännölliseksi. Silloin tarjoutuu tilaisuus riidankylvölle, jos ei ole aitoa halua sitoutua ja toimia johdonmukaisesti perustuslain hengessä. Historiasta lienee jo johdettavissa tarpeeksi esimerkkejä siitä, että moiset valtataistelut ovat ennen muuta olleet lähtöisin kruunupäiden valtaoikeuksien turhan mustasukkaisesta vahtimisesta ja haluttomuudesta suoda kansanedustuslaitokselle sille perustellusti kuuluvaa tilaa. Hallitsijoiden ylivoima on niissä säilytettävissä lähinnä Pyrrhoksen voitoilla. Jokaisen hallituksen on perustuslailliseen valtioelämään sisäänrakennettujen periaatteiden johdosta vääjäämättä, ennemmin tai myöhemmin taivuttava etsimään tukea yleiseltä mielipiteeltä, jonka pukevat sanoiksi kansan lailliset edustajat ja sen myötä siirtyvät kysymykset muodollisesta vallanjaosta taka-alalle.
Kuinka erityislaatuisen vahva ja aikaansaava onkaan kansan luottamusmiesten selvän enemmistön selväsanaisen päättäväisen ohjelmansa puolelle voittamaan (ja siten myös sen täytäntöön panemaan) kykeneväinen valtiojohto verrattuna siihen hallitukseen, joka tekee arvovaltakysymyksen yleisen mielipiteen tarpeellisiksi katsomien uudistusten estämisestä tai ryhtyy toimimaan vastoin maassa vallitsevaa kansalaismielipidettä.
Edellä mainituista ensimmäinen kuvastaa perustuslaillisen politiikan ihanteita ja jälkimmäinen virkavaltaisuuden, jota tuskin kannattaa edes kokeilla sellaisissa maissa, joissa valtiosääntö ja -elämä ovat edenneet parlamentarismiksi luonnehditulle tasolle. Perustuslaillista politiikkaa on toki mahdollista harjoittaa menestyksekkäästi myös niissä maissa, joissa on valtiosäännön osalta vielä paljon kehitettävää. Kehitystyö on silloin erityisen oleellista sisällyttää perustuslaillisen politiikan ohjelmaan. Johtavien valtiomiesten on myös valtiosääntöuudistuksille kypsymättöminä ajanjaksoina mahdollista voimallisesti edesauttaa valtiollisen elämän tervehenkisyyttä noudattamalla omassa toiminnassaan vankkumattomasti perustuslaillisia periaatteita.
L. M.