I Bokhandeln.
A. M[eurman]: Veroista Suomessa. Om Kronoutskylderna i Finland. Öfversättning. Helsingfors 1878, 95 s. 8:o. (Folkupplysnings-sällskapets skrifter. XVII.)
Vi helsa det såsom en glädjande företeelse, att bland de populära skrifter, som till upplysning för menige man utgifvas, nu äfven finnes en framställning af skatteväsendet i vårt land. – Förf. har behandlat sitt ämne efter följande plan. Han söker främst visa huru nödvändiga skatterna äro, hvilka ofantliga fördelar de, genom att möjliggöra bekostandet af ett ordnadt samhällsskick m. m., bereda äfven den enskilda samhällsmedlemmen; framställningen är i denna del mycket liffull. Derefter ingår förf. i betraktelser öfver de olika slagen af skatter, med hänsyn till deras lämplighet och rättvisa. Om han på dessa par tiotal sidor icke kan meddela mycket af finansvetenskapens läror, har han dock lyckats beröra åtskilliga hithörande frågor och sålunda gifvit läsaren väckelse till eftertanke. Vi tro dock att ett uttryckligt framhållande af de allmännast erkända grundsatser i detta ämne kunnat vara på sin plats såsom vägledning för omdömet. – Efter att vidare ha visat huruledes en jämförelse mellan Finlands och andra länders skattetunga måste blifva högst vansklig, – förf. anför med skäl att man då ock borde kunna jämföra nationalförmögenhetens belopp och statsutgifternas art och gagnelighet i de olika länderna, – uppgifver han Finlands statsinkomster och statsutgifter för år 1875. Vi hålla förf. räkning för att han icke underlåtit att specielt anföra hvilka poster böra från totala inkomstbeloppet afdragas om man vill finna huru stor del af statens intrader erhålles genom skatterna. Om förf. i sammanhang härmed uppstält en tablå öfver skatterna, rationelt fördelade enligt sin olika beskaffenhet, hade sådant säkerligen bidragit till ämnets utredande för läsaren, som nu icke erhållit någon specificerad sammanställning af desamma. – Efter tablån öfver statsutgifterna säger förf.: ”den skattskyldige finnen kan nu häraf se huru och till hvilka ändamål skatterna öfverhufvud användas”. Konseqvensen af det föregående särskiljandet mellan skatt och inkomst af statens förmögenhet m. m. hade fordrat, att förf. angifvit hvilka belopp af statsutgifterna motsvara sistnämnda slag af in|483|komster. Då läsaren t. ex. ser summariskt uppgifvet för 8:de hufvudtiteln (jordbruket, handeln och näringarna) 6 019 116 mark, kan han få det intryck att äfven detta är en utgift för hvars betäckande skatter upptagas, ehuru driftkostnaden för jernvägarna utgör största delen deraf.
Skriftens andra hufvudafdelning vidtager på s. 44 under rubrik: Om våra skatters uppkomst och de olika slagen af dessa. Förf. följer statsförslagets hufvudtitlar, – hvilket dock ej varit af nöden, då de ej kunnat fullt vidhållas, såsom t. ex. under 2:dra hufvudtiteln, der förf. upptager äfven andra skatter än dem statsförslaget under denna titel uppställer. – I uppgiften öfver de skilda jordskatternas belopp hade ordinarie ränta och indelta hemmans räntor, såsom varande samma skatt om ock med olika användning, bort i en summa utföras. Redogörelsen för skatterna från jordegendom är ganska omsorgsfull, delvis nog mycket detaljerad. Ett par origtigheter förekomma dock: jordskatten är icke, såsom förf. säger, den första eller äldsta art af beskattning; den tidigaste skatt har öfverallt varit personel, först då när förmögenhets olikhet utbildat sig, begynte man göra förmögenheten, såsom sådan, och naturligtvis tidigast jordegendomen, till föremål för beskattning. Att begreppet mantal – mannatal härleder sig från tiden då skattebeloppet fördeltes efter persontalet, har förf. likaså, å s. 49, förbisett. – Då förf. i framställningen af vakansafgifterna öfvergår på värnepligtsfrågan, är det visserligen en afvikelse från ämnet, men, särskildt af de skäl som på s. 49 anföras, icke obefogadt. Sammanställningen under andra hufvudtiteln är enligt vår tanke icke rigtig: bevillningen för öl samt utgifterna för spelkort äro indirekta eller konsumtionsskatter och således af helt annat slag än den direkta beskattning af näringar, som qvarnskatt och landthandelsafgifter utgöra. Ej heller är det exakt att angifva inkomstskatten såsom förmögenhets-bevillning och hänföra den till personela utskylder (s. 75). Vidare tillåta vi oss betvifla att ”enhvar utan någon förklaring känner beskaffenheten” af stämpelskatten (s. 85), då denna skatt i sjelfva verket är ganska olikartad, omfattande såväl afgifter för anlitandet af statens myndigheter som ock direkt arfskatt, med mera. Hvad angår förf:s yttranden om bränvinsskatten, tro vi att förf. bort undvika att framkalla det intryck såsom skulle ständerna framför allt velat åstadkomma rikliga intrader deraf, utan hänsyn till det öfverdrifna bränvinsdrickandets förderflighet. Då jernvägsfebern vid 1867 års landtdag utbröt, nedsattes skatten till en mark för kannan, och man beredde derjämte hvarjehanda lättnaler för tillverkaren. Nu behöfde man ej mera klaga öfver bränvinsbrist etc. Hr A. M. torde dock veta att skattens nedsättning 1867 från 1: 60 till 1 mark föranleddes af nödvändigheten att söka stäfja lönnbränningen, som i den högre skatten hade alltför mycken uppmuntran. Vi betvifla ock befogenheten af påståendet om ”jernvägsfeberns utbrott 1867”, samt lämpligheten af sådant påstående utan bevis i denna skrift. – Mot uppställningen å s. 92 af de utgifter, hvilka ständerna beslöto 1872, måste vi anmärka att de första 5 posterna äro årliga anslag, men de följande 5 deremot anslagssummor för 5 år, hvarför denna uppställning är alldeles vilseledande. Af oklarhet lider|3| ock återgifvandet af räkenskaperna för årem 1871–1875 öfver bevillningsmedlen (s. 93 och 94), der förf. anfört blott en enda hufvudrubrik: bränvinsskatten samt underlåtit att såsom utgift rubricera utbetalningarne från de egentliga bevillningsmedlen. – Det synes oss som om skriften vunnit i intresse om hr A. M. ur statsutskottets vid senaste landtdag betänkanden meddelat en öfversigt af skatternas och utgifternas belopp på olika tider. Slutligen få vi påpeka en inadvertens i sista stycket, der förf. säger: ”Utom dessa direkta skatter äro jordlägenheterna i landet betungade med flere allmänna besvär etc. Men i allt det föregående, hvarpå ordet dessa syftas, äro icke blott jordskatten utan äfven öfriga skatter behandlade, och icke blott direkta, utan äfven indirekta skatter.
De anmärkningar vi framstält äro icke mycket graverande och afse ej att förringa skriftens värde. Vi anse tvärtom att denna lilla bok kan göra stort gagn, och att hr A. M. förtjenar allt erkännande för att genom detta alster af sin flitiga penna hafva sökt hos menige man väcka ökadt intresse för vår statshushållning.
L. Mechelin.
A. Meurmanin ”Veroista Suomessa”, ruotsinkielinen käännös ”Om Kronoutskylderna i Finland”
Helsinki 1878, 95 s. 8:o (Kansanvalistusseuran kirjoituksia XVII)
Pidämme ilahduttava asiana sitä, että kadunmiesten valistamiseksi julkaistujen kansantajuisten kirjoitusten joukkoon lukeutuu tätä nykyä niin ikään esitys maamme verolaitoksesta. Kirjoittaja on käsitellyt aihettaan seuraavan suunnitelman mukaisesti: hän pyrkii ennen kaikkea osoittamaan verojen tarpeellisuuden sekä ne suunnattoman suuret edut, jotka ne järjestäytyneen yhteiskunnan kustantamisen mahdollistaessaan myös yhteiskunnan yksittäiselle tarjoavat. Esitystapa on tämän osion kohdalla hyvinkin eläväinen. Kirjoittaja siirtyy sen jälkeen erittelemään erilaisia veromuotoja niiden tarkoituksen- ja oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Vaikkei kirjoittajan ole näiden parinkymmenen sivun kautta mahdollista välittää paljoakaan tietoa finanssitieteen opeista, on hän kuitenkin onnistunut sivuamaan useita niihin liittyviä kysymyksiä ja siten herättänyt lukijan pohtimaan lukemaansa. Uskomme kuitenkin, että kyseisen aineen yleisesti tunnustettujen periaatteiden suorasukainen tähdentäminen olisi ollut paikallaan lukijan arvioinnin tienviittana. Osoitettuaan tämän jälkeen, kuinka äärimmäisen hankalaa Suomen verorasitusta on verrata muiden maiden vastaaviin (kirjoittaja esittää syystäkin, että tällöin tulisi myös kyetä vertailemaan keskenään eri maiden kansantulojen kokoja sekä valtioiden rahankäyttöä ja sen kannattavuutta) ilmoittaa kirjoittaja Suomen valtion vuoden 1875 tulot ja menot. Luemme kirjoittajan eduksi sen, ettei hän ole laiminlyönyt nimeämästä, mitkä kohdat kokonaissummasta on poistettava halutessaan tietää, kuinka suuri osa valtion tuloista on peräisin veroista. Mikäli kirjoittaja olisi mainittuun yhteyteen laatinut vielä taulukon veroista lajeihinsa tarkoituksenmukaisesti lajiteltuina, olisi se varmasti edesauttanut asian selkiintymistä lukijalle, joka on nykyisellään jäänyt yksilöityä yhteenvetoa vaille. Valtion menoja esittelevän taulukon jälkeen toteaa kirjoittaja suomalaisen veronmaksajan voivan siitä nähdä, mihin tarkoituksiin veroja yleisellä tasolla käytetään. Edellä mainittu verojen ja valtion muusta omaisuudesta peräisin olevien tulojen yms. erottaminen toisistaan olisi kuitenkin edellyttänyt, että kirjoittaja olisi kertonut, kuinka suuri osa valtion menoista olisi katettavissa viimeksi mainitun kaltaisilla tulolähteillä. Kun lukija esim. näkee kahdeksannen budjettikohdan (maanviljely, kauppa ja elinkeinot) osalta summittaisesti ilmoitetut 6 019 116 markkaa, saattaa hänelle syntyä vaikutelma, että veroja käytettäisiin tämänkin menoerän kattamiseen, vaikka ne menevät suurimmaksi osaksi rautateiden käyttökustannuksiin.
Kirjoituksen toinen pääosio alkaa sivulta 44 otsikolla ”Verojemme synnystä ja niiden eri lajeista”. Kirjoittaja etenee valtion tulo- ja menoarvion pääkohtien kanssa samassa järjestyksessä, joka ei kuitenkaan sinänsä ole ollut tarpeen, kun niissä ei kuitenkaan ole voitu täysimittaisesti pitäytyä. Kirjoittaja on esim. toisen pääkohdan alla sisällyttänyt käsittelyyn myös sellaisia veroja, joita valtion tulo- ja menoarviossa ei kyseisessä kohtaa esiinny. Eri maaverojen tuottoja eritellessä olisi vakituinen vero ja ruotutilojen verot yhtenä ja samana, vaikkakin eri tarkoituksiin kerättävänä verona tullut esittää yhtenä summana. Maaomaisuuden verotusta koskeva selvitys on varsin tunnollisesti tehty, joskin paikoin hyvinkin yksityiskohtiin menevä. Pari virhettä tulee kuitenkin vastaan. Maavero ei ole, toisin kuin kirjoittaja väittää, verolajeista ensimmäinen saatikka vanhin, vaan varhaisin vero on kaikkialla ollut henkilökohtainen. Vasta varallisuuserojen synnyttyä alettiin varallisuutta itsessään verottaa ja tällöin luonnollisesti ensiksi maaomaisuutta. Kirjoittaja on niin ikään sivulla 49 sivuuttanut sen, että ”manttaalin”, siis miesluvun käsite juontuu ajalta, jolloin verorasitus määräytyi maatilan henkilöluvun mukaan. Kun kirjoittaja vakanssimaksuja käsitellessään siirtyy puhumaan asevelvollisuuskysymyksestä, on kyseessä toki aiheesta poikkeaminen, joskin sivulla 49 annettujen syiden valossa perusteltu sellainen. Toisen pääkohdan alle koostetut verot eivät muodosta mielestämme eheää kokonaisuutta, sillä mallasjuoma- ja pelikorttisuostuntaverot ovat epäsuoria kulutusveroja ja näin ollen tyystin elinkeinojen suorasta verotuksesta, kuten myllyverosta ja maakauppamaksuista poikkeavia. Tuloveroa ei myöskään tarkkaan ottaen tule pitää varallisuussuostuntana ja luokitella henkiveroksi (s. 75). Niin ikään rohkenemme epäillä, että jokainen kirjoittajan sanoin ilman lisävalaistuksen tarvetta ymmärtäisi leimaveron luonteen (s. 85), kun kyse on itse asiassa varsin monimutkaisesta verosta, joka käsittää niin valtion viranomaispalveluiden käytöstä koituvia maksuja kuin myös muun muassa suoran perintöveron. Mitä kirjoittajan paloviinaveroa koskeviin lausuntoihin tulee, olisi hänen mielestämme tullut välttää antamasta sellaista mielikuvaa, että säätyjen tarkoituksena olisi ennen kaikkea ollut kultasuonen ohjaaminen valtionkassaan ylimitoitetun paloviinanjuonnin turmiollisuudesta välittämättä. Kirjoittaja toteaa rautatiekuumeen puhkeamisen vuoden 1867 valtiopäivillä johtaneen siihen, että yhdestä paloviinakannullisesta kannettu vero laskettiin yhteen markkaan, minkä lisäksi paloviinanpolttoa helpotettiin myös monenlaisilla muilla toimenpiteillä. Sen jälkeen ei kirjoittajan sanoin enää tarvinnut kenenkään valittaa viinahammasta kolottavan jne. Herra A. M:n luulisi kuitenkin tietävän veron laskemisen vuonna 1867 yhdestä markasta ja 60 pennistä yhteen markkaan taustalla olleen tarve pyrkiä hillitsemään viinan kotipolttoa, johon edellinen korkeampi verotus oli suorastaan lietsonut. Epäilemme niin ikään, onko oikeutettua väittää vuonna 1867 puhjenneen mitään ”rautatiekuumetta”. Väitteen oikeutuksen asettaa kyseenalaiseksi etenkin se, ettei sille esitetä Meurmanin kyseisessä teoksessa mitään todisteita. Teoksen sivulta 92 löytyvään, säätyjen vuonna 1872 päättämiä valtion menoja koskevaan taulukkoon liittyen on meidän huomautettava viidessä ensimmäisessä kohdassa olevan kyse vuosittaisista määrärahoista, siinä missä niitä seuraavissa viidessä kohdassa taas on kyse viiden vuoden määrärahasummista. Näiden huomioiden puuttuminen tekee kyseisestä taulukosta hyvin harhaanjohtavan. Epäselvyydestä kärsii niin ikään vuosien 1871–1875 suostuntaverovarojen kirjanpitoa koskeva esitys (s. 93 ja 94), johon kirjoittaja on sisällyttänyt vain yhden ainoan pääkohdan, paloviinaveron ja jättänyt kokoamatta varsinaisilla suostuntaverotuotoilla katetut menot omaksi kohdakseen. Tämä teos olisi mielestämme hyötynyt siitä, että herra A. M. olisi sisällyttänyt siihen mukaan viime valtiopäivien valtiovarainvaliokunnan jättämän mietinnön pohjalta laaditun katsauksen valtion verotulojen ja menojen määrästä eri aikakausina. Sallinette meidän vielä lopuksi huomauttaa teoksen viimeisestä kappaleesta löytyvästä huolimattomuusvirheestä. Kirjoittaja kuvailee mainitussa kappaleessa maamme maatiloja kuormittavan ”näiden” suorien verojen lisäksi useat yleiset vaikeudet jne. ”Näillä” viitataan kuitenkin kaikkiin edellä teoksessa käsiteltyihin veroihin, joihin lukeutuvat paitsi maaverot ja muut suorat verot, myös epäsuorat verot.
Esille nostamamme huomiot ja virheet eivät ole luonteeltaan kovin raskauttavia, eikä niiden tarkoituksena ole vähätellä teoksen arvoa. Arvioimme päinvastoin tämän pienen kirjan osoittautuvan vielä hyvin hyödylliseksi. Herra A. M. ansaitsee osakseen täysimittaisen tunnustuksen siitä, että on tällä ahkerasti heiluvan kynänsä tuotoksella pyrkinyt lisäämään kadunmiesten parissa tunnettavaa mielenkiintoa valtiontalouttamme kohtaan.
L. Mechelin