Öfversigt.
Politik och kongresser.
Vår tidskrift kan, redan till följd af sitt begränsade utrymme, icke hafva till uppgift att redogöra för de politiska händelserna såsom sådana. Att framlägga ett månadsprotokoll öfver alla de tilldragelser och kombinationer, fakta och förmodanden, hvilka i ständig vexling såsom nyheter för dagen dagligen med post och telegraf spridas öfver verlden, vore en vansklig sak äfven derför, att en stor del af det, som för stunden kan framkalla uppmärksamhet och sensation, snart sjunker i glömskans flod, utan att hafva utöfvat något inflytande på den politiska utvecklingens gång.
Men liksom vår afsigt är att, så vidt sig göra låter, anmäla märkeligare nya alster inom den politiska eller statsvetenskapliga literaturen, anse vi det ock af tidskriftens plan betingadt, att nu och då i korta drag anteckna|63| sådana företeelser, som stå i samband med statsvetenskapernes arbetsuppgift eller hafva en djupare betydelse för det politiska lifvet.
Af allt hvad historien kommer att i sin granskande minnesbok bevara från det förflutna året skall säkerligen ingen annan företeelse på det politiska området tillerkännas den vigt, som franska republikens konsolidering. Namnet republik sprang visserligen fram likt en elektrisk gnista ur den natt, som skuggade öfver Napoleon III då hans kejserliga örnar blefvo vingskjutna vid Sédan. Men den nationalförsamling, hvilken under kriget valdes för att rädda det kantrade statsskeppet ur krigets öfverväldigande bränningar, utgjorde ännu icke inseglet derpå, att den organisation, som för framtiden skulle gifvas Frankrike, vore den republikanska. Statsmakten var i nationalförsamlingens händer och regeringschefen kallades republikens president. Men allt detta var blott ett provisorium. Den definitiva statsförfattningens utarbetande och antagande återstod. Huru stridde icke derunder partierna med hvarandra! Legitimisterna trodde på allvar att en återgång till konungadömet af Guds nåde vore möjlig. Men trots påfvens välsignelser och inställsamma proklamationer från den beskedliga jesuitermyndlingen Henri V, trots det ifriga underblåsandet af vidskepelsen och oaktadt vallfärderna till undergörande bilder, visade det sig allt tydligare att gengångarene från l’ancien régime icke mera kunde segra på den politiska vädjobanan. Och ingen agitation, ingen djerfhet eller list förmådde bereda den af krigets nederlag och kapitulationer fläckade bonapartismens satelliter något insteg utöfver de kretsar, hvilka hogkomsten af egna fördelar ännu kom att önska förnyandet af andra kejsaredömets styrelseart. Den sanna republikens svåraste fiende var kanske dock det ”röda spöke”, som kommunardernas villfarelser och den sociala radikalismen frammanat. Äfven denna fiende trängdes efterhand i skuggan, och i samma mon vann den republikanska tanken medhåll jämväl bland de politiskt ljumma, hvilka framför allt ville hafva lugn och stadga. I denna stora idéstrid, ur hvilken ett statsskick, förverkligande ordning och frihet på en gång, skulle födas, framstå Thiers’ och Gambettas namn med högsta ära. ”La république conservatrice et progressiste” dagtecknar sin organisations urkund den 25 Februari 1875. Men den trädde i kraft först med valen till de nya representanthusen, senaten och deputerade kammaren, hvilka den 8 Mars 1876 första gången sammanträdde. Sålunda är det republikanska statsskicket befästadt; och valen hafva visat att det uppbäres af det stora flertalet af nationen.
I det tyska rikets politiska lif har den riktning fortfarande varit den förherskande, som vill allt vidare utsträcka förbundsmyndigheternas, d. ä.det är förbudsrådets och riksparlamentets, befogenhet samt på allt flere lagstiftningsområden åstadkomma enhet i rikets alla delar. Medan den nordamerikanska unionens konstitution begränsar unionsmyndigheternas verkningskrets till vissa slag af statsuppgifter och dessa icke kunna ökas utan att de enskilda staterne besluta att i sådant syfte amendera konstitutionen, har den tyska riksförfattningen inrymt sjelfva förbunds- eller riksorganen rättigheten att ändra författnin|64|gen och sålunda lemnat porten öppen för antydda utsträckning af deras kompetens. Den senaste åtgärd, som i enhetlig riktning vidtagits, är de mot slutet af förlidet år, efter mycket omgångar och kompromisser, voterade justitielagarne, som införa en likartad och gemensam domstolsorganisation för hela riket. Fortgår det i denna anda, skall det tyska riket slutligen icke mera utgöra en komplex af förbundsstater utan varda en enda stat. Alltsedan de skilda staternes sammanslutning till ett rike kom till stånd, har den tyska rättsvetenskapen varit lifligt sysselsatt med att utreda rätta arten af den politiska formation, tyska riket utgör. Mellan den ”yttersta venstern” i de häröfver framlagda tolkningsförsöken, hvilken kan anses representerad af Seydels åsigt, att riket blott är ett genom fördrag uppkommet statsförbund, innehafvande endast det mått af suveränitet, som de förbundna suveräna staterne deråt delegerat, – och den yttersta högern, som med v. Treitschke vill drifva den satsen, att riket egentligen är en preussisk-tysk enhetsstat med ”biländer”, underordnade denna i federativ form, – finnas en mängd olika variationer öfver temat ”förbundsstat”, hvars på förhand konstruerade begrepp man vill få att instämma på riksförfattningen. Det nyaste och kanske gedignaste arbete öfver tyska rikets statsrätt är af P. Laband. Men ehuru klart och förtjenstfullt i öfrigt, har det med sina dunkla definitioner af riket såsom ”korporativ stat” föga bidragit till problemets lösning. Må hända hinner Bismarck på praktisk väg i ofvan antydd grad undergräfva det förbundsmässiga i riksförfattningen, innan vetenskapen kommit på det klara angående denna författnings rättsliga karaktär.
Medan regeringar och folk egna ständig omsorg åt lagarnes utveckling och de flesta rättsgrenar sålunda visa ett stadigt framåtskridande, finnes dock ett rättsgebit, som endast med svårighet framskrider till högre fulländning, nämligen det folkrättsliga. Då rättssubjekten äro stater, icke svaga individer, är det naturligtvis svårt att åstadkomma bindande lag. Under seklens lopp ha vissa rättsprinciper blifvit erkända och genom traktater bekräftade eller ock genom seden helgade. Men när det egna välförstådda eller missförstådda intresset manar på, och man tror sig ega makt dertill, kastar man rättsprinciperna öfver bord. Så har ju helt nyligen med ifver påståtts, att det i princip utdömda kaperiet nog är bra att anlitas, om man har fördel dervid. – Mer än traktaterna har alltsedan Hugo Grotius, vetenskapen verkat för ett rättsenligare förhållande nationerna emellan. I våra dagar hafva framstående befrämjare af folkrätten begynt försöka, hvad med gemensamma krafter i den vägen kunde åstadkommas. Man arbetar på en sammanfattning, och utbildning tillika, af folkrättens läror och grundsatser, och skall sedan söka att få den samma såsom gällande lag erkänd af staterne. I programmet ingår ock att en mellanfolklig skiljedomstol må varda upprättad, hvilken helst i någon mon skulle ersätta svärdets och kanonernas rättsskipning. Äfven under senaste år har föreningen haft sammankomst, denna gång i Bremen, och diskuterat stycken af sitt program. Vi skola en annan|65| gång närmare redogöra för dessa sträfvanden, hvilka väl äro förtjenta att af alla vänner af fred och rättslighet följas med intresse.
Den folkrättsliga kongressen har redan blifvit en institution; den sammanträder regelbundet hvarje år och det finnes en ledande komité, som förbereder de frågor hvilka skola kongressen föreläggas. Det samma kan ock sägas om de internationela statistiska kongresserna. Sedan ett fjerdedels sekel hafva dessa sammankomster af statistici från de flesta stater hållits ungefär hvart tredje år. Karaktären af bestående institution har detta samarbete för statistikens utveckling i synnerhet erhållit derigenom att vid den nästsista kongressen, hvilken hölls i S:t Petersburg, en permanent kommission blef utsedd, med uppgift att sammanhålla och leda arbetena för den internationela statistiken. Den nionde kongressen sammanträdde i Buda-Pesth förliden sommar. Dervid framlades de första resultaten af ett tidigare beslut derom, att en gemensam statistik för alla civiliserade länder skulle åstadkommas. Anordningen för detta stora arbete är den, att de speciela grenarne af statistiken fördelas på de byråer eller vetenskapsmän, som åtaga sig att gifva en viss af dessa grenar en internationel eller man kunde säga universel bearbetning. Det inses lätt hvilket ofantligt framsteg den jämförande statistiken kan göra genom sådana arbeten. Grundvalen för all statistik, befolkningsstatistiken, hade Sveriges statistici fått uppdraget att redigera, särskildt af den anledning att officiela publikationer i denna branche äro äldst i Sverige och att svensken Vargentin (död 1785) är författare till de första mortalitetstabeller. Det vigtiga uppdraget var fullgjordt och hr Sidenbladh framlade nu i Buda-Pesth den internationela statistikens första volym. Hr Yvernès, chef för statistiska byrån vid Frankrikes justitieministerium, presenterade ett stort arbete öfver de skilda ländernas civila och kommersiela lagskipning. Hr Bodio, direktör för den italienska statistiken, hade utarbetat den internationela statistiken öfver sparbankerna. Hr Körösi, ledare af den ungerska hufvudstadens statistik, meddelade första tomen af en statistik öfver de stora städerna och hr Kéleti, ungerska statistikens chef, en volym öfver vinodlingens statistik. Återstår att se, huruvida de många öfriga afdelningarna af det internationela företaget verkligen varda bearbetade. Vi måste afhålla oss från en närmare redogörelse för kongressens förhandlingar. Nu såsom förut angingo de till hufvudsaklig del frågor hänförande sig till uppgiften att göra likartade principer och metoder gällande för de olika ländernas officiela statistik. – Kongressens medlemmar – Finland representerades af direktor Ignatius och statsrådet Lindelöf – blefvo med splendid gästfrihet emottagna af Ungerns hufvudstad. Det bör, vid sidan af den betydelse, öfverläggningarna vid sådana möten kunna hafva för vetenskapen, icke förbises, att den personliga beröringen mellan dess idkare i olika länder jämväl länder henne till fromma genom de väckelser, det intimare idéutbytet man och man emellan föranleder. Hvad särskildt dessa statistiska kongresser vidkommer, förtjena de från finsk synpunkt uppskattas med hänsigt dertill, att det för oss smärtsamma ignorerande af Finlands ställning såsom|66| särskild stat, hvilket ofta i andra länder röjts, på särdeles lämpligt sätt motarbetas genom de statistiska arbetena om vårt land.
Äfven en nationalekonomisk kongress försiggick förliden höst i Bremen. De, som i Tyskland befatta sig med den politiska ekonomins uppgifter, hafva sedan några år varit delade i två partier: de egentliga nationalekonomerna, äfven benämnda Manchestermän, och de s. k. katedersocialisterna, hvilka söka leda den ekonomiska lagstiftningen bort från den säkra och klara väg, som nationalekonomin banat derför, alltsen Adam Smith grundlagt denna vetenskap. Det må vara en berömvärd afsigt, som framkallat katedersocialisternas sträfvanden, den nämligen, att minska de skarpa motsatserna mellan rikedom och fattigdom, att hindra det missbrukande af de arbetsbehöfvandes belägenhet, som stundom kan ega rum från den kapital disponerande arbetsgifvarens sida m. m. Men då de se orsaken till missförhållandena deri, att arbetets frihet och konkurrensens frihet mer och mer blifvit erkända, samt söka botemedlet, i statsmaktens reglementerande ingripande på denna sfer, så hafva de beträdt afvägar, hvilka, om de ej i tid vända åter från slika doktriner, måste leda dem till socialismens förvillelser. Vid kongressen i Bremen förekommo icke sådana frågor, som skulle hört till de mest brännande emellan nämnda partier. Dock stodo partierna skarpt mot hvarandra i debatten om tulltariffen och handelstraktaten. Anhängarene af frihandelssystemet utgjorde emellertid det öfvervägande flertalet. Likaså gick mötets pluralitet icke in på, att man skulle uttala sig till förmon för Bismarcks plan att bringa alla större jernvägar i Tyskland från de privata bolagens i rikets ego.
Vi nämnde Adam Smith. Det var år 1776 hans epokgörande arbete. ”Wealth of nations” såg dagen. Med vördnad har man i England och Frankrike framhållit detta sekularminne.
Af öfriga kongresser i vetenskapligt syfte, som under året hållits i andra länder, vilja vi slutligen endast omnämna den som egde rum i Glasgov af britiska föreningen för de sociala vetenskapernes befordrande, den 20:de kongress, föreningen föranstaltat. Der öfverlades om mekanikens och kemins tillämpning på industriela behof, om jordbruksstatistiken, om den induktiva metoden i den politiska ekonomin, om den klassiska bildningen och den fysiska uppfostran, om skoltvånget, om patentlagstiftningen, myntsystemet, inkomstskattens rätta ordnande m. m.
Det offentliga meningsutbytet hör till vår tids lifsluft. Under det rastlösa arbetet i vetandets som i handlingens verld framträda ständigt nya spörsmål som fordra sitt svar, nya idéer som måste profvas och sofras, nya tvifvel som behöfva skingras, nya planer och förslag, hvilka måste granskas och, om de godkännas, erfordra förenade krafter, association, för sitt förverkligande. All isolering är främmande för denna tid. Hvarken individerna eller nationerna kunna draga sig tillbaka och lefva ett isoleradt lif. Ingen sjelftillräcklighet, ingen egoism kan uppställa sådana barrièrer, att icke tidsandan sloge dem ner och ryckte den motsträfvige med i arbete, täflan och|67| kamp med andra. Och liksom de materiela kommunikationsmedlen i ständigt förbättrade former minska afståndets betydelse, lika så anlitas allt mer alla de sätt för andelig kommunikation, som kunna närma till hvarandra fjerran länders och orters män, hvilka verka för vetande och sanning.
Men vid en återblick på det liffulla året möter oss oundvikligen äfven dödens bild. Bland arbetarene på statsvetenskapernes fält hafva tvänne af de mest framstående slutat sin bana. Robert von Mohl blef redan 1824, vid 25 års ålder, professor i statsrätt i Tübingen och från 1847–60 beklädde han enahanda lärostol i Heidelberg. 1848–49 var han medlem af Frankfurter parlamentet och riksjustitieminister; efter 1860 första kammarens i Baden president. Slutligen valdes han ock, 73 år gammal, till medlem af tyska riksdagen. Men hvad han i praktiska värf och såsom statsman verkat träder tillbaka för betydelsen af hans vetenskapliga produktion. Hans förnämsta skrifter äro: om minister-ansvarigheten i konstitutionela monarkier; politievetenskapen enligt rättsstatens grundsatser; statsvetenskapernes encyklopedi; en stor samling monografier i statsrätt, folkrätt och politik; statsvetenskapernes historia och literatur. Hans inflytande på statsrättens utveckling har varit betydligt, om han ock snarare var eklektiker än banbrytare. Det sist nämnda arbetet, den i 3 band gifna framställningen af statsvetenskapernes historia och literatur, som utkom 1855–58, skall sannolikt längst bevara hans minne åt efterverlden. Det är det mest rikhaltiga och fullständiga bibliografiska verk på detta gebit, vittnande om en nästan otrolig beläsenhet i de germaniska och romaniska folkens statsvetenskapliga literatur.
Louis Wolomski såg dagen vid Weichselns strand 1810. Återkommen från Frankrike, der han genomgått en högre läroanstalt, tog han del i upproret 1830 och måste till följd deraf lemna sitt fädernesland. Han bosattte sig i Paris, fattig vorden, men med rika ressurser i sitt inre. Efter afslutad juridisk kurs blef han naturaliserad till fransk medborgare och vidtog 1834 med redaktionen af ”Revue de législation et de jurisprudence”. I 18 år var det hufvudsakligen Wolowski, som uppbar denna tidskrift, om hvilken det blifvit sagdt, att den på det fruktbaraste sätt har verkat för den franska rättens historia, för förvaltningsrätten och för den politiska ekonomin i dess förhållande till de administrativa institutionerna. Från 1839 till sin död var Wolowski professor vid industrins högskola ”Conservatoire des arts et métiers”, föreläsande industriel lagstiftning och senare äfven politisk ekonomi. Sist nämnda vetenskap var hans älsklingsfack; de mest betydande af hans skrifter gälla bank- och myntväsendet. I det politiska lifvet deltog han såsom medlem af konstituerande församlingen 1848, men under kejsaredömet afhöll han sig från all politik, lefvande för sin vetenskap, hvilken han äfven tillämpade i det praktiska lifvet, bland annat genom stiftandet af den stora hypoteksbanken ”Crédit foncier” 1871 blef han åter deputerad och 1875 utsågs han af nationalförsamlingen till ledamot af den nya senaten. Af institutet hade han redan 1855 blifvit medlem. Så hade Wolovski, kommen såsom en ringa främling till Frankrike, genom snille, ädel karaktär och out|68|tröttligt arbete vunnit ära, ryktbarhet och rikedom. Med honom har en af den ekonomiska vetenskapens koryféer vandrat hädan.
Om tilldragelserna i vårt eget lands offentliga lif under det förflutna året medgifva tid och utrymme blott att i korthet anteckna några intryck.
Det första kyrkomötet ledde icke till så betydande resultat, som man hade väntat. En del frågor måste lemnas beroende, emedan lagstadgad förberedelse icke ansågs hafva egt rum. Andra åter kunde icke väl medhinnas. Det bör dock icke härvid förbises, att nya institutioner sällan kunna från första stund fungera på ett fullt tillfredsställande sätt. Det behöfves någon vana och erfarenhet, för att i alla afseenden rätt och klokt tillämpa nya former; så visade det sig ju ock, då 1869 års landtdagsordning första gången låg till grund för ständernas verksamhet. Olägenhet kan ock vållas af det stadgande, att mötets förhandlingar icke få fortfara utöfver en månad. Om en begränsning af tiden anses nödig, borde dock möjligheten att erhålla prolongation icke vara afskuren.
När kyrkomöte nästa gång sammanträder, har sannolikt den vigtiga förändring i kyrkans förhållande till staten inträdt, att religionsfrihetens princip genom dissenterlag blifvit i vår offentliga rätt fullständigt inrymd. För närvarande kan man ännu utan oegentlighet tala om den finska kyrkan, när man menar den evangelisk-lutherska i vårt land; ty det är ju blott ett försvinnande fåtal finska medborgare, som icke äro inskrifna i denna kyrkas böcker. Men om dissenterlagen visar sig vara ett uttryck icke blott af det teoretiska erkännandet af en sann och tidsenlig princip, utan ock af redan befintligt och alltså tillväxande behof att i landet bilda andra kyrkosamfund än det, som hittills nästan uteslutande hägnats af statens lagar, så skulle kyrkomötet framdeles icke i samma grad som 1876 utgöra en kongress för hela landet. För vår del tro vi dock att religionsfriheten, om den ock i någon mon minskar antalet af det lutherska samfundets medlemmar, dock skall verka lifvande och stärkande på arbetarene i detta samfunds tjenst.
Efter de af framgång krönta ansträngningarna för åstadkommandet af en allmän finsk utställning trodde man sig kunna med visshet emotse, det Finlands rättighet, att vid internationela utställningar, närmast vid verldsexpositionen i Paris, erhålla en särskild plats, om ock i närmaste sammanhang med kejsaredömets utställning, omsider blefve behörigen erkänd. Af en offentliggjord notis vill det synas, som om denna förväntan åter blefve sviken. Vi vilja dock tro, att våra statsmän icke skola lemna saken derhän, utan, stödda på de starka och klara skäl som stå till buds, bedrifva de nödiga underhandlingarna till sådant resultat, att finskt deltagande i 1878 års exposition må varda en möjlighet.
L. M.
Yleiskatsaus politiikkaan ja kongresseihin
Aikakauslehdellämme ei jo pelkän rajatun kokonsa puolesta ole mahdollisuutta politiikan tapahtumien ajankohtaisseurantaan. Kuukautinen pöytäkirjanpito kaikista niistä tapahtumista ja asetelmista, tosiseikoista ja olettamuksista, jotka päivän uutisten jatkuvana vaihtona päivittäin postin ja lennättimen välityksellä ympäri maailman leviävät, olisi haasteellista siitäkin syystä, että suuri osa hetkellistä huomiota ja kohua herättävistä jutuista vaipuu nopeasti unholaan poliittisen kehityksen kulkuun lainkaan vaikuttamatta.
Koska tarkoituksenamme kuitenkin on – mahdollisuuksien mukaan – esitellä poliittisen tai valtiotieteellisen kirjallisuuden merkittävämpiä uusia tuotoksia, katsomme niin ikään aiheelliseksi silloin tällöin kirjata lyhyesti muistiin valtiotieteiden tehtäväkenttään liittyviä tai valtiolliseen elämään syvällisemmin vaikuttavia ilmiöitä.
Kaikista historiantutkijoiden luupin alle päätyvistä viime vuoden poliittisista tapahtumista ei yhdellekään varmasti anneta samanlaista painoarvoa kuin Ranskan tasavallan vakiintumiselle. Tasavallan soihtu tosiaan syttyi johtamaan Ranskaa pois siitä pimeydestä, joka lankesi Napoleonin ylle keisarillisten kotkien lehahdettua Sedanin tykkien pauhusta lentoon, joskin sodan aikana nurin kellahtamaisillaan ollutta valtiolaivaa vedenpaisumukselta pelastamaan valittu kansalliskokous ei vielä merkinnyt lopullista vahvistusta sille, että Ranska oli vastaisuudessa oleva valtiomuodoltaan tasavaltainen. Valtiovalta oli kyllä kansalliskokouksen käsissä ja valtionpäämiestä kutsuttiin tasavallan presidentiksi, mutta kyse oli vain väliaikaisjärjestelystä lopullisen valtiosäännön ollessa vielä laatimatta ja hyväksymättä. Ja siitähän puolueet saivatkin sitten lihavan riidan aikaiseksi! Legitimistit uskoivat aivan vakavissaan paluun Jumalan armoon perustuvaan kuningasvaltaan olleen mahdollinen, mutta huolimatta paavillisista siunauksista, säyseän jesuiittaholhokki Henrik V:n kuuliaisista julistuksista, taikauskon lietsomasta myötätuulesta ja kuvainpalvonnan merkeissä suoritetuista pyhiinvaelluksista osoittautui yhä selvemmäksi, ettei ancien régimen, eli vanhan hallituksen sortumisen jälkeensä jättäneistä rauhattomista sieluista ollut enää kilpailemaan politiikan juoksuradoilla. Sodassa kärsityn tappion ja antautumisen tahrimille bonapartismin rippeille taas ei minkään sortin kansankiihotus tai mikään määrä uskaliaisuutta tai oveluutta kyennyt tuomaan suosiota oman edun tavoittelu mielessään toisen keisarikunnan hallintojärjestelmän paluuta tavoitelleiden piirien ulkopuolelta. Tervehenkisen tasavallan pahin vihollinen taisi sittenkin olla Pariisin kommunardien erheiden ja yleisen yhteiskunnallisen radikalismin esiin manaama ”punapelko”, mutta sekin saatiin lopulta laantumaan, missä yhteydessä tasavaltalaisuuden aate voitti puolelleen myös niitä, jotka suhtautuivat politiikkaan intohimottomasti ja halusivat ennen kaikkea vain rauhallisia ja vakaita oloja. Tässä suuressa, järjestyksen ja vapauden samanaikaisesti toteuttavan valtiomuodon syntyyn johtaneessa aatteiden voimainmittelössä nousevat Thiersin ja Gambettan nimet kunniamaininnan arvoisiksi. ”La république conservatrice et progressiste” -järjestelmän hallitusmuoto on päivätty helmikuun 25. päivälle vuonna 1875, mutta se astui voimaan vasta kansanedustuslaitoksen kahden kamarin, senaatin ja edustajainkamarin vaalien myötä. Kamarit kokoontuivat ensimmäisen kerran maaliskuun 8. päivänä vuonna 1876. Sen myötä oli tasavaltainen valtiomuoto vahvistettu ja vaalitkin ovat osoittaneet sen nauttivan kansakunnan suuren enemmistön suosiota.
Saksan keisarikunnan politiikassa taas on edelleen vallinnut suuntaus, joka pyrkii liittotason päättävien elinten, toisin sanoen liittoneuvoston ja valtiopäivien valtaoikeuksien jatkuvaan laajentamiseen sekä osavaltioiden lainsäädäntöjen yhtenäistämiseen yhä useammilla aloilla. Siinä missä pohjoisamerikkalaisen unionin perustuslaki rajaa liittovaltion päätöselinten toimivallan tiettyyn tehtäväpiiriin, jota ei ole mahdollista laajentaa ilman, että kaikki osavaltiot päättävät yhdessä perustuslain täydentämisestä lisäyksellä, myöntää Saksan valtakunnanperustuslaki liitto- tai valtakunnantason päätöselimille itselleen oikeuden muuttaa perustuslakia, jättäen näin ollen oven auki niiden edellä mainitulle valtaoikeuksien laajentamiselle. Viimeisimpänä tähän tähtäävänä toimenpiteenä hyväksyttiin viime vuoden loppupuolella monenmoisten kierrosten ja kompromissien jälkeen oikeuslait, joiden myötä koko keisarikunnassa astuu voimaan yhteinen ja yhtenäinen tuomioistuinjärjestelmä. Saksan keisarikunta muuttuu tämän kehityksen jatkuessa tilkkutäkkimäisestä liittovaltiosta lopulta yhdeksi, yhtenäiseksi valtioksi. Siitä lähtien kun saksalaisvaltiot yhdistyivät yhdeksi valtakunnaksi, on saksalainen oikeustiede ahkerasti pyrkinyt löytämään oikean käsitteen kuvaamaan tuloksena syntyneen Saksan keisarikunnan poliittista järjestelmää. Näiden tulkintayritysten ”äärivasenta” laitaa voidaan katsoa edustavan Seydelin näkemys keisarikunnasta yksinomaan sopimuksenvaraisena valtioliittona, jolla on suvereniteettia vain sen verran kuin sen muodostamat tahoillaan suvereenit valtiot sille päättävät myöntää, siinä missä ”äärioikea” laita ajaa von Treitschke puhemiehenään näkemystä keisarikunnasta oikeastaan preussilaissaksalaisena yhtenäisvaltiona, jonka alaisuuteen on sidottu ”alusmaita” liittovaltion muodossa. Näiden kahden ääripään väliin mahtuu monenlaisia yrityksiä yhteensovittaa ennalta määrättyä ”liittovaltion” käsitettä Saksan keisarikunnan valtakunnanperustuslakiin. Uusimman ja kenties johdonmukaisimman tutkimuksen Saksan keisarikunnan valtiosääntöoikeudesta on tehnyt P. Laband. Vaikka teos on muutoin selkeä ja ansiokas, ei se keisarikunnan epämääräisesti ”korporatiiviseksi valtioksi” määritellessään juurikaan edesauta ongelman ratkaisemista. Bismarck saattaa jopa edellä mainituin kaltaisin toimenpitein ehtiä kumoamaan valtakunnanperustuslain liittovaltiomaiset piirteet käytännön tasolla ennen kuin tiede ehtii saada selvyyden sen oikeudellisesta luonteesta.
Siinä missä hallitukset ja kansakunnat pitävät jatkuvasti huolta lainsäädännön kehittämisestä, minkä myötä useimmilla oikeudenaloilla on todettavissa vakaata edistymistä, jää eräs tietty oikeudenala kuitenkin hädin tuskin kehitettäväksi. Kyse on kansainoikeudesta. On luonnollisesti vaikeaa saada aikaan sitovia lakeja oikeussubjektien ollessa valtioita heikkojen ihmisyksilöiden sijaan. Tietyt kansainoikeudelliset periaatteet on vuosisatojen kuluessa tunnustettu ja sopimusten kautta vahvistettu tai muutoin tulleet niin sanotusti tavoiksi. Nämä periaatteet on kuitenkin tapana heittää yli laidan oman paremmin tai huonommin ymmärretyn edun niin vaatiessa ja uskon omiin voimiinsa ollessa korkealla. Niinpä on ihan vastikäänkin kuullut innokkaasti väitettävän, että periaatteessa tuomittua laivankaappausta lienee kuitenkin hyödyllistä harjoittaa, mikäli sillä on saavutettavissa hyötyä. Tiede on kuitenkin aina Hugo Grotiuksen päivistä lähtien vaikuttanut valtiollisia sopimuksia enemmän kansakuntien välisten oikeudenmukaisempien suhteiden aikaansaamiseen. Aikamme johtavat kansainoikeuden kannattajat ovat ryhtyneet kokeilemaan, mitä kaikkea yhteisvoimin toimimisen saralla olisi saavutettavissa. Työn alla on kansainoikeudellisen opinalan ja kansainoikeudellisten perusperiaatteiden yhteen kokoaminen ja edelleen kehittäminen, minkä tuloksena syntyvä yhteenveto on tarkoitus saada valtioiden tunnustamaksi laiksi. Ohjelmaan sisältyy niin ikään kansainvälisen välimiesoikeuden perustaminen korvaamaan mielellään edes jossain määrin miekat ja tykit valtioiden välisen oikeudenkäytön välineinä. Kansainoikeuden kannattajien yhteenliittymä kokoontui myös viime vuoden aikana – sillä kertaa Bremenissä – ja keskusteli eräistä ohjelmansa kohdista. Näistä, toden totta jokaisen rauhan ja oikeudenmukaisuuden ystävän mielenkiinnon osakseen ansaitsevista pyrkimyksistä aiomme jonain toisena kertana kertoa tarkemmin.
Kansainoikeudellinen kongressi on jo ehättänyt muodostua instituutioksi. Se kokoontuu säännöllisesti joka vuosi ja sitä johtaa komitea, joka valmistelee kussakin kongressissa käsiteltävät asiat. Samaa pätee kansainvälisiin tilastotieteellisiin kongresseihin. Näitä useimpia valtioita edustavien tilastotieteilijöiden yhteiskokouksia on neljännesvuosisadan ajan järjestetty suunnilleen joka kolmas vuosi. Tämä tilastotieteen kehittämiseen tähtäävä yhteistyö on saanut pysyvän instituution luonteen erityisesti sen myötä, että toiseksi viimeisessä, Pietarissa pidetyssä kongressissa asetettiin pysyvä komissio ohjaamaan ja johtamaan kansainvälisen tilastotieteen aikaansaamiseen tähtääviä töitä. Yhdeksäs kongressi kokoontui viime kesänä Budapestissä. Siellä esiteltiin ensimmäiset aikaansaadut tulokset aiemmin tehdystä päätöksestä koskien kaikkien sivistysmaiden yhteisen tilastotieteen aikaansaamista. Tämä suuri työ aiotaan toteuttaa siten, että tilastotieteen eri haarat jaetaan tietyille ”toimistoille” tai tiedemiesjoukoille, jotka ryhtyvät työstämään saamistaan osa-alueista kansainvälisempiä tai, voisiko sanoa, yleismaailmallisempia. On helppoa kuvitella, miten valtaisan edistysaskeleen verrannollinen tilastotiede ottaa moisten urakoiden kautta. Koko tilastotieteen perustan, eli väestötilastoinnin muokkaaminen annettiin Ruotsin tilastotieteilijöiden tehtäväksi erityisesti siitä syystä, että Ruotsista on saatavissa kyseisen alan vanhimmat viralliset julkaisut ja että maailman ensimmäiset kuolleisuustilastot ovat ruotsalaisen Vargentinin (kuollut 1785) kirjoittamia. Ruotsalaiset olivat saaneet tärkeän tehtävänsä suoritettua ja herra Sidenbladh esitteli viime vuonna Budapestissä kansainvälisen tilastotieteen ensimmäisen niteen. Ranskan oikeusministeriön alaisen tilastollisen toimiston päällikkö, herra Yvernès esitteli suuren teoksen koskien eri maiden siviili- ja kauppaoikeudenkäyttöä. Italian tilastolaitoksen johtaja herra Bodio oli työstänyt kansainvälistä tilastotiedettä säästöpankkien osalta. Unkarin pääkaupungin tilastotoimea johtava herra Körösi esitteli ensimmäisen suuria kaupunkeja koskevan niteen ja Unkarin tilastolaitoksen johtaja herra Kéleti puolestaan viininviljelyn kansainvälistä tilastointia koskevan niteen. Nähtäväksi jää, miten kansainvälisen tilastotieteellisen hankkeen monet muut osa-alueet lopulta saadaan työstetyiksi. Kongressissa käytyjen keskusteluiden tarkemmalta erittelyltä on meidän nyt pidättäydyttävä. Kuten aikaisemminkin, liittyivät ne pääosin yhdenmukaisten periaatteiden ja menetelmien aikaansaamiseen eri maiden virallisiin tilastoihin. Suomea kongressissa edustaneet johtaja Ignatius ja valtioneuvos Lindelöf otettiin Unkarin pääkaupungissa loisteliaan vieraanvaraisesti vastaan. Tieteen kehitystä edistävät kongressin kaltaisissa tapaamisissa käytyjen virallisten keskusteluiden ohella kiistatta myös tiedemiesten väliset henkilökohtaiset kanssakäymiset oivalluksine ja luottamuksellisine ajatustenvaihtoineen. Näitä tilastotieteellisiä kongresseja on suomalaisesta näkökulmasta syytä arvostaa erityisesti siitä syystä, että niissä torjutaan maatamme koskevan tilastoinnin avulla mitä otollisimmalla tavalla muissa maissa usein vallitsevaa, meille tuskallista taipumusta sivuuttaa Suomen asema omana valtionaan.
Bremenissä järjestettiin viime syksynä myös kansantaloustieteellinen kongressi. Saksalaiset kansantaloustieteilijät ovat jo muutaman vuoden ajan jakautuneet kahteen leiriin: niin ikään manchesterilaisiksi kutsuttuihin varsinaisiin kansantaloustieteilijöihin ja nk. kateederisosialisteihin, jotka pyrkivät viitoittamaan taloudellisen lainsäädännön pois siltä turvalliselta ja selkeältä tieltä, jonka kansantaloustiede aina perustajastaan Adam Smithistä alkaen on sille raivannut. Kateederisosialismin pyrkimysten taustalla on toki sinänsä jaloja tarkoitusperiä – nimittäin rikkaiden ja köyhien välisten jyrkkien eroavaisuuksien pienentäminen, pääomaa omistavan työnantajaosapuolen ajoittain harjoittaman työläisten hyväksikäytön estäminen jne. Nähdessään epäkohtien juontuvan elinkeinon harjoittamisen ja kilpailun vapauden leviämisestä yhä laajemmalle ja tarjotessaan tähän lääkkeeksi valtiovallan sääntelytoimenpiteitä kyseisillä aloilla ovat kateederisosialistit kuitenkin poikenneet sellaisille harhapoluille, jotka johtavat väistämättä sosialismin umpikujaan, ellei niiltä ymmärrä kääntyä ajoissa takaisin. Bremenin kongressissa ei kahden edellä mainitun leirin välisiä kiistakysymyksiä käsitelty, joskin tullitariffeista ja kauppasopimuksista saatiin silti aikaiseksi kiivas väittely, jossa vapaakauppajärjestelmän kannattajat muodostivat ylivoimaisen enemmistön. Kokousosanottajien enemmistö ei myöskään taipunut julkisesti kannattamaan Bismarckin suunnitelmaa kaikkien Saksan merkittävien rautateiden siirtämisestä yksityisiltä yrityksiltä valtion omistukseen.
Mainitsemmekin jo Adam Smithin. Hänen uraauurtava teoksensa ”Wealth of Nations” julkaistiin vuonna 1776. Tälle vuosisadan merkkiteokselle on annettu suurta arvoa etenkin Englannissa ja Ranskassa.
Haluamme lopuksi vielä muissa maissa viime vuonna järjestetyistä tieteellisistä kongresseista nostaa ainoana esille sen, jonka järjesti brittiläinen sosiaalitieteiden edistämisyhdistys Glasgow’ssa 20. kertaa. Kongressissa keskusteltiin mekaniikan ja kemian soveltamisesta teollisiin käyttötarkoituksiin, maataloustilastoista, induktiivisesta menetelmästä kansantaloustieteessä, klassisesta sivistyksestä ja liikunnanopetuksesta, koulupakosta, patenttilainsäädännöstä, kolikkojärjestelmästä, oikeasta tavasta toteuttaa tuloverotus jne.
Julkinen keskustelu kuuluu aikamme henkeen. Niin aineettoman tietämyksen kuin aineellisen käytännön toiminnan saroilla väsymättä tehtävät ponnistelut poikivat jatkuvasti uusia kysymyksiä vailla valmiita vastauksia, uusia ideoita kokeiltaviksi ja hylättäviksi, uusia hälvennettäviä epäilyksiä ja uusia suunnitelmia ja ehdotuksia tarkasteltavaksi. Näiden uusien suunnitelmien – mikäli ne hyväksytään – toteuttaminen taas edellyttää voimien yhdistämistä, liittoutumista. Eristäytyneisyys ei kuulu tähän aikaan, eivätkä sen koommin ihmisyksilöt kuin kansakunnatkaan kykene vetäytymään elelemään omissa oloissaan. Mikään määrä itseriittoisuutta tai itsekkyyttä ei kykene patoamaan ajan hengen myrskytuulta, joka riuhtaisee vastentahtoisetkin mukaan muiden kanssa tehtävään yhteistyöhön ja keskinäiseen kilvoitteluun. Samalla kun aineelliset viestintäkeinot jatkuvasti parantuvat ja mitätöivät etäisyyden merkitystä, monipuolistuvat myös toisilleen kaukaisten maiden ja paikkakuntien tiedemiesten välisen henkisen viestinnän mahdollisuudet.
Tehdessämme vilkkaaseen edellisvuoteen katsausta emme kuitenkaan voi välttyä katsomasta myös kuolemaa silmiin, sillä valtiotieteen uranuurtajien joukosta on poistunut kaksi suurta nimeä. Robert von Mohl nousi jo vuonna 1824 25-vuotiaana Tübingenin yliopiston valtiosääntöoikeuden professoriksi ja piti vuosina 1847–1860 hallussaan myös Heidelbergin vastaavaa oppituolia. Hän oli vuosina 1848–1849 edustajana Frankfurtin kansalliskokouksessa ja oikeusministerinä ja vuodesta 1860 taas Badenin suurherttuakunnan ylähuoneen puheenjohtaja. Hänet valittiin lopulta 73 vuoden iässä edustajaksi myös Saksan keisarikunnan valtiopäiville, joskin käytännön valtiomiestoiminta kalpenee hänen kohdallaan tieteellisen tuotannon merkittävyyden rinnalla. Hänen pääteoksensa käsittelivät ministerivastuuta perustuslaillisissa monarkioissa ja poliisitiedettä oikeusvaltion periaatteiden mukaisesti ja niihin lukeutuivat myös valtiotieteiden tietosanakirja sekä suuri liuta valtiosääntöoikeutta, kansainoikeutta ja politiikkaa käsitteleviä monografioita ja valtiotieteiden historiaa ja kirjallisuutta käsittelevä teos. von Mohlilla on ollut suuri vaikutus valtiosääntöoikeuden kehitykseen, vaikka hän olikin enemmän soveltaja kuin uranuurtaja. Hänen teoksistaan viimeiseksi mainittu, vuosina 1855–1858 kolmena niteenä julkaistu valtiotieteiden historian ja valtiotieteellisen kirjallisuuden esitys pitänee todennäköisesti kirjoittajansa muistoa pisimpään elossa jälkimaailmassa. Kyseessä on alansa runsain ja perusteellisin kirjallisuusluettelo, joka kielii kirjoittajansa liki uskomattoman laajasta lukeneisuudesta germaanisten ja romaanisten kansojen valtiotieteellisessä kirjallisuudessa.
Louis Wolowski puolestaan näki päivänvalon Veikselin rannalla vuonna 1810. Hän palasi ylemmän oppilaitoksen Ranskassa läpikäytyään Puolaan ja otti osaa vuoden 1830 kapinaan, minkä seurauksena oli maanpako isänmaasta. Hän asettui köyhtyneenä, mutta henkisesti kyvykkäänä asumaan Pariisiin. Hän sai oikeustieteen opinnot suoritettuaan Ranskan kansalaisuuden ja ryhtyi vuonna 1834 ”Revue de législation et de jurisprudence” -lehden päätoimittajaksi. Wolowski kannatteli tätä aikakauslehteä lähestulkoon yksin 18 vuoden ajan, minä aikana lehden on kehuttu vaikuttaneen mitä hedelmällisimmin ranskalaisen oikeuden kehitykseen, hallinto-oikeuteen sekä kansantaloustieteen nivoutumiseen hallinnollisiin instituutioihin. Wolowski oli vuodesta 1839 kuolemaansa saakka professorina ”Conservatoire des arts et métiers” -teollisuuskorkeakoulussa luennoimassa teollisuuslainsäädännöstä ja myöhemmin myös kansantaloustieteestä. Viimeksi mainittu tieteenala oli hänen suosikkinsa ja hänen merkittävimmätkin teoksensa koskevatkin pankki- ja rahajärjestelmiä. Politiikkaan hän osallistui perustuslakia säätäneen kokouksen jäsenenä vuonna 1848, mutta pidättäytyi toisen keisarikunnan aikana politiikanteosta kokonaan omistautuakseen tieteenalalleen, jota hän sittemmin myös sovelsi käytännön elämässään perustamalla suuren hypoteekkipankin nimeltä ”Crédit Foncier”. Wolowski nousi vuonna 1871 uudestaan kansanedustajaksi ja kansalliskokous nimitti hänet vuonna 1875 vielä uuden senaatin jäseneksi. Ranskan Instituutin jäsen hän oli ollut jo vuodesta 1855 lähtien. Niin oli ulkomaalaisena Ranskaan tullut Wolowski nerokkuudellaan, jalomielisyydellään ja väsymättömällä puurtamisellaan niittänyt osakseen kunniaa, mainetta ja vaurautta. Hänen myötään sammui taloustieteilijöiden kuorosta eräs koryfea.
Ajan ja tilan rajallisuus antavat oman maamme julkisen elämän viime vuoden tapahtumista kertomiselle vain vähäisesti myötä.
Ensimmäinen kirkolliskokous ei vastoin odotuksia johtanut kovin merkittäviin tuloksiin. Osa asioista on jätettävä pöydälle, kun niitä ei katsottu valmistelluiksi lakisääteisellä tavalla. Joitain toisia asioita taas ei kerta kaikkiaan ehditty käsitellä loppuun. Tässä yhteydessä on kuitenkin otettava huomioon, että uudet instituutiot harvoin kykenevät toimimaan täysin tyydyttävällä tavalla heti toimintansa aloitettuaan. Uusien työmuotojen kaikinpuolisesti oikea ja viisas soveltaminen edellyttää jonkinmoista tottuneisuutta ja karttunutta kokemusta. Tämähän kävi ilmi myös silloin, kun säädyt ensimmäisen kerran sovelsivat vuoden 1869 valtiopäiväjärjestystä. Ongelmat saattavat myös johtua kirkolliskokouksen asioiden käsittelyajan enimmillään yhteen kuukauteen raajavasta säädöksestä. Vaikka aikarajaus katsottaisiinkin aiheelliseksi, ei aikalisän saamisen tulisi silti olla poissuljettua.
Kirkolliskokouksen seuraavan kerran kokoontuessa on todennäköisesti astunut voimaan tärkeä muutos kirkon ja valtion välisessä suhteessa. Kyse on uskonnonvapauden periaatteen julkisoikeudessamme täysimittaisesti toteuttavasta eriuskolaislaista. Vielä toistaiseksi on totuutta venyttämättä mahdollista puhua evankelisluterilaiseen kirkkoon viitatessaan Suomen kirkosta, sillä Suomen kansalaisista vain häviävän pieni osa ei ole mainitussa kirkossa kirjoilla. Mikäli eriuskolaislaki kuitenkin tervehenkisen ja ajanmukaisen periaatteen muodollisen tunnustamisen ohella päätyy myös kanavoimaan jo valmiiksi olemassa olevia ja siten kasvavia tarpeita muodostaa maahan muita kirkkokuntia sen yhden, aiemmin lähestulkoon ainoan sallitun rinnalle, eivät kirkolliskokoukset enää vastaisuudessa samassa määrin kuin vuonna 1876 edustaisi koko kansaa. Omasta puolestamme uskomme kuitenkin uskonnonvapauden elävöittävän ja vahvistavan evankelisluterilaisen kirkon puolesta tehtävää työtä, vaikkakin kyseisen kirkkokunnan jäsenkunta uudistuksen myötä jossain määrin pienenisikin.
Onnettaren suosittua ponnisteluja yleisen suomalaisen näyttelyn aikaansaamiseksi pidettiin jo varmana sitä, että Suomen oikeus esiintyä seuraavassa, Pariisissa järjestettävässä maailmannäyttelyssä omalla erillisellä paikallaan, vaikkakin muun keisarikunnan kanssa mitä läheisimmässä yhteydessä, olisi lopultakin asianmukaisesti tunnustettu. Maailmannäyttelystä julkaistun ilmoituksen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että nämä odotukset on jälleen kerran petetty. Haluamme kuitenkin uskoa, etteivät valtiomiehemme jätä asiaa sikseen, vaan ryhtyvät asiaansa puoltaviin vahvoihin ja selkeisiin perusteluihin nojautuen käymään tarvittavia neuvotteluja mahdollistaakseen Suomen osallistumisen vuoden 1878 maailmannäyttelyyn.
L. M.