17.2.1880 Kansantaloustiede

Kansantaloustiede

Kevätlukukausi 1880

2. luento (15.) 17. helmikuuta

Johdanto, jtk.

Korosta niitä ihmisen yleisiä luonteenpiirteitä, jotka tulevat esiin myös talouden alalla: että hän toimii tarpeiden alaisena – on vapaa ja vastuullinen – seurallinen ja kehittymiskykyinen.

Tarve on ollut inhimilliselle toiminnalle välttämätön kannustin. Köyhälle hengissä pysymiseksi. Rikkaalle osittain sen säilyttämiseksi, mitä hänellä jo on, osittain ylevämmän merkityksen omaavien tarpeiden tyydyttämiseksi: halu hyödyttää, herättää huomiota, muutoin joutuu rappiolle ym. – Korosta, miten tarpeet ruokkivat omaa, henkilökohtaista intressiä. On väärin nähdä tätä ainoana inhimillisen toiminnan periaatteena – kun tarpeisiin on usein aivan muita vaikuttimia. Eikä sitä pidä myöskään sekoittaa itsekkyyteen. Oikein ymmärretty oma intressi yhdistää ihmisiä – itsekkyys hajottaa heidät.

Vapaus valita työ tai ammatti oman mielensä mukaan on usein ollut rajoitettua: on orjuutta, maaorjuutta, kastilaitos, lievemmässä muodossa ammattikuntalaitos. Historia on kuitenkin prosessi, jonka tavoitteena on tuottaa vapaus yleiseksi oikeudeksi. Kaikkialla, missä korkeampi sivistys ja oikeuskäsitys ovat saaneet jalansijaa, alkavat mainitut raja-aidat kaatua. Tämän kuvaaminen kuuluu oikeushistoriaan. Taloushistoriasta on todettu, että vapauden puuttuessa tehdyn työn tuottavuus on alhaisempi ja laatu huonompaa kuin vapaan miehen tekemän työn. Miksi? Koska työ on tehty ilman omaa yritteliäisyyttä, omaa valintaa, vailla toivoa itsenäisestä työn vastaanotosta – vailla vastuuta.

Ihmisen tulee olla töittensä mittainen, oman onnensa seppä. Siksi vastuu on vapauden välttämätön täydentäjä. – Ei tietenkään sellainen vapaus, jonka mukaan jokainen voi heittäytyä mihin tahansa. Fyysinen ja älyllinen lahjakkuus, kasvatus, ympäristö, esimerkki ja sen vaikutus, kaikki tämä vaikuttaa yksilön tekemän valintaan. Hän voi myös kohdata esteitä, jotka näyttävät hänestä ylipääsemättömiltä. Yhteiskunnan, jota kaikkein parhaat asiantuntijat johtavat, on ulotettava huolenpitonsa sitä tavoitetta kohti, ja opetuksen on oltava kaikille tarjolla, että luonnolliset esteet voidaan voittaa, luottotoimintaa voi tapahtua ym. Tämä ei tarkoita sitä, että on holhottava – määrättävä yksilöitä, vaan että on vain asetettava yleiset tuottavan työn ehdot niin edullisiksi kuin suinkin. On yksilön oma asia, miten hän sitten käyttää työn tekemisen vapauttaan. Heittäytyykö hän oikukkaasti työstä toiseen, – laiskottelee – vai tuhoaa perintönsä ym., jolloin hän on käyttänyt vapauttaan väärin ja kärsii rangaistuksensa sen johdosta.

Kun ranskalainen talous- ja valtiomies Turgot laati Ludvig XVI:n käskykirjeen ammattikuntien lakkauttamisesta, edikti alkoi seuraavasti: Jumala, joka on antanut ihmisille tarpeet ja tehnyt heille siten työn välttämättömyydeksi, on myös antanut oikeuden tehdä työtä, jotta jokainen ihminen voisi hankkia itselleen omaisuutta, ja tämä omaisuus on kaikista ensimmäisin, pyhin, katoamattomin.

Oikeudet, vapaus, – velvollisuus käyttää tätä oikeutta.

Lainasana sosiaalisuus, seurallisuus, tarkoittaa lyhyesti: Ihmisluonteeseen sisäänrakennettua taipumusta liittyä yhteen muiden kanssa, perheen, yhteiskunnan, valtion, – yhtiöksi, yhdistykseksi, osuuskunnaksi taloudellisella alalla. – Eristäminen = rangaistus, esim. kasvatuslaitosjärjestelmä.

Mitä ymmärretään individualismilla. Tämä ei ole kansantaloutta eikä poliittista taloutta – se voidaan ymmärtää ihmiseksi, joka elää yhteiskunnassa yksilönä mutta yhdessä muiden kanssa. Sosialismin tätä esittämät moitteet ovat aiheettomia.

Tästä myös näkemyksiä intressien solidaarisuudesta (keskinäisestä riippuvuudesta). Kehittymiskyky. Eteenpäin pyrkimisen laki vallitsee kaikessa. Pyrkimys parempaan on merkittävä piirre ihmisissä, jos he eivät ole langenneet velttouteen. – Ilman näitä, – kuihtuminen ja kuolema. Yksilön elämä on taistelua, työtä, jonka päämäärä on mahdollisimman hyvä lopputulos. Sama pätee koko ihmiskuntaan. Tämä pyrkimys avartaa ihmisen näkökulmia, hänen toimintansa laajenee entisestään, luonto tekee poikkeuksen, raja-aidat kaatuvat, meret ylitetään. Taloudellinen yhteiskunta on laajempi kuin poliittinen.

Kansantaloustieteen suhde muihin tieteenaloihin käy ilmi edellisestä. Se ei ole identtinen moraalin ja siveysopin kanssa mutta on varsin lähellä, – koska sekin tutkii sitä inhimillisen toiminnan aluetta, jossa työteliäisyys, järjestys, kunniallisuus, säästäväisyys ovat keskeisiä. – Kosketusta sillä on oikeustieteeseen siten, että se selvittää lähemmin [...]oläslig/saknad text sellaisia ihmisten välisiä suhteita, joita myös hoidetaan positiivisen lainsäädännön avulla. – Enemmän yhteyksiä sillä on politiikkaan, – valtiotaidon teorioihin – koska siinä on niistä niin monia aineksia: se muodostaa perustan kaikkeen valtiotaidon harjoittamiseen talouden alalla; mutta niitä ei saa sekoittaa keskenään, sillä kansantaloustieteen avulla voidaan vakiinnuttaa periaatteita, lakeja, totuuksia – mutta se ei anna reseptiä niiden toteuttamiseen. Kaikkia yhteiskunnallisia kysymyksiä ei voida arvioida taloudellisista näkökulmista – kansa pyrkii myös muihin päämääriin kuin hyvinvointiin. Esim. sodat. Muutos on kuitenkin välttämätön.

Ei voi sekoittaa nk. tieteisiin, jotka tähtäävät teollisuudessa sovellettavissa oleviin teorioihin. Teknologia, – määrittele.

Tilastotiede, suhde siihen.

Määritelmä: Kansantaloustiede on se tieteenala, joka selvittää, miten vaurautta saadaan aikaan, hyödynnetään, jaetaan ja käytetään. L.M:n soveltama.tillagt i marginalen Muita määritelmiä: työstä ja tuottavuudesta, – ihmisen fyysisestä hyvinvoinnista, mikäli hallitus voi sitä saada aikaan, – tai miten hyvinvoinnista voi tulla niin yleistä kuin mahdollista. Nämä jälkimmäiset eivät kuulu tähän, koska ne pureutuvat poliittisiin, sosiaalipoliittisiin tendensseihin.

Hyvinvointi, vauraus on kauttaaltaan tämän tieteenalan tavoitteena. – Mitä sitten on vauraus kansantaloustieteen näkökulmasta?

Voisi ajatella, että vastaus on yksinkertainen ja suosittu. Jokainenhan tietää: rikas on sellainen, joka on – oppinut, kykenevä, huipulla – tai jotain muuta. Jne. –

Ja kuitenkin eri aikakausilta on varsin erilaisia käsitesisältöjä. Merkantiilijärjestelmän käsitys vauraudesta. Yhdenlainen vauraus on raha tai ne jalometallit, joita siihen käytetään. Siksi katsottiin, että kaikki sellainen, joka lisäsi maan yhteistä kassaa, tuottaa vaurautta, – kaikki siitä poispäin johtava taas köyhyyttä. Ellei jollakulla maalla ollut kaivoksia, sen piti ansaita rahaa tavaroiden viennillä ja rahtauksella. Kaikkea tuontikauppaa pidettiin turmiollisena. Edellistä rohkaistiin mutta jälkimmäistä hillittiin, mikäli kyseessä ei ollut jatkojalostukseen tarkoitettu raaka-aine. – Maailmankauppaa pidettiin kansojen välisenä kuninkaana, jonka tarkoitus oli haalia itselleen kultaa ja hopeaa, – eikä kukaan voinut ansaita aiheuttamatta muille vastaavaa menetystä.

Yleisesti viisaudeksi katsottua lausetta voidaan seuraavalla vuosisadalle pitää hulluutena. Niin kävi myös tämän opin. – Fysiokraatit, mutta erityisesti Adam Smith, kaatoivat sen kumoon.

Ja sama jatkuu edelleen. Joka päivä sanotaan: vauraus = raha. Kaikkea arvioidaan rahassa ja omaisuuden määrässä. Eivätkä kirstuun kätketyt rahat kuitenkaan tuota mitään, kiinteistö tuottaa saataien vuokrien kautta, – tavaroita voidaan myydä voitolla.

Merkantilisti voi myöntää, että raha on vain väline, mutta juuri sen vuoksi sitä on tavoiteltava. Sitä voi kernaasti antaa maanmiehilleen, mutta ei lähettää maata pois.

Tämän ajatuksen perustana on luonnollisesti rahan rajoittamaton ostovoima. Valta hankkia sillä kaikkea muuta. – Eikä minkään muunlaista omaisuutta voi koska tahansa siihen käyttää. Kiinteistö, tavarat, eivät aina ole heti ostettavissa. Erityisesti valtio haluaa saada varansa rahana, sillä juuri rahaa se tarvitsee hankkiakseen itselleen palveluja, materiaalitoimituksia ym. kulloistenkin tilanteiden puitteissa. – Tällaisten edellytysten vallitessa ei voi tulla muuhun johtopäätökseen kuin tarkastelemaan kaikkea muuta toissijaisena vaurautena, jolloin tavoitteena on hankkia siihen rahaa.

Mutta vaikka pidettäisiin rahan lisääntymistä mahdottomuutena, ongelmaa ei sillä ole poistettu. Rahan olemuksen lähempi perustelu on hälventänyt harhaan joutumista. Raha ei sellaisenaan tyydytä mitään inhimillistä tarvetta – itse jalot metallit kylläkin, mutta eivät nekään yleistä tarvetta. Kaikille rahan arvo edustaa kaikentyyppistä tuloa parhaalla mahdollisella tavalla, koska sillä voidaan aina hankkia sitä, mitä tarvitaan tai toivotaan.

Adam Smithin mukaan raha palvelee = se on tie. Jos rahaa pidetään rikkautena, se johtaa yhtä suuressa määrin harhaan kuin jos sekoitetaan keskenään omaisuuteen johtava tie ja itse omaisuus.

On helppoa pitää rahaa rikkautena, koska se on kaiken kaupankäynnin tärkein instrumentti, mutta se ei ole ainoa. Kaikki muut välineet, joita ihminen voi käyttää hyväkseen, ja joita luonto ei anna ilmaiseksi, ovat myös vaurautta. – Oleminen rikas merkitsee sitä, että omistaa suuren määrän hyödyllisiä välineitä tai varoja niiden hankkimiseen. Vaurautena on pidettävä kaikkea, joka antaa valtaa hankkia, kaikkea, jota voidaan vaihtaa johonkin hyödylliseen kohteeseen tai huviin.

Taloudellisessa mielessä vaurautta eivät ole välineet, joita ei voi vaihtaa, vaikka ne olisivatkin hyödyllisiä. Ilma, – koska sitä ei voi keinotekoisesti hankkia, – kesän lämpö jne.

Vaurauden merkitys yksilölle, – kansakunnalle, – ihmiskunnalle. Viimeksi mainitulle ei ole mitään muuta rikkautta kuin se, mikä on jo itsessään arvokasta. – Eivät esim. setelit, vaikka ne ovatkin yksilölle tärkeitä. – Eivät myöskään kansakunnalle, elleivät sitten vieraan valtion vuoksi.

Siksi siis: Rikkaudet ovat kaikki hyödyllisiä tai miellyttäviä asioita, joilla on vaihtoarvoa, – tai ne ovat kaikkea – paitsi sellaisia asioita, joita voi saada tekemättä työtä tai suostumatta uhrauksiin.

Materiaaliset ja immateriaaliset asiat.

Sitten omaisuudesta, omistusoikeudesta.