Ännu om tiden för landtdags sammankallande.
Hufvudstadsbladet har i går bemött de anmärkningar vi häromdagen i denna tidning framstält emot dess tolkning af tidsbestämningen i 2 § af Landtdagsordningen.
Bladet preciserar nu sin uppfattning af nämnde lagrum derhän, att ordalydelsen i detsamma icke bör kunna förstås annorlunda ”än att monarken är förbunden att till lagtima landtdag kalla ständerna tillsammans åtminstone inom femte året efter det år, då ständerna senast sammankommit till lagtima landtdag (d. v. s. det år då senaste lagtima landtdag begynt).”
Vår uppfattning åter är den, att stadgandet innebär att icke mer än fem år böra förflyta från början af en landtdag till påföljande ständermötes sammanträdande, i det endast sålunda tidsbestämningen åtminstone hvart femte år blir stricte iakttagen.
Hufvudstadsbladets bevisföring är denna gång följande:
”Tidsbestämningen ”hvart femte år” kan omöjligen binda ständernas sammankommande vid någon viss tid af året. Om en embetsman af sin instruktion i liknande ordalag ålägges att t. ex. åtminstone hvart annat år verkställa en inspektion eller dylikt, så skall väl aldrig något åtal kunna drabba honom, om han år 1881 fullgör denna sin pligt i januari och år 1883 i december. Om en hyresgäst i sitt kontrakt förbinder sig utan närmare tidsbestämning att erlägga hyra hvar tredje månad, då skall väl ingen domstol, som dömer på svenskt språk, kunna förklara honom ha förbrutit sitt kontrakt, derest han betalar det första qvartalet i början och det andra i slutet af den bestämda månaden.”
Dylika liknelser kunna vi ej tillerkänna verklig beviskraft. Om t. ex. en hyresgäst, förbunden att hvarje qvartal betala sin hyra, erlägger det första qvartalsbeloppet redan i juli, så följer deraf ej skyldighet för honom att nästa gång verkställa hyresliqviden tre månader derefter, eller i oktober; han kan bida dermed ända till December. Men om en lagtima landtdag skulle hållas t. ex. tre år efter den föregående enahanda landtdagen, så måste likväl den påföljande landtdagen sammankallas senast fem, icke sju år derefter.
Hufvudstadsbladet fortsätter:
”Hade det varit stiftarenes af vår Landtdagsordning mening att så noga som hr L. M. vill det, begränsa den tid som finge förlöpa emellan ständernas sammankomster, så skulle det ju ha varit en enkel sak att efter orden ”hvartfemte år inskjuta bestämningen af en viss dag eller en viss månad; januari februari eller hvilken månad som helst. Men utan tvifvel har det alldeles afsigtligen lemnats monarken öppet att för ständernas sammankommande bestämma den tid af året, som omständigheterna för tillfället kunna göra dertill mest passande.”
Vi hafva icke påstått att monarken vore bunden vid viss årstid för ständernas sammankallande. Han kan tvärtom bestämma hvilken årstid eller månad som helst, endast med iakttagande att icke mera än fem år från senaste landtdags begynnelse må förlida. Om det t. ex. ansåges lämpligare att öppna nästa ständermöte i november än i januari, så ställer Landtdagsordningen intet hinder derför; men det måste blifva november 1881, icke november 1882, emedan maximitiden af fem år eljes blefve öfverskriden.
Vidare säger Hufvudstadsbladet:
”Vi bedja också att få fästa hr L. M:s uppmärksamhet vid att, om hans tolkning vore den riktiga, så skulle L. O. ha blifvit öfverskriden genast första gången ständerna efter densammas utfärdande blefvo sammankallade. År 1867 hade nemligen ständerna sammankommit den 22 januari, och 1872 voro de sammankallade till den 2 februari. ”Mer än fem år efter det föregående ständer sammanträddes hade således då förgått. Men vi ha hvarken då eller nu med anledning deraf hört talas om en grundlagsöfverträdelse, – och detta med rätta.”
Hufvudstadsbladet synes vid anförande af detta argument icke ha fäst afseende dervid, att Landtdagsordningen emanerade 1869 och att man derför rörande sättet för tillämpningen af dess ifrågavarande tidsbestämning icke bör gå tillbaka till 1867 års landtdag. Det enda prejudikat som härvid ännu kan åberopas är: att ständerna 1872 sammankommo den 2 februari och följande gång kallades att infinna sig den 23 januari 1877, – således inom utgången af de fem åren.
Att det i praktiskt hänseende skulle leda till svåra förvecklingar, om landtdagen skulle sammanträda så sent på året, att de af näst föregående ständer antagna bevillningsförfattningar och öfriga finansbeslut upphörde strax derpå och innan nya åtgärder i samma ämnen hunnit vidtagas, detta är något som, ehuru i och för sig af vigt, dock icke kan såsom tolkningsskäl i förevarande fråga anföras – derom äro vi ense med Hufvudstadsbladet.
Men hvad vi i afseende å tolkningen ännu ville framhålla är, att om § 2 L. O. in praxi tillämpas på sådant sätt som vi sökt göra gällande, eller att ständerna kallas att sammankomma senast fem år efter föregående landtdags början, så kan ingen med fog påstå att icke tidsbebestämningen i L. O. blifvit stricte iakttagen; medan deremot lagenligheten af ett öfverskridande af de fem åren, om ock med iakttagande af det femte kalenderåret, åtminstone skulle kunna blifva föremål för tvifvel. Redan af detta skäl bör förstberörda tolkning hafva företräde.
L. M.
Vielä valtiopäivien koollekutsumisajasta
Hufvudstadsbladet vastasi eilen huomautuksiin, joita äskettäin esitimme lehdessämme sen tavasta tulkita Valtiopäiväjärjestyksen 2. pykälään kirjattua ajanmäärettä.
Lehti täsmentää nyt kyseistä lainkohtaa koskevaa käsitystään siten, ettei pykälän sanamuotoa tule ymmärtää toisin ”kuin että hallitsija on sitoutunut kutsumaan säädyt koolle lakimääräisille valtiopäiville vähintään viidentenä vuotena sen vuoden jälkeen, jona säädyt ovat viimeksi lakimääräisille valtiopäiville kokoontuneet (eli jona viimeksi pidetyt lakimääräiset valtiopäivät on avattu).”
Meidän käsityksemme mukaan säädös merkitsee puolestaan sitä, ettei valtiopäivien alusta saa kulua viittä vuotta enempää säätyjen seuraavaan kokoontumiseen, sillä ainoastaan sillä tavoin voidaan tarkoin noudattaa ajanmäärettä vähintään kerran viidessä vuodessa.
Tällä kertaa Hufvudstadsbladet todistelee näkemystään seuraavasti:
”Ajanmääreellä ”joka viides vuosi” ei mitenkään voi sitoa säätyjen kokoontumista johonkin tiettyyn aikaan vuodesta. Jos virkamies määrätään ohjeistuksessaan samanlaisin sanankääntein esimerkiksi suorittamaan tarkastus tai vastaava toimi vähintään joka toinen vuosi, häntä tuskin voidaan asettaa syytteeseen, jos hän vuonna 1881 suorittaa tämän velvollisuutensa tammikuussa ja vuonna 1883 joulukuussa. Jos vuokralainen sitoutuu sopimuksessaan ilman tarkempaa ajanmäärettä maksamaan vuokransa joka kolmas kuukausi, ei kai mikään tuomioistuin, joka tuomitsee ruotsin kielellä, voi julistaa hänen rikkoneen sopimustaan, jos hän maksaa ensimmäisestä neljännesvuodesta määräkuukauden alussa ja toisesta kuukauden lopussa.”
Tällaisia vertauksia emme voi pitää varsinaisesti todistuskelpoisina. Jos esimerkiksi vuokralainen, joka sitoutuu maksamaan vuokransa joka neljännesvuosi, suorittaa ensimmäisen neljännesvuosimaksun jo heinäkuussa, se ei velvoita häntä maksamaan vuokravelkaansa kolmen kuukauden kuluessa siitä, tai lokakuussa; vaan hän voi odottaa joulukuuhun saakka. Mutta jos lakimääräiset valtiopäivät tulisi pitää esimerkiksi kolme vuotta edellisten samanlaisten valtiopäivien jälkeen, sitä seuraavat valtiopäivät on kuitenkin kutsuttava koolle viimeistään viisi, ei seitsemän vuotta niiden jälkeen.
Hufvudstadsbladet jatkaa:
”Jos Valtiopäiväjärjestyksemme säätäjien tarkoitus olisi ollut rajata säätyjen kokoontumisten välinen aika niin tarkasti kuin hra L. M. haluaa, olisi ollut varsin helppoa lisätä sanojen ”joka viides vuosi” jälkeen jokin tietty päivä tai kuukausi; tammikuu, helmikuu tai mikä kuukausi tahansa. Mutta epäilemättä hallitsijalle on täysin tarkoituksellisesti jätetty avoimeksi määrittää säätyjen kokoontumiselle se aika vuodesta, joka kulloisessakin tilanteessa siihen parhaiten soveltuu.”
Emme ole väittäneet, että hallitsija olisi sidottu kutsumaan säädyt koolle johonkin tiettyyn vuodenaikaan. Hän voi päinvastoin valita minkä vuodenajan tai kuukauden hyvänsä, kunhan vain ottaa huomioon, ettei siihen saa kulua viittä vuotta enempää edellisten valtiopäivien alusta. Jos esimerkiksi pidetään sopivampana avata säätyjen seuraava kokoontuminen tammikuun sijaan marraskuussa, Valtiopäiväjärjestyksessä ei ole sille mitään estettä; säädyt on vain kutsuttava koolle marraskuussa 1881, ei marraskuussa 1882, koska siinä tapauksessa ylitetään viiden vuoden enimmäisaika.
Hufvudstadsbladet väittää edelleen:
”Pyydämme myös hra L. M:ää kiinnittämään huomiota siihen, että jos hänen tulkintansa olisi oikea, Valtiopäiväjärjestystä olisi rikottu jo ensimmäisellä kerralla, kun säädyt kutsuttiin koolle lain säätämisen jälkeen. Vuonna 1867 säädyt olivat nimittäin kokoontuneet 22. tammikuuta, ja vuonna 1872 ne oli kutsuttu koolle 2. helmikuuta. ”Silloin oli näin ollen kulunut yli viisi vuotta säätyjen edellisestä kokoontumisesta. Emme kuitenkaan ole silloin emmekä nyt kuulleet sen johdosta puhuttavan perustuslain rikkomuksesta, – syystäkään.”
Hufvudstadsbladet ei tätä perustetta esittäessään näytä kiinnittäneen huomiota siihen, että Valtiopäiväjärjestys annettiin vuonna 1869, eikä sen ajanmääreiden soveltamistapaa tarkasteltaessa tulisi mennä vuoden 1867 valtiopäiviin asti. Ainoa ennakkotapaus, johon tässä voi vielä vedota on: vuonna 1872 säädyt kokoontuivat 2. helmikuuta ja kutsuttiin koolle seuraavan kerran 23. tammikuuta 1877, – siis viiden vuoden kuluessa.
Käytännössä asiat mutkistuisivat pahan kerran, jos valtiopäivät kokoontuisivat sen verran loppuvuodesta, että edellisten säätyjen antamat suostuntaverosäädökset ja muut taloutta koskevat päätökset lakkaisivat olemasta voimassa heti sen jälkeen, ennen kuin kyseisissä asioissa ehdittäisiin ryhtyä uusiin toimiin, mutta sitä, vaikka asia sinänsä onkin tärkeä, ei voi esittää tulkintaperusteena kyseisessä asiassa – siitä olemme Hufvudstadsbladetin kanssa yhtä mieltä.
Lain tulkinnasta haluamme kuitenkin vielä todeta, että jos Valtiopäiväjärjestyksen 2. pykälää sovellettaisiin käytännössä sillä tavoin kuin olemme pyrkineet tuomaan esiin, tai säädyt kutsuttaisiin koolle viimeistään viiden vuoden kuluttua edellisten valtiopäivien alusta, kukaan ei voisi perustellusti väittää, ettei Valtiopäiväjärjestyksen ajanmäärettä olisi tarkoin noudatettu; kun taas viiden vuoden aikarajan ylittämisen laillisuutta sopii aina epäillä, vaikka se tapahtuisikin viiden kalenterivuoden rajoissa. Jo tästä syystä ensiksi mainittu tulkinta pitäisi asettaa etusijalle.
L. M.