Värnepligtens genomförande.
I dessa tider, då uppbådsnämderna verkställa sina första förrättningar, då den första årsklassen af unge män anmäler sig till värnepligtens fullgörande, har införandet af denna i samhällsförhållandena så djupt ingripande institution säkerligen åter, liksom under senaste ständermöte, i alla delar af vårt land utgjort föremål för begrundande.
Mången ny lag fogar sig nästan omärkligt in i den bestående rättsordningen, ersätter en otjenlig befunnen länk i den samma med en bättre, som kommer i tillämpning i den mån sådana fall, den nya lagen afser, förete sig. En stor del af alla lagreformer utgör en dylik, småningom fortgående regenerationsprocess, hvilken, om den med mångsidig vaksamhet och omtanke bedrifves, vidmagthåller samhällskroppens helsa. Der man, såsom i vårt land är fallet, har den oskattbara lyckan att i institutioner och rättsväsende för det mesta kunna bygga på god och frisk grund, der måste man ock i allmänhet kunna i lagstiftningen undvika sådan hastig och plötslig öfvergång till något helt och hållet nytt, som nästan alltid verkar oroande på samhällslifvets gång och leder bort från den jemna utvecklingens bana.
I allmänhet, ja – men icke utan undantag. Vi hafva ju i Finland upplefvat det abnorma förhållande, att all verklig lagstiftning i mer än ett halft sekel var dömd till dvala. När denna dvala år 1863 upphörde, visade det sig nödvändigt att med stegrad fart och på ett mera genomgripande sätt, än eljest skulle egt rum, reformera och omgestalta. Och likväl har man,|2| tack vare de nedärfda rättsförhållandenas duglighet, öfverhufvud kunnat iakttaga den successiva utvecklingens princip. Men om det fanns något område, der allt var försummadt, der inga hållbara förutsättningar qvarstodo, så var det organisationen af landets försvar. Om någon af våra institutioner bokstafligen befann sig i upplösningstillstånd, så var det militären. Vår militiebudget upptog, år ut och år in, anslag under rubrikerna: den år 1810 upplösta finska militären, den år 1830 upplösta finska militären, den år 1861 upplösta finska militären, den år 1868 upplösta finska militären. Gardesbataljonen och sjöekipagets kader, – se der hela vår försvarskraft, allt som verkligen existerade af finska trupper.
Då den kejs. propositionen om införande af allmän värnepligt förelades ständerna, erbjöd sig således icke alternativet att antingen reformera bestående militärväsende eller antaga en ny armé-organisation. Man kunde icke svara: vi föredraga att tillsvidare bibehålla och förbättra våra indelta trupper, – ty de funnos ej till. Det gälde i hvarje fall att nyskapa en armé, äfven om man velat hålla sig till den gamla indelta organisationen. Ty af indelningsverket fanns ej annat i beredskap än dess kamerala inrättningar, och äfven dessa ofullständigt, då soldattorpen saknades och befälsboställena ej mera voro disponibla, bådadera särskildt karakteristiska för detta system. Traditionen var afbruten, spåren hade grott igen. – Det var således ingen möjlighet att för militärfrågans lösning hålla sig endast på den successiva utvecklingens väg. Långvarig försummelse och vanvård kräfde energisk bot.
Att något måste tillgöras, att den finska statens värdighet och trygghet kräfde upprättandet af ett nationalförsvar, derom voro i sjelfva verket alla ense. De skarpa meningsstrider, som dock vid frågans behandling fördes, gälde det system, som borde för ändamålet antagas. Fullständig tillämpning af värnepligtsidén, eller kombination af värnepligtig milis med värfvade aktiver, dessa voro slutligen de tvenne förslag, kring hvilka debatten hufvudsakligen rörde sig.
Ytterst få voro de röster, som höjde sig för ett oförändradt antagande af regeringens förslag. I finansielt och ekonomiskt|3| hänseende lindrigare för landet, än det system som ständernas utskott tillstyrkte, var den af regeringen proponerade organisationen dock behäftad med ett svårt fel i rättsligt hänseende: enligt densamma skulle större delen af de värnepligtige under fredstid varit det blott till namnet, men om vid inträffadt krig deras tjenst skulle tagits i anspråk, hade de dertill saknat all förberedelse. Såväl den känsla af rättslig jemlikhet, hvars ädla kraf så vidt möjligt aldrig bör åsidosättas, som ock hänsyn dertill, att staten icke bör pålägga någon medborgare värnepligt utan att gifva honom militärisk öfning, gjorde det oeftergifligt att vidtaga den genomgripande förändring af propositionen, som af utskottet utarbetades och hvars främsta betydelse var att till alla vapenföre utsträcka skyldigheten till vapenöfning och krigstjenst, om ock under fredstid med olika mått af tjenstgöring enligt den oundvikliga fördelningen i aktiv och reserv. Den deraf föranledda ökningen af kostnaderna för armén kunde icke tillerkännas någon afgörande vigt gentemot nyss påpekade motiv.
Genom sin grundtanke, att det för alla vapenföre medborgare, utan åtskilnad till stånd och yrken, är en skyldighet att deltaga i fäderneslandets försvar, är värnepligten en af de institutioner, i hvilka principen om allas likhet inför lagen kommer till giltighet. Detta, i förening med den folkliga karakter härväsendet vinner, då det inrättas på sådan grund, är förklaringen hvarför värnepligtens införande i nutidens stater gått hand i hand med utvecklingen från absolutism till konstitutionelt statsskick, från klassprivilegier till medborgerlig jemlikhet. Dock är allmän värnepligt ej någon ny idé. Den har tvärtom funnits till så tidigt som det fanns något folk, hvilket behöfde försvara sig mot andra. Och äfven i de tider, då krigen mest utfördes med arméer, som furstarne värft, var antingen genom uttryckligt lagbud eller enligt sin egen nödvändighet den satsen erkänd, att allmänt uppbåd finge ske, om fäderneslandet var i fara. ”Dock må icke någon i nödfall eller i krigstider undandraga sig Rikets försvar, tå thet fordrar och omtränger”. – ”Om höga nödtorften så trängia kunde, at man utur huse utgå måste, tå skola alle thertil vederredo finnas” – så lydde hos oss, ännu då värnepligtsfrågan förhandlades, de lagbud, på grund af hvilka regenten|4| var förbehållen rättigheten att, oaktadt indelningsverket hade utdömt utskrifningarna, i fall af behof påbjuda allmänt uppbåd. Allmänt uppbåd, så tyckas orden ”man ur huse” och ”icke någon undandraga sig” innebära. Men detta är dock icke meningen, de anförda lagbudens sammanhang med öfriga stadganden visar att skyldigheten att följa uppbåd icke gälde alla vapenfrie medborgare, endast dem af allmogeklassen. Det var vissa klassers privilegiering, som under seklens lopp hade gifvit värnepligten denna skefva gestalt, i den svensk-finska liksom i andra stater.
Värnepligtssystemen, sådana de nu i de flesta stater ega bestånd*)Det må i förbigående erinras att allmän värnepligt gäller äfven i den nordamerikanska unionens stater, der hvarje vapenför man från 15 till 45 års ålder hör till milisen. Antalet medborgare, underkastade denna skyldighet, var 1879 omkring 3 400 000. Den verkligt organiserade milisens numerär utgjorde dock endast 145 000 man med 1 800 officerare., hvila således icke på någon ny rättsåsigt i fråga om statens anspråk på alla dess vapenföra medlemmars medverkan till landets försvar. Det nya i nutidens härväsende består i värnepligtens utsträckning till alla samhällsklasser, äfvensom i organisationen, hvilken åter i skilda länder gestaltat sig ganska olika. Ny måste frågan te sig hos oss äfven derför, att man förlorat vanan att betrakta armén såsom en nationel institution, försvarsväsendet såsom en angelägenhet, der den enskilde medborgarens intressen icke kunna undgå att stå i solidaritet med statens i dess helhet.
Det torde icke vara för mycket sagdt, att ingen annan fråga vid våra landtdagar varit föremål för en så omfattande, mångsidig och i allmänhet upphöjd debatt, som den hvilken i december 1877 föregick de afgörande omröstningarna i värnepligtsfrågan. Här var det uppenbart, om någonsin, att alla landets representanter, genomträngda af frågans vigt, sökt bilda sig en verklig öfvertygelse angående dess rätta lösning. Och i hågkomst förtjenar det faktum bevaras, att den partigruppering, som eljest vid landtdagen rådde, icke var bestämmande för meningsolikheterna i denna angelägenhet. Den starka majoritet i alla stånden, hvilken röstade för det af utskottet ombildade lagförslagets antagande, var sammansatt af män utaf alla partiskift|5|ningar; minoriteten likaså. I betraktande af denna frågas beskaffenhet, af det pligtens band, som denna lag lägger på landets söner, hade det i sanning varit beklagligt om den framgått såsom resultatet af en partistrid. Nu måste lagens motståndare erkänna att det var en af partiställningen oberoende öfvertygelse i saken, som fälde utslaget. Och loyalt har man öfverallt funnit sig deri.
Det dröjde inemot ett år från landtdagens afslutande, tilldess värnepligtslagen vunnit Kejsaren-Storfurstens sanktion, och under den 27 december 1878 blef promulgerad. Men dermed var det nya systemets införande ännu icke verkstäldt. Förberedande åtgärder af mångahanda slag erfordrades, innan något uppbåd af manskap kunde ske enligt den utfärdade lagen, hvars tillämpning var bestämd att vidtaga med år 1881.
Sådana åtgärder voro:
utarbetandet af instruktioner för de nya myndigheter, som skola verka i vår armé-organisation, och af andra detaljföreskrifter, hvilkas utfärdande enligt lagen (§§ 14, 25, 40, 90) skulle på regeringen ankomma;
uppgörandet af utgiftsstater för trupperna och myndigheterna;
åstadkommandet af tillräckligt antal väl inöfvadt underbefäl, äfvensom af signalister och fältskärer;
utarbetandet af reglementen för den militära tjenstgöringen;
kasernbyggnaders uppförande sedan tillfredsställande förslag till desamma erhållits;
anskaffande af beklädnads- och beväpnings- samt öfrig materiel för trupperna.
De flesta af dessa förberedande arbeten anförtroddes af senaten åt en för ändamålet utsedd organisationskomité, hvilken bestod af generallöjtnanten Oker-Blom såsom komiténs ordförande, generalmajorerna friherre Ramsay, Lindfors och Procopé, kammarherren friherre Boije, öfverstarne Mansner och Gahmberg, hofrådet Brummer, landssekreteraren Sohlman, professorn Donner, kaptenen Andelin och häradsdomaren Slotte. Komiténs sekreterare var vice häradshöfdingen jur. kand. Borenius.
|6|Om vi anföra de förordningar, hvilka efter värnepligtslagens emanerande af regeringen utfärdats i ändamål att bringa sagda lag till verkställighet, får läsaren en bild af de förberedande åtgärdernas betydelse och omfattning. Vi göra det enligt den tidsföljd, hvari förordningarna framträdt.
1879, den 7 augusti, K. Kungörelse angående inrättande af en temporär undervisningsanstalt, under benämning ”finska undervisnings skarpskyttekompaniett, för utbildande af kaderunderbefäl vid de värnepligtiga finska skarpskyttebataljonerna.
1879, den 26 november, K. Kungörelse angående samtliga läns i storfurstendömet Finland indelande i uppbådskretsar och uppbådsområden för värnepligtens genomförande.
1880, den 11 februari, K. Kungörelse angående inrättande af ett krigskommissariat för den finska militären.
1880, den 26 maj, K. Kungörelse angående ändring i den för Vasa län faststälda indelning i uppbådsområden.
1880, den 21 juli, K, instruktion för uppbåds- och länenämderna i Finland.
1880, den 12 augusti, K. Kungörelse angående provisorisk stat för uppbåds- och länenämderna i Finland.
1880, den 12 augusti, K. Kungörelse angående stater för de finska skarpskyttebataljonerna samt befälhafvarestyrelsen äfvensom generalguvernörens öfver Finland stab för finska militären.
1880, den 5 oktober, K. Kungörelse angående portofrihet för kyrkoherdarne vid brefvexling i värnepligtsärenden.
1880, den 27 oktober, K. Kungörelse angående tiden, från hvilken finska krigskommissariatet skall träda i verksamhet.
1880, den 9 november, K. Kungörelse, angående fribrefsrätt för finska krigskommissariatet samt portofrihet för uppbåds- och länenämderna i Finland.
1880, den 27 oktober, K. Kungörelse, angående de till hvarje uppbådsområde hörande kommuners indelning i lottningsområden.
1880, den 10 november, K. Kungörelse angående mätning och besigtning af värnepligtige.
1880, den 24 november, K. Kungörelse angående tabell öfver beklädnad, beväring, utredning och öfriga förnödenheter för de finska skarpskyttebataljonerna.
1880, den 31 december, K. reglemente för ekonomiförvaltningen vid de finska skarpskyttebataljonerna
1881, den 17 januari, K. förordning angående de befattningar, hvilkas innehafvare, ehuru hörande till reserven, frikallas från aktiv tjenstgöring.
1881, den 23 februari, K. Senatens bref till guvernören i Kuopio|7| län, angående ändring uti den genom nådiga kungörelsen den 27 oktober 1880 faststälda indelning af kommunerna i landet i lottningsområden.
Af denna förteckning framgår utan vidare utläggning att ej mindre organisationskomitén, som uppgjort förslag till flertalet af dessa författningar, än ock senaten, hos hvilken de slutligen granskats före promulgeringen, haft att under de tvenne senaste åren egna mycken tid och omsorg åt dessa angelägenheter.
Till dem hör ock, såsom redan antyddes, kasernbyggnader. Sådana äro under uppförande i Vasa, Uleåborg, Kuopio, S:t Michel och Viborg. I de tre öfriga stationsorterna Helsingfors, Åbo och Tavastehus eger finska staten kaserner, som genom någon ändring och tillbyggnad kunde blifva lämpliga för de nya bataljonerna. Men emedan dessa på senare tid varit till begagnande upplåtna åt ryska trupper, och frågan angående upphäfvande af kommunernas i landet inqvarteringsskyldighet i fredstid blifvit på visst sätt sammanbunden med frågan om sistnämda kaserners framtida disposition, har det icke ännu kunnat blifva afgjordt huruvida nya kaserner äfven på dessa tre orter böra byggas. Det gäller alltså att åt första uppbådet af manskap för Nylands, Åbo och Tavastehus bataljoner bereda provisionela qvartér. Med afseende såväl å kasernfrågan, som isynnerhet å ärendets allmänna vigt, emotses med spändt intresse det slutliga afgörandet af ständernas framställning derom, att all stående inqvartering under fredstid måtte upphöra, – en framställning, hvars bifallande senaten lärer hafva energiskt förordat.
Enligt värnepligtslagen är, såsom kändt, generalguvernören ”chef för finska armén”. Detta chefskap innebär dock egentligen ett öfverinseende jemte handläggning af de ärenden, som skola underställas H. M:ts afgörande, icke det dagliga handhafvandet af löpande angelägenheter, ej heller den regelbundna inspektionen. För dessa ändamål står i spetsen för trupperna en ”befälhafvare för finska militären”. Sedan denna vigtiga post blifvit besatt – baron Ramsay blef redan i slutet af 1879 dertill designerad – följde efterhand utnämningen af bataljonskommendörerne och stabsofficerarne. Dessa voro i början af innevarande år församlade i hufvudstaden för att genom gemensamma öfverläggningar utbilda samstämmiga åsigter och principer rö|8|rande sättet för handhafvandet af de unga truppernas ledning samt i öfrigt rådslå angående erforderliga mått och steg i militäriskt hänseende. – Af öfriga officerare vid bataljonerna är hittills endast en mindre del utnämd. – Krigskommissarierne hade jemte de juridiska och militära ledamöterne vid uppbådsnämderna blifvit utsedde mot hösten förlidet år.
Nyligen har en fråga, hvars utgång en tid bortåt var oviss, blifvit afgjord i öfverensstämmelse med ständernas önskan. Då krigsministern i kejsardömet genom värnepligtslagen erhållit enahanda egenskap för den finska militären, för så vidt det gäller rent militära eller s. k. kommandoärenden, framhöllo ständerna behöfligheten deraf, att en med finsk lag förtrogen embetsman blefve förordnad krigsministern till biträde, hvarjemte ett årsanslag af 40 000 mark dels för detta ändamål dels för krigsministerns tillbörliga honorerande anvisades. Numera har saken blifvit i enlighet dermed ordnad genom en k. förordning, som den 7 mars detta år emanerat, ”angående, bland annat, de finska militärärendenas föredragning hos krigsministern i kejsardömet”.
Åtskilligt återstår väl ännu, innan organisationen i alla dess delar är beredd att funktionera. Så t. ex. torde de militära tjenstereglementena för trupperna icke ännu vara faststälda; för reservens möten och öfningar torde väl närmare föreskrifter erfordras; veterligen har senaten icke ännu utfärdat den i § 90 af värnepligtslagen omnämda föreskrift rörande sådant förhör, som skall undergås af yngling, hvilken vill inträda såsom frivillig, men icke genomgått högre läroverk. – Men det mesta är dock gjordt.
Hvad organisationskostnaderna vidkommer, lära de icke kunna med bestämdhet angifvas, innan organisationen är slutförd. De bestridas förnämligast ur militiefondens besparade medel. Hvad ständerna vid senaste landtdag anslogo, såsom tillskott för såväl nyss nämda kostnader som ock för utgifterna under de första åren efter truppernas uppställning, har ännu icke behöft tagas i anspråk, hufvudsakligen af det skäl, att lagens verkställighet vidtagit ett år senare, än vid landtdagen förutsattes.
Naturligt är att statsbudgeten måste känbart ökas till följd|9| af truppernas uppställande. Den årliga kostnaden för de 9 bataljonerna jemte staber, kommissariat, nämder och reserv, lärer stiga till omkring 4 200 000 mark för året, hvilket, om gardesbataljonens förra stat härifrån afdrages, innebär en årlig ökning i statsutgifterna af 3 800 000 mark. En mindre del deraf kan bestridas ur de till militiefonden hörande ordinarie inkomstkällor; större delen kräfver anvisning af ständerna.
Till de beredningsåtgärder, försvarsväsendets ordnande påkallat, har derför äfven hört uppgörandet af särskilda skatteförslag. En af 12 personer sammansatt komité har haft detta arbete sig uppdraget. Dess utlåtanden och förslag aflemnades i slutet af sistlidet år. Enligt dessa förslag skulle landets skatte bördor icke särdeles känbart ökas, – den förnämsta skatteförhöjningen komme att drabba konsumenterna af öl och tobak. Komitén har antagit att de ordinarie statsinkomsterna skola förslå att bestrida en väsentlig del af sådana utgifter, för hvilka ännu vid senaste landtdag bevillningsmedel blefvo anvisade.
Ej utan allt samband med förberedelserna till värnepligtens genomförande är frågan om inrättandet af nya lyceer med finskt undervisningsspråk, – då man nemligen erinrar sig att enligt lagens § 32 de unge män, som genomgått sjuklassiga lyceer (eller andra motsvarande läroverk) icke behöfva tjena i aktiv trupp mer än 11 år, medan maximitiden är tre år. Visserligen äro ej många sådana fall antagliga, då sjuklassigt lyceum komme att genomgås enkom i ändamål att derigenom få den eventuelt åliggande aktivtjensten förkortad med ett halft år mer, än den förkortning deraf, som genomgången kurs i fyrklassigt lyceum medför. Det kan ock anmärkas att fyrklassig realskola är i förevarande afseende likstäld med sjuklassigt lyceum och att det finnes 6 sådana realskolor med finskt (5 med svenskt) undervisningsspråk. Men då strömningen i dessa tider går till lyceerna vida mer än till de reala läroverken, då ständerna anhöllo om flere finskspråkiga lyceers inrättande och eventuelt anvisade medel dertill, och då de finska fullständiga lyceernas fåtalighet i jemförelse med de svenskspråkigas i hvarje fall har åtminstone utseendet af att i afseende å lättnaderna i militärpligten lemna den finska befolkningen i ett förfördeladt läge,|10| hade regeringen enligt vår tanke handlat rigtigare om hon strax efter landtdagen upprättat de af ständerna föreslagna nya lyceerna, om ock den olägenhet var dermed förknippad, att deras läroplan måste modifieras, när de af ständernas uttalanden föranledda förändringar i läseordningarna komme att vidtagas. – Då genomgången kurs i högre folkskola berättigar till ett års förkortning i tjenstetiden, och då denna lindring kan komma ett hundrafaldt större antal värnepligtige till godo, än den ofvan berörda, är det att beklaga att kommunerna icke med större ifver än fallet varit, under de senare åren ökat folkskolornas antal.
Värnepligtens införande är dock icke verkstäldt dermed, att alla de för detta ändamål behöfliga myndigheter äro ordnade och beredda att funktionera, jemte det den materiela utrustningen är anskaffad. Ty stödande sig på folkelig grund, bygd på den medborgerliga pligtutöfningen, kan denna institution först då anses hafva vunnit verklighet, när man allmänt i landet blifvit van vid densamma, lärt sig betrakta det såsom en gifven och sjelffallen sak att hvarje ung man, som har nödig fysisk styrka, skall offra någon tid till att antingen vid reserven öfva sig i vapenyrket eller ock tjenstgöra vid aktiv trupp, der kärnan för landets försvarskraft utbildas. Om ock aktning och lydnad för lag höra till vårt folks af dess historia danade skaplynne, måste dock någon tid vara af nöden, innan nyss antydda vana och betraktelsesätt kunnat vinna allmänt insteg.
Mycket beror härvid af sättet, hvarpå befälet skall fullgöra sitt kall. Bland föräldrar torde, i flere fall måhända än bland ynglingarne sjelfve, den med kasernlif förenade tjensten vid aktiv trupp med en viss oro emotses, – oron deröfver att detta soldatlif möjligen skall verka skadligt i sedligt afseende. Sådana farhågor kunna endast då försvinna eller dämpas, när flere års erfarenhet ådagalagt att grund för desamma icke förefinnes. Och huruvida erfarenheten verkligen skall bära sådant lugnande vittnesbörd, detta ligger väsentligen i befälets hand. De aktiva bataljonerna äro skolor för krigstjenst, icke skolor för lifvet, det är sant. Men officerarnes uppgift är dock ej endast den, att|11| vara lärmästare i soldatyrket. Ty dessa skolor äro internat, och i alla dylika åligger det läraren att äfven vara moralisk ledare.
Uppgiften är svår. Lärjungarne äro ej barn, utan myndige unge män. Deras sjelfkänsla, deras medvetande om eget ansvar för sina handlingar får ej kränkas. Deras sedliga art är till en viss grad redan gifven såsom resultat af den uppfostran, de genom hemmet, skolan och lifvet emottagit. Och dock, hvem kan väl neka att i dessa unga år sinnet ännu är öppet för såväl goda som dåliga intryck, att det derför gäller att aflägsna eller neutralisera allt menligt inflytande och bereda insteg för sådana väckelser, som kunna hafva en förädlande inverkan på andan inom truppen.
Att officerarne fatta detta och att de, manade af finsk pligtkänsla och af medvetandet att landets blickar äro fästade på deras görande och låtande, icke skola underlåta att egna sina bemödanden äfven åt den nu berörda sidan af sin uppgift, det torde man kunna utan tvifvel påräkna. Dock behöfves mycken takt för att kunna hålla den gyllene medelvägen mellan ett pedantiskt och kittsligt öfvervakande och ingripande å ena sidan, och ett till liknöjdhet gränsande förtroende å den andra.
Men ej endast af befälet beror den anda, som i våra trupper skall blifva rådande. Den beror äfven af det sätt, hvarpå de bildade ynglingarne skola uppträda gentemot sina kamrater, som sakna den högre bildningens oskattbara företräden. Den gemensamma pligtutöfningen för dem tillsammans. Fäderneslandet har lika kraf på de bildade som de obildade, lagen ställer dem båda i samma led. Men hvad lagen icke kan hindra, är att sönerna från bildade hem söka utom tjensten hålla sig på distans från allmogens söner, roa sig eller sysselsätta sig i skilda, slutna kotterier, liknöjde för hvad deras tjenstekamrater från folkets djupa leder må förehafva.
Dock, om lagen ej kan hindra sådan ståndsseparatism, så skall denna vika för en ädel och sant demokratisk uppfattning af hvad den bildade ynglingens mission bör vara, när förhållandena ställa honom i daglig beröring med representanterne för de samhällsklasser, hvilka mödosamt arbeta för lifvets nödtorft och derför icke kunna samla sig kunskapens skatter, den högre bild|12|ningens förmåner, men bland hvilka dock finnes mottaglighet för fosterländska tankar och för en ideal åskådning af lifvet. Att taga vara på denna mottaglighet, att egna åtminstone en del af de lediga stunderna åt allmän kamratlig sammanvaro, der läsning, föredrag och samtal införa pluraliteten i den idéverld, som annars är för dem främmande, att sålunda vidga deras synkrets och väcka intresse för mensklighetens högre sträfvanden, se der hvad de bildade unge männen borde ålägga sig såsom regel under det korta år, de tillsammans med menige man bära soldatens rock.
Att i detta närmande till kamraterne undvika skadliga extremer, borde ej vara svårt. Grannlagenheten skall förbjuda de lärdare att såra de olärde genom skrytsamt och vigtigt pedagogiserande. Sund sjelfkänsla skall å andra sidan afhålla dem från att söka popularitet genom sådant fraterniserande, som går ut på att i samtal och förströelser ställa sig på de obildades nivå. Och att allt hvad agitation heter, bör vara från detta kamratlif bannlyst, förstås af sig sjelft; partisöndring, partistrider få icke förekomma inom finsk trupp.
Knappast behöfver det väl särskildt erinras att sådana individer, som motsvara begreppen enfant gâté
fra. bortsämt barn, petit maîtrefra. dandy, jeunesse doréefra. gyllene ungdom, unga från rika förfhållanden, och af hvilka lyckligtvis ej många exemplar torde i vårt land förefinnas, icke kunna få något som helst inflytande i kamratkretsen. Men väl kunna de under tjenstetiden sjelfve undergå en nyttig omstöpning.
Om de högre bildade fatta sin ställning i kamratlifvet såsom vi ofvan sökt antyda, jemte det de betrakta det såsom en hederssak att i sitt uppförande städse vara värdiga föredömen, – då skall värnepligtsinstitutionen, långt ifrån att i sådant hänseende verka skadligt, varda ett gagneligt skede i daningen till allvarlige pligttrogne medborgare.
I den skrifvelse, med hvilken ständerna insände sitt beslut i värnepligtsfrågan, yttrades bland annat: ”Då lagstiftaren, i stöd af sin magt att föreskrifva medborgarne hvilka skyldigheter de skola fullgöra mot staten, påbjuder allmän värnepligt, så ligger rättsgrunden för denna åtgärd endast i nödvändigheten för hvarje nation att värna sin tillvaro, sina vitala intressen,|13| sin lagliga regering, sitt fortbestånd såsom stat. När anledningen till och ändamålet med denna institution fattas på sådant sätt, bör det äfven af den enskilde medborgaren inses och erkännas att de uppoffringar af tid och arbete, lif och blod, som genom värnepligten kunna åhvälfvas honom, äro betingade af och utgöra en motsvarighet till hans statsborgerliga rättigheter”.
Vi tillägga härtill blott: ju mera de värnepligtige behjerta att den uppoffring, som af dem fordras, har den ideela betydelsen att vara ett offer på fäderneslandets altare, desto lättare skall det blifva för dem att fullgöra lagens bud.
L. Mechelin.
Noter
*)Det må i förbigående erinras att allmän värnepligt gäller äfven i den nordamerikanska unionens stater, der hvarje vapenför man från 15 till 45 års ålder hör till milisen. Antalet medborgare, underkastade denna skyldighet, var 1879 omkring 3 400 000. Den verkligt organiserade milisens numerär utgjorde dock endast 145 000 man med 1 800 officerare.
Asevelvollisuuden toimeenpano
Otsikossa mainitun, yhteiskunnallisiin oloihin mitä syvällisimmin vaikuttavan laitoksen käyttöönotto lienee näinä kutsuntatoimistojen ensimmäisten virkatoimitusten täytäntöönpanon ja ensimmäisen nuorten miesten vuosiluokan asevelvollisuuttaan suorittamaan ilmoittautumisen aikoina varmuudella ollut, kuten viimeisimmässä säätykokouksessakin, maamme kaikissa osissa jälleen pohdinnan paikka.
Moni uusi laki yhdistyy vallitsevan oikeusjärjestyksen muodostamaan ketjuun lähes huomaamatta ja korvaa siinä epäkelvoksi havaitun lenkin paremmalla, joka otetaan kyseisen lain koskemien tapausten ilmetessä käyttöön. Suuressa osassa lakiuudistuksia on kyse vastaavanlaisesta, hiljattain etenevästä uusiutumisesta, joka asioita monipuolisesti tarkastelemalla ja huolella toteutettuna ylläpitää valtioruumiin terveyttä. Niiden maiden, kuten omamme, joille onnetar on suonut arvossaan korvaamattomat, pääosin hyvälle ja tervehenkiselle pohjalle rakentuvat yhteiskunnalliset laitokset, on niin ikään yleisellä tasolla kyettävä lakeja säätäessään pidättäytymään sellaisesta tyystin uudenlaiseen pikaisesti ja äkkinäisesti siirtymisestä, joka lähestulkoon aina häiritsee yhteiskuntaelämän kulkua ja johtaa poikkeamaan tasaisen kehityksen tieltä.
Näin toimittakoon siis yleisellä tasolla, joskin perusteltuja poikkeuksiakin on. Mehän olemme Suomessa kokeneet sen poikkeuksellisen asiaintilan, jossa kaikki todellinen lainsäädäntö oli reilut puoli vuosisataa horrokseen vaipuneena. Kun horroksesta vuonna 1863 herättiin, osoittautui uudistus- ja muokkaustyön tavanomaisesta vauhdittaminen ja jyrkentäminen tarpeelliseksi. Asteittaisen kehittämisen periaatteen ylipäinen noudattaminen oli niin ikään mahdollista, kiitos perimämme oikeudellisen järjestelmän soveltuvuuden. Jos jollakin saralla olivat asiat kuitenkin kaikin puolin retuperällä, vailla mitään kestävyyden edellytyksiä, niin maan puolustusjärjestelyiden osalta. Jos jokin yhteiskuntalaitoksemme osista oli kirjaimellisesti lakkautustilassa, niin armeija. Sotilasbudjettiimme sisältyi vuosi toisensa perään määrärahoja seuraaville kohteille: vuonna 1810 lakkautetulle Suomen armeijalle, vuonna 1830 lakkautetulle Suomen armeijalle, vuonna 1861 lakkautetulle Suomen armeijalle ja vuonna 1868 lakkautetulle Suomen armeijalle. Kaartinpataljoona ja meriekipaasin kaaderi – siinä olivat puolustusvoimamme kokonaisuudessaan, kaikki todellisuudessa olemassa olleet suomalaisjoukot.
Keisarin esittäessä säädyille yleisen asevelvollisuuden käyttöönottoa ei näin ollen ollut tarjolla valintaa joko olemassa olleen sotalaitoksen uudistamisen tai kokonaan uuteen sotilasjärjestelmään siirtymisen välillä. Esitykseen ei ollut mahdollista vastata pitävämme toistaiseksi ruotujoukoistamme mieluummin kiinni ja parantavamme niitä, sillä niitä ei ollut olemassakaan. Kyse oli joka tapauksessa kokonaan uuden armeijan luomisesta, vaikka vanhassa ruotujakolaitoksessa olisikin haluttu pitäytyä. Tästä laitoksesta olivat nimittäin kasassa ainoastaan sille valtion tulo- ja menoarviossa korvamerkityt määrärahat ja nekin vain vaillinaisina, sillä niistä puuttuivat sotilastorpat eivätkä upseeriston virkatalot olleet enää käytettävissä. Kummatkin olivat ruotujakolaitoksen elimellisiä osia. Perinne oli katkennut ja tutut polut umpeen kasvaneita, eikä sotilaskysymyksen ratkaisussa ollut näin ollen mahdollisuutta pitäytyä yksinomaan asteittaisen kehittämisen tiellä. Pitkäaikainen heitteillejättö edellytti voimallisia parannuskeinoja.
Itse toimenpiteiden tarpeellisuudesta sekä siitä, että Suomen valtion arvokkuus ja turvallisuus edellyttivät kansallisen puolustuksen pystyttämistä, vallitsi yleinen yhteisymmärrys. Asian käsittelyn yhteydessä nousi kuitenkin esille jyrkkiä mielipide-eroja koskien tavoitteiden saavuttamista varten käyttöön otettavan järjestelmän luonnetta. Käydyssä keskustelussa nousivat lopulta päävaihtoehdoiksi asevelvollisuuden täysimittainen soveltaminen sekä asevelvollisen miliisin ja värvättyjen vakinaisjoukkojen yhdistelmä.
Hyvin harvassa olivat hallituksen esityksen hyväksymistä muuttumattomana kannattaneet äänet. Vaikka hallituksen esittämä järjestelmä olikin valtion- ja kansantaloudellisessa mielessä maalle lievempi taakka kuin säätyvaliokunnan kannattama, rasitti sitä kuitenkin vakava oikeudellinen valuvika: asevelvollisuus olisi sen mukaan ollut asevelvollisten enemmistön kohdalla rauhanaikana silkka muodollisuus ja mikäli nämä miehet olisi sodan syttyessä kutsuttu rintamalle, olisivat he lähteneet tyystin valmistautumattomina. Niin lähtökohtaisesti ehdottomasti noudatettavan oikeudellisen tasavertaisuuden jalon periaatteen vaatimukset kuin näkemys siitä, ettei valtion tullut ulottaa asevelvollisuutta kansalaiselle antamatta hänelle sotilaskoulutusta tekivät hallituksen esityksen perusteellisesta muuttamisesta välttämätöntä. Säätyvaliokunnan esitykseen tekemät muutokset merkitsivät ennen kaikkea sitä, että velvollisuus aseharjoituksiin ja sotilaspalvelukseen osallistumiseen ulotettiin koskemaan kaikkia asekelpoisia. Palvelusajat vaihtelivat kuitenkin rauhanaikana väistämättömän vakinaisiin joukkoihin ja reserviin jakautumisen vuoksi. Tästä aiheutuneen armeijakustannusten nousun katsottiin olleen painoarvoltaan edellä mainittuja tekijöitä vähäisempi.
Asevelvollisuus on perusajatuksensa, eli kaikkiin asekelpoihin miespuolisiin kansalaisiin säätyyn tai ammattiin katsomatta kohdistuvan isänmaan puolustukseen osallistumisen velvollisuuden kautta yksi niistä laitoksista, jotka toteuttavat periaatetta kaikkien yhdenvertaisuudesta lain edessä. Tämä selittää moisella tavalla järjestetyn armeijalaitoksen saaman kansanomaisen luonteen ohella, miksi asevelvollisuuden käyttöönotto on nykyaikaisissa valtioissa kulkenut yksinvaltaisuudesta perustuslailliseen valtiomuotoon ja luokkakohtaisista etuoikeuksista kansalaisten väliseen tasavertaisuuteen kulkevan kehityksen kanssa käsi kädessä. Yleinen asevelvollisuus ei kuitenkaan ole keksintönä mitenkään uusi. Se on päinvastoin ollut olemassa niin kauan, kun jollakin kansalla on ollut tarvetta puolustaa itseään muita vastaan. Niinäkin aikoina, jolloin sodat pääasiassa sodittiin ruhtinaiden värväämillä palkka-armeijoilla, tunnustettiin lähtökohdaksi joko nimenomaisen lainmääräyksen kautta tai tarpeen niin vaatiessa se, että isänmaan ollessa vaarassa järjestettäisiin yleiskutsunnat. ”Kukaan ei kuitenkaan tarpeen hätätilanteessa tai sodanaikana vaatiessa ole vapautettu valtakunnan puolustuksesta” ja ”mikäli korkeammat tarkoitusperät vaatisivat yhden miehen värväämistä joka talosta, on kaikkien oltava siihen valmiita”. Näin kuuluivat meillä vielä asevelvollisuuskysymyksen käsittelyn aikanakin ne lainmääräykset, joiden perusteella hallitsijalle kuului siitäkin huolimatta, että väen pakko-otot olivat ruotujakolaitoksen myötä periaatteessa lopetettu, tarvittaessa oikeus määrätä yleiskutsunnat toimitettaviksi. Ilmaisujen ”mies joka talosta” ja ”kukaan ei ole vapautettu” luulisi merkinneen nimenomaan kaikkia koskevia kutsuntoja. Näin ei kuitenkaan ollut, sillä edellä mainittujen lainmääräyksien tarkasteleminen yhdessä muiden vastaavien säännösten kanssa paljastaa, ettei velvollisuus kutsuntoihin osallistumisesta koskenut kaikkia aseettomia kansalaisia, vaan yksinomaan rahvasta. Tiettyjen yhteiskuntaluokkien etuoikeuttaminen oli vuosisatojen saatossa niin Ruotsi-Suomessa kuin muissakin valtioissa muovannut asevelvollisuuden tähän vinoutuneeseen muotoon.
Useimmissa valtioissa nyt käytössä olevat asevelvollisuusjärjestelmät1Tässä kohtaa lienee paikallaan muistuttaa asevelvollisuuden olevan voimassa myös Pohjois-Amerikan unionin osavaltioissa, joissa jokainen asekelpoinen 15–45-vuotias mies kuuluu miliisiin. Tämä velvollisuus koski vuonna 1879 arviolta kaikkiaan 3 400 000 kansalaista, joskin varsinaisesti järjestäytyneiden miliisien miesvahvuus oli vain 145 000 miestä, mukaan lukien 1 800 upseeria. eivät näin ollen perustu millekään uudenlaiselle oikeudelliselle näkemykselle valtion oikeudesta edellyttää kaikilta asekelpoisilta kansalaisiltaan osallistumista maan puolustamiseen. Uutta nykyajan armeijalaitoksissa on se, että asevelvollisuus ulotetaan kaikkiin yhteiskuntaluokkiin, sekä niiden sisäiset rakenteet, jotka vaihtelevat melkoisesti maasta toiseen. Asevelvollisuuskysymys herättää maassamme pakostakin porua myös siksi, ettemme ole aikoihin tottuneet pitämään armeijaa koko kansan laitoksena ja maanpuolustusta asiana, jossa yksittäisen kansalaisen etunäkökohtien on välttämättä täsmättävä koko valtion vastaavien kanssa.
Tuskin on liioiteltua väittää, ettei yhdestäkään toisesta asiasta olla valtiopäivillämme käyty kattavampaa, monipuolisempaa ja ylipäänsä korkeatasoisempaa keskustelua kuin joulukuussa 1877 ennen asevelvollisuuskysymyksen ratkaisevia äänestyksiä. Tällöin, jos koskaan, oli ilmeistä, että kaikki valtiopäivämiehet olivat asian painavuuden vakavoittamina pyrkineet muodostamaan aidon näkemyksen sen oikeanlaisesta ratkaisusta. Niin ikään on syytä pitää mielessä se tosiseikka, ettei valtiopäivillä muutoin vallinnut puoluejako ollut tässä asiassa mielipide-erojen kannalta määräävä tekijä. Valiokunnan muokkaaman lakiesityksen hyväksymisen puolesta äänestänyt vahva enemmistö koostui kaikissa säädyissä kaikkien puoluevivahteiden miehistä ja sama päti vähemmistöön. Ottaen huomioon tämän kyseisen asian luonteen ja sen velvollisuuden siteen, joka kyseisen lain myötä maan poikia yhdistää, olisi todellakin ollut valitettavaa, mikäli ne olisivat näyttäytyneet puolueriitelyn tuotoksina. Lain vastustajien on nyt tunnustettava asian ratkenneen puoluekannasta riippumattomalla harkinnalla ja näin onkin kaikilla suunnilla uskollisesti tehty.
Valtiopäivien päättymisen jälkeen kului lähes vuosi ennen kuin asevelvollisuuslaki sai keisarisuuriruhtinaan hyväksynnän ja saatettiin joulukuun 27. päivänä vuonna 1878 voimaan. Uuden järjestelmän käyttöönotto ei kuitenkaan sen myötä ollut vielä loppuun suoritettu. Ennen laaditun, vuoden 1881 myötä sovellettavaksi päätetyn lain mukaisten miehistön kutsuntojen järjestämistä oli tehtävä monenlaisia valmistelevia toimenpiteitä.
Moisia toimenpiteitä olivat:
armeijajärjestelmässämme vaikuttavien uusien viranomaisten ohjeiden sekä muiden yksityiskohtaisten ohjesääntöjen laadinta, joka kuului lain mukaan (§§ 14, 25, 40, 90) hallitukselle;
joukkojen ja viranomaisten menosääntöjen laadinta;
riittävän suuruisen ja hyvin koulutetun alipäällystön sekä riittävän monien ja hyvin koulutettujen viestimiesten ja välskärien aikaansaaminen;
asepalveluksen ohjesäännön laadinta;
kasarmirakennusten pystyttäminen siihen liittyvien tyydyttävien esitysten valmistuttua;
vaatetuksen, aseistuksen ynnä muiden varusteiden hankinta joukoille;
Senaatti uskoi suurimman osan näistä valmistelevista töistä niitä varten asetetulle järjestelykomitealle, joka koostui kenraaliluutnantti Oker-Blomista (komitean puheenjohtaja), kenraalimajureista vapaaherra Ramsay, Lindfors ja Procopé, kamariherra vapaaherra Boijesta, eversteistä Mansner ja Gahmberg, hovineuvos Brummerista, lääninsihteeri Sohlmanista, professori Donnerista, kapteeni Andelinista sekä kihlakunnantuomari Slottesta. Komitean sihteerinä toimi varakihlakunnantuomari, oikeustieteen kandidaatti Borenius.
Mikäli luettelemme kaikki ne asetukset, jotka hallitus on asevelvollisuuslain antamisen jälkeen kyseisen lain toimeenpanemiseksi laatinut, saa lukija sen kautta kuvan näiden valmistelevien toimenpiteiden merkityksestä ja laajuudesta. Luettelemme asetukset alla niiden antamisjärjestyksessä.
Elokuun 7. päivänä vuonna 1879 annettiin keisarillinen julistus koskien väliaikaisen opetuslaitoksen nimeltä ”suomalainen opetustarkk’ampujakomppania” perustamista kouluttamaan suomalaisten tarkk’ampujapataljoonien kanta-alipäällystöä.
Marraskuun 26. päivänä vuonna 1879 annettiin keisarillinen julistus koskien kaikkien Suomen suuriruhtinaskunnan läänien jakamista kutsuntapiireihin ja kutsunta-alueisiin asevelvollisuuden täytäntöönpanemista varten.
Helmikuun 11. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen julistus koskien sotakomissariaatin eli sotavarusviraston perustamista Suomen armeijalle.
Toukokuun 26. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen julistus koskien Vaasan lääniin vahvistettuun kutsunta-aluejakoon tehtyä muutosta.
Heinäkuun 21. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarilliset ohjesäännöt Suomen kutsunta- ja läänintoimistoille.
Elokuun 12. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen julistus koskien Suomen kutsunta- ja läänintoimistojen väliaikaista menosääntöä.
Elokuun 12. päivänä vuonna 1880 annettiin niin ikään keisarillinen julistus koskien suomalaisten tarkk’ampujapataljoonien sekä päällikköhallituksen ja Suomen kenraalikuvernöörin Suomen armeijan esikunnan menosäännöistä.
Lokakuun 5. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen julistus kirkkoherroille asevelvollisuusasioihin liittyvästä kirjeenvaihdosta myönnettävästä vapaakirjeoikeudesta.
Lokakuun 27. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen julistus koskien Suomen sotakomissariaatin toiminnan alkamisen ajankohtaa.
Marraskuun 9. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen julistus koskien Suomen sotakomissariaatille sekä kutsunta- ja läänintoimistoille myönnettäviä vapaakirjeoikeuksia.
Lokakuun 27. päivänä vuonna 1880 annettiin niin ikään keisarillinen julistus koskien kaikkiin kutsunta-alueisiin kuuluvien kuntien jakamisesta arvonta-alueisiin.
Marraskuun 10. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen julistus koskien asevelvollisten mittaamista ja tarkastamista.
Marraskuun 24. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen julistus koskien suomalaisten tarkk’ampujapataljoonien vaatetus-, aseistus-, varuste- sekä muita tarvikkeita koskevia taulukoita.
Joulukuun 31. päivänä vuonna 1880 annettiin keisarillinen ohjesääntö suomalaisten tarkk’ampujapataljoonien taloushallinnosta.
Tammikuun 17. päivänä vuonna 1881 annettiin keisarillinen asetus koskien virkoja, joiden haltijat, vaikkakin reserviin kuuluvina, vapautetaan aktiivipalveluksesta.
Helmikuun 23. päivänä vuonna 1881 lähetti keisarillinen senaatti Kuopion läänin kuvernöörille kirjeen koskien vuoden 1880 lokakuun 27. päivän armollisen julistuksen kautta päätettyyn läänin kuntien arvonta-aluejakoon tehtävää muutosta.
Tästä luettelosta käy enemmittä selittelyittä ilmi, että kyseiset asiat ovat viimeisten kahden vuoden aikana vaatineet paljon ajankäyttöä ja huolenpitoa eivät vain järjestelykomitealta, joka on laatinut esitykset suurimmasta osasta edellä lueteltuja säädöksiä, vaan myös senaatilta, jossa ne on ennen julkaisemista lopullisesti tarkastettu.
Kuten jo aikaisemmin mainittiin, lukeutuivat näihin asioihin niin ikään kasarmirakennukset, joita rakennetaan parhaillaan Vaasaan, Ouluun, Kuopioon, Mikkeliin ja Viipuriin. Suomen valtio omistaa kolmella muulla asemapaikkakunnalla Helsingissä, Turussa ja Hämeenlinnassa valmiiksi kasarmeja, jotka saatettaisiin jonkinlaisilla muutostöillä ja lisärakennuksilla saada uusille pataljoonille sopiviksi. Koska nämä viimeksi mainitut kasarmit ovat kuitenkin viime aikoina olleet venäläisjoukkojen käyttöön luovutettuina ja koska kysymys niiden tulevasta käytöstä on tietyllä tapaa nivoutunut maan kuntien rauhanajan majoitusvelvollisuudesta luopumisen kysymyksen kanssa yhteen, ei uusien kasarmien rakentamisen tarpeesta myös näillä kolmella paikkakunnalla ole vielä varmuutta. Miehistön ensimmäiselle kutsuntaerälle on Uudenmaan, Turun ja Hämeenlinnan pataljoonien osalta siis järjestettävä väliaikaismajoitus. Lopullista päätöstä rauhanajan pysyvän majoituksen lakkauttamista koskevasta säätyjen esityksestä – jonka hyväksymistä senaatti kuuluu innokkaasti suositelleen – odotetaan niin kasarmikysymyksen kuin erityisesti asian yleisen painoarvon vuoksi jännityksen vallassa.
Kenraalikuvernööri on, kuten tiedetään, asevelvollisuuslain mukaisesti ”Suomen armeijan päällikkö”. Tämä päällikkyys merkitsee kuitenkin todellisuudessa Hänen Majesteettinsa päätettäviksi alistettavien asioiden valvomista ja käsittelemistä, eikä päivittäistä juoksevien asioiden hoitamista, saatikka säännöllisesti suoritettavaa joukkojen tarkastusta. Näitä tarkoituksia varten johtaa joukkoja ”Suomen sotaväen päällikkö”. Tämän tärkeän viran täyttämisen jälkeen – vapaaherra Ramsay nimitettiin tehtävään jo vuoden 1879 lopussa – seurasi ajan myötä pataljoonakomentajien ja esikuntaupseerien nimittäminen. Nämä henkilöt kokoontuivat kuluvan vuoden alussa pääkaupunkiin muodostaakseen yhteiskeskustelujen kautta yhteneväisiä näkemyksiä ja toimintaperiaatteita koskien tuoreiden joukkojen johtamista sekä yleisesti keskustelemaan sotaväen saralla tarvittavista toimenpiteistä. Pataljoonien muista upseereista on saatu tähän mennessä nimitettyä ainoastaan pieni osa. Sotakomissaarit sekä kutsuntatoimistojen lainoppineet ja sotilasjäsenet puolestaan oli nimitetty edellisvuoden syksyyn mennessä.
Muuan asia, jonka lopputulos oli vielä jokin aika sitten epävarmaa, on vastikään ratkennut säätyjen toiveiden mukaisesti. Kun keisarikunnan sotaministerin toimiala oli asevelvollisuuslain kautta ulottunut koskemaan myös Suomen armeijaa sikäli, kun kyse on puhtaasti sotilaallisista järjestyksenpitoasioista tai nk. komendanttiasioista, olivat säädyt painottaneet tarvetta nimittää ministerille Suomen lakien noudattamisen valvonnasta vastaava virkamies avustajaksi ja myöntäneet osin tätä tarkoitusta varten ja osin ministerille asianmukaiseksi korvaukseksi 40 000 markan vuotuisen määrärahan. Asia on nyttemmin kuluvan vuoden maaliskuun 7. päivänä annetun, ”muun muassa Suomen sotilasasioiden keisarikunnan sotaministerille esittelyä koskevan” keisarillisen asetuksen kautta järjestynyt säätyjen esittämällä tavalla.
Paljon vaaditaan vielä, ennen kuin järjestelmä on kaikkine osineen toimintavalmiudessa. Esim. joukkojen asepalvelua koskevista ohjesäännöistä ei liene vielä tehty lopullista päätöstä; reservin kokoontumisista ja harjoitteluista lienee niin ikään tarpeen laatia tarkempia säännöksiä; senaatti ei tiettävästi ole myöskään vielä laatinut asevelvollisuuslain § 90 mainittua säännöstä koskien oppikoulua käymättömälle vapaaehtoista asepalvelua suorittamaan ilmoittautuvalle nuorukaiselle järjestettävää kuulustelua. Suurin osa työsarasta on kuitenkin saatu jo tehtyä.
Mitä järjestelykustannuksiin tulee, ei niistä liene ennen järjestelyiden loppuun saattamista täyttä varmuutta. Ne on tarkoitus kattaa ennen muuta sotilasrahaston säästyneistä varoista. Säätyjen viime valtiopäivillä niin edellä mainittujen kustannusten, kuin joukkojen pystyttämisen jälkeisten ensimmäisten vuosien menojen kattamiseen myöntämälle lisärahoitukselle ei ole vielä ollut tarvetta ennen kaikkea siitä syystä, että lakia on alettu panna täytäntöön vuotta myöhemmin kuin valtiopäivillä oletettiin.
Valtion tulo- ja menoarviota on joukkojen pystyttämisen vuoksi luonnollisesti kasvatettava tuntuvasti. Yhdeksän pataljoonan sekä esikuntien, komissariaatin, toimistojen ja reservin vuotuiset kustannukset ovat tiettävästi nousemassa noin 4 200 000 markkaan, mikä merkitsee – mikäli kaartinpataljoonan entinen menosääntö vähennetään kokonaissummasta pois – valtion menojen vuotuista kasvamista 3 800 000 markalla. Vähemmistö näistä kuluista on katettavissa sotilasrahastoon kuuluvista vakinaisista tulolähteistä; enemmistö edellyttää säädyiltä lisärahoituksen myöntämistä.
Puolustuslaitoksen järjestämisen edellyttämiin valmisteleviin toimenpiteisiin on tästä syystä kuulunut niin ikään erityisistä veroesityksistä sopiminen. Näitä on työstetty kahdestatoista henkilöstä koostuvassa komiteassa, jonka lausunnot ja esitykset jätettiin viime vuoden lopulla. Maan verotaakka ei näiden esitysten mukaan olisi kasvamassa erityisen tuntuvasti, sillä pääasiallinen veronkorotus iskisi oluen ja tupakan kuluttajiin. Komitea on olettanut valtion vakinaisten tulonlähteiden riittävän uusien verojen myötä kattamaan olennaisimman osan sellaisista sotilasmenoista, joiden osalta jouduttiin vielä viime valtiopäivillä turvautumaan väliaikaisiin suostuntaveroihin.
Asevelvollisuuden toteuttamisvalmisteluihin liittyy jokseenkin kysymys uusien suomenkielistä opetusta tarjoavien lyseoiden perustamisesta, kun nimittäin palauttamme mieliimme, ettei seitsenluokkaisen lyseon (tai muun vastaavan oppilaitoksen) läpikäyneiden nuorten miesten tarvitse lain § 32 mukaan palvella vakinaisissa joukoissa puoltatoista vuotta pidempään, siinä missä enimmäispalvelusaika on kolme vuotta. Kovin monen tuskin voidaan odottaa käyvän seitsenluokkaisen lyseon vain ja ainoastaan saadakseen sitä kautta mahdollisesti edessä olevan vakinaisissa joukoissa palvelemisen ajan lyhennettyä puoli vuotta lyhyemmäksi kuin mitä neliluokkaisen lyseon läpikäyminen antaisi myötä. Tässä yhteydessä voidaan niin ikään huomauttaa neliluokkaisen reaalikoulun olevan tässä kyseisessä mielessä seitsenluokkaiseen lyseoon nähden rinnasteinen ja että moisia kouluja on olemassa kuusi suomenkielisellä (viisi ruotsinkielisellä) opetuksella. Kun virta näinä aikoina kuitenkin vie huomattavasti vahvemmin lyseoiden kuin reaalisten oppilaitosten suuntaan, säädyt anovat useampien suomenkielisten lyseoiden perustamista sekä ennakoiden osoittavat sitä varten varoja ja suomenkielisten täysimittaisten lyseoiden vähälukuisuus ruotsinkielisiin verrattuna joka tapauksessa vähintäänkin näyttäytyy asepalveluksen suorittamiseen saatavien helpotusten osalta suomenkielisen väestön jäämisenä epäedulliseen asemaan, olisi hallituksen meidän mielestämme tullut perustaa säätyjen esittämät uudet lyseot heti valtiopäivien jälkeen – siitäkin huolimatta, että moiseen toimenpiteeseen olisi liittynyt niiden opetussuunnitelman muokkaamisen vaiva säätyjen lausunnoista aiheutuvien lukujärjestysmuutosten toteuttamiseksi. Kun ylemmän kansakoulun käyminenkin oikeuttaa vuoden mittaiseen palvelusajan lyhennykseen ja kun tämän kyseisen helpotuksen olisi mahdollista hyödyttää satakertaisesti suurempaa asevelvollisten määrää kuin edellä sivutun lyseoiden määrän lisäämisen, on valiteltava, etteivät kunnat ole osoitettua suuremmalla innokkuudella lisänneet kansakoulujen määrää viime vuosina.
Asevelvollisuuden toimeenpanoksi ei kuitenkaan riitä, että kaikki siihen tarvittavat viranomaistahot ovat järjestäytyneet ja toimintavalmiudessa ja että varusteet ovat hankittuja. Tämän kansan tukeen nojautuvan ja kansalaisvelvollisuuden suorittamiseen perustuvan laitoksen voidaan katsoa astuneen voimaan vasta sitten, kun siihen on maassa yleisesti totuttu ja kun on opittu pitämään itsestäänselvyytenä, että jokaisen ruumiiltaan riittävän vahvan nuoren miehen on uhrattava jonkin verran aikaansa joko reservissä aseenkäyttöä harjoittelemalla tai palvelemalla vakinaisissa joukoissa, jotka muodostavat maan puolustusvoimain ytimen. Vaikka historia onkin muovannut kunnioituksen ja kuuliaisuuden lakia kohtaan osaksi kansanluonnettamme, vienee pakostikin jonkin aikaa, ennen kuin edellä mainittu tottuneisuus ja suhtautumistapa ovat nousseet yleisesti vallitseviksi.
Paljon riippuu tässä yhteydessä siitä, millä tavalla päällystö suorittaa tehtävänsä. Vakinaisissa joukoissa palvelemiseen liittyvä kasarmielämä herättänee vanhempien keskuudessa tiettyä huolta, usein kenties jopa enemmän kuin itse nuorukaisten parissa. Sotilaana elämisellä pelätään olevan mahdollisia siveellisiä haittavaikutuksia. Moiset pelot saattavat kaikota tai laantua vasta silloin, kun useampien vuosien kokemus on osoittanut ne perusteettomiksi. Kokemuksen rauhoittavan vaikutuksen toteutuminen taas on oleellisilta osin päällystön käsissä. On totta, että vakinaisissa pataljoonissa opetetaan sota- eikä yleisiä elämäntaitoja. Upseerien tehtävä ei kuitenkaan rajoitu yksinomaan sotataidon oppimestareina toimimiseen, sillä pataljoonat ovat sisäoppilaitoksia, jollaisissa opettajan vastuulla on aina toimia myös siveellisenä johtajana.
Tehtävä on vaikea, sillä oppilaat eivät ole lapsia, vaan täysi-ikäisiä nuoria miehiä. Heidän itsetuntoaan ja vastuuntuntoisuuttaan omista teoistaan ei saa loukata. Heidän siveellinen laatunsa on jo tietyssä määrin kodin, koulun ja elämän kautta saadun kasvatuksen tuloksena ennalta määräytynyt. Kukaan on tuskin toisaalta kiistämässä, että mieli on kyseisinä nuoruusvuosina yhä altis niin hyville kuin huonoille vaikutteille ja että kaikki haitalliset vaikutukset on tästä syystä pidettävä loitolla tai mitätöitävä sekä luotava edellytyksiä joukkojen sisäisen hengen jalostumisen mahdollistaville oivalluksille.
Upseereiden voitaneen perisuomalaisen velvollisuudentunnon innoittamina ja maan katseiden heidän tekemisiinsä ja tekemättä jättämisiinsä kiinnittymisestä tietoisina epäilemättä luottaa tämän käsittävän ja olevan kaihtamatta nähdä vaivaa myös edellä mainittuun puoleen tehtävästään. Kultaisella keskitiellä pitäytymisessä yhtäältä pikkutarkan ja herkkähipiäisen kyttäämisen ja sekaantumisen ja toisaalta välinpitämättömyyttä lähenevän luottamuksen osoittamisen välillä tarvitaan kuitenkin suurta tahdikkuutta.
Joukoissamme vastaisuudessa vallitseva henki ei kuitenkaan riipu yksinomaan päällystöstä. Väliä on niin ikään sillä, millä tavalla koulutetut nuorukaiset suhtautuvat niihin tovereihinsa, joilta korkeamman koulutuksen antamat mittaamattoman arvokkaat edut puuttuvat. Yhteinen velvollisuuden suorittaminen tuo heidät yhteen. Isänmaa vaatii samaa niin koulutetuilta kuin kouluttamattomilta ja laki asettaa kummatkin ryhmät samaan asemaan. Laki ei kuitenkaan kykene ehkäisemään sitä, että sivistyneistön pojat palvelun ulkopuolella pyrkivät pitämään rahvaan poikiin etäisyyttä huvittelemalla ja puuhastelemalla omissa, sisäänpäin lämpiävissä piireissään kansan syvistä riveistä tulevien palvelustovereidensa edesottamuksista piittaamatta.
Vaikkei laki kykenekään moista säätyeristäytymistä ehkäisemään, joutuu tämä suuntaus silti väistymään jalon ja aidon kansanvaltaisen, koulutetun nuorukaisen tehtävää koskevan käsityksen tieltä olosuhteiden asettaessa hänet päivittäiseen kosketukseen välttämättömien elinehtojensa edestä raatavien ja näin ollen tietämyksen aarteita ja korkeamman koulutuksen etuja keräämään kykenemättömien, mutta yhtä kaikki alttiutta isänmaallisille aatteille ja ylevämmälle elämänkatsomukselle ilmentävien yhteiskuntaluokkien edustajien kanssa. Tämän alttiuden huomioiminen ja edes osan vapaa-ajasta omistaminen yleiselle toverilliselle yhdessäololle, jossa lukemalla, esitelmöimällä ja keskustelemalla tutustutetaan kansakunnan enemmistön edustajat heille muutoin vieraaseen aatteiden maailmaan ja siten laajennetaan heidän näköpiiriään sekä herätetään kiinnostusta ihmiskunnan korkeampia pyrkimyksiä kohtaan – kas tuossa se, mille koulutettujen nuorten miesten tulisi pääsääntöisesti omistautua sinä lyhyenä vuotena, jona he rahvaan edustajien kanssa yhdessä sotilaspukuihin sonnustautuvat.
Haitallisiin liiallisuuksiin menemisen välttämisen ei luulisi tämän tovereiden kanssa lähentymisen yhteydessä olevan vaikeaa. Oppineet eivät hienotunteisuudesta loukkaa oppia saamattomien tunteita kerskailevalla ja tärkeilevällä opettavaisuudella. Terve itsetunto pidättelee heitä toisaalta myös tavoittelemasta suosiota kouluttamattomien tasolle keskusteluissa ja ajanviettotavoissa asettuvan veljeilyn kautta. Kaikenlainen kansankiihotus tulee niin ikään itsestään selvästi ymmärtää tämän toveruuden osalta kielletyksi; suomalaisjoukoissa ei saa ilmetä puoluejakoa tai puolueriitoja.
Tuskin lienee tarvetta muistuttaa, ettei käsitteiden enfant gâté
ra. lellikakara, petit-maître
ra. keikari tai jeunesse dorée
ra. kultainen nuoriso, kultalusikka suussa syntyneet kuvauksiin sopivien yksilöiden – joista ei maassamme onneksi liene montaa esimerkkiä – tule saada kerrassaan minkäänlaista vaikutusvaltaa toveripiireissä. Palvelusajan soisi sen sijaan saavan heissä itsessään aikaan parannuksen.
Mikäli korkeammin koulutetut käsittävät asemansa toverielämässä siten kuin olemme edellä pyrkineet viitoittamaan ja pitävät arvokkaan esimerkillistä käyttäytymistä kunnia-asiana, muodostuu asevelvollisuuslaitoksesta tuolloin hyödyllinen vaihe vakavamielisten ja velvollisuudentuntoisten kansalaisten kasvatuksessa sen sijaan, että sen vaikutus olisi tässä mielessä vahingollinen.
Säätyjen päätöksen asevelvollisuusasiassa ilmaisseessa kirjelmässä todetaan muun muassa: ”Kun lainsäätäjä nojautuen oikeuteensa säätää kansalaisten valtiolle suorittamista velvoitteista määrää voimaan yleisen asevelvollisuuden, perustuu kyseinen toimenpide oikeudellisesti yksinomaan jokaisen kansakunnan tarpeeseen varjella olemassaoloaan, elintärkeitä etujaan, laillista hallitustaan ja yleistä valtiollista jatkuvuuttaan. Mikäli kyseisen laitoksen perusteet ja tavoitteet käsitetään vastaavanlaisesti, tulee niin ikään yksityisen miespuolisen kansalaisen sisäistää ja tunnustaa, että häneltä asevelvollisuuden kautta mahdollisesti vaadittavat ajankäyttöön, työntekoon, elämään ja oman veren vuodatukseen liittyvät uhraukset ovat hänen omien kansalaisoikeuksiensa edellyttämiä ja niiden vastineita.”
Lisäämme edellä mainitun jatkoksi vielä lyhyesti seuraavan: mitä enemmän asevelvolliset ottavat varteensa sen, että heiltä vaaditulla uhrauksella on isänmaan alttarilla tehtynä jalo merkitys, sitä helpommaksi lainmääräyksen noudattaminen heille muodostuu.
L. Mechelin
Viitteet
1Tässä kohtaa lienee paikallaan muistuttaa asevelvollisuuden olevan voimassa myös Pohjois-Amerikan unionin osavaltioissa, joissa jokainen asekelpoinen 15–45-vuotias mies kuuluu miliisiin. Tämä velvollisuus koski vuonna 1879 arviolta kaikkiaan 3 400 000 kansalaista, joskin varsinaisesti järjestäytyneiden miliisien miesvahvuus oli vain 145 000 miestä, mukaan lukien 1 800 upseeria.