Polemik.
I fråga om partierna i Finland hafva på senare tid en mängd uttalanden varit synliga i pressen. En del deraf vore ej utan intresse att anföra och sammanställa, om tid och utrymme det medgåfve. En annan del är dock endast ett upprepande af gamla slagord hufvudsakligen mot Helsingfors Dagblad och ”Dagbladspartiet”, såsom man föresatt sig att benämna det liberala partiet. Det har ej heller saknats förnyade försäkringar om finskhetspartiets ofelbarhet och allena saliggörande ståndpunkt. Att dessutom några anonyma personer proklamerat sin afsigt att stifta och leda ett ”framtidsparti”, må i förbigående omnämnas såsom ett intermezzo i den komiska genren.
En af de många artiklarna är rigtad mot den i februari häftet af denna tidskrift införda uppsats af undert. om de politiska partierna. Det är ”ett litet ord” af hr Y. K. i Kirjallinen Kuukauslehti n:o 2. Föga hugade för polemik, anse vi oss dock böra upptaga hr Y. K:s ord till bemötande, egentligen blott derför, att man eljes kunde tro att vi godkänna hvad han yttrat; hvilket alldeles icke är fallet.
Det ”lilla ordet” är så pass långt, att vi icke kunna här återge det i fullständig öfversättning. Vi skola i möjligaste korthet redogöra för dess väsentligaste innehåll och derefter gifva svar på de skilda punkterna deraf.
1. Y. K. betviflar att den af L. M. förutsatta moderata eller centerfraktion inom finskhetspartiet finnes till. Men om ur Dagbladismens leder något centerparti vill bilda sig, kan det visst vara bra. Likväl bör detta då frigöra sig från de antinationela och byråkratiska skoband som f. n.för närvarande fängsla Dagbladismen”.
2. M.Mechelin vore enligt Y. K:s tanke egnad för sådant medlarekall. Men hittills har han icke gjort något af hvad derför vore af nöden. När Y. K:s petitionsförslag angående 1863 års språkförordnings förverkligande förevar hos|2| adeln, försäkrade M. för sitt stånd att rättsvården i landet är oöfverträfflig. Och Dagbladspartiet hittade samtidigt på en manöver att få petitionen att falla. Utan att närmare känna M:sMechelins delaktighet deri, finner Y. K. sig dock knappast kunna hoppas på någon medverkan af honom i kurialspråks-frågan.
3. M:s antaganden beträffande finskhetspartiets syftemål i språkfrågan uthärda icke någon granskning. Att M.Mechelin kunnat anse det såsom bevis på en moderat ståndpunkt, att Y. K:s petition i språkfrågan stöder sig på förordningen af 1863, i hvilken säges att svenskan fortfarande förblir kurialspråk, är oförklarligt och besynnerligt. ”Har det kunnat bli obeaktadt af en så praktisk politiker som M.Mechelin, att undertecknads (Y. K:s) petition, liksom sjelfva författningen, talar endast om tiden före 1884? Fordran att just i denna petition bort ingå ett fullständigt framtidsprogram, låter så besynnerligt, att vi icke kunna se deri annat än en skrufvad ordlek. Landtdagspetitioner kunna ju i allmänhet blott gälla de mognade behofven för tiden. – Men ännu besynnerligare är den ifver hvarmed M. fäst sig vid orden att svenska språket förblir kurialspråk. ”Är det då hans mening, att svenska språket i alla tider skall förbli kurialspråk och det finska vara begränsadt till den egentligen finska befolkningens nödvändiga behof? Kanske få vi hoppas att han ej vill ställa sig på denna svekomanins ståndpunkt, fastän ord och tankar ännu ej äro fullt klara”.
4. Hvad M.Mechelin betecknat såsom det radikala finskhetssträfvandets syftemål bevisar likaså, att han ännu icke hunnit mycket tänka på dessa saker. Han har såsom radikalism anfört: 1) svenska språkets undanträngande från dess nuvarande ställning i landet; 2) de bildade klassernas fullständiga förfinskning; 3) svenska språkets bannlysning och allmän förfinskning. Detta är tre skilda saker. Men M.Mechelin menar alltså: ”om ej svenska språket får vackert behålla sin nuvarande herskande ställning, och om ej finska språket beskedligt åtnöjer sig med att förblifva ett underdånigt allmogespråk, så är svenskan bannlyst och förstörd”. Detta är svekomanins urgamla ”krokodilslutsats”, som sedan nära två decennier stått att läsas i Dagbladet. Men om M.Mechelin velat bevisa, att han ohjelpligen står på Dagbladspartiets gamla ”svängståndpunkt”, så förstår Y. K. ej hvad förmedling han tänker få upprättad med finskhetspartiet.
5. Dagbladspartiets syndaregister i språkfrågan är långt. Flera exempel. Bland annat har detta parti i konsistorium att räkna sig till förtjenst att professor Mittag-Leffler ”dispenserades från att förstå finska språket”.
6. I fråga om nationel politik åberopar Y. K. nu endast hvad han för några år sedan yttrat om ”nationela tacksamhetsskulder”. – Hvad liberalismen angår, så är den i ett land, der intet verkligt konservativt parti kan finnas, blott ämnad att förblända ögonen. M.Mechelin lefver synbarligen i den oskyldiga*)”Viaton” betyder dock äfven felfri. tron, att Dagbladspartiet vid senaste landtdag representerade liberalismen. Men hvari? –
|3|För att kunna gifva ett förkrossande svar på denna fråga framdrager hr Y. K. likt och olikt, som vi lämpligast skola anföra här nedan vid bemötandet deraf.
Hvad kunna vi då ha att genmäla emot detta öfverlägsna ogillande af vår förenämnda uppsats? Åtskilligt. Vi skola anteckna deraf hvad här i postscriptum-styl kan få rum.
Till punkten 1. Om hr Y. K. en gång funnit att det kan vara till gagn, att ett centerparti i finskhetsfrågan uppstår, borde han ej vara så ledsen deröfver att vi kunnat visa att ämnen dertill röjts inom finskhetspartiet. Det är icke politisk konseqvens att i detta hänseende vänta allt af Dagbladspartiet. – Den i samma andedrag mot ”Dagbladismen” rigtade beskyllningen för byråkratism är en gammal visa, ofta sjungen i finskhetspartiets tidningar för att om möjligt skada tidningen Helsingfors Dagblad. Då hr Y. K. nu instämmer i samma ton, lärer han väl tro på rigtigheten af sådan beskyllning. Men då har han icke tagit reda på rätta förhållandet, som är att nämnda tidning uträttat mer än någon annan publicistisk organ i vårt land för stäfjandet och aflägsnandet af de byråkratiska tendenser, hvilka under förgångna decennier innästlat sig i vår administration. Vi kunna utan partiskhet, utan att derigenom föra talan i egen sak, yttra detta, enär vår medverkan i Dagbladet varit ytterst ringa. Att det ännu icke är slut med byråkratismen, är visserligen ett faktum. Men skulden härför kan, så vidt saken beror på partiernas tillgörande, svårligen i högre grad vara deras, hvilka sträfva för det konstitutionela statsskickets utveckling – det enda verkliga botemedlet mot byråkratism – än det partis, som betraktar sagda sträfvande såsom mindre vigtigt än den språkliga reformens påskyndande. Mångenstädes, t. ex. i flera tyska stater, florerade byråkratismen oaktadt språklig enhet; i Belgien finnes den ej till oaktadt tvåspråkighet.
Till 2. Ridderskapets och adelns förhandlingar vid senaste landtdag hafva utgifvits i tryck*)De ha ännu ej fullständigt utkommit, men debatterna i den fråga, som här beröres, ingå i den längesedan utgifna andra delen.. Hr Y. K. synes icke ha tagit kännedom om dem. Sådan underlåtenhet kan visserligen icke i och för sig läggas honom till last. Men då han företager sig att bedöma hvad inom nämnda stånd yttrats och tillgjorts med anledning af hans petitionsförslag beträffande finska språkets lagliga rättigheter, så är det anspråk berättigadt, att han icke bort göra detta utan att hafva ur de för enhvar tillgängliga handlingarna inhemtat sakens verkliga förlopp. Hänvisande till andra häftet af de nämnda protokollen, få vi fästa hr Y. K:s uppmärksamhet derpå, att han origtigt anfört hvad undert. i frågan yttrat och att det är en obefogad insinuation, då han betecknar ”Dagbladspartiets” tillvägagående i denna sak såsom en manöver för att få petitionen att falla. Man ville i sakens intresse gifva mera halt och betydelse åt hr Y. K:s petitionsförslag. Det vore klokare af honom att icke visa sig förgrymmad deröfver. Ingen, icke ens hr Y. K., får göra anspråk på ofelbarhet. Än mindre kan någon utan att kompromettera sig sjelf på|4|börda olika tänkande det svekfulla förfarandet att, under masken af ett positivt yrkande till fromma för en sak, endast åsyfta ett negativt resultat.
Till 3. Vår ärade motståndare är synbarligen misslynt öfver att vi visat huruledes hans förberörda språkpetition icke röjer en radikal, utan en moderat ståndpunkt. Befarar han möjligen att derigenom hafva gjorts i någon mån misstänklig hos radikalt sinnade anhängare? Någon sådan rubbning af hans partiställning ha vi sannerligen icke åsyftat; vi vore ock, utan tvifvel, för svaga att komma sådan verkan åstad. Vi ha dessutom uttryckligen sagt, ”att det stundom icke ens kan om samma person med visshet utsägas, om han är centerman eller vensterman”. – Vida besynnerligare, än någon förment besynnerlighet i vår framställning, är att hr Y. K. förklarar sin petition och 1863 års författning gälla endast tiden före 1884. När författningen säger: ”senast vid 1883 års utgång bör finska språkets rätt –– hafva trädt i full utöfning” o. s. v., så måste man ha ett högst egendomligt uppfattningssätt för att kunna påstå att den icke befattar sig med den ordning som skall gälla efter 1883. – Vi ha icke heller fordrat att ifrågavarande petition bort innehålla ”ett fullständigt framtidsprogram”; endast konstaterat att den i likhet med 1863 års förordning erkänt att äfven svenska språket såsom kurialspråk fortfarande behöfves. Hr Y. K:s yttrande att han häri ser blott en ”skrufvad ordlek”, ger anledning befara att han glömt den gamla gyllene regeln: tänka först och tala sedan.
Hr Y. K:s tvifvelsmål beträffande vår mening i fråga om kurialspråket, ega ingen grund i våra yttranden. Vi vilja ingalunda påstå att vårt skrifsätt vore så tydligt och klart, att i detta hänseende intet vore öfrigt att önska. Dock tro vi ej att vår framställning varit synnerligen svårfattlig. Men ingen penna i verlden kan skrifva tillräckligt tydligt för dem, som icke vilja förstå. Hr Y. K. synes ha saknat lust att begripa våra ord, – eller ock, af ett eller annat skäl, funnit intresse vid att framhålla dem i en tvetydig dager. När vi bland annat sagt, att finskan måste såsom kurialspråk erkännas och att ”det innebär en kränkning af den medborgerliga sjelfkänslan, om icke båda språken genom lagen likställast, – så kan vår mening icke vara att det finska språket ”skall vara begränsadt till den egentligen finska befolkningens nödvändiga behof”.
Till 4. Om läsaren förutom våra nyss citerade ord erinrar sig att vi t. ex. yttrat: ”att man från det liberala partiets sida bör öppet gilla och medverka till genomförandet af en regim, som låter flertalets af nationen språk i alla rigtningar komma till heders i bredd med det äldre organet för landets kulturlif”, – och härmed jämför hr Y. K:s deduktioner, torde han nödgas finna att dessa endast äro raska ”frihandsteckningar”, utan värde om de betraktas såsom anmärkningar mot vår uppsats, men måhända rätt lyckade derest hans afsigt egentligen varit att låta oss inför Kirjallinen Kuukauslehtis publik framstå såsom en ”svekoman”, den der vill att finskan skall ”förblifva ett underdånigt allmogespråk” – något som den för öfrigt längesedan upphört att vara. Ville hr Y. K. dessutom ådagalägga, att hans medverkan för|5| en förmedlingsståndpunkt i språkfrågan icke bör påräknas, så erkänna vi att han gjort detta med framgång.
Till 5. Vid valet mellan de olika sökandena till professionen i matematik förordade konsistorii flertal den, som enligt alla de framlagda intygen var den skickligaste matematikern. Minoriteten ville icke ingå på någon eftergift af fordran på kännedom af finska språket. Den senare ådagalade sålunda mera omtanka om språkintressena, den förra tog mera hänsyn till hvad frågan gälde, nämligen den matematiska vetenskapens befrämjande. Må hr Y. K. och andra med honom hundrade gånger förkunna, att här förelåg ett tilltag af ”Dagbladspartiet” emot finskhetens sak, – de skola derigenom icke lyckas ändra det verkliga förhållandet, som var, att pluraliteten, långtifrån att ställa sig på någon partiståndpunkt, handlade så, som det tillkom konsistorium såsom vetenskaplig myndighet att handla; härvid egande tydligt stöd i 1865 års förordning. – Om det sätt, hvarpå finskhetspartiets pressorganer bedömt ”akademiska interiörer”, kunde väl i sammanhang härmed framhållas ett och annat, som hör till den senare tidens bedröfligaste företeelser inom vår publicistik; men vi skulle då, i likhet med hr Y. K., indraga saker som icke stricte höra till förevarande ämne.
Till 6. Utan att i ringaste mån missunna hr Y. K. äran af att kunna åberopa den på sin tid ryktbara artikeln ”om nationela tacksamhetsskulder”, få vi blott fästa hans uppmärksamhet derpå, att han genom sådant åberopande alldeles icke vederlagt hvad vi i vår af honom angripna uppsats yttrat beträffande rätta betydelsen af en nationel politik.
Den revy öfver landtdagsfrågor, hvilken hr Y. K. anställer, för att visa att det liberala partiet vid senaste landtdag icke representerade liberalismen, är följande.
”Månne Dagbladspartiet ådagalade liberalism i dissenterlagsfrågan genom hvilken det ämnade legalisera grekiska kyrkans olagliga företrädesrättigheter!” Hr Y. K. behagade eftersinna hvilketdera är mera liberalt, att, såsom finskhetspartiet gjorde, rida spärr emot en allmän och fullständig religionsfrihet utan att derigenom kunna det ringaste rubba den gynnade ställning förenämnda kyrka faktiskt erhållit i vårt land i jämbredd med luterska kyrkan och den af gammalt såsom berättigad erkända reformerta konfessionen, – eller att, såsom det liberala partiet gjorde, förorda erkännandet i lag af alla kristna konfessioners rätt? Svaret kan icke rimligtvis utfalla till förmån för det förra alternativet. Det är i sanning ett egendomligt förfarande att, då man icke kan hindra luteraners öfvergång till grekiska tron, deraf taga sig anledning att hindra dem att öfvergå till protestantisk dissenterförsamling. ”Eller”, fortsätter hr Y. K., ”i frågan om häradsrätterna, der det [Dagbladspartiet] lemnade domstolens reformerande derhän, men understödde domarenes boställen*)Uttrycket ”understöda boställen” är icke vårt, utan hr Y. K:s. och deras tingskappe-anspråk*)”Käräjäkappa-pyyteitä”. Pyyte betyder bjudning, stämning; men vi måste antaga att hr Y. K. ansett ordet synonymt med pyynti eller pyyntö. till skada för|6| nämndens och inhysesfolkets lagliga rättigheter!” – Hr Y. K. håller sig här icke noga till sanningen: häradsrätternas förvandlande till permanenta domstolar var en så vigtig förbättring och ett så nödvändigt vilkor för deras vidare reformerande, att yrkandet derpå ingalunda är detsamma som att lemna sjelfva domstolsreformen derhän. Den nya författningen angående tingsgästning afsåg icke att öppna väg för kränkning af lagliga rättigheter, utan att bestämma dessa rättigheters art och omfång för framtiden.
Då hr Y. K. anser åsigterna i frågan om kronofogdarnes rätt att uppbära kommunala taxeringsmedel, eller beträffande lämpligaste medlet att bereda öfvergång från hållskjutsnings- till entreprenadskjuts-system, kunna anföras såsom bevis för eller emot en liberal ståndpunkt i politiken, förutsätter han sannerligen för mycken godtrogenhet eller för mycket öfverseende hos sina läsare. Likaså när han, följande signaturen E. G. P:s föredöme, vill göra meningsolikheterna rörande vissa delar af lagen om literär eganderätt till kriterier för eller emot liberalismen. Man skall vara mycket inbyrd i partisinne för att icke förstå, att bland de frågor en representativ församling har att handlägga städse förekomma åtskilliga af den art, att afgörandet af desamma kan och bör ske oberoende af de politiska partidivergenserna, hvilka på sådana frågor sakna all tillämpning.
”Hr Montgomerys petition om ständernas sammanträdande hvart tredje år, var deremot såvidt vi veta icke någon partifråga; de flesta finsksinnade understödde den ifrigt, och den erhöll äfven ständernas pluralitet på sin sida, med den nödiga förändring, att de finsksinnade uteslöto derifrån den ganska illiberala bestämningen, att landtdagsmännen skulle väljas för två eller tre ständermöten med ens.”
Detta tal om de finsksinnades ifriga understöd är blå dunst. Det gjordes tvärtom från deras sida så mycket motstånd, att detta vigtiga petitionsförslag blef förkastadt af Bondeståndet. Och om vi ej misstaga oss har just den omständighet, att endast tre stånd omfattade petitionen, i Senaten tagits till anledning att afstyrka lagförslag i ämnet till nästa landtdag, der frågan, såsom gällande ändring af grundlag, skulle kräfva alla fyra ståndens bifall. För vår del kunna vi visserligen icke finna verklig statsklokhet i detta förfarande af Senatens pluralitet. Men derigenom har det stora politiska fel, som en betydlig del af finskhetspartiet vid senaste landtdag i denna fråga lät komma sig till last, ingalunda utplånats; det framstår tvärtom i ännu skarpare drag genom nyssberörda påföljd deraf.
Då hr Y. K. – äfven häri ett eko af hr E. G. P. – påstår att landtdagsmännens väljande för mer än en landtdag med ens, vore en illiberal bestämning, så röjer han okunnighet om de principer hvarpå de representativa systemen i nästan alla stater äro bygda. Nya val för hvarje parlaments-session hafva endast påyrkats från ultra-demokratisk ståndpunkt och knappast någonstädes fått insteg i statsförfattningarna. Den liberala statsläran håller på val för en hel legislaturperiod, emedan det behöfves parlamentarisk erfarenhet och en viss kontinuitet hos representationen. När vi i Finland komma|7| till tätare landtdagar, skall utan tvifvel äfven hos oss deputerade-mandatet blifva gällande för mer än en landtdagssession.
”Likaså stod hr R. Lagerborgs petition om läne-representation utanför alla partistrider”. Låt så vara; detta kan verkligen anföras såsom bevis – derpå att finskhetspartiet icke var otillgängligt för alla förslag i liberal anda. Men hr Y. K. ville ju bevisa att Dagbladspartiet icke representerade liberalismen. Nu har han i stället framhållit att hrr Montgomerys och Lagerborgs förslag icke voro partifrågor. Antingen är då hans åsigt den, att ett liberalt förslag förlorat sin egenskap af liberalt så snart det, delvis eller helt och hållet, kunnat godkännas af finskhetspartiet – och i så fall anser han sitt parti hafva ett i högsta grad anti-liberalt skaplynne; eller ock är denna inkonseqvens i hans framställning endast framkallad af tillfällig oreda i tankegången.
Sedan hr Y. K. vidare, genom några ord om hr Montgomerys förslag angående inrättandet af en lagberednings komité, visat sig dela den fördomen, att nödiga åtgärder till befrämjande af lagförslagens sorgfälliga utarbetande skulle skada de finska språkintressena, slutar han sin revy med att gifva oss en lektion i högre politik:
”Hr Mechelins petition angående grundlagarnes revision är naturligtvis för honom sjelf en ömtålig punkt; derför vilja vi icke ”renovare dolorem”
lat. återuppväcka smärtan. Men om vi fråga honom hvarför han icke sjelf ansåg lämpligt att vid denna landtdag föreslå t. ex. en petition om tryckfrihet, så blir han troligen uppmärksam derpå, att det finnes saker, hvilka, ehuru möjligen i sig sjelf goda, icke äro egnade att hvilken stund som helst upptagas”
Den allmänna politiska klokhetsregeln att reformförslag och politiska yrkanden öfverhufvud böra framställas på lämplig och icke på olämplig tidpunkt, är oss alldeles icke obekant. Men genom att erinra om denna regel har hr Y. K. ingalunda bevisat att tidsförhållandena 1877 icke egnade sig för ett i hofsam form gjordt uttalande från Ständernas sida angående behöfligheten af en revision eller åtminstone omredaktion af de allmänna grundlagarne. För vår del äro vi fortfarande öfvertygade, att denna tidpunkt icke blott icke var olämplig, utan till och med synnerligen egnad för en erinran i sagda syfte. Att här anföra grunderna för denna öfvertygelse skulle dock nu föra för långt, ty dertill erfordrades bland annat en skildring och uppskattning af den allmänna politiska ställningen för tiden och dess möjliga inverkan på rådslag och beslut rörande de finska statsintressena, jämte en jämförande återblick på tidigare situationer, t. ex. 1861–1863 och de analogier de erbjöde till beaktande. För öfrigt äro bevisen för eller emot en politisk konjunktur mycket vanskliga sedan den lemnats oförsökt eller obegagnad. Men vi hålla dessutom före, att en grundlagspetition, som icke yrkar på ändring af bestående magtfördelning inom staten, rätteligen icke bör hänföras till sådana projekt, som röra sig inom konjunkturpolitikens område.
Det bevis emot oss, hr Y. K. tror sig hafva anfört genom att exempelvis antyda huruledes undert. icke ansåg lämpligt föreslå en tryckfrihetspetition, är icke lyckligt valdt. Hr Y. K. var sjelf närvarande vid ett enskildt sammanträde af landtdagsmän från de skilda partierna, der det öfverlades huruvida petitionsförslag angående tryckfrihetslag borde framläggas. Vi uttalade oss för saken, och hade till och med uppsatt ett utkast till memorial i frågan. Hr Y. K. och hans meningsfränder uppträdde emot, och derför lemnades saken derhän, ty i en sådan, på högre ort beklagligtvis såsom ömtålig ansedd, fråga var det nödvändigt att enhällighet skulle råda inom representationen, icke blott i sjelfva saken, ty derom tro vi att man ej var oense, men ock i frågan huruvida ett uttalande då skulle ske eller icke.
Men i hvilket ändamål har hr Y. K. egentligen här, i detta sammanhang, tillkännagifvit sin åsigt om den politiska konjunkturen? Vi kunna icke annat finna än att han derigenom velat försvara sitt partis motstånd mot undert:ds omförmälda petitionsförslag. Men dermed har han än mera aflägsnat sig från sin utgångspunkt. Hans afsigt med framhållandet af särskilda landtdagsfrågor och deras behandling var ju att bevisa att Dagbladspartiet icke representerade liberalismen. I dess ställe har han nu sökt urskulda finskhetspartiets förfarande att motsätta sig ett förslag, hvars karakter af liberalt, eller|8| hörande till ett liberalt program i vår politik, han icke ens försöker bestrida. Så trasslar man in sig när man förgäter att bedömandet af offentliga förhållanden icke får vara tendentiöst.
Det har varit liksom en aftalad operationsplan hos en del publicistiska organ, att beskylla det liberala partiet i Finland för svekomanska, antinationela, kosmopolitiska och illiberala åsigter och tendenser. Hr Y. K. har, såsom synes, i sina anmärkningar mot vår uppsats gått i de färdigt trampade spåren. Men om det icke är genom allt för skumma glasögon man betraktar företeelserna inom det offentliga lifvet i vårt land, bör man erkänna att sagde beskyllningar äro ogrundade. Deras upprepande borde derför icke anstå en alvarlig politiker. Med afseende å det betydande inflytande hr Y. K. utöfvar och kan utöfva genom sin publicistiska verksamhet, vore det önskligt att han vinnlade sig om ett rigtigare bedömande äfven af de åsigter och sträfvanden, som icke ansluta sig till hans egen partipolitik.
L. Mechelin.
Noter
*)”Viaton” betyder dock äfven felfri.
*)De ha ännu ej fullständigt utkommit, men debatterna i den fråga, som här beröres, ingå i den längesedan utgifna andra delen.
*)Uttrycket ”understöda boställen” är icke vårt, utan hr Y. K:s.
*)”Käräjäkappa-pyyteitä”. Pyyte betyder bjudning, stämning; men vi måste antaga att hr Y. K. ansett ordet synonymt med pyynti eller pyyntö.
Kynällä sotimisia
Lehdistössä on viime aikoina näkynyt monia Suomen puoluelaitosta koskevia kannanottoja. Osaa niistä olisi tässä paikallaan lainata ja koostaa, mikäli aika ja palstatila vain antaisivat myötä. Eräässä toisessa osassa näitä kannanottoja on kuitenkin ainoastaan kyse vanhojen, ensi sijassa Helsingfors Dagbladetia ja ”dagbladilaispuolueeksi” päättäväisesti ristittyä vapaamielistä puoluetta vastaan suunnattujen iskusanojen toistelemisesta. Puutetta ei ole myöskään ollut suomalaisuuspuolueen erheettömyyden ja sen katsantokannalle yksinomaisen autuaaksitekevyyden uusituista vakuutteluista. Hupimielisenä välihuomautuksena mainittakoon vielä ohimennen joidenkin nimettömiksi jääneiden henkilöiden ”tulevaisuuspuolueen” perustamis- ja johtamisaikeiden julistukset.
Eräs näistä monista artikkeleista on suunnattu tämän aikakauslehden helmikuun vihkosessa julkaistua, allekirjoittaneen valtiollisia puolueita koskenutta kirjoitusta vastaan. Kyse on herra Y. K:n Kirjallisen Kuukauslehden n:o 2:ssa julkaistusta artikkelista nimeltä ”Jälki-sananen”. Katsomme kynäsotaan lähtemiseen vastentahtoisinakin olevamme pakotettuja vastaamaan herra Y. K:n sanomisiin. Teemme näin oikeastaan yksinomaan siitä syystä, että saattaisimme muutoin antaa vaikutelman hänen sanoihinsa yhtymisestämme, mikä ei missään tapauksessa pidä paikkaansa.
”Jälkisananen” on kuitenkin sen verran pitkä, ettei meillä ole tässä yhteydessä mahdollisuutta toimittaa artikkelista täysimittaista käännöstä. Aiomme sen sijaan selostaa sen olennaisimman sisällön mahdollisimman lyhyesti, ja sen jälkeen antaa vastineemme sen eri kohtiin.
1. Y. K. epäilee L. M:n esittämän suomalaisuuspuolueen maltillisen tai keskustalaisen siiven olemassaoloa. Mikäli dagbladilaisten riveistä taas olisi jokin keskipuolue erkanemassa, voisi se tietysti olla hyväksi – kunhan se ”pyristelee itsensä vapaaksi niistä epäkansallisuuden ja virkavaltaisuuden kengännyöreistä, joihin dagbladilaiset parhaillaan kompuroivat”.
2. M. olisi Y. K:n mielestä moiseksi välittäjäksi sopiva henkilö, mutta hän ei ole tähän mennessä toiminut kyseisen aseman edellyttämällä tavalla. Y. K:n vuoden 1863 kieliasetuksen täytäntöönpanoa koskevan anomusesityksen ollessa aatelissäädyn käsittelyssä vakuutti M. säädylleen oikeudenhoidon olevan maassa verrattoman hyvällä tolalla dagbladilaispuolueen keksiessä samalla keinon anomuksen kaatamiseksi. Y. K. arvioi M:n osallisuutta tähän lähemmin tuntemattakin tuskin voivansa toivoa hänen jollain tavalla myötävaikuttavan virkakielikysymyksessä.
3. M:n olettamat suomalaisuuspuolueen tavoitteista kielikysymyksessä eivät kestä lähempää tarkastelua. On käsittämätöntä ja eriskummallista, että M. on saattanut tulkita maltillisen katsantokannan osoitukseksi sen, että Y. K:n kielikysymystä koskeneessa anomuksessa tukeuduttiin vuoden 1863 asetukseen, jossa todetaan ruotsin säilyvän edelleen virkakielenä. ”Lieneekö mahdollista, että niinkin käytännönläheiseltä poliitikolta kuin M:ltä on jäänyt huomaamatta, että allekirjoittaneen (Y. K:n) anomuksessa, kuin myös itse asianomaisessa asetuksessa, puhutaan yksinomaan ajasta ennen vuotta 1884? Olettama siitä, että juuri tähän anomukseen olisi täytynyt sisältyä kokonaisvaltainen tulevaisuusnäkemys vaikuttaa niin eriskummalliselta, ettei meidän ole mahdollista tulkita sitä muuksi kuin vääristelevänä sutkautuksena”. Valtiopäiväanomuksethan voivat ylipäänsä koskea vain ajassa kypsyneitä tarpeita. Vieläkin eriskummallisempaa on kuitenkin se innokkuus, jolla M. on takertunut asetuksen mainintaan ruotsin säilymisestä virkakielenä. ”Onko hän siis sitä mieltä, että ruotsin kielen on ikuisiksi ajoiksi säilyttävä virkakielenä ja suomen kielen käytön oltava rajoitettu varsinaisesti suomea puhuvan väestön välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseen? Meillä lienee tiedä häntä aihetta toivoa, ettei hänellä ole halua asettua tälle ruotsalaisuuskiihkon edustamalle kannalle, vaikka hänen puheistaan ja ajattelustaan ei vielä saakaan täyttä selkoa”.
4. Niin ikään M:n luonnehdinnat radikaalin suomalaisuusliikkeen tavoitteista osoittavat, ettei hän ole oikein vielä ehtinyt kyseisiä asioita paljoa tuumailla. Hän on nimennyt radikalismiksi: 1) ruotsin kielen kampeamisen nykyisin maassa nauttimastaan asemasta; 2) sivistyneistön perusteellisen suomalaistamisen; 3) ruotsin kielen kieltämisen kokonaisuudessaan sekä yleisen suomalaistamisen. Näissä on kyse kolmesta eri asiasta, mutta M. sanomana onkin: ”mikäli ruotsin kieli ei saa viehkeästi säilyttää nykyistä hallitsevaa asemaansa ja mikäli suomen kieli ei nöyrästi tyydy säilymään sille alamaisena rahvaan kielenä, on ruotsin kieli Suomessa yhtä kuin pannaan pantu ja hävitetty.” Moinen on ruotsalaisuusliikkeen ammoinen ”krokotiilipäätelmä”, joka on jo lähes kahden vuosikymmenen ajan ollut luettavissa Dagbladetista. Mikäli taas M. on halunnut osoittaa seisovansa vankkumattomana dagbladilaispuolueen vanhan ”kiikkumiskannan” takana, ei Y. K. ymmärrä, mitä välitystä hän aikoo suomalaisuuspuolueen kanssa saada aikaiseksi.
5. Dagbladilaispuolueen syntilista on kielikysymyksen kohdalla pitkä, mistä annetaan useita esimerkkejä. Kyseisen puolueen saavuttamien voittojen lukuun voidaan laskea muun muassa se, että yliopiston konsistori myönsi professori Mittag-Lefflerille ”vapautuksen suomen kielen ymmärtämisestä”.
6. Y. K. viittaa kansallisen politiikan osalta tällä kertaa ainoastaan muutamia vuosia sitten ”kansallisista kiitollisuudenveloista” sanomaansa. Mitä vapaamielisyyteen tulee, on siitä maassa vailla ainuttakaan aidosti vanhoillista puoluetta ainoastaan silmien sokaisijaksi. M. elää nähtävästi siinä viattomassa1”Viaton” voi toki tarkoittaa myös virheetöntä. uskossa, että dagbladilaispuolue edusti viime valtiopäivillä vapaamielisyyttä. Missähän mielessä?
Kyetäkseen antamaan esittämäänsä kysymykseen mahdollisimman musertavan vastauksen tuo Y. K. esiin yhtä ja toista sellaista, jota katsomme parhaaksi selostaa lähemmin silloin, kun siihen myöhemmin tässä kirjoituksessa vastaamme.
Mitähän me tähän edellä mainittua kirjoitustamme vastaan suunnattuun mahdikkaaseen vastenmielisyyden osoitukseen oikein vastaisimme? No vaikka mitä! Kirjaamme vastauksistamme jälkikirjoituksenomaisesti ylös kaiken, mitä tähän yhteyteen saa mahtumaan.
Kohtaan 1: Mikäli herra Y. K. kerran on havainnut keskipuolueen muodostumisen suomalaisuuskysymyksessä mahdollisesti hyödylliseksi, ei hänen tulisi niin kovasti pahoittaa mieltään sen tähden, että olemme kyenneet osoittamaan moisten ainesten paljastuneen suomalaisuuspuolueen sisältä. Ei ole valtiomieheltä johdonmukaista odottaa tässä asiassa vastaantuloa yksinomaan dagbladilaispuolueelta. ”Dagbladilaisuuteen” samassa hengenvedossa kohdistettu virkavaltaisuuden syytös taas on suomalaisuuspuolueen lehdistössä jo vanhastaan usein ihan varmuuden vuoksi Helsingfors Dagblad -lehden vahingoittamiseksi veisattu viisu. Herra Y. K. uskonee säestämään kerran lähdettyään varmaankin moisen syytöksen oikeellisuuteen. Hän ei ole kuitenkaan siinä tapauksessa ottanut selvää asioiden todellisesta laidasta, eli siitä, että kyseinen sanomalehti on enemmän kuin mikään muu julkaisu maassamme vaikuttanut hallintoomme menneinä vuosikymmeninä pesiytyneiden virkavaltaisuuden taipumusten tukahduttamisen ja hävittämisen puolesta. Emme näin todetessamme sorru puolueellisuuteen tai itsekehuskeluun, sillä olemme myötävaikuttaneet Dagbladetissa vain mitä vähäpätöisimmällä tavalla. Pitää toki paikkansa, ettemme ole vielä nähneet virkavaltaisuuden loppua. Siinäkin määrin missä asia riippuu puolueiden toiminnasta, on vaikea nähdä, miten syy tästä olisi vieritettävissä perustuslaillisen valtiomuodon kehittämisen – eli virkavaltaisuuden ainoan todellisen vastalääkkeen – edestä ponnistelevien niskoille enemmissä määrin kuin sen puolueen, joka pitää edellä mainittuja ponnisteluja vähemmän tärkeinä kuin kieliuudistuksen kiirehtimistä. Virkavaltaisuus on kukoistanut monissa paikoissa, esim. useissa saksalaisvaltioissa kielellisestä yhtenäisyydestä huolimatta; kaksikielisessä Belgiassa sitä ei puolestaan ole tavattavissa.
Kohtaan 2: Ritariston ja aatelin viimeisimpien valtiopäivien yhteydessä käymistä sisäisistä keskusteluista laaditut pöytäkirjat on julkaistu painettuina2Pöytäkirjoja ei ole vielä julkaistu kokonaisuudessaan, mutta tästä nimenomaisesta asiasta käydyt keskustelut sisältyvät kauan sitten julkaistuun toiseen osaan.. Herra Y. K. ei näytä niihin tutustuneen. Sen tekemättä jättäminen ei tietenkään ole sinällään moitittavaa. Kun hän on kuitenkin ryhtynyt arvioimaan, mitä edellä mainitussa säädyssä on hänen suomen kielen laillisia oikeuksia koskeneen anomusesityksensä johdosta sanottu ja tehty, on oikeutettua edellyttää, ettei hän suorittaisi tätä ammentamatta tapahtumien todellista kulkua jokaisen saatavilla olevista asiakirjoista. Joudumme nyt edellä mainittujen pöytäkirjojen toiseen vihkoseen viitaten huomauttamaan herra Y. K:lle, että hän on esittänyt virheellisiä väitteitä siitä, mitä allekirjoittanut on asiasta sanonut ja että hän sortuu perusteettomaan vihjailuun kuvaillessaan ”dagbladilaispuolueen” toimintatapaa tässä asiassa anomuksen kaatamishankkeeksi. Herra Y. K:n anomusesitystä haluttiin säädyssä itse asian tärkeyden vuoksi vielä sisällön osalta hioa. Hänen olisi viisaampaa olla siitä pahemmin suutahtamatta. Kenelläkään ei ole lupaa pitää itseään erheettömänä, ei edes herra Y. K:lla. Vielä vähemmän voi kukaan omaa säädyllisyyttään vaarantamatta syyttää kanssaan eri lailla ajattelevia petollisuudesta, kannattamansa asian yksinomaisesta vastustamisesta myönteisten ja kannatusta ilmaisevien puheiden varjolla.
Kohtaan 3: Arvoisa vastustajamme on silminnähden ärtynyt siitä, että olemme osoittaneet, kuinka hänen edellä mainitussa kielianomuksessaan on nähtävissä jyrkän sijasta maltillinen katsantokanta. Pelkääkö hän mahdollisesti sen kautta leimautuneensa jollain tavalla epäilyttäväksi jyrkkähenkisten kannattajien silmissä? Tarkoituksenamme ei todellakaan ole ollut hänen puoluekantansa järkyttäminen; moiseen eivät voimamme epäilemättä edes riittäisi. Olemme sitä paitsi nimenomaisesti todenneet ”ettei yhdestä ja samasta henkilöstäkään välillä pysty varmuudella sanomaan, onko hän keskustalainen vai vasemmistolainen”. Paljon eriskummallisempaa kuin se, mitä kirjoituksessamme tästä asiasta herra Y. K:n mielestä ”eriskummallisesti” sanotaan, on, että herra Y. K. julistaa anomuksensa ja vuoden 1863 asetuksen koskevan yksinomaan aikaa ennen vuotta 1884. Kun asetuksessa todetaan: ”viimeistään vuoden 1883 loppuun mennessä on suomen kielen oikeuksien – – oltava täydessä voimassaan” jne., on henkilöllä oltava mitä omalaatuisin käsityskyky kyetessään väittämään, ettei siinä ole kyse vuoden 1883 jälkeen noudatettavasta järjestyksestä. Emme ole myöskään olettaneet, että kyseiseen anomukseen olisi täytynyt sisältyä ”kokonaisvaltainen tulevaisuusnäkemys”, vaan ainoastaan todenneet sen tunnustaneen vuoden 1863 asetuksen tavoin, että myös ruotsia tarvittaisiin vastaisuudessakin virkakielenä. Herra Y. K:n toteamus siitä, ettei hänen ole ollut mahdollista tulkita tätä kirjoituksemme kohtaa muuksi kuin ”vääristeleväksi sutkautukseksi” antaa aihetta epäillä hänen unohtaneen vanhan kultaisen säännön: ajattele ennen kuin puhut.
Herra Y. K:lla ei ole sanomisiemme perusteella aihetta epäillä meidän tarkoitusperiämme virkakielikysymykseen liittyen. Emme ole millään muotoa väittämässä kirjoitustapaamme niin kirkkaan selkeäksi, ettei se jättäisi yhtikäs mitään toivomisen varaan, joskaan emme toisaalta usko esityksemme olleen erityisen vaikeaselkoinen. Niin selvää kynänjälkeä ei kuitenkaan saa aikaiseksi, että ymmärtämään haluttomat siihen tyytyisivät. Herra Y. K:lta näyttää uupuneen halua sanojemme käsittämiseen, tai sitten hän on -mahdollisesti tämän ohella – syystä tai toisesta katsonut tarpeelliseksi esittää ne tulkinnanvaraisessa valossa. Kun olemme muun muassa sanoneet, että suomi on tunnustettava virkakieleksi ja että ”kansalaistuntoa loukataan, mikäli kieliä ei lailla säädetä tasavertaisiksi”, emme yksinkertaisesti voi olla sillä kannalla, että suomen kielen ”käytön on oltava rajoitettu varsinaisesti suomea puhuvan väestön välttämättömien tarpeiden tyydyttämiseen”.
Kohtaan 4: Mikäli lukija palauttaa juuri edellä lainattujen sanojemme ohella mieleensä, että olemme myös todenneet esim., ”että vapaamielisen puolueen taholta tulisi avoimesti kannattaa ja myötävaikuttaa kansakunnan enemmistön käyttämän kielen kaikinpuolista, maan kulttuurielämän vanhemman äänenkannattajan kanssa rinnakkain tapahtuvaa arvoon nousemista edesauttavan hallinnon aikaansaamista” ja vertaa niitä herra Y. K:n päättelyihin, lienee hän pakotettu havaitsemaan jälkimmäisten olevan pelkkiä hutaisten tehtyjä ”käsivarapiirustuksia”. Ne ovat kirjoitustamme kohtaan tehtyinä huomautuksina vailla arvoa, mutta sitä vastoin kenties varsin onnistuneita, mikäli niiden varsinaisena tarkoituksena onkin ollut saada meidät näyttäytymään Kirjallisen Kuukauslehden lukijakunnan silmissä ”ruotsikiihkoilijoina”, jotka haluavat suomen kielen ”säilyvän alamaisena rahvaan kielenä”, mitä se ei muuten jo pitkään aikaan ole ollut. Mikäli herra Y. K:n tarkoituksena oli lisäksi osoittaa, ettei hänen suunnaltaan ole odotettavissa myötävaikuttamista välittävän näkemyksen syntymiseen kielikysymyksessä, tunnustamme hänen onnistuneen siinä hyvin.
Kohtaan 5: Konsistorin enemmistö puolsi matematiikan professorinvirkaan hakeneiden välillä valitessaan kaikkien esitettyjen todisteiden valossa kyvykkäimpänä matemaatikkona näyttäytynyttä ehdokasta. Vähemmistö ei ollut halukas joustamaan suomen kielen tuntemisen vaatimuksesta. Jälkimmäisen osapuolen kanta osoitti enemmän huolta kielellisiä etunäkökohtia kohtaan, siinä missä ensiksi mainittu osapuoli otti enemmissä määrin huomioon sen, mistä asiassa oli varsinaisesti kyse: nimittäin matemaattisten tieteiden edistämisestä. Vaikka herra Y. K. ja kumppanit kuinka loputtomasti julistelisivat asiassa olleen kyse ”dagbladilaispuolueen” suomalaisuusasian vastaisesta tempauksesta, eivät he sillä onnistu muuksi muuttamaan asioiden todellista laitaa, eli sitä, että enemmistö, jonka toiminnasta oli minkään yksittäisen puolueen kannalle asettuminen kaukana, menetteli juuri niin kuin konsistorin tieteellisenä viranomaisena kuului ja vieläpä vuoden 1865 asetukseen selkeästi nojautuen. Suomalaisuuspuolueen äänenkannattajien suhtautumistavasta ”akateemisiin sisäpiireihin” voisi toki tässä yhteydessä tuoda esille yhtä ja toista viime aikojen lehdistökirjoittelumme valitettavimpiin ilmiöihin lukeutuvaa. Tulisimme kuitenkin silloin herra Y. K:n tavoin sotkeutuneeksi käsittelyssä olevaan aiheeseen suoranaisesti liittymättömiin aiheisiin.
Kohtaan 6: Nyhtämättä pienintäkään palasta pois herra Y. K:lta kunniasta päästä viittamaan aikanaan mainetta niittäneeseen artikkeliinsa ”kansallisista kiitollisuudenveloista” sallimme itsemme yksinomaan kiinnittää hänen huomionsa siihen, ettei hän ole artikkeliinsa viittaamalla vähäisimmässäkään määrin osoittanut, mitä me olemme hänen hyökkäyksensä kohteeksi joutuneessa kirjoituksessamme kansallisen politiikan oikeasta merkityksestä sanoneet.
Seuraavaksi esittelemme valtiopäiväkysymyksiin tehdyn katsauksen, jolla herra Y. K. katsoo osoittavansa, ettei vapaamielinen puolue edustanut viime valtiopäivillä vapaamielisyyttä.
”Kenties dagbladilaispuolue osoitti vapaamielisyyttä eriuskolaiskysymyksessä, jossa se tähtäsi kreikkalaiskatolisen kirkon laittomien etuoikeuksien laillistamiseen!” Vai suvaitsi herra Y. K. lähteä pohdiskelemaan, onko vapaamielisempää toimia kuten suomalaisuuspuolue, eli heittää kapuloita yleisen ja täydellisen uskonnonvapauden rattaisiin, jottei edellä mainitun kirkon luterilaisen kirkon ja vanhastaan oikeutetuksi tunnustetun reformoidun uskontunnustuksen rinnalla tosiasiallisesti maassamme nauttima etuoikeutettu asema vaan vähäisimmässäkään määrin järkkyisi, vaiko vapaamielisen puolueen lailla kannattaa kaikkien kristillisten uskontunnustusten oikeuksien laillista tunnustamista? Vastaus tähän kysymykseen ei voi kohtuudella olla ensiksi mainitulle vaihtoehdolle suosiollinen. On todentotta omalaatuista, että luterilaisten kreikkalaiskatolisen uskon pariin siirtymisen estämisen mahdottomaksi osoittautuminen katsotaan perusteeksi estää heidän siirtymisensä protestanttisiin eriuskolaisseurakuntiin. Herra Y. K. jatkaa: ”taikka sitten kihlakunnanoikeusasiassa, jossa se (dagbladilaispuolue) jätti tuomioistuinten kehittämisen sikseen, mutta sitä vastoin kannatti tuomareiden puustelleja3Ilmaisu ”puustellien kannattaminen” ei ole meidän, vaan herra Y. K:n käyttämä. ja heidän käräjäkappapyyteitään4”Käräjäkappapyyteisiin” liittyen: ”pyyte” tarkoittaa kutsua tai haastetta, mutta meidän on oletettava herra Y. K:n katsoneen sanan tarkoittaneen samaa kuin pyynti tai pyyntö. lautakunnan ja loisväestön laillisten oikeuksien vahingoksi.” Herra Y. K. ei pitäydy tässä kohtaa ihan todenmukaisuuden rajoissa: kihlakunnanoikeuksien muuttuminen vakinaisiksi tuomioistuimiksi oli parannuksena niin tärkeä ja oikeuksien jatkokehittämisen edellytyksenä niin tarpeellinen, ettei sen vaatimista voida millään muotoa rinnastaa itse tuomioistuinuudistuksen jättämiseen sikseen. Käräjäkestitystä koskevan uuden asetuksen tarkoituksena ei ollut mahdollistaa laillisten oikeuksien rikkomista, vaan määrittää näiden oikeuksien laatu ja ala tulevaisuutta silmällä pitäen.
Herra Y. K. edellyttää lukijoiltaan todella paljon joko hyväuskoisuutta tai anteeksiantavaisuutta katsoessaan poliittisen katsantokannan vapaamielisyyttä voitavan arvioida kruununvoutien kunnallista veronkanto-oikeutta tai sopivinta hollikyydityksestä ammattikyyditysjärjestelmään siirtymisen edistämistapaa koskevien näkemysten perusteella. Sama pätee, kun hän nimimerkki E. G. P:n esimerkkiä seuraten haluaa nähdä kirjallisesta omistusoikeudesta säätävän lain tiettyjä osia koskevat mielipide-erot vapaamielisyyden kysymyksinä. Kovin umpimielinen puoluekiihkoilija täytyy olla, mikäli ei ymmärrä edustuslaitoksen käsittelyssä olevien asioiden joukosta jatkuvasti putkahtelevan vastaan useita sellaisia, jotka voidaan ja jotka pitää voida ratkaista puolueiden kyseisiin asioihin tyystin liittymättömistä erimielisyyksistä huolimatta.
”Herra Montgomeryn anomus koskien säätyjen kokoontumista joka kolmas vuosi ei sitä vastoin tietääksemme ollut mikään puoluekysymys; useimmat suomenmieliset tukivat sitä hartaasti ja se saikin säätyjen enemmistön puolelleen, joskin sillä tarpeellisella muutoksella, että suomenmieliset tiputtivat siitä pois varsin epävapaamielisen pykälän koskien valtiopäivämiesten valitsemista kerralla kahteen tai kolmeen säätykokoukseen”.
Puhe suomenmielisten hartaasta tuesta on silmänlumetta. Heidän suunnaltaan tehtiin päinvastoin niin paljon vastarintaa, että tämä tärkeä anomusesitys päätyi lopulta talonpoikaissäädyn hylkäämäksi. Lisäksi on, mikäli emme erehdy, juuri tämä asiainlaita, että ainoastaan kolme säätyä tuki anomusta katsottu senaatissa perusteeksi pidättäytyä antamasta samasta asiasta lakiesitystä seuraaville valtiopäiville, joilla läpimeno vaatisi perustuslainmuutoksena kaikkien neljän säädyn hyväksynnän. Emme omalta osaltamme todellakaan kykene löytämään tästä senaatin enemmistön menettelytavasta todellista valtioviisautta. Se merkittävä valtiollinen virhe, johon suomalaisuuspuolueen merkittävä osa viime valtiopäivillä sortui, ei kuitenkaan tämän päätöksen myötä millään muotoa mitätöidy, vaan kiteytyy sitä vastoin entistäkin kouriintuntuvammaksi edellä vastikään mainituista seurauksistaan johtuen.
Kun herra Y. K. – tässäkin asiassa herra E. G. P:tä säestäen – väittää, että valtiopäivämiesten valitseminen useammille kuin yksille valtiopäiville kerralla olisi säännöksenä vapaamielisyyden kanssa vastakkainen, paljastaa hän tietämättömyytensä niistä periaatteista, joille edustuslaitos lähestulkoon kaikissa valtioissa perustuu. Vaatimuksia vaalien toimittamisesta jok’ikisen istuntokauden päätteeksi on esitetty yksinomaan äärikansanvaltaiselta suunnalta, eivätkä ne ole lähestulkoon missään edenneet valtiosääntöihin asti. Vapaamielisessä valtio-opissa kannatetaan vaalien järjestämistä kokonaisten lainsäädäntökausien päätteeksi, sillä edustuslaitoksessa on lainsäädäntötyökokemukselle ja tietylle jatkuvuudelle tarvetta. Kun Suomessakin siirrytään tiheämmän aikavälin valtiopäiviin, on edustajantoimi epäilemättä meilläkin koskeva useampaa kuin yhtä ainokaista valtiopäiväistuntoa.
”Herra Lagerborgin lääniedustusanomus oli samoin kaikkien puoluekiistojen yläpuolella.” Olkoon menneeksi; tämä voidaan todellakin esittää todisteeksi siitä, ettei suomalaisuuspuolue suinkaan vastustanut kaikkia vapaamielishenkisiä esityksiä. Herra Y. K:n aikomuksena oli kuitenkin osoittaa, ettei dagbladilaispuolue edustanut vapaamielisyyttä. Hän on nyt sen sijaan päätynyt korostamaan, etteivät herrojen Montgomery ja Lagerborg esitykset olleet puoluekysymyksiä. Hän on siis joko sitä mieltä, että vapaamielinen esitys lakkaa olemasta vapaamielinen heti suomalaisuuspuolueen joko osittaisen tai täysimittaisen hyväksynnän osakseen saatuaan – missä tapauksessa hänen on myös pidettävä omaa puoluettaan luonteeltaan mitä suurimmissa määrin epävapaamielisenä – tai sitten on tämäkin hänen esityksensä epäjohdonmukaisuus pelkän ajatuksenkulun tilapäisen häiriön aiheuttamaa.
Osoitettuaan herra Montgomeryn lainvalmistelukomitean perustamista koskevasta esityksestä lausumansa muutaman sanan kautta jakavansa ennakkoluulon lakiesitysten huolellisen laadinnan edistämiseen tähtäävien tarpeellisten toimenpiteiden haitallisuudesta suomenkielisten kielellisille etunäkökohdille, päättää herra Y. K. katsauksensa luennoimalla meille korkeampien tarkoitusperien valtiotaidosta:
”Herra Mechelinin perustuslakien tarkastamista koskeva anomus on hänelle itselleen luonnollisesti arka kohta, mistä syystä emme tahtoisi ”renovare dolorem”
lat. tuskaa uudistaa. Jos kuitenkin tiedustelisimme häneltä, miksei hän itse katsonut kyseisillä valtiopäivillä soveliaaksi esittää esim. painovapautta koskevaa anomusta, huomaisi hän luultavasti olevan olemassa asioita, joita ei minä hetkenä hyvänsä sovi esille ottaa – vaikka ne mahdollisesti itsessään hyviä olisivatkin.”
Valtiotaidon yleinen vanha viisaus uudistusesitysten ja valtiollisten vaatimusten ylipäisen esittämisen ajoittamisesta sopiviin, eikä sopimattomiin ajankohtiin on meille kaikkea muuta kuin tuntematon. Herra Y. K. ei pelkällä tästä säännöstä muistuttamalla ole kuitenkaan millään muotoa osoittanut vuoden 1877 olleen ajankohtana sopimaton säätyjen puolelta annetulle tahdikkaasti muotoillulle lausunnolle yleisten perustuslakien tarkastamisen tai vähintäänkin uudelleentoimittamisen tarpeellisuudesta. Olemme omalta osaltamme edelleen vakuuttuneita siitä, ettei tämä kyseinen ajankohta ollut vain sopiva, vaan jopa erityisen otollinen edellä mainitun kaltaiselle muistutukselle. Tämän vakuuttuneisuuden perusteleminen tässä yhteydessä veisi kuitenkin liiaksi aikaa, sillä se edellyttäisi muun muassa ajankohdan valtiollisen tilanteen sekä siitä mahdollisesti Suomen valtiollisia etunäkökohtia koskevaan neuvonpitoon ja päätöksentekoon aiheutuvien vaikutusten kuvaamista ja arvioimista, kuin myös vertailevaa katsausta aikaisempiin tilanteisiin, kuten esimerkiksi vuosiin 1861–1863, ja niiden huomioitaviksi tarjoamiin vertauskohtiin. Valtiollisen suhdanteen otollisuuden osoittaminen on ylipäänsä hankalaa, kun se on päätetty jättää kokeilematta tai hyödyntämättä. Katsomme lisäksi, ettei perustuslakeja koskevaa anomusta, jossa ei vaadita nykyisen valtion sisäisen vallanjaon muuttamista, voida oikeutetusti lukea valtiollisista suhdannevaihteluista riippuvien hankkeiden piiriin.
Herra Y. K. on tehnyt onnettoman valinnan uskoessaan todistavansa meitä vastaan allekirjoittaneen painovapausanomuksen esittämättä jättämisen päätöksen syistä esimerkinomaisesti vihjailemalla. Herra Y. K. oli itse läsnä eräässä eri puolueiden valtiopäivämiesten kokoontumisessa, jossa keskusteltiin, pitäisikö painovapautta koskevaa anomusta esittää. Me ilmaisimme puoltavamme esittämistä ja olimme jopa laatineet asiaa koskevan muistioluonnoksen. Herra Y. K. hengenheimolaisineen taas esiintyi anomuksen esittämistä vastaan. Asia jätettiin tästä syystä sikseen, sillä moisen, korkeammalla taholla valitettavasti araksi kohdaksi tulkitun asian kohdalla oli tarpeen, että edustuslaitoksessa vallitsisi yksimielisyys ei vain itse asiasta – minkä ehdon uskomme täyttyneen – vaan myös siitä, tulisiko asiasta antaa lausunto vai ei.
Mitä tarkoitusta varten herra Y. K. on oikeastaan sitten tässä yhteydessä ilmoittanut näkemyksensä valtiollisesta suhdanteesta? Emme keksi tälle muuta syytä kuin sen, että hän on sitä kautta halunnut puolustaa oman puolueensa vastustusta allekirjoittaneen edellä mainittua anomusesitystä kohtaan. Hän on kuitenkin sen myötä erkaantunut entisestään lähtökohdastaan. Hänen tarkoituksenaanhan oli erinäisiä valtiopäiväkysymyksiä ja niiden käsittelyä esille nostamalla osoittaa, ettei dagbladilaispuolue edustanut vapaamielisyyttä. Sen sijaan hän onkin pyrkinyt vapauttamaan suomalaisuuspuolueen vastuusta sen päätettyä vastustaa esitystä, jonka vapaamielisyyttä saatikka kuulumista meidän valtiollisten olojemme asiayhteydessä vapaamieliseen ohjelmaan hän ei edes yritä kiistää. Niin sitä vain puhuu itsensä pussiin unohtaessaan, ettei julkisten tapahtumien arvioinnissa saa sortua tarkoitushakuisuuteen.
Tietyt julkaisut ovat kuin ennalta sovitun toimintasuunnitelman mukaisesti syyttäneet Suomen vapaamielistä puoluetta ruotsalaisuuskiihkoilevista, epäkansallisista, yleismaailmallisista ja epävapaamielisistä näkemyksistä ja taipumuksista. Kuten näkyy, on herra Y. K. vastahuomautuksissaan kirjoitukseemme kulkenut valmiiksi poljettuja polkuja. Mikäli maamme julkisen elämän tapahtumia ei liiaksi tummennettujen silmälasien takaa tarkkaile, on edellä mainitut syytökset kuitenkin tunnustettava perusteettomiksi ja niiden toisteleminen näin ollen vakavasti otettavan valtiomiehen arvolle sopimattomaksi. Ottaen huomioon sen merkittävän vaikutusvallan, jota herra Y. K. julkaisutoimintansa kautta käyttää ja kykenee käyttämään, olisi toivottavaa, että hän vaivautuisi arvioimaan oikeellisemmin myös niitä näkemyksiä ja pyrkimyksiä, jotka eivät mukaile hänen oman puolueensa kantoja.
L. Mechelin
Viitteet
1”Viaton” voi toki tarkoittaa myös virheetöntä.
2Pöytäkirjoja ei ole vielä julkaistu kokonaisuudessaan, mutta tästä nimenomaisesta asiasta käydyt keskustelut sisältyvät kauan sitten julkaistuun toiseen osaan.
3Ilmaisu ”puustellien kannattaminen” ei ole meidän, vaan herra Y. K:n käyttämä.
4”Käräjäkappapyyteisiin” liittyen: ”pyyte” tarkoittaa kutsua tai haastetta, mutta meidän on oletettava herra Y. K:n katsoneen sanan tarkoittaneen samaa kuin pyynti tai pyyntö.