18.10.1878 Suomen valtio-oikeus

Suomen valtio-oikeus

Syyslukukausi 1878

18. luento 18. lokakuuta

Suomen valtio-oikeus. 1. osa

3. luvun jatko

17. luennon loppu.tillagt i marginalen

Erilaisia valtioiden yhdistymisiä, ks. vanha luento 20.

Kun verrataan erilaisia yhdistymisiä, huomaamme, että Ruotsalais-norjalainen unioni on se, joka lähinnä muistuttaa sekä syntymisensä osalta että ominaispiirteissään Venäläis-suomalaista. Rydénistä luettu soveltuu myös Suomeen. – Siis hyvinkin reaali- tai dynastinen valtiounioni.

Osa kirjoittajista mainitsee toisin. Niin esim. Brachelli sanoo: Personaaliunioni muodostuu, kun kaksi tai useampia valtiota yhdistyy suvereenin persoonan tai suvun kautta, mutta ovat muuten perustuslailtaan ja hallinnoltaan täysin toisistaan riippumattomia. Sellainen unioni on voimassa Venäjän ja Suomen, Ruotsin ja Norjan, Alankomaiden ja Luxemburgin välillä. Myös Mr. Blochin personaaliunioni on meidän.

Erilaisuuksia toki on:

1) Valtiosopimus, – hyväksytty myös Ruotsin säädyissä. Siitä ei ole tässä kysymys, koska Venäjä ei ole edustuksellinen valtio. Mitä Venäjän Keisari teki, oli ilman muuta sitova myös koko Keisarikunnalle. – Säädös yhteisestä valtioneuvostosta: tässä tarpeeton, koska kaikki unionin asiat kuuluvat myös Suomen perustuslain mukaan yksin monarkille. Tämä on puute meidän sisäisessä perustuslaissamme, koska meillä siihen kuuluu Yhdistys- ja Vakuuskirja.

2) Toinen erilaisuus: Ero Ruotsin ja Norjan vallan välillä ei ole niin valtava kuin Venäjän ja Suomen. Tämä ei toki välttämättä merkitse periaatteellista erilaisuutta; unioni – vaikka sillä on käytännön merkitys.

3) Molempien kansakuntien skandinaavinen alkuperä, sama uskonto, lähisukuinen kieli: näiden pitäisi mahdollistaa vielä läheisempi yhteen liittyminen, mikä kuitenkin jäi saavuttamatta, vaikka sitä usein harkittiin, – koska on opittu näkemään, että unioni on vahvempi ja säilyy parhaiten, kun tarvitaan mahdollisimman vähän yhteen liittämistä. – Tämä minimi olisi sitäkin tarpeellisempi täällä, kun kansallisuudet, kieli, uskonto, tavat ja lait ovat niin täydellisen erilaisia. (Venäjällä on meidän heimosukulaisiamme, virolaiset ja karjalaiset, mutta se ei vaikuta tähän, koska heillä ei ole politiikassa minkäänlaista roolia).

4) Ruotsalais-norjalainen unioni on selvästi hyvin esillä muiden maiden silmissä, koska kaikissa kansainvälisissä asiakirjoissa lukee: Ruotsi-Norja, – unioni, ja siten Norjan asema itsenäisenä, Ruotsin kanssa yhdistyneenä valtiona on tunnettu muissa valtioissa ja rekisteröity kansainvälisoikeudellisena tosiasiana, Norja on tunnustettu valtiona. Täällä sitä vastoin kollektiivinen Venäjän valtakunta piilottaa kokonaan Suomen valtion nimen. Eikä Suomea ole edes ilmoitettu ja tunnustettu unionivaltioksi. Olisi pitänyt tapahtua Wienin kongressissa.

Kansainvälinen oikeus opettaa, että jokainen valtio on oikeutettu saamaan muiden tunnustuksen ja ryhtymään tekemisiin niiden kanssa. Mutta yhtä yleisesti on hyväksytty lause, ettei tämä tunnustus ole ehto valtion olemassaololle. Ks. s. 3. Toistaiseksi voimme lohduttautua juuri ja vain tällä, – ja myös sillä, että sopimuksista ilmenee, millä tavalla Monarkki tekee sopimuksia Suomen Suuriruhtinaan ominaisuudessa.

Melkein näyttää siltä, kuin Venäjän politiikka olisi kuitenkin halunnut salata muilta mailta (vielä esim. näyttelyissä) sen kiistattoman oikeudellisen asiaintilan, että Suomi on itsenäinen valtio, vaikkei se ole halunnut sitä horjuttaa tai loukatakaan. Tai ei ole ainakaan halunnut selvästi huomioida ja tunnustaa asiaa, vaan antanut sen olla ikään kuin perheen sisäisenä asiana kahden maan kesken.

Ovatko meidän valtiomiehemme tehneet kaiken tarpeellisen tässä asiassa, sen jätän vastaamatta. On kuitenkin myönnettävä, että tässä maassa on oikeustieteitä suuressa määrin laiminlyöty.

Ennen muuta on tärkeää, että tietoisuuden meidän oikeudestamme on tultava vahvaksi kansakunnan itsensä sisäpuolella. Asia on niin, myös mitä yksityisiin henkilöihin tulee, ettei ihminen, joka ei selvästi tunne oikeuksiaan, eikä pidä niistä huolella kiinni ja vaali niitä, huomaa pian, että hänen oikeuksiaan on rajattu. – Kyllä me varmaan saamme ajan myötä tätä kansainvälistä tunnustusta, joka ei ole mitenkään yhdentekevää. Valtiotietoisuuden merkitys: mahdollisuus elää ja vaikuttaa tässä maassa.

Ja edelleen: Kun arvioidaan Suomen asemaa, ei pidä sallia arviointia sen perusteella, että Suomen valta on niin häviävän merkityksetöntä Venäjään verrattuna, ja siitä johtuen väittää, että Suomen asema on alisteinen. Oikeus on yksi asia, valta on toinen. Kun kahta valtiota hallitsee sama hallitsija, niin tämän täytyy kaikissa olosuhteissa sulkea pois se mahdollisuus, että toinen käyttäisi suurempaa valtaansa painaakseen alas toisen oikeuden. Pysyvien yhdistymisten pitää tässä suhteessa palvella kansainvälisiä olosuhteita esikuvina. Pienten valtioiden ylipäänsä.

Oikea unionipolitiikka: molemminpuolinen kunnioitus ja toleranssi. Suurta varovaisuutta: Yhteinen hallitsija on tässä tärkeä. Tietoja, joilla punnita intressejä ja vaatimuksia keskenään, kun ne ovat mahdollisesti ristiriitaisia. – Heikommalla on kaikki lojaalisuus ja vähemmän vaatimuksia, mutta koskaan ei saa antaa periksi siitä, mikä on todella oikein. Lopuksi: mitkä takuut? Usein on sanottu venäläistenkin taholta, että takuita puuttuu. Tällöin tarkoitetaan kansainvälisoikeudellisia. Nämä olisivat paljon hankalampia kuin hallitsijoiden sanat. – Sillä usein ne unohdetaan. Ei pidä unohtaa sellaisen takaussitoumuksen täyttämistä, mikään kansakunta ei silloin luota toiseen. Pitämällä itse tiukasti kiinni kaikista vastuistaan ja velvollisuuksistaan voi ajan mittaan myös luottaa vastavuoroisuuteen – oikeuden voittoon.

Yleinen seuraus dynastiavaltioista: yhteinen elin ulkopolitiikkaan, – tekninen yksimielisyys sota-asioissa. – Lisää yleisiä yksityiskohtia tästä myöhemmin niihin kuuluvissa paikoissa.

Kuuluu 18. luentoontillagt i marginalen

Heffter (yksi luotettavimmista) sanoo: Valtioiden synty on yleensä tosiasia, tulosta historiallisesta prosessista. Joskus taas heimosukulaisten yhteiselosta – uskonnollisista käsityksistä (pappisvaltiot) – yksittäisten ihmisen kunnianhimoisesta toimintatarmosta (sankarit, keisarit, feodaalivaltiot) – joskus enemmistön vahvasta halusta – nykyaikana enimmäkseen siten, että provinsseista tai alusmaista on tullut itsenäisiä irrottautumalla itse tai irrottamalla ne emämaasta tai kokonaisesta valtiosta. Tämä tosiasia saadaan toteutetuksi niin pian kuin on tahtoa ja voimaa pysyä valtiona – ja jos siihen on pystytetty tarpeellinen organisaatio.

Valtion syntyminen on oikein, kun siten ei loukata kenenkään muun oikeuksia, tai kun se, joka tuntee tulleensa loukatuksi, tunnustaa tosiasian. Nimittäin niin kauan kuin vanha oikeudenomistaja taistelee ylivaltansa puolesta, ei kenenkään kolmannen osapuolen tarvitse tunnustaa uutta valtiota. – Eikä myöskään kuulu muille valloille, joita ei valtion muodostaminen häiritse, onko valtion muodostaminen oikein vai väärin.

Toisaalta uusi valtio ei tarvitse nimenomaista tunnustamista jo vakiintuneilta valtioilta ollakseen olemassa. Se on valtio, koska se on; ja yhtä vähän on jo vakiintunut valtio velvollinen solmimaan poliittisia suhteita uuteen, ellei sillä ole uuden kanssa yhtä jos toistakin, mikä sopii yhteen sen poliittisten intressien kanssa.

Tunnustaminen ei ole muuta kuin kansainvälisoikeudellisen olemassaolon vahvistamista ja uuden jäsenen ottamista mukaan jo vakiintuneeseen kansainvälisoikeudelliseen yhteisöön.

Tunnustamisen olemme saaneet Venäjältä sen voittojen ja Ruotsilta rauhansopimuksen sekä myöhempien sopimusten kautta.

Yhteenveto: dynastinen valtiounioni, – yhteinen kruununperimyslaki – ulkopolitiikka.

Oikeuslähteet: Hallitsijan Porvoossa antama vakuutus. Vahvistetut perustuslait – [...]oläslig/saknad text, joita on paljon. – Koko tosiasiallinen historia.