Angreppen mot det liberala partiets program.
II.
Vi hafva redan framhållit att hr J. V. S. haft orätt i sitt påstående, att programmet inledes med den pretentionen att det liberala partiet verkat alla de liberala reformerna sedan 1860. Dermed förfaller ock betydelsen af den historiska bevisning hr J. V. S. sökt anföra till stöd för sitt tillbakavisande af den förmenta pretentionen. Men i och för sig tagen är dock äfven denna historik i behof af icke så ringa rättelser. Hr J. V. S. säger:
”Hvad jag känner är, att partiets agitatoriska verksamhet började med Januariutskottets sammankallande, då detsamma kringsände emissarier till landets städer, för att organisera den ryktbara tillämnade protesten”. Denna agitation fortsattes, äfven sedan utskottet skulle handlägga endast K. senatens förslag till landtdagsfrågor, och sedan det förkunnats, att såväl dessa förslag, som Utskottets förhandlingar och utlåtanden skulle i tryck allmänheten delgifvas.
”Att denna agitation dåmera var landsförderflig, är väl klart. Ty kom Utskottet till stånd, så var det gifvet, att landtdag måste snart följa. Lyckades man deremot omintetgöra detsamma, blef det osäkert, om och när sådant skulle ske. Partiet känner och vet icke, att det i sista instans hade grefve Berg till bundsförvandt, hvilken föll på försöket att få Januariutskottet återkalladt. Skulle icke så skett, så skulle just de män fallit, hvilka arbetade för landtdagen, och hvilkas verk blef det epokgörande programmet till landtdagen 1863.
”Emellertid försökte partiet ännu i sista stund att få sin mening genomdrifven. På ett möte hos professor Schaumann dagen (aftonen?) före Januariutskottets sammanträdande uppträdde i sådant syfte en af Dagbladsprogrammets nuvarande undertecknare. Men det var annorlunda förespändt; och han nedtystades på fläcken. Partiet hade långtifrån pluraliteten af utskottsledamöterna i sin hand. Till landets evärdeliga lycka strandade då partiets sagda liberala sträfvande.”
Det ensidiga och skefva i denna framställning faller i ögonen, om man jemför den med sakens verkliga förlopp.
K. Manifestet af den 10 April 1861, angående inkallandet af ett utskott af män bland Finlands fyra stånd till den 20 Januari 1862 var så affattadt, att det svårligen kunde annorlunda förstås, än att utskottet borde med ständernas rätt deltaga i stiftandet af lagar, om ock blott ad interim. Ty det sades att då ”andra, högre statsintressen” för tiden icke medgåfvo ständernas sammankallande, åtskilliga behöfliga lagstiftningsåtgärder skulle af utskottet handläggas, hvarefter de utskottets förslag, som befunnes motsvara landets behof, skulle fastställas och gälla intill förstinfallande landtdag. (Se ingressen och 7:de punkten i manifestet).
Då detta manifest föredrogs i senaten, uttalade en del, om ock blott en minoritet af ledamöterna till protokollet såsom sin åsigt, att ett dylikt utskott icke var öfverensstämmande med landets grundlagar.
Detta var den första protesten.
Så snart åtgärden blef känd visade det sig att den allmänt uppfattades på samma sätt som af senatens minoritet. Emissarier kringsändes i sjelfva verket för att från landsbygden inkalla framstående medborgare till öfverläggning om hvad som borde göras för att afvända en åtgärd, hvilken kunde leda bort från grundlagarnes vidmakthållande. Och så beslöts att i en underdånig petition framlägga de bekymmer, manifestet framkallat.
I sjelfva den starka opinionsströmning, som härvid röjde sig, låg den andra protesten. Och verkan deraf gjorde sig gällande redan innan beslutet angående petitionen hunnit realiseras.
Ty genom ett nådigt reskript af den 24 April modifierades utskottets uppgift derhän att utskottet, i sådana frågor hvilka blott kunde lösas genom ständernas medverkan, endast egde afgifva förslag till propositioner, hvaremot utskottets framställningar i öfriga ämnen kunde leda till omedelbart afgörande.
Opinionen blef dock härigenom icke ännu fullkomligt lugnad. Pressen sysselsatte sig med frågan om behörigheten af en sådan institution som utskottet, hvilken ju alldeles icke liknade en lagberedningskomité.
Hvilken vigt regeringen fäste vid den oro och de tvifvel, som i landet gifvit sig tillkänna, framgår deraf att i en k. kungörelse af 23 Augusti samma år ytterligare förklarades att utskottets ”tillgörande ej må sträckas längre än till att i underdånighet yttra sig och föreslå efter hvilka grundsatser och i hvad syfte lagförändringar eller nya påbud och förfoganden, enligt deras tanke, vore för landets gagn af nöden.”
Men oaktadt allt detta var det tydligt, att utskottet icke med någon tillfredsställelse emotsågs. Aldraminst hade den allt starkare längtan efter landtdag derigenom kunnat dämpas. Tvärtom kunde endast ständernas sammankallande definitivt förtaga intrycket af utskottsmanifestet. Och i sjelfva verket gjorde sig insigten härom gällande. Vid tidpunkten för utskottets sammanträdande emanerade en nå|2|dig skrifvelse till utskottets ordförande, i hvilken ständernas snara sammankallande utlofvades.
För såvidt nu öfverhufvud förhållandet mellan orsak och verkan i historien kan utrönas, bör det väl med visshet kunna sägas, att de opinioner som i landet uttalades gentemot påbudet om januariutskottet, hade ett afgörande inflytande på regeringens vidare politik. Det var säkerligen icke oaktadt protesterna, utan tillföljd af dem, som de första bestämningarne angående utskottets uppgift och befogenhet ändrades; och det var icke utan afseende å den ringa belåtenhet hvarmed utskottet emotsågs utan just med afseende på detta missnöje, som ständernas snara sammankallande blef beslutet.
Då vi framhålla detta regeringens aktgifvande på opinionen, sker det icke i klandrande mening; tvärtom måste det räknas henne till ära. Men med fullt skäl bör ock erkännas att den agitation, som bedrefs i April 1861 och den bestämda hållningen i dessa frågor under återstoden af året, voro för landet af gagn eftersom de medförde de resultat för hvilka vi nyss redogjort.
Tillvaron af ett liberalt parti i Finland har i sjelfva verket sin begynnelse från dessa tider. Och för denna början behöfver partiet icke skämmas.
Hr J. V. S.’ försök att karakterisera de liberala rörelserna 1861 såsom en dels onödig, dels landsförderflig agitation, skall icke hafva framgång hos andra än den som utan pröfning blindt tro på hans ord. För enhvar, som antingen sjelf minnes dessa tider eller studerar dem objektivt ur tillgängliga källor, måste det vara uppenbart att hr J. V. S.’ ofvan citerade teckning är en grundlös smädelse mot den stora mängd äldre och yngre medborgare, som gåfvo uttryck och sammanhållning å den allmänna meningen om januariutskottet.
Väl kunna vi förstå hvarför hr J. V. S. ej utan bitterhet tänker tillbaka på konflikterna från sagde tid. I polemikens hetta påbördades Litteraturbladets utgitvare åtskilligt mera, än rätt och billigt var. Och han såg sig snart stå så godt som ensam på den ståndpunkt han intagit. Vi tro ock för vår del att omdömet om hans artiklar i utskottsfrågan numera kan utfalla något mindre strängt än då var fallet. Ty man bör väl taga hänsyn dertill att vänskap för den varmhjertade och fosterländskt sinnade statsman, som utan ond afsigt begått det konstitutionela felsteget att utverka utskottsmanifestet, utöfvade inflytande på hr J. V. S.’ uttalanden i frågan. Och det var väl ock till gagn för stadgandet af uppfattningen om det legalt riktiga, att det offentliga meningsutbytet icke gick endast i en riktning. Men deraf följer ej, att hr J. V. S. vore berättigad att fortfarande, i strid med händelsernas offentliga vittnesbörd, vidhålla sitt vanliga: jag hade rätt, alla andra hade orätt.
Och hvad betydelse har väl den af hr J. V. S. berättade anekdoten om mötet hos professor Schauman? Det var ingalunda blott en ledamot af utskottet, som varit med om agitationerna. Och om någon protest mot utskottets behörighet icke blef utgifven, så inleddes dock dess förslag medelst ett af kanslirådet Arppe på öfriga deputerades vägnar gjordt uttalande, hvari bland annat förklarades ”att vi – fatta vår uppgift sålunda, att våra utlåtanden afgifvas, icke å landets och dess ständers vägnar, utan endast äro uttryck af enskilde här församlade finske medborgares åsigter.” Litteraturbladet yttrade sig visserligen (1862 p. 329) godkännande om denna förklaring, betecknande densamma blott såsom en af förhållandena påkallad adress. Men förnekas kan dock icke, att om än de anförda orden deri i formen ej utgöra en protest, de likväl innebära en ytterst bestämd reservation. När åter hr J. V. S. säger att ”partiet hade långtifrån pluraliteten af utskottsledamöterna i sin hand”, så är detta rent godtyckligt. Utskottet röjde i allmänhet knappt någon fördelning i partier. Alla eller nästan alla dess medlemmar voro lifvade af den liberala anda som då var förherskande i det finska samhället.
”Icke lärer väl Dagbladspartiet påstå, att partiet hade någon del i trontalet 1863? Partiet kan visst säga att icke heller fennomanerne hade någon del deri. Mycket väl. Men jag har fördelen att känna de män, som tillstyrkte dess lydelse, och vet alltså, att bland dem icke fanns någon enda af Dagbladspartiet.”
Denna upplysning var fullkomligt obehöflig. Ur det liberala programmet har hr J. V. S. icke kunnat hemta någon anledning till dess nedskrifvande. Hvilka de personer voro som hade förmonen medverka vid trontalets affattning, är för historien jemförelsevis likgiltigt. Men man kunde ha skäl att erinra hr J. V. S. om en af hufvudsatserna i hans egen statslära, den nemligen, att de betydelsefulla utvecklingsmomenten i folkens lif icke äro en individs eller vissa individers verk, utan folkets eget. I enlighet härmed har han bland annat sagt (se Litteraturbladet för 1861 p. 382): ”Äfven en regentförsäkran är icke en yttring af individuelt godtycke, utan en frukt af omständigheternas kraf. Vi tillräkna alltså det Finska folket, att försäkringarne blifvit afgifna, utan att derigenom träda t. ex. Alexander I:s ädla tänkesätt för nära.”
Nåväl, i full analogi härmed kan man säga, att trontalet 1863, om ock närmast ett uttryck af Monarkens tanke och vilja, dock tillika afsåg att gifva gensvar åt de idéer och önskningar, som omfattades af hans finska folk. Det var ett af dessa vackra ögonblick i vår historia, då furste och folk möttes i harmonisk uppfattning om hvad statens väl kräfde. Ingen må här tala om det ena eller andra partiets öfvertag. Men vill man karakterisera arten af de opinioner och syften, som härvid kommo till giltighet, så är man utan tvifvel berättigad att framhålla, att det var sträfvandena i liberal riktning, som i denna vändpunkt af vårt statslif vunnit ett betydelsefullt erkännande.
Följande stycken af artikeln kunna här lämpligen i ett sammanhang anföras:
Icke heller kan väl partiet tillegna sig något af k. senatens mycket frisinnade förslag till samma landtdag? Icke heller kan väl partiet tillegna sig initiativet till sjelfva landtdagen?
Det var, såsom kändt är, grefve Berg, hvilken dertill uppmanad bragte saken till afgörande och utverkade befallningen till k. senaten att afgifva förslag till landtdagsfrågor.
Ett finger kunde möjligen Dagbladspartiet hafva haft med här, om nemligen d. v. professor Schauman tillhörde Dagbladspartiet. Nog tillhörde han de liberala från 1855. Hans ryktbara tal hade visst indytande. D. v. universitetsrektor, Rein, hade i sitt program på samma festdag sagt samma sak. Men sättet och intrycket var ett annat. När en talare af Schaumans rang uppkallade inför sig monarkens person, vändande sina ord till honom sjelf, der personligen – anslog det alla närvarande och äfven frånvarande. Grefve Berg sade härom: ”hvart jag än kommit i landet, har jag öfverallt hört samma tal föras”. Men han tycktes ännu icke vara deciderad. Säkert är också, att tryckningen kom från många håll; men det berodde väl mest derpå, huru ett löfte skulle kunna gifves, men likväl med saken i flera år uppskjutas. Ty detta var nödvändigt vilkor af orsaker, som lågo utom Finlands gränser.
På senaste tid tror jag väl ej biskop Schauman hörde till partiet. Han lärde sig för djupt känna finska folkets behof af odling och för smärtsamt sin egen oförmåga att för detsamma i det talade – vältalade – ordet öppna sitt hjerta.
Dermed må nu förhålla sig huru som helst. Skulle äfven partiet kunna tillräkna sig det prisade talet, så vore detta dess enda insats till den stora omhvälfning, som grundlades åren 1860–63. Ty om någon partiman råkade få plats i någon af de komitéer, som utarbetade propositionerna, lärer detta icke kunna räknas för stordåd, då vägen var för komitéerna föreskrifven.
Att dessa anföranden hafva ingen betydelse för den bevisning hr J. V. S. vill föra, bör redan af det föregående vara klart.
Det liberala partiet har alldeles icke velat tillegna sig andras meriter. Det har icke i sitt program anställt undersökningar om hvad de eller de personerna uträttat. Men det faktiska är, såsom hr J. V. S. icke heller kan undgå att erkänna, att arbete och sträfvanden i frisinnad riktning på den tid, hvarom nu är fråga, uppburos i olika sferer af samhället. Och regeringens ställning härvid var ingalunda motvillig; hon tog i många hänseenden sjelf initiativet. Men det fanns numera i vårt offentliga lif en verkande kraft, som i långa tider varit bortdomnad, det fanns en allmän opinion. Och den sträfvan, som då mäktigast lifvade denna allmänna opinion, var icke finskhetsifrandet, det var: vårt konstitutionela statsskicks åter upprättande och vidare utveckling.
När hr J. V. S. vill göra troligt att det egentligen är grefve Berg, vi ha att tacka för initiativet till landtdag, så sätter han anekdoten i historiens ställe. Historien kan med erkännande anteckna namnet på åtskilliga individer, hvilka verkat för denna sak. Men hon skall dock framför allt betona att det finska folkets vaknade politiska medvetande åstadkom ständernas sammankallande.
Hvad Frans Ludvig Schaumans ställning till det liberala partiet vidkommer, så kunna vi upplysa att liksom han var den ledande mannen vid de öfverläggningar, eller om man så vill agitationer, hvilka utskottsmanifestet föranledde, så var han ock till sin sista stund en anhängare af och ett stöd för den liberala politiken i vårt land. Och om hr J. V. S. trott att de liberale icke sentera ”det finska folkets behof af odling”, så borde han omsider genom programmet ha tagits ur denna besynnerliga villfarelse.
Slutligen må vi anmärka att de komitéer, hvilka arbetade på lagförslagen till 1863 års landtdag, alldeles icke hade ”vägen så för sig föreskrifven”, att de endast skulle haft att redigera regeringens tankar, – samt att det för lagförslagens anda och innehåll ingalunda var utan betydelse, att åtskilliga af de män, som omfattade den liberala riktningen, för dessa komitéers arbeten anlitades.
Hyökkäykset liberaalipuolueen ohjelmaa vastaan
II
Olemme jo todenneet, että hra J. V. S. on väärässä väittäessään, että liberaalipuolue uskottelee ohjelmansa alussa valheellisesti saaneensa aikaan kaikki vuoden 1860 jälkeen tehdyt liberaalit uudistukset. Samalla putoaa myös pohja pois kaikilta historiallisilta todisteilta, joita hra J. V. S. on pyrkinyt esittämään tästä uskottelusta lausumansa syytteen tueksi. Mutta myös koko historiikki on useammankin varsin merkittävän korjauksen tarpeessa. Hra J. V. S. väittää:
”Minusta tuntuu, että puolueen agitatorinen toiminta alkoi Tammikuun valiokunnan kokoon kutsumisesta, kun puolue lähetti salaisia asiamiehiään maan kaupunkeihin organisoimaan kaavailtua pahamaineista protestiaan”. Tätä agitaatiota jatkettiin sittenkin, kun valiokunnan oli määrä käsitellä ainoastaan valtiopäiväkysymyksiä koskevia K. senaatin ehdotuksia, ja senkin jälkeen, kun oli ilmoitettu, että sekä nämä ehdotukset että valiokunnan neuvottelut ja lausunnot julkistettaisiin yleisölle painettuina.
”Lienee ilmeistä, että tämä agitaatio oli siinä vaiheessa maallemme vahingollista. Sillä valiokunnan perustamisen jälkeen oli itsestään selvää, että valtiopäivät kokoontuisivat pian sen jälkeen. Jos valiokunta sen sijaan olisi onnistuttu tekemään tyhjäksi, olisi ollut epävarmaa, tulisiko valtiopäiviä lainkaan ja missä vaiheessa. Puolueella ei ole aavistustakaan siitä, että sen liittolaisiin kuului viime kädessä kreivi Berg, joka sai päähänsä pyrkiä perumaan Tammikuun valiokunnan. Jos se olisi peruttu, samalla olisivat kaatuneet juuri ne miehet, jotka työskentelivät valtiopäivien puolesta ja joiden käden työtä oli vuoden 1863 valtiopäivien käänteentekevä ohjelma.
”Silti puolue yritti vielä viime hetkellä saada näkemyksensä läpi. Professori Schaumanin luona Tammikuun valiokunnan kokoontumista edeltävänä päivänä (iltana?) pidetyssä kokouksessa yksi dagbladilaisten nykyisistä allekirjoittajista esiintyi edistääkseen kyseistä tavoitetta. Asiat olivat kuitenkin nyt eri tolalla; ja hänet hiljennettiin siihen paikkaan. Puolue ei saanut tuekseen lähestulkoonkaan enemmistöä valiokunnan jäsenistä. Korvaamattomaksi onneksi maallemme puolueen niin sanottu liberaali pyrkimys kariutui siihen.”
Kuvauksen yksipuolisuus ja vääristely pistävät räikeästi silmään, jos sitä vertaa tapahtumien todelliseen kulkuun.
K. manifesti, joka annettiin 10. huhtikuuta 1861 tarkoituksenaan kutsua koolle Suomen neljän säädyn edustajista koottu valiokunta 20. tammikuuta 1862, oli laadittu siten, ettei sitä voinut juuri tulkita muuten kuin että valiokunnan tulisi säätyjen suostumuksella osallistua lakien säätämiseen, joskin vain tilapäisesti. Siinä nimittäin todettiin, että koska ”valtion toiset, korkeammat edut” eivät tällä hetkellä sallineet kutsua säätyjä koolle, valiokunnan piti käsitellä erinäisiä tarpeellisia lainsäädäntötoimia, minkä jälkeen ne valiokunnan ehdotuksista, joiden todettiin vastaavan maan tarpeita, vahvistettaisiin, ja ne olisivat voimassa ensimmäisiin koolle kutsuttaviin valtiopäiviin saakka. (Ks. ingressi ja manifestin 7. kohta).
Kun tämä manifesti esiteltiin senaatille, osa jäsenistä, joka tosin muodosti vähemmistön, kirjautti pöytäkirjaan näkemyksensä, ettei sellainen valiokunta vastannut maan perustuslakeja.
Tämä oli ensimmäinen protesti.
Heti kun tämä toimi tuli tietoon, osoittautui, että yleinen mielipide tulkitsi manifestin samalla tavoin kuin senaatin vähemmistö. Asiamiehiä lähetettiin maaseudulle itse asiassa kutsumaan huomattavia kansalaisia neuvottelemaan, mitä tulisi tehdä sellaisen toimen estämiseksi, joka saattaisi vaarantaa perustuslakien voimassaolon. Ja niin päätettiin tuoda esiin manifestin herättämät huolet alamaisessa anomuksessa.
Toinen protesti ilmeni asian nostattamassa voimakkaassa mielipidemyrskyssä. Sen merkitys näkyi myös ennen kuin päätöstä anomuksen laatimisesta oli ehditty panna täytäntöön.
Sillä 24. huhtikuuta annetussa armollisessa tiedoksiannossa valiokunnan tehtävää muokattiin siten, että sellaisissa kysymyksissä, joista voitiin päättää ainoastaan säätyjen myötävaikutuksella, valiokunta voisi ainoastaan laatia päätösesityksiä, kun taas muista asioista valiokunta voisi päättää suoraan.
Tämä ei kuitenkaan täysin rauhoittanut yleistä mielipidettä. Lehdistöä askarrutti valiokunnan kaltaisen instituution toimivalta, koska sehän ei alkuunkaan muistuttanut lainvalmistelukomiteaa.
Hallitus kiinnitti suurta huomiota maassa ilmenneeseen huoleen ja epäuskoon, mikä näkyy siinä, että saman vuoden elokuun 23. päivänä annetussa tiedoksiannossa ilmoitettiin lisäksi, ettei valiokunnan
”tehtävää tule ulottaa pidemmälle kuin ilmoittaa alamaisesti ja ehdottaa, millaisten periaatteiden mukaisesti ja missä tarkoituksessa määrätyt lainmuutokset tai uudet käskyt ja käyttöoikeudet olisivat heidän mielestään tarpeen maan hyödyksi.”
Kaikesta huolimatta oli selvää, ettei valiokuntaa odotettu kovin tyytyväisin mielin. Kaikkein vähiten se oli pystynyt lievittämään yhä kasvavaa kaipausta valtiopäivien pitämiseen. Sen sijaan vain säätyjen koolle kutsuminen saattoi lopullisesti hälventää valiokuntamanifestin synnyttämän vaikutuksen. Ja tämä itse asiassa valkenikin yleisesti kaikille. Samaan aikaan kun valiokunta kokoontui, annettiin arm
Sikäli kuin syyn ja seurauksen suhdetta historiassa pystytään ylimalkaan selvittämään, voitaneen varmuudella sanoa, että maassa tammikuun valiokunnasta annettua käskyä vastaan noussut mielipide vaikutti ratkaisevasti hallituksen politiikkaan siitä eteenpäin. Valiokunnan tehtävää ja valtuuksia koskevia ensimmäisiä päätöksiä ei varmastikaan muutettu protesteista huolimatta vaan niiden vuoksi; eikä säätyjen pikaisesta koolle kutsumisesta päätetty piittaamatta siitä, että valiokunnan muodostaminen herätti suurta tyytymättömyyttä, vaan juuri tästä tyytymättömyydestä johtuen.
Kun korostamme hallituksen ottaneen yleisen mielipiteen huomioon, tarkoituksemme ei ole moittia; vaan se on päinvastoin luettava hallitukselle kunniaksi. Täydellä syyllä tulee kuitenkin myös tunnustaa, että huhtikuussa 1861 harjoitettu agitaatio ja vuoden loppuun jatkunut tiukka asennoituminen näihin kysymyksiin olivat maallemme hyödyksi, sillä niiden ansiosta edellä kerrotut tulokset kyettiin saavuttamaan.
Liberaalipuolueen olemassaolo Suomessa sai itse asiassa alkunsa näistä ajoista. Eikä puolueen tarvitse hävetä tätä alkua.
Hra J. V. S:n pyrkimykset luonnehtia vuoden 1861 liberaalia liikehdintää toisaalta tarpeettomaksi, toisaalta maallemme vahingolliseksi agitaatioiksi, eivät voi saada vastakaikua muilta kuin niiltä, jotka uskovat hänen sanaansa sokeasti ottamatta asioista selvää. Sillä jokaiselle, joka joko itse muistaa nämä ajat tai perehtyy niihin objektiivisesti tarjolla olevista lähteistä, täytyy olla päivänselvää, että hra J. V. S:n edellä laatima kuva on perusteetonta herjausta niitä lukuisia vanhoja ja nuoria kansalaisia kohtaan, jotka toivat julki yleisen mielipiteen tammikuun valiokunnasta ja edustivat sitä yhtenäisenä rintamana.
Voimme kyllä ymmärtää, miksi hra J. V. S:n on vaikea muistella kyseisen ajan konflikteja tuntematta katkeruutta. Keskellä kiivainta polemiikkia Litteraturbladetin julkaisija sai niskoilleen paljon enemmän kuin oli oikein ja kohtuullista. Hän myös huomasi pian edustavansa yksin valitsemaansa kantaa. Mekin uskomme omalta osaltamme, että nykyään hänen valiokuntakysymystä käsitteleviä artikkeleitaan ei tuomittaisi yhtä ankarasti kuin silloin. Tulee nimittäin ottaa huomioon sekin, että ystävyys lämminsydämiseen ja isänmaalliseen valtiomieheen, joka pahaa aavistamatta harhautui perustuslain polulta laatimaan valiokuntamanifestin, vaikutti hra J. V. S:n lausuntoihin tästä kysymyksestä. Ja laillisesti oikeaa toimintaa koskevien käsitysten muodostumista lienee hyödyttänyt sekin, ettei julkinen mielipiteenvaihto ollut ainoastaan yksisuuntaista. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että hra J. V. S:llä olisi oikeus edelleenkin, tapahtumien julkisten todisteiden vastaisesti, jatkaa tavanomaista inttämistään: minä olin oikeassa ja kaikki muut väärässä.
Entä mitä merkitystä onkaan hra J. V. S:n kertomalla tarinalla professori Schaumanin luona pidetystä kokouksesta? Agitaatioon ei suinkaan osallistunut vain yksi valiokunnan jäsenistä. Ja vaikka valiokunnan valtaoikeuksista ei julkaistukaan vastalausetta, valiokunnan esitys tuotiin julki kanslianeuvos Arppen muiden valtuutettujen puolesta antamassa lausunnossa, jossa muun muassa julistettiin ”että me – ymmärrämme tehtävämme siten, että emme anna lausuntojamme maan emmekä sen säätyjen puolesta, vaan ne ovat ainoastaan yksittäisten tänne kokoontuneiden Suomen kansalaisten näkemyksiä”. Litteraturbladet kylläkin ilmoitti (1862 s. 329) hyväksyvänsä julistuksen ja luonnehti sitä vain olosuhteiden pakosta laadituksi adressiksi. Ei kuitenkaan käy kieltäminen, että jos lainatut sanat eivät olleet vastalause, niihin sisältyi joka tapauksessa hyvin päättäväinen varaus. Kun hra J. V. S. väittää edelleen, että ”puolueella oli tukenaan kaikkea muuta kuin valiokunnan jäsenten enemmistö”, väite on täysin mielivaltainen. Kaiken kaikkiaan valiokunnassa ei ollut juuri havaittavissa jakautumista puolueisiin. Kaikkia tai lähes kaikkia sen jäseniä innoitti liberaali henki, joka oli tuolloin vallitsevana suomalaisessa yhteiskunnassa.
”Ei suinkaan Dagbladetin puolue väitä, että puolue olisi jotenkin osallinen vuoden 1863 valtaistuinpuheeseen? Puolue voi toki sanoa, etteivät olleet fennomaanitkaan. Toki. Mutta minäpä tunnen ne miehet, jotka vahvistivat sen sanamuodon, ja tiedän siis, ettei heidän joukossaan ollut ainuttakaan Dagbladetin puolueesta.”
Tämä oli täysin tarpeeton huomautus. Hra J. V. S. ei ole voinut löytää liberaalien ohjelmasta mitään mikä antaisi aiheen kirjoittaa sellaista. Keillä henkilöillä sitten olikaan etuoikeus osallistua valtaistuinpuheen kirjoittamiseen, historian kannalta se on verraten yhdentekevää. Lienee kuitenkin paikallaan muistuttaa hra J. V. S:ää yhdestä hänen oman valtio-oppinsa keskeisestä lauseesta, nimittäin siitä, etteivät merkittävät kehitysaskeleet kansojen elämässä ole kenenkään yksilön tai joidenkin yksilöiden vaan itse kansan aikaansaannosta. Sen mukaisesti hän on muun muassa sanonut (ks. Litteraturbladet 1861 s. 382): ”Myöskään hallitsijanvakuutus ei ole yksilöllisen mielivallan ilmaus vaan tulosta tilanteen vaatimuksista. Luemme siis Suomen kansan ansioksi, että vakuutukset annettiin, kuitenkaan astumatta siten liian lähelle esimerkiksi Aleksanteri I:n jaloa ajattelutapaa.”
No, täysin sen mukaisesti voidaan sanoa, että vuoden 1863 valtaistuinpuhe, vaikka se ilmaisee lähinnä hallitsijan ajatuksen ja tahdon, on myös yhtä lailla vastaus hänen suomalaisen kansansa omaksumiin ajatuksiin ja toiveisiin. Se olikin yksi historiamme kauniita hetkiä, kun ruhtinas ja kansa päätyivät yhdessä sopusointuiseen käsitykseen siitä mikä valtion parhaaksi oli tarpeellista. Tässä ei voi puhua yhden jos toisenkaan puolueen yliotteesta. Mutta jos halutaan luonnehtia tässä esiin nousseiden mielipiteiden ja päämäärien laatua, on kiistatta lupa väittää, että liberaalit pyrkimykset saivat osakseen merkittävän tunnustuksen tässä valtiollisen elämämme käännekohdassa.
Seuraavia artikkelin kohtia voisi lainata tässä sopivasti samassa yhteydessä:
Ei kai puolue voi ottaa omiin nimiinsä mitään k. senaatin samaisille valtiopäiville tekemistä hyvin vapaamielisistä ehdotuksista? Ei kai puolue voi liioin ottaa nimiinsä aloitetta itse valtiopäivistä?
Kuten tiedetään, kreivi Berg antoi kehotuksesta asian ratkaistavaksi ja hankki k. senaatille määräyksen tehdä ehdotus valtiopäiväkysymyksistä.
Dagbladetin puolueella on toki saattanut olla yksi sormensa pelissä, jos nimittäin silloinen professori Schauman lukeutui Dagbladetin puolueeseen. Hänhän kuului liberaaleihin vuodesta 1855. Hänen kuuluisalla puheellaan oli oma vaikutuksensa. Silloinen yliopistonlehtori Rein oli samana juhlapäivänä sanonut ohjelmassaan saman asian. Mutta esitystapa ja vaikutus vaihtelivat. Kun Schaumanin tasoinen puhuja kutsui eteensä vastapuolen henkilön ja osoitti sanansa hänelle henkilökohtaisesti – se vetosi kaikkiin läsnäolijoihin ja niihinkin, jotka eivät olleet läsnä. Kreivi Berg sanoi tästä: ”minne ikinä olenkaan maassa mennyt, olen kaikkialla kuullut saman puheen”. Hän ei kuitenkaan näyttänyt vielä olevan varma päätöksestään. Varmasti häntä myös painostettiin monelta suunnalta; mutta se taisi johtua lähinnä pohdinnoista, kuinka voisi luvata jotain mutta samalla lykätä asiaa monella vuodella. Sillä se oli välttämätön edellytys syistä, jotka olivat Suomen rajojen tuolla puolen.
Viime aikoina en usko piispa Schaumanin kuuluneen puolueeseen. Hän on oppinut liian syvästi tuntemaan Suomen kansan kulttuurin tarpeen ja liian tuskallisesti oman kyvyttömyytensä avata sille sydäntään puhutuin – kaunopuheisin – sanoin.
Sen asian laita nyt voi olla miten hyvänsä. Vaikka puolue voisikin kirjata nimiinsä tuon ylistetyn puheen, siinä olisikin sen ainoa osuus tähän suureen mullistukseen, jolle luotiin pohja vuosina 1860–63. Sillä jos joku puolueen edustajista olisikin sattunut saamaan paikan jostakin esityksiä laatineista komiteoista, sitä ei voitane pitää suurteoksi, sillä komiteoiden tie oli ennalta viitoitettu.
Jo edellä mainitusta pitäisi käydä ilmi, ettei näillä lainauksilla ole mitään merkitystä niiden todisteiden kannalta, joita hra J. V. S. haluaa esittää.
Liberaalipuolue ei ole millään muotoa halunnut omia toisten ansioita. Se ei ole ohjelmassaan järjestänyt tutkimuksia siitä, mitä kukin henkilö on saanut aikaan. Mutta tosiasiassa, kuten hra J. V. S. ei liioin voi olla tunnustamatta, vapaamielisessä hengessä tehtyä työtä ja pyrkimyksiä tehtiin kyseiseen aikaan yhteiskunnan eri piireissä. Eikä hallitus suhtautunut siihen lainkaan vastahakoisesti vaan teki monin tavoin itsekin aloitteita. Nykyään julkisessa elämässämme on kuitenkin yksi vaikuttava voima, joka oli pitkään surkastunut, eli yleinen mielipide. Ja kaikista pyrkimyksistä tätä yleistä mielipidettä ei suinkaan lietsonut väkevimmin suomalaisuuskiihko vaan perustuslaillisen valtiomuotomme palauttaminen ja kehittäminen edelleen.
Kun hra J. V. S. haluaa uskotella, että aloitteesta valtiopäivien koolle kutsumiseksi meidän on oikeastaan kiittäminen kreivi Bergiä, hän yrittää korvata historian anekdootilla. Historiaan voi tunnustukseksi kirjata erinäisten asian puolesta toimineiden henkilöiden nimet. Siinä tulee silti ennen kaikkea korostaa, että säätyjen koolle kutsuminen oli tulosta Suomen kansan poliittisen tietoisuuden heräämisestä.
Mitä tulee Frans Ludvig Schaumanin asemaan liberaalipuolueeseen nähden, voimme kertoa, että sen lisäksi, että hän oli paitsi valiokuntamanifestista aiheutuneiden neuvotteluiden, tai agitaatioiden, jos niin haluaa sanoa, johtohahmo, hän oli myös maamme liberaalin politiikan kannattaja ja tukipilari. Ja jos hra J. V. S. on kuvitellut, etteivät liberaalit tunne ”Suomen kansan kulttuurin tarvetta”, ohjelmamme luettuaan hän lienee sittemmin päässyt tästä oudosta harhakäsityksestään.
Lopuksi meidän tulee huomauttaa, ettei vuoden 1863 valtiopäiville tehtyjä lakialoitteita valmistelleiden komiteoiden tie ollut ”ennalta viitoitettu” ainakaan siinä määrin, että niiden tehtävänä olisi ollut vain muokata hallituksen ajatuksia, – sekä ettei lakiesityksen hengen ja sisällön kannalta ollut suinkaan merkityksetöntä, että komiteoiden työhön valittiin useita liberaalia suuntausta edustavia miehiä.