Jordbruket och skatterna.
IV.
Hr A. M:sAgathon Meurmans försäkringar, att jordbrukaren icke mäktar betala högre bevillning, än härintills, hindra honom ej att det oaktadt förklara, att det är från den jordbrukande befolkningen skatterna måste tagas. Han säger:
”Huru skola då slutligen skatterna fås, ty industrin kan sannerligen icke betala! Var god och gör en beräkning, huru många miljoner landet förlorat på alla de massor af aktier, för hvilka inbetalts ett-, två, femtusen mark, och som nu betalas med 2, 10, 100 mark! Vi tro, att det skall bli ofantliga summor. – – – – Skatterna måste derför onekligen tagas, såsom de ock hittills tagits, från jordbruket och den jordbrukande befolkningen.”
Hr A. M. är icke så noga med sina statistiska slutledningar. En del industriela aktieföretag har misslyckats, derigenom ha stora summor, ja miljoner gått förlorade, – detta synes hr A. M. tillräckligt skäl för påståendet att industrin icke kan betala några skatter. Rätta förhållandet är dock, att en öfvervägande del af de större industriela företagen kämpat sig väl igenom den försämrade konjunkturen under de senaste åren, om ock åtskilliga af desse ej derunder utdelat dividender, – samt att den lilla industrin, handtverkerierna, som sammanlagdt representerar en mycket stor del af landets hela industriela produktion, icke varit stäld på aktier och således icke kan hemfalla under hr A. M:s, på en del sjunkna aktievärden grundade, slutsats. – Handelns inkomster och skatteförmåga har hr A. M. alldeles tappat bort.
Hr A. M. fortsätter efter ofvanstående ord: ”Nåväl, höj då de förra jordskatterna, om det behagas! Gör jordbrukaren till en kronans räntebonde, till barkätare! Det låter säga sig. Som arrendator slipper han att betala köpeskilling för jorden. Men tala icke om inkomstskatt af jordbrukaren. Det vigtiga för honom är att hans skatt är fix. Den kan han då afdraga från köpeskillingen, och räknar han dervid orätt, skyller han sig sjelf. Men kom icke ett år, då frosten härjat hans fält, och påför honom bevillning, den må då beräknas efter jordegendomens värde eller efter den förmenta behållningen. Det retar honom och bringar honom att klaga öfver orättvisa; det för honom dessutom till undergång och förtviflan.”
Huru kan någon, som vill föra talan för jordbrukarenes intressen, yrka på höjandet af de förra jordskatterna! Enhvar, som yttrar sig i sådana frågor, borde dock veta att den gamla jordbeskattningen är så ojemn i förhållande till lägenheternas afkastning, att den just derför alldeles icke kan förhöjas. Det finnes lägenheter, från hvilka grundskatterna absorbera 50 proc. af afkastningen, medan andra med 5 proc. deraf kunna bestrida desamma. Emedan dessa skatter så länge varit fixa, hafva sagde ojemnheter genom sin inverkan på köpeskillingarne efterhand neutraliserats. Men att nu höja dessa skatter enligt den förra ojemna skattläggningen och utan hänsyn till gravation eller skuldfrihet, vore detsamma som att låta inkomstskatt godtyckligt utgå från en del med 1 proc., från andra med 10 à 20 proc.
Ett annat ännu bjertare drag af orättvisa vid sådan åtgärd vore, att innehafvarene af säterier och annan privilegierad jord ginge fria, eftersom deras jord icke deltar i den nuvarande jordbeskattningen. Vi äro öfvertygade att säteriegarenes rättskänsla skulle uppresa sig mot ett förslag, som afsåge att, i stället för en ny allmän förmögenhetsskatt, inskränka sig till att ytterligare betunga endast den skattskyldiga jorden. Så feodala äro icke heller de vare sig adliga eller oadliga jordaristokraterna i vårt land, att de ville nedtrycka skattebonden till ”barkätare”.
Och huru kan man på allvar säga att under missväxtår den fixa skatten betalas lättare än bevillningsafgiften? – Den förra måste erläggas oaktadt missväxten, den senare, som beror på årlig taxering, kan just tillföljd af frostens härjning sänkas eller efterlåtas under dylikt olycksår. Om åter sådan eftergift, af bristande rättvisa hos taxeringsmyndigheten eller bristande anmälan från den skattskyldiges sida, skulle uraktlåtas, och bevillningsafgiften debiteras och uppbäras från den af missväxt hemsökte, så kan dock denna uppbörd icke i högre grad bidraga till hans ”undergång och förtviflan”, än om han tvingades betala samma belopp under titeln: fix förhöjning af den gamla grundskatten.
Intrycket af nyss anförda tirad måste i sanning blifva antingen att hr A. M. i denna allvarsamma fråga tillåtit sig ett skämt af det krassaste slag, – eller ock att han hyser en blind afvoghet mot inkomst- eller förmögenhetsbevillning.
Ännu några punkter i hr A. M:s uppsats måste vi beriktiga.
För att visa huru svår jordbrukarens ställning är, ger hr A. M. en lång historik af en större jordbrukares ekonomi, ”som är honom i alla dess minsta detaljer bekant.” Den är i korthet följande:
X löste sin lägenhet af samarfva för 92 000 mark. Hans egen lott utgjorde ⅔. ”Situationen var klar; egendomen borde efter 4 proc. rendera 3 680 mk och räntan på skulden à 5 proc. kräfde 3 500.” De två första åren missväxt, så att skulden steg med 900 mk. Men X. lefde tarfligare än en drygare aflönad inspektor. Och tredje året gaf 600 marks behållning. Så begynte han afbetala på skulden, 600, 630 mk o. s. v. årligen, någon gång 100 mk derutver. Efter 30 år är nu X skuldfri och oberoende. Detta är historiken.
Den stoiska sparsamheten och tarfligheten kan visst ha varit hufvudorsak till det goda resultatet. Men denna framgångsrika amortering skulle dock icke varit en matematisk möjlighet, om ej ännu en annan faktor bidragit: sannolikt den, att egendomen i sjelfva verket var mera värd än de 92 000 mark, hvartill den vid arfskiftet uppskattats. Så är ock allmän landssed. Man uppskattar jordegendomen under dess värde, på det att det må bära sig för den arfvinge, som öfvertager lägenheten, att utlösa de andra. Och derför bär det sig vanligen; medan deremot inköp af jordegendom till större delen på skuld icke bär sig, om fulla värdet eller mera betalts.
Hr A. M. har vidare sagt: ”Sannolikt är också att skattekomitén nog skaffar skattetitlar, uppbördsmännen få sedan se till, att de skaffa in de uppdebiterade medlen. Men det säkra är, att ju mera kronofogdarne uppbära, desto mindre besvär skola tullförvaltarena få. Bringa folket genom direkta skatter att äta bark, det låter sig göra, men att derjemte få det att betala tull, det låter sig icke göra.” Hr A. M. vill, utan kännedom om skattekomiténs förslag, söka ingifva allmänheten den tron att dessa förslag gå ut på att bringa folket att äta bark (hvilken barkätning då vore vida värre, än den hr A. M. sjelf proponerar att framkalla; se citatet här ofvan). Vi lemna denna insinuation i sitt värde. Men i fråga om den direkta skattens inverkan på konsumtionsförmågan böra vi erinra, att om sagde skatt ökas t. ex. med 500 000 mark, och importen af utländska varor tillföljd deraf minskas med samma belopp, så minskas tullinkomsten dock endast med ungefär 10 proc. deraf eller 50 000 mark, – så att tullförvaltarne icke fördenskull blifva utan arbete. Och det låter sig väl icke bevisas, att 50 000 mark tullmedel skulle uträtta mera till statsutgifternas bestridande än 500 000 mark bevillningsmedel.
Slutligen ännu en statistisk oriktighet. Hr A. M. yttrar i fråga om tjenstemännens anpart i bevillningens erläggande: ”Betrakta bevillningslängden för Helsingfors, der det väl går ordentligt till. Hvem paraderar der med de stora inkomsterna? Sedan bränvin, tobak och några importörer afräknats, komna i långa banor tjenstemännen. Detta är tillräckligt betecknande för den, som kan och vill se.”
Men hr A. M. har icke sjelf betraktatbevillningslängden för H:fors, oaktadt dess resultat stå att läsas i bevillningsutskottets vid senaste landtdag betänkande. Deraf inhemtas, att hela antalet taxerade personer i H:fors för år 1875 var 5 902, men af dem blott 1 015 löntagare, således endast något mer än sjettedelen. Deras bevillning utgjorde mk 43 258: 80, medan af 2 315 handlande, industriidkare och handtverkare erlades mk 67 598: 60, af 78 sjöfarande mk 1 564 och af 2 494 personer under rubriken ”öfrig befolkning” mk 20 278: 40. I tjenstemännens bevillning ingick äfven afgiften för inkomst af fastigheter och annan förmögenhet. Att industri och handel äfven mäkta betala skatt, kan hr A. M. af dessa siffror tydligen erfara.
Till de mer eller mindre graverande anmärkningar, vi haft att framställa mot hr A. M:s artikelserie, foga vi gerna det erkännande, att hufvudmotivet för hans utfall åt höger och venster samt för hans pessimistiska skildring af landtmännens ekonomi kan skönjas hafva varit denna åsigt: landets skatteförmåga blir för mycket ansträngd, om man bestrider de betydligt ökade utgifterna för härväsendet medelst nya eller förhöjda skatter; derför måste statshushållningen i öfrigt blifva strängt sparsam.
Att intet land, aldraminst ett sådant som vårt, hvars nationalförmögenhet ännu är jemförelsevis svag, bör göra andra statsutgifter än de, som äro nödvändiga;
att man icke bör pålägga nya skatter, innan det visat sig, att man ej kan komma till rätta med förhanden varande tillgångar; detta är utan tvifvel principer, hvilkas åsidosättande icke vore förenligt med god statshushållning.
Praktiskt tillämpade på förevarande fall, föranleda dessa principer närmast det yrkande, att, såsom vi redan tidigare påpekat, regeringen bör söka så ordna hushållningen med de ordinarie statsinkomsterna, att ständerna icke må behöfva anvisa medel till annat än militärbudgeten (förutom kommunikationsfonden). Det är väl, om man till en början kommer derhän.
Men hvilka öfriga statsutgifter äro då så nödvändiga, att de böra bibehållas, om ock ökad beskattning deraf föranledes?
Svaret härpå kan utfalla olika, efter enhvars uppfattning. För vår del svara vi kort: Lika vigtigt som härväsendets ordnande är upprätthållandet af statens verksamhet för de vitala rätts- och kulturangelägenheterna. Hvad allt som härunder skall inbegripas, låter sig ej genom en allmän regel a priori fullständigt bestämmas. Det bör pröfvas och afgöras af den skattebeviljande folkrepresentationen. Att detta afgörande hos oss nästan uteslutande ligger i regeringens hand, gör regeringens ansvar för stort och är dessutom en abnormitet, hvars vidmakthållande förr eller senare kan medföra betänkliga konflikter mellan regering och ständer.
Det praktiska yrkande, som häraf motiveras, torde förstås utan vidare utläggning.
Finlands jordbruk kämpar visst mot svårigheter af mångahanda slag. En af de största, klimatets oblidhet, kan aldrig aflägsnas, om ock dess inverkan kan genom dikning och i öfrigt god kultur något motvägas. Men öfriga ogynsamma faktorer kunna till det mesta öfvervinnas. Bristen på kommunikationsanstalter är redan betydligt förminskad och arbetet härpå skall väl icke afstanna. Bristen på rörelsekapital afhjelpes efterhand i den mon kapitalbildningen i landet fortgår och kan sedan än vidare afhjelpas genom lämpliga kreditanstalters inrättande. Bättre insigt i landthushållningen sprides småningom genom jordbruks- och mejeriskolornas samt landtbrukssällskapens verksamhet. Förr eller senare skall väl ock en för jordbruket lämpligare organisation af de allmänna onera, vägabyggnad och skjutsning, komma till stånd, jemte det de egentliga grundskatterna tåla vid reform i vissa afseenden.
Låt vara att alla sådana åtgärder blott långsamt komma sin verkan åstad – det skall dock gå framåt. Och betydande framsteg hafva i sjelfva verket blifvit gjorda. Mark har brutits, odlingen utvidgats, ladugärdsskötseln förbättrats, – om ock mångenstädes ett trögt stillastående råder.
Ett par mindre goda år i förening med låga pris och försvårad penningeställning har hos mången framkallat nedstämning. Men det är nu engång så, att konjunkturerna i affärslifvet icke alltid kunna vara gynsamma. En tillfällig och, vi skola hoppas det, icke långvarig motgång berättigar icke ännu att förklara vare sig jordbruket eller någon annan näringsgren i utmattningstillstånd. Genom ihärdigt sträfvande öfvervinnas sådana motigheter. Man lär sig derunder bland annat minska sina produktionskostnader och att söka genom bättre metoder vinna allt större resultat ur samma arbetsqvantum.
Särskildt i det betydelsefulla skede, hvari Finland inträdt, då det nu skall komplettera sina statsinstitutioner genom uppställande af en armé, höfves det ej att fälla modet i ekonomiskt hänseende. Ökade statsmedel behöfvas, de måste anskaffas. Det bästa sätt för den skattdragande att gå sådana utsigter till mötes, är att energiskt arbeta på höjandet af sitt eget välstånd. Man kan åt sin ekonomi egna mer eller mindre omtanke och energi. Få äro väl de, för hvilka en stegring deri icke mera vore möjlig.
Hvad från det allmännas sida kan göras till befrämjande af näringsverksamheten i landet, är ock just för närvarande mer än vanligt påkalladt. Endast om välståndet i landet raskt och oafbrutet går framåt, kunna statsinkomsterna höjas utan att derigenom blifva betungande.
L. M.
Maatalous ja verot
IV
Hra A. M:n vakuuttelut siitä, ettei maanviljelijä pysty maksamaan enempää suostuntaveroa kuin tähänkään saakka, eivät estä häntä siitä huolimatta selittämästä, että verot täytyy ottaa maata viljelevältä väestöltä. Hän väittää:
”Mistä verot sitten lopulta saataisiin, sillä teollisuus niitä ei totisesti pysty maksamaan! Olepa hyvä ja laske, kuinka monta miljoonaa maa on menettänyt niihin lukemattomiin osakkeisiin, joista on maksettu yksi, kaksi, viisi tuhatta markkaa, ja joista nyt maksetaan 2, 10, 100 markkaa! Uskoaksemme siitä tulisi suunnattomia summia. – – – – Verot täytyykin siksi väistämättä ottaa sieltä mistä ne on tähänkin asti otettu, maanviljelystä ja maata viljelevältä väestöltä.”
Hra A. M. ei ole turhan tarkka tilastollisissa päätelmissään. Osa teollisuusosakeyhtiöistä on epäonnistunut, ja siinä on menetetty suuria summia, miljooniakin, – tämä näyttää hra A. M:ltä riittävältä syyltä väittää, ettei teollisuus kykene maksamaan lainkaan veroa. Tosiasiassa kuitenkin valtaosa suurista teollisuusyrityksistä on taistellut tiensä menestyksekkäästi läpi viime vuosien heikentyneiden suhdanteiden, joskaan monet niistä eivät ole tuona aikana maksaneet osinkoja, – ja lisäksi pienteollisuus ja käsityöläisyys, jotka yhdessä vastaavat hyvin suurta osaa maan koko teollisuustuotannosta, eivät toimi osakeyhtiöinä, eikä hra A. M.:n suurelta osin laskeneisiin osakekursseihin perustunut päätelmä näin ollen päde niihin. – Kaupankäynnin tulot ja veronmaksukyvyn hra A. M. on unohtanut kokonaan.
Hra A. M. jatkaa edellä mainittujen sanojen jälkeen: ”No, korottakaa sitten vanhoja maaveroja, jos mieli tekee! Tehkää maanviljelijästä kruunun verotalonpoika, pankaa syömään kaarnaa! Kelpaahan niin sanoa. Vuokraviljelijänä hänen ei tarvitsekaan maksaa maasta kauppahintaa. Mutta älkää puhuko maanviljelijän tuloverosta. Hänelle tärkeintä on se, että vero on kiinteä. Siinä tapauksessa hän voi vähentää sen kauppahinnasta, ja jos hän laskee sen väärin, hän voi syyttää itseään. Mutta jos tulee sellainen vuosi, kun halla panee hänen peltonsa ja hänelle lankeaa suostuntavero, joka pitää sitten maksaa maaomaisuuden arvon tai oletetun voiton perusteella. Se suututtaa häntä ja panee valittamaan epäoikeudenmukaisuudesta; sitä paitsi se vie hänet perikatoon ja epätoivoon.”
Kuinka kukaan maanviljelijöiden etujen puolestapuhuja voi vaatia vanhojen maaverojen korottamista! Pitäisihän jokaisen näistä asioista puhuvan tietää, että vanha maaverotus määräytyi kaikkea muuta kuin tasapuolisesti tilojen tuottoon nähden, ja juuri siitä syystä sitä ei voi korottaa. On tiloja, joiden tuotosta 50 % menee maaveroihin, kun taas toiset selviävät viidellä prosentilla. Koska nämä verot ovat olleet kiinteitä niin pitkään, eriarvoisuus on ajan mittaan näkynyt kauppahinnoissa, mikä tasoittaa veron vaikutusta. Mutta jos näitä veroja nyt korotettaisiin aiemman verotuksen mukaisesti tasapuolisuudesta piittaamatta ja ottamatta huomioon rasitteita ja velattomuutta, se olisi sama asia kuin tuloveroa korotettaisiin mielivaltaisesti toisille 1 prosentilla ja toisille 10–20 prosentilla.
Toinen vielä räikeämpi epäoikeudenmukaisuus sellaisessa toimessa olisi se, että säterien ja muiden etuoikeutettujen tilojen haltijat välttyisivät verolta, koska heidän maansa eivät kuulu nykyisen maaverotuksen piiriin. Olemme varmoja siitä, että säterinomistajien oikeudentaju nousisi vastustamaan ehdotusta, joka rajattaisiin uuden yleisen omaisuusveron sijaan rasittamaan ainoastaan verovelvollista maata. Eivät maamme aateliset tai aatelittomat maa-aristokraatit sentään niin feodaalisia ole, että alistaisivat verotalonpojan ”syömään kaarnaa”.
Ja kuinka kukaan voi vakavissaan väittää, että katovuosina kiinteä vero on suostuntaveroa helpompi maksaa? – Ensiksi mainittu täytyy maksaa kadosta huolimatta, mutta jälkimmäinen perustuu vuotuiseen arvioon, ja siksi sitä voidaan pakkastuhojen vuoksi keventää tai siitä voidaan kokonaan luopua tällaisena onnettomuusvuotena. Jos taas sellainen myönnytys jätetäänkin tekemättä, verotusviranomaisten puuttuvan oikeudenmukaisuuden tai verovelvollisen ilmoittamatta jättämisen vuoksi, ja suostuntavero veloitetaan ja kannetaan kadosta kärsineeltä viljelijältä, tämä maksu ei kuitenkaan voi ajaa häntä ”perikatoon ja epätoivoon” yhtään sen pahemmin kuin jos hän joutuisi maksamaan saman summan toisella nimellä: vanhan maaveron kiinteä korotus.
Äskeisestä valitusvirrestä jääkin itse asiassa sellainen vaikutelma, että joko hra A. M. on ottanut tässä vakavassa kysymyksessä vapauden laskea leikkiä mitä karkeimmalla tavalla, – tai sitten hän tuntee sokeaa vihaa tulo- tai omaisuussuostuntaveroa kohtaan.
Meidän täytyy oikaista vielä muutamia kohtia hra A. M:n kirjoituksessa.
Osoittaakseen, kuinka vaikea maanviljelijän tilanne on, A. M. esittää pitkän historiikin suurmaanviljelijän taloudesta, ”joka on hänelle tuttu pienintä yksityiskohtaa myöten.” Se kuuluu lyhykäisyydessään seuraavasti:
X lunasti tilansa perikunnalta 92 000 markalla. Hänen oma osuutensa oli ⅔. ”Tilanne oli selvä; omaisuuden piti 4 prosentin mukaisesti tuottaa 3 680 mk, ja velan 5 prosentin korkoihin vaadittiin 3 500.” Kaksi ensimmäistä vuotta olivat katovuosia, jolloin velka kasvoi 900 mk. Mutta X. eli niukemmin kuin kalliimmin palkattu tilanhoitaja. Ja kolmantena vuonna saatiin 600 markkaa ylijäämää. Niin hän ryhtyi lyhentämään velkaansa, 600, 630 mk j. n. e. vuosittain, joskus 100 mk ylikin. 30 vuoden jälkeen X on nyt velaton ja riippumaton. Historiikki kuuluu näin.
Stoalainen säästäväisyys ja niukka elämä on hyvinkin voinut olla tärkein syy hyvään tulokseen. Tämä onnistunut velanmaksu ei kuitenkaan olisi ollut matemaattisesti mahdollista, ellei asiaan olisi vaikuttanut myös toinen tekijä: todennäköisesti se, että tila oli itse asiassa arvokkaampi kuin 92 000 markkaa, mikä sen arvoksi määritettiin perinnönjaossa. Se onkin yleinen maan tapa. Maaomaisuuden arvo arvioidaan todellista arvoa alemmaksi, jotta tilan haltuunsa ottava perillinen kykenee lunastamaan toisten osuudet. Siksi se yleensä onkin kannattavaa; kun taas maaomaisuuden hankkiminen suurelta osin velaksi ei kannata, jos siitä maksetaan täyden arvon mukaan tai enemmän.
Hra A. M. totesi lisäksi: ”Todennäköisesti verokomitea myös kehittää veromuotoja, ja veronkantajien täytyy sitten huolehtia veloitettavien varojen hankkimisesta. Varmaa on kuitenkin se, että mitä enemmän kruununvoudit kantavat, sitä vähemmän vaivaa tullinhoitajien täytyy nähdä. Kansan saa kyllä välittömillä veroilla syömään kaarnaa, mutta sen lisäksi sitä ei kyllä saa maksamaan tullia.” Vailla tietoa verokomitean ehdotuksesta hra A. M. tahtoo uskotella suurelle yleisölle, että näiden ehdotusten vuoksi kansa joutuu syömään kaarnaa (ja tämä kaarnansyönti olisi tuolloin paljon pahempaa lajia kuin se jota hra A. M. itse pyrkii tarjoamaan; ks. lainaus edellä). Jätämme nämä vihjailut omaan arvoonsa. Mutta puhuttaessa välittömän veron vaikutuksesta kulutuskykyyn meidän täytyy muistuttaa, että jos kyseistä veroa korotettaisiin esim. 500 000 markalla, ja ulkomaisten tuotteiden tuonti vähenisi sen seurauksena samalla summalla, tullin tulot vähenisivät kuitenkin vain noin 10 prosentilla siitä eli 50 000 markalla, – joten tullinhoitajat eivät sen vuoksi jäisi vaille töitä. Eikä liene todistettavissa, että 50 000 markkaa tullivaroja auttaisi kattamaan valtion menoja paremmin kuin 500 000 markkaa suostuntaveroja.
Lopuksi yksi tilastollinen virhe. Hra A. M. lausuu virkamiesten osuudesta suostuntaveron maksuun: ”Katsokaahan Helsingin suostuntaveroluetteloa, siellä vasta on kunnon meno. Kuka komeilee suurimmilla tuloilla? Kun viina, tupakka ja muutamat tuontiliikkeet on poistettu laskuista, sitten tulee sankoin joukoin virkamiehiä. Se on kuvaavaa kerrakseen jokaiselle, joka osaa ja haluaa nähdä.”
Hra A. M. ei ole kuitenkaan itse katsonut H:gin suostuntaveroluetteloita, vaikka sen tulos on luettavissa suostuntaverovaliokunnan viime valtiopäiville antamasta mietinnöstä. Siitä selviää, että H:gissä verotettujen henkilöiden kokonaismäärä vuonna 1875 oli 5902, mutta heistä vain 1015 oli palkansaajia, eli vain vähän yli kuudesosa. Heidän suostuntaveronsa oli mk 43 258: 80, kun taas 2315 kauppiasta, teollisuudenharjoittajaa ja käsityöläistä maksoi mk 67 598: 60 sekä 78 merenkulkijaa mk 1 564 ja 2494 ”muuhun väestöön” kirjattua henkilöä mk 20 278: 40. Virkamiesten suostuntaveroon sisältyivät myös kiinteistötuloista ja muusta omaisuudesta perityt maksut. Näistä luvuista hra A. M. voi selvästi havaita, että myös teollisuus ja kauppa kykenevät maksamaan veroa.
Hra A. M:n artikkelisarjasta esittämiemme enemmän tai vähemmän raskauttavien huomautusten lisäksi tunnustamme mielihyvin, että hänen joka taholle kohdistuvien hyökkäystensä sekä maamiesten talouden pessimistisen kuvailun taustalla saattaa piillä tämä näkemys: maan veronmaksukyky joutuu liian lujille, jos sotalaitoksen huomattavasti lisääntyneet maksut katetaan uusilla veroilla tai veronkorotuksilla; siksi valtiontaloudessa on muilta osin toimittava tiukan säästäväisesti.
Ettei minkään maan, varsinkaan omamme kaltaisen, jonka kansallisomaisuus on vielä verraten vähäinen, pitäisi käyttää valtion varoja muihin kuin välttämättömiin menoihin;
ettei pidä asettaa uusia veroja, ennen kuin on osoittautunut, ettei entuudestaan käytettävissä olevilla varoilla tule toimeen; nämä ovat kiistatta periaatteita, joita ei voi sivuuttaa, jos mielii pitää hyvää huolta valtiontaloudesta.
Kun näitä periaatteita sovelletaan käytännössä edellä mainittuun tapaukseen, tulisi ensisijaisesti vaatia, kuten jo aiemmin huomautimme, että hallitus pyrkii järjestämään valtion vakinaisten tulojen käytön siten, ettei säätyjen tarvitse ohjata varoja muualle kuin sotilasbudjettiin (kulkulaitosrahastoa lukuun ottamatta). On hyvä, jos aluksi päästään siihen pisteeseen.
Mitkä muut valtion menot sitten ovat niin välttämättömiä, että ne pitäisi säilyttää, vaikka se vaatisi verotuksen lisäämistä?
Tähän kysymykseen voi olla useita vastauksia itse kunkin käsityksen mukaan. Omalta osaltamme vastaamme lyhyesti: Yhtä tärkeää kuin sotalaitoksen järjestäminen on valtion toiminnan ylläpitäminen keskeisissä oikeus- ja kulttuuriasioissa. Mitä kaikkea siihen sitten pitäisi sisällyttää, sitä ei voi kokonaan määrittää yleisellä säännöllä a priori. Se on jätettävä veroista määräävän kansanedustuslaitoksen tutkittavaksi ja päätettäväksi. Nämä ratkaisut jäävät meillä lähes yksinomaan hallituksen käsiin, jolloin hallitukselle jää liian suuri vastuu, mikä on lisäksi epänormaali tila, jonka yllä pitäminen voi ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa vakavia ristiriitoja hallituksen ja säätyjen välille.
Tämän johdosta onkin syytä esittää käytännön vaatimus, joka ymmärrettäneen ilman laajempaa puheenvuoroa.
Suomen maatalous taistelee toki monenlaisia vaikeuksia vastaan. Yhtä suurimmista, ankaraa ilmastoa, ei voi koskaan muuttaa, joskin sen vaikutuksia voi jossain määrin hillitä ojituksen ja muiden hyvien viljelytapojen avulla. Mutta muut epäsuotuisat tekijät ovat suurimmalta osin voitettavissa. Kuljetuslaitosten puute on jo huomattavasti helpottanut, eikä työ niiden kehittämiseksi ole suinkaan lakkaamassa. Liikkuvan pääoman puute hellittää vähitellen sitä mukaa kuin pääomanmuodostus maassamme edistyy, ja sitä voi entisestään helpottaa perustamalla soveliaita luottolaitoksia. Maatalous- ja meijerikoulut sekä maamiesseurat levittävät vähitellen uutta maataloustietämystä. Ennemmin tai myöhemmin yleisiin rasitteisiin, teidenrakennukseen ja kyytilaitokseen saataneen myös aikaan maanviljelyksen tarpeisiin paremmin sopiva organisaatio, ja sen lisäksi varsinainen maavero on eräiltä osin uudistuksen tarpeessa.
Olkoonkin, että kaikki tällaiset toimet vaikuttavat vain hitaasti – ne kuitenkin etenevät. Ja huomattavaa edistystä on itse asiassa jo tapahtunut. Peltoa on raivattu, viljelysalaa laajennettu, navettataloutta parannettu, – jos kohta monin paikoin vallitseekin veltto pysähtyneisyys.
Pari heikompaa vuotta yhdistyneinä hintojen laskuun ja vaikeutuneeseen rahalliseen tilanteeseen on saanut monen masentumaan. Liike-elämän suhdanteet nyt vain eivät voi aina olla suotuisia. Tilapäiset ja, toivon mukaan, lyhytaikaiseksi jäävät vaikeudet eivät anna aihetta julistaa maataloutta tai mitään muutakaan elinkeinoa uupumustilaan. Sitkein ponnistuksin sellaiset vastoinkäymiset ovat voitettavissa. Niistä oppii muun muassa pienentämään tuotantokustannuksiaan ja kehittämään parempia menetelmiä, joilla samalla työmäärällä voi saavuttaa yhä parempia tuloksia.
Varsinkaan tässä merkittävässä vaiheessa, johon Suomi on nyt astunut, kun se täydentää valtiollisia instituutioitaan perustamalla armeijan, ei auta lannistua talousasioissa. Valtio tarvitsee lisää varoja, ja ne pitää hankkia. Veronmaksajalle paras tapa edistää tällaisia näkymiä on lisätä omaa hyvinvointiaan. Omalle taloudelleen voi uhrata enemmän tai vähemmän ajatuksia ja tarmoa. Vain harvalla ei liene varaa parantaa tässä asiassa.
Myös kaikki, mitä julkinen valta voi tehdä maamme elinkeinotoiminnan edistämiseksi, on juuri nyt erityisen tervetullutta. Vain siinä tapauksessa, että maamme hyvinvointi edistyy ripeästi ja taukoamatta, valtion menoja voi lisätä ilman että ne käyvät liian raskaiksi.
L. M.