Angreppen mot det liberala partiets program.
IV.
Efter det senast anförda stället i hr J. V. S:s artikel fortsätter han på följande sätt:
”Men hvad programmet säger partiet hafva förefunnit: ”en provins” ”ett Finland, som glömt sina grundlagar” o. s. v., det är allt idel snömos. Monarken yttrade i sitt throntal 1863 en annan mening om saken, då han säger: ”Fasthållande de konstitutionelt monarkiska grundsatser, som uppbäras af finska folkets öfvertygelser samt äro sammanvuxna med landets lagar och institutioner, vill jag” – – Det är detta hvarje lagom klok menniska i detta land år 1860 förefann. Och såsom hos monarken sjelf förefunnos hos landets Senat ”konstitutionela grundsatser” och medvetande om, att de ”uppbäras af finska folkets öfvertygelser”. Regeringspropositioner till landtdagarne i många dussintal bära vittne härom. Dagbladspartiet torde icke inplantat dessa grundsatser, hvarken på det ena eller på det andra hållet. Allt, hvad partiet säger sig hafva uträttat, är tomt grundlöst skryt, dels emedan de ojemförligt flesta reformer och lagar, som genom landtdagens medverkan tillkommit, berott af regeringens initiativ, dels emedan partiet ingalunda varit ensamt om de ändringar och tillägg, ständerna gjort, eller om de petitioner, som föranledt nya regeringsförslag. Endast sådana saker, som t. ex. Svenska e. o. professionen vid universitetet, d. v. s. en tillställning till enskild mans förmon, hafva varit partiets ensak. Frukten är också en landsmåls-adjunktur åt vederbörande professor i Upsala, men icke en lärareplats för komparativ språkforskning inom den Indogermaniska stammen eller åtminstone den Germaniska språkgrenens gebit, hvaraf likväl universitetet så länge haft ett trängande behof. Partiet har icke åstadkommit periodiska landtdagar. Partiet har icke afskaffat skråtvånget m. m. Partiet har icke gjort qvinnan myndig och infört lika arfsrätt – det har förnämligast bondeståndet med stor enhällighet gjort. Partiet har icke ställt landets myntväsende på en ”frisinnad och välsignelsebringande fot”. Ty guldmyntfoten ville alla, och finanschefen har förtjensten af, att den blef tillåten. Men på en ”välsignelsebringande fot” kom landets myntväsen 12 år tidigare, och jag vet icke af, att partiet skulle haft med den saken det minsta att skaffa. ”Frisinnad” är här en hoax – kanske för det ”liberala” partiets nöje. Partiet har icke infört folkskolor. Monarken befallte, sittande i senaten, deras införande och lät afgifva proposition 1863. Partiet har icke infört sjelfstyrelse i det kommunala lifvet. Äfven det är regeringsinitiativ och mötte, såvidt jag erinrar mig, intet motstånd vid landtdagen. Hvad partiet gjort för finska befolkningens rätt och för finska skolor är i det föregående uppskattadt. Det har i öfrigt varit hårfint och har skett nödtvunget, efter det partiet i decennier med händer och tänder motarbetat hvarje bemödande i detta hänseende”.
Det borde ej behöfvas mycken eftertanke för att inse, att det liberala programmet och dess utfärdare ej kunna vara solidariska för allt hvad denna tidning under fullföljandet af sin publicistiska uppgift finner skäl att uttala; Dagbladet kan icke hafva denna pretention. I hvarje fall går hr J. V. S. alltför långt i godtycklighet eller slarf, då han rentaf påstår programmet hafva sagt saker, hvarom i programmet icke står ett ord, men hvilka varit berörda i vår artikel för den 1 december.
Läsaren finner lätt att hela det nu citerade stället ur angreppet endast kan gälla nämnda artikel. Åberopande våra uppsatser för den 17 och 18 december vilja vi derför nu blott i korthet göra följande erinringar:
Vi hafva aldrig påstått, att det ena eller andra partiet tillkommer förtjensten af att hafva utvecklat uppfattningen om Finlands politiska ställning och våra grundlagars fulla betydelse. Vi hafva endast konstaterat de framsteg, som de senaste tjugo åren häri medfört, det glädjande faktum att det allmänna medvetandet numera är på det klara i sagda vitala fråga, jemte det vi visat de liberala idéernas betydelse såsom faktor i denna utveckling. Också lärer det ej kunna på allvar påstås, att sträfvandena för det finska språkets och den finska litteraturens höjande såsom sådana skulle haft någon direkt inverkan på vårt konstitutionela statsskicks befästande och förbättring, om ock en del af dem, som gått i spetsen för nämnda sträfvanden, inlagt förtjenst äfven i sistsagde hänseende. – Och om hr J. V. S. verkligen betviflar att det för 20 år sedan stod annorlunda till med de politiska begreppen, må han t. ex. läsa sin egen recension af J. Ph. Palméns Juridiska Handbok för medborgerlig bildning (Litteraturbladet 1859 p. 472–476), deri han bland annat bevisar, huru oriktigt förf. gjort, då han gifvit en viss statsrättslig betydelse åt manifestet af den 5 juni 1808 och det deri använda uttrycket provins, – en bevisning, hvilken, i och för sig korrekt, tyvärr dock afslutas med ett betänkligt fel af recensenten sjelf, i det han karakteriserar Finlands internationela ställning såsom den af ett lydland, i stället för att visa huruledes vårt lands förening med kejsardömet, i likhet med hvarje union mellan tvenne stater, medfört kollektivitet eller gemensamhet i folkrättsligt hänseende. Rec. säger dervid: ”En redig insigt i detta förhållande måste väl anses vara af vigt för den medborgerliga bildningen”. Utan tvifvel; och vi hoppas att äfven hr J. V. S.’ egen insigt i ämnet sedan dess gått framåt.
Och visst är, för öfrigt, att – huru än historien i en framtid må bedöma olika personers och partigruppers inflytande och verksamhet i vårt land på 1860 och 70-talen, – det icke skall kunna af häfdatecknaren förbises, att det representativa statsskickets återupplifvande, ständernas och enskilda medborgares deltagande i lagstiftningsarbetet och lagberedningen samt statshushållningens ordnande, den offentliga politiska diskussionen i pressen, korteligen hela denna lifliga sträfvan för politiska reformer och statslifvets höjande, som under de senaste decennierna gifvit sig tillkänna i landet, mer än något annat beredt vårt folk dess nuvarande ställning af en sjelfmedveten och sjelfverksam länk i nationernas krets. – Att medborgarenes intresse, eller den allmänna opinionens uppmärksamhet, icke må för mycket bortledas från dessa sträfvanden på den språkliga nationelitetsrörelsen, hvilken aldrig kan gifva åt statslifvet dess förnämsta innehåll, detta är ett bland det liberala partiets syftemål; – men behöfligheten häraf har programmets angripare icke velat förstå.
Den möda hr J. V. S. gjort sig med uppräknandet af ett antal reformer hade han kunnat bespara sig. Ty lika litet som vi påstått, att det liberala partiet ensamt utverkat dessa reformer, lika litet kan det påstås att dessa reformer icke skulle vittna om sträfvanden i liberal riktning, och än mindre kan någon säga, att arbetena för finskhetens sak skulle kommit dessa reformer åstad. – Hvad särskildt 1865 års myntrealisation angår, så hoppas vi att J. V. Snellmans stora förtjenster derom aldrig skola i detta land förnekas. Men derjemte bör man dock rättvisligen ihågkomma, att regering och ständer vid 1863 års landtdag fattade beslutet derom och beredde de utvägar som gjorde realisationen möjlig. Och söker man efter de tillgöranden, hvilka initiativet till myntrealisationen vore att tillskrifvas, bör man bland annat icke förgäta den tyvärr så tidigt hädangångne Henrik Borgströms verksamhet. I sin skrift: ”Penningeställningen år 1859 och privatbanker” framstälde han på ett klart och öfvertygande sätt:
huruledes eganderättens helgd och näringarnes vigtigaste intressen sättas på spel i det land, hvarest penningeväsendet icke grundas på metalliskt mynt af gifvet skrot och korn;
att en banksedel endast då har värde, när metalliskt mynt verkligen för densamma kan erhållas; och
att, sålänge det ryska sedelmyntet förblir lagligt betalningsmedel i Finland, detta lands penningeväsende saknar all säker grund, o. s. v.
I en serie tidningsartiklar utvecklade han detta än vidare jemte yrkandet, att icke heller Finlands Banks sedlar borde få såsom lagligt betalningsmedel gälla. Det var just dessa sanningar som genom myntrealisationen blifva förverkligade.
Att vi nu erinra härom, har ic|2|ke skett derför, att Henrik Borgström var en bland de ledande männen i den första kärnan till ett liberalt parti i Finland; vi ha gjort det helt enkelt derför, att frågan om verksamheten för merberörda myntreform sålunda fullständigare belyses, – och emedan hr J. V. S., som anklagar de liberala för ”tomt skryt”, synes hafva glömt åtskilligt.
I sin ifver att ställa likt och olikt just i den belysning, tendensen kräfde, har hr J. V. S. bland annat påstått, att det förnämligast var bondeståndet som med stor enhällighet införde lika arfsrätt. Beklagligtvis hade denna reform dock icke att glädja sig åt nämnde stånds godkännande. Vid 1872 års landtdag väcktes inom adeln och presteståndet förslag till petition om lagförslag i sagde syfte. Petitionen omfattades då af alla stånd. Men propositionen i ämnet till 1877 års landtdag godkändes blott af tre stånd: bondeståndet förkastade den lika arfsrätten. Hr J. V. S., som är så färdig att hos sina motståndare finna okunnighet, slarf m. m. har dervid icke ens brytt sig om att taga reda på fakta, som i landtdagshandlingarna äro för enhvar tillgängliga.
Beträffande slutet i senaste citerade stycke af hr J. V. S.s artikel anmärka vi endast att det mått af sanning, som deri finnes hvad förflutna tider angår, är genom öfverdrift vanstäldt, och att en objektiv uppskattning af senaste landtdags tillgöranden för den finska saken, samt af det liberala programmets uttalanden derom, fullkomligt saknas i hr J. V. S. artikel.
Vidare heter det:
”I preste- och bondestånden har partiet naturligtvis icke haft något att säga; ty att det tagit under sin ledning de få representanterne för svenska allmogen har varit och måste vara betydelselöst. Att beklaga är blott att vid landtdagen 1877, säkert icke oberoende af sagda ledning, split och oenighet för första gången visade sig emellan representanterne för landets svenska och finska allmoge. En stor del af felet låg hos ståndets dåvarande talman, som är en afgjord partiman. Han bevisar detta äfven genom att underskrifva Dagbladspartiets program, ehuru han väl känner, i hvilken hög grad tidningen och partiet äro antipatiska för den finska befolkningen i landet”.
Att denna beskyllning mot talmannen Slotte saknar all grund, det vet enhvar som haft öppet öga för denne redbare och rättsinade odalmans offentliga verksamhet. Att beskyllningar så kunnat utkastas, är förklarligt endast deraf att hr J. V. S.s artikel från början till slut är en hetsig partiskrift.
Med partiman förstår man icke hvarje person som omfattar något partis gemensamma åsigter, utan den, som i alla frågor låter sig ledas af partisinne och partihänsyn. Och derför är ofvanstående yttrande om Slotte i hans egenskap af talman, den der är skyldig att opartiskt leda förhandlingarne en nedsättande beskyllning.
Att han underskrifvit det liberala partiets program bevisar just att han icke är partiman, i den mening detta ord i våra förhållanden vanligen användes, d. ä.det är att han icke hör till fennomanska eller svekomanska ultraister. När ett program framlägges, som bland annat söker att bland de nämnda ytterligheterna vinna insteg för en rättvist jemkande, central ståndpunkt, så kunna undertecknarena af ett sådant program med fullt skäl göra anspråk derpå att icke förvexlas med ytterligheternas representanter, partimännen quandmême.
För öfrigt blottar hr J. V. S. i slutorden af det citerade stycket en liten fin partimanöver. Han vet att en del af de finska tidningarne med stor ihärdighet bemödat sig att utmåla Dagbladet såsom fiendtligt mot allt finskhets sträfvande. Dessa bemödanden hafva kanske delvis nått sitt mål: att göra Dagbladet ”antipatiskt för den finska befolkningen”, hvilken icke sjelf läser Dagbladet och således blott kan bedöma det efter angifvares och åklagares påståenden. Nåväl, nu befara vederbörande partichefer, och icke utan skäl att det liberala partiets program hos mången tänkande landtman skall framkalla intresse äfven för annan sträfvan än den ensidiga kost de fennomanska agitatorerna dagsdagligen servera. Derigenom kunde deras inflytande och makt bli rubbade. Det gälde derför att genast hos den finska befolkningen söka mot programmet framkalla misstroende och ”antipati”. Hr J. V. S. hittade i sådant syfte hastigt uppå, att kalla det liberala partiet för Dagbladspartiet, – han föreslog strax i början af sin artikel ”att alla finskans och finska sakens vänner må göra likaledes”.
Framtiden skall utvisa huruvida denna manöver burit frukt eller om ej vårt bondestånds naturliga sympati för ett moderat och besinningsfullt tillvägagående i offentliga angelägenheter på längden skall behålla öfverhanden.
Med oförminskad opartiskhet och humanitet fortsätter hr J. V. S.:
”Det är i dessa stånd, man satt sig emot några propositioner och petitionsförslag, hvilka Dagbladspartiet gjort till sina. Sådant har skett af särskilda skäl, hvilka med liberalismen ock illiberalismen icke hafva något att skaffa. En stor del af presterskapet vill icke hafva någon dissenterlag så länge en lutheran får fritt öfvergå till grekiskkatolska kyrkan, men tvärtom en den senares anhängare icke alls får lemna sin bekännelse. Man finner det isynnerhet upprörande, att, då föräldrar öfvergå och taga sina omyndiga barn med sig, för dessa icke finnes någon återgång till deras fäders tro. Allmogen är i frågan ännu mera deciderad; hvarföre lagförslaget redan på kyrkomötet föll med stort brak. Efter en sådan katastrof kunde detsamma omöjligen gå igenom vid landtdagen. Äfven ett par andra ärenden hafva här mött motstånd. När t. ex. det liberala Dagbladspartiet vill åka efter bondens hästar för den billigaste möjliga skjutslega, borde partiet icke vänta, att bönderne skola i stumhet beundra en sådan liberalism. Vissa petitionsförslag, väckta af partiets koryfeer, väl egentligen blott för att personligen lysa, ehuru det icke just borde gälla för så lysande, att man utan vidare kan låna tankar och ord från det svenska nederlaget, hafva de båda här ifrågavarande stånden afvisat utan all ceremoni”.
”Sådana äro de blodiga striderna för friheten från partiets sida, och sådane de odödliga segerkransar, af hvilka det gjort sig förtjent”.
Ur den otydliga början af citatet kunna vi ej förstå annat, än att herr J. V. S. befarar att vissa petitioners förkastande dock kunde se ut såsom bristande liberalism. Och då det likväl var kärt att få gälla såsom liberal, skyller man på ”särskilda skäl”, – hvilka man ej gittar anföra. Men man är, bevars, dock ingalunda löslig i sin framställning!
Det der skälet mot dissenterlagen är ingen nyhet. Tänkaren J. V. S. hade dock kunnat låta bli att utan kritik upprepa det. Eftersom finska medborgare, enligt nu gällande författningar, kunna från den lutherska öfvergå till den grekisk katolska kyrkan, så fordrar erkännandet af trosfrihetens princip, att finska medborgare icke skola erhålla frihet att lagligen bilda andra trossamfund”, sådant är i all sin skröplighet det logiska sammanhanget i det antydda motivet för motståndet mot dissenterlagen. Men herr J. V. S. vill dock ge vederbörande patent på liberala åsigter.
Af meningsbrytningarne i skjutsningsfrågan, hvilken icke var någon partifråga, har man gjort mycket buller. Hr J. V. S. kunde dock veta, att den fraktion, som yrkade på högre skjutslega för entreprenad-, – än för vanlig skjuts, – gjorde detta endast för att sålunda befrämja entreprenad systemets utbredande och alltså skjutsningstungans aflyftande från jordlägenheterna. Det sålunda förordade medlet var måhända otjenligt; men när man utmålar det såsom bevis på hårdhet mot bonden, så håller man sig ej till sanningen.
Med insinuationen om personlig fåfänga och ”lånet af tankar och ord från det svenska nederlaget” har angriparen sänkt sig under den nivå, på hvilken motbevisning från vår sida kan ifrågakomma.
Sådan är den sanningskärlek som vägledt hr J. V. S. vid nedskrifvandet af hans artikel, sådan den opartiskhet, med hvilken han tecknat de liberala sträfvandena i detta land! Auktoritetstron spelar visserligen stundom en förunderlig rol. Men någon måtta och sans borde man dock iakttaga i dess exploiterande.
Efter den vidlyftiga inledningen kommer hr J. V. S. slutligen till angreppen mot sjelfva programmet. Derom härnäst.
Hyökkäykset liberaalipuolueen ohjelmaa vastaan
IV
Edellisellä kerralla lainatun kohdan jälkeen hra J. V. S:n artikkeli jatkuu seuraavasti:
”Mutta mitä ohjelma sanookaan puolueen havainneen: ”provinssin”, ”Suomen, joka on unohtanut perustuslakinsa” j. n. e., se kaikki on pelkkää puppua. Hallitsija lausui vuonna 1863 pitämässään valtaistuinpuheessa toisenlaisen näkemyksen asiasta sanoessaan: ”Haluan noudattaa perustuslaillisen monarkian periaatteita, joita Suomen kansan vakaumukset kannattelevat ja jotka ovat kasvaneet yhteen maan lakien ja instituutioiden kanssa” – – Tämän havaitsi jokainen vähänkään viisas ihminen tässä maassa vuonna 1860. Ja monarkin itsensä tavoin myös maan Senaatti kykeni havaitsemaan ”perustuslailliset periaatteet” ja oli tietoinen siitä, että niitä ”kannattelivat Suomen kansan vakaumukset”. Hallitus on tehnyt valtiopäiville tusinoittain esityksiä, jotka kaikki todistavat tästä. Nämä periaatteet eivät liene Dagbladetin puolueen iskostamia suuntaan jos toiseenkaan. Kaikki, mitä puolue väittää saaneensa aikaan, on tyhjää ja perusteetonta kehuskelua, toisaalta siksi, että ylivoimaisesti useimmat valtiopäivien myötävaikutuksella aikaan saadut uudistukset ja lait ovat perustuneet hallituksen aloitteisiin, ja toisaalta siksi, ettei puolue ole suinkaan ollut yksin päättämässä säätyjen tekemistä muutoksista ja lisäyksistä eikä anomuksista, joiden perusteella uusia lakiesityksiä on tehty. Vain sellaisista asioista, kuten esimerkiksi yliopiston ruotsin kielen ylimääräisen professorin virasta eli yksittäisen miehen eduksi tehdystä nimityksestä, on puolue päättänyt yksin. Sen hedelmiä on myös murteiden adjunktin virka kyseiselle Upsalan professorille, mutta Indogermaanisen heimon tai edes Germaanisen kielihaaran vertailevan kielentutkimuksen opettajan virkaa ei perustettu, vaikka sitä olisi yliopistolla niin ikään pitkään kipeästi tarvittu. Puolue ei ole saanut aikaan säännöllisiä valtiopäiviä. Puolue ei ole poistanut ammattikuntapakkoa y. m. Puolue ei ole tehnyt naisista täysivaltaisia eikä saattanut voimaan yhtäläistä perintöoikeutta – sen teki ennen kaikkea talonpoikaissääty hyvin yksimielisenä. Puolue ei ole perustanut maan rahalaitosta ”vapaamieliselle ja siunaukselliselle kannalle”. Sillä kaikki halusivat kultakantaan, ja finanssilaitoksen johtajalle kuuluu ansio siitä, että se sallittiin. Mutta ”siunaukselliselle kannalle” maan rahalaitos päätyi 12 vuotta aiemmin, eikä puolueella ollut minun tietääkseni sen kanssa vähimmässäkään määrin tekemistä. ”Vapaamielisyys” on tässä huiputusta – ehkä ”liberaalin” puolueen huviksi. Puolue ei ole perustanut kansakouluja. Hallitsija antoi senaatissa istuessaan käskyn sen perustamisesta ja teetti asiasta ehdotuksen vuonna 1863. Puolue ei perustanut kunnallista itsehallintoa. Sekin on hallituksen aloite eikä muistaakseni kohdannut vastustusta valtiopäivillä. Edellä on arvioitu, mitä puolue on tehnyt suomalaisväestön ja suomalaisten koulujen puolesta. Sekin muuten on ollut vähäistä ja tapahtunut välttämättömyyden pakosta, sen jälkeen kun puolue on vuosikymmenien ajan vastustanut kynsin hampain jokaista tämänsuuntaista pyrkimystä”.
Ei juuri tarvitse vaivata päätään tajutakseen, etteivät liberaali ohjelma ja sen laatijat voi olla solidaarisia kaikelle, mitä tämä lehti katsoo journalistisen tehtävänsä täyttääkseen aiheelliseksi lausua; siihen Dagbladet ei voi pyrkiä. Hra J. V. S. menee joka tapauksessa liian pitkälle mielivaltaisuudessaan tai huolimattomuudessaan, kun hän väittää muitta mutkitta, että ohjelmaan on kirjattu asioita, joista siinä ei ole sanaakaan, mutta joita on käsitelty artikkelissamme 1. joulukuuta.
Lukijan on helppo huomata, että koko edellä lainattu kohta hyökkäyksestä voi koskea vain kyseistä artikkelia. Viitaten 17. ja 18. joulukuuta julkaistuihin kirjoituksiimme haluammekin siksi vain muistuttaa lyhyesti seuraavista seikoista:
Emme ole koskaan väittäneet, että jollekin yksittäiselle puolueelle kuuluisi ansio Suomen poliittista asemaa ja perustuslakiemme koko merkitystä koskevan näkemyksen kehittämisestä. Olemme vain todenneet viimeksi kuluneiden kahdenkymmenen vuoden aikana tapahtuneet edistysaskeleet, sen ilahduttavan tosiseikan, että yleinen tietoisuus on nyt selkiytynyt tässä elintärkeässä kysymyksessä, sekä osoittaneet liberaalien aatteiden merkityksen tämän kehityksen yhtenä osatekijänä. Ei voitane liioin vakavissaan väittää, että suomen kielen ja suomalaisen kirjallisuuden korottamiseen tähtäävät pyrkimykset itsessään olisivat suoraan lujittaneet ja parantaneet perustuslaillista valtiomuotoamme, olkoonkin, että monet niistä, jotka kulkivat näiden pyrkimysten kärjessä, ovat ansioituneet myös viimeksi mainitussa tehtävässä. – Ja jos hra J. V. S. tosiaan epäilee, oliko poliittisten käsitteiden laita 20 vuotta sitten toisin, hän lukekoon esimerkiksi oman arvionsa J. Ph. Palménin teoksesta Juridiska Handbok för medborgerlig bildning (Litteraturbladet 1859 s. 472–476), jossa hän muun muassa osoittaa, kuinka virheellisesti kirj. on toiminut antaessaan oman valtio-oikeudellisen merkityksensä 5. kesäkuuta 1808 annetulle manifestille ja siinä käytetylle ilmaukselle provinssi, – ja tämä sinänsä paikkansapitävä huomautus päättyy kuitenkin valitettavasti arvostelijan itsensä tekemään merkittävään virheeseen, kun hän luonnehtii Suomen kansainvälisen aseman olevan verrattavissa vasallivaltioon sen sijaan, että osoittaisi, kuinka maamme liitto keisarikunnan kanssa merkitsee minkä tahansa kahden valtion muodostaman unionin tavoin kollektiivisuutta tai yhteenkuuluvuutta kansainoikeudellisessa merkityksessä. Arv. sanoo samalla: ”Tämän tilanteen selväjärkistä ymmärtämistä täytynee pitää merkittävänä osana kansalaissivistystä”. Epäilemättä; ja toivommekin, että myös J. V. S:n oma ymmärrys asiasta on sittemmin edistynyt.
Ja varmaahan muuten on, että – kuinka historia tulevaisuudessa sitten arvioikaaqn eri henkilöiden ja puolueryhmittymien vaikutusta ja toimintaa maassamme 1860- ja 1870-luvuilla, – historiankirjoittajilta ei voi jäädä huomaamatta, että edustuksellisen valtiomuodon palauttaminen, säätyjen ja yksityisten kansalaisten osallistuminen lainsäädäntötyöhön ja lainvalmisteluun sekä valtiontalouden järjestämiseen, lehdistössä käyty julkinen poliittinen keskustelu ja lyhyesti sanoen koko tämä kiivas pyrkimys poliittisiin uudistuksiin ja valtiollisen elämän kohottamiseen, jota viime vuosikymmenien ajan maassamme on ollut havaittavissa, on enemmän kuin mikään muu rakentanut kansamme nykyistä asemaa itsetietoisena ja omatoimisena lenkkinä kansakuntien piirissä. – Kansalaisten mielenkiintoa, tai yleisen mielipiteen huomiota ei pitäisikään liiaksi siirtää näistä pyrkimyksistä kielelliseen kansallisuusliikkeeseen, joka ei milloinkaan voi tarjota valtiolliselle elämälle sen tärkeintä sisältöä, ja tämä on yksi liberaalipuolueen päämääristä; – mutta sen tarpeellisuutta ohjelman arvostelijat eivät ole halunneet ymmärtää.
Hra J. V. S. olisi voinut säästää uudistusten luettelemiseen käyttämänsä vaivan. Sillä yhtä vähän kuin me olemme väittäneet liberaalipuolueen saaneen yksin aikaan nämä uudistukset, yhtä vähän voidaan väittää, etteivät uudistukset kerro liberaaleista pyrkimyksestä, ja vielä vähemmän voidaan väittää, että työskentely suomalaisuuden puolesta olisi saanut aikaan nämä uudistukset. – Etenkin mitä vuonna 1865 tehtyyn rahan arvon uudelleenmääritykseen tulee, toivomme, ettei J. V. Snellmanin suuria ansioita tässä asiassa maassamme koskaan kiistettäisi. Samalla pitää kuitenkin oikeudenmukaisuuden nimessä muistaa, että hallitus ja säädyt tekivät asiasta päätöksen vuoden 1863 valtiopäivillä ja valmistelivat keinot, joilla uudelleenmääritys oli mahdollista toteuttaa. Ja jos etsitään toimia, jotka johtivat rahan arvon uudelleenmäärityksestä tehdyn aloitteen laatimiseen, ei pidä unohtaa muun muassa liian varhain edesmenneen Henrik Borgströmin työtä. Kirjoituksessaan: ”Penningeställningen år 1859 och privatbanker” hän totesi selväsanaisesti ja vakuuttavasti:
kuinka omistusoikeuden loukkaamattomuus ja elinkeinojen tärkeimmät edut maassamme vaarannetaan, ellei rahalaitos perustu yhtäläisesti määrättyyn metallikantaan;
että pankin setelillä on arvoa vain silloin, kun sitä vastaan voi todella saada metallirahaa; ja
että, niin kauan kuin venäläinen seteliraha pysyy Suomessa laillisena maksuvälineenä, maamme rahalaitoksella ei ole mitään varmaa pohjaa, j. n. e.
Lehteen kirjoittamassaan artikkelisarjassa hän kehitteli ajatusta edelleen ja vaati lisäksi, ettei Suomen Pankin seteleitä pitäisi liioin hyväksyä laillisina maksuvälineinä. Juuri nämä asiat toteutettiin, kun rahan arvo määritettiin uudelleen.
Emme nyt muistuta tästä sen vuoksi, että Henrik Borgström oli yksi johtohahmoista Suomen liberaalin puolueen ensimmäisessä ydinjoukossa; vaan ainoastaan valaistaksemme kyseistä rahauudistusta hieman täydellisemmin, – ja koska hra J. V. S., joka syyttää liberaaleja ”tyhjästä kehuskelusta”, näyttää unohtaneen yhtä jos toistakin.
Suuressa innossaan esittää asiat juuri kulloisenkin suuntauksen vaatimassa valossa hra J. V. S. on muun muassa väittänyt, että ennen kaikkea talonpoikaissääty hyvin yksimielisenä saattoi voimaan yhtäläisen perintöoikeuden. Ikävä kyllä tämä uudistus ei kuitenkaan saanut osakseen kyseisen säädyn hyväksyntää. Vuoden 1872 valtiopäivillä aatelis- ja pappissääty tekivät esityksen anomuksen laatimiseksi kyseiseen tarkoitukseen tehtävästä lakiehdotuksesta. Tuolloin kaikki säädyt hyväksyivät anomuksen. Mutta aiheesta vuoden 1877 tehdyn lakiehdotuksen hyväksyi vain kolme säätyä: talonpoikaissääty hylkäsi yhtäläisen perintöoikeuden. Hra J. V. S., joka on kovin kärkäs etsimään vastustajistaan osaamattomuutta, huolimattomuutta y. m., ei ole tässä vaivautunut ottamaan selvää tosiasioista, jotka ovat kaikkien luettavissa valtiopäivien pöytäkirjoista.
Hra J. V. S:n artikkelin viimeksi lainaamamme kappaleen lopusta huomautamme ainoastaan, että se totuuden häivä, joka siinä menneistä ajoista puhuttaessa on, on vääristetty liioittelulla, ja että objektiivinen arvio viime valtiopäivien suomalaisuuden puolesta tekemistä toimista sekä liberaalien ohjelman asiaa koskevista lausumista puuttuu hra J. V. S:n artikkelista kokonaan.
Lisäksi mainitaan:
”Pappis- ja talonpoikaissäädyssä puolueella ei ole luonnollisesti ollut mitään sanottavaa; sillä se, että puolue on ottanut komentoonsa ruotsalaisen rahvaan harvalukuiset edustajat, on ollut merkityksetöntä niin kuin sen tulee ollakin. On vain valitettavaa, että vuoden 1877 valtiopäivillä maan ruotsalaisen ja suomalaisen rahvaan edustajien välillä ilmeni ensimmäisen kerran hajaannusta ja erimielisyyttä, mikä varmaankin liittyi edellä mainittuun komentoon. Syy oli suurelta osin säädyn silloisen puhemiehen, joka on vakaumuksellisia puolueen miehiä. Todisteena siitä hän on myös allekirjoittanut Dagbladetin puolueen ohjelman, vaikka tietääkin, kuinka suurta antipatiaa lehti ja puolue tuntevat maan suomalaisväestöä kohtaan.”
Tällä puhemies Slotteen kohdistuvalla syytöksellä ei ole mitään perää, minkä tietävät kaikki, jotka ovat seuranneet avoimin mielin tämän rehdin ja oikeamielisen talonpojan toimintaa julkisuudessa. Tällaisten herjausten syytäminen selittyy ainoastaan sillä, että hra J. V. S:n artikkeli on alusta loppuun pelkkä puolueen kiivas taistelukirjoitus.
Puolueen miehellä ei tarkoiteta jokaista ihmistä, joka omaksuu jonkin puolueen yhteiset näkemykset, vaan sellaista, joka seuraa puoluehenkeä ja ottaa puolueen huomioon kaikissa kysymyksissä. Ja siksi edellä esitetty väite Slottesta nimenomaan puhemiehen ominaisuudessa eli miehenä, jonka velvollisuus on johtaa neuvotteluja puolueettomasti, on matalamielistä panettelua.
Hän on allekirjoittanut liberaalipuolueen ohjelman, ja se juuri osoittaa, että hän ei ole puolueen mies siinä merkityksessä kuin sanaa meidän oloissamme tavallisesti käytetään, eli hän ei lukeudu äärimmäisiin fennomaaneihin eikä svekomaaneihin. Kun laaditaan sellainen ohjelma, joka pyrkii muun muassa edellä mainittujen äärimmäisyyksien keskeltä saamaan jalansijaa oikeudenmukaisesti sovittelevalle, keskitietä edustavalle näkemykselle, sellaisen ohjelman allekirjoittajat voivat täydellä syyllä vaatia, ettei heitä sekoiteta äärimmäisyyksien edustajiin eli todellisiin puolueen miehiin.
Muutoin hra J. V. S. suorittaa lainaamamme kappaleen loppusanoissa hienon pikku puoluemanööverin. Hän tietää, että osa suomalaisista lehdistä on itsepintaisesti vaivautunut maalaamaan kuvan Dagbladetista kaikkien suomalaisuuspyrkimysten vihollisena. Ehkä tämä vaivannäkö on myös osaksi päässyt tavoitteeseensa: kuvata Dagbladetin edustavan ”suomalaisväestöön kohdistuvaa antipatiaa”, ja koska tämä väestö ei itse lue Dagbladetia, se voi arvioida asiaa vain julkaisijan ja syyttäjän väitteiden pohjalta. No, nyt asianomaiset puoluejohtajat pelkäävät syystäkin, että liberaalipuolueen ohjelma voisi herättää monessakin ajattelevassa maamiehessämme kiinnostusta muihinkin pyrkimyksiin kuin fennomaanisten agitaattorien päivästä toiseen tarjoamaan yksipuoliseen ravintoon. Se saattaisi horjuttaa heidän vaikutusvaltaansa ja valta-asemaansa. Siksi pitikin kiireesti pyrkiä herättämään suomalaisväestössä epäluuloa ja ”antipatiaa” ohjelmaa kohtaan. Tätä tarkoitusta varten hra J. V. S. keksi äkkiä ryhtyä kutsumaan liberaalipuoluetta Dagbladetin puolueeksi, – hän ehdotti heti artikkelinsa alussa, ”että kaikki Suomen ja suomalaisuuden asian ystävät toimisivat samalla tavoin”.
Tulevaisuus näyttää, kantoiko tämä manööveri hedelmää vai pysyisikö talonpoikaissäätymme luontainen taipumus julkisten asioiden maltilliseen ja harkittuun hoitoon vallalla myös pitemmällä aikavälillä.
Puolueettomuudestaan ja humaaniudestaan tinkimättä hra J. V. S. jatkaa:
”Nämä säädyt ryhtyivät vastustamaan eräitä esityksiä ja ehdotuksia anomuksiksi, jotka Dagbladetin puolue oli ottanut omakseen. Sellaista on tapahtunut erityisistä syistä, joilla ei ole mitään tekemistä liberalismin ja illiberalismin kanssa. Suuri osa papistosta ei halunnut eriuskolaislakia, jos kerran luterilainen sai vapaasti siirtyä kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, mutta jälkimmäisen kannattaja ei sitä vastoin saanut luopua uskontunnustuksestaan. Erityisen kuohuttavana koettiin se, ettei lapsilla ollut paluuta isiensä uskoon sen jälkeen, kun vanhemmat olivat siirtyneet ja vieneet alaikäiset lapsensa mukanaan. Talonpojat suhtautuvat kysymykseen sitäkin ehdottomammin; siksi lakiehdotus kaatui rytisten jo kirkolliskokouksessa. Sellaisen katastrofin jälkeen samainen ehdotus ei olisi millään voinut mennä läpi valtiopäivillä. Pari muutakin asiaa on saanut täällä osakseen vastustusta. Sen jälkeen kun esim. liberaali Dagbladetin puolue yritti havitella talonpoikien hevosia saadakseen halvimmat mahdolliset kyytipalkkiot, puolueen on turha odottaa, että talonpojat ihastelisivat mykkinä sellaista liberalismia. Ne muutamat anomusehdotukset, jotka puolueen johtohahmot olivat tehneet kaiketi vain päästäkseen henkilökohtaisesti loistamaan, vaikkei ehkä tulisikaan pitää niin loistavana, että saattaa noin vain lainata ajatuksia ja sanoja ruotsalaisten tappiosta, molemmat kyseiset säädyt puolestaan hylkäsivät ilman sen suurempia seremonioita”.
”Näin verisiä taisteluita puolue on käynyt vapauden puolesta, ja tällaisia kuolemattomia voitonseppeleitä se on ansainnut”.
Sitaatin sekavaa alkua emme voi tulkita muuten kuin että herra J. V. S. pelkää tiettyjen anomusten hylkäämisen osoittavan sittenkin liberalismin puutetta. Ja kun kuitenkin oli tärkeää näyttäytyä liberaalina, syytettiin sitten ”erityisiä syitä”, – joita ei viitsitä mainita. Mutta asiaahan ei, luoja varjelkoon, esitetä millään muotoa epämääräisesti!
Tämä eriuskolaislain vastainen syy ei ole mikään uutinen. Ajattelija J. V. S. olisi kuitenkin voinut jättää toistelematta sitä täysin kritiikittömästi. Koska Suomen kansalaiset voivat nykyisen lainsäädännön nojalla siirtyä luterilaisesta kreikkalaiskatoliseen kirkkoon, uskonvapauden periaatteen tunnustaminen vaatii, ettei Suomen kansalaisille tule antaa vapautta muodostaa laillisesti muita uskonyhteisöjä, siinä on kaikessa hauraudessaan se looginen asiayhteys, johon eriuskolaislakiin kohdistuvan vastustuksen viitatut motiivit liittyvät. Herra J. V. S. haluaa kuitenkin myöntää asianosaiselle patentin liberaaleihin näkemyksiin.
Kyytiasia ei ollut puoluekysymys, mutta sitä koskevista näkemyseroista on pidetty suurta meteliä. Hra J. V. S. voisi kuitenkin olla selvillä siitä, että se ryhmittymä, joka vaati urakkakyydeistä korkeampaa kyytipalkkiota kuin tavallisista kyydeistä, pyrki vaatimuksellaan ainoastaan edistämään urakkajärjestelmän leviämistä ja samalla maakiinteistöjen kyytirasituksen keventämistä. Tähän esitetty ratkaisu ei kenties palvellut asiaa; mutta kun se esitetään todisteena ankaruudesta talonpoikaa kohtaan, kuvaus ei vastaa totuutta.
Vihjailemalla henkilökohtaisesta turhamaisuudesta ja ”ajatusten ja sanojen lainaamisesta ruotsalaisten tappiosta” hyökkääjä on vajonnut jo alle sen tason, että vaivautuisimme esittämään todisteita sitä vastaan.
Sellainen totuudenrakkaus on johdattanut hra J. V. S:ää hänen kirjoittaessaan artikkeliaan, sellainen puolueettomuus näkyy hänen kuvauksestaan maamme liberaaleista pyrkimyksistä! Auktoriteettiuskolla on toki aika ajoin mitä ihmeellisin merkitys. Jokin raja ja kohtuus pitäisi kuitenkin olla senkin hyödyntämisessä.
Suurisuuntaisen aloituksen jälkeen hra J. V. S. pääsee viimein itse ohjelmaan kohdistuvaan hyökkäykseen. Sitä käsitellään seuraavaksi.