8.4.1875 Suomen valtio-oikeus

Suomen valtio-oikeus

Kevätlukukausi 1875

29. luento 8. huhtikuuta

Painovapaus

Pikemminkin paketointia kuin kehitystä

Kun ensimmäisen kirjapainon perustamisen oli Ruotsissa hyväksynyt Sten Sture Tukholmassa joko vuonna 1482 tai 1483, ei kestänyt kuin joitakin vuosikymmeniä, ennen kuin painotuotteet saivat osakseen hallituksen epäsuosion. Kustaa Vaasa sulki vuonna 1526 piispa Braskin kirjapainon Söderköpingissä ja karkotti kirjanapinajan maasta, koska kirjapainosta oli pantu liikkeelle uskonpuhdistusta vastustavia kirjoituksia. – Uppsalan Yliopiston 27. kesäkuuta 1655 julkaistuista ohjesäännöistä alkoi sensuurijärjestelmän ottaminen käyttöön. Kaikkien akateemisten kirjoitusten oli ennen painamista saatava käsikirjoitukselleen dekaanin tai jonkun kyseisen tiedekunnan professorin allekirjoittama lupa. Vuonna 1656 Kaarle X Kustaa lähetti varoituksen kirjapainoille, ”etteivät ne niin välinpitämättömästi painaisi ja julkaisisi kaikkea olemassa olevaa aineistoa, ennen kuin siihen oli saatu Kuninkaallisen Majesteetin lupa.” Kaarle XI:n holhoojahallituksen aikana alkoi varsinainen lainsäädäntö. Vuonna 1661 määrättiin Kansliakollegio valvomaan lehdistöä. Siten ei vielä ollut yleistä sensuuria, ennen kuin 15. heinäkuuta 1662 päivätyssä kuninkaan Arkkipiispalle, piispoille, superintendenteille ja monille Ruotsin kirkonmiehille osoittamassa kirjeessä kiellettiin painattamasta mitään, ”mikä koskee jossain määrin yleistä rauhaa ja yhtenäisyyttä joko hengellisissä tai maallisissa asioissa”, mutta jos jossain teoksessa oli sellaista (akateemiset julkaisut poisluettuina), ne tuli lähettää Kansliaan ”tarkastettaviksi ja sensuroitaviksi, että ne sitten voitaisiin painaa, jos Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa niin hyväksi näkee”. Vuotta myöhemmin edellinen toistettiin Kuninkaallisen Majesteetin Plakaatissa 4. elokuuta 1663, kun Turun piispa Johannes Terserus oli julkaissut kirjan Katekismuksesta. Nämä ensimmäiset sensuurimääräykset nousivat papiston pelosta, että uskonnollisia kysymyksiä käsiteltäisiinkin vapaasti, niinpä myös sensuuri jätettiin papiston tehtäväksi.

Pian kuitenkin myös poliittisia syitä. 21. huhtikuuta 1665 ”Plakaatti ja kielto, joka koski pilkka- ja häväistyskirjoituksia”. Tämä oli erittäin ankara. Se kielsi kaikki pilkkaavat kirjoitukset, laulut ja kuvat. Ne piti polttaa roviolla. – Plakaatti oli merkityksellinen, koska sen avulla säädettiin nimenomaan, että yleisen lain määräyksiä pilkkaavasta tai herjaavasta puheesta oli sovellettava kirjoituksiin.

Tässä siis oli valvontajärjestelmän perusta. Edelleen ”kielto vahingollisten kirjojen maahantuonnista ja ehkäisystä, päivätty 2. marraskuuta 1667”. Tukholman Kuninkaallinen kirjasto tarkasti tuontikirjat.

Jossain määrin veltto holhoushallinto ei kuitenkaan kyennyt saattamaan kehitystä loppuun, tarvittiin tarkempia määräyksiä sensoreista ja kirjanpainajien keskinäisistä velvollisuuksista ja oikeuksista. Itsevaltiuden astuttua voimaan julkaistiin 5. heinäkuuta 1684 Kuninkaallisen Majesteetin säädös ja asetus. Sensorivalta keskitettiin Hallituksessa kansliakollegioon. Sensuuri ei koskenut vain käsikirjoituksia, vaan myös aikaisemmin julkaistuja kirjoja. Vuonna 1686 erityinen censor liberorum. Vuonna 1687 kiellettiin ilman erityislupaa julkaisemasta Valtiopäivien päätöksiä, Kuninkaallisia Säädöksiä ym. Kuitenkin tänä aikana otettiin myös käyttöön etuoikeusjärjestelmä tietynlaisille kirjoituksille. – Edelleen muodostui käsitys, ettei lehdistön rikkomuksia tullut pitää varsinaisina lainrikkomuksina, jotka oli usein tuomittava varsinaisissa tuomioistuimissa yleisen rikoslain ja prosessisäädösten mukaan. Niistä tuli järjestystapauksia, jotka kuuluivat hallinto-oikeuteen. Ja tämän alueen lainsäädäntö katsottiin poliisiasiaksi.

Vapaudenaika ei tuonut mitään oleellista muutosta. Hallitsevat puolueet olivat yhtä halukkaita tukahduttamaan kritiikin kuin kuningaskin itsevaltiuden aikana, Censor liberorum kansliakollegiossa. Sensorin yläpuolella oli toinen valta, säädyt, jotka eivät epäröineet tuomita komissioidensa kautta roviolle epämieluisia kirjoituksia ja vankilaan, kaularautaan, maastakarkoitukseen, niin, jopa kuolemaan sen, joka ei puhunut kuten laki määräsi.

Ne monenlaiset ennenkuulumattomat väärinkäytökset, joita salassapitomekanismi suosi, nostivat kuitenkin toisinaan esiin reaktion, ja 12. lokakuuta 1765 päivätyssä muistiossa lakien asianmukaisesta täytäntöönpanosta, jonka Säädyt toimittivat hallitukseen, vaadittiin kuitenkin kirjoitus- ja painovapauden nimenomaista ottamista käyttöön, minkä seurauksena annettiin 2. joulukuuta 1772 Painovapausasetus. Sen julistettiin painovapauden lisäkorostukseksi olevan luonteeltaan perustuslain kaltainen.

Tuohon aikaan vain Englannissa oli painovapaus (vuodesta 1691 lähtien, kuten eilen mainittiin). Kaikki osapuolet tervehtivät sitä ilolla. Ingressi: Koska Hänen Kuninkaallinen Majesteettinsa on harkinnut sitä suurta hyötyä, joka kansalle rehellisestä kirjoitus- ja painvapaudesta lankeaa, kun se saa esteettä keskinäistä tietoa kaikista hyödyllisistä aiheista eikä ainoastaan maista tieteiden ja hyvän käsiteollisuuden kehittämisestä ja levittämisestä, vaan se antaa myös jokaiselle alamaiselle erinomaisen tilaisuuden oppia paremmin tuntemaan ja arvostamaan viisaasti järjestettyä hallitsemisen tapaa, samoin kuin tämänkin vapauden on katsottava yhdeksi parhaista apuneuvoista tapojen parantamiseen ja lainkuuliaisuuden edistämiseen, koska väärinkäytökset ja laittomuudet paljastetaan kirjapainon avulla yleisön silmien eteen, niin etc. Sensuurin lakkauttavan §:n 2 kohdassa 2 säädettiin kuitenkin kielto Valtakunnan perustuslakien kiistämisestä tai niiden epäilemisestä. – Kaikki julkiset asiakirjat tulivat saataville.

[...]oläslig/saknad text Kuningas, neuvosto ja Säädyt. tillagt i marginalen

Kirjoittaja ensi kädessä vastuussa. Tavallisesti lailliset muodot ja oikeudenkäyntimuodot.

Vuoden 1772 Hallitusmuodon §:n 39 kautta myös vuoden 1766 Painoasetus kumottiin. – ”Mitä tulee kaikkiin säädöksiin vuodesta 1680 nykyhetkeen, niin kaikki perustuslain kaltaisiksi katsotut säädökset kumotaan ja hylätään.” tillagt i marginalenAluksi sitä kuitenkin sovellettiin. Svean Hovioikeus antoi aiheen epätietoisuuden selvittämiseen ottamalla esiin, saiko tuomioita jättää pyydettäessä painoon kuten aikaisemmin. Lainsäädäntötoimenpide oli tarpeen. Hovioikeuden ja Neuvoston enemmistö katsoi, ettei painovapaus ollut uuden hallitusmuodon mukainen. Kuningas antoi kuitenkin lausunnon sen hyväksi. Hänen mukaansa painovapaus ei ollut vahingollinen käytettäessä, vain väärin käytettäessä, mutta että siitä saatava hyöty oli suurempi kuin sen väärinkäyttö. – Silloinen hallitusmuoto oli rakennettu vapauden, turvallisuuden, omistusoikeuden pohjalle. Sellaisen hallituksen alaisuudessa piti jokaisella olla vapaus ajatella, puhua ja kirjoittaa kaikki, mikä ei ollut ristiriidassa lain ja valtion valtaoikeuksien kanssa.

26. huhtikuuta 1779 annettiin sitten Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa uudistettu asetus ja Määräys Kirjoitus- ja Painovapaudesta. Sananmuotonsa vuoksi se yhdisti kuitenkin painovapauden käyttämiseen enemmän ongelmia kuin aikaisemmin. Ja kirjanpainajat olivat kaikissa olosuhteissa vastuussa. Tätä täydennettiin lisäksi 6. toukokuuta 1780 annetulla määräyksellä, joka koski kirjanpainajien vastuuta rikoksista ja laiminlyönneistä kirjoitus- ja painovapautta vastaan.

Aikakausikirjoitusten julkaisemista rajoitettiin 24. elokuuta 1785 päivätyllä kuninkaan kansliakollegiolle osoittamalla kirjelmällä, joka koski Viikko- ja Päivälehtiä. – Valta lakkauttaa – Teatterikohtaukset 1785. – Säädyt anoivat 1786, että painovapautta suitsivat esitykset kumottaisiin, mutta se ei tuottanut tulosta. Kuningas vastasi 20. marraskuuta 1786, että aiheen olivat antaneet väärinkäyttö ja epäjärjestys, joita hän ei ollut odottanut. –

Kuninkaanmurhan aiheuttamassa ensi säikähdyksessä säädettiin Tukholmassa julkaistuille poliittisille kirjoituksille sensuuri, mutta pian haluttiin suosiota ja annettiin 11. heinäkuuta 1792 Kuninkaallinen Asetus yleisestä Kirjoitus- ja Painovapaudesta. – Kustaa IV Aadolfin näkemykset ovat tunnettuja. 26. maaliskuuta 1798 palattiin Kuninkaallisessa kuulutuksessa Kustaa III:n aikaan. Monenlaisia rajoituksia. Erityisesti teologiaa sensuroitiin. – Kirjakauppojen ja kirjapainojen asiamies, Hovikanslerin ohje vuodelta 1802. – Siis vaikea hallinto, painostusta ja vainoa, joskaan ei todellista sensuuria.

Osoita valtio-oikeudellinen näkökohta Hallitsijan oikeuteen 14. lokakuuta 1829. Armoa koskeva asetus sensuurista.

Unionia koskevaa tillagt i marginalen

Jotta saataisiin tarpeellinen vastaavuus Suomen Suuriruhtinaskunnan tähän saakka voimassa olevien, sensuuria ja Kirjakauppaa koskevien säädösten sekä meidän muille valtioillemme samasta aiheesta annettujen keisarillisten asetusten välille, ja jotta siten voitaisiin torjua ne hankaluudet, joita voisi syntyä Valtakunnan eri osien keskenään ristiriidassa olevien säädösten välille ja saataisiin aikaan koko alueelle samanlaiset määräykset, olemme katsoneet hyväksi, kun meidän Suomen Senaattimme on pyytänyt ja luovuttanut siitä allekirjoitetun lausunnon, niin Olemme armollisesti määrännyt, että Helsinkiin perustetaan Sensuuri kaikille maassa julkaistaville tai Ulkomaiselta paikkakunnalta tuleville kirjallisille töille.

Ohitan yksityiskohdat kehityksen [...]oläslig/saknad text jatkumisesta. Keisarillinen esitys vuodelta 1863 Suomen painovapaudesta ja sen käyttämisen ehdoista ”koska osa molemmista valtiomahdeista hyväksyy, niin mikäli Säädyt hyväksyvät muuttamattomina tai Hänen Majesteettinsa hyväksyy Säätyjen esittämät muutokset, tulee seuraavien valtiopäivien lopuksi voimaan samalla tavoin kuin muutenkin Monarkin ja Säätyjen säätämät yleiset lait, jolloin muussa tapauksessa ehdotus kokonaisuudessaan kumoutuu, ja nyt voimassa oleva lehdistöasetus jää edelleen voimaan”. Säädyt tekivät muutoksia, mutta sanoivat tyytyvänsä myös muuttamattomaan.

Tällaisesta lähtökohdasta siis laki vahvistettiin 28. heinäkuuta 1865, ja siihen oli hyväksytty osa Säätyjen tekemiä muutoksia. Ingressissä oli varauma, että lainsäädännön yksinoikeuteen voitaisiin palata, mikäli olosuhteet niin vaatisivat.

Keisarillinen esitys vuodelta 1867 ottaa esiin, että sanomalehdistö on epäilemättä pikemminkin ajattelemattomuudesta kuin tahallisesti joitakin kertoja antanut itselleen luvan poiketa siitä, mikä sille kuuluu, ja siksi esityksessä oli tiettyjä muutoksia. Sen piti olla kokeeksi voimassa 1. tammikuuta 1869 asti, minkä jälkeen riippuisi lehdistön omasta käyttäytymisestä, jatkuuko asetus vai puuttuisiko Hänen Majesteettinsa taas asiaan ja palaisi täysin keinoin siihen oikeuteen, jonka hän saattoi ottaa itselleen, mikäli Säädyt eivät hyväksyisi ehdotusta.

Hyvä herrat tietävät, miten siinä kävi. Säädyt eivät halunneet olla mukana uudessa kokeilussa, vaan halusivat lain.

Niinpä palautettiin jälleen voimaan ennalta ehkäisevä hallinto säätämällä keisarillinen asetus 31. toukokuuta 1867 Suomen lehdistöä koskevista asioista.

Valtio-oikeudellisesti siis sama lähtökohta kuin vuonna 1772 eli: Hallitsijalla on oikeus päättää, eikä tätä ilmaisuoikeuden muotoa ole lailla taattu.

Omaa meillä on, että suullisen ilmaisuoikeuden väärinkäytöstä on yleisessä laissa, Monarkinkaaren luvuissa 1, 5 ja 60, mutta painetusta ilmaisusta ei ole mainintaa.

Hyvät herrat tietävät, että Säätyjen päätöksestä vuodelta 1867 on erilaisia arvioita. Haluan vain korostaa, että kysymyksen on itse asiassa päädyttävä joko-tai -näkemykseen. Kyseessä on ristiriitatilanne. Monarkilla on perustuslaillinen oikeus. Toisen valtiomahdin vaatimus ei ole vallan laajentaminen vaan lainsäädännön saattamineen sopusointuun yleisen oikeustietoisuuden kanssa.

Onko laitonta tai väärin pitää yllä tätä oikeudellista vaatimusta? – Lempeä suhtautuminen ennalta ehkäisevään hallintoon ei todista, ettei se olisi vahingollista. Sitä ei kukaan pysty arvioimaan.

Kuitenkin kannattaa olla kärsivällinen. Se on vapauden puun kauneimpia kukkia. Saavutettakoon se sitkeällä kärsivällisyydellä ja lojaalilla viisaudella.

Yhteenveto: Näin ollen tätä ilmaisuoikeuden korkeinta muotoa ei vain ole tunnustettu yleiseksi kansalaisoikeudeksi. Ja hallitsija saa yksin päättää. Se siis kuuluu hallinto-oikeuteen. Miksi sitä siis on täällä käsitelty?

Koska systemaattisen esityksen on liityttävä siihen, mitä samanaikaiset vertailut käsiin antavat, eikä siten kyseessä ole vain sen osoittaminen, mitä meidän valtio-oikeudessamme on tässä asiassa perustuslain ja yleisen lain kautta määrätty, vaan myös, mitä siitä puuttuu: Ja siksi velvollisuuteni on osoittaa tämä tärkeä puute, tämä aukko perustuslaillisessa järjestelmässämme.

Unionia koskevaatillagt i marginalen