H:fors Dagbladin toimittajalle
Tilannekatsaus
Uhkaako suomen kieltä jokin suuri odottamaton vaara sen tähän saakka hyvin menestyksekkäästi taittamalla tiellä kohti täydellistä yhdenvertaisuutta ruotsin kanssa maamme hallinnon ja kulttuurin kielenä?
Niin melkein uskoisi olevan asian laita, jos ohjenuorana pidetään niitä kiihtyneeseen sävyyn kirjoitettuja Uuden Suomettaren ja Morgonbladetin artikkeleita, joissa kysymystä on viime aikoina käsitelty.
Silti on vaikeaa ellei mahdotonta löytää ainuttakaan tosiasiaa, joka antaisi aiheen sellaiseen huoleen.
Jos tarkastellaan koulukysymystä, suomea opetuskieltä käyttävien oppikoulujen perustamiseksi on annettu useampia asetuksia kuin säädyt ovat vaatineet. Tällä alueella vaatimukset ja tarpeet lienevätkin näin ollen tyydytetty.
Mitä tulee suomalaisen virkakielen luomiseksi tähtääviin toimiin, tarvittavien valtion määrärahojen turvin toimiva komitea on laatinut sanalistaa, jonka tarkoitus on luoda vakiintuneita käytänteitä ja yhdenmukaisuutta virallisessa kirjakielessä esiintyvien termien käyttöön.
Elokuun 1. päivänä 1863 annetussa asetuksessa määrättiin: että suomen kielen yhdenvertainen asema ruotsin kanssa kaikissa asioissa, jotka todellisuudessa koskevat suoraan maan suomalaista väestöä, tulee saattaa kaikkialla voimaan viimeistään vuoden 1883 lopussa koskien myös tuomioistuinten ja virastojen lähettämiä toimituskirjoja. Onko sitten tässä kysymyksessä ollut havaittavissa esteitä tai taantumista sinä ajanjaksona, josta tässä voisi nyt olla kyse, eli viime valtiopäivien jälkeen?
Niin edellä mainituissa sanomalehdissä on väitetty. On sanottu, että laatiessaan ”ruotsin ja suomen kielten käyttämistä erityisten tuomioistuinten ja viranomaisten asioissa” koskevan asetuksen lopullista muotoa senaatti ei kiinnittänyt riittävästi huomiota näkemyksiin, joita säädyt vastauksessaan esittivät, kun niiltä pyydettiin lausuntoa asetusta koskevaan armolliseen ehdotukseen.
Säädyt eivät, kuten tiedetään, vastanneet kyseiseen ehdotukseen yksimielisellä lausunnolla vaan ilmoituksella, jossa kukin sääty ilmaisi erikseen oman kantansa asiaan. Kerrotaan, että joissakin kohdissa, joista aatelis- ja porvarissääty olivat yksimielisiä, senaatti omaksui näiden säätyjen kannan mutta ei omaa kantaansa edustaneen pappissäädyn, ja jos tämä pitää paikkansa, menettely lienee ollut täysin perusteltu.
Itse pääkohdasta kaikki säädyt olivat kuitenkin yhtä mieltä. Kolme säädyistä nimittäin lausui, ”että 1. elok. 1863 annetussa asetuksessa määrättyä ruotsin ja suomen kielen yhdenvertaisuutta maan oikeusistuimissa ei pääosin saisi lykätä ennalta asetetun määräajan yli.” Talonpoikaissääty antoi saman lausunnon hieman eri sanoin. Säätyjen esittämien näkemysten mukaisesti senaatin kerrotaan kannattaneen sitä, että kyseinen yhdenvertaisuus astuisi pääosin – sillä eräät poikkeukset ovat väistämättömiä ja myös valtiopäivien tunnustamia – voimaan vuodesta 1884 alkaen eli vuoden 1863 asetuksessa määrättyyn aikaan.
Koska Senaatin lausunnosta on saatu tietoa vain kuulopuheissa, luulisi olevan liian ongelmallista ryhtyä hätiköidysti arvostelemaan sitä ennen aikojaan, mutta niin on kuitenkin tapahtunut. Vaikka asian laita sitten olisikin niin kuin väitetään, että Senaatti oli suostunut Porvarissäädyn edustajien suosituksesta tilapäiseen lykkäykseen päätettäessä kaupunkien tuomioistuinten virkoja täytettäessä sovellettavista suomen kielitaitovaatimuksista, ja vaikka tämän poikkeuksen lisäksi myös Oikeusministeriön antamien suomenkielisten toimituskirjojen käyttöön ottamisessa voimaan jäisi jonkin mittainen siirtymäkausi – nämä poikkeukset eivät merkitse millään muotoa luopumista vuoden 1863 asetuksessa määrätystä politiikasta, koska tuolloin asetettua tavoitetta ryhdytään kuitenkin toteuttamaan heti, kun tuomioistuimissa käytettävästä kielestä määräävä asetus, jonka kerrotaan enää odottavan hallitsijan vahvistusta, astuu voimaan.
Siksi on perusteetonta puhua taantumuksellisista pyrkimyksistä tässä asiassa.
Viimeksi mainittu kysymys ei kuitenkaan ole keskeisessä asemassa näissä poleemisissa kirjoituksissa, joilla Morgonbladet ja Suometar pyrkivät kuohuttamaan tunteita. Sen välineeksi on saatu uusi aihe, nimittäin viime keväänä tehty ehdotus, että suomen kieli julistettaisiin hallinnollisella määräyksellä saman tien viralliseksi kieleksi ruotsin rinnalle.
Senaatin kerrotaan torjuneen ehdotuksen toisaalta siksi, että sitä esitettiin liian varhain, ja toisaalta siksi, että lakia, jonka tarkoitus on täydellisesti tunnustaa ja vahvistaa suomen kielen yhdenvertaisuus valtiollisessa elämässä ruotsin kanssa, ei tulisi säätää muulla tavoin kuin yleisen lainsäädännön keinoin eli säätyjen myötävaikutuksella.
Dagbladetissa julkaistuissa kirjoituksissa on esitelty ja kehitelty edelleen vaatimusta asiaa koskevasta säätyjen hyväksymästä laista, ja nyt sitä vastaan on julkaistu edellä mainituissa niin sanotun kansallisen puolueen äänenkannattajissa viikkokaupalla kaikenlaisia enemmän tai vähemmän omituisia vastatodisteita sekä jos jonkinlaisia hyökkäyksiä ja solvauksia.
Veisi liikaa tilaa julkaista tässä näytteitä kaikista vääristelyistä ja kiukunpurkauksista, joita kyseisten lehtien asiaa koskevat lausunnot ovat pullollaan. Se ei liioin ole puheenvuoromme tarkoitus. Meidän täytyy kuitenkin, koska se on ylimielisten ”kansallisten” menettelytavalle luonteenomaista, osoittaa, että he ovat jättäneet täysin huomiotta seuraavat yksinkertaiset tosiseikat siitä, mikä on oikea tapa menetellä säädettäessä lakia tästä asiasta:
että senkin, joka ei tunnusta kiistattomaksi tosiasiaksi, että näin yleispätevän asetuksen antaminen vaatii säätyjen hyväksyntää, pitäisi silti tukea sellaista menettelytapaa jo siitä syystä, että hallitsijalla ja säädyillä on kiistatta yhteinen lainsäädäntövalta tässä asiassa, ja siksi voidaan olla täysin varmoja, että annettaessa asia säätyjen käsiteltäväksi kaikki tapahtuu täysin perustuslakien mukaisesti;
että hallinnollisesti annetun asetuksen voi myös kumota samalla tavoin, jolloin se, joka vaatii asian ratkaisemista ilman säätyjä, tunnustaa myös, että suomen kielen käytön julkisessa elämässä voi laillisesti myös kieltää uudella hallinnollisella asetuksella; ja
että siihen nähden, kuinka tärkeää ellei välttämätöntä on ratkaista tämä asia pysyvästi turvatulla tavalla, olisi mitä suurimmassa määrin harkitsematonta ja myös väärin antaa asiasta heikko hallinnollinen asetus yleisen lain asemasta.
Erityistä kiihkoa vaatia säätyjen sivuuttamista asiaa koskevasta päätöksenteosta on vaikea selittää muulla tavoin kuin että kyseiset henkilöt joko pelkäävät säätyjen vastustavan ehdotusta tai puhkuvat kärsimättömyyttä saada asia ratkaistuksi kaksi vuotta aiemmin kuin valtiopäivien osallistuessa olisi mahdollista.
Edellinen olettamus ei ole kovin, jos lainkaan todennäköinen. Jos asiasta tulee esitys hallitukselta, joka parhaiten pystyy arvioimaan ja itse saa selvittää, mitkä vaikeudet ja epäkohdat ovat väistämättömiä, kun kieliuudistus ulotetaan virallisen kirjeenvaihdon kaikille osa-alueille, edustuslaitos tuskin havaitsee syytä sellaisen esityksen hylkäämiseen. Ei sitä paitsi kuvastaisi kovin perustuslaillista mielenlaatua, jos pyritään hallinnolliseen ratkaisuun heti kun on aihetta epäillä, vastaako ratkaisu säätyjen näkemyksiä.
Mitä taas edellä mainittuun kärsimättömyyteen tulee, sen asiaankuuluvuudesta ja oikeutuksesta huomautettakoon seuraavaa:
että valtion toimilta vaaditaan järjestystä ja johdonmukaisuutta;
että olisi anakronistista, jos suomi julistettaisiin viralliseksi kieleksi samaan aikaan, kun katsotaan vielä aiheelliseksi antaa olosuhteiden pakosta osittainen säädös, jonka määräykset koskevat tiettyjä osia aiheesta, kuten säätyjen tarkistama asetus tuomioistuinten toimituskirjoissa käytettävästä kielestä; ja kun säädyt eivät kyseisestä säädöksestä laatimassaan kirjelmässä vaatineet sanallakaan kyseisen toimen välitöntä lykkäämistä vuoden 1863 ohjelman takarajaa kauemmaksi.
Dagbladet on omalta osaltaan vaatinut, että jo seuraaville valtiopäiville on tehtävä esitys, joka tähtää kyseiseen päämäärään eli suomen kielen täydelliseen yhdenvertaisuuteen ruotsin kanssa virallisena kielenä.
On tosin kyseenalaista, salliiko tilanne jo silloin säätää aiheesta sellaista lakia kuin kysymyksen lopullinen ja täydellinen järjestäminen vaatisi eli sellaista jossa on yleisiä määräyksiä ilman poikkeuksia. On vieläpä melko varmaa, että niinkin pian tämän jälkeen kuin vuonna 1885 tähän lakiin olisi pakko jättää useitakin lausekkeita ja poikkeussäädöksiä, ellei halua säätää lakia täysin vallitsevista tosiasioista piittaamatta. Mutta olennaista periaatetta, jota on ennen kaikkea korostettava tässä kysymyksessä ”kansallisten” kevytmielistä esiintymistä vastaan, eli sitä että kysymys on ratkaistava yleisen lainsäädännön keinoin, ei tulisi kuitenkaan loukata kiirehtimällä asiaa sillä tavoin.
Näiden ihmisten ajattelutavan ja isänmaallisten tunteiden täytyy totisesti olla eriskummallista laatua, kun heidän omatuntonsa sallii heidän tällaisenakin hetkenä kylvää erimielisyyden siemeniä ja levittää sosiaalisen eripuran myrkkyä ympäri maata, joka nyt jos koskaan kaipaisi vahvaa yhteenkuuluvuutta ja elävää tietoisuutta koko kansan solidaarisuudesta.
Voisi ymmärtääkin, että omistautunut työ suomalaisuuden oikeutetun asian puolesta saattaisi synnyttää tällaista kiivautta, joka on jälleen nähnyt päivänvalon, ja vaatimuksia poikkeuksellisiin voimatoimiin, joita herrat suomalaisuuskiihkoilijat ovat viimeksi ottaneet vapauden esittää, mikäli tämä hyvä asia, josta pohjimmiltaan on tai pitäisi olla kyse, saisi yhä osakseen tukahduttavaa vastustusta.
Asia ei kuitenkaan ole niin. Muistutimmekin siitä kirjoituksen alussa. Voimme koko vakaumuksestamme lisätä, että vaikka jokin ryhmä maassamme suhtautuukin kylmäkiskoisesti suomalaisuuspyrkimyksiin ja vaikka valtaosa maan älymystöstä pitää välttämättömänä säilyttää maamme ruotsalainen sivistys, jotta valtiollisen järjestyksen ja kulttuurin historialliset juuret eivät heikkenisi – silti jalo tavoite saattaa suomalaisväestö täysin osalliseksi yhteiskunnallisen elämän kaikista ilmenemismuodoista ja tietoiseksi siitä, ettei sen tarvitse missään suhteessa jäädä jälkeen niistä, joilla tähän asti on ollut hallitseva vaikutus kansakunnan asioihin, – sanoisimme niin, että tämä tavoite on jo saanut kaiken tunnustuksen joka sen toteuttamiseksi vaaditaan.
Se, mitä valtio voi ja mitä sen pitää tehdä, on pääosin tehty tai saatetaan päätökseen lähitulevaisuudessa. Valtio ei sen sijaan voi, eikä edes pakolla yrittää, harjoittaa omistautunutta, innostuksen ja rakkauden kannattelemaa kehitystyötä, jonka hedelmät näkyvät kirjallisuudessa, sivistystason nousussa ja ylevässä mielenlaadussa.
Tämä työ ei kuitenkaan näy suvaitsemattomuutena toisten oikeuksia ja toisten vakaumusta kohtaan, ylimielisenä vetoamisena määrälliseen ylivoimaan.
Sellainen esiintyminen loukkaa monen tunteita ja saa monet luopumaan myötätunnosta, jota muuten tuntisivat suomalaisuuspyrkimyksiä kohtaan. Vaaditaan tavallista enemmän objektiivisuutta ja malttia, jotta jatkuvasti kykenee erottamaan kullan kuonasta, terveen ytimen rumista kasvaimista.
Kaikkien niiden puolesta, joille sosiaalinen sopusointu on kaivattu päämäärä ja välttämätöntä isänmaan parhaaksi, täytyy erityisesti pahoitella, että puoluekiihkon osoitukset esiintyvät usein hajottavana tekijänä, joka samalla vastustaa ja viivyttää heidän ajamansa asian voittoa.
Emme toimi hetken päähänpistosta vaan monipuolisten havaintojen pohjalta, kun julistamme, että suomalaisuuden kehitystä eivät nyt uhkaa vahingolliset häiriöt muualta kuin fennomaanisten puoluemiesten taholta.
Till Red. för H:fors Dagblad.
En blick på ställningen.
Hotas det finska språket af någon stor, oväntad fara på dess hitills med så stor framgång tillryggalagda väg till full likställighet med svenskan uti såväl stats- som kulturlifvet i vårt land?
Man måste tro att så är fallet, om man låter vägleda sig af den upprörda tonen i de artiklar uti Uusi Suometar och Morgonbladet, hvilka på den senaste tiden behandlat denna fråga.
Likväl är det svårt, ja omöjligt, att finna några fakta som innebure anledning till en dylik farhåga.
Vända vi oss till skolfrågan, så hafva förordningar utfärdats om inrättande af läroverk med finskt undervisningsspråk till större antal än ständerna begärt. Anspråken och behofven på detta gebit borde sålunda blifva tillfredsstälda.
Hvad åtgärderna till det finska kurialspråkets utbildning angår, har såsom kändt en komité, försedd med erforderliga statsanslag, arbetat på en ordlista som skall tjena till att vinna stadga och likformighet i de termer som i de officiela skriftspråket förekomma.
Förordningen af den 1 augusti 1863 hade stadgat: att finska språkets lika berättigande med det svenska i allt sådant, som omedelbarligen berörer den egentligen finska befolkningen i landet, senast vid 1883 års utgång bör hafva trädt i full utöfning äfven hvad rörer de från domstolarne och embetsverken utgående expeditioner. Har då i detta afseende något hinder eller någon reaktion försports under den tidrymd hvarom nu kan vara fråga, d. ä.det är efter senaste landtdag?
Så har i förenämnda tidningar påståtts. Man har sagt att senaten, vid det slutliga affattandet af förordningen ”angående svenska och finska språkens begagnande vid särskilda domstolar och myndigheter”, icke fästat tillbörligt afseende vid de åsigter ständerna uttalat i svaret på den nådiga proposition, genom hvilken deras yttrande begärdes öfver förslaget till sagde förordning.
Ständernas svar på sagde proposition innehöll, såsom kändt, icke ett samstämmigt yttrande, utan en anmälan om hvad hvarje stånd för sig i ärendet yttrat. Om, såsom det förmäles, senaten i vissa punkter, deri adeln och borgareståndet varit ense, upptagit dessa stånds åsigt men icke presteståndets, som stod ensamt om sin mening, så vore väl ett sådant förfarande fullt befogadt.
Hufvudpunkten var dock den, hvari alla stånd öfverensstämde. Tre stånd uttalade nemligen, ”att den i förordn. af den 1 aug. 1863 påbjudna likställigheten af svenska och finska språken i afseende å deras användning vid domstolarna i landet i hufvudsak icke bör uppskjutas utöfver den förut bestämda tiden.” Bondeståndet yttrade detsamma med något andra ord. I öfverensstämmelse med denna ständernas åsigt skall senaten hafva förordat att ifrågavarande likställighet i hufvudsak – ty vissa undantag äro oundvikliga och äfven vid landtdagen erkände, – skall blifva gällande från 1884, sålunda å den tidpunkt 1863 års förf. hade förafsett.
Då Senatens utlåtande icke är kändt annorlunda än genom hörsägen, synes det vara alltför vanskligt att, såsom dock skett, rida upp mot detsamma med förhastande kritik. Men äfven om fallet är såsom det påstås, att Senaten i fråga om fordringarna på kunskap i finska vid besättandet af tjenster i städernas domstolar, tagit hänsyn till hvad städernas deputerade, Borgarståndet härom yttrat, och om förutom det temporära undantag som häraf föranledts, äfven beträffande finska expedetioners utsändande från Justitie departementet ännu någon tids öfvergångsskede skall ega rum – så innebära dessa undantag alldeles icke något frångående från den i 1863 års förf. påbjudna politik, då likväl i hufvudsak ett förverkligande af det då uppstälda målet inträder så snart förordningen om språket vid domstolarne, hvilken blott lärer afbida monarkens sanktion, blifvit utfärdad.
Grundlöst är derför talet om reaktionära bemödanden i denna angelägenhet.
Det är för öfrigt icke sistberörda fråga som spelat hufvudrollen i de polemiska uppsatser genom hvilka Morgonbladet och Suometar sökt bringa sinnena i gäsning. Man har fått ett nytt ämne att operera med, nämligen de under senaste vår uppkomna förslaget att omedelbart i administrativ väg proklamera finskan såsom officielt språk bredvid svenskan.
Senatens afböjande af detta förslag lärer ha grundats dels derpå att detsamma var för tidigt väckt, dels åter derpå att den författning, som skall fullständigt erkänna och bekräfta det finska språkets jemnbördighet i statslifvet med svenskan, ej bör annorlunda än i den allmänna lagstiftningens väg, d. ä.det är med ständernas medverkan åstadkommas.
Emot yrkandet på ständerlag i ämnet, framstäldt och utveckladt jemväl uti uppsatser i Dagbladet, hafva nu i veckotal allehanda mer eller mindre konstiga motbevisningsförsök samt alla möjliga angrepp och invektiver blifvit rigtade uti ofvan nämnda, det sig så kallande nationella partiets, pressorgan.
Det blefve alltför vidlyftigt att här framlägga en profkarta på de skefheter och hetsigheter som öfverflöda uti sagde tidningars uttalanden i detta ämne. Sådant är icke heller ändamålet med vårt uppträdande. Dock må vi, såsom karakteristiskt för de öfvermodiga ”nationelles” sätt att gå tillväga framhålla att desamma alldeles förbisett följande enkla sanningar beträffande det rätta tillvägagåendet vid lagstiftning i detta ämne:
att äfven den, som icke erkänner det vara obestridligt, att ständernas medverkan för en förordning af denna allmänna omfattning erfordras, dock borde förena sig om sådant tillvägagående redan på grund deraf, att monarkens och ständernas befogenhet att gemensamt i detta ämne lagstifta är absolut otvifvelaktig, och således full visshet finnes, att man genom ärendets öfverlemnande till ständerna handlar i enlighet med grundlagarne;
att en i administrativ väg utfärdad förordning äfven kan på samma väg upphäfvas och att således den, som yrkar på frågans lösning utan ständerna, dermed äfven erkänt det vara en juridisk möjlighet att genom någon ny administrativ förordning förbjuda finskans användning i det officiella lifvet; samt
att det med afseende på vigten, ja nödvändigheten af att denna fråga ordnas på ett sätt som är för all framtid betryggande, vore högeligen oklokt, liksom det vore orätt, att utverka en bräcklig administrativ förordning i stället för en allmän lag.
Den besynnerliga ifvern att förorda ständernas åsido skjutande i denna sak låter sig svårligen annorlunda förklaras, än att vederbörande antingen befara motstånd mot förslaget från ständernas sida eller ock brinna af otålighet att få saken afgjord två år tidigare än det, om landtdagens medverkan påkallas, vore möjligt.
Det förra antagandet har ganska ringa, om ens någon sannolikhet. Förelägges proposition i ämnet af regeringen, som närmast kan bedöma och sjelf får röna de svårigheter och olägenheter, som vid språkreformens utsträckning till den officiela skriftvexlingens alla områden äro oundvikliga, så lärer väl representationen icke finna skäl att förkasta en dylik proposition. Dessutom skulle det icke just vittna om konstitutionelt sinnelag, om man sökte få fram ett administrativt afgörande, om hvars öfverensstämmelse med ständernas åsigter grundade tvifvel förefunnes.
Hvad åter den antydda otåligheten vidkommer, så kan mot dess tillbörlighet och berättigande anmärkas:
att uti statens åtgärder följdriktighet och ordning måste ega rum;
att det vore en anakronism om finskans förklarande för officielt språk i allmänhet, skulle ske samtidigt som man ännu finner sig nödsakad utfärda en partiel författning med föreskrifter rörande vissa delar af ämnet, sådan som den af ständerna granskade förordningen om språket i domstolarnes expeditioner; samt att ständerna i sin skrifvelse angående sagde förf. icke med ett ord yrkade på åtgärdens omedelbara utsträckning utöfver 1863 års program.
Dagbladet har för sin del yrkat, att redan till nästa landtdag borde aflåtas proposition uti ifrågavarande syfte, d. ä.det är det finska språkets fullständiga likställighet med svenskan såsom officielt språk.
Tvifvelaktigt är visserligen, huruvida förhållandena redan då medgåfve stiftandet af en lag i ämnet på sådant sätt som frågans slutliga och fullständiga ordnande skulle kräfva, d. ä.det är innehållande allmänna bestämningar, utan undantag. Det är till och med ganska säkert att man så kort tid härefter som 1835 ännu vore nödsakad låta en dylik lag upptaga icke så få klausuler och undantagsbestämningar, om man icke vill lagstifta utan hänsyn till bestående fakta. Men den väsentliga princip som gent emot de ”nationellers” lättsinniga uppträdande i denna fråga framför allt bör vidhållas, nemligen att frågan måste lösas på den allmänna lagstiftningens väg, skulle dock icke bli kränkt genom ett sådant påskyndande af saken.
Af egendomlig beskaffenhet måtte i sanning uppfattningssättet och de patriotiska känslorna vara hos dem, hvilkas samvete kan tillåta dem att ännu i den stund som är söka utså tvedrägtens sådd och sprida den sociala missämjans gift i detta land, der nu om någonsin en fast sammanslutning och ett lifligt medvetande af hela folkets solidaritet vore af nöden.
Man skulle kunna förstå, att hängifvet arbete för finskhetens rättmätiga sak kunde framkalla sådan hetsighet, som återigen sett dagen, och sådan vädjan till extraordinarie kraftåtgärder, som herrar finskhetsifrare senast tillåtit sig, derest den goda sak, som det i grunden gäller eller borde gälla, verkligen ännn vore utsatt för hämmande motstånd.
Men så är icke fallet. Vi hafva erinrat derom i början af denna uppsats. Vi kunna med full öfvertygelse tillägga, att om ock någon grupp inom vårt land förhåller sig kyligt gent emot finskhetssträfvandet, och om en öfvervägande del af landets intellegens anser det vara oeftergifligt, att den svenska bildningsformen fortbestår för att ej rättsordningens och kulturens historiska rötter må försvagas – så har dock det ädla målet, att bringa den finska befolkningen till full delaktighet i samfundslifvets alla yttringar och till medvetande af att icke i något hänseende behöfva stå efter dem, som härförinnan haft det öfvervägande inflytandet i nationens angelägenheter, – så har, säga vi, detta mål allaredan tillvunnit sig allt det erkännande, som för dess förverkligande är af nöden.
Hvad från statens sida kan och bör göras, är för det mesta gjordt eller varder i snar framtid genomfördt. Hvad staten icke kan göra, icke ens må försöka att framtvinga, är det hängifna, af entusiasm och kärlek för sak uppburna utvecklingsarbete, hvars frukter skönjas i literaturen, i stigande bildning, i upphöjdt sinnelag.
Men detta arbete yttrar sig icke i ofördragsamhet mot andras rätt och andras öfvertygelse, i öfvermodigt åberopande af numerisk öfverlägsenhet.
Genom sådant uppträdande såras mången känsla, vändes mångens sinne bort från den sympati, hvarmed han eljest skulle följa finskhetssträfvandet. Det behöfves mer än vanligt mått af objektivitet och jemnmod, för att städse vara beredd att skilja slaggen från guldet, de fula utväxterna från den sunda kärnan.
Särskildt måste enhvar, af hvilken den sociala harmonin fattas såsom ett längtans mål och såsom ett vilkor för fäderneslandets väl, djupt beklaga, att yttringar af partilidelse så ofta framträda såsom ett söndrande element, derigenom tillika motverkande och fördröjande segern för den sak de föra på sin fana.
Det är icke ett ögonblickets infall, utan grundadt på mångsidig iakttagelse, då vi förklara, att finskhetens utvecklingsgång numera icke är utsatt för skadliga störingar från något annat håll, än – de fennomanska partimännens.