Katsaus puoluejakoon
4. Kielikysymys ja sen ratkaisu
Mitä me siis tarkoitamme ”yhdenvertaisuudella”? Ja mikä on mielestämme kielikysymyksessä liberaalia ja mikä illiberaalia?
Yhdenvertaisina pidämme kumpaakin kotimaista kieltä silloin, kun ne ovat valtiollisessa elämässä kaiken kaikkiaan tasaveroisia, niillä on yhtäläiset oikeudet ja kun maan jokainen ruotsin- ja suomenkielinen voi äidinkielestään luopumatta asioida lainsäädännön, lainkäytön, hallinnon, koulutuksen ja kirkon piiriin kuuluvissa julkisissa laitoksissa, joissa valtiolla on päätösvalta tässä asiassa. Tähän pätee ainoastaan yksi, myös muita tilanteita koskeva rajoitus: sikäli kuin se on mahdollisuuksien rajoissa eikä loukkaa kenenkään toisen oikeuksia. Liberaaliksi kutsumme kielikysymyksessä sellaista kantaa, joka pyrkii kummankin valtiomahdin yhteistyöllä aikaansaamaan tällaisen lopullisen yhdenvertaisuuden sallimatta minkäänlaista lykkäystä, ellei se johdu täysin todistettavista käytännön vaikeuksista. Illiberaaliksi kutsumme pyrkimystä asettaa edellä mainituissa kysymyksissä jompikumpi kieli heikompaan asemaan, pyrkimystä lykätä kysymyksen ratkaisua joko edellä mainitusta syystä tai byrokraattisesta mukavuudenhalusta sekä pyrkimystä ratkaista kysymys ilman valtiopäiviä.
Tässä mutkikkaassa ja arkaluontoisessa kysymyksessä ei kuitenkaan voi laatia sellaista määritelmää, johon ei voisi esittää vastaväitteitä, varsinkaan kun hyvästä tahdosta tulkita kaikki pahimmalla tavalla ei totisesti ole puutetta. Siksi lisäämmekin tähän muutaman ”havaintoesimerkin” valaisemaan edellä mainittuja rajoituksia. Ei ole mahdollista perustaa koulua jokaista ruotsinkielisellä paikkakunnalla asuvaa suomenkielistä perhettä varten ja päinvastoin; mutta on mahdollista järjestää asiat niin, ettei yhdellä kielellä ole sen vaikeampaa kuin toisellakaan edetä koulutuksen kaikilla tasoilla korkeinta koulutusta myöten. Yksittäistapauksissa vaatimus tuomioistuimen asiakirjojen laatimisesta äidinkielellä saattaa loukata toisten oikeutta; mutta jokaisella on oltava oikeus ajaa asiaansa ja saada tuomioistuimen päätös omalla äidinkielellään. Ei ole mahdollista, ja yhteistä etua saattaisi loukata, jos jokainen virkamies voisi päättää virkakielestä kussakin tilanteessa mielensä mukaan; mutta asia voidaan toteuttaa järjestyksen horjumatta siten, ettei kumpikaan kieli jää tässä heikompaan asemaan.
Kumman pitäisi sitten olla sivistyneistön kieli? Mielestämme kumpikin väestö tarvitsee yhtä oikeutetusti sivistyneistön, jolla on sama äidinkieli kuin tällä väestöllä. Vain siten voidaan saavuttaa pienelle kansallemme hyvin välttämätön yhteenkuuluvuus yhteiskunnan eri kerrosten välillä. Tällainen yhteenkuuluvuus kuitenkin erottaisi toisistaan sen, minkä niin historia kuin maantiede, ilot kuin surutkin ovat yhdistäneet, ellei maamme sivistyneistö kokisi, että sillä on myös toinen tehtävä eli toimia yhdyssiteenä kummankin maatamme asuttavan kansanosan välillä. Siksi sivistyksen ensimmäiseksi ehdoksi maassamme tulisikin kuulua äidinkielen jälkeen toisen kotimaisen kielen taito, eikä tällä tarkoiteta pelkkää pintapuolista tietoa tai virkakielen hallitsemista vaan perinpohjaista tuntemusta, joka synnyttää myös kiinnostuksen toisella kielellä luotuun kirjallisuuteen ja tässä kirjallisuudessa ilmaistuihin pyrkimyksiin*)Jos suomi onkin maassamme lukumääräisesti suuremman väestön kieli, ruotsilla on historiallinen merkityksensä ja se avaa meille myös tien koko Skandinavian henkiseen viljelyyn ja helpottaa suurelta osin myös pääsyä Saksan kirjallisuuden pariin. Sitä paitsi 2 miljoonan kokonaisväestöstä 300 000 hengen väestö ei ole niin pieni vähemmistö, että sen kieltä voisi tarkastella pelkkänä paikalliskielenä. Näistäkin syistä sivistyneelle ihmiselle, kumpaan väestöön hän sitten kuuluukin, on yhtä tarpeellista perehtyä hyvin myös toisen väestön kieleen ja kirjallisuuteen..
Tässä ei tavoitella kahta äidinkieltä, puhumattakaan siitä että kiistäisi oman kielensä tai suhtautuisi siihen välinpitämättömästi, mutta vastedes se on välttämätön edellytys täysin sivistyneelle suomalaiselle sanan vanhassa hyvässä ja oikeassa merkityksessä. Toimikoon itse kukin sen väestön puolesta, johon tuntee kuuluvansa; mutta sen joka tahtoo laajemmassa merkityksessä toimia yhteisön puolesta, tulee kuitenkin kiinnittää huomionsa kaikissa pyrinnöissään tähän kansaan kokonaisuudessaan.
Suomalainen sivistyneistö syntyy luonnollisesti ja konstailematta suomalaisissa kouluissa; sillä koulutuskielestä tulee yleensä myös ihmisen henkinen äidinkieli. Tästä huolimatta vanhempien on saatava seurata tunnettaan ja näkemyksiään; äidinkielen pitää olla yhtä yksilöllinen ja riippumaton kuin uskonnonkin. Oikein ja luonnollista onkin, että vanhemmat kouluttavat lapsensa kielellä, joka on heidän (vanhempien) äidinkielensä ja sen väestön kieli, johon he katsovat kuuluvansa. Jos molemmat ehdot osuisivat yksiin, asia olisi hyvin yksinkertainen, eikä siitä olisi riidelty niin paljon; mutta asia saattaa olla maassamme usein hyvinkin mutkikas. Virkamies saattaa olla suomalaistalonpojan poika, mutta hän on saanut kaiken koulutuksensa ruotsiksi, ja sen perusteella ja avioliiton kautta hänen kotikielekseen onkin tullut ruotsi. Voiko häntä moittia, voiko häntä kutsua ”luopioksi”, jos hän nyt tilaisuuden tullen antaa lastensa hankkia koulutuksensa suomeksi? Ja sellaisia tapauksia on maassamme vaikka millä mitalla, sekä isän että äidin puolelta, eikä asiasta tietenkään voi asettaa mielivaltaista rajaa, että määrittävänä tekijänä saa käyttää ainoastaan edellistä sukupolvea. Toisaalta esimerkiksi ruotsalainen virkamiesperhe voi asua suomenkielisellä paikkakunnalla, jolla suomen kieli tulee lapsille yhtä tutuksi kuin kotikielikin; onko sen perusteella oikein pitää vanhempia vähemmän ”kansallisina” tai isänmaallisina, jos he lähettävät lapsensa ruotsinkieliseen kouluun ja pitävät ruotsia edelleen kotikielenään? Kun on käsittänyt kaiken tämän, pitäisi kummallakin taholla ymmärtää hieman tahdikkaammin pitää syytöksensä ja vaatimuksensa omana tietonaan.
Meidän yhdenvertaisuuskäsitteessämme ei ole sijaa 6/7- eikä ½-politiikalle. Todellisen kielellisen yhdenvertaisuuden vallitessa kielten asemaa valtiollisessa elämässä ei voi määrittää laskemalla kielellisiä suhdelukuja. Mitä sitten tulee opetuslaitosten kaltaisiin julkisiin laitoksiin, joiden sijoittelussa lähtökohtana on käytettävä paikallisväestön kieltä, olisi epäoikeudenmukaista ja yksipuolista jättää kokonaan laskuista eräät muut seikat, kuten asutushistoria ja vakiintuneet kouluolot. Varsinaisesti tässä on vaikeaa vain punnita puolueettomasti kaikkia näitä tekijöitä, mikä on taas kerran noussut päivänvaloon esimerkiksi koulupolitiikassa.
Se alue, jolla laissa säädettyä yhdenvertaisuutta kummankin väestöryhmän kielten välillä ei ole vielä saavutettu, ovat tunnetusti lakitekstit ja virkakirjeenvaihto. Liberaalin puolueen vaatimukset tässä kysymyksessä voidaan nähdäksemme tiivistää seuraavaan kolmeen kohtaan:
1) lakitekstejä ja virkakirjeenvaihtoa koskeva kysymys tulisi siirtää seuraavaan säätyjen kokoukseen, jossa se tulisi ratkaista siten, ettei asiaan sallita muita kuin todistettavista käytännön vaikeuksista johtuvia lykkäyksiä, ja siellä missä näitä vaikeuksia ilmenee, ne on raivattava pois mahdollisimman nopeasti;
2) kysymys tulee järjestää siten, ettei kummankaan väestöryhmän kieli jää pelkän paikalliskielen asemaan;
3) kaikissa olosuhteissa mutta erityisesti sen jälkeen, kun molemmille kotimaisille väestöryhmille on annettu yhtäläiset lailliset mahdollisuudet osallistua yhteiskunnan kaikkien osa-alueiden kehittämiseen, tulee taistella kaikkea sellaista puoluepolitiikkaa vastaan, joka saattaisi heikentää näiden väestöryhmien tunnetta siitä, että ne yhdessä muodostavat yhden ja jakamattoman Suomen kansan.
Kaikki edellä kirjoitettu toimii perusteluna sille, miksi nämä kohdat on esitetty liberaaleina vaatimuksina. Mutta mielestämme tämä kolmen kohdan ohjelma on myös ehkä ainoa mahdollinen perusta, jolta puolueet voivat sopia kielikysymyksen pysyvästä ratkaisusta.
On itsestään selvää, että tällainen perusta on oltava. Sillä kun kaikki puolueet fennomaanien äärisiipeä lukuun ottamatta julistavat nykyään molempien kielien ”yhdenvertaisuutta”, niiden vaatimuksilla täytyy kai, eroavaisuuksistakin huolimatta, olla jotain yhteistä. Ja kun asiaa tutkii tarkemmin, periaatteelliset näkemyserot eivät liity niinkään siihen, miten yhdenvertaisuus pitäisi ymmärtää ja mitä valtion pitäisi tehdä sen saavuttamiseksi, kuin sen seurauksiin, siihen tulevaan tilaan, joka uudistuksella uskotaan saatavan aikaan. Sen määrää kuitenkin oma työ ja historiallinen kehitys; ja siihen jokaisen on katsomuksistaan ja toiveistaan riippumatta uskollisesti myönnyttävä, kunhan kehityksen edellytykset on kerran saatu kummallekin puolelle yhtäläisiksi, ja tämän kaikki puolueet tunnustavatkin enemmän tai vähemmän varauksetta.
Kun asia on näin, kysymys tulevaisuudesta on jätettävä avoimeksi, ja valtion tehtäväksi jää vain huolehtia siitä, ettei kummankaan väestönosan kielellisiä eikä muita oikeuksia laiminlyödä. Tällä hetkellä kysymyksestä ovat vielä selvittämättä lähinnä pysyvien toimien toteutusaikaan ja -tapaan liittyvät kohdat. Näissä kohdissa kummankin osapuolen pitäisi kyetä myönnytyksiin luopumatta periaatteellisesta kannastaan, kunhan osapuolilla on hyvää tahtoa yksimielisyyden löytämiseksi. Tilanne on sen verran vakava ja yleinen mielipide näyttäisi kallistuvan sen verran vahvasti tähän suuntaan, että mielestämme on aihetta toiveikkuuteen.
Ennen kaikkea ruotsalaisen puolueen tulisi luopua viivytystaistelusta kielikysymyksessä. Tilanne on nimittäin sellainen, että jos myös ruotsalainen puolue vaatii kysymyksen ratkaisemista seuraavilla valtiopäivillä ja sitoutuu yksiselitteisesti siihen, ettei se pyri lykkäämään pysyvän yhdenvertaisuuden toteuttamista epämääräiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen, suomalaisilla puolueilla ei ole enää syytä vaatia kysymyksen ratkaisemista hallinnollista tietä. Jos siis ruotsalainen puolue ja suomalainen keskusta voisivat kumpikin pidättäytyä vaatimuksista, joita itse asiassa on hyvin vaikea puolustaa, edellä esitetty kohta 1) saisi maassamme niin ylivoimaisen enemmistön, että niillä voimilla, jotka laskevat puolueiden erimielisyyden ja hallinnollisen ratkaisun varaan, olisi tukenaan ainoastaan radikaalit fennomaanit. Eivätkä he ole vielä saaneet tukevaa jalansijaa. Niin voi kuitenkin käydä, jos muut puolueet uskovat suuruutensa perustuvan siihen, että he pitävät tiukasti kiinni jokaisesta aiemmin esittämästään vaatimuksesta tilanteessa kuin tilanteessa. Silloin vastuu lankeaisi niiden hartioille, joilla ei ole parempaa tietoa siitä mitä viisaas politiikka vaatisi.
Kohdasta 2) ei tiedetä varmasti, vaatiiko sen hyväksyminen myönnytyksiä kahdelta edellä mainitulta puolueelta. Kumpikaan puoli ei nimittäin ole täsmentänyt kovin tarkkaan, miten he tulkitsevat yhdenvertaisuuden, ainakaan siten, että se tulisi muille täysin selväksi. Varmaa kuitenkin on, ettei todellista yhdenvertaisuutta saavuteta, ellei tätä kohtaa rehellisesti hyväksytä. Ilman tätä ehtoa on myös yhtä vaikea kuvitella kysymykseen pysyvää ratkaisua, sillä jos toinen väestönosa kokee kärsineensä vääryyttä, se ei voi olla hakematta muutosta – heti kun suhdanteet kääntyvät edullisiksi. Ja suhdannepolitiikasta koituvien vaikeuksien olisi jo pitänyt tulla maassamme selviksi.
Kolmanteen kohtaan pitäisi kummankin puolen kai sanoa muitta mutkitta kyllä ja aamen, – ja siksi jätämmekin tällä kertaa puhumatta siitä sen enempää. Emme kuitenkaan sitoudu vaikenemaan asiasta kaikissa oloissa mitä tulevaisuus saattaa tuoda tullessaan.
Jos puolueet kykenevät voittamaan keskinäisen epäluulonsa siinä määrin, että ne yhteisen hyvän vuoksi pääsevät sopimukseen näistä muutamasta kohdasta ja osoittavat näin kykenevänsä suurpolitiikkaan, mielestämme käytännön tuloksia saavutettaisiin parhaiten henkilökohtaisissa neuvotteluissa kaikkien kiinnostuneiden puolueiden johtohahmojen välillä. Tämä menettely ei kuitenkaan sulje pois vaan päinvastoin edellyttää sitä, että asiasta käydään lehdissä avointa keskustelua.
Jos ehdotus tuottaa hyvän tuloksen, se ei tuo ikuista rauhaa puolueiden välille edes kielikysymyksessä. Se kuitenkin menettäisi vaarallisimman teränsä ja parantaisi yhteistyötä muilla alueilla näkemyseroista huolimatta.
Olemme varmoja siitä, että maan liberaalit hyväksyvät ehdotuksemme vakavasti ja lämmöllä. Ja jos muut tahot hylkäisivät sen, olemme varmoja siitä, ettei liberaalipuolue tyytyisi sanomaan: dixi et salvavi animam meam, vaan joka tapauksessa toisi päättäväisesti esiin ja johdonmukaisesti noudattaisi näkemystään sekä työskentelisi uupumatta vapaamielisen edistyksen puolesta tässäkin asiassa.
Viitteet
*)Jos suomi onkin maassamme lukumääräisesti suuremman väestön kieli, ruotsilla on historiallinen merkityksensä ja se avaa meille myös tien koko Skandinavian henkiseen viljelyyn ja helpottaa suurelta osin myös pääsyä Saksan kirjallisuuden pariin. Sitä paitsi 2 miljoonan kokonaisväestöstä 300 000 hengen väestö ei ole niin pieni vähemmistö, että sen kieltä voisi tarkastella pelkkänä paikalliskielenä. Näistäkin syistä sivistyneelle ihmiselle, kumpaan väestöön hän sitten kuuluukin, on yhtä tarpeellista perehtyä hyvin myös toisen väestön kieleen ja kirjallisuuteen.
En blick på partiställningen
4. Språkfrågan och dess lösning.
Hvad mena vi alltså med ”likstäldhet”? Och hvad anse vi i språkfrågan vara liberalt, hvad illiberalt?
Likstälda anse vi de båda inhemska språken vara då, när de i statslifvet öfverhufvud äro jemnbördiga och lika berättigade och när enhvar svensk- och finsk-talande i landet kan utan att afstå från sitt modersmål, begagna sig af de offentliga inrättningar på lagstiftningens, lagskipningens, administrationens, undervisningens och kyrkans område, inom hvilka staten i detta afseende anses hafva någon bestämningsrätt. Detta endast med den jemväl för alla andra förhållanden gällande inskränkningen: såvidt detta ligger inom möjlighetens område, och såvidt icke någon annans rätt kränkes. Liberal kalla vi den hållning i språkfrågan, hvilken, utan annat uppskof än som betingas af fullt bevisliga praktiska svårigheter, vill genom båda statsmakternas samverkan åstadkomma en så beskaffad slutlig likställighet. Illiberalt kalla vi det att vilja i något af förenämnda afseenden tillbakasätta det ena eller andra af dessa språk, att vilja af sådan orsak eller af byråkratisk beqvämlighet fördröja frågans lösning, samt slutligen att vilja en lösning förbi folkrepresentationen.
Ingen definition kan dock i denna invecklade och ömtåliga fråga uppställas så, att ej inpass deremot kunna göras, isynnerhet som god vilja att tyda allting till det värsta icke kommer att saknas. Vi må derför här tillfoga några ”förklarande exempel” till belysning af de ofvannämnda inskränkningarna. Det är ej möjligt att för hvarje finsktalande familj, som är bosatt å svensk ort, och tvärtom, inrätta en skola; men det är möjligt att ställa så, att man ej på det ena språket har svårare än på det andra att gå upp och igenom bildningens alla stadier till och med den högsta. Det kunde vid förekommande tillfällen kränka andras rätt, om man fordrade att domstolsförhandlingarna skola föras på ens moderamål; men det bör vara enhvars rätt att på sitt modersmål föredraga sin sak och få domstolens afgörande. Det är ej möjligt och kunde kränka det allmännas rätt, om hvarje embetsman finge efter godtycke vid hvarje tillfälle bestämma om embetsspråket; men det kan ställas så att utan ordningens rubbande intetdera språket härvid tillbakasättes.
Hvilket språk bör då vara den bildade klassens? Vi anse, att hvardera befolkningen med samma rätt fordrar att hafva en bildad klass, som till modersmål är homogen med denna befolkning. Endast sålunda kan den för vårt lilla folk så nödvändiga sammanslutningen mellan de skilda samhällslagren uppnås. Men denna sammanslutning blefve ett åtskiljande af hvad historien såväl som geografien, sorger såväl som fröjder förenat, om ej den bildade klassen i vårt land fattade sig hafva äfven en annan uppgift, den att utgöra ett föreningsband mellan de båda här boende folkelementen. Till bildningens första vilkor hos oss måste derför höra, näst modersmålet, kännedomen af det andra inhemska språket, och icke blott en ytlig kännedom eller en kunskap på embetets vägnar, utan en grundlig insigt, som inför i och ingifver intresse äfven för litteraturen på det andra språket och de genom denna litteratur representerade sträfvandena*)Är finskan den till antalet vida talrikare befolkningens språk i vårt land, så har svenskan här sin stora historiska betydelse samt öppnar derjemte för oss tillgången till hela Skandinaviens andliga odling och underlättar i hög grad tillträdet äfven till den tyska litteraturen. Dessutom är på en hel folkmängd af 2 miljoner en befolkning af 300 000 själar ingen så liten minoritet, att des språk finge betraktas blott såsom ett lokalspråk. Äfven af dessa skäl har den bildade, hvilkendera befolkningen han än tillhör, lika nödigt att väl känna den andra befolkningens både språk och litteratur..
Detta är icke att hafva två modersmål, än mindre att förneka sitt eget språk eller i detta afseende vara likgiltig, men det blir ett oundgängligt vilkor hädanefter för att fullt ut vara en bildad finne, i ordets gamla, goda och rätta bemärkelse. Må enhvar närmast egna sina krafter åt den befolkning han känner sig tillhöra; den som vill i vidsträcktare mening verka för det allmänna, måste dock derjemte egna sin uppmärksamhet åt alla lifssträfvanden inom hela detta folk.
En finsk bildad klass uppstår naturligen och utan förkonstling genom de finska skolorna; ty det språk, hvarpå man erhållit sin bildning, blir i allmänhet också ens andliga modersmål. Men föräldrarna måste härvid oantastade få följa sin känsla och sin åsigt; modersmålet bör vara någonting lika individuelt oantasteligt som religionen. Det naturligaste och rättaste är att föräldrarna skola sina barn på det språk, som är deras (föräldrarnas) modersmål och den befolknings språk, dit de räkna sig höra. Skulle dessa båda kriterier sammanfalla, så vore saken mycket enkel och derom kunde icke ha grälats så mycket; men i vårt land är denna sak ofta ej så litet invecklad. En tjensteman kan vara son till en finsk bonde, men han har erhållit all sin bildning på svenska och såväl härigenom som genom giftermål har hans hemspråk blifvit svenska. Kan man tadla honom, kan man kalla honom en ”renegat” om han nu när tillfälle gifves låter sina barn innemta sin bildning på finska? Och sådana fall gifves det en mängd i vårt land, både på fäderne- ock möderne-sidan, och man kan naturligtvis icke uppställa den godtyckliga gränsen, att endast närmast föregående slägtled härvid får vara normgivande. Å andra sidan kan t. ex. en svensk tjenstemannafamilj vara bosatt å finsk ort, der barnen derför blifva lika förtrogna med finskan som med sitt hemspråk; har man derför rätt att anse föräldrarne mindre ”nationella” eller fosterländska, om de sända sina barn till en svensk skola och fortfarande upprätthålla svenskan såsom hemmets språk? Besinnar man allt detta, borde man å hvardera sidan litet mera taktfullt hålla inne med sina båda beskyllningar och fordringar.
I vårt likställighets-begrepp finnes ej rum för vare sig 6/7 eller ½-politiken. Vid en verklig språklig likstäldhet kunna de båda språkens ställning i statslifvet icke bestämmas efter någon språklig regula de tri. Hvad åter beträffar sådana offentliga inrättningar, såsom undervisningsanstalterna, vid hvilkas fördelning man måste utgå från den lokala befolkningens språk, vore det orätt och ensidigt att dervid helt och hållet lemna ur räkningens vissa andra omständigheter, såsom bosättnings- och bestående bildnings-förhållanden. Det egentligen svåra härvid är blott att opartiskt väga mot hvarandra alla dessa faktorer, hvad som t. ex. skolpolitiken mer än en gång ådagalagt.
Det område, inom hvilket lagstadgad likställighet ännu icke vunnits mellan båda befolkningarnas språk, utgöres som kändt af lagtexterna och embetskorrespondensen. Hvad som af ett liberalt parti i detta afseende nu bör yrkas, anse vi kunna sammanfattas följande tre punkter:
1:o man bör söka få frågan om lagtexterna och embetskorrespondens hänskjuten till näst sammanträdande ständermöte och dervid afgjord på sådant sätt, att inga andra uppskof mer ifrågakomma än sådan som betingas af fullt bevisliga praktiska svårigheter hvilka der de finnas, böra så fort som möjligt undanrödjas;
2:o man bör reglera denna fråga på sådan grund, att ingendera befolkningens språk kommer att spela blott rollen af ett lokalspråk;
3:o under alla förhållanden men isynnerhet sedan sålunda åt båda de inhemska befolkningarna beredts samma lagliga möjlighet till deltagande i och utveckling på hvarje område i staten bör all sådan partipolitik bekämpas, som kunde hos dessa befolkningar förvaga känslan att de tillsammans utgöra det ena och odelbara finska folket.
Motiveringen till dessa punkters uppställande såsom liberala yrkanden är gifven i allt det föregående. Men oss synes att samma punkter äfven utgöra den måhända enda möjliga basis för öfverenskommelser mellan partierna till språkfrågans slutliga lösning.
Att en sådan basis måste finnas är alldeles sjelfklart. Ty när alla partier, så när som på den radikala fenomanska fraktionen, numera uttryckligen proklamera de båda språkens ”likstäldhet” så måste det väl, alla skiljaktigheter till trots, finnas någonting gemensamt i deras hitbörande yrkanden. Och ser man nogare efter, så ligga de principiella meningsskiljakligheterna mindre i uppfattningen af hvad med likstäldheten bör förstås och hvad staten bör göra för dess ernående, än i frågan om följderna deraf, det framtida tillstånd som man antager skola skapas genom språk reformen. Men detta är något som beror på det egna arbetet och den historiska utvecklingen; för denna måste enhvar, oberoende af sina meningar och sina önskningar, lojalt böja sig sedan engång vilkoren för utvecklingen äro på båda sidor lika, detta erkännes äfven mer eller mindre oförbehållsamt, af alla partier.
Då så är, måste man lemna frågan om framtiden öppen och staten endast se till, att ingendera befolkningen förfördelas i sina språkliga eller andra rättigheter. De punkter, af denna fråga som då för närvarande återstå att utjemna, röra hufvudsakligen tiden och sättet för de slutliga åtgärdernas vidtagande. I dessa punkter bör man kunna göra eftergifter å hvardera sidan utan att öfvergifva sin principiella ståndpunkt, om god vilja att åstadkomma någon enighet förefinnes. Och situationens allvar och den allmänna meningens bestämda riktning i detta afseende synes oss berättiga till vissa förhoppningar.
Det gäller då först och främst för det svenska partiet att öfvergifva all obstruktion i språkfrågan. Denna fråga står nemligen nu så, att om äfven det svenska partiet yrkar på frågans lösning vid nästa landtdag och tydligt förbinder sig att dervid icke arbeta på uppskof med det slutliga likställandet till en obestämd eller aflägsen framtid, de finska partierna icke kunna hafva något vidare skäl att yrka frågans afgörande på administrativ väg. Kunde således det svenska partiet och den finska centern hvardera afstå från yrkanden som i sjelfva verket svårligen kunna försvaras, så funnes i landet en så öfverväldigande majoritet för ofvan framstälda moment 1:o), att de makter som spekulera på partiernas oenighet och en administrativ lösning, i sin politik endast skulle hafva de radikala fenomarerna att stöda sig på. Och ännu ha dessa icke fast mark under fötterna. Men de kunna få det, om de öfriga partierna tro sin storhet ligga i ett envist fasthållande, under alla omständigheter, vid hvarje tidigare uppstäldt yrkande. Falle då också ansvaret på dem, som ej bättre veta hvad en klok politik kräfver.
Hvad momentet 2) beträffar, så veta vi ej med säkerhet, huruvida dess antagande af två nyssnämnda partier erfordrar å någondera sidan några eftergifter. Man har nemligen å ingendera sidan så tydligt preciserat, hvad man anser likställigheten innebära, att detta vore fullt klart åtminstone för andra. Men säkert är att utan ett ärligt antagande af detta moment ingen verklig likstäldhet kan finnas. Och lika litet är utan detta vilkor någon varaktig lösning tänkbar, ty den befolkning, som härvid blefve förfördelad, kunde ej underlåta att alltjemt söka komma till sin rätt – så fort konjunkturerna äro härför gynsamma. Och vådorna af en konjunkturalpolitik hos oss borde man dock nu redan börja förstå.
Till det tredje momentet skall man måhända utan vidare från hvardera sidan säga ja och amen, – och vi afstå då också denna gång från vidare ordande härom. Men vi förbinda oss ej till tystlåtenhet häri under alla eventualiteter för framtiden.
Om partierna förmå så pass mycket öfvervinna sin misstro mot hvarandra, att de för det gemensamma bästa kunna komma till en öfverenskommelse i dessa bestämda punkter och sålunda visa sig förmögna äfven till en stor politik, så anse vi ett praktiskt resultat bäst kunna ernås genom personliga underhandlingar mellan de mera ledande männen i alla intresserade partier. Men detta förfaringssätt utesluter icke, utan tvärtom förutsätter en öppen diskussion om saken i pressen.
Förer detta förslag till något godt resultat, så skall väl icke den eviga freden härigenom inträda mellan partierna, ens i språkfrågan. Men sin farligaste karaktär skall denna derigenom dock förlora och samarbetet på andra områden, trots alla meningsskiljaktigheter, blifva vida bättre.
Att alla liberale i landet skola med allvar och värme omfatta detta förslag, äro vi öfvertygade om. Och om detsamma skulle förkastas på öfriga håll, äro vi lika öfvertygade att det liberala partiet icke skall åtnöja sig med att säga: dixi et salvavi animam meam, utan i hvarje fall bestämdt markera och konseqvent fasthålla sin ståndpunkt samt oförtröttadt arbeta på ett frisinnadt framåtskridande också i detta hänseende.
Noter
*)Är finskan den till antalet vida talrikare befolkningens språk i vårt land, så har svenskan här sin stora historiska betydelse samt öppnar derjemte för oss tillgången till hela Skandinaviens andliga odling och underlättar i hög grad tillträdet äfven till den tyska litteraturen. Dessutom är på en hel folkmängd af 2 miljoner en befolkning af 300 000 själar ingen så liten minoritet, att des språk finge betraktas blott såsom ett lokalspråk. Äfven af dessa skäl har den bildade, hvilkendera befolkningen han än tillhör, lika nödigt att väl känna den andra befolkningens både språk och litteratur.