7.2.1882 Lantdagen

Herra Rein, joka lausui: Tätä nyt luettua toivomusaloitemuistiota vastaan voidaan tehdä se huomautus, että siinä ehdotetaan vain Keisarillisen Senaatin toimien kontrollointia mutta ei Pietarissa nimetyn, Suomen asioita koskevan komitean toiminnan tarkastamista. Tämän komitean jäseniä täytyy kuitenkin ehdottomasti katsoa kokonaisuudessaan suomalaisiksi neuvonantajiksi Keisarillisen Senaatin jäsenten tapaan. Pietarissa 1857 julkaistussa Suomen komiteaa koskevassa manifestissa, jossa tämä komitea palautettiin taas toimintaan, säädettiin, että jokaisesta asiasta, joka Hänen Majesteettinsa toimeksiannosta siirretään komitean käsiteltäväksi, on pidettävä pöytäkirjaa. Siihen merkitään komitean mietintö, joka esitetään Hänen Majesteetilleen. Säätyjen oikeuden soveltamisesta Monarkin neuvonantajien toimenpiteiden tarkastamiseen seuraisi epäilemättä, että myös nämä pöytäkirjat jätettäisiin ehdottamani tarkastusvaliokunnan käsiteltäviksi. Epäröin lausua tätäkin toivomusta muistiossani vain siitä syystä, että asetus, jonka pohjalta Suomen asioiden komitea on Pietarissa olemassa, on hallinnollista tietä syntynyt asetus, kun taas Keisarillinen Senaatti on olemassa Säätyjen suostumuksella hyväksytyn lain johdosta, jolla pitäisi perusperiaatteiltaan katsoa olevan perustuslain pyhyys. Koska Pietarin komitea on olemassa vain yhden valtiomahdin päätöksen pohjalta, ja koska tämä taho voi lakkauttaa sen milloin tahansa, eikä tätä komiteaa myöskään ole pitkään aikaan ollutkaan, – niin minusta näytti turhalta ottaa ehdotuksessa perustuslain muutokseksi esiin määräyksiä, jotka koskevat niin epävarmalla pohjalla olevaa instituutiota. Ennen kuin näin voi tapahtua, pitää ensin säätää lailla, ja mieluiten perustuslailla, että sellaisen neuvoa-antavan viranomaisen on oltava Pietarissa olemassa, samoin kuin on säädettävä, mitkä sen tehtävät ovat. En uskonut, että minun olisi nyt luetussa toivomusaloitemuistiossa pitänyt ottaa esiin ehdotus sellaisesta uudesta perustuslaista jo siitäkään syystä, etten halunnut antaa muistiolleni aivan liian laajalle ulottuvaa sisältöä. Siten minua olisi mahdollisesti moitittu siitä, että olisin Valtiopäiväjärjestyksen §:n 51 vastaisesti yhdistänyt luonteeltaan erilaisia asioita samaan kirjelmään. Jos tarkastusvaliokunta onnistuisi saamaan ehdottamani kaltaisen oikeuden Senaatin pöytäkirjojen tarkastamiseen ja tekemään sen perusteella esityksen Säädyille, olen kuitenkin ensimmäinen myöntämään, että tätä oikeutta pitää täydentää Säätyjen hyväksymillä lain määräyksillä, jotka koskevat niiden virkamiesten toimintaa, jotka työskentelevät Hänen Majesteettinsa lähimpinä neuvonantajina, sillä mielestäni olisi epäjohdonmukaista ja perustuslain näkökulmasta katsoen haitallista, että Säädyt kontrolloisivat vain niitä neuvoja, jotka Hänen Majesteettinsa on vastaanottanut Suomen pääkaupungissa asuvilta neuvonantajiltaan, kun taas salaisuus kätkisi edelleen ne neuvot, jotka hän on saanut pietarilaisilta neuvonantajiltaan.

Herra Kasten Antellille, joka lausui: Kun uskalsin pyytää itselleni tässä asiassa kunnianarvoisan Aatelissäädyn hyväntahtoista huomiota, niin se ei tapahdu ottamatta täysin huomioon tämän asian vakavuutta ja arkaluontoisuutta. Arvoisa toivomusaloitteen esittäjä puoltaa eräänlaista ministerivastuuta Keisarillisen Senaatin yleisistunnon jäsenille ja sen talousosastolle ja ilmoittaa samalla ehdotuksessaan, millaista toimivaltaa hän on ajatellut Säätyjen tarkastusvaliokunnalle. Sen mukaan Säädyt antaisivat Senaatin pöytäkirjan tarkastettuaan lausunnon, ovatko Senaatin jäsenet noudattaneet perustuslain ja yleisen lain sisältöä sekä neuvonpidossaan toimittaneet virkaansa taitavasti, oikeudenmukaisesti, innokkaasti ja halukkaasti ja siinä ottaneet huomioon sen, mikä on maan todelliseksi hyödyksi. Herra Reinin ehdottama instituutio ei voi olla yhdentekevä kenellekään, joka näkee meidän perustuslaillisen valtiomuotomme tähänastisessa kehityksessä sen oleellisen tekijän, ehdon kansakunnan henkisen ja aineellisen hyvän keskeytymättömän kartuttamisen. Periaatteessa tähän ei ole mitään vastaansanomista. Tämä periaate on meidän päiviemme valtio-opin dogmi. Mutta kuten jokaisen rakennuksen on sovelluttava perustukseensa, jotta se voisi pysyä pystyssä, niin myös lainsäätäjän on pidettävä huoli siitä, etteivät ne askeleet, jotka otetaan perustuslaillisen kehityksen taipaleella, olisi harha-askeleita. Ehdotuksen tekijä on ansiokkaasti esitellyt esikuvana Ruotsin vastaavan instituution, joka on kasvanut sen saman hallitusmuodon pohjalta, joka meilläkin yhä vielä on. Mutta ne erilaiset poliittiset olosuhteet, joissa molemmat maat ovat jatkaneet kehitystään, ovat epäilemättä merkitykseltään erilaisia tämän kysymyksen ratkaisemisen kannalta. Pyydän kuitenkin saada esittää lyhyen vertailun Ruotsin tämän aihepiirin lainsäädännön ja nyt käsillä olevan toivomusaloite-ehdotuksen välillä. Eräs Ruotsin nk. perustuslakivaliokuntaa koskeva määräys, joka poikkeaa oleellisesti siitä toimivallasta, jonka ehdotus antaisi meidän tarkastusvaliokunnallemme, on siinä, että Ruotsissa perustuslakivaliokunnalla on oikeus haastaa valtakunnanoikeuteen ne neuvonantajat, jotka eivät ole neuvoissaan noudattaneet perustuslain ja yleisen lain sisältöä, kun taas ilmoitus valtiopäiville tehdään vain siitä, onko valtioneuvosto hoitanut virkaansa taidokkaasti, innokkaasti jne. Meillä on arvoisa aloitteentekijä yhdistänyt nämä kaksi erillistä käsitystä yhdeksi: hän ehdottaa nimittäin, että myös niissä tapauksissa, joissa on ratkaistava, ovatko neuvonantajat noudattaneet neuvonpidoissaan perustuslain ja yleisen lain sisältöä, on tällainen ilmoitus annettava kansan edustajille, ja heidän on se siten myös tutkittava. Tällöin edustajiston kokoukselta vaadittaisiin suorastaan epänormaalia pätevyyttä, sillä edustajiston kokous ei kai voi koskaan olla sopiva foorumi ratkaisemaan, mikä on juridisesti oikein, ottamatta huomioon sitä, mikä olisi tarkoituksenmukaista. Ehdotus yhtäläisestä toimintatavasta molemmissa tapauksissa, oli sitten kyse luonteeltaan juridisista tai poliittisista toiminnoista, on minusta tämän käsillä olevan toivomusaloite-ehdotuksen suuri heikkous.

Tämän lisäksi voitaisiin ottaa esiin myös eräs toinen Ruotsin perustuslakivaliokuntaa koskeva määräys, jolla myös on erityistä merkitystä ja painoarvoa, ja joka on ymmärretty eri tavalla. Se on nimittäin hallitusmuodon §:n 107, toisen kappaleen määräys, ettei valtiopäivien asiaa koskevissa pohdinnoissa edes saa mainita kuninkaan päätöksiä asioissa, jotka koskevat yksityisten ihmisten tai yhteisöjen oikeuksia, vielä vähemmän saattaa niitä johonkin valtiopäivien tarkastukseen. Lisäksi tässä samassa pykälässä on säädös, joka velvoittaa perustuslakivaliokunnan kohdistamaan huomionsa valtioneuvoston jäsenten yleisiä asioitakin koskevaan neuvonpitoon. Lainsäätäjä on katsonut olevansa velvoitettu poistamaan itse jutun erikoissisällön edustajakamarin pohdinnoista mutta sitä vastoin viitannut neuvonpitoon yleisissä asioissa. Sen erilaisen käsityksen johdosta, joka on tullut esiin Ruotsin valtiopäivillä ja erityisesti vuosien 1818 ja 1823 valtiopäivillä, nimekäs Hans Järta sanoo sitaatissa, joka on lainattu Rydinin Ruotsin valtiopäiviä koskevista tutkimuksista: ”Käsiteltäviksi eivät saisi tulla sellaiset erikoistapaukset, joista pikkusielut tavallisesti innostuvat aivan tavattomasti ja joiden arvioinnissa alhaiset intohimot vaikuttavat kaikkein voimakkaimmin,koska silloin olisi kyse niin tavallisen ja vaikutukseltaan usein niin arvaamattoman askeleen ottamisesta, kuin että kuninkaalta anotaan kansan nimissä neuvonantajan erottamista. Koko valtakunnan hyvä voisi oikeuttaa sellaisen anomuksen, ei mikään yksityinen intressi, annettiin sille hetkellisesti millainen paino tahansa. Puhtaan patriotismin olisi siis yksinään ohjattava valtakunnan säätyjä sellaisen vallan harjoittamisessa, joka on niin vaarallinen kuin tämä, jos sitä käytetään väärin, ja niin helposti käytettävissä väärin, ellei väkevä moraalin tunne hillitsisi kunnianhimon, moittimishalun, kostonhimon, kateuden tai levottoman kevytmielisyyden houkutuksia sellaista tekemään.”

En ole pystynyt löytämään käsiteltävänä olevasta toivomusaloite-ehdotuksesta edes mitään viittausta, että tämän suuntainen rajoitus tulisi määritellä säätyjen neuvotteluissa niistä lausunnoista, joita tarkastusvaliokunnan olisi annettava, vaikka olenkin kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että toivomusaloite-ehdotus on muuten esitetty täydellisesti muotoiltuna. Katsonkin, että tässä on toinen käsiteltävänä olevan toivomusaloite-ehdotuksen heikko kohta. Mutta siinä kun Ruotsin perustuslakivaliokunnan on tarkastettava ne neuvottelut, joita valtioneuvokset käyvät valtioneuvoston istunnossa, ja jotka merkitään pöytäkirjaan, niin meillä on huomattava, että ne Keisarin luottomiehet, joille Suomen hallinnollisten asioiden esittäminen Keisarille kuuluu, täyttävät tämän tehtävän ilman valtioneuvoston istuntoa ja ilman todistajia. Arvoisa aloitteentekijä on myös vapauttanut nämä korkeat luottamusvirkamiehet siitä vastuusta, jonka hän on halunnut koskevan erityisesti Senaattia. Aloitteentekijän vaikeus asettaa kaikki Keisarin lailliset suomalaiset neuvonantajat tässä suhteessa samanarvoisiksi on ilmeistä ja helposti ymmärrettävää, mutta juuri tässä seikassa on ehdotuksen suurin heikkous. Arvoisa aloitteentekijä toivoo pystyvänsä soveltamaan parlamentaarista ministerivastuuta sellaisen neuvoskollegion ja organisoidun hallituslaitoksen pohjalta, jossa ratkaisu riippuu äänestyksestä, eikä mikään lakisäädös myönnä toimituskuntien johtajille suurempaa pätevyyttä kuin muille jäsenille, jossa ei ole Ruotsin perustuslain tavoin vaikkapa säädöstä varmentavasta nimikirjoituksesta kieltäytymisestä, ja jossa loppujen lopuksi ratkaisuun voivat vielä lisäksi vaikuttaa tämän kollegion ulkopuoliset viranomaiset. Uskon kuitenkin, että olisi arveluttavaa edistää sellaista epätasa-arvoa kummallekin neuvonantajakategorialle, koska tällöin ei varmaankaan voitaisi välttää sitä, että neuvonnan varsinainen painopiste siirrettäisiin Senaatin ulkopuolelle, jonka kollegiaalisen viranomaisen ominaisuus on kuitenkin omiaan tuottamaan turvallisuutta. Kaikista niistä syistä, joita minulla on ollut kunnia esittää, en näe, että ehdotus olisi hyväksyttävissä, eikä minulle jää jäljelle muuta kuin pahoitella, että itse ehdotuksen soveltumattomuus ja puutteet työntävät minut ja ehkä monta muuta, muutoin edistyksen asian lämmintä ystävää, näin liberaalin lipun alla esiintyvän projektin vastustajien joukkoon. Katson, ettei käsittelyssä olevan ehdotuksen tule johtaa mihinkään toimenpiteisiin Ritarikunnan ja Aateliston taholta.

Herra V. von Haartman: Herra Reinin nostaman toivomusaloite-ehdotuksen painoarvoa ja merkitystä ei varmaan kukaan Ritarikunnan ja Aateliston jäsenistä voi olla näkemättä, samoin kuin sen arkaluontoisuutta ja jopa tulenarkuutta. Vaikka olenkin pyytänyt puheenvuoroa tästä aiheesta, ei kannata odottaa, että ryhtyisin tässä tilanteessa ehdotuksen kaikinpuoliseen arviointiin, varsinkin kun täällä on aiheesta jo esitetty niin hyvin perusteltuja ja asiapitoisia lausuntoja. Kun kysymys on nyt ensi kertaa keskustelun kohteena, halusin vain sanoa, ettei mielestäni ole mitään epäilyttävää siinä, että Säädyt saisivat tutustua kaikkiin niihin pöytäkirjoihin, joita pidetään Senaatin täysistunnossa ja sen talousosastossa. Minusta näyttää, ettei epämieluisaa voi olla kenellekään niistä, jotka ovat saaneet niin suuren luottamuksen, että heidät on kutsuttu neuvottelupöytään, että hänen virkatoimensa tulisivat yleisemmin tunnetuiksi koko laajuudessaan kaikkine niihin vaikuttavine olosuhteineen. Rehellinen työ isänmaan palveluksessa ei karta julkisuutta, ja sitä voitaisiin silloin arvioida oikeudenmukaisemmin ja se saattaisi ehkä saada tunnustustakin, jota se nyt joutuu monta kertaa kaipaamaan. En kuitenkaan uskalla tässä arvioida, voitaisiinko sille kuitenkaan myöntää täällä viitatussa laajuudessa saatava julkisuus myös nykyisissä olosuhteissamme. Mutta sitä vastoin en mitenkään pidä toivomusaloite-ehdotuksessa olevasta ehdotuksesta, että Säädyt saisivat oikeuden ilmoittaa Keisarille ja Suuriruhtinaalle, mistä kohdista ne ovat löytäneet syytä huomautuksiin Hänen suomalaisia neuvonantajiaan vastaan, sen jälkeen kun Säätyjen valiokunta on tutkinut, ovatko monarkin suomalaiset neuvonantajat noudattaneet neuvonpidoissaan perustuslakien ja yleisten lakien sisältöä, ottaneet huomioon maan todellisen hyödyn sekä harjoittaneet virkaansa ”oikeudenmukaisesti, taitavasti, innokkaasti ja halukkaasti”. Tällä ehdotuksella on vastineensa, kuten on jo huomautettu, Ruotsissa samassa tarkoituksessa valtiopäivien perustuslakivaliokunnalle ja valtiopäiville annetussa valtuutuksessa. Sen kelvollisuutta on jo ehditty aivan riittävästi kyseenalaistaa, ja sekä yleisessä lehdistössä että myös valtiopäivillä on esiintynyt puheenvuoroja, joiden mukaan valtioneuvoston pöytäkirjojen tarkastaminen olisi nyttemmin perustuslaillista, merkityksetöntä antiikkia. Määräyshän annettiin, kuten tunnettua, aikana, jolloin lähestulkoon yksinvaltainen hallitus oli saattanut Ruotsin tuhon kuilun partaalle, josta sen pelasti vain vallankumous, eikä ollut mitään ihmettelemistä siinä, että uuden perustuslain laatimisessa yritettiin mahdollisimman voimakkaasti turvata uudelleensaavutettu vapaus. Tämä säädös on myöhemmin, kuten eräs edellisistä puhujista jo huomauttikin, menettänyt Ruotsissa kaiken käytännön merkityksensä, eikä sille ole tietääkseni etsinnöistä huolimatta löydetty vastaavuutta mistään muusta maasta. Niin kävisi uskoakseni täällä meilläkin. Totta kai on oikein, että monarkin neuvonantajille asetetaan suuria vaatimuksia, mutta elleivät ne ylitä oikeudenmukaisuuden ja kohtuuden rajoja, eikä myöskään pyritä pikkumaisilla huomautuksilla ja hyökkäyksillä lisäämään sitä painetta, jota he muutoinkin joutuvat kestämään, niin en todellakaan usko, että Säätyjen tarkastusoikeudesta syntyisi mitään todella käytännöllistä hyötyä. Lisäksi tulee vielä, että aloitteen tekijän käyttämät ilmaukset ovat kyllin joustavia, sillä näkemykset maan todellisesta hyödystä, kuten myös jokaisen hallituksen jäsenen innon, taitavuuden ja halukkuuden määrästä ovat jakaantuneita, ja niin niiden pitää monessa tapauksessa ollakin, koska niiden arviointi riippuu olennaisesti erilaisesta koulutuksesta, yhteiskunnallisesta asemasta ja toiminnasta. Ei pitäisi myöskään unohtaa, että se Säätyjen valiokunta, joka saisi ehdotetun tarkastuksen suorittaakseen, muuttuisi kertaheitolla syyttäjäksi ja tuomariksi, eikä syytetylle suotaisi oikeutta puolustautua, ja oli valtiopäivien päätös millainen tahansa, niin valiokunnan enemmistön langettamaa moittivaakaan tuomiota ei kuitenkaan voitaisi kokonaan häivyttää. Ehdotus huomautuksen tekemisestä, kun Säädyt katsoisivat, että maan todellista hyötyä ei ole otettu huomioon, sisältää itse asiassa myös kohtuuttomuuden, sillä aina kun Säädyt torjuvat keisarillisen esityksen, se yleensä tapahtuu, koska Säädyt katsovat, ettei sen johdosta saada maalle todellista hyötyä. Tästä siis ilman muuta seuraisi silloin, että jokaisesta keisarillisen esityksen torjumisestakin tehtäisiin ilmoitus, että Säädyt ovat löytäneet aihetta huomautukseen kaikkia niitä hallituksen jäseniä vastaan, jotka ovat kannattaneet esityksen hylkäämistä. Kun taas ratkaistaan, missä määrin hallituksen jäsenet ovat käyttäneet asemaansa oikeudenmukaisesti, innokkaasti, taitavasti ja halukkaasti, vaaditaan tarkastus sekä siitä, mitä nämä jäsenet ovat tehneet, että vieläkin enemmän siitä, mitä he ovat jättäneet tekemättä, mutta siitähän pöytäkirjoista ei löydy mitään valaistusta. Maissa, joissa vallitsee todellinen ministerihallitus, saattaa tällainen edustajiston lausunto olla paikallaan, mutta niin ei meillä ole asian laita, sillä Senaatin jäsenet ovat vain monarkin neuvonantajia ja hänen päätöstensä toimeenpanijoita, eikä Senaatilla ole niistä edes aina ollut tietoakaan, vaan ne ovat lähtöisin muualta, ja jokin muu taho on ne valmistellut. Uskon kuitenkin, että Säädyillä on ilman ehdotettua tarkastusoikeuttakin nyt voimassa olevien toimintanormiensa kautta keinoja esittää hallitsijalle riittävän selvästi näkemyksensä niistä hallintoperiaatteista, jotka ovat kyseiseen aikaan olleet monarkin neuvonantajien tiedossa, ja siten Säädyt pystyvät käyttämään neuvostokamarissakin sitä vaikutusvaltaa, joka kansan luottamusmiehille kuuluu. Sen perusteella, jota minulla on täällä ollut kunnia mahdollisimman lyhyesti esittää, pyydän, ettei Ritarikunta ja Aatelisto katsoisi, että minä haluaisin omalta osaltani vastustaa toivomusaloitteen ottamista käsittelyn; olen vain halunnut esittää joitakin niistä näkökohdista, joiden katson olevan niin tärkeitä, ettei niitä pitäisi jättää kokonaan huomiotta.

Vapaaherra Rabbe Wrede: Minulla ei ole pääasiassa mitään lisättävää kaikkeen siihen oleelliseen, jota edelliset puhujat ovat jo tätä kysymystä koskevissa puheenvuoroissaan esittäneet. Pyydän kuitenkin saada lausua muutaman sanan parista kohdasta, jotka kenties ansaitsisivat saada lisävalaistusta. Haluan tässä lähinnä korostaa, että minusta näyttää, kuin arvoisa aloitteen tekijä olisi ymmärtänyt käsitteen ministerivastuu väärin; ainakaan se ei ole ollenkaan yhdenmukainen sen käsityksen kanssa, jonka olen asiasta muodostanut. Ministerivastuu ei ole sitä, että edustajistolla olisi tilaisuus lausua tyytymättömyytensä yhteen jos toiseenkin erikoistoimenpiteeseen, vaan että edustajistolla on valta erottaa neuvonantajia virastaan, koska järjestelmä, jota he neuvonpidossaan noudattavat, on toinen kuin se, jota kansakunnan enemmistö pitää oikeana. Jos taas tästä oikeaksi katsomastani ministerivastuukäsityksestä pidetään kiinni, niin uskon edellisten puhujien tavoin, ettei toivomusaloite vaikuttaisi tähän tavoitteeseen millään tavoin. Kuten on jo aikaisemmin korostettu, neuvostokamarin mielipidettä erityiskysymyksissä ei voisi eikä pitäisikään viedä edustajiston tutkittavaksi muussa tapauksessa kuin silloin, kun on tarpeellista tehdä sen pohjalta arvio, ”että neuvostokamari kokonaisuudessaan tai jokin osa siitä ei ole katsonut maan todellista hyötyä tai ei ole harjoittanut virkaansa oikeudenmukaisesti, innokkaasti, taitavasti ja halukkaasti”. Jos valiokunta ei löytäisi syytä langettaa kokonaistuomiota tästä asiasta, ei olisi hyödyllistä tai sopivaa siirtää erityiskysymyksiä valiokunnasta Säätyjen arvioitaviksi. Jos taas vain nämä tapaukset antaisivat aihetta valiokunnan laatimaan lausuntoon, niin huomataan helposti, ettei sellaisia tapauksia ole kovin usein, joissa olisi syytä tällaisiin lausuntoihin. Voidaan paljon useammin päätellä, että niin olisi asianlaita, jos mietitään niiden kysymysten arkaluontoisuutta, jotka otettaisiin esille varsinkin silloin, kun on kyse toimenpiteistä, jotka Hänen Majesteettinsa Suuriruhtinas on suorittanut Senaatin neuvojen mukaisesti tai joita Senaatti itsekin on tehnyt Hänen Majesteettinsa korkeissa nimissä. Minun mielestäni ei siten ehdotettu instituutio tuottaisi Säätyjen taholta mitään todellista neuvostokamarin kontrollia, ja jotain todellista ministerivastuuta se tuottaisi vieläkin vähemmän. Sillä mitä tulee mahdollisuuteen, että edustajiston äänestyspäätöksen kautta saataisiin yksi jos toinenkin Senaatin jäsen erotetuksi virastaan, niin haluan viitata Ruotsin esimerkkiin. Siellä ei ole vuoden 1809 jälkeen, jolloin perustuslakivaliokunta vasta perustettiin, tämän valiokunnan aloitteesta yhtään ainoaa valtioneuvosta erotettu virastaan, ja siitä huolimatta sikäläisellä valiokunnalla on aloiteoikeus, joka ei sisälly täällä ehdotettuun tarkastusvaliokunnan työnkuvaan, nimittäin oikeus syytteiden esittämiseen tuomioistuimessa. Toinen arveluttava asia, johon on ainakin viitattu, on se, että meiltä puuttuvat kokonaan useat niistä ehdoista, joiden vuoksi Ruotsin perustuslakivaliokunta, ei kuitenkaan ole sinänsä vieras maan perustuslaille, vaikka valiokunta onkin kokonaan vailla käytännön merkitystä. Haluan tässä asiassa lähinnä mainita, ettei meidän monarkkimme neuvonantajilla ole Ruotsin valtioneuvoston tavoin tilaisuutta päästä suoraan yhteyteen edustajiston kanssa vaihtamaan heidän kanssaan mielipiteitä selityksistä ja näkemyksistä. Jos siis perustettaisiin sellainen instituutio, jota arvoisa aloitteentekijä ehdottaa, niin olen vakuuttunut siitä, että se sisältäisi pahan loukkauksen vanhaa periaatetta Audiatur et altera pars vastaan, joka on meidän oikeustietoisuudessamme kasvanut melkein pakana-ajoista saakka ja saanut äidinkielessämme erittäin osuvan ilmauksen tunnetussa tuomariohjeessa: ”Ensin tutkitaan ja sitten vasta hutkitaan”. Toinen asia, jolla panen pääpainon, on nimittäin, että meidän monarkkimme Pietarissa asuvia neuvonantajia ei voitaisi asettaa ehdotetun kontrollin alaisuuteen. Mielestäni tämä toisi mukanaan erittäin arveluttavia seurauksia vallanjakoon näiden ja Senaatin välillä, mutta sitä onkin jo niin seikkaperäisesti täällä puitu, etten halua lisätä siihen mitään. Käsitykseni voin siis lyhyesti vetää yhteen siten, ettei se aloitteessa ehdotettu instituutio, mikäli minä ymmärrän, veisi meitä tuumaakaan lähemmäksi tavoitetta, johon kaikessa pyritään: ministerivastuuta, mutta sillä olisi useita varsin arveluttavia seurauksia. En voi olla viittaamatta tässä yhteydessä niihin keinoihin, jotka mielestäni johtaisivat varmemmin sellaiseen päämäärään, joka arvoisalla aloitteentekijällä on ollut mielessään. Toinen näistä olisi, jos sitä vaikutusvaltaa, jota Säädyt nyt, joskin varsin vähäisessä laajuudessa, harjoittavat valtion finanssihallintoon nähden, laajennettaisiin ja täydennettäisiin. Toinen keino olisi liberaali painolainsäädäntö, joka meiltä valitettavasti vielä täydellisesti puuttuu. Olen vakuuttunut siitä, että niin kauan kuin meillä ei ole näitä etuja, ei tarkastusvaliokunta, muodostettaisiin se miten tahansa, auttaisi meitä mihinkään. Jos me sitä vastoin saamme nämä kaksi, niin emme taaskaan tarvitse mitään tarkastusvaliokuntaa, sillä nämä keinot, jotka ovat kaikkialla osoittautuneet tähän tarkoitukseen täysin toimiviksi, olisivat sitä kiistatta myös meillä. Siitä, mitä minulla on ollut kunnia esittää, lienee mielipiteeni asiasta jo selvinnyt. Vaadin kunnioittavasti, että toivomusaloitemuistio liitettäisiin Aatelissäädyn asiakirjoihin.

Herra Godenhjelm: Päinvastoin kuin edelliset puhujat haluan mitä lämpimimmin kannattaa herra Reinin toivomusaloitetta. Täällä on esitetty lukuisia syitä sitä vastaan, ja useimmat niistä ovat varsin erilaisia. Mielestäni nämä syyt eivät edes ole samansuuntaisia, vaan keskenään ristiriitaisia. Ne voisi jakaa kahteen pääkategoriaan. Toisaalta katsotaan, että aloitteessa on liian vähän vapaamielisyyttä. Koska perustuslakiamme pitää kehittää, sen pitää tapahtua perusteellisesti, ja kaikki, mitä tällä matkalla on edes ajateltavissa, on muka saavutettava samanaikaisesti. Toisaalta katsotaan, että hallituksen jäseniä kohdeltaisiin epäoikeudenmukaisesti, jos täällä ehdotettu tarkastusvaliokunta perustettaisiin. Tällöin on ensinnäkin arveltu, että ehdotus on epäonnistunut, koska se ei toteuta sitä perustuslaillisuuden ihannetta, jonka nykyaikainen valtio-oppi jo itsessään asettaa. Yleisen säännön mukaan pitää olla ministerivastuu, kaksi kamaria jne. Muutoin uudistuksilla ei ole arvoa. Sanalla sanoen, ellei kaikkea voida saavuttaa yhdellä kertaa jonkinlaisen taikakeinon avulla, täytyy jokainen pieni askel jättää tekemättä. Mutta tunnettuahan on, että kehitys on eteenpäin kulkemista askel kerrallaan olemassa olevien olosuhteiden perustalta. Kun meillekin näissä erikoisissa olosuhteissamme tarjoutuu tilaisuus kehittää valtiomuotoamme vapaamielisessä hengessä, niin tätä tilaisuutta pitää kyllä käyttää hyväksi huolimatta siitä, onko se yhdenmukainen niiden teorioiden kanssa, joita muualla on sovellettu. Eniten minua ihmetyttää, että tätä ehdotusta on vastustettu taholta, joka yleensä väittää tärkeimmäksi tavoitteekseen liberaaliteorioiden kehittämisen, valtiomuotomme edistämisen vapaamielisessä hengessä. Hiljattain yleisöllä oli tilaisuus nähdä ohjelma, jossa allekirjoittajat nimenomaan esittivät tämän päämääräkseen. Sen vuoksi voisi uskoa, että tätä tilaisuutta myös käytettäisiin kaikkialla, kun tarjoutuisi mahdollisuus toimia juuri tähän suuntaan. Tältä perustalta tehtyjen huomautusten kanssa on yhteydessä myös se väite, ettei tällaisen osittaisen perustuslain parannuksen kautta saavutettaisi tavoitetta, vaan että tarkastuksesta vapautettujen hallituksen jäsenten vaikutusvalta päinvastoin lisääntyisi ja vastaavasti Keisarillisen Senaatin vaikutusvalta vähenisi, mikä haittaisi tehtävien asianmukaista hoitamista. En käsitä, miksi näin saattaisi käydä. Jos osa hallituksen hallintotoimenpiteistä nostettaisiin julkisuuden valokeilaan, niin ei kai tämä voisi olla vahingoksi, vaikka muu osa sen toimista jäisikin varjoon. Vieläkin kummallisemmalta minusta näyttää väite, että tällä tavoin vähennettäisiin Keisarillisin Senaatin lisäksi myös Säätyjen merkitystä. On sanottu, että jos Hänen Majesteettinsa myöhemmin hylkäisi hallituksen toimenpiteen, josta tarkastusvaliokunta on valittanut, tämä Senaatin vallan ja arvonannon alentaminen olisi maalle erityisen haitallista. Toisaalta arvellaan, että jos tarkastusvaliokunnan tekemistä huomautuksista ei piitattaisi, Säätyjen arvovalta kärsisi siitä huomattavasti. En tiedä, miksi näin kävisi nykyistä enemmän, jos sellainen tarkastusvaliokunta olisi olemassa.Ellei esimerkiksi korkein hallinto ota huomioon sitä, mitä Säädyt ovat lausuneet, ei sille voi mitään, mutta kai se on kuitenkin kaikissa olosuhteissa yhtä haitallista Säätyjen vaikutusvallalle. Julkisuuden valokeila on joka tapauksessa suuremmaksi hyödyksi kuin se salailu, joka nykyään aivan riittävän usein ympäröi hallituksen tekemisiä. Uskon, että lausunnot ehdotetun tarkastusvaliokunnan vallasta miellyttää tai olla miellyttämättä hallituksen jäseniä johtuvatkin väärinkäsityksestä. On huomautettu puutteeksi, ettei tällä tarkastusvaliokunnalla ole oikeutta tutkia hallituksen jäsenten toimintaa juridiselta kannalta, ettei ole mitään korkeinta tuomioistuinta, mitään ”valtakunnanoikeutta”, joka tuomitsisi tällaisessa asiassa. Olosuhteemme ovat sellaiset, ettei tällaista valtakunnanoikeutta voi olla olemassa, mutta ei myöskään ole tarpeen, että tähän liittyisi juridista vastuuta. Toisaalta ne puhujat, jotka ovat huomauttaneet tästä puutteena, ovat oman huomautuksensa vastaisesti pitäneet tarkastusvaliokunnan lausuntoja hallituksen jäsenten saamina juridisina tuomioina, mitä ne eivät luonnollisestikaan ole. Edelleen on sanottu, ettei tarkastusvaliokunta voi meillä saattaa voimaan mitään ministerivastuuta. Mutta kun kerran meillä ei voi olla mitään hallituksen jäsenten vastuuta eikä mitään varsinaista ministerivastuuta, niin emmekö kuitenkin voisi saada jotain tätä vastaavaa, nimittäin moraalista vastuuta. On jo sinänsä erittäin merkityksellistä, että pelkästään sellaisen moraalisen vastuun käsite otettaisiin käyttöön, jota ei tähän saakka ole hallituksen jäsenillä ollut.

Toinen niiden huomautusten kategoria, joita on tehty tätä ehdotusta vastaan, sisälsi sen, että hallituksen jäseniä kohdeltaisiin epäoikeudenmukaisesti, jos heidät otettaisiin puhutteluun tekemisistään. Minä sanoin kuitenkin jo edellä, ettei tässä ole kyse juridisesta vastuusta, ja nimenomaan se seikka, etteivät he koskaan saisi mitään varsinaista rangaistusta, lieventää huomattavasti tätä vastuuta. Ei kai voida katsoa epäoikeudenmukaiseksi, että ihmisten, joilla on julkinen virka, ja jotka käsittelevät valtion asioita, pitää myös julkisesti vastata näistä toimista. Jokainen tällaisen viran vastaanottaja on varmaan valmis vastaamaan tekemisistään milloin tahansa. Ei ole kysymys siitä, ettei hallituksen jäsenillä olisi tilaisuutta puolustautua. Meillä on valtiopäivillämme instituutio, josta käytetään nimitystä plenum plenorom. On sanottu, ettei tämä instituutio ole tähän mennessä vastannut täysin sitä, mitä siltä on toivottu; mutta sitä on käytetty varsin vähän, ja jos se ei vielä ole vastannut sille asetettuja toiveita, niin kannattaa ottaa huomioon, ettei sen käyttö olisi tässä tapauksessa sama kuin aikaisemmin. Mikäli käydään keskustelu, jossa on tarkoitus tehdä yksimielinen päätös, niin ehkei olisi tarkoituksenmukaista, että neljä säätyä kokoontuu yhteen keskustelemaan, ja sitten jokainen siirtyy omaan istuntosaliinsa tekemään siitä päätöksen. Mutta sellainen instituutio voi olla varsin sopiva, kun Säädyt kokoontuvat yhteen kuulemaan hallituksen jäsenten selitystä tai puolustautumista. Tällöin ei ole kyse varsinaisesta keskustelusta vaan todellisen tilanteen selvittämisestä. – Muuten on otettu esiin erilaisia yksittäisiä asioita tästä kyseessä olevasta toivomusaloitteesta. On tavallista, että johonkin valiokuntaan lähetettävä ehdotus käsitellään siellä tarkemmin. En tiedä, miksi katsotaan, että juuri tässä kysymyksessä olisivat kaikki yksittäiset asiat erittäin painavia. – Toivoin saavani ottaa esiin vielä yhden seikan. Kunnianarvoisa Aatelissääty on tänään hyväksynyt toivomusaloitteen, joka koskee samaa aihealuetta kuin tämä esillä olevakin. Sen avulla Keisarillisen Senaatin eri osastopäälliköt saisivat enemmän valtaa toimintaansa. Tämä lienee Keisarillisen Senaatin työjärjestyksen kannalta varsin asianmukaista, mutta Senaatin tekemiset eivät sillä tavoin taida saada suurempaa julkisuutta. Mikäli tämä toivomusaloite saa korkeimman tahon kannatuksen, niin voimme tietenkin saada tietää, ketkä ihmiset ovat vastuussa eri tehtävistä, mutta mitään sen suurempaa vaikutusta näihin tehtäviin ei edustajisto voi kuitenkaan tällä tavoin saada, ellei nyt edessämme olevaa ehdotusta hyväksytä, sillä sehän merkitsee tavallaan edellisen toivomusaloitteen välttämätöntä täydentämistä. En halua sen enempää kosketella niitä lukuisia muita täällä mainittuja keinoja, joiden avulla Säädyillä on mahdollisuus lausua toivomuksiaan. Tosiasia on kuitenkin, että sellaiset ehdotukset, jotka Säädyt ovat yksimielisesti valtiopäivillä hyväksyneet, ovat saaneet asianomaisten taholta aivan päinvastaisen sisällön seuraavalla välikaudella. Toivon, että kysymyksessä oleva toivomusaloite lähetetään Lakivaliokuntaan.

Herra Rein: Koska esittämääni toivomusaloite-ehdotukseen on tämän keskustelun aikana tullut niin suuri määrä huomautuksia arvoisilta eri puhujilta, niin suonette anteeksi, ellen, kuten pelkään, välttämättä muista jokaista erillistä huomautusta ja ryhdy sitä käsittelemään. Pyydän sen vuoksi arvoisilta herroilta vastustajilta, joiden huomautukset jäävät nyt mahdollisesti kommentoimatta, etteivät he suhtaudu siihen, kuin olisin aliarvioinut heidän lausuntoaan. Yritän kuitenkin käsitellä sitä, mitä muistan heidän puheenvuoroistaan. Muutama arvoisa puhuja, herrat Mechelin, von Haartman ja vapaaherra Wrede, ovat lausuneet, ettei mitään käytännön hyötyä ole osoittautunut olevan edes siitä Ruotsin olemassa olevasta instituutiosta, jota ehdotukseni mukaan pitäisi soveltaa valtiomuotoomme, toisin sanoen vuoden 1809 hallitusmuodon §§:n 105 ja 107 mukaan toimeenpannusta, perustuslakivaliokunnalle annetusta valtioneuvoston pöytäkirjojen tarkastusoikeudesta sekä Säätyjen oikeudesta ilmoittaa monarkille, miltä osin ne ovat katsoneet nämä valiokunnan huomautukset oikeutetuiksi. Tosin Ruotsissa on kuultu äärikonservatiivien taholta väitteitä, että §:llä 107 on vain vähäistä arvoa. Muistan erityisesti vuoden 1830 valtiopäiviltä erään äärikonservatiiviseen ja korkeakirkolliseen suuntaukseen kuuluvan johtohenkilön, myöhemmän arkkipiispa Wingårdin puheenvuoron, joka muistuttaa erittäin paljon sitä, mitä äsken kuulimme herroilta Mechelin, von Haartman ja vapaaherra Wrede. On kylläkin totta, että ne huomautukset, joita perustuslakivaliokunta on niin kutsutuissa decharge-mietinnöissään esitellyt valtiopäiville, ovat ihan riittävän usein merkitykseltään vähäisiä ja koskeneet painoarvoltaan vähäpätöisiä asioita. Totta on myös, mikäli minä muistan, etteivät Säädyt ole vielä koskaan käyttäneet oikeuttaan ilmoittaa kuninkaalle toivomuksensa, että kuningas erottaisi virastaan jonkun tai jotkut neuvonantajista, vaikka tietenkin on ollut tapauksia, jolloin jokin sääty, jopa kaksi säätyä ovat omilla tahoillaan tehneet sellaisen päätöksen. Sen vuoksi on tästä §:stä 107 sanottu, että se on Damokleen miekka, joka riippuu koko ajan valtioneuvoston päiden yläpuolella mutta ei koskaan putoa alas iskemään. Mutta jos arvoisat puhujat tekevät tästä johtopäätöksen, että seurauksena on, että Ruotsin hallitusmuodosta puuttuu hyöty ja merkitys, niin uskon, että he ovat täysin harhateillä. Sillä mitä mahtaa todistaa, että perustuslakivaliokunnalla on ollut vain niin vähäpätöisiä asioita käsiteltävinään, ettei niitä ole kannattanut mainita decharge-mietinnössä? Mitäpä muuta, kuin että Ruotsin valtioneuvosto on ylipäänsä pyrkinyt huolellisesti olemaan antamatta aihetta mihinkään huomautuksiin. Jos on totta, etteivät Ruotsin säädyt ole vielä käyttäneet oikeuttaan pyytää monarkilta hänen ministereidensä erottamista, niin tällä on selityksensä osittain edellä mainituissa syissä, osittain siinä, että kun on odotettavissa, että Säädyt esittävät raskauttavia huomautuksia, monarkki on jo etukäteen harkinnut erottavansa Säädyille epämieluisan valtioneuvoksen, tai tämä on omaehtoisesti eronnut. On myös tapahtunut, että vaikka vain yksi sääty on päättänyt esittää pyynnön jonkun valtioneuvoksen irtisanomisesta, monarkki on jo siitä löytänyt riittävästi syitä sellaisen toivomuksen täyttämiseen. Jos jo sellaisella Damokleen miekalla oli niin suuri vaikutus, että se saa valtioneuvokset tarkkailemaan huolellisesti tekemisiään ja siten välttelemään huomautuksia, niin ei kai voi sanoa, että tämä miekka olisi hyödytön. Se täyttää tarkoituksensa täysin riippumalla siellä, missä se riippuu, vaikkei se koskaan putoaisikaan kenenkään niskaan. Jos kai toisaalta tämä Säätyjen tarkastusoikeus, jota on täällä selitetty sekä hyödyttömäksi että jopa hallituksen jarruksi, joka lamauttaa kaiken sen kyvyn itsenäiseen toimintaan, niin kysyn, onko tämän ruotsalaisen instituution seurauksena hallitus tullut voimattomaksi kaikkeen itsenäiseen aloitekykyyn ja kykenemättömäksi edistämään maan hyvinvointia? Omalta osaltani en ainakaan tähän usko.

Mutta, sanotaan, vaikka tämä instituutio olisikin Ruotsille sopiva, se ei kuitenkaan sovellu meille. Herra Antell on erityisesti korostanut, miten meillä vallitsevat olosuhteet eroavat niin oleellisesti ruotsalaisista, ettei sanottu instituutio tuottaisi meillä samaa vaikutusta kuin sillä on ollut Ruotsissa. Asia on kuitenkin niin, että maassa, jonka edustajisto perustuu nelikamarijärjestelmään, ja jonka edustusto kokoontuu vain pitkien väliaikojen jälkeen, samalainen instituutio, joka astui Ruotsissa voimaan vuonna 1809 ilmaisemaan Säätyjen mielipidettä hallituksesta, on ainoa mahdollinen tapa, jolla voidaan aikaansaada tehokas ja täydellinen poliittisen edustajiston kontrolli hallituksesta. Asia on aivan toisin maissa kuten Englannissa ja nykyään myös Ruotsissa, joissa edustajisto kokoontuu joka vuosi ja on jatkuvassa vuorovaikutuksessa hallituksen kanssa sekä pystyy hankkimaan itselleen tietoa hallituksen näkemyksistä ja aikomuksista välikysymysten avulla. Voin sanoa, että siellä edustajisto kykenee milloin tahansa esittämään luottamus- tai epäluottamuslauseen hallituksesta, jonka politiikasta se on koko ajan täysin tietoinen. Tätä mahdollisuutta ei kuitenkaan ole meidän edustamisjärjestelmässämme eikä Ruotsissakaan aikaisemmin ollut, eli ettei Säädyillä ole tätä jatkuvaa vuorovaikutusta hallituksen kanssa. Ja näin ollen Säädyiltä puuttuu väkisinkin se yksityiskohtainen tieto hallituksen politiikasta, jota kuitenkin pitäisi vaatia, jotta voitaisiin antaa täysin perusteltu, täysin asianmukainen arvio hallituksesta ja hallituksen jäsenistä. Juuri tämän vaikeuden voittamiseksi vuoden 1809 hallitusmuodon erinomainen kirjoittaja, Hans Järta, liitti siihen tämän määräyksen, joka on käytännössä ainoa mahdollinen. Uskon, ettei täällä mikään muu sellainen muoto kävisi päinsä, jonka puitteissa Säädyt voisivat harjoittaa poliittista kontrollia täydellisellä ja laillisella tavalla sekä sillä asiantuntemuksella, jota vaaditaan nimenomaan siten, kuin se on Ruotsin hallitusmuodon §:ssä 107 määritelty. On sanottu, että Säädyillä on lukuisia muita keinoja käytettävissä, joilla ne voivat ilmoittaa monarkille näkemyksensä hänen neuvonantajistaan. Herra Mechelin korosti sitä keinoa, että hallituksen esitysten käsittelyn aikana annetaan tällaisia lausuntoja, tai että Säädyt osoittavat nimenomaan sillä tavalla, jolla ne käsittelevät esityksiä, mitä ne hallituksesta ajattelevat. Mutta kyllin usein voi olla juuri niin, ettei hallitus ole antanutkaan tiettyjä esityksiä, jotka aiheuttaisivat eniten närää, kun taas Säätyjen käsittelyyn tulleet esitykset eivät anna aihetta sellaiseen. Tämä keino ei siis ole riittävä. Edelleen on myös vetoomusoikeus, jota onkin käytetty runsain määrin meidän valtiopäivillämme hallituksen toimintaan vaikuttamiseksi, ja jota toki voidaan käyttää ilmaisemaan Säätyjen näkemys yhdestä jos toisestakin asiasta, jota hallitus ei ole tehnyt, mutta joka sen olisi pitänyt tehdä. Mutta on selvää, ettei vetoomusoikeuden käyttäminen ole ollenkaan samaa kuin sellaisen poliittisen kontrollin, josta tässä on kysymys, ja joka olisi täydelliseen asiantuntemukseen hallituksen politiikasta tukeutuva Säätyjen lausunto hallituksesta. Kolmas keino olisi tietenkin vielä, jota luulen vapaaherra Wreden ohimennen koskettaneenkin, nimittäin Säätyjen käytettävissä oleva keino antaa lausunto hallituksen finanssihallinnosta niille annetun, valtion tilaa koskevan selvityskertomuksen johdosta. Jokaisella on tiedossa, että valtiopäivämme ovat aina vaatineet sellaista oikeutta, mutta tiedossa on myöskin, ettei sitä vielä edellisillä valtiopäivillä täydellisesti Säädyille myönnetty. Nykyisillä valtiopäivillä meille antaa herra Paronin ja Maamarsalkan tunnetusti humaani ja todella liberaali ajattelutapa toivoa, että tässä salissa saisi tarkastus tapahtua, kun valtiovarainvaliokunnan valtiovarainhoitokertomusta koskeva mietintö tulee Aatelissäädyn käsittelyyn. Jos nyt, kuten toivon, Säädyt onnistuvat jälkikäteen saamaan oikeuden tarkastaa valtiovarainhoitokertomuksen, eivätkä vain saa sitä tiedoksi, niin tuloksena olisi, että ne lähettäisivät Hänen Majesteetilleen alamaisen kirjelmän, jossa ne lausuisivat Säätyjen näkemyksen siitä, miten Hänen Majesteettinsa hallitus on hoitanut maan taloutta. Tuli tästä edusta sitten miten suuri ja korvaamaton tahansa, niin se ei voi kuitenkaan täydellisesti korvata sitä tarkastusoikeutta, jota olen ehdottanut, varsinkin kun Säätyjen oikeus tarkastaa finanssihallinto on luonnollisesti vain osa siitä laajemmasta oikeudesta, jota olen vaatinut. Myönnän, etten ymmärrä, miten ne Aatelissäädyn arvoisat jäsenet, jotka edellisillä valtiopäivillä innokkaasti vaativat Säädyille oikeutta päästä tarkastamaan varainhoitokertomusta, voivat nyt ilmeisen ristiriidattomasti torjua ehdotukseni, joka tähtää johdonmukaisesti tarkastusoikeuden ulottamiseen sen lisäksi muihin kysymyksiin. Sillä tarkoitushan ei voi olla, että vain finanssikysymyksillä saattaisi olla riittävästi painoarvoa, jotta niihin vaadittaisiin Säätyjen tarkastusta. Saattaahan olla muitakin kysymyksiä, jotka ovat maalle aivan yhtä tärkeitä kuin nämä.

Tulen nyt joihinkin yksityiskohtaisiin huomautuksiin, joita on esitetty ehdotustani vastaan. Herrat Antell ja Mechelin ovat pitäneet oleellisena virheenä, että se tarkastus, jonka olen halunnut myöntää Säätyjen tehtäväksi, saisi kohteekseen vain Keisarillisen Senaatin täysistunnon ja sen talousosaston, mutta ei Hänen Majesteettinsa muiden neuvonantajien toimintaa. Olen jo kertonut Aatelissäädyn istunnossa, jossa ensin luin ehdotukseni, miksen ole voinut toivomusaloitemuistiossani mainita mitään näistä muista neuvonantajista. On itsestään selvää, että ennen kuin voi tehdä ehdotuksen Hänen Majesteettinsa muita neuvonantajia koskevasta Säätyjen kontrollista, pitäisi olla olemassa jokin säätyjä koskeva laki, joka määrittelisi näiden neuvonantajien pätevyyden ja tehtävät. Nyt sellaista lakia ei ole, ja epäilen myös, ettei sellaista olisi edes helppoa saada aikaan aivan lähitulevaisuudessa. Mutta pyydän saada korostaa sitä asiaa, että koska ehdotukseni mukaan Keisarillisen Senaatin täysistunto ja talousosaston toimet tulisivat Säätyjen tarkastettaviksi, ei sillä tavoin menetettäisi mitään vaan päinvastoin voitettaisiin monella tapaa, jos otetaan huomioon myös, miltä muiden neuvoa-antavien viranomaisten toiminta näyttää. Joka tapauksessa tällä olisi otettu askel eteenpäin; sillä onhan selvää, että jos Säädyt saavat täydellisen tiedon asioiden käsittelystä niin tärkeässä osassa neuvoa-antavia viranomaisia kuin Keisarillisen Senaatin täysistunto ja talousosasto, sitä kautta on väkisinkin valon osuttava epäsuorasti myös kaikkien Hänen Majesteettinsa muiden neuvonantajien toimintaan. On esimerkiksi selvää, että jos Säädyt saavat tietoa, mitkä Hänen Majesteettinsa suorittamista toimenpiteistä eivät ole johtuneet Senaatin hänelle antamista neuvoista, ne voisivat siten tähänastista suuremmalla asiantuntemuksella ja varmuudella pystyä arvioimaan, millaista toimintaa Hänen Majesteettinsa muut neuvonantajat harjoittavat, ja missä määrin Hänen Majesteettinsa on kuunnellut näiden muiden neuvoja. Jos tarkastusvaliokunta muodostetaan, pystyisi varmaan tämä valiokunta Valtiopäiväjärjestyksen §:n 40 tuella hankkimaan virastoilta ja virkamiehiltä ne asiakirjat, joita se katsoo selvitystyössään tarvitsevansa. Mitä erityisesti Pietarissa olevaan komiteaan tulee, kai sekin pystyttäisiin velvoittamaan Valtiopäiväjärjestyksen §:n 40 mukaisesti luovuttamaan valiokunnan tietoon ne asiakirjat, jotka tämä katsoo tarvitsevansa esimerkiksi pystyäkseen paremmin arvioimaan Keisarillisen Senaatin toimintaa. Ajatukseni on siis, että ehdotetun toimenpiteen avulla lankeaisi ylipäänsä enemmän valoa kuin tähän saakka kaikkien niiden virkamiesten ja kollegioiden toimiin, jotka muodostavat Hänen Majesteettinsa suomalaisen neuvoston. Tietysti minunkin perusajatukseni on, että on yritettävä laajentaa Säätyjen kontrollia kaikkiin niihin tahoihin, joilta Hänen Majesteettinsa saa tarvitsemansa neuvot. Mutta toisaalta tämänkaltaisessa uudistuksessa on vaikeaa saada kerralla kaikkea. Eikä pidä unohtaa sitä totuutta, että ”paras on hyvän vihollinen”.

Vapaaherra Wrede otti esiin näkökohdan, jota myös muutkin puhujat ovat kosketelleet, ainakin viittauksenomaisesti, nimittäin että sellainen hallituksen toiminnan tarkastaminen, jota olen ehdottanut, tekisi syntiä käskyä audiatur et altera pars vastaan. Säädyt antaisivat vapaaherra Wreden mukaan hallituksen jäsenistä äänestyslausunnon näitä kuulematta. Minusta tämä huomautus on perusteeton. Sillä ensinnäkin Keisarillisen Senaatin jäsenillähän olisi täysi vapaus kehittää perusteluja toimiinsa, ja ne merkitään niihin pöytäkirjoihin, jotka on määrä antaa Säätyjen tarkastettaviksi. Toiseksi pyydän saada vielä kerran korostaa Valtiopäiväjärjestyksen §:n 40 sisältöä. Siinä sanotaan, että valiokunta voi vaatia tietoa, jota se katsoo tarvitsevansa. On edellytettävä, että valiokunnan, jonka tehtävä on nyt käsiteltävänä olevan kaltainen, tulisi pyytää asianomaisilta Senaatin jäseniltä kaikki mahdollinen tieto, joka koskee heidän toimintaansa, ennen kuin valiokunta antaisi siitä mitään lausuntoa Säädyille. Ja lisäksi §:ssä 40 sanotaan, että ne tiedot, joita valiokunta vastaanottaa, voivat olla sekä suullisia että kirjallisia. Pykälä siis edellyttää, että jopa suullisia selitystilanteita voidaan järjestää valiokunnan ja asianomaisten virkamiesten välillä. Lopuksi eräs toinen puhuja on jo maininnut, että meillä on instituutio: plenum plenorum, joka suo Senaatin jäsenille tilaisuuden selittää toimintaansa Säätyjen edessä. Se, että sanottua instituutiota on tähän mennessä käytetty vain kerran, ei tietenkään ole ristiriidassa sen kanssa, että tämä instituutio olisi erittäin sopiva ja käyttökelpoinen nyt kyseessä olevassa asiassa.

Herra Mechelin on asettanut toivomusaloitemuistioni sananmuodon ja erityisesti sen loppuvirkkeen erittäin ankaran ja pilkuntarkan kritiikin alaiseksi. Olen valmis kernaasti myöntämään, että sananmuodot voivat jättää tilaa huomautuksille, mutta mainitsen samalla, ettei mielestäni toivomusaloite-ehdotuksessa tarvitse panna kovin suurta painoa tekstin muotoiluun, koska ehdotus, mikäli hyvin käy ja se lähetetään valiokuntakäsittelyyn, joutuu siellä luonnollisesti tarkastukseen myös stilisointinsa kannalta. Herra Mechelin on muistion ilmauksista tehnyt muun muassa sen johtopäätöksen, että kannattaisin Säätyjen tekemää pikkumaista tarkastusta, mikä johtaisi siihen, että Hänen Majesteettiaan vaivataan huomautuksilla, joilla ei ole mitään merkitystä. Kuitenkaan sellainen ei ole mitenkään minun tarkoitukseni. En ollenkaan pelkää, että Säädyt käyttäisivät väärin ilmoitusoikeuttaan pikkumaisella tavalla, sitäkin vähemmän, koska tällainen pelko sisältäisi epäoikeudenmukaista epäluuloa kansamme ja sen edustajien oikeudentuntoa kohtaan. Ruotsista saatu esimerkki ei myöskään vahvista tätä pelkoa, sillä vaikka perustuslakivaliokunnan tarkastus onkin varsin usein vaikuttanut pikkumaiselta, koska valiokunta on katsonut velvollisuudekseen ottaa esiin jokainen edes jossain määrin huomionarvoinen asia, niin ei varmastikaan voi sanoa, että perustuslakivaliokunnan huomautusten käsittely Säädyissä olisi todistanut pikkumaisuudesta. Enkä tiedä, miksi pitäisi pelätä, etteivät maamme Säädyt osoittautuisi tässä tapauksessa yhtä avaramielisiksi kuin Ruotsin säädyt. Ja lopultahan riippuu monarkista, pystyykö hän kiinnittämään esitettyihin huomautuksiin vain niiden ansaitseman huomion. Pyydän saada tässä yhteydessä korostaa myös sitä asiaa, että mikäli monarkki haluaa säästää neuvonantajansa huomautusten aiheuttamalta harmilta, joita ennakoidaan Säädyiltä tulevan, Hänen Majesteetillaan on meidän valtiopäiväjärjestyksemme mukaan valta siihen. Monarkilla on tässä suhteessa keino, jonka toistuva käyttö ei tietenkään ole toivottavaa, mutta jota hän voi lain mukaan kuitenkin käyttää, nimittäin päättää valtiopäivät Valtiopäiväjärjestyksen §:n 5 mukaan milloin tahansa.

Lukuisat puhujat ovat ottaneet esiin huomautuksen, että ehdotuksestani puuttuvat kaikki määräykset monarkin neuvonantajien rikosoikeudellisesta vastuusta. Kuten aivan oikein on mainittu, tässä on ero ehdotukseni ja sen asiaintilan välillä, joka vallitsee Ruotsissa Ruotsin hallitusmuodon §:n 106 perusteella. Monarkin neuvonantajien rikosoikeudellinen vastuu on kuitenkin vain yhdessä mielessä todella painava, nimittäin siinä, että jos Säädyt ilmoittavat Hänen Majesteetilleen jostakin Säätyjen mielestä laittomasta toimimisesta, johon neuvonantajat olisivat syyllistyneet, on oikein, että he saavat edun puolustautua tuomioistuimen edessä ja siten rehabilitoida itsensä täydellisesti. Siksi myönnän kernaasti, että määräys näiden neuvonantajien rikosoikeudellisesta vastuusta kuuluisi täysin perustuslailliseen oikeuteemme. Mutta tämä edellyttäisi myös instituutioidemme muokkaamista ja uusien syntymistä, kenties vanhan valtakunnanoikeuden uudelleenorganisointia. Toistaiseksi uskon, että voidaan tyytyä siihen, mitä tässä suhteessa on jo olemassa. Arvelen, että jos Säädyt tekevät Hänen Majesteetilleen ilmoituksen Keisarillisen Senaatin jäsenten lainvastaisesta menettelystä, Hänen Majesteettinsa tuskin jättää määräämättä prokuraattoria nostamaan syytettä. Sillä näyttää oletettavalta, ettei Hänen Majesteettinsa kiellä niiltä neuvonantajilta, joihin tällainen huomautus on kohdistunut, oikeutta vastata prokuraattorin nostamaan syytteeseen ja siten mahdollisuutta rehabilitoida itsensä laillisella tavalla.

Tiedän paremmin kuin hyvin, ettei tekemäni ehdotus sisällä alkuunkaan täydellistä ratkaisua siihen vaikeaan ja laajaan ongelmaan, miten muiden maiden ministerivastuuta vastaava neuvonantajavastuu saatettaisiin meillä voimaan. Mutta jos hyväksytään tällaisen vastuun periaate, eikä kukaan arvoisista vastustajistani ole torjunut itse periaatetta, niin katson, ettei ehdotukseni epätäydellisyys saa olla mikään peruste, jolla kielletään ehdotuksen lähettäminen valiokuntaan. Sillä koska hallintokoneistomme on ominaisuuksiltaan erityisen monimutkainen, tulee siitä kysymyksestäkin samalla tavoin sekava ja monimutkainen, millainen muokkaus meidän instituutioissamme pitää ylipäänsä tehdä, jotta ministerivastuu voisi meillä tulla käyttöön. Uskon, että vaaditaan koko se määrä näkemystä, jota pitäisi olla Säätyjen asettamassa Lakivaliokunnassa, jotta se pystyisi ratkaisemaan tämän erityisen vaikean ja laajan kysymyksen niin kuin pitääkin. Voihan käydä niin, että Lakivaliokunnan mietintö tulee säätyyn, jonka enemmistö ei näe vielä olevan syytä mennä mukaan Hänen Majesteetilleen tällaisessa tarkoituksessa toimitettavaan toivomusaloitteeseen. Mutta vaikka niin kävisikin, voivat kuitenkin Lakivaliokunnan kysymyksestä tekemä selvitys sekä säädyssä käytävä keskustelu, johon valiokunnan mietintö saattaa johtaa, antaa käsiimme varsin arvokasta materiaalia, josta olisi arvaamatonta hyötyä, jos, kuten luultavaa on, tämä kysymys nousee vielä uudelleen esiin joillakin tulevilla valtiopäivillä. Sitä paitsi tällainen selvitys voisi merkittävästi auttaa mielipiteen muodostamisessa ministerivastuukysymyksestä, jonka luulen olevan vielä suhteellisen vieras käsite.

Uskallan pyytää sen perusteella, mitä minulla on ollut kunnia esittää, että Ritarikunta ja Aatelisto, uskollisena vuosien 1863-64 ja niitä seuraavien valtiopäivien perinteilleen, joissa Ritarikunta ja Aatelisto on aina osoittanut kunnioittavansa perustuslaillisen vapauden periaatteita, eikä ole ainakaan tehnyt tällaisten kysymysten tyydyttävää ratkaisua mahdottomaksi torjumalla niiden valiokuntakäsittelyn, tahtoisi kannattaa sitä, että ehdotukseni lähetettäisiin Lakivaliokuntaan.

Herra August Schauman: Aivan samoista syistä kuin arvoisa aloitteentekijä itse, haluan minäkin mahdollisimman ponnekkaasti vaatia toivomusaloitemuistion lähettämistä Lakivaliokunnan käsittelyyn. Sitä vastaan on tehty monia aiheellisia huomautuksia osittain kaunopuheisella ja taidokkaalla tavalla. Mielestäni osaan näistä huomautuksista aloitteentekijä on vastannut varsin tyydyttävästi, osaan taas varsin heikosti. En halua viedä kunnianarvoisan Aatelissäädyn aikaa toistamalla joitakin näistä huomautuksista, vaan haluan omalta osaltani kiinnittää huomion siihen, miten vinoon itse peruskivi on aloitteentekijän rakentamassa perustuksessa asennettu paikoilleen, varsinkin kun hän on koonnut perustuslain uudistusehdotuksen Ruotsin nyt voimassa olevan perustuslain mukaiseksi. Aloitteentekijä on nimittäin aivan oikein ottanut esiin Ruotsin vuoden 1809 hallitusmuodon pykälien 105, 106 ja 107 §8 sisällön, joihin kuuluu perustuslakivaliokuntaa koskevia määräyksiä, mutta hän ei ole huomannut tai halunnut huomata, että näiden pykälien välttämätön edellytys on esitetty saman hallitusmuodon §§:ssä 7, 8 ja 9. Mainitun hallitusmuodon § 7 kuuluu nimittäin näin: ”Kaikki hallituksen toimenpiteet §§:ssä 11 ja 15 mainittuja poikkeuksia lukuun ottamatta on esitettävä kuninkaalle valtioneuvostossa ja siellä ratkaistava.”

Pyydän saada täten kiinnittää huomion siihen, että juuri samat asiat, jotka mainitaan §§:ssä 11 ja 15 eli ministerien ja sotapäälliköiden oikeusasiat ovat myös pykälässä, joka koskee perustuslakivaliokunnan toimivallasta pois rajattua valiokunnan tarkastusta. § 8 kuuluu: ”Kuningas älköön tehkö mitään päätöstä oikeusasiassa, jossa on kuultava valtioneuvostoa, ellei vähintään kolme valtioneuvosta ole paikalla asianosaista esiintyjää lukuun ottamatta. Valtioneuvoston kaikkien jäsenten, ellei heillä ole laillista estettä, on oltava paikalla kaikissa erityisen tärkeissä ja laajoissa asioissa, jotka tulevat esille valtioneuvostossa etukäteen ilmoitettujen esityslistojen mukaan ja koskevat valtakunnan yleistä hallintoa. Sellaisia ovat: Kysymykset ja ehdotukset uusien yleisten asetusten voimaan saattamisesta, aikaisemmin voimassa olleiden kumoamisesta ja muuttamisesta; uusista hallinnon eri haaroissa olevista yleisistä laitoksista sekä muista vastaavista asioista.”

Ja sitten tulee § 9 ”Kaikista asioista, jotka tulevat valtioneuvostossa kuninkaan eteen, on pidettävä pöytäkirjaa. Valtioneuvoston paikalla olevien jäsenten tulee neuvonpidolle vastuullisina, niine seuraamuksineen, joista §§:ssä 106 ja 107 edelleen säädetään, ehdottomasti lausua ja ilmoittaa mielipiteensä pöytäkirjaan; kuitenkin kuninkaalle yksin on pidätetty oikeus päättää. Jos joskus sattuu sellainen ennalta arvaamaton tapaus, että kuninkaan päätös olisi ilmeisen ristiriitainen valtakunnan perustuslain tai yleisen lain kanssa, velvoitetaan silloin valtioneuvoston jäsenet tekemään sitä vastaan vahvoja esityksiä. Joka ei ole ilmoittanut eriävää mielipidettään pöytäkirjaan, olkoon vastuussa päätöksestä ikään kuin hän olisi tukenut kuningasta tämän päätöksen tekemisessä.”

Mitään vastaavia määräyksiä monarkin velvollisuuksista kuunnella kaikissa asioissa valtioneuvostoa ei valitettavasti ole voimassa olevassa hallitusmuodossamme vuodelta 1772. Siinä on nimittäin vain §:ssä 4, että valtioneuvoston tehtävä tulee olla Kuninkaallisen Majesteetin neuvominen Valtakunnan tärkeissä tehtävissä ja asioissa thå the af Kongl.Maj:t therom rådfrågas. Ja me kaikki tiedämme paremmin kuin hyvin, että Suomessa on käytännössä myös niin, että monarkki on hyvin useissa tapauksissa ja kaikissa mahdollisissa asioissa tehnyt päätöksiä ilman että Hänen Suomen Senaattiaan olisi siitä kuultu.

Jos siksi halutaan saada aloitteentekijän ilmaisemalla tavalla aikaan luottamuksellinen yhteistyö hallituksen ja edustajiston välillä, niin on kaikkein ensimmäiseksi etsittävä siihen takuita säädöksistä, jotka vastaavat mainittuja Ruotsin hallitusmuodon pykäliä 7, 8 ja 9, sillä ilman niitä ei edessämme olevassa toivomusaloitteessa vaadittu Säätyjen tarkastusoikeus voi muodostua muuksi kuin virvatuleksi, joka valaisee osan hallituksen toimenpiteistä ja jättää muut säkkipimeään paljastamatta niitä. – Haluan tässä lisätä, että ellei Suomen historiasta olisi vuoden 1809 jälkeen puuttunut esimerkkejä hallituksen muistamisen arvoisista ja yleisesti tunnetuista toimenpiteistä, joiden kautta on avoimesti sanottuna perustuslaki ja yleinen laki sysätty syrjään ja joista kukaan ei ole voinut sanoa, että niiden avulla olisi maan todellinen etu otettu huomioon, niin en usko, että tällaisten toimenpiteiden yleistä vahvistamista kannattaisi etsiä Keisarillisen Senaatin pöytäkirjoista.

Suomen monarkilla nimittäin on, kuten me kaikki tiedämme, ja jota tässä salissa on jo tänään pidetty riittävästi esillä, muitakin virallisia neuvonantajia kuin Keisarillinen Senaatti, nimittäin kenraalikuvernööri, jolla on myös oikeus ilmoittaa oma mielipiteensä kysymyksistä, joissa se poikkeaa Senaatin lausunnoista. Muita ovat myös ministerivaltiosihteeri ja Suomen asioiden komitea Pietarissa. Kaikilta näiltä tahoilta voidaan antaa monarkille erilaisia neuvoja, kuten käy selvästi ilmi Suomen asioiden komitean perustamisesta vuonna 1867 annetun manifestin §:stä 10, joka kuuluu: ”Jokaisesta asiasta, joka tulee Hänen Armonsa määräyksestä komitean käsittelyyn, laaditaan puheenvuoron pitäjien tarkistettavaksi pöytäkirja, jossa ilmoitetaan asian laatu sekä Senaatin ja Kenraalikuvernöörin asiassa antamat lausunnot samoin kuin merkitään muistiin komitean mietintö tai komiteassa järjestetyn äänestyksen tulos. Tämän pöytäkirjan allekirjoittavat ne jäsenet, jotka ovat ottaneet osaa tarkastukseen, ja se on esitettävä Meille Ministerivaltiosihteerin alamaisen selityksen kera.”

Jos saan sanoa, niin mielestäni on absurdia, että äsken luetun kaltainen pykälä silmiemme edessä vaaditaan määräyksiä Senaatin pöytäkirjojen tarkastamista ja sen jäsenten vastuusta, mutta jätetään Pietarin komitean pöytäkirjan täysin koskematta. Ja ne syyt komitean rauhaan jättämisestä, joita arvoisa aloitteentekijä viime viikolla luetteli esitellessään meille toivomusaloitettaan, eivät näytä minusta todistavan mitään muuta, kuin että jos ehdotus todella tähtää hallituksen toimien kontrolloimiseen eikä vain siihen, että annetaan puolueille tilaisuus vuodattaa sappeaan yhden jos toisenkin hallituksen jäsenen niskaan, hänen uudistussuunnitelmansa on alkanut väärästä lähtökohdasta, kuten minulla on jo ollut kunnia esittää. Jos siksi vaadin tämän toivomusaloite-ehdotuksen lähettämistä Lakivaliokuntaan, se tapahtuu siinä toivossa, ettei seuraus asian käsittelystä Lakivaliokunnassa olisi mikään muu kuin vaatimus monarkin sitoutumisesta kuuntelemaan kaikissa hallitusasioissa suomalaisia neuvonantajiaan, mikäli tästä halutaan saavuttaa hedelmällinen lopputulos. Tämän pitäisi mielestäni olla ensimmäinen hedelmä, ja kun tällainen säädös on tavalla tai toisella kyetty saamaan aikaan, katson, että aloitteentekijän ehdottama Säätyjen tarkastusoikeus seuraa sitten itsestään. Se on tarkastusoikeus, jota en voi pitää muuna kuin molemmille valtiomahdeille hyvää tekevänä.

Herra Munck: Koska nyt hyväksyn herrojen Antell, Mechelin ja osittain myös vapaaherra Wreden ja herra Schaumanin lausumat näkemykset ominani, en voi kuitenkaan tulla mihinkään muuhun tulokseen, kuin ettei toivomusaloite tule tänä puolueiden myllertämänä aikana johtamaan mihinkään käytännön hyötyyn, ja siksi torjun sen lähettämisen valiokuntaan.

Herra von Knorring: Minäkin hyväksyn, kuten uskoakseni useimmat muut puhujat, toivomusaloitteen periaatteen ja hyvän tarkoituksen, mutta en voi kieltää, että vaikka minäkin olin vakaasti päättänyt tukevani omalta osaltani esillä olevan toivomusaloite-ehdotuksen lähettämistä yleiseen valiokuntaan, niin nyttemmin, kun olen kuullut tämän keskustelun avauspuheenvuoron ja sen jälkeen herra Mechelinin lausunnon, minulla ei ole enää vähäisintäkään epäilystä siitä, ettei toivomusaloite-ehdotusta pidä lähettää yleiseen valiokuntaan sellaisessa muodossa, kuin se nyt edessämme on. Erityisesti herra Mechelin on asiapitoisessa puheenvuorossaan ollut päätökseni ratkaiseva tekijä. Hän kokosi johdonmukaisesti syitä syiden päälle ja osoitti todistustensa loogisen pätevyyden, ja mielestäni oli selvää, että se väkisinkin huipentuisi lähettämisen torjumiseen, jo ennen kuin olin kuullut lopullisen vaatimuksen. Siksi hämmästyin, kun kuulin, että hän siitä huolimatta puolsi lähettämistä, mutta etsin vain syitä siihen, koska myös uskon hänen ne myös esittäneen. Ne löytyvätkin hyvästä tavoitteesta ja mahdollisuudesta, että tästä lähettämisestä saataisiin materiaalia, joka voisi palvella johdantona joidenkin tulevien valtiopäivien samanlaista, sattumoisin esiin tulevaa kysymystä koskevaan käsittelyyn. Mitä hyvään tavoitteeseen tulee, niin olen jo lausunut siitä mielipiteeni, mutta mitä puolestaan tulee siihen materiaaliin, jota mahdollisesti voidaan joillekin tuleville valtiopäiville tällä tavoin tarjota, en usko, että on perustuslaillisen tavan kanssa yhdenmukaista ajatella niin pitkälle tulevaisuuteen, koska minusta näyttää, että ollaan aiheellisesti varmoja siitä, ettei käsillä oleva toivomusaloitemuistio valiokunnasta palatessaan johtaisi Säätyjen yhteiseen toivomusaloitteeseen. Näistä syistä en voi olla omalta osaltani yhtymättä esitettyyn vaatimukseen, että ehdotus on liitettävä asiakirjoihin, ja samalla pyydän saada ohimennen vastata herra Godenhjelmin puheenvuorossaan esittämäänsä hämmästykseen siitä, että toivomusaloite-ehdotuksen vastustus on tullut puolueelta, josta muutoin ollaan oltu varmoja tai ainakin luultu, että voidaan olla varmoja, että kyseinen ehdotus saa siltä ehdottoman tuen. Vastatakseni herra Godenhjelmin lausumaan tältä osin ja hälventääkseni hänen hämmästystään jossain määrin haluan vain mainita, että olen luullut, ettei kenelläkään puoluevalan vannoneella ole esteitä käyttää vapaata tutkimisoikeuttaan, ja että jos hänestä järkisyyt puhuvat jotain ehdotusta vastaan, vaikka se olisi esitetty puolueen kehysohjelman puitteissa, hän voi kenenkään estämättä lausua mielipiteensä siten, kuin hänen järkensä siitä sanoo, eikä hänen pitäisi sillä herättää hämmästystä puolueessa itsessään eikä sen vastustajissa.

Herra Palmén: Koska on ehdotettu, ettei käsittelyssä olevaa toivomusaloitetta edes lähetettäisi eteenpäin, on valmistava keskustelu saanut paljon suuremman painoarvon kuin sellaiset yleensä saavat. Jos kunnianarvoisa Aatelissääty nyt torjuu aloitteen, ja jos Ritarikunta ja Aatelisto päättää liittää tämän ehdotuksen omiin asiakirjoihinsa, niin ei olla enää kaukana siitä, että Aatelissääty olisi samalla kertaa torjunut myös sen mietinnön, jonka Säätyjen Lakivaliokunta on joka tapauksessa velvollinen antamaan kaikille säädyille sen johdosta, että Pappissääty on jo tehnyt samanlaiseen tavoitteeseen pyrkivän toivomusaloite-ehdotuksen ja se on jo lähetettykin mainittuun valiokuntaan. Koska keskustelu on niin merkityksellinen, en voinut jättää käyttämättä puheoikeuttani, vaikka päivä on jo ehtinyt pitkälle. Jos esityksestäni tulee jotenkin lyhyt, se johtuu siitä, etten halua toistaa uudelleen niitä syitä, joita muut, ennen muuta arvoisa aloitteen tekijä, ovat jo täällä esittäneet, ja pyydänkin heti saada yhtyä kaikessa hänen puheenvuoroonsa.

Yleinen piirre koko tämän keskustelun aikana on minusta ollut, että esitetyt huomautukset ovat suuressa määrin vastakkaisia ja kumoavat toisensa. Siis juuri ne huomautukset, jotka kaikki kuitenkin tähtäävät toivomusaloitteen kumoamiseen. Toisaalta on kaunopuheisin sanakääntein tunnustettu ministerivastuun painoarvo, myönnetty, että sen puuttuminen on yksi meidän yhteiskuntarakenteemme oleellisimpia aukkoja, mutta toisaalta suhtaudutaan kylmän kielteisesti ehdotuksen käytännön toimenpiteistä tämän puutteen korjaamiseksi. Se tehdään syistä, jotka ovat kohtuuttoman hämäriä. Kun ei voi edes ottaa kaikkia näitä askeleita, kun ei voi kerralla saavuttaa edes täyttä ministerivastuuta, niin katsotaan mahdottomaksi ottaa edes yhtä ainoaa askelta eteenpäin, ellei samalla saateta hallitusmuotoamme ja koko perustuslaillista asemaamme täysin ihanteelliseen kuntoon. Sanotaan, ettei nyt ehdotetulla instituutiolla ole Ruotsissa ollut mitään vaikutusta, ja että siitä samasta tulisi meilläkin kuollut kirjain; mutta samalla kertaa katsotaan kuitenkin, että se voisi horjuttaa yhteiskuntarakenteemme peruspilareita. Saanen kysyä, kannattaako ottaa perusteellisesti kumottaviksi syitä, jotka sillä tavoin horjuttavat toisiaan, kun ne vielä on usein esittänyt sama puhuja. Eniten minua on kuitenkin ihmetyttänyt, kun eräs arvoisa puhuja täällä luetteli, että Säädyillä on vetoomusoikeus, ne saavat aloiteoikeuden sekä niillä on oikeus tarkastaa kertomukset valtion tilasta. Tältä pohjalta puhuja selitti, ettei Säädyiltä puutu tilaisuuksia antaa palautetta Hänen Majesteettinsa neuvonantajista. Eräs asia, jonka parissa on erityisesti viivytty, on mahdollisuus, että Säädyt käyttäisivät väärin sitä, mitä ehdotettu lausumisoikeus voi tuoda mukanaan. Nämä mahdollisuudet on sitten paisuteltu torninkorkuisiksi. Pitäisi kuitenkin pikaisesti muistaa se seikka, että kyseessä oleva säädös on lainattu naapurimaastamme Ruotsista, jonka olosuhteita otamme usein esikuviksemme. Siellä on ollut tästä jo yli puolen vuosisadan kokemus, ja siellä on odotettu täysin samaa mahdollisuutta väärinkäyttöön, kuin täällä meillä nyt niin kovasti pelätään. mutta ei ole osoittautunut, että oikeutta käytettäisiin väärin. Miksi siis on niin varmaa, että tällä kävisi juuri niin kuin pelätään? Katson, että voin täysin vastata sellaisiin välitteisiin siteeraamalla muutamia sen kirjailijan sanoja, joka tekstistä herra Mechelin hyväntahtoisesti lausui otteita. Hän sanoo sen pelon johdosta, että perustuslakivaliokunta ylittäisi valtuutensa, suunnilleen seuraavaa: Valiokunnan tarkastusoikeuden rajoittaminen siksi, että tämä tarkastus voisi mahdollisesti johtaa väärinkäytökseen, olisi sama kuin olla aina sytyttämättä kynttilää, kun tuulee, koska saattaa syttyä tulipalo. Sama kirjailija lisää, että sekä perustuslakivaliokunnalla että valtakunnan säädyillä itsellään lienee sellaista tervettä poliittista järkeä, etteivät he tärvele mainettaan pikkuasioilla, että he pystyvät pitäytymään pääasiassa. En käsitä, miksi pitäisi edellyttää, ettei Suomen Säädyillä olisi tätä samaa arvostelukykyä.

Kysymyksen painopiste on ehdottomasti siinä, onko Ruotsissa kyseessä olevalla instituutiolla ollut minkäänlaista käytännön merkitystä. Arvoisan aloitteentekijän kanssa olen aivan samaa mieltä siitä, että on täysin historianvastainen väite, jos arvellaan, ettei perustuslakivaliokunnan tarkastusoikeudella ole ollut Ruotsissa mitään merkitystä, koska ministereitä ei ole joutunut sen ansaan. Höyrykoneessa voi turvaventtiili vaikuttaa varsin merkityksettömältä, mutta se saattaa lopulta olla se, joka estää koneen räjähtämistä kappaleiksi. Saattaa olla, ettei Ruotsin nykyoloissa pitäydytä kovinkaan paljon perustuslakivaliokunnalla olevassa oikeudessa ja velvollisuudessa tarkastaa valtioneuvoston pöytäkirjoja; saattaa olla, että siellä yritetään melkein enemmän siirtyä nykyaikaisen parlamentarismin jäljittelemiseen, niin että tämä voi olla jotain sellaista, joka on laadultaan ohimenevää. Haluan viitata siihen, etteivät näkemykset ole Ruotsissa ollenkaan yhdenmukaisia sekä oikeusoppineiden että poliittista valtaa omaavien keskuudessa, vaan ne ovat kaukana toisistaan siinä, onko Ruotsin valtiomuoto lainmukaisesti keskieurooppalaisessa mielessä parlamentaarinen. Saattaa olla, että tällä antiikkiesineellä, jota joku täällä halusi nimittää perustuslakivaliokuntasäännöksi, on vielä Ruotsissa käytännön painoarvoa. Näin voi erityisesti olla, koska parlamentaarinen valtiomuoto ei Ruotsissa toimi, mikäli edustajiston enemmistön tukeman hallituksen ehdotukset joutuvat jatkuvasti hylkäämisen kohteiksi, ja tämä hylkääminen johtuu kaikesta muusta kuin poliittisista syistä. Sellaisessa tapauksessa voivat nämä Ruotsin hallitusmuodon pykälät 106 ja 107 taas päästä kunniaan, kuten ne ovat olleet voimassa jo puoli vuosisataa. Ja suuren osan siitä samasta ajasta Ruotsin edustajisto oli jaettu neljään säätyyn, mikä täällä on katsottu ylipääsemättömäksi esteeksi toivomusaloitteen hyväksymiselle, ja asiaan kuuluu, että Ruotsin valtioneuvostolla tuskin oli mitään mahdollisuutta saada näkemyksensä kuulluksi edustajiston neuvonpidossa. Tämän oikeuden ne saivat vasta Ruotsin uusimman valtiopäiväjärjestyksen kautta. Pyydän saada lisätä, että lain ja oikeuden tulkitsijat ovat kaikkea muuta kuin yksimielisiä myös siitä, onko etu vai haitta asianomaisille, että heidän asiastaan keskustellaan pienessä valiokunnassa vai suuressa kokouksessa. Jos kerran puoluekiihkoilijat ovat valtuuttaneet itselleen edustajiston, niin on varmaa, että tällaisella kiihkolla on helpompaa tehdä oikeudenloukkauksia erityisesti suljettujen ovien takana kuin jos asiaa käsitellään julkisuudessa neljässä säädyssä, jolloin jokaisella Hänen Majesteettinsa neuvonantajalla on mahdollisuus löytää ihmisiä, jotka haluavat ja pystyvät tuomaan esiin hänen ajatuksiaan. Sitä paitsi Säädyille jää oikeus kokoontua plenum plenorumiin samaan saliin, jolloin Hänen Majesteettinsa neuvonantajilla on perustuslaillinen oikeus olla läsnä ja pitää puheenvuoroja. Sekä historiassa että oikeustieteissä on tunnettu tosiasia, että Ruotsissa ei ole palattu takaisin vapaudenaikaan, kun siellä säädettiin ne periaatteet vastuusta, jotka kuuluvat vuoden 1809 hallitusmuotoon. Niiden perustuslakisäädösten mukaan, joihin on viitattu, ei ole niin, että sama syytteestä päättävä viranomainen myös nimittää tuomarit tai itse langettaa tuomion. Eikä myöskään ole niin, että nämä viranomaiset istuvat suljettujen ovien takana kuten vapaudenaikana, tai kaipaavat painovapauden kontrollia. Tämän kaiken pitäisi toki sisältää riittävät takuut, ettei mitään vaarallista vallan väärinkäyttöä seuraa meidän maallemme nyt kyseenalaiseksi asetetusta tarkastusoikeudesta. Ei voi kyllin usein toistaa, ettei perustuslakivaliokunta ole varsinaisesti syyttävä, vaan tarkastava viranomainen. Kun valiokunta pyytää valtioneuvoston pöytäkirjoja, se ei merkitse mitään rikosepäilyä, siten ei ole edellytetty, että löytyisi jotain perustetta syytteille, tai edellytetty, että tarkastustutkimus johtaisi oikeudenkäyntiin. Perustuslainomaisessa järjestyksessä vaadittua selvitystä ei seuraa välttämättömyys vastuun soveltamisesta; tarkastus saattaa täysin sekä suojella että langettaa. Sitä todistaa jo se seikka, että perustuslakivaliokunta on Ruotsissa monta kertaa esittänyt mietintönsä siinä muodossa, että ”syytä huomautukseen ei ole tullut esiin”. Tämä on varmasti paras todistus siitä, millaista tukea tällainen tarkastusoikeus voi antaa neuvonantajalle, joka on täyttänyt velvollisuutensa. Mikään ei varmaan ole poliittisessa elämässä vaarallisempaa kuin salatut epäluulot, joita ei pystytä todistamaan eikä kumoamaan. Minua on ilahduttanut, että eräs maan nykyisen senaatin jäsen on myöntänytkin, että hän on pitänyt omasta näkökulmastaan toivottavana, että sellainen julkinen tarkastus tapahtuu.

Muut puhujat ovat sitä vastoin korostaneet jyrkin sanakääntein sitä jatkuvaa vaaraa, joka uhkaisi Suomen Senaatin jokaista jäsentä, mikäli vaadittava määräys astuisi voimaan. Minun täytyy myöntää, että minusta näissä peloissa on kyllä byrokraattisen vallantäyteyden vahva sivumaku. Tämä pysyvä vaara joutumisesta eksyksiin omassa virassaan on väistämätön jokaisessa maassa, jossa on parlamentaarinen yhteiskuntarakenne, ja hallitsijan neuvonantajien täytyy alistua siihen samaan, - suuria etuja ja oikeuksia seuraa myös suuri vastuu. On pitäydytty siinä näkökulmassa, että olisi epäoikeudenmukaista, että Säädyt voisivat sillä tavoin osoittaa Hänen Majesteetilleen, etteivät jotkut hänen neuvonantajistaan olisi korkean asemansa arvoisia. Tämä saattaa olla vaikeaa, mutta kysyn: eikö ole vieläkin vaikeampaa, jos joku Hänen Majesteettinsa neuvonantajista katsoisi olevansa velvollinen osoittamaan Hänen Majesteetilleen, kuten jostain sattumalta äskettäin julkisuuteen tulleesta pöytäkirjasta käy ilmi, että maan Säädyt, ei yksi tai kaksi säätyä, vaan kaikki yhdessä ovat menettäneet levollisuutensa ja järkensä. Niitähän vaaditaan jonkin kysymyksen käsittelyyn yhtenä tärkeimmistä ominaisuuksista, joita kansan edustajistolta edellytetään. Sellaiset salaiset syytökset näyttävät minusta kuitenkin paljon pahemmilta kuin jos Säädyt kirkkaassa päivänvalossa esittäisivät huomautuksensa, jolloin täysi oikeus sanoa sanansa ja puolustautua olisi sillä, jonka asia tulee tutkittavaksi. Tässä ei siten ole ollenkaan kyse siitä, että joku tuomittaisiin kuulematta. Voi olla montakin vaikeampaa vastuuta kuin virkansa menettäminen, tarkoitan vastuuta historian ja jälkimaailman edessä, tarkoitan vastuuta, joka koskee henkilön nimeä ja mainetta. Mutta tämä Säätyjen tarkastusvaliokunta, joka on kyseessä, ei tule olemaan tuomioistuin, joka voi jälkimaailman puolesta antaa ikuisiksi ajoiksi tuomion yhdestä tai toisesta henkilöstä, yhdestä tai toisesta toimenpiteestä. Se on tarkoitettu mielipidelautakunnaksi, jotta sellaisissa erityisolosuhteissa kuin nämä meidän, joissa ei edes ole varmuutta, että kansan toiveet päätyvät monarkin korviin juuri sellaisina, kuin ne on lausuttu, jotta näissäkin olosuhteissa, sanon minä, saataisiin takeet siitä, että kansan ääni kuuluu valtaistuimelle saakka. Kysymys on täällä tämän hetken oikeudesta saada tietoa ja ilmaista itseään; historian tuomioistuin, jossa ketään ei tuomita kuulematta, pysyy kuitenkin vastaisuudessakin loukkaamattomana. Vaadin toivomusaloitteen lähettämistä Lakivaliokuntaan.

Herra Hackman: Arvoisa aloitteen tekijä on lausunut toivomusaloitemuistiossaan, ettei toiveiden joukossa liene yleisemmin kiiteltyä tai oikeutetumpaa, kuin että se luottamuksellinen yhteistyö hallituksen ja edustajiston välillä olisi meillä yhä kasvavaa todellisuutta, joka kaikkialla muodostaa tärkeimmän ehdon yhteiskunnallisen kehityksen tasaiselle kululle, ja että se tässä suhteessa kävisi myös toteen. Olemme epäilemättä kaikki yksimielisiä tästä, ja omasta puolestani saankin yhtyä aloitteentekijän näkemykseen, että tämän toiveen toteuttamista edistettäisiin laajentamalla Säätyjen tarkastusoikeutta. En tosin pysty vielä tekemään itselleni selväksi, miten tarkastusvaliokunta sellaisena kuin arvoisa aloitteentekijä sitä ehdottaa, toteuttaisi tällaisen tarkastuksen systemaattisesti ja perusteellisesti sinä aikana, jolloin Säädyt ovat täällä meillä yhteen kokoontuneina. On nimittäin kyse, kuten eräs arvoisa puhuja täällä mainitsi, noin 12.000 asiasta vuosittain, siis yhteensä 36.000:sta, jos ajatellaan kolmivuotista periodia. En oikein voi käsittää, että, Säätyjen valiokunta kykenisi jollain lailla perusteellisesti tarkastamaan sellaisen määrän asioita ja niihin lisäksi liitettyjä asiakirjoja, monet erittäin laajoja, kun valiokunta vielä koostuu henkilöistä, jotka eivät suurimmaksi osaksi ole tottuneita tässä ehdotetun kaltaiseen tarkastustyöhön. Uskon kuitenkin, ettei meidän tarvitse silti jäädä ajattelemaan mitään systemaattisempaa tarkastusta, kun sellainen käytännön vaikeus ilmenee. Täällä on jo selitetty, että Säädyillähän olisi sama tarkastusoikeus. Jokaisella valiokunnalla on oikeus vaatia asiakirjoja ja äänestyspöytäkirjoja eikä pelkästään keisarillisia esityksiä koskevista asioista, vaan myös esiin nostetuista toivomusaloite-ehdotuksista. Näin ollen ei olisi kyse aloitteen tekemisestä uudesta oikeudesta. Pitäisi vain saada tämän oikeuden harjoittaminen systemaattisemmaksi ja tehokkaammaksi. Pyysin tätä puheenvuoroa, koska minusta näyttää, että mahdollisesti voidaan ottaa huomioon, että tarkastusoikeus siirrettäisiin tästä yhdestä valiokunnasta useammille, tarkoitan siten, että Keisarillisen Senaatin Talousosaston eri toimituskunnat antaisivat samalla tavoin sellaisen kertomuksen kuin esim. finanssihallinnon kertomus on, ja senhän kertomuksen Valtiovarainvaliokunta jo tarkastaa. Nämä muut kertomukset voitaisiin myös tarkastaa, ja Senaatin pöytäkirjat voisivat silloin olla saatavilla niille valiokunnille, joiden tehtäväksi tämä tarkastus voitaisiin antaa. Tätä ajatusta en ole kehittänyt yksityiskohtia myöten, mutta haluaisin kuitenkin, että se viedään pöytäkirjaan, jotta Lakivaliokunta pystyisi mahdollisesti panemaan asian merkille, mikäli kysymys sinne lähetetään. Käsitykseni mukaan on arvoisan aloitteentekijän muistion koko perustuslaillinen merkitys niin laajasti ja systemaattisesti harjoitetussa tarkastusoikeudessa kuin suinkin mahdollista. En voi mitenkään olla yhtä mieltä sen näkemyksen kanssa, joka johtaa arvoisan aloitteentekijän antamaan oikeudet tarkastusvaliokunnalle, kuten hän ehdottaa, sellaisina kuin ne hänen ehdotuksessaan on lueteltu. Ne johtaisivat viime kädessä painokkaaseen hallituksen ja hallituksen jäsenten, Hänen Majesteettinsa neuvonantajien, toimintatapojen tuomitsemiseen sekä mahdollisesti näiden neuvonantajien syyttämiseen Keisarillisen Majesteetin itsensä edessä. Tältä osin on jo esitetty monta syytä aloitteentekijän näkemystä vastaan. Ne ovat hyvin tunnustuksellisia. Minulle olisi kuitenkin yksi syy ollut täysin riittävä, jotta olisin päättänyt ratkaista äänestäväni toivomusaloitetta vastaan, jos sen tarkoitus on tällainen. Ehdotus toisi nimittäin meille periaatteen, että suoralla hyökkäyksellä henkilöön ja henkilöä vastaan yritetään saada aikaan muutoksia hallituksen periaatteisiin. Katson sellaisen periaatteen vääräksi ja meidän olosuhteisiimme haitalliseksi. Oikean perustuslaillisen tien pitää aina olla ja on aina osoittautunut olevansa käytännössä kaikissa perustuslaillisissa maissa sellainen, että ihmisiä pitää arvostella moitteiden ja lakiehdotusten arvostelun kautta. Ei ole perustuslaillisesti tai liberaalisti toimittu, jos kuljetaan päinvastaista tietä, arvostellaan ihmisiä järjestelmän muuttamiseksi. Vakaumukseni on, ja sen jaan epäilemättä monen muun kanssa, ettei perustuslain tiukkojen pykälien avulla voida lisätä eikä vähentää Säätyjen valta-asemaa hallitukseen nähden eikä Säätyjen vaikutusta hallituksen toimiin. Säätyjen vaikutusvalta perustuu aivan muulle pohjalle. Olemme nähneet, miten Saksassa, jossa perustuslaillinen hallitusmuoto on kuitenkin epäilemättä kehittyneempi kuin meillä (tarkoitan Preussia), jossa Säädyillä on täysi budjettioikeus, sama ministeriö on pystynyt hallitsemaan vuosikausia, vaikka sillä on ollut erittäin vähäpätöinen vähemmistö edustajakamarissa. Perustuslailliselle hallitukselle antaa voimaa luottamuksellinen yhteistyö hallitusmahtien kesken, ja epäilen erittäin vahvasti, että sitä voitaisiin edistää saattamalla voimaan syytejärjestelmä henkilöitä vastaan.

Omalta osaltani toivon puoltavani toivomusaloitemuistion lähettämistä Lakivaliokuntaan siinä toivossa, että tämäkin valiokunta toteaa, että aloitteen ensimmäinen osa on vain askel eteenpäin perustuslaillisessa elämässämme, mutta että jälkimmäinen osa pitäisi mieluummin jättää pois.

Herra Fredrik Pipping: Siitä keskustelusta, jota on käyty tästä valtiomuodollemme merkityksellisestä aiheesta, käy ilmi, ettei yksikään puhuja ole periaatteessa vastustanut ministerivastuun saattamista voimaan täällä meillä, tietenkin sikäli kuin sama vastuu on valtiomuodollemme sopiva. Sitä vastoin on kysymyksen alustavassa käsittelyssä pidetty niin erilaisia puheenvuoroja, että osa on halunnut mennä niin pitkälle, että poistaisi koko tämän toivomusaloitemuistion siten, ettei sitä edes lähetettäisi asianmukaiseen valiokuntaan, täällä siis Lakivaliokuntaan. On sanottu: ”Hyväksyn asian, mutta minusta se on esitetty sellaisessa muodossa, ja sen sisältö on osittain sellainen, ettei se ansaitse perusteellista käsittelyä.” Näillä valtiopäivillä on, kuten tunnettua, nähnyt päivänvalon kokonaista 197 toivomusaloitemuistiota. On itsestään selvää, että sellaisen aloitemäärän joukossa on väkisinkin aiheita, jotka eivät ansaitse huomiota, kun ne vielä kaiken lisäksi on esitetty sellaisessa muodossa, että ne pitäisi jo valmistavassa käsittelyssä panna arkistoon. Minun on rehellisesti myönnettävä, että kun luin herra Reinin toivomusaloitemuistion, pidin sitä monissa kohdin erittäin hyvin työstettynä, joskaan en ihan virheettömänä. En halua polemisoida niiden herrojen kanssa, jotka ovat esittäneet huomautuksia toivomusaloite-ehdotusta vastaan. Sanon, että minusta se on pääasiassa hyvin laadittu. Saman tunnustuksen se on myös saanut muilta puhujilta, jopa niiltä, jotka ovat tulleet siihen lopputulokseen, ettei sitä kannata lähettää eteenpäin. Uskon, että on tiettyjä oleellisia kulmakiviä, peruselementtejä, jotka pitää saada paikoilleen jokaisessa perustuslaillisen monarkian valtiomuodossa. On erityisesti mainittu lehdistönvapaus. Haluan asettaa lehdistönvapauden edelle uskonnonvapauden, sitten lehdistönvapauden ja sen jälkeen ministerivastuun. On vielä monta samanlaista kulmakiveä, opetuksen vapaus ja kokoontumisvapaus ym., kaikki silti lakiin sidottuja muotoja, eivät rajoittamattomia. Olen todennut, että herra Rein on yrittänyt muistiossaan ratkaista niin hyvin kuin mahdollista sen todella vaikean kysymyksen, millä saadaan sisällytettyä valtiomuotoomme monarkin neuvonantajien vastuu. Hän on hyvin syin poistanut rikosoikeudellisen ministerivastuun. Silti täällä on samalla tavoin hyvin syin korostettu sitä muistiossa olevaa puutetta, jonka minä, niin suuresti kuin toivoisinkin että ehdotus lähetettäisiin Lakivaliokuntaan, kuitenkin pelkään asettavan esteen kysymyksen lopullisen ratkaisun tielle, ja tämä puute on, että aloitteentekijän on ollut pakko ottaa osalta Hänen Majesteettinsa neuvonantajia pois se vastuu, jonka hän on sälyttänyt toiselle osalle. Mutta toivon kuitenkin, että kun lähettäminen hyväksytään, voidaan saada Lakivaliokunnasta vastaus tähän kysymykseen, jolla on lehdistönvapauden ja uskonnonvapauden tavoin se elinvoimaisuus, että siihen on aina palattava, kuten viimeisimmästä valtiopäivien historiastamme selvästi käy ilmi.

Ne arvoisat Aatelissäädyn jäsenet, jotka ovat tiukasti vastustaneet lähettämistä eteenpäin, ovat myös yrittäneet esittää syitä käsitykselleen; yksi, muistaakseni ensimmäinen puhuja, katsoi, että ehdotetusta tarkastusvaliokunnasta tulisi foorumi, jossa Hänen Majesteettinsa neuvonantajat, jos muistan oikein, tuomittaisiin, siitä tulisi tuomioistuin, jossa vain yksi lausunto olisi lähestulkoon lopullinen. Toinen taas mainitsi, että vanha oikeudellinen lause ”audiatur et altera pars” mahdollisesti astuisi liian lähelle. Näihin puheenvuoroihin on herra Rein mielestäni jo täysin tyydyttävästi vastannut. Haluan vain mainita, että ehdotettu tarkastusvaliokunta tulee todennäköisesti ottamaan käsiinsä aloitteen sekä epäluottamuslauseesta, missä sellaista tarvitaan, että myös samoin syin luottamuslauseesta hallitsijan neuvonantajia kohtaan. Säädyt tarkastaisivat sittemmin sen ehdotuksia, mahdollisesti myös hyväksyisivät ne, eivät kuitenkaan ilman, etteivät Hänen Majesteettinsa neuvonantajat voisi saada monissa eri muodoissa tilaisuutta antaa niistä oman lausuntonsa. Mutta jos oletetaan, että Säädyiltä saatu lopputulos on epäluottamuslause; ollaan vielä kaukana siitä, että valistunut yleisö tai valistunut monarkki sitä ehdottomasti hyväksyisi. Mutta oletettakoon myös, että monarkki hyväksyisi sen, niin seuraus olisi vain perustuslaillisissa valtioissa riittävänkin usein tapahtuva, eli tässä olisi syy, jonka perusteella Hänen Majesteettinsa neuvonantaja eroaisi. Asiassa on myös toinen ulospääsytie, nimittäin että voitetun tutkinnan jälkeen valtion päämies hylkäisi edustajakamarin, tässä tapauksessa valtiopäivien, näkemyksen. Lopputulos on molemmissa tapauksissa yhtä epäilyttävä. Sellaisessa tapauksessa valtiopäivät saisivat oikaisun, joka ilmaistaisiin siten, että edustajakamari hajotetaan. Meidän Valtiopäiväjärjestyksemme § 5 sisältää muistaakseni, että Hänen Majesteettinsa voi hajottaa valtiopäivät myös ennen kuin neljä kuukautta on kulunut niiden avaamisesta, jos hän niin hyväksi näkee. Tässä on kaksi keinoa, joita perustuslaillisissa valtioissa usein käytetään, jotta saataisiin yksimielisyys kansakunnan edustajien ja neuvostokamarin välille. Jos kansakunnan edustajien ja neuvostokamarin keskinäinen suhde on jännittynyt, se ei voi pitemmän päälle jatkua sellaisena. Maassa, jossa tilanne on tällainen, ei tapahdu mitään taloudellista kehitystä, ei ole rauhaa, vaan selvää ja vahingollista levottomuutta. Mutta vaikka ministerivastuuehdotusta muokattaisiin niin, että se menee läpi, mainitsemani kaksi ulospääsytietä ovat aina olemassa, joiden avulla neuvostokamari ja kansakunnan edustajisto saadaan yksimieliseksi. On myös kolmas keino: molemmat osapuolet antavat periksi. Alustavassa keskustelussa on tarpeetonta käsitellä asioita liian laajasti, koska kyse on vain lähettämisestä eteenpäin. En usko tehneeni niin. Olen puhunut vain, koska ennakoin mahdollisuutta, että tämä toivomusaloitemuistio siirretään arkistoitavien asiakirjojen joukkoon lähettämättä sitä valiokuntaan, vaikka toivon, ettei niin käy. Koska pidän ministerivastuuta perustuslakimme kulmakivenä, niin en halua, että tänään tässä salissa pidettävästä pöytäkirjasta, mikäli se osuu joskus tulevaisuudessa jonkun historiantutkijan käsiin, puuttuu minun nimeni niiden joukosta, jotka toivoivat tämän kysymyksen selvittämistä ja pyrkivät kykynsä mukaan osallistumaan Suomen valtiomuodon kehittämiseen todella liberaalissa hengessä.

Vapaaherra Otto Albert Wrede: Tästä aiheesta käyty keskustelu on varmalla ja osittain kaunopuheisella tavalla ilmaissut kaikki ne puutteet, joita herra Reinin toivomusaloite-ehdotuksessa on. Minulle on ollut selvää, että jos tästä aloite-ehdotuksesta riisutaan sen näennäisesti kaunis liberaalisen oloinen, perustuslaillinen kaapu, niin sen kätkee alleen vain erittäin epäkäytännöllisen, sopimattoman ja kenties seurauksiltaan vaarallisen ehdotuksen edustajiston ja hallituksen keskinäisen suhteen uudelleenorganisoinnista. Erityisesti herra Mechelinin aamupäiväinen puheenvuoro vahvisti näkemystäni, ja se teki minuun valtavan vaikutuksen. En halua toistaa niitä perusteita, joita arvoisa puhuja silloin esitti, sillä olen vakuuttunut siitä, että nämä perusteet vain kärsisivät toistostani. Mutta valitan, etten voinut tehdä niistä samaa johtopäätöstä kuin arvoisa puhuja. Juuri hänen esityksensä on päinvastoin vahvistanut jo aikaisemmin tekemääni päätöstä vaatia, ettei käsillä olevaa toivomusaloite-ehdotusta lähetettäisi eteenpäin. On ilmaistu hämmästys siitä, että useat niistä puhujista, jotka ovat pitäneet puheenvuoron tästä asiasta, ovat ilmoittaneet kannattavansa kyseisen toivomusaloite-ehdotuksen tavoitetta eivätkä ole silti kannattaneet sen lähettämistä Lakivaliokuntaan. On haluttu antaa ulospäin se vaikutelma, kuin näiden puhujien sympatiat ministerivastuuta kohtaan eivät olisi vakaviksi ja vilpittömiksi tarkoitettuja. Jokaiselle pitäisi myös olla selvää, että voi aivan hyvin kannattaa jonkin toivomusaloitteen tavoitetta kannattamatta vastaavaa toimenpidettä, varsinkin jos näkee, että nämä toimenpiteet aiheuttaisivat selkkauksia ja johtaisivat tavoitteesta poispäin. Mielestäni on järjenvastaista vaatia sellaisessa tapauksessa samaisen toivomusaloite-ehdotuksen lähettämistä Lakivaliokuntaan. – Pyydän sen vuoksi lyhyesti ilmoittamieni syiden vuoksi saada pyytää, ettei toivomusaloite-ehdotus johtaisi lähettämiseen eteenpäin.

Herra Taube: Useat niistä kunnianarvoisan Aatelissäädyn jäsenistä, jotka ovat käyttäneet puheenvuoron käsillä olevasta kysymyksestä, ovat puhuneet toivomusaloitetta vastaan, eivätkä ole voineet liittyä toivomusaloitteeseen, osittain vaikka he ovat myöntäneet, että sen tavoite on periaatteessa oikea, osittain koska eivät ole yhdestä tai toisesta syystä katsoneet, ettei olisi asianmukaista ryhtyä johonkin toimenpiteeseen aloitteessa olevan tavoitteen saavuttamiseksi. Koska nyt on ollut esillä kysymys aloitteen lähettämisestä Lakivaliokuntaan, ovat muut kunnianarvoisan Aatelisäädyn jäsenet ottaneet vielä askeleen pidemmälle ja halunneet kieltää toivomusaloitteen lähettämisen tähän valiokuntaan eli halunneet jo täällä lausua sille kuolemantuomion, vaikka monet samoin ajattelevat ovat periaatteessa pitäneet siitä. Näiden kunnianarvoisan Aatelissäädyn jäsenten joukosta yksi on mennyt jopa niin pitkälle, että on ilmoittanut syyksi torjuvaan asenteeseensa lähettämistä kohtaan, että olisi tarpeetonta lähettää toivomusaloitetta Lakivaliokuntaan, koska voidaan jo etukäteen päätellä, millainen lopputulos Lakivaliokunnan tarkastuksesta seuraisi. Sellainen syy on minusta erittäin vaarallinen, ja juuri tämän vuoksi pyysin puheenvuoron sanoakseni pari sanaa sitä vastaan. Näin tärkeää kysymystä kuin tämä käsillä oleva ei pitäisi haluta tukahduttaa, ennen kuin Lakivaliokunta on sen tarkastanut, ja erityisesti katson, että on väärin olettaa jo etukäteen lopputulos, johon valiokunta tarkastuksessaan tulisi. Pyydän, että kunnianarvoisa Aatelissääty lähettäisi toivomusaloite-ehdotuksen Lakivaliokuntaan, ettei Aatelissäädyn ylle lankeaisi varjo siitä, että se on mainitsemastani syystä kieltäytynyt aloitteen lähettämisestä eteenpäin. Mikäli on mahdollista, ettei lähettäminen tulisi kyseeseen, en ole halunnut, kuten ei herra Pippingkään, että alustavan keskustelun pöytäkirjasta puuttuisi minun nimeni niiden joukosta, jotka liittyvät mukaan toivomusaloitteeseen, jota aloitteen tekijä on täällä tänään puolustanut.

Herra Montgomery: Jo aamupäivällä, kun pyysin puheenvuoroa, tämä keskustelu oli venynyt epätavallisen pitkäksi ollakseen vain alustava, enkä olisi pyytänyt sitä sen valiokunnan jäsenenä, johon toivomusaloite-ehdotus pitäisi lähettää, koska minulla on siellä kuitenkin tilaisuus saada lausua mielipiteeni ehdotuksesta, elleivät jo lukuisat puhujat olisi vaatineet, ettei lähettämistä eteenpäin pitäisi toteuttaa. Halusin oikeastaan vain lausua käsitykseni, onko tällaisen kysymyksen lähettäminen eteenpäin oikein vai ei, ja tehdä sen välittämättä niistä näkemyksistä, joita asiasta oli. Koska mainitun asian lopputulos on epävarma, ja koska puheenvuoropyyntöni jälkeen on lausuttu siitä lukuisia mielipiteitä täällä kunnianarvoisassa Aatelissäädyssä, pyydän saada ensin lausua muutaman sanan itse toivomusaloitemuistiosta ja sen sisältämästä ehdotuksesta.

Jotkut puhujat ovat torjuneet ne, jotka ovat meidän valtiopäivillämme ylipäänsä vaatineet yhteiskunnan kehittämistä vapaamielisempään suuntaan, mutta ovatkin nyt vaatineet suhtautumaan epäilevästi tähän toivomusaloite-ehdotukseen tai halunneet hylätä sen. Kyseiset puhujat ovat väittäneet, että nämä olisivat aikeissa pettää aikaisemmin noudattamansa periaatteet. Uskon, että tämä syytös on perusteeton. Se muistuttaa muuten paljon niitä moitteita, joita sivistyneiden poliittisten puolueiden maissa toinen niin usein heittää toista vastaan, kun esimerkiksi toryt ovat aina selittäneet, että he ovat toiminnassaan vapaamielisempiä kuin whigit, ja whigit taas, että he ovat liberaaleista periaatteistaan huolimatta paljon enemmän todellisia konservatiiveja kuin toryt. Uskon, että voi oikein hyvin puolustaa sitä, miksei tässä maassa haluta puoltaa sellaista lainsäädäntötoimenpidettä kuin herra Rein on ehdottanut, vaikkei itse olekaan välinpitämätön ministerivastuun ajatusta tai sitä pyrkimystä kohtaan, että kansan edustajisto saisi enemmän vaikutusvaltaa maan asioihin, tai vastusta toivomusta täydellisemmästä yhteistyöstä edustajiston ja hallituksen välillä, sanalla sanoen, vaikkei suhtaudukaan välinpitämättömästi johonkin sellaiseen, joka kuuluu perustuslaillisen hallitusmuodon kehitykseen. Sillä kuten täällä on jo aikaisemmin viitattu, eivät aina huomattavassa määrin vapaamielisiltä näyttävät ja vaatimuksia juuri vapauden tarvitsemasta yleislääkkeestä esittävät toimenpiteet aina ole niitä, jotka todella sisältävät pysyviä askeleita kehitystä kohti. Usein onkin päinvastoin niin, että sellaiset askeleet voivat olla vaarallisia todelliselle vapaamieliselle kehitykselle, koska ne ovat alttiita mahdollisuudelle reagoivien voimien esiinnoususta ja niiden tälle kehitykselle aiheuttamista esteistä. Mitä nyt tulee siihen, että meillä saatettaisiin voimaan jotain sellaista, joka vastaisi perustuslakivaliokunnan tarkastusoikeutta Ruotsissa, uskoisin, ettei sinä aikana, jolloin perustuslakivaliokunta on mainitussa maassa toiminut, ehkei vielä nykyäänkään, ole noussut vaatimuksia tämän instituution lakkauttamisesta. Tämä todennäköisesti jo siitä syystä, että valiokunnan tarkastusoikeus ylipäänsä on ilmaus kansan suvereniteetista, ja että sen olemassaolo ei ole osoittanut aiheuttavansa varsinaisia hankaluuksia. On kuitenkin tavaton virhe luulla, että kehitys parlamentarismiin, ministerihallintoon myös siinä mielessä, että ministerien tehtävät ja valta riippuvat siitä luottamuksesta, joka heillä on kansalta, ja että mahdollisuus yhteistyöhön heidän ja edustajiston kesken riippuisi tai edes olisi läheisessä yhteydessä perustuslakivaliokunnan toiminnan kanssa, niin että voitaisiin sanoa mainitun toiminnan olleen yksi momentti kehityksessä kohti parlamentaarista hallintotapaa naapurimaassamme. En usko, että herra Rein pystyy osoittamaan, että asia on todella ymmärretty Ruotsissa tällä tavoin. Eivät pelkästään konservatiivit, kuten herra Rein on huomauttanut, ole pitäneet perustuslakivaliokunnan tarkastusoikeutta varsin arvottomana ja epäkäytännöllisenä takuuna, vaan myös useimpia eri mielipidesuuntia edustavat henkilöt, olivat he sitten käytännön valtiomiehiä tai valtio- ja yhteiskuntatieteen alojen kirjailijoita. Mutta ennen muuta kokemus on osoittanut, ettei, sikäli kuin saatan muistaa, yksikään ruotsalainen ministeriö ei ole kaatunut perustuslakivaliokunnan huomautusten tai niitä seuraavien vaatimusten johdosta. Herra Rein ja häntä tukeneet eivät myöskään halua väittää tätä, mutta haluavat pelastaa käsityksensä tämän instituution merkityksestä siten, että he sanovat: Aivan, se on kyllä totta, tarkastusoikeus ei ole tuottanut välittömiä käytännön tuloksia, mutta se on kuitenkin vaikuttanut myönteisesti siten, että se on riippunut tavallaan Damokleen miekkana valtioneuvosten päiden yläpuolella ja estänyt heitä polkemasta kansan tahtoa ja poikkeamasta edustajiston näkemyksistä. Herra Rein on tämän vahvistamiseksi viitannut erään tunnetun valtiomiehen ja historioitsijan terävään lausuntoon, että tarkastusvaliokunta ja instituutio olisivat Damokleen miekka, joka ei koskaan putoa. Mutta en usko, että tämä lausunto on välttämättä ymmärrettävä samalla tavoin kuin herra Rein. Uskon, että lausunto oli ironinen ja halusi itse asiassa sanoa, että se on Damokleen miekka, jolla ei ole mitään vaikutusta, joka ei siis ole miekka ollenkaan.

Jos nyt kuitenkin menen niin pitkälle, että myönnän, että sen perustuslakivaliokunnan toiminta aikana, jolloin nelikamarijärjestelmä oli Ruotsissa voimassa, on kenties ollut tärkeä jäsen takaamassa, että kansan tahto otettiin asianmukaisesti huomioon, niin on kuitenkin muistettava, että tämä ruotsalainen instituutio saattoi heillä vaikuttaa toisella tavalla kuin täällä, koska olosuhteet olivat oleellisesti toiset tai koska oikeastaan oli vain jokin erittäin ratkaiseva seikka, joka meillä poikkeaa siitä, mitä Ruotsissa tapahtuu. No, minun ajatukseni menee vielä pidemmälle: että tämä ratkaiseva poikkeus saa todella aikaan sen, että tarkastusoikeus, siten kuin sen tulisi edetä niin pitkälle kuin toivomusaloite-ehdotuksen toisen ja kolmannen kohdan sisällössä sanotaan, ei vaikuttaisikaan vain hyvällä tavalla tai jäisi merkityksettömäksi kuten Ruotsissa, vaan ehkä sen seurauksista tulisi varsin arveluttavia. Toivomusaloite-ehdotuksessa on tässä kohtaa, että sellaisessa Säätyjen taholta tulleessa epäluottamuslauseessa, josta on kysymys, ilmoitus tulisi tehdä Hänen Majesteetilleen, joka silloin arvioisi, mitä merkitystä huomautuksilla on ja sen perusteella joko erottaisi neuvonantajansa tai jättäisi heidät erottamatta. En näkisi siinä mitään epäkohtaa, jos olosuhteet täällä meillä olisivat samat kuin Ruotsissa, että monarkki asuisi kansansa keskuudessa ja voisi todellakin omin silmin ja korvin päätellä, missä määrin edustajiston vaatimukset todellisuudessa vastaavat maan yleistä mielipidettä, vaiko edustavat kenties pelkästään jonkin sellaisen parlamentaarisen ryhmän käsitystä, joka on tilapäisesti saavuttanut enemmistön valtiopäivillä. Juuri näin Ruotsin kuningas on kyennyt tekemään, ja tämä on erittäin tärkeää instituution tarkoituksenmukaisuuden ja mahdollisten vaikutusten arvioimisessa. Sillä jos vaatimusta valmisteltaisiin valtiopäivillä yhden tai toisen tilapäisen puolue-enemmistön mielipiteen turvin, voisi todellakin se, joka täällä on kansan todellisen tahdon vaalimisen takuuksi aiottu ja saakin kenties vaikutusvaltansa ulottumaan hallituksen toimenpiteisiin, vaikuttaa aivan päinvastaiseen tai ainakin todella poikkeavaan suuntaan kuin mitä nyt kuvitellaan. Juuri tämä seikka on saanut minut suhtautumaan ehdotukseen varauksellisesti. Pelkään nimittäin, että ehdotus toteutuessaan etenisi siihen suuntaan, että se vaikuttaisi hallitusasioiden kulkuun kohdistuvien vaikutusmahdollisuuksien siirtymään siinä määrin, ettei tarkastettavaksi todellisuudessa tulisikaan edustajiston tai kansan mielipide, vaan neuvonantajien käsitys, ja se olisi määräävä tekijä niille toimenpiteille, joihin Säätyjen tarkastusvaliokunnan huomautuksiin ja ehdotuksiin perustuvat vaatimukset johtaisivat. Myönnän, että juuri tämä seikka, jota ei kannata sen enempää käsitellä, mutta joka näytti minusta olevan ehdotuksen arveluttava kohta ja syy siihen, miksen ole voinut suhtautua siihen lämmöllä tai nähnyt siinä siementä siihen, mihin arvoisa aloitteentekijä on tähdännyt. Ja nämä epäröinnit lisääntyvät vielä siitä, että tiettyjä seikkoja tarkastellessa minusta näytti kuin toivomusaloite-ehdotusta, joskaan ei siinä huolitellussa, maltillisessa ja kiihkotonta ilmapiiriä huokuvassa muodossa, jossa aloitteen tekijä on sen meille antanut, olisi niinkään nostanut esiin tarkoin pohdittu into kehittää meidän yhteiskunnallisia instituutioitamme ja niiden takuita, kuin jonkinlainen tietyissä kansamme piireissä vallitseva painostava tunnelma. (hyvä!) Myös tämä vaikuttaa minusta arveluttavalta, koska näin tärkeissä aiheissa ei uudistuksia saa tehdä puoluekiihkon myllertämänä aikana, vaan silloin, kun uudistustarve saa olla puhtaasti objektiivisen ja puolueettoman tutkimisen kohteena. On mahdollista, että erehdyn, ja se on mahdollista erityisesti, kun ottaa huomioon arvoisan aloitteentekijän, jonka kaikki toiminta on aina lähtenyt todellisesta vakaumuksesta, totuudenrakkaudesta ja patriotismista, mutta en voi kieltää, ja minun on vilpittömästi lausuttava julki pelkoni, että tähän uudistusvaatimukseen on sisällytetty motiiveja, jotka tähtäävät johonkin sen hyvän asian ulkopuolelle, jota halutaan edistää. Koska en näistä syistä voi hyväksyä ehdotusta ainakaan kokonaisuudessaan, olisin kai omalta osaltani mieluiten nähnyt, ettei sitä olisi vielä eikä nykyisissä olosuhteissa esitetty, mutta se sisältää kuitenkin, kuten täällä muut ovat perusajatuksinaan esittäneet – käänteen, josta, sen tunnustan, jotain hyvää saattaa syntyä. Kyse on erittäin tärkeästä asiasta, sen lähtökohta on varsin laajojen kansalaispiiriemme mielipide, joka tosin näyttää hajoavan. En voi sen vuoksi olla sitä mieltä, että pitäisi torjua ehdotuksen lähettäminen Lakivaliokuntaan edelleen valmisteltavaksi; vielä vähemmin se pitäisi torjua, koska kysymyksen on jo toinen sääty lähettänyt Lakivaliokuntaan. Tässä salissa käyty keskustelu on tietyissä kohdin ollut omiaan valaisemaan ehdotusta monipuolisesti. On toki totta, että Lakivaliokunta voi saada Ritarikunnan ja Aateliston pöytäkirjan tai sanomalehtikirjoitusten kautta tietoa tästä keskustelusta, mutta se tulee Lakivaliokuntaan toisella tavalla, mikäli se saapuu sinne muodollisen lähetteen liitteenä. Kaikista näistä syistä ja pitääkseni yllä säätymme vanhaa, käypää perinnettä katson omalta osaltani, ettei lähettämistä pidä torjua.

Myös se arvostus, jota tunnen aloitteen tekijää kohtaan ja eräs hänen kannattamansa näkemys saavat minut omalta osaltani äänestämään eteenpäin lähettämisen puolesta. On vaikeaa ennakoida, mitä Lakivaliokunta kykenee ja ehtii tehdä tämän niin arkaluontoisen ja tärkeän kysymyksen valmistelun hyväksi, mutta jos aika olisi Lakivaliokunnalle liian lyhyt, niin kai löydettäisiin keino muodostaa tätä ja muita vastaavia Lakivaliokuntaan lähetettyjen kysymysten käsittelyä varten erityinen valiokunta tai ryhtyä muihin toimenpiteisiin, joihin Valtiopäiväjärjestys sellaisissa tapauksissa antaa mahdollisuuden. Näistä syistä lopullinen vaatimukseni on, että aloite pitäisi lähettää, enkä suostu sen johdosta väistelemään syytöksiä epäjohdonmukaisuudesta, jota mielestäni en voi kohtuuden nimessä edes torjua.

Herra von Haartman: Aamupäivän istunnossa eräs puhuja, herra Palmén, katsoi olevan parlamentaarisen tavan ja taidon mukaista nostaa esiin moittivalla lausunnolla erään yksittäisen epäluottamuslauseen, joka esiintyy Senaatin pöytäkirjassa ja koskee erästä yleistä asiaa, johon herra Palmén samalla kuitenkin lisää, että tämä epäluottamuslause on sattuman kautta tullut yleisesti tunnetuksi. Koska ei voi olla kysymys siitä, että täällä ruvetaan käsittelemään mitä tahansa vastinetta asiassa, jonka herra Palmén on ottanut esille, haluan vain herra Palménin tiedoksi ilmoittaa, että henkilö, johon herra Palmén haluaa viitata, on ollut ensimmäinen, joka on vaatinut koko kyseisen senaatinpöytäkirjan julkaisemista, ja ettei hän ole siten epäröinyt antaa julkisuutta näkemykselle, jonka mukaan hän on katsonut virkavelvollisuutensa vaativan, että se annetaan monarkille tiedoksi.

Herra G. Järnefelt: Niistä syistä, jotka arvoisa aloitteentekijä on ilmoittanut, pyydän minäkin, että Ritarikunta ja Aatelisto lähettäisi kyseisen toivomusaloitteen Lakivaliokunnan käsittelyyn.