Miten on ”Suomen erivapauksien” laita
Helsingfors Dagblad on muiden täkäläisten lehtien tavoin antanut palstatilaa monille venäläiselle ”Novoje Wremja” -lehdelle lähetetyistä kirjeistä, joilla hra Moltsehanoff on noussut nopeasti kyseenalaiseen maineeseen. Emme ole yleensä esittäneet vastaväitteitä hra M:n kirjeisiin. Jokainen kotimainen lukija ja jokainen sivistynyt venäläinen, jolla on vähänkään tietoa Suomen oloista, on huomannut ilman erillisiä kommenttejakin, että jos hra Moltschanoffin tarinoita ja väitteitä ryhdyttäisiin kumoamaan, se koskisi joka ikistä riviä hänen vuodatuksissaan. Sillä niissä ei ole ainuttakaan toden sanaa. Arvioi hän sitten rouviemme juhlapukeutumista kuvaillen tanssiaisten ja juhlien kulkua tai raportoi julkisista oloista maassa, johon hänet on lähetetty, – hra M. on aina katsonut aiheelliseksi esittää asiat täysin päinvastoin kuin todellisuudessa tai tunnistamattomaksi vääristeltynä. Sellaista skandaalikirjoittelua ei voi vakavasti arvostella. Sitä ei liioin voi lukea muutoin kuin pahantahtoisen pellen halpamaisuuksina.
Monet keisarikunnassa ilmestyvistä sanomalehdistä, jotka asettuvat ”Novoje Wremjaa” korkeammalle tasolle, ovatkin leimanneet Moltschanoffin kirjeet niin kuin asiaan kuuluu. Ja tämä mainittakoon tunnustuksena, olkoonkin että meillä on itse asiassa myös oikeus vaatia venäläisiä kiistämään sellaiset puheet. Nämä huomautukset, joissa arvostellaan ”Novoje Wremjan” asennetta Suomea kohtaan, ovat myös todiste siitä, ettei Venäjän lehdistö kokonaisuudessaan ole heittäytynyt sellaisen Suomen vastaisen kiihotuksen ja vihamielisen suhtautumisen valtaan, jota ”Novoje Wremja” on edustanut jo useamman vuoden ajan. Silti olisi optimistista kuvitella, että Suomen vastainen mielipide olisi vain tilapäinen tai yksittäinen ilmiö venäläisessä yhteiskunnassa. Siksi on kaikkea muuta kuin tarpeetonta pyrkiä etsimään edellä mainitun vihamielisyyden syitä ja selvittämään, onko niille jossain mielessä pätevää syytä.
Suomalaiset ovat hankkineet itselleen etuoikeutetun aseman, joka ei heille oikeutetusti kuuluisi; tämä on yksi yleisimmistä syytöksistä, joita Venäjän šovinistiset poliitikot meitä vastaan esittävät. Kerta toisensa jälkeen Suomen lehdissä on selvästi ja ymmärrettävästi osoitettu, kuinka vääristynyt mainittu arvio onkaan. Kun keisari Aleksanteri I tunnusti ja vahvisti Suomessa yhä vallitsevan oikeusjärjestyksen, hän toimi kiistatta täysin tietoisena siitä, että Suomen yhdistäminen keisarikuntaan tällä tavoin tuotti Venäjällekin pysyvämpiä ja todellisempia etuja kuin jos Venäjän hallitus olisi ryhtynyt muuttamaan Suomea venäläistetyksi provinssiksi ja joutunut näin suurella vaivalla kitkemään maasta oikeusjärjestelmän ja sivistysmuodot, joista vuosisatoja kestäneen kehityksen tuloksena oli tullut erottamaton osa Suomen kansan elämää.
Aleksanteri I:n Suomen-politiikan tarkoituksena oli antaa maallemme mahdollisuus onnelliseen, sisäisissä asioissaan itsenäiseen kehitykseen. Venäjän nykyisten šovinistien tulisi sitäkin vähemmän pilkata ja arvostella edellä mainitun jalon ruhtinaan ja hänen ylevien seuraajiensa Suomen-politiikkaa, koska tämän politiikan noudattaminen ei ole vaatinut Venäjän kansalta pienintäkään uhrausta eikä merkinnyt vähimmässäkään määrin suomalaisten suosimista venäläisten tai venäläisen yhteiskunnan kustannuksella.
Se mitä tällaisista erivapauksista on nyt viime aikoina puhuttu, on itse asiassa täysin perusteetonta.
Jos jotkin Suomen teollisuuden tuotteet ovat menneet suotuisasti kaupaksi Venäjällä, tätä etua vastaa monin verroin venäläisten tuotteiden jatkuvasti kasvava menekki Suomessa, jonka tuonnista kolme seitsemäsosaa tulee Venäjältä.
Vaikka Suomella onkin oma rahayksikkö, siitä on sitäkin vähemmän haittaa Venäjälle, koska se ei ole käypää valuuttaa keisarikunnassa, ja kauppaa käydään ja säädellään Venäjän rahalla, jonka arvon heilahtelu tässä kaupassa vaikuttaa haitallisesti ainoastaan suomalaisen liikemiehen, ei venäläisen ostajan eikä myyjän laskelmiin.
Venäläiset vastustajamme esittävät todisteeksi suomalaisten vihamielisyydestä, ettei venäläisellä aatelismiehellä ole aatelisoikeuksia Suomessa. Eihän edes Suomen aatelistolla itsellään ei ole nykyään muita erivapauksia kuin perinnöllinen edustusoikeus valtiopäivillä. Voiko kukaan vakavissaan vaatia, että kenelle tahansa Venäjän kymmenistätuhansista aatelismiehistä tulisi myöntää oikeus osallistua Suomen aatelin lainsäädäntötyöhön? Vastaus on niin itsestään selvä, ettei siihen tarvitse tarkemmin puuttua. Enemmänkin yhteistyöhalukkuudesta Venäjää kohtaan, joka Suomessa on tullut tavaksi, venäläisille aatelismiehille on kuitenkin myönnetty yksi poikkeusetu, nimittäin oikeus hankkia maata Suomesta, huolimatta siitä, että maan lain mukaan kaikki muut ei-Suomen kansalaiset eivät saa omistaa maata Suomesta ilman Keisari-Suuriruhtinaan erityistä tutkintaa ja lupaa.
Aivan viime aikoina suomalaisten etuoikeutena on myös toitotettu sitä, että Venäjä pitää täällä yllä suurin uhrauksin linnoituksia ja joukkoja Suomea puolustamassa. Jos tämä on etuoikeus, voidaan ainakin totuudenmukaisesti vakuuttaa, että suomalaiset eivät ole sitä pyytäneet. Suomalaiset poliitikot ovat itse asiassa joutuneet maan puolustamista koskevissa kysymyksissä varsin hankalaan asemaan. Kun he selittävät, että Suomen kansa on velvollisuuksistaan tietoisena valmis kaikkiin vaadittaviin uhrauksiin puolustaakseen maataan ja sillä tavoin osallistumaan valtakunnan puolustamiseen, venäläiset ovat syyttäneet separatismista ja varoittaneet ”vieraan suomalaisarmeijan” perustamisesta muutaman peninkulman päähän Pietarista. Nyt taas suvaitaan valittaa siitä, että Venäjälle koituu kustannuksia Suomeen sijoitetuista joukoistaan ja sotilaskanslioistaan. Onneksi hallitsijat ovat arvioineet vallitsevat olosuhteet paremmin ja tuntematta epäluuloa Suomen kansaa kohtaan esittäneet ja määränneet Suomeen perustettavaksi asevelvollisuusarmeijan, jonka tuleva kehitys määräytynee sen mukaan, annetaanko valtakunnan puolustaminen Suomessa yksinomaan suomalaisjoukkojen tehtäväksi. Mutta ne, jotka ovat halunneet ratkaista kysymyksen oikeudenmukaisesti ja luottamuksen pohjalta, ovat myös avoimin silmin tunnustaneet, että niin kauan kuin Venäjän puolustuspolitiikan kannalta katsotaan tarpeelliseksi sijoittaa Suomen rajojen sisäpuolelle venäläisiä joukkoja, jotka eivät kuulu suuriruhtinaskunnan sotilasorganisaatioon eivätkä ole miesvahvuudeltaan eivätkä varustukseltaan Suomen hallituksen määrättävissä, on myös luonnollista ja asiaankuuluvaa, että niiden kustannukset maksetaan Venäjän valtionkassasta. Jos kysymystä tarkastellaan puhtaasti periaatteen kannalta, on myös selvää, että Venäjän ja Suomen yhteisellä monarkilla on ainoastaan siinä tapauksessa, että Suomen säädyt kieltäytyisivät antamasta määrärajoja Suomen armeijan asianmukaiseksi kehittämiseksi, aihetta pyytää niitä tukemaan taloudellisesti maahan sijoitettuja Venäjän sotajoukkoja. Tämä periaate on myös siltä osin saanut virallisen tunnustuksen, että sen jälkeen kun maassa otettiin käyttöön asevelvollisuus, 18. tammikuuta 1882 annetulla säädöksellä määrättiin, että Suomessa asuvien venäläissotilaiden majoituskustannukset maksetaan tätä nykyä Venäjän varoista.
Täysin vailla todellisuuspohjaa ovat myös puheet kreikkalais-venäläisen kirkon syrjitystä asemasta maassamme. Perustuslakeihimme kirjatusta yleisestä säännöstä, että Suomen valtion virkaan pääsy edellyttää luterilaisen uskon tunnustamista, on säädetty poikkeus, että myös kreikkalais-venäläisen opin tunnustajia voidaan nimittää suomalaisiin virkoihin, jos he muutoin täyttävät laissa säädetyt pätevyysvaatimukset; tämä uskontunnustus ei liioin ole kenellekään vaalioikeuden tai vaalikelpoisuuden esteenä valtiopäivillä. Suomen kreikkalais-venäläiset seurakunnat saavat sekä pappien palkkaukseen että kirkkorakennuksiinsa valtion tukea, jota luterilaisille seurakunnille maksetaan vain harvinaisissa poikkeustapauksissa. Kreikkalais-venäläisen kirkon asemaa Suomessa säätelevissä asetuksissa sille on myös säädetty yhdenvertainen asema luterilaisen kirkon kanssa, ja ennen näiden säädösten antamista niille on hankittu keisarikunnan pyhän synodin lausunto ja vahvistus.
Kaikkien maiden šovinisteille on tunnusomaista, että niillä on paitsi poissulkeva käsitys kansalliskielestä myös kaiken kaikkiaan halu laajentaa kyseisen kielen valta-asemaa. Se näkyy myös siitä, että monet venäläiset ovat joko olevinaan tai todellisuudessa ovat närkästyneitä siitä, ettei Suomessa yleisesti osata venäjää. On tosin kyseenalaista, voiko näihin kiihkoilijoihin vaikuttaa järkisyillä, mutta itse asiassa kirjoituksemme ei olekaan kohdistettu heille. Tässä kysymyksessä tulee ottaa huomioon:
että Suomessa kuten missään muussakaan maassa rahvaalla ei ole tilaisuutta eikä mahdollisuutta opiskella kieliä, joita ei liioin voi mahduttaa kansakoulun kursseihin, joten on luonnollista, että tavallinen kansanmies voi Suomessa oppia edes jonkin verran venäjää vain rajaseuduilla, missä harjoitetaan kauppaa venäläisten kanssa;
että yleissivistävissä oppikouluissa on välttämätöntä varata aikaa molemmille kotimaisille kielille, ruotsille ja suomelle, joiden osaaminen on välttämätöntä jokaiselle sivistyneelle suomalaiselle; että niiden lisäksi opetukseen tulee kuulua toisaalta klassisia kieliä ja toisaalta jokin länsimaisista sivistyskielistä, ja siksi venäjän kielen oppitunneille ei voi muuta opetussuunnitelmaa uhraamatta antaa niin paljon tilaa kuin tämän vaikean kielen perinpohjaiseksi oppimiseksi olisi tarpeen,
että näistä syistä ja sen vuoksi, että maan asukkaille tarjoutuu vain poikkeustapauksissa tilaisuus harjoittaa venäjän kieltä käytännön elämässä, koulussa hankittuja venäjän taitoja pystytään vain harvoin kehittämään edelleen;
että Suomen hallitus on kuitenkin perustanut yliopistoon kaksi venäjän kielen oppituolia ja myöntänyt runsaasti huomattavia apurahoja kielen opiskelemiseen Venäjällä edistääkseen täydellisempää venäjän kielen taitoa, jota vaaditaan kielenopettajilta ja kääntäjiltä ja monilta siviilivirkamiehiltä, ja sen lisäksi kaikkien sotilasuralle valmistautuvien tulee opetella venäjää;
sekä lopuksi, että maamme liike-elämässä, erityisesti Itä-Suomessa venäjän kieltä opiskelevat monet, joille on siitä käytännön hyötyä.
Kokemus on osoittanut, ettei venäjän kielen levinneisyyttä maassamme voi menestyksellisesti edistää pakko-opetuksella. Jokainen, joka haluaa ja jolla on kykyä tulkita olosuhteitamme objektiivisesti, myös tunnustaa, että pyrkimykset rasittaa pakolla sivistyksenjanoista nuorisoamme olisivat Suomelle vahingoksi, eikä tästä vahingosta olisi Venäjälle vähäisintäkään hyötyä. Tämä näkemys on saanut myös yhteisen monarkkimme hyväksynnän.
Kansojemme myötätuntoinen lähentyminen ei totisesti olekaan saavutettavissa pakkotoimilla. Sen sijaan sitä on edistänyt viime vuosikymmenten perustuslaillinen politiikka, joka on turvannut Suomen asukkaille mahdollisuuden soveltaa maan perustuslakia ja työskennellä entistä vahvemmin maan kehittämiseksi ja toteuttaakseen sen suuriin kansoihin verrattuna vähäistä ja vaatimatonta mutta yhtä lailla merkittävää tehtävää oikeuden ja sivistyksen, kulttuurin ja hyvinvoinnin ylläpitämiseksi ja edistämiseksi kylmässä Suomen maassa.
Nämä pyrkimykset eivät perustu toisten apuun eivätkä loukkaa toisten oikeuksia, ja niiden häiritseminen – pyrkimys šovinistien pinnallisen sotahuudon mukaisesti kumota ja hävittää Suomen kansan olemassaolon edellytykset, sen oma valtiosääntö ja siihen perustuva, Venäjän kanssa muodostetun liiton edellyttämiä velvollisuuksia uskollisesti noudattava riippumattomuus, – sellainen ei voi milloinkaan kuulua valistuneen venäläisen valtiomiehen poliittiseen ohjelmaan eikä milloinkaan saada jalansijaa monarkkimme ajattelussa.
Lopuksi meidän täytyy lisätä vielä ”Novoje Wremjan” ja sen hengenheimolaisille, että, vaikka suomalaiset isänmaanystävät olisivatkin kyseisen lehden mielestä kuinka ahdasmielisiä ja rajoittuneita, heillä riittää kuitenkin ymmärrystä tajuta, ettei Venäjän todellista etua suinkaan palvele se, että Venäjä käyttäisi materiaalista ylivoimaansa ryhtyäkseen toteuttamaan Suomessa kumouksellista, levottomuuksia herättävää ja steriiliä venäläistämis- ja sulauttamispolitiikkaa. Suomen osalta Venäjän poliittisia etuja palvelee täydellisesti se, että Suomi pysyy vieraisiin valtoihin nähden osana valtakunnan suurta kokonaisuutta eikä vihollisen alueena kuten ennen. Mekin olemme kaikessa rajallisuudessamme oppineet muiden poliittisten yhteenliittymien historiasta, että Suomen ja Venäjän kaltaisissa liitoissa solidaarisuus kasvaa sitä lujemmaksi, mitä kokonaisvaltaisemmin ja lojaalimmin mahtavampi valtio kunnioittaa siihen yhdistyneen maan laillisia oikeuksia ja kansallista olemassaoloa. Suomen kansa on omasta puolestaan jo kolmen neljännesvuosisadan ajan osoittanut yhä pettämättä ja horjumatta kunnioittavansa ja noudattavansa niitä velvollisuuksia, joihin sen edustajat maansa puolesta sitoutuivat ylistäessään 29. maaliskuuta 1809 Aleksanteri I:tä Suomen Suuriruhtinaana.
Huru det förhåller sig med de ”finska privilegierna”.
Helsingfors Dagblad har i likhet med öfriga härvarande tidningar i sina spalter återgifvit en stor del af de bref till ryska tidningen ”Novoje Wremja”, genom hvilka hr Moltsehanoff förskaffat sig en ögonblicklig ryktbarhet. Vi hafva för det mesta icke ingått i någon vederläggning af hr M:s bref. Hvarje inhemsk läsare af desamma och hvarje bildad rysse med någon kännedom om finska förhållanden har utan vidare kommentarier kunnat se att, om en gång en vederläggning af hr Moltschanoffs berättelser och påståenden företoges, den skulle gälla hvarje rad i hans epistlar. Ty det fanns icke ett ord af sanning i dem. Vare sig att han bedömde våra damers toiletter och beskref tillgången vid baler och fester, eller lät sin penna skildra de offentliga förhållandena i det land, dit han var sänd. – städse var det motsatsen af det faktiska eller en oigenkännelig vrångbild deraf, hr M. fann för godt att framlägga. Ingen allvarlig kritik kan egnas ett dylikt skandalskrifveri. Också lärer intrycket af detsamma knapt ha varit annat än det af en okynnig pajazzos gemenheter.
Åtskilliga i kejsaredömet utkommande tidningar, som stå på en högre nivå än ”Novoje Wremja”, hafva stämplat de Moltschanoffska korrespondenserna såsom tillbörligt var. Och detta må med erkänsla omnämnas, om vi ock i sjelfva verket hade berättigade anspråk på en sådan dementering från rysk sida. I de sålunda gjorda anmärkningarne mot ”Novoje Wremjas” hällning beträffande Finland föreligger tillika ett bevis derpå att icke hela den ryska pressen är intagen af en sådan hätsk och afvog stämning mot Finland, som den hvilken redan under förloppet af flera år haft sitt uttryck i ”Novoje Wremja”. Likväl vore det optimistiskt att tro, att den mot Finland konträra opinionen vore blott en tillfällig eller enstaka företeelse inom det ryska samhället. Det är derför långt ifrån obehöfligt att söka göra sig reda för orsakerna till sagde ovilliga stämning samt huruvida desamma i något hänseende hvila på giltig grund.
Finnarne hafva tillskansat sig en privilegierad ställning som dem icke med rätta tillkommer; detta är ett bland de främsta invektiv som de chauvinistiske politikerne i Ryssland framkastat emot oss. Gång på gång har man i den finska pressen klart och tydligt ådagalagt huru skeft det nämnda omdömet är. Då kejsar Alexander I erkände och sanktionerade den rättsordning, som ännu är för Finland gällande, skedde det utan tvifvel under full insigt derom, att ett sådant sätt att förena Finland med kejsardömet äfven för Ryssland medförde varaktigare och mera verkliga fördelar, än om den ryska regeringen hade förelagt sig att förvandla Finland till en russificerad provins och således nödgats arbeta på utrotandet af det rättssystem och de bildningsformer, som genom seklers utvecklingsarbete blifvit från det finska folkets tillvaro oskiljaktiga.
Alexander I:s politik beträffande Finland afsåg att bereda detta land möjligheten af en lycklig, i dess inre förhållanden sjelfständig utveckling. De moderne chauvinisterne i Ryssland borde så mycket mindre håna och angripa nämnde ädle furstes och hans högsinnade efterträdares politik gentemot Finland, som vidmakthållandet af denna politik icke kräft den minsta uppoffring af det ryska folket, icke inneburit den minsta privilegiering af finnarne på ryssarnes eller det ryska samhällets bekostnad.
Hvad om sådan privilegiering nu senaste tider blifvit ordadt är i sjelfva verket fullkomligen grundlöst.
Om en del finska industrialster vunnit förmånlig afsättning i Ryssland, så motsvaras denna fördel mer än fullt af de ryska varornas ständigt växande åtgång i Finland, hvars import till tre sjundedelar sker från Ryssland.
Om Finland har sitt eget mynt, kan deraf så mycket mindre vållas någon olägenhet för Ryssland, som detsamma saknar all gångbarhet inom kejsardömet och hela handelsutbytet uppgöres och regleras i ryskt mynt, hvars värdefluktuationer i denna handel inverka skadligt endast på den finske affärsmannens, icke på den ryske köparens eller säljarens beräkningar.
Våra ryske vedersakare påstå såsom bevis på finsk afvoghet att den ryske adelsmannen icke har några adliga rättigheter i Finland. Det enda privilegium den finska adeln sjelf numera innehar är den ärftliga representationsrätten vid landtdagarne. Kan väl någon allvarlig menniska begära att hvem som helst bland Rysslands tiotusental adelsmän borde hafva rätt att deltaga i den finska adelns lagstiftningsarbete? Svaret på denna fråga är så sjelffallet att det icke behöfver utläggas. Mer till följd af det tillmötesgående man från finsk sida gjort till regel gentemot Ryssland har dock de ryska adelsmännen tillerkänts en undantagsförmån, nämligen rättigheten att förvärfva jord i Finland, oaktadt landets lagar för alla öfriga icke-finske medborgare gjort besittningen af finsk jord beroende af Kejsaren-Storfurstens särskilda pröfning och tillåtelse.
Det har på den allra senaste tiden äfven blifvit utbasunadt såsom ett finnarnes privilegium, att Ryssland med stora uppoffringar underhåller fästningar och trupper härstädes för Finlands försvar. Om detta är ett privilegium, så kan det åtminstone sanningsenligt försäkras, att det icke har sin grund i någon anhållan derom från finsk sida. De finske politici hafva i sjelfva verket i frågan om landets försvar städse befunnit sig i en ganska svår ställning. När man förklarat att det finska folket, medvetet om sina pligter, är villigt att göra alla erforderliga uppoffringar för sitt lands försvar och för att derigenom bidraga till riksförsvaret, så hafva ryssarne ropat på separatism och varnat mot upprättandet af en ”fremmander finsk armé” på några mils afstånd från S:t Petersburg. Nu åter behagar man klaga deröfver att Ryssland har utgifter för sina i Finland qvarhållna trupper och militära kanslier. Lyckligtvis hafva monarkerne bättre bedömt ifrågavarande förhållanden och utan någon misstro mot det finska folket föreslagit och faststält upprättandet af en finsk värnepligtig armé af hvars vidare utveckling det lärer bero huruvida riksförsvarets intressen i Finland skola kunna anförtros uteslutande åt de finska trupperna. Men de, hvilka sålunda velat med rättvisa och förtroende ordna denna fråga, hafva tilllika med oförvillad blick erkänt, att sålänge den allmänna ryska försvarspolitiken finner nödigt inom Finlands gränser hålla ryska trupper, stående utanför storfurstendömets militära organisation samt till numerär och utrustning beroende af den finska styrelsens förfoganden, så är det ock naturligt och tillbörligt att kostnaderna för desamma utgå från den ryska statskassan. Betraktas frågan ur rent principiel synpunkt, är det ock klart att Rysslands och Finlands gemensamme monark endast den händelse, att Finlands ständer vägrade anslag för den finska arméns skäliga utveckling, kunde ega någon anledning att af dem äska en finansiel subventionering af den ryska krigsmakten i landet. Denna princip har också till vida vunnit officielt erkännande att, efter värnepligtens införande i landet, genom förordningen af den 18 januari 1882 blifvit stadgadt att kostnaderna för beredande af qvarter åt rysk militär i Finland numera skola af ryska medel bestridas.
Utan all faktisk grund är jemväl talet om den grekisk-ryska kyrkans tillbakasatta ställning i detta land. Från den i våra grundlagar uppstälda allmänna regeln att bekännandet af den lutherska läran är vilkoret för inträde i finsk statstjenst, har det undantag blifvit stadgadt att äfven bekännare af den grekisk-ryska trosläran, om de i öfrigt fylla de lagliga kompetensvilkoren, kunna till finska embeten utnämnas; ej heller utesluter denna konfession någon från valrätt eller valbarhet till landtdagen. De grekisk-ryska kyrkoförsamlingarne i Finland hafva såväl till prestaflöning som till kyrkobyggnad blifvit med statsmedel understödda, hvilket endast i sällsynta undantagsfall egt rum med lutherska församlingar. De särskilda förordningar som reglera den grekisk-ryska kyrkans ställning i Finland hafva inrymt densamma paritetsrätt invid den lutherska, och dessa författningar hafva icke utfärdats utan att först inhemta den heliga synodens i kejsaredömet utlåtande och tillstyrkan.
Det är för alla länders chauvinister kännetecknande att icke blott hysa en exclusiv uppfattning i fråga om nationalspråket, utan ock vilja öfverhöfvan utsträcka detta språks välde. Detta röjer sig äfven i en del ryssars låtsade eller verkliga förtrytelse deröfver att ryska språket icke är allmänt kändt i Finland. Huruvida några förnuftsskäl kunna inverka på desse ifrare är visserligen tvifvelaktigt, men det är icke heller egentligen för deras räkning vi skrifva. I denna fråga bör det tagas i betraktande:
att allmogen i Finland liksom i hvarje annat land saknar tillfälle och möjlighet att bedrifva språkstudier, hvilka ej heller kunna ingå i folkskolans kurser, hvadan det är naturligt att menige man i Finland endast i gränstrakterna under affärsberöring med ryssar kan lära sig något ryska;
att läroverken för allmän bildning nödvändigtvis böra egna mycken tid åt de båda inhemska språken, svenskan och finskan, hvilkas kännedom är nödvändig för hvarje bildad finne; att derjemte dels de klassiska språken dels något af de vesterländska kulturspråken måste i undervisningen ingå samt att derför lektionerna i ryska språket icke kunna utan uppoffring af den öfriga undervisningsplanen erhålla ett så öfvervägande rum som för ett grundligt inlärande af detta svåra språk vore af nöden,
att såväl af dessa skäl som emedan i det praktiska lifvet öfning i ryska språket endast undantagsvis står landets invånare till buds, det förvärfvade skolvetandet i ryskan sällan kan vidare förkofras;
att finska styrelsen emellertid genom tvenne lärostolar för ryska språket vid universitetet och genom ett stort antal betydliga resestipendier för detta språks studium i Ryssland befrämjat inhemtandet af sådan fullständigare kunskap i ryska språket, som är af nöden för språklärare och translatorer och en del civile tjenstemän, hvarförutom alla som förbereda sig till militära banan måste lära sig ryska;
samt slutligen att inom landets affärsverld, särdeles i östra Finland, ryska språket inläres af de många som hafva praktiskt gagn deraf.
Erfarenheten har ådagalagt att man icke med framgång kan genom undervisningstvång bereda ryska språket större spridning i landet. Enhvar som vill och förmår objektivt bedöma våra förhållanden skall ock erkänna att en forcering i detta syfte, genom att betunga vår bildningssökande ungdom, skulle lända Finland till skada, utan att denna skada motsvarades af något det ringaste gagn för Ryssland. Denna uppfattning har ock tillvunnit sig den gemensamma monarkens godkännande.
Det är ock sannerligen icke genom språkliga tvångsåtgärder som ett sympatiskt närmande mellan de båda folken vinnes. Det som har verkat i denna riktning är de senaste årtiondenas konstitutionela politik, som tryggat Finlands invånare vid tillämpningen af landets författning och gjort det till en möjlighet för vårt folk att med ökad kraft arbeta på landets utveckling och sträfva för uppfyllandet af dess i jemförelse med de stora nationerna, ringa och anspråkslösa men likväl i sin mon betydelsefulla mission att upprätthålla och utveckla rätt och bildning, kultur och välstånd i det kulna Suomilandet.
Att störande ingripa i denna sträfvan, som hvarken är bygd på andras hjelp eller sjelf vill förnärma andras rätt, – att enligt chauvinisternes ytliga stridsrop vilja rubba och förinta vilkoren för det finska folkets fortbestånd, dess egen statsförfattning och dess derpå grundade oberoende under lojalt iakttagande af de pligter föreningen med Ryssland betingar, – sådant kan aldrig blifva programmet för upplyste ryske statsmäns politik, aldrig vinna insteg i tänkesättet hos vår monark.
Slutligen må vi ännu för ”Novoje Wremjas” och dess själsfränders räkning tillägga att, huru trångbröstade och inskränkte de finske patrioterne enligt sagde tidnings mening än må vara, så hafva de nog förstånd att inse, att Rysslands verkliga intressen alldeles icke fordra att Ryssland skall, med begagnande af sin materiela öfvermakt, vidtaga med en omstörtande, oroande och steril russifikations- och amalgameringspolitik i Finland. Den ryska politikens intressen för så vidt desamma af Finland beröras, äro fullständigt tillgodosedda dermed att Finland gentemot främmande makter utgör en beståndsdel af den stora riks- komplexen, icke mera såsom fordom ett fiendtligt territorium. Vi hafva ock, med all vår inskränkthet, af historien om andra politiska associationer lärt oss inse, att fastheten, solidariteten i en sådan förening som Finlands med Ryssland tillväxer i styrka ju fullständigare och lojalare den mäktigare staten respekterar det dermed förenade landets lagliga rättigheter och nationela tillvaro. För sin del har det finska folket nu i tre fjerledels sekler ådagalagt att de förpligtelser, dess representanter på landets vägnar ingingo, då de den 29 mars 1809 hyllade Alexander I såsom Finlands Storfurste, osvikligt och orubbligt fortfarande iakttagas och infrias.