Helsingissä 5. tammikuuta
Jokin aika sitten toimme julki huhun, että senaattori von Hellens on siirtymässä Turun hovioikeuden presidentiksi, ja hänen seuraajakseen siviilitoimituskunnan johtajaksi on aiottu esittää Kuopion kuvernööriä von Kraemeria.
Tämä maassamme laajoissa piireissä liikkunut huhu on luonnollisesti herättänyt suurta huomiota ja paljon pohdiskelua. Jokaisessa yhteiskunnassa, jossa yleinen mielipide on hereillä, näin pitää ollakin ylimmän hallinnon henkilövaihdosten kaltaisissa kysymyksissä, joiden merkitys ulottuu syvälle. On ollut helppo todeta, että tyydytys siitä, että maan tärkein hovioikeus saa johtajakseen täysin tehtävän mittaisen miehen, jää sen huolen varjoon, jota senaattori von Hellensin lähtö pakostakin aiheuttaa, ellei hänen seuraajakseen nimitetä edes likimain yhtä pätevää henkilöä. Sen lisäksi on syytä pohtia, onko huhuissa mainitun ehdokkaan nimittäminen lainvastaista.
Uusimmassa senaatin organisaatiota koskevassa säädöksessä 10. toukokuuta 1869 määrätään, että Senaatin talousosaston jäsenistä ”vähintään kahdella on oltava kokemusta ja osaamista tuomarin työstä”.
Tämä säädös, jota ei ollut senaatin alkuperäisissä säännöissä, ei ole suinkaan syntynyt sattumalta vaan perustuu pitkäaikaiseen kokemukseen siitä, että edellä mainitun kaltaiset tekijät ovat tarpeen talousosaston kokoonpanossa. Kautta aikojen on toki ollut valtiomiehiä ja poliitikkoja, jotka ovat suoriutuneet tehtävästään menestyksekkäästi, vaikka eivät aiemmin ole olleet lakimiehiä tai tuomareita. Senaattimme talousosasto ei kuitenkaan ole pelkästään hallituskollegio vaan myös se elin, johon hallinnolliset asiat kootaan; ja perustuslailliselle valtiolle on ominaista, että kaikki hallinto toimii lain ja lain säädösten mukaisesti, jolloin on päivänselvää, että kaikkien hallintoalojen ylimmästä johdosta vastaavilla henkilöillä on oltava lainopillista osaamista. Mutta sen lisäksi talousosasto myös käyttää lakia toimiessaan ylimpänä oikeusasteena ratkaistaessa hallinto- ja talousoikeuden alaan kuuluvia asioita – Näin ollen oli pätevä syy lisätä lakiin edellä mainittu määräys, jonka mukaan vähintään kahden talousosaston jäsenistä on oltava kokeneita ja eteviä tuomareita. Samalla olisi selvästikin huolestuttava poikkeama, jos korkein valta irtisanoutuisi noudattamasta lainkohtaa, jonka se oli itse säätänyt ohjaamaan omaa toimintaansa.
Talousosaston toimituskunnista siviilitoimituskunta lienee se, jonka tehtävät edellyttävät johtajalta eniten lainopillista kokemusta – muistutettakoon vain siitä, että esimerkiksi usein varsin monimutkaiset kunnallisten asioiden valituskysymykset annetaan tämän toimikunnan esiteltäviksi. Siksi olisi epäilemättä toivottavaa, että edellä lainattua vuoden 1869 säädöstä sovellettaisiin eritoten siviilitoimituskunnan johtajia nimitettäessä. Mainitusta säädöksestä ei tosin voi johtaa, että olisi laillisesti välttämätöntä nimittää juuri näille paikoille henkilöitä, joilla on kokemusta tuomarin tehtävistä. Ei olisi lain kirjaimen vastaista nimittää siviilitoimikunnan johtajaksi henkilö, jolta mainittu pätevyys puuttuu, jos osastolla on jo kaksi jäsentä, ”joilla on kokemusta ja osaamista tuomarin työstä”. Mutta silloin kun näin ei ole; vapaan paikan täyttämisessä tulee tunnustaa, että valinta on rajattava henkilöihin, joilla on kokemusta tuomarin työstä, oli kyse sitten siviilitoimituskunnan johtajan paikasta tai jostain muusta; – olkoonkin, että kyseisen säädöksen soveltaminen valittaessa johtajaa nimenomaan siviilitoimituskunnalle olisi edellä mainituista syistä erityisen edullista ja tarkoituksenmukaista.
Saattaisi tosin käydä niinkin, että vuoden 1869 säädös olisi esteenä sopivimman henkilön kutsumiselle neuvostoon. Jos esimerkiksi eroava kirkollisasiain tai valtiovarain johtaja sattuisi olemaan toinen jäsenistä, jolla oli kokemusta tuomarin ammatista; siinä tapauksessa jouduttaisiin varsin hankalaan tilanteeseen, kun seuraajaksi voisi valita ainoastaan juristeja. Uskomme omasta puolestamme, että luopumatta tärkeästä ja tarpeellisesta säännöstä, että vähintään kahdella jäsenellä tulisi olla kyky toimia tuomarin ammatissa, edellä mainitun kaltaiset pulmatilanteet voisi estää tekemällä joitakin, jo sinänsä tarpeellisia muutoksia senaatin organisaatioon. Jotta emme ajautuisi liian kauas edellä mainitusta kysymyksestä, haluamme vain huomauttaa, ettei kenellekään nykyisistä senaattoreista ole annettu oikeusministerille kuuluvia tehtäviä, – ja siitä syystä talousosastolle pitäisi perustaa oikeusasioiden toimituskunta, ja tämän toimituskunnan johtajan tulisi luonnollisesti olla kokenut juristi, ja samaa pätevyyttä voitaisiin vaatia lisäksi salkuttomalta ministeriltä, jolloin hänen työpanoksensa saisi todennäköisesti enemmän painoarvoa. Näin muiden toimituskuntien johtajat voitaisiin valita niin vapaasti kuin on tarpeen – tinkimättä kuitenkaan lainopillisen ymmärryksen merkityksestä varsinkaan täytettäessä siviilitoimituskunnan johtajan paikkaa.
Mutta kun laki on nyt tällainen, sitä pitää kuitenkin soveltaa. Ne epäkohdat, joita siitä toisinaan voi seurata, kuten edellä mainitsimme, eivät liioin liene ajankohtaisia täytettäessä nyt vapaaksi jäävää paikkaa.
Talousosaston nykyisistä jäsenistä monetkin ovat tosin aikoinaan opiskelleet lakia. Jos eroavaa siviilitoimituskunnan johtajaa ei oteta lukuun, heidän joukossaan on kuitenkin vain yksi, jonka voi katsoa hankkineen kokemusta tuomarin työstä hänen osallistuttuaan vielä kypsällä iällä maistraatille kuuluvaan oikeudenkäyttöön talousasioissa. Muista edellä mainituista jäsenistä voidaan todeta, etteivät yksinomaan teoreettiset tiedot tai nuoruusvuosina suoritettu jonkinasteinen harjoittelu vastaa sitä mikä on vuoden 1869 säädöksessä ilmaistu selvin sanoin: ”kokemusta ja osaamista tuomarin työstä”.
Siitä kuitenkin seuraa myös, ettei von Hellensin seuraajaa etsittäessä pitäisi tulla kysymykseenkään esittää henkilöä, jolta puuttuu kokemus ja osaaminen tuomarin työstä. Ottaen huomioon talousosaston nykyisen kokoonpanon sellainen ehdotus tarkoittaisi sitä, että hallitsijalle annettaisiin kehotus asettua voimassa olevan lain yläpuolelle.
Helsingfors den 5 Januari.
För någon tid sedan gåfvo vi offentlighet åt ryktet, att senatorn von Hellens komme att öfvergå till presidentplatsen i Åbo hofrätt, och att guvernören i Kuopio von Kraemer vore påtänkt att föreslås till hans efterträdare i schefskapet för civilexpeditionen.
Det är naturligt att detta rykte i vida kretsar af vårt land ådragit sig uppmärksamhet och gjorts till föremål för betraktelser. I hvarje samhälle, der en vaken allmän anda råder, måste ju så blifva fallet med frågor af den ingripande betydelse, som personalförändringar inom den högsta administrationen onekligen ega. Det har icke varit svårt att konstatera, att tillfredsställelsen deröfver, att landets främsta hofrätt till ledare af sin verksamhet erhåller en men, som i fullt mått är detta uppdrag vuxen, fått stå tillbaka för bekymret öfver den känbara minskning i senatens arbetskrafter, som genom senatorn von Hellens’ afgång måste uppstå, derest ej till hans efterträdare utnämnes en person med någorlunda likartade qvalifikationer. Derjemte har man föranlåtits öfverväga, huruvida ej uppställandet af den ryktesvis omtalade kandidaturen skulle innebära en afvikelse från lag.
I den senaste författningen angående senatens organisatien, af den 10 maj 1869, är stadgadt, att af ekonomiedepartementets ledamöter ”minst två skola ega erfarenhet och skicklighet i domare värf”.
Detta stadgande, som icke förefanns i det ursprungliga reglementet för senaten, har ingalunda tillkommit blott af en slump, utan har sin grund i långa tiders erfarenhet om behöfligheten af sådana element, som de nämnda, uti ekonomiedepartementets sammansättning. Det har visserligen i alla tider funnits statsmän och politici, som med framgång fyllt sin uppgift utan att tidigare ha varit jurister och domare. Men vår senats ekonomiedepartement är icke endast ett styrelsekollegium, det är tillika det organ, der förvaltningsärenderna sammanlöpa; och då det för den konstitutionela staten är kännetecknande, att all förvaltning försiggår enligt lag och laga stadgar, så är det tydligt, att lagfarenhet icke kan udvaras bland dem, som handhafva den högsta ledningen af alla förvaltningsgrenarna. Men derutöfver tillhör ekonomiedepartementet äfven en lagskipande verksamet, i det att detsamma utgör högsta instans för afdömandet af mål på den administrativa och ekonomiska rättens område – Giltiga skäl funnos således för införandet af ofvan anförda bestämning, att minst två af departementets ledamöter böra vara erfarne och skicklige domare. Och det skulle uppenbarligen innebära en betänklig anomali, om högsta makten fritoge sig från iakttagandet af lagbud, som densamma utfärdat till ledning för sitt eget handlingssätt.
Af expeditionerna inom senats ekonomiedepartement torde civilexpeditionen vara den, hvars uppgift mer än de andras ställer anspråk på lagfarenhet hos dess handhafvare – vi erinra blott, att t. ex. de ofta rätt invecklade besvärsmålen i kommunala angelägenheter ankomma å denna expeditions föredragning. Derföre vore det utan tvifvel önskvärdt, att den citerade 1869 års författning funno sin tillämpning särskildt vid besättandet af chefsplatserna i civilexpeditionen. Någon legal nödvändighet att just till dessa platser utnämna endast personer med domare-erfarenhet kan visserligen icke ur merberörda stadgande härledas. Det skulle icke strida mot författningens bokstaf, om till civil-chef kallades en person utan sagda qvalifikation, derest inom departementet allaredan funnes tvenne ledamöter ”med erfarenhet och skickighet i domarevärf”. Men då detta icke är fallet; måste vid besättandet af ledig plats valet erkännas begränsadt till person med förfarenhet i domarevärf, det må sedan gälla civilchefsplatsen eller någon annan; – om ock i frågavarande stadgande, när det är civilchefens embete, som skall besättas, af nyss framhållna skäl särskildt visar sig gagneligt och ändamålsenligt.
Sådana fall kunde visserligen inträffa då stadgandet af 1869 stode i vägen för den lämpligaste personens inkallande till rådsbordet. Om t. ex. en afgående ecklesiastik- eller finanschef råkat vara en af de tvenne ledamöterna med domareerfarenhet; kunde det blifva brydsamt nog att vid valet af efterträdare vara hänvisad endast till jurister. För vår del tro vi, att man, utan att frångå den vigtiga och behöfliga regeln, att skicklighet i domarevärf skall vara genom minst två ledamöter representerad, skulle kunna förekomma antydda olägenhet genom vissa, äfven i och för sig behöfliga förändringar i senatens organisation. För att ej aflägsna oss för långt från den föreliggande frågan, vilja vi endast påpeka, att ingen af senatorerne för närvarande är beklädd med de funktioner, som tillhöra en justitieminister, – att derför en expedition för justitieärender borde inom ekonomiedepartementet inrättas, att chefen för denna expedition sjelffallet borde vara en erfaren jurist och att samma qvalifikation derjemte kunde fordras af ledamoten utan portfölj, hvarigenom hans anpart i arbetena sannolikt vunne uti intensitet. Då skulle valet af chefer för de öfriga expeditionernakunna ske med all nödig frihet – utan att deraf behöfde följa, ett förbiseende af de juridiska insigternas betydelse, allra minst när det gällde civilportföljen.
Men sådan, som författningen nu är, bör den dock tillämpas. De olägenheter, den möjligen stundom kan medföra, på sätt vi nyss antydde, torde icke heller i någon mån göra sig gällande vid fyllandet af den nu emotsedda ledigheten.
Af ekonomiedepartementets nuvarande ledamöter hafva visserligen flere i tiden gjort juridiska studier. Men bland dem finnes, om man frånräknar den afgående civilchefen, blott en, som kan anses hafva förvärfvat erfarenhet i domarevärf, i det han ännu vid mognare år deltagit uti den lagskipning i ekonomiska mål, som å magistrat ankommer. Hvad de öfriga af bemälde ledamöter beträffar, så är det uppenbart, att uteslutande teoretiska insigter eller något mått af praktik i ungdomsåren icke motsvarar hvad 1869 års författning uttryckt med de tydliga orden: ”erfarenhet och skicklighet i domarevärf”.
Men deraf följer ock, att det icke bör kunna komma i fråga att till efterträdare åt herr von Hellens föreslå en person, som saknar erfarenhet och skicklighet i domarevärf. Med afseende på ekonomiedepartementets nuvarande sammansättning i öfrigt, vore ett sådant förslag liktydigt med ett råd till monarken att sätta sig öfver gällanden lag.