Helsingissä 27. maaliskuuta
Monilla on sellainen käsitys, että lain tulkitseminen on kovin helppoa ja yksinkertaista. Avataan lakikirja tai säädöskokoelma, luetaan kyseistä asiaa koskevat pykälät, ja miksipä näin ei sitten saisi selville, mitä laissa kyseisestä tapauksesta säädetään? Varsin usein tosin käy niin, että improvisoitu laintulkinta eroaa siitä mitä lainoppineet pitävät lain tarkoituksena, mutta silloin lohduttaudutaan suositulla sanonnalla, että juristit ovat riidanhaastajia ja pykälänviilaajia.
On myönnettävä, että perustuslaillisessa yhteiskunnassa tieto lain tarkoituksesta ei saisi olla lakimiesten yksinoikeus, ammattisalaisuus, joka jää kaikilta tavoittamattomiin, ellei heillä ole todistusta lainopillisesta osaamisesta. Jokaisen kansalaisenhan tulee päinvastoin pyrkiä luomaan itselleen varma käsitys laillisista oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan ja erityisesti poliittisen lainsäädännön pääperiaatteista; mutta olisi sinisilmäistä kuvitella, että voisi ilman erityisiä oikeusopintoja tai oikeuskokemusta kyetä tulkitsemaan lakia kaikissa mahdollisissa tapauksissa tai selviytymään ilman lakimiesten opastusta. Tällaista kokemusta voi vaatia varsinkin lehtimieheltä, joka kovin usein joutuu yleisluontoisia kysymyksiä käsitellessään selvittämään, mitä laki määrää kyseisestä asiasta, ja ellei hän ole opiskellut lakia, hänelle tulee varsin pian selväksi, kuinka hankalaa ja vaikeaa on löytää ratkaisua oikeudellisiin kysymyksiin, kun tulkinta jää aina tapauskohtaiseksi yritelmäksi sen sijaan, että voisi tukeutua järjestelmälliseen, koko lain alueen käsittävään tietoon.
Jos lehtimielle sattuu virheitä hänen käsitellessään lainopillisia kysymyksiä, niistäkin saattaa koitua haittaa, vaikka ne olisivatkin pelkkiä mielipiteenvaihdossa esitettyjä puheenvuoroja, joihin yleensä esitetään vastauksia ja vastaväitteitä. Pahemmin käy kuitenkin silloin, kun laintulkintaa on määrä käyttää viipymättä tehtävän lopullisen päätöksen perustana joko yleisissä tai yksityisissä asioissa ja se esitetään edellä kuvatulla tavalla ainoastaan jonkin yksittäisen lainkohdan improvisoidun tulkinnan pohjalta. Ja suurin haitta koituisi siitä, että tällainen vapaalta kädeltä lausuttu tulkinta todettaisiin ylimmältä taholta merkittäväksi ja päteväksi.
Valtiomuodossamme on vanhastaan järjestetty takeet tällaisten vahinkojen estämiseksi. Puhtaasti oikeudellisella alueella tai sovellettaessa valtionhallinnon alalle kuuluvia lakeja ylimmällä oikeusasteella päätöksiä saa tehdä tai Hallitsijalle saa antaa päteviä neuvoja ainoastaan kollegiaalisen harkinnan ja kollegiaalisen äänestyksen jälkeen; samoin niiden virkamiesten, jotka valmistelevat asioita näihin tarkoituksiin, on oltava lainoppineita miehiä. Jos asiaa käsittelevällä senaatin osastolla toimii muitakin kuin juristeja, myös silloin osaston päätöksen tai Hallitsijalle annetun lausunnon tulee aina perustua asian tarkasteluun lainopilliselta pohjalta. Ja yhtä lailla kuin tehty päätös on luotu lukkoon, myös senaatin neuvottelujensa tuloksena Hallitsijalle esittämä laintulkinta tulee tunnustaa sitovaksi. Hallitsija ei tiettävästi puutu yhdessäkään valtiossa henkilökohtaisesti lain tulkintaan. Hänellä on tärkeä etuoikeus antaa joissakin tapauksissa n. s. autenttinen laintulkinta tai sitten lainselitys perustuu senaatin esittämään selvitykseen ja tulkintaan.
Siksi meidänkään maassamme ei pitäisi tulla kysymykseenkään, että Hallitsija hylkäisi senaatin laintulkinnan, onhan hänen muodollinen oikeutensa toimia ylimpänä tuomarina luovutettu senaatille. Näyttäisi todella ristiriitaiselta, jos Hallitsija ei tunnustaisi valtion viranomaista, joka H. K. M:n puolesta ja hänen nimissään vastaa koko oikeudellisesta ja hallinnollisesta oikeudenkäytöstä, päteväksi laintulkitsijaksi niissä tapauksissa, joista annetuissa ohjeissa ja lausunnoissa on sovellettava myös laintulkintaa. On myös päivänselvää, että tällainen ristiriita on käytännössä mahdollinen vain siinä tapauksessa, että ne toimijat, jotka esittelevät senaatin lausunnot H. M:lle, sekaantuvat itse asiaan.
Tulisiko sitten pitää ehdottomasti asiaankuulumattomana, jos senaatin kannasta poikkeavaa näkemystä pyritään ajamaan esiteltäessä asiaa H. M:lle?
Voitaneen myöntää, että tietyin edellytyksin senaatin ehdotukseen tehtyjen muutosten ja muokkausten vahvistaminen ei missään nimessä merkitse sitä, että esittelijä olisi ylittänyt virkavaltuutensa. Tarkoitamme tällä erityisesti sellaisia asioita, jotka koskevat yhtä lailla Venäjää ja joiden esittelyssä on siksi mahdollisesti otettava huomioon myös venäläisen viranomaisen lausunto, samoin sellaisia tapauksia, joissa uusia seikkoja on ilmennyt sen jälkeen, kun kysymystä on käsitelty senaatissa. Mutta ne muutokset, joita esittelijä saattaa näin toisinaan, maan parhaaksi tai poliittisesta välttämättömyydestä, katsoa itsensä velvolliseksi Hallitsijan edessä vahvistamaan, voivat koskea ainoastaan kyseisten uusien toimien luonnetta, – senaatin esityksestä voi poiketa ainoastaan sen suhteen, mikä kyseisessä tilanteessa saattaisi olla viisasta, sopivaa ja tarkoituksenmukaista. Jos kyse on sen sijaan siitä, mikä Suomen lakien mukaan on oikein, miten kyseisessä tapauksessa tulee menetellä toimiakseen lain mukaan, kyse on toisin sanoen laintulkinnasta, ja silloin esittelijällä ei ole oikeutta uskaltautua asettamaan omaa näkemystään maan ylimmän kollegion esittämän laintulkinnan yläpuolelle. Hän voi olla lakimies tai sotilas, hän voi olla vaikka kuinka nerokas ja terävä, mutta joka kerta kun hän yrittää uskotella Hallitsijalle senaatin tulkinneen lakia virheellisesti, hän ylittää valtuutensa ja anastaa itselleen toimivallan, jota perustuslait eivät viisaudessaan häneltä ole pyytäneet. Eikä siinä kaikki, hän on samalla sivuuttanut kirjaimellisen säädöksen, että senaatti on suoraan yhteydessä Hallitsijaan; hän on siis, sen sijaan että toimisi Hallitsijan ja valtion ylimpien hallintoelinten yhteyttä ja yhteenkuuluvuutta vahvistavana lenkkinä, horjuttanut ja heikentänyt tätä merkittävää yhteyttä tunkeutumalla tällä tavoin laintulkinnan alueelle.
Viime aikoina ministerivaltiosihteerin asema ja tehtävä on herättänyt lehdistössä runsaasti keskustelua. Samalla on esitetty pääasiassa poliittisia näkökantoja tai, pikemminkin vaadittu, syystäkin, että ministerivaltiosihteerin tulisi sääntöjen mukaan kannattaa ja edustaa sitä politiikkaa, jota senaatti pyrkii toteuttamaan. Olemme tänään käsitelleet asian toista puolta.
Oli kyse sitten Hallitsijan perustuslakiin kirjatuista omista valtaoikeuksista tai säätyjen myötävaikutuksella syntyneiden, valtionhallintoa säätelevien lakien oikeasta merkityksestä, ainoastaan senaatilla voi olla pätevyys valistaa ja palvella H. K. M:iaan lain tarkoituksen tulkinnassa. Jokainen pyrkimys soluttaa toinen näkemys senaatin kysymyksestä antaman lausunnon ja Hallitsijan ratkaisun väliin ja hankkia sille vastakaikua on asiaankuulumatonta ja lainvastaista!
Helsingfors den 27. Mars.
Det finnes mycket folk som har den föreställningen att lagtolkning är en temligen lätt och enkel sak. Man slår upp lagboken eller författningssamlingen, man läser §§ som angå den fråga det gäller och hvarför skulle man ej sålunda få reda på lagens stadganden i förekommande fall? Visserligen inträffar det icke sällan att den improviserade lagtolkningen afviker från det som juristerne anse vara lagens mening, men då tröstar man man sig med det populära talesättet att juristerne äro krångelmakare och lagvrängare.
Medgifvas bör att i ett konstitutionelt samhälle kunskapen om lagens mening icke får vara en juristernes uteslutande tillhörighet, icke en skråhemlighet, otillgänglig för alla som sakna intyg om juridisk insigt. Tvärtom måste ju hvarje medborgare sträfva att förvärfva sig en säker uppfattning om sina lagliga rättigheter och skyldigheter och särskildt om den politiska lagstiftningens hufvudsatser; men fåvitskt vore det att tro, det man utan speciela rättsstudier och rättspraktik skulle kunna i hvarje förekommande fall reda sig i lagtolkningen eller undvara vägledning af juristerne. Denna erfarenhet kan ej minst intygas af publicisten som så ofta är föranledd att vid allmänna frågors behandling jemväl söka bidraga till utredningen af hvad i saken är enligt lag gällande, och som, der han saknar juridiska studier, nogsamt röner vanskligheten och svårigheten af rättfrågors lösning, då tolkningen är ett försök in casu i stället för att stöda sig på ett systematiskt, hela rättsområdet omfattande vetande.
Misstag, som af publicisten i juridiska frågor begås, kunna visserligen, äfven de, medföra någon skada, om de ock endast utgöra inlägg i ett meningsutbyte, hvilka vanligen framkalla och erhålla bemötande och vederläggning. Men värre är det om vid tillfällen, der lagtolkningen skall ligga till grund för omedelbart och slutligt afgörande, vare sig i allmänna eller enskilda angelägenheter, denna lagtolkning uppträder på det ofvanbeskrifna sättet, stödjande sig blott på en improviserad uppfattning af vissa enstaka lagrum. Och vådligast vore det, om dylik frihandstolkning skulle kunna i allra högsta instans erhålla betydelsde och giltighet.
I vårt statsskick är det af gammalt sörjdt för garantier emot dylika vådor. Hvarken på det rent judiciela området, eller der det gäller tillämpning af lag i frågor hörande till statsförvaltningens gebiet sker något afgörande i högsta instans eller gifves något giltigt rådslag åt Monarken annorlunda än efter kollegial öfverläggning och kollegial omröstning; och de embetsmän som för sådant ändamål bereda ärendena skola enligt gällande författningar vara lagfarne män. Vid sådant förhållande bör äfven inom den afdelning af senaten, som icke består af endast jurister, det fälda utslaget eller det till Monarken afgifna yttrandet städse blifva grundadt på ett af juridiskt vetande vägledt skärskådande af saken. Och likasom det fälda utslaget står fast, likaså bör den lagtolkning som af senaten i rådslagen till Monarken framlägges varda såsom bindande erkänd. Veterligen förekommer det icke i någon stat att Monarken personligen skulle i lag tolkningen ingripa. Hans vigtiga prerogativ att i vissa fall utfärda s. k. authentisk lagtolkning eller ock lagförklaring grundar sig på rådkammarens framlagda utredning och mening.
Det borde derför äfven i vårt land vara otänkbart att senatens lagtolkning skulle blifva underkänd af Monarken, hvars formela rätt att vara högste domare ju är åt senaten öfverlåten. Det skulle förefalla såsom en verklig motsägelse om den statsmyndighet, hvilken på H. K. M:ts vägnar och i dess namn handhar hela den såväl judiciela som administrativa lagskipningen, icke af Monarken erkännes såsom kompetent lagtolkare i de fall, då uti afgifna rådslag och yttranden äfven moment af lagtolkning måste ingå. Uppenbart är att inträffandet af en dylik motsägelse vore omöjligt utan inblandning af de funktionärer genom hvilka senaten utlåtanden framläggas för H. M:t.
Men måste det då såsom absolut obehörigt anses om föredraganden hos H. M:t söker göra en från senatens afvikande mening gällande?
Det torde kunna medgifvas att under vissa förutsättningar tillstyrkandet af någon ändring eller modifikation i senatens förslag icke absolut innebär ett öfverskridande af föredragandens embetsuppgift. Vi syfta dermed särskildt på sådana ärenden, som jemväl beröra Ryssland och i hvilka derför vid föredragningen hänsyn möjligen måste tagas till rysk auktoritets utlåtande, äfvensom på sådana fall då tilläfventyrs efter frågans behandling i senaten nya omständigheter inträffat. Men den ändring, föredraganden sålunda någon gång, i landets intresse eller af politisk nödvändighet, kan finna sig pligtig hos Monarken tillstyrka, kan endast afse beskaffenheten af ifrågakomna nya åtgärder, – skiljaktigheten från senatens framställning kan endast gälla frågan om hvad som för tiden må vara det kloka, det lämpliga, det ändamälsenliga. Gäller frågan deremot hvad enligt Finlands lagar är det rätta, huru i det förevarande fallet förfaras bör för att handla enligt lag, är det korteligen sagdt fråga om lagtolkning, då må föredraganden icke vedervåga att sätta sin enskilda mening öfver den af landets högsta kollegium omfattade lagtolkning. Han må vara jurist eller militär, han må vara än så snillrik och skarpsinnig, men för hvarje gång han företager sig att söka göra troligt för Monarken att senaten icke rätt tolkat lagen, har han öfverskridit gränserna för sin befogenhet och tillmätt sig en auktoritet som författningarna haft visheten att af honom icke begära. Men icke nog dermed, han har derigenom åsidosatt den uttryckliga bestämningen att senaten står omedelbart förhållande till Monarken; han har alltså, i stället för att vara den länk som skall stärka sambandet och sammanhållningen mellan Monarken och de högsta statsorganerna, genom ett dylikt ingripande på lagtolkningens sfer rubbat och försvagat sagde betydelsefulla samband.
På den senaste tiden har icke sällan ministerstatssekreterarens ställning och uppgift gjorts till föremål för utläggning i pressen. Dervid hafva hufvudsakligen politiska synpunkter blifvit framhållna eller, rättare sagdt, man har yrkat, och detta med skäl, att ministerstatssekreteraren enligt regeln bör vara bärare af och representant för den politik, som senaten söker fullfölja. Hvad vi i dag framhållit, berör en annan sida af detta ämne.
Vare sig att det gäller Monarkens egna maktbefogenheter enligt grundlag eller rätta betydelsen af sådana under ständernas medverkan tillkomna författningar, som innehålla normer för statsförvaltningen, kan ingen annan än senaten vara kompetent att H. K. M. med tolkning af lagens mening upplysa och betjena. Hvarje försök att emellan senatens yttrande i sådana frågor och Monarkens afgörande inskjuta en annan mening och för den vinna gehör vore obehörigt och rättsvådligt!